Nauhoitettu: 2001
Julkaistu: 12.1.2002
Levy-yhtiö: Elektra
Suomen listan 2. Jenkeissä 46.
Odotukset olivat korkealla Metropolis pt. 2. jälkeen. Jordan Rudess oli tullut kiippareihin edellisellä levyllä ja hänen antiaan tulevalle levylle odotettiin suurella mielenkiinnolla. Kun tuli tietoon, että albumista tulee kahden levyn kombinaatio, oli se silloiselle DT-fanille kova juttu. Koko albumi oli aikanaan todella erikoista tavaraa bändin faneille. Osalle ei varmasti maistunut yhtään, mutta itse olen aina pitänyt.
Levyn kansissa on melkoista grunge-tematiikka, joka ei kerro mitään itse levystä. Se ei kuitenkaan näytä halvalta kuten DT:n levyjen kannet aika usein näyttävät.
Ensimmäisellä levyllä on viisi sanoisiko modernin kuuloista proge-kappaletta. Nimenomaan proge-kappaleina nämä voi käsittää. Ne ovat nimittäin erikoisia. Eni tarkoita, että huonoja. Päinvastoin. Ne ovat outoudessaan lähes kärkeä DT:n tuotannossa. Ihan sävellyksinäkin. Eivät ole oikeastaan lainkaan iloisia, vaan perin synkkiä ja apokalyptisiä. Tai olisiko dystopinen oikeampi sana? Kappaleet toimivat myös livenä. Soittivat nimittäin Provinssirockissa albumin julkistuksen jälkeen.
Toinen levy on progelle tavanomainen teemateos, jossa kaikki kappaleet linkittyvät toisiinsa. Sieltä löytyy klassista elokuvasävellystä, tilutteluprogea, balladia ja kaikkea pompöösiä höttöä. Mutta sekään ei onnistu olemaan huono. Ihan hyvä sekin on.
"Dream Theater onnistui tässä tekemään mielestäni uransa viimeisen hyvän albumin. Tämän jälkeen alkoikin bändin riveissä esiintyä pieniä erimielisyyksiä ja musiikki alkoi toistaa itseään. "
Mike Portnoyn tuplat on siinä naurettavan rajamailla, mutta kyllähän ne DT:n musiikkiin kuuluvat. Rumpusoundit ovat muutenkin sellaiset pulskeat. Glass Prisonin kertosäkeen taustat ovat melko haasteelliset kuulijalle. Mutta kappaleen loppurevittely on progehenkiselle mukavaa kuunneltavaa. Blind Faithissa on arpia Kevin Mooren aikaisista sävellyksistä ja soundeista. Se ei ole pahasta. Kappaleen väliosassa on DT:n maailmaan jopa rosoisen oloista rokkivääntöä. Ja lopussa Rudess pääsee näyttämään, miksi häntä pidetään niin jumalattoman kovana kosketinsoittajana.
Dream Theater onnistui tässä tekemään mielestäni uransa viimeisen hyvän albumin. Tämän jälkeen alkoikin bändin riveissä esiintyä pieniä erimielisyyksiä ja musiikki alkoi toistaa itseään. Kokonaisuuskin toimii. On ollut ihan järkevää laittaa nämä kaksi osaa eri levyille. Sillä ensimmäiset viisi kappaletta eivät toimisi ollenkaan tuon jälkimmäisen teoksen kanssa. Toisaalta tässä olisi ollut kaksi ihan onnistunutta levyä erikseenkin julkaistavaksi. Levyn nimi on tavallisen hämyisä ja abstrakti progemetallibändille.
Levyä tulee kuunnella kuulaana talviaamuna pitkällä automatkalla. Mielellään välillä Varkaus-Mikkeli, jossa ei kuitenkaan tapahdu mitään.
PARHAAT HETKET
Misunderstood – Sellaista radioheadmaista kylmää synkkyyttä hienoilla jousilla sävytettynä.
The Great Debate – Yksi parhaita oikeasti pitkiä kappaleita tämän genren joukossa.
EI LÄHDE
Goodnight Kiss – Nössöilyballadi. Ei.
https://open.spotify.com/album/4INFVEhhhnLiqNR4MVPaX8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti