sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Bruce Springsteen - TOP56-songs: 50 - Save My LoveBruce Springsteen - TOP56-biisit: 50 - Save My Love

From the album The Promise (2010).

”This was a song about the radio... Back in the day when the only thing you had that kept you alive was your little radio under the pillow late at night. And you know somewhere... someplace... somehow... the one you loved was listening to the same song at the same time on the same station. And somehow... the world didn't feel quite as mortally... And that's our job here tonight.” –before Save my Love, Berlin, 30.5.2012.


Save My Love begets originally from Darkness on the Edge of Town’s sessions a bit after the mid-1970s. It wasn’t recorded then, however, but it’s turn came three decades later on The Promise. At that time Bruce dug his notebook for an old billet and recorded the whole package in the summer of 2010 with the E Street Band.

A lot of music was created in the Darkness-sessions from which a part of gesture drastically towards 60’s pop music. Save My Love is this department. Bruce has said that he likes to write simple pop songs just for his own pleasure, but those often end up straight to waste basket. This luckily didn’t.

There’s air in the E Street Band’s sound on this one. The piano sound can be recognized anywhere and around it there’s wrapping guitars and good-old glockenspiel. While the song lasts only for two and a half minutes there’s no supernumerary solos, it’s the vocals and lyrics carry the song.

Bruce capsulizes Save My Love great in the before-mentioned speech from Berlin. There’s always something in the air to remind all of us of something or someone. And often there’s also a wish associated that the other party hasn’t forgotten.

Now there's something coming through the air
That softly reminds me
Tonight I'll park out on the hill
And wait until they find me


You're slipping through the ether
A voice is coming through
So keep me in your heart tonight
And I'll save my love for you

In this song there’s a song soaring from the radio that takes our narrator for a ride. It’s magic: although there’s distance between two people, one song can make those miles go away.

So turn up your radio and darling dial me in close
We're riding on the airwaves
And we're traveling coast to coast
Over river and highway
Your voice comes clear and true
Though we're far apart tonight
I'll save my love for you


Hold me in your arms and our doubts won't break us
If we open up our hearts love won't forsake us
Just let the music take us
And carry us home


”Just let the music take us / and carry us home”. That’s something music can do. For a moment the world doesn’t seem so cruel, like Bruce said in his speech.

In the last verse the song playing on the radio starts to feel almost like a prayer. The feelings following it are pretty powerful (“tearing me apart”) but still it takes to that one person. “So turn up your radio / and I’ll save my love for you”.

The sound of Save My Love is the E Street Band at it’s purest. The song has been played live a couple of times, so let’s hear the earlier-mentioned version from Berlin as well.

[iframe src="http://www.youtube.com/embed/TWC54lTvszA" width="640" height="340"]

[iframe src="http://www.youtube.com/embed/uFNuirzlZIw" width="640" height="340"]Albumilta The Promise (2010).

”This was a song about the radio... Back in the day when the only thing you had that kept you alive was your little radio under the pillow late at night. And you know somewhere... someplace... somehow... the one you loved was listening to the same song at the same time on the same station. And somehow... the world didn't feel quite as mortally... And that's our job here tonight.” -Save My Loven spiikki, Berliini, 30.5.2012.


Save My Love sikiää alunperin Darkness on the Edge of Townin sessioista hieman 70-luvun puolenvälin jälkeen. Sitä ei kuitenkaan tuolloin äänitetty, vaan sen vuoro tuli kolme vuosikymmentä myöhemmin The Promisella. Tuolloin Bruce kaivoi muistiinpanovihkostaan esiin vanhan aihion ja äänitti koko paketin kesällä 2010 yhdessä E Street Bandin kanssa.

Darkness-sessioissa luotiin paljon musiikkia, josta osa viittasi vahvastikin 60-luvun poppiin. Save My Love on juuri tätä osastoa. Bruce on todennut joskus kirjoittelevansa omaksi ilokseen yksinkertaisia pop-lauluja, jotka useimmiten päätyvät suoraan roskakoriin. Tämä ei sinne onneksi joutunut.

Bändin soundissa on tässä laulussa tilaa. Pianosoundin tunnistaa missä vain ja sen ympärille kietoutuu kitaroita sekä vanha kunnon elektroninen kellopeli. Vain hieman reilun kahden ja puolen minuutin kestossaan tässä ei ole ylimääräisiä sooloja, vaan laulu ja teksti kuljettavat biisiä.

Bruce tiivisti edellämainitussa Berliinin spiikissä Save My Loven mainiosti. Ainahan ilmassa leijailee jotain, joka muistuttaa jostain tai jostakusta. Ja usein siihen liittyy toive, ettei toinenkaan osapuoli olisi täysin unohtanut.

Now there's something coming through the air
That softly reminds me
Tonight I'll park out on the hill
And wait until they find me


You're slipping through the ether
A voice is coming through
So keep me in your heart tonight
And I'll save my love for you


Tässä laulussa ilmassa leijailee radiosta kuuluva laulu, jonka kyytiin hypätään. Vaikka välimatkaa olisi, niin sen hetken kun se yksi tietty laulu soi, häviävät kilometrit väliltä.

So turn up your radio and darling dial me in close
We're riding on the airwaves
And we're traveling coast to coast
Over river and highway
Your voice comes clear and true
Though we're far apart tonight
I'll save my love for you


Hold me in your arms and our doubts won't break us
If we open up our hearts love won't forsake us
Just let the music take us
And carry us home


”Just let the music take us / and carry us home”. Sen musiikki voi tehdä. Hetken aikaa maailma ei tunnu niin pahalta, kuten Bruce spiikissään totesi.

Viimeisessä säkeistössä radiossa soiva laulu alkaa tuntua jo rukoukselta. Sen tuomat tunteet ovat jo aika voimakkaita (”tearing me apart”) mutta silti se vie sen yhden tietyn luo. ”So turn up your radio / and I'll save my love for you”.

Save My Loven soundi on ehtaa E-kadun bändiä. Muutamia kertoja livenä esitetystä biisistä laitetaan esille edellä jo esiin nostettu Berliinin versio spiikkeineen päivineen.

[iframe src="http://www.youtube.com/embed/TWC54lTvszA" width="640" height="340"]

[iframe src="http://www.youtube.com/embed/uFNuirzlZIw" width="640" height="340"]

lauantai 30. toukokuuta 2015

Bruce Springsteen - TOP56-songs: 51 - We Take Care of Our OwnBruce Springsteen - TOP56-biisit: 51 - We Take Care of Our Own

From the album Wrecking Ball (2012).

The first song on this list from whose original release I have personal memories. WTCOOO was released as the first single of the Wrecking Ball-album on January 19th in 2012. Bruce accompanies himself playing almost all instruments with the help of Ron Aniello, three female backing singers (Patti Scialfa, Soozie Tyrell and Lisa Lowell) and New York Chamber Consort-string section.

Right from the intro it’s clear that this is a more straight-forward rock song than any in the previous album Working on a Dream. As a composition WTCOOO is a simple three chord tune, but the chords and melody are twiddled enough that the interest remains. Although the E Street Band isn’t playing you know right from the album version that this song is going to work great with that band. The piano tinkles and the refrain was made for big audiences.

The lyrics are fundamentally politic once again in a way Born in the U.S.A. was 30 years prior. “We take care of our own” means in this case that our own haven’t really been taken care of. A song at first glance thought to be positive and community declarative gets a bittersweet tone. But when you listen the song closely it’s clear right from the start.

I been knocking on the door that holds the throne
I been looking for the map that leads me home
I been stumbling on good hearts turned to stone
The road of good intentions has gone dry as a bone
We take care of our own
We take care of our own
Wherever this flag’s flown
We take care of our own


The second verse refers straightly to the events in the United States during the first decade of the 2000s. Especially hurricane Catrina, which rampaged especially in New Orleans, has had a deep impression on people. There’s another reference to the same city a moment later. “Shotgun shack” is the appellation for the little dwelling houses that were built a lot in the U.S. in the end of 1800s and the beginning of the 1900s. Superdome, on the other hand, is a sports arena in Louisiana from which thousands of people searched for safety from Catrina. The help given to the area has been criticized pretty much after the events.

From Chicago to New Orleans
From the muscle to the bone
From the shotgun shack to the Superdome
There ain’t no help, the cavalry stayed home
There ain’t no one hearing the bugle blowin’
We take care of our own
We take care of our own
Wherever this flag’s flown
We take care of our own


Through an interlude we come to the last verse in which a contrast is built between a quiet background and even an angry text. This is the line between an American dream and reality which Bruce often hangs on to. The same themes are universal, however. This is followed with rhetorical, acrid questions because in reality there’s no taking care of of our own or the others.

Where’re the eyes, the eyes with the will to see
Where’re the hearts that run over with mercy
Where’s the love that has not forsaken me
Where’s the work that’ll set my hands, my soul free
Where’s the spirit that’ll reign over me
Where’s the promise from sea to shining sea
Wherever this flag is flown


We take care of our own
We take care of our own
Wherever this flag’s flown
We take care of our own


WTCOO was of course almost a standard on the tours of the E Street Band between 2012-2014. The song was often heard in the beginning part of the shows and it’s a tune that works magnificently by them. Thickset drumming, tickling of the piano, guitar-led interludes and a chorus in which Bruce and Steve Van Zandt get to share the microphone.

At the beginning of the tour the song was even preceded by a band introduction. Here’s a good video from Tampa in March 2012, from which one can also feel how the song works as an opening number.

[iframe src="http://www.youtube.com/embed/31tgD-JVpIc" width="640" height="340"]

I’ve heard the song live two times: in Helsinki 2012 and in the first show in Turku 2013. Especially the later was a great version: the opening song of the night during which the band walked on stage, “Come on Max!”, Weinberg put off the opening drum beat and Bruce walked into the microphone. “Oletteko valmiita? Are you ready?! One-two-three-four…” Definitely one of the most memorable starts of a show anywhere I’ve seen.

[iframe src="http://www.youtube.com/embed/-x8zBzxCwsM" width="640" height="340"]Albumilta Wrecking Ball (2012).

Ensimmäinen biisi tällä listalla, jonka alkuperäisestä julkaisusta on omakohtaisia muistoja. WTCOOO julkaistiin Wrecking Ball-albumin ensimmäisenä singlenä tammikuun 19. päivänä 2012. Bruce säestää oikeastaan itseään soittaen käytännössä kaikkia instrumentteja Ron Aniellon, kolmen naistaustalaulajan (Patti Scialfa, Soozie Tyrell sekä Lisa Lowell) ja New York Chamber Consort -jousisektion täydentäessä.

Heti introsta saakka on selvää, että kyseessä on suorempi rock'n'roll-biisi kuin yksikään edeltävällä Working on a Dream-levyllä. Sävellyksesti kyseessä onkin yksinkertainen kolmen soinnun ralli, mutta sointuja ja melodiaa pyöritellään riittävästi että mielenkiinto säilyy. Vaikka E Street Band ei olekaan säestämässä niin jo levyversiosta tietää, että livenä tämä toimii sen orkesterin versiona varmasti. Piano kilkattaa ja kertosäe on tehty suurille yleisöille.

Teksti on jälleen pohjimmiltaan poliittinen, samaan tapaan kuin Born in the U.S.A. liki kolmekymmentä vuotta aiemmin. ”We take care of our own” tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että nimenomaan omista ei pidetäkään huolta. Äkkiseltään positiivinen, yhteisöllisyyttä julistava biisi saakin katkerahkon sävyn. Mutta kun tarkkaan kuuntelee, niin heti alusta astihan se on selvää.

I been knocking on the door that holds the throne
I been looking for the map that leads me home
I been stumbling on good hearts turned to stone
The road of good intentions has gone dry as a bone
We take care of our own
We take care of our own
Wherever this flag’s flown
We take care of our own


Kakkossäkeistö viittaa suoraan tapahtumiin Yhdysvalloissa 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Varsinkin New Orleansissa riehunut Katrina-hurrikaani on painunut mieliin. Toinenkin viittaus samaiseen kaupunkiin seuraa hetken päästä. ”Shotgun shack” on nimitys pienille asuintaloille, joita maahan rakennettiin runsaasti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Superdome puolestaan on urheiluareena Louisianassa, johon tuhannet ihmiset lähtivät turvaan hurrikaani Katrinaa. Alueen auttamista katastrofin yhteydessä on kritisoitu jälkeenpäin rutkastikin.

From Chicago to New Orleans
From the muscle to the bone
From the shotgun shack to the Superdome
There ain’t no help, the cavalry stayed home
There ain’t no one hearing the bugle blowin’
We take care of our own
We take care of our own
Wherever this flag’s flown
We take care of our own


Väliosan kautta tullaan viimeiseen säkeistöön, jossa luodaan kontrasti hiljaisen taustan ja jopa vihaisen tekstin välille. Tämä on juurikin sitä amerikkalaisen unelman ja todellisuuden rajaa, johon Bruce usein tarraa. Samat teemat ovat kuitenkin universaaleja. Seuraa retorisia, katkeria kysymyksiä, sillä todellisuudessa omista ja toisista ei pidetä riittävästi huolta.

Where’re the eyes, the eyes with the will to see
Where’re the hearts that run over with mercy
Where’s the love that has not forsaken me
Where’s the work that’ll set my hands, my soul free
Where’s the spirit that’ll reign over me
Where’s the promise from sea to shining sea
Wherever this flag is flown


We take care of our own
We take care of our own
Wherever this flag’s flown
We take care of our own


WTCOO oli tottakai lähes keikkastandardi vuosina 2012-2014 E Street Bandin kanssa kierrettäessä. Usein keikan alkupuoliskolla kuultu biisihän on juuri sellainen, joka sen bändin masinoimana toimii taatusti. Jykevää rumputyöskentelyä, pianon kilkatusta, kitaravetoisia välikkeitä sekä kertosäe, jota Bruce ja Steve Van Zandt pääsevät laulamaan samaan mikkiin.

Alkurundilla biisiä edelsi jopa Brucen ja bändin esittely, jolla keikka käynnistettiin. Tässä hyvä video aiheesta Tampasta maaliskuulta 2012, josta voi myös aistia miten tämä biisi toimii keikan ensimmäisenä numerona.

[iframe src="http://www.youtube.com/embed/31tgD-JVpIc" width="640" height="340"]

Omalle kohdalle tämä on sattunut kaksi kertaa: Helsingissä 2012 sekä Turun ykköskeikalla 2013. Varsinkin jälkimmäinen veto oli hieno: nimenomaan avausbiisi, jonka aikana bändi asteli pimeälle HK Areenan lavalle, ”Come on Max!”, Weinberg löi rumpukompin käyntiin ja Bruce asteli mikin ääreen: ”Oletteko valmiita? Are you ready?! One-two-three-four...”. Ehdottomasti mieleenpainuneimpia keikan avauksia missään.

[iframe src="http://www.youtube.com/embed/-x8zBzxCwsM" width="640" height="340"]

Toomion TOP100: 67. Omnium Gatherum - New World Shadows

Tuottaja: Markus Vanhala, Teemu Aalto, Dan Swanö
Nauhoitettu: 2010
Julkaistu: 4.2.2011
Levy-yhtiö: Lifeforce Records

Suomen listan 5.

Melodinen death metal oli kokenut inflaation, eikä uusiin bändeihin tullut tutustuttua. Jostain syystä tartuin Omnium Gatherumiin vasta viime vuonna.

Suomalaisissa dödö-bändeissä on kaikissa jotain hyvin samankaltaista. En tiedä mitä, mutta jotain tylsistyttävää. Omnium Gatherum pystyy tämän kuitenkin välttämään. Se lisäilee rohkeasti pitkiä ja hitaita kitaraliidejä muuten raskaasti jurskuttavaan taustameluun.

"Melankoliaa ja virrenveisuuta on riittävästi koko Euroopan tarpeisiin."

Tottahan tässäkin bändissä kuuluu In Flamesin ja Soilworkin perintö. Kyllä tästä silti tunnistaa, että ollaan Suomesta. Melankoliaa ja virrenveisuuta on riittävästi koko Euroopan tarpeisiin.

Laulaja Jukka Pelkosen soundi vaatii totuttelua, se kun ei ole kovinkaan värikäs. Ajan kuluessa siitäkin alkaa löytyä nyansseja. Levyn alkupuolisko on tiukkaa tykitystä, loppuosasta löytyy enemmän tunnelmanluontia. Kaiken kaikkiaan tunnelmaltaan levy on kansitaiteensa kaltaista. Jotain kaunista ja rosoista.

PARHAAT HETKET
Everfields Melodia on kyllä kopsattu Type O Negativelta, mutta hyvät on soundit muuten.
An infinite Mind - Poets of the fallin ja In Flamesin Jester Script Transfiguredin sekoitus huonoimmillaan, mutta parhaimmillaan kaunis, hauras ja maalaileva tunnelmametallisävellys.

EI LÄHDE
The Distance Sävellyksellisesti ainut notkahdus levyllä.

https://open.spotify.com/album/0fJ0NGaPLRXNqhGP6E8kTl

perjantai 29. toukokuuta 2015

Bruce Springsteen - TOP56-songs: 52 - Better DaysBruce Springsteen - TOP56-biisit: 52 - Better Days

From the album Lucky Town (1992).

In 1988 Springsteen dissolved the E Street Band meaning the material of the 90s was made with different musicians. The albums released in 1992, Lucky Town and Human Touch, plus the following tour was made with a band often called The Other Band. Although I also consider those albums from ’92 as a bit of a misstep there’s some great moments there as well.

On the song Better Days there’s Randy Jackson playing bass and Gary Mallaber on drums while Bruce himself plays all the other instruments. The guitar sounds nice tuned one step down from normal bringing some great growling to overall sound.

Well my soul checked out missing as I sat listening
To the hours and minutes tickin' away
Yeah, just sittin' around waitin' for my life to begin
While it was all just slippin' away.


I'm tired of waitin' for tomorrow to come
Or that train to come roarin' 'round the bend
I got a new suit of clothes a pretty red rose
And a woman I can call my friend


The first verse, and especially it’s later half, is magnificent use of words. Life has drained from our narrator’s hands and even though it isn’t straightly said here I think he has finally chosen to take matters in his own hands again. “I’m tired of waitin’ for tomorrow to come”. And the biggest thing is that he has found a woman to his side.

These are better days baby
Yeah there's better days shining through
These are better days baby
Better days with a girl like you


It’s simple but you rarely hear such a sincere confession of love from Bruce. There’s a better tomorrow coming if we do this together.

Second verse starts with the narrator remembering making his life poor just for its sake. He points out how some people try to be something else that they really are without noticing how sad it really is. All of us know someone like that. In the end of the verse our narrator gets away from that state describing nearly concrete scenes of life surprising him.

Well I took a piss at fortune's sweet kiss
It's like eatin' caviar and dirt


It's a sad funny ending to find yourself pretending
A rich man in a poor man's shirt
Now my ass was draggin' when from a passin' gypsy wagon
Your heart like a diamond shone
Tonight I'm layin' in your arms carvin' lucky charms
Out of these heard luck bones


Like previously mentioned all the song’s instruments are played by Bruce not including bass and drums: the guitar solo’s by the Boss himself as well. The solo is followed by a third, more quiet verse. Here’s also skills from an experienced writer to pack a lot of thoughts to just few lines. Life is nothing if you don’t go where your heart is pointing. Everyone has their reasons to pity themselves and surrender to cynicism, but you don’t have to. The song’s narrator is “halfway to heaven but just a mile out of hell” but he still feels like being home because it’s the place he’s meant to be.

Now a life of leisure and a pirate's treasure
Don't make much for tragedy
But it's a sad man my friend who's livin' in his own skin
And can't stand the company
Every fool's got a reason to feelin' sorry for himself
And turn his heart to stone
Tonight this fool's halfway to heaven and just a mile outta hell
And I feel like I'm comin' home


Better Days works magnificently as an opening track on the album Lucky Town. It was of course heard on the tour following the album but it has also been played by the E Street Band (for example 7 times in 2013-2014). The material from ’92 also change their shape a bit when going through ESB’s mangle, in this song especially Roy Bittan’s piano takes a bigger role.Albumilta Lucky Town (1992).

Vuonna 1988 Springsteen hajoitti E Street Bandin ja näin ollen 90-luvun tuotokset tehtiin eri soittajien kanssa. Vuonna 1992 julkaistujen Human Touch- ja Lucky Town-levyjen sekä niitä seuranneen kiertueen aikana mukana kulkenutta soittajajoukkoa kutsutaan nykyisin useimmiten The Other Bandiksi. Vaikka itsekin lukeudun niihin, joiden mielestä nuo vuoden '92 albumit ovat pieni harha-askel, on niilläkin useita hienoja hetkiä.

Better Daysilla bassoa soittaa Randy Jackson ja rumpuja Gary Mallaber, kaiken muun hoitaa Bruce itse. Kitara soi mukavasti sävelaskeleen normaalia alaspäin viritettynä tuoden soundiin pientä lisämurinaa.

Well my soul checked out missing as I sat listening
To the hours and minutes tickin' away
Yeah, just sittin' around waitin' for my life to begin
While it was all just slippin' away.


I'm tired of waitin' for tomorrow to come
Or that train to come roarin' 'round the bend
I got a new suit of clothes a pretty red rose
And a woman I can call my friend


Ensimmäinen säkeistö, ja varsinkin sen ensimmäinen puolisko, on komeaa sanankäyttöä. Elämä on valunut kertojamme käsistä, ja vaikkei sitä tässä suoraan sanotakaan niin ainakin itselleni tulee vaikutelma, että lopulta hän on päättänyt ottaa ohjat takaisin omiin käsiinsä. ”I'm tired of waitin' for tomorrow to come”. Ja se isoin asia on vierelle löytynyt nainen.

These are better days baby
Yeah there's better days shining through
These are better days baby
Better days with a girl like you


Yksinkertaista, mutta Brucen suusta harvoin kuullaan näin vilpitöntä rakkauden tunnustusta. Sieltä se parempi huominen tulee, yhdessä.

Toinen säkeistö alkaa siitä, kuinka kertoja muistelee tehneensä elämästään kurjaa lähes vain kurjuuden vuoksi. Viitataan siihen, kuinka jotkut yrittävät olla muuta kuin ovat huomaamatta, kuinka surullista se oikeasti on. Jokainen tuntee jonkun sellaisen. Säkeistön lopussa kertoja itse pääsee irti tuosta tilasta kuvaten liki konkreettisia tapahtumia siitä, kuinka elämä yllättää.

Well I took a piss at fortune's sweet kiss
It's like eatin' caviar and dirt


It's a sad funny ending to find yourself pretending
A rich man in a poor man's shirt
Now my ass was draggin' when from a passin' gypsy wagon
Your heart like a diamond shone
Tonight I'm layin' in your arms carvin' lucky charms
Out of these heard luck bones


Kuten edellä mainittiin, ovat bassoa ja rumpuja lukuunottamatta kaikki instrumentit Brucen itsensä soittamia: niin myös kitarasoolo, jota seuraa kolmas, hiljaisempi säkeistö. Tässäkin on Springsteeniltä kokeneen kirjoittajan taitoa tiivistää ajatuksia muutamaan riviin. Elämä ei ole mitään, jos ei mene sinne minne sydän vie vaan räpiköi vastaan. Jokaisella on syynsä sääliä itseään ja antautua kyynisyydelle, mutta pakko ei ole. Laulun kertoja on puolimatkassa taivaaseen, lähempänä helvettiä, mutta tuntee silti olevansa kotona, sillä se on paikka jossa hänen kuuluu olla.

Now a life of leisure and a pirate's treasure
Don't make much for tragedy
But it's a sad man my friend who's livin' in his own skin
And can't stand the company
Every fool's got a reason to feelin' sorry for himself
And turn his heart to stone
Tonight this fool's halfway to heaven and just a mile outta hell
And I feel like I'm comin' home


Better Days toimii komeasti Lucky Town-levyn avausraitana. Sitä on kuultu tottakai levyään puffanneella The Other Band-kiertueella, mutta sittemminkin muutamia kertoja E Street Bandin kanssa (yhteensä 7 esitystä vuosina 2013-2014). Myös nämä vuoden '92 tuotokset muuttavat hieman muotoaan mennessään ESB-mankelin läpi, tässä varsinkin Roy Bittanin piano ottaa suurempaa roolia.

[iframe src="http://www.youtube.com/embed/VmwJQ62Cs_o" width="640" height="340"]

torstai 28. toukokuuta 2015

Bruce Springsteen - TOP56-songs: 53 - The WrestlerBruce Springsteen - TOP56-biisit: 53 - The Wrestler

From the album Working on a Dream (2009).

Mickey Rourke made a handsome return to film world’s awareness from his fading career with 2008’s movie The Wrestler. While preparing the film Rourke asked his old friend Springsteen whether he’d like to do a song for the movie. Bruce wrote the title song, played it to Rourke and director Darren Aronofsky and when they liked the song he gave it to them without reward. This is how the song The Wrestler was created. It eventually went to win the Golden Globe award for Best Original Song.

The Wrestler differs from other songs on Working on a Dream in that in it Springsteen plays all the instruments to be heard. However the selection isn’t very massive: basically this is a ballad accompanied with acoustic guitar. There’s also piano and strings that are played deliberately.

Those who have seen the movie know how apt the text of this song is. Like the movie, the song tells a story about a wrestler who has seen his best days but still goes on because he hasn’t got anything else to offer. At heart he loves what he does.

Have you ever seen a one trick pony in the field so happy and free
If you've ever seen a one trick pony then you've seen me
Have you ever seen a one legged dog makin' his way down the street
If you've ever seen a one legged dog then you've seen me


It’s a touching story about a journeyman: a character like who nobody wants to be but some become. There’s nothing left but empty shells of his past glory.

Have you ever seen a scarecrow filled with nothing but dust and weeds
If you've ever seen that scarecrow then you've seen me
Have you ever seen a one armed man punchin' at nothing but the breeze
If you've ever seen a one armed man then you've seen me


The narrator’s actions have taken their toll and took everything else away. Home isn’t home anymore and the things that once meant something don’t mean a thing these days. His only comfort lies in the bruises countered in matches.

These things that have comforted me I drive away
This place that is my home I cannot stay )
My only faith is in the broken bones and bruises I display


The basic question that I find out to be the most interesting is the one heard in the end of each refrain. There’s an answer to the questions asked in verse: you have seen “me”, the entertainer who gives his all to every member of the audience every time. If he always leaves something behind after a show and ends up beaten, the viewer enjoys and smiles. Can he ask for anything more?

Have you ever seen a one legged man tryin' to dance his way free
If you've ever seen a one legged man then you've seen me


[iframe src="http://www.youtube.com/embed/4OSvJvSwmd4" width="640" height="340"]

Albumilta Working on a Dream (2009).

Mickey Rourke teki komean paluun elokuvamaailman tietoisuuteen jo hiipumassa olleelta uraltaan vuoden 2008 The Wrestler-filmillä. Valmistellessaan elokuvaa Rourke tiedusteli vanhalta ystävältään Springsteeniltä josko hän tahtoisi tehdä elokuvaan laulun. Bruce teki, esitti sen Rourkelle sekä elokuvan ohjaajalle Darren Aronofskylle ja näiden tykästyttyä antoi biisin heidän käyttöönsä ilman korvausta. Näin sai alkunsa The Wrestler, joka lopulta palkittiin parhaan alkuperäislaulun Golden Globe-palkinnolla.

The Wrestler poikkeaa muusta Working on a Dream-levyn materiaalista siinä, että tässä laulussa Springsteen hoitaa itse kaikki kuultavat soittimet. Tosin instrumenttivalikoima ei ole liian massiivinen: pohjimmiltaan kyseessä on akustisen kitaran säestämä balladi. Mukana kuullaan kuitenkin myös pianoa ja jousia, joita on käytetty harkitusti.

Ne, jotka ovat nähneet elokuvan tietävät, kuinka osuva tämän laulun teksti on. Niin elokuva kuin laulukin kertovat tarinaa painijasta, joka on jo nähnyt parhaat päivänsä mutta jatkaa vain, sillä hänellä ei ole muutakaan mitä tarjota. Hän kuitenkin pohjimmiltaan nauttii siitä, mitä tekee.

Have you ever seen a one trick pony in the field so happy and free
If you've ever seen a one trick pony then you've seen me
Have you ever seen a one legged dog makin' his way down the street
If you've ever seen a one legged dog then you've seen me


Kyseessä on koskettava tarina kehäraakista, jollaiseksi kukaan ei tahtone mutta jotkut päätyvät. Menneestä loistosta ovat jäljellä enää tyhjät kuoret.

Have you ever seen a scarecrow filled with nothing but dust and weeds
If you've ever seen that scarecrow then you've seen me
Have you ever seen a one armed man punchin' at nothing but the breeze
If you've ever seen a one armed man then you've seen me


Päähenkilö toiminta on jatkuessaan vienyt kaiken muun. Koti ei ole enää koti eivätkä ne asiat, jotka joskus merkitsivät enää merkitse mitään. Ainoa lohtu ovat otteluissa saadut kolhut.

These things that have comforted me I drive away
This place that is my home I cannot stay )
My only faith is in the broken bones and bruises I display


Pohjimmainen viesti, jonka itse tulkitsen tästä biisistä on kuitenkin eri: se, joka kuullaan kertosäkeen lopussa. Säkeistöissä kysyttyyn kysymykseen tarjotaan tietynlainen vastaus: silloin olet nähnyt ”minut”, esiintyjän, joka esiintyy jokaiselle antaen kaikkensa. Ja vaikka hän jättääkin aina jotain jälkeensä shown'sa päätteeksi ja päätyy kolhituksi, niin katsoja nauttii ja hymyilee. Voiko enempää pyytää?

Have you ever seen a one legged man tryin' to dance his way free
If you've ever seen a one legged man then you've seen me


[iframe src="http://www.youtube.com/embed/4OSvJvSwmd4" width="640" height="340"]

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Bruce Springsteen - TOP56-songs: 54 - Kingdom of DaysBruce Springsteen - TOP56-biisit: 54 - Kingdom of Days

From the album Working on a Dream (2009).

In January 2009 was released an album titled Working on a Dream (abbreviated WOAD), which many fans consider as kind of a minor work for Springsteen. It had been only 16 months since the release of his last record Magic and the band had been touring for 10 months after it with only one 2 month break in between. WOAD was recorded between the little breaks on tour.

Although WOAD isn’t having much respect as an album it differs from other Springsteen albums in it’s favor as well. In many songs there’s ways of colouring the sound palette in ways reminding more of 1960s’ and 70s’ pop (Beach Boys/Brian Wilson, The Byrds) with their string arrangements, decorating background vocals and Bruce’s singing melodies which go into areas to which Bruce doesn’t usually go. There’s even a hint of Wall of Sound to be heard. The most represantive piece of music of all these elements is Kingdom of Days.

Bruce has said that Kingdom of Days is a song that can we written and sung only after a couple has been together for long enough. On WOAD there’s many songs that are left tepid on their atmosphere: this isn’t one of them. There’s something serene in the whole. The song doesn’t hurry in it’s melody, the band’s playing or it’s text.

With you I don't hear the minutes ticking by
I don't feel the hours as they fly
I don't see the summer as it wanes
Just a subtle change of light upon your face


Walk away, walk away, walk away, walk away
This is our kingdom of days

I perceive this song as a description of a gentle summer evening. The second verse portrays a lot of that evening’s atmosphere in just four lines. The following bridge-section is in it’s almost spell-likeness and lyrical content one that in many other songs I would consider to be discomfortable. In Kingdom of Days it fits especially as a musical exception and as a section that is heard for that one time only.

I watch the sun as it rises and sets
I watch the moon trace its arc with no regrets
My jacket around your shoulders, the falling leaves
The wet grass on our backs as the autumn breeze drifts through the trees


Walk away, walk away, walk away, walk away
This is our kingdom of days
This is our kingdom of days

I love you, I love you, I love you, I love you I do
You whisper "Then prove it, then prove it, then prove it to me baby blue."

After an interlude led by strings and a fuzzed electric guitar (maybe played by Nils Lofgren?), which diverges from the song’s original key, the song gets back to it’s normalcy. And it’s done beautifully. The vocal melody shifts to almost remind many classic songs but still sounds original, itself. You’re there, I’m here and this is how it’s going to be.

And I count my blessings that you're mine for always
We laugh beneath the covers and count the wrinkles and the grays
Sing away, sing away, sing away, sing away
Sing away, sing away, my darling, we'll sing away
This is our kingdom of days
This is our kingdom of days
This is our kingdom of days


It’s not completely wrong to say that WOAD is Bruce’s and the E Street Band’s most decorated album since 1975’s Born to Run. There’s so much style-consciously played fillings by the ESB. This particular song was occasionally heard on the tour following the album and has since been played only once as an acoustic solo version in 2014. When played live the singing performance goes at the higher capacity of Bruce’s singing register, so it’s quite a challenge to get enough power into it.

[iframe src="http://www.youtube.com/embed/--ZH9-CCS1g" width="640" height="340"]Albumilta Working on a Dream (2009).

Vuoden 2009 tammikuussa julkaistusta Working on a Dream-levystä (lyhennettynä WOAD) on monille jäänyt tietynlaisen välityön maku. Edellisestä julkaisusta, joka oli Magic-albumi lokakuussa 2007, oli kulunut vasta puolitoista vuotta ja bändi oli kiertänyt heti levyn julkaisun perään 10 kuukauden maailmankiertueen, jonka välissä pidettiin ainoastaan yksi pidempi 2 kuukauden tauko tammi-helmikuussa 2008. Working on a Dream kuitenkin äänitettiin tuon kiertueen breikkien aikana.

Vaikka WOAD ei nautikaan yleistä arvostusta albumina, se poikkeaa muista Brucen levyistä myös edukseen. Monissa lauluissa äänimaisemaa väritetään tavoilla, jotka ovat ennemmin kaikuja 60- ja 70-lukujen popista (Beach Boys/Brian Wilson, The Byrds), sillä mukana on runsaasti jousia, koristelevaa stemmalaulamista ja laulumelodioita, jotka menevät suuntaan jonne Bruce ei useimmiten kulkisi. Jopa tietynlaista Wall of Soundia on havaittavissa. Tyylikkäimmin edellämainitun paketin kokoaa Kingdom of Days.

Bruce on itse todennut Kingdom of Daysin olevan laulu, jollaisen voi tehdä ja laulaa vasta sitten kun on ollut jonkun kanssa todella pitkään yhdessä. WOAD-levyllä on useita lauluja, jotka jäävät hieman haaleiksi tunnelmaltaan: tämä ei ole sellainen. Kokonaisuudessa on jotain levollista. Melodian kuljetuksessa ja bändin säestyksessä ei kiirehditä, kuten ei tekstissäkään.

With you I don't hear the minutes ticking by
I don't feel the hours as they fly
I don't see the summer as it wanes
Just a subtle change of light upon your face


Walk away, walk away, walk away, walk away
This is our kingdom of days


Itse miellän tämän koko laulun lempeän kesäillan kuvaukseksi. Toinen säkeistö kuvaa neljässä rivissä aika paljon tuon illan tunnelmaa. Sitä seuraava bridge-osio on loitsumaisuudessaan ja tekstissään sellainen, että monessa muussa biisissä olisi vaivaannuttavaa kuultavaa. Tähän se kuitenkin sopii erityisesti musiikillisena poikkeuksena ja osana, joka kuullaan ainoastaan tuon yhden kerran.

I watch the sun as it rises and sets
I watch the moon trace its arc with no regrets
My jacket around your shoulders, the falling leaves
The wet grass on our backs as the autumn breeze drifts through the trees


Walk away, walk away, walk away, walk away
This is our kingdom of days
This is our kingdom of days


I love you, I love you, I love you, I love you I do
You whisper "Then prove it, then prove it, then prove it to me baby blue."


Jousien ja fuzzatun sähkökitaran (olisiko Nils Lofgren?) liidaaman välisoiton (joka poikkeaa eri sävellajissa kuin muu biisi) palataan takaisin ”arkeen”. Komeasti se tehdäänkin. Melodia muuntuu muistuttelemaan useista klassikoista, mutta kuulostaa kuitenkin omalta itseltään. Sinä olet siinä, minä tässä ja näin tulee olemaan.

And I count my blessings that you're mine for always
We laugh beneath the covers and count the wrinkles and the grays
Sing away, sing away, sing away, sing away
Sing away, sing away, my darling, we'll sing away
This is our kingdom of days
This is our kingdom of days
This is our kingdom of days


Ei ole täysin väärin sanottu, että WOAD olisi Brucen ja E Street Bandin koristelluin levy sitten vuoden 1975 Born to Runin. On tässä niin paljon tyylitajuisesti soiteltua täytettä E-kadun bändiltä. Tätä nimenomaista laulua kuultiin silloin tällöin albumia seuranneella kiertueella ja ainoastaan kertaalleen akustisena sooloversiona sen jälkeen vuonna 2014. Keikalla vedettynä laulumelodia kulkee aikalailla Brucen rekisterin ylärajoilla, että siihen saa riittävästi poweria.

[iframe src="http://www.youtube.com/embed/--ZH9-CCS1g" width="640" height="340"]

tiistai 26. toukokuuta 2015

ToomionTOP100: 68. Coldplay - A Rush of Blood to the Head

Tuottaja: Coldplay, Ken Nelson
Nauhoitettu: 2001-2002
Julkaistu: 26.8.2002
Levy-yhtiö: Parlophone, Capitol Records

Albumia on myyty pelkästään Britanniassa yli 2,6 miljoonaa kappaletta ja maailmanlaajuisesti yli 11 miljoonaa kappaletta. Parhaan alternative-albumin Grammy 2002.

SINGLET
- In My Place
- The Scientist
- Clocks
- God Put a Smile Upon Your Face


Levyn nimestä voisi kuvitella, että musiikkityylinä on jotain teknistä death-metallia. Sitä se ei kuitenkaan ole.

Coldplay oli pitkän aikaa bändi, jota kuuli radiosta, mutta ei oikein tullut tartuttua. Olisiko veljeltä sitten jäänyt autoon joku levy, jonka pakon sanelemana laitoin auton cd-soittimeen. Coldplay on päällepäin tylsä kuin mariskooli mummon kirjahyllyssä. Ulkonäkö ei kuitenkaan ratkaise, vaan ne kettukarkit siellä sisällä. Tuotanto on priimaa.

Erotteleva äänimaailma ja varsinkin selkeät bassolinjat, jotka kelluttavat Chris Martinin vetelää ääntä eteenpäin, ovat ammattimaisesti rakennettuja. Martinin falsetti on aika lailla hallittua tavaraa, joten sen varaan on syytäkin paljon laskea.

Lyyrisesti tämän levyn sanoituksissa on vielä jonkinlaista ajatusta, jos verrataan uudempaan materiaaliin. Esimerkiksi nimibiisin sanat ovat vakuuttavat:

“So I'm gonna buy a gun and start a war
If you can tell me something worth fighting for” 


Jos levy alkaa Politikin kaltaisella helmellä ja heti kohta jatkuu God Put a Smile Upon My Facella, on kaikki hyvin. Nykypäivän iloinen ja turvallinen Coldplay on näihin nähden aivan eri bändi. Toki se ei helpota tuo menestys luomisprosessia. Tällä albumille tyttömusiikki menee varmaan pojillekin sillä varjolla, että kappaleet ovat aika helppoja ottaa haltuun kitaralla.

Hevijermut, ottakaahan puritanistin viittaa harteilta ja laittakaa tämä edes kerran pyörimään keskittyen siihen. Tätä voi kuunnella oikeastaan missä vaan. Hyvin menee työpäivän jälkeen kotimatkalla. Helppoa huoltoa informaatiotulvaiselle päälle.

PARHAAT HETKET
Politik - C-osa ja jouset. Ei muuta sanottavaa.
God Put a Smile on you FaceJos Coldplay tekisi tämän kaltaista musiikkia vieläkin, kuuntelisin sitä edelleen aika tiiviisti. Valitettavasti virta nimeltä Valta, on bändin vienyt mennessään.

EI LÄHDE
Green Eyes - On kyllä niin ärsyttävä nuotiorämpytys että väkisin sotkee levyn tunnelmaa jotenkin.

https://open.spotify.com/album/0RHX9XECH8IVI3LNgWDpmQ

Bruce Springsteen - TOP56-songs: 55 - Devils & DustBruce Springsteen - TOP56-songs: 55 - Devils & Dust

From the album Devils & Dust (2005).

Devils & Dust is the title song of the album released in 2005. On the album Springsteen isn’t working with his reliable E Street Band: it’s Bruce himself playing most of the instruments with few selected session musicians filling the sound landscape. The song’s vocal performance got the artist the Grammy Award for the Best Solo Rock Vocal Performance.

The song Devils & Dust is the only one from its album that’s been confirmed to be written after the year 2001: it was the year 2003 to be exact. In those days the war in Iraq was going on and Bruce has often touched on political themes in his lyrics while charting the interface between the American dream and American reality. In this text it works out great. The song is about a conversation an American soldier is having in his head while on a mission.

Bruce’s almost percussive acoustic guitar playing works as a base for this song creating an characteristic tension right from the first notes. Like Bruce himself says in the television program VH1 Storytellers the song can be compressed in it’s first two lines: everything else relies on them.

I got my finger on the trigger
But I don't know who to trust
When I look into your eyes
There's just devils and dust


 For me personally, however, the greatest section in this song is the B-section that doesn’t go pale in front of any other Springsteen verse. The narrator, whose in the middle of destruction, hasn’t got anything else left than his faith and it’s also faltering as it’s been pulled apart by life’s choices and fears. Fear is quite a strong power.

I got God on my side
I'm just trying to survive
What if what you do to survive
Kills the things you love
Fear's a powerful thing
It can turn your heart black you can trust
It'll take your God filled soul
And fill it with devils and dust


These different shades can be heard in many great Springsteen songs: although the song can be taken as a political statement there’s often a message that resonates within a normal persons life.

Devils & Dust was often heard during the solo tour following the album but after that it’s been played only a few times. The E Street Band premiere of the song got it’s first airing not until 2012 in St. Paul. One of the most memorable versions was heard in the Grammy Awards in February 2006: after Tom Hanks’ formatting Springsteen took the stage with his acoustic guitar, perfomed the song and walked away from the stage right after song without receiving his applause: he only shouted “bring ‘em home!” referring to the then-on-going Iraq-situation and giving a flick towards the U.S. government.

Here’s the music video of the song, filmed in Springsteen’s home hoods Paramount Theatre in Asbury Park, New Jersey.

[iframe src="http://www.youtube.com/embed/cG8ZQkeZvzc" width="640" height="340"]

 Albumilta Devils & Dust (2005).

Devils & Dust on vuonna 2005 julkaistun albumin nimibiisi. D&D-levyllä Springsteeniä eivät säestä luottosoittajat E Street Bandista, vaan Bruce hoitaa itse valtaosan soitannasta muutaman studiomuusikon täydentäessä äänimaisemaa. Biisin laulusuoritus toi artistille vuotensa Grammy-palkinnon, sarjana ”Best Solo Rock Vocal Performance”.

Devils & Dust-laulu on ainoa albumiltaan, joka on vahvistettu kirjoitetuksi vuoden 2001 jälkeen: tarkalleen ottaen vuonna 2003. Tuolloinhan Irakin sota oli käynnissä, ja Bruce on usein sivunnut poliittisia teemoja teksteissään kartoittaessaan amerikkalaisen unelman ja totuuden rajapintaa. Tässä tekstissä se onnistuu hienosti. Laulu kertoo keskustelusta, jota amerikkalainen sotilas käy päänsä sisällä tilanteen ollessa päällä.

Laulun pohjana toimii Springsteenin liki perkussiivinen akustisen kitaran komppi, joka luo ominaisen jännitteen ensinuoteista saakka. Kuten Bruce VH1 Storytellers-ohjelmassa toteaa, niin tekstin puolelta biisin voi tiivistää kahteen ensimmäiseen riviin, kaikki muu nojaa niihin.

I got my finger on the trigger
But I don't know who to trust
When I look into your eyes
There's just devils and dust


Itselleni kuitenkin tämän laulun hienoin osio on B-osa, joka ei kalpene minkään Springsteen-säkeistön rinnalla. Laulun kertojalla ei ole muuta kuin uskonsa jäljellä tuhon keskellä, ja sekin horjuu suuresti elämän valintojen ja pelkojen viemänä. Pelko on aika voimakas mahti.

I got God on my side
I'm just trying to survive
What if what you do to survive
Kills the things you love
Fear's a powerful thing
It can turn your heart black you can trust
It'll take your God filled soul
And fill it with devils and dust


Tällaista monisävytteisyyttä on tosiaan havaittavissa monissa Springsteenin lauluissa: vaikka tekstin voi käsittää poliittisesti, on siinä myös yksittäisen ihmisen arkeen osuva sanoma.

Devils & Dustia kuultiin runsaasti albumia seuranneella soolokiertueella, mutta sen jälkeen se on soinut livenä vain muutaman kerran. E Street Bandin kanssa se sai live-ensiesityksensä vasta vuonna 2012 St. Paulissa. Eräs historiankirjoihin painunut versio siitä kuultiin Grammy-gaalassa helmikuussa 2006: Tom Hanksin alustuksen jälkeen lavan valtasi Springsteen akustisen kitaransa kanssa, esitti laulun ja häipyi välittömästi biisin päätyttyä ennen aplodeja todeten ainoastaan ”bring 'em home!” viitaten edelleen käynnissä olleeseen Irakin tilanteeseen ja näpäyttäen Yhdysvaltain silloista hallintoa.

Liitetään oheen musiikkivideo, joka on kuvattu Springsteenin kotinurkilla Asbury Parkin Paramount-teatterissa.

[iframe src="http://www.youtube.com/embed/cG8ZQkeZvzc" width="640" height="340"]

maanantai 25. toukokuuta 2015

Bruce Springsteen - TOP56-songs: 56 - The PromiseBruce Springsteen - TOP56-biisit: 56 - The Promise

First released as a man-and-piano-version on the album 18 Tracks (1999). Full band version can be found on the album The Promise (2010).

The Promise first came out as an official release on the compilation-CD 18 Tracks in 1999 as a reduced man-and-piano-version. The band version accompanied by the E Street Band (recorded in 1977) followed in 2010 on the album The Promise.

The 2010 album, which goes with the same name as the song, was compiled from song material originally recorded to make the 1978 album Darkness on the Edge of Town. Although there were dozens of songs to be left into the vaults, for me The Promise was the only that could have taken place in the final “Darkness”-album. The themes of the song, and above all the picture painted of the main character, are strong enough. The E Street Band plays strongly led by Roy Bittan’s piano.

There’s dreams of a better tomorrow but at the moment the everyday life is very grey. Movies and cars offer a bit of escapism. Although things seem a little better at times the narrator is still carrying the weight of the world in his shoulders. The lines with the words “Thunder Road” refer to the song carrying the same name released on the previous record in which there was a strong belief in tomorrow where the Thunder Road would lead. In this song they find out it didn’t. . ”Thunder Road, oh baby you were so right / Thunder Road there's something dyin' on the highway tonight”

When the promise is broken you go on living
But it steals something from down in your soul
Like when the truth is spoken and it don't make no difference
Something in your heart goes cold


The release of Darkness on the Edge of Town was preceded by legal proceedings with Bruce and his former manager Mike Appel during which it was unclear whether Bruce owned the rights to his own songs. The conflict, which lasted for a couple of years, is reflecting in this song: Springsteen and Appel had been good friends in the mid-70s. It also strengthens the reason that Bruce gave to why the song didn’t make it to the actual Darkness on the Edge of Town: he thought The Promise was a song too personal.

The Promise was played live in concerts in the later half of the 1970s until it was shelved until the change of millennium. After that it has still been a rarity and it’s always a matter of discussion on the fan forums when played live. Often it’s a solo number by Bruce in which he accompanies himself with a piano: the version played by the whole E Street Band has been a concert number only three times (in the years 1978, 2010 and 2012).

[iframe src="http://www.youtube.com/embed/P1QMhe5AO0A" width="640" height="340"]

[iframe src="http://www.youtube.com/embed/CrhOBKXRU4Y" width="640" height="340"]Julkaistu alunperin alunperin mies ja piano-versiona albumilla 18 Tracks (1999). Bändiversio löytyy albumilta The Promise (2010).

The Promise julkaistiin ensimmäistä kertaa virallisena julkaisuna vuoden 1999 18 Tracks-kokoelmalevyllä pelkistettynä mies ja piano-versiona, E Street Bandin säestämän ja vuonna 1977 äänitetyn version seuratessa vuoden 2010 The Promise-albumilla.

Vuonna 2010 julkaistu, tämän biisin nimeä kantava albumi koostettiin äänitetystä materiaalista, josta alunperin kasattiin vuoden 1978 albumi Darkness on the Edge of Town. Vaikka ylijäämämateriaalia oli kymmeniä biisejä, oli The Promise ainoa, joka olisi mielestäni mahtunut nykyiselle ”Darknessille”. Laulun teema, ja ennenkaikkea kuva, joka päähenkilöstä muodostuu, ovat riittävän vahvat. Soitannollisesti tämä on E Street Bandin vahvaa työskentelyä, jonka keulalla kulkee Roy Bittanin piano.

Unelmia paremmasta huomisesta on, mutta tällä hetkellä arki on aika harmaata. Elokuvat ja autot tarjoavat haivenen eskapismia. Vaikka joskus tuntuu menevän paremmin, niin silloinkin kertoja kantaa sisällään painolastia. ”Thunder Road”-rivit viittaavat miehen ja E-kadun bändin edeltävän levyn samannimiseen raitaan, jossa uskottiin vahvasti huomiseen, jonne salamatie veisi. Tässä laulussa todetaan, ettei vienytkään. ”Thunder Road, oh baby you were so right / Thunder Road there's something dyin' on the highway tonight”.

When the promise is broken you go on living
But it steals something from down in your soul
Like when the truth is spoken and it don't make no difference
Something in your heart goes cold


”Darknessin” julkaisua edelsi oikeudenkäyntikiista Brucen ja entisen managerin Mike Appelin välillä, jonka aikana oli epäselvää omistaako Bruce omien laulujensa oikeuksia. Tuo useamman vuoden kestänyt välienselvittely heijastuu tämän laulun tekstissä, olivathan Appel ja Springsteen vielä 70-luvun puolivälissä hyvät ystävät. Toisaalta se selittäisi myös syyn, jonka Bruce antoi sille ettei tämä laulu aikanaan päässyt varsinaiselle Darkness on the Edge of Townille: se oli hänen mukaansa liian henkilökohtainen.

Keikoilla The Promisea kuultiin 70-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, kunnes se laitettiin hyllylle vuosituhannen vaihteeseen saakka. Sittemminkin se on ollut harvinaista herkkua ja nousee aina puheenaiheeksi fanifoorumeilla saadessaan esitysvuoron. Usein kyseessä on Brucen soolonumero, jossa hän säestää itseään pianolla: koko bändin soittamaa vedosta on kuultu vuosien saatossa ainoastaan kolme kertaa (vuosina 1978, 2010 ja 2012).

[iframe src="http://www.youtube.com/embed/P1QMhe5AO0A" width="640" height="340"]

[iframe src="http://www.youtube.com/embed/CrhOBKXRU4Y" width="640" height="340"]

perjantai 22. toukokuuta 2015

Toomion TOP100: 69.Queensrüche - Promised Land

Tuottaja: Queensrÿche, James Barton
Nauhoitettu: 1992-1994
Julkaistu: 18.9.1994
Levy-yhtiö: EMI

USA:n Blillboard-listan kolmonen. Ruotsin 6. Myynyt yli miljoona levyä.

Singlet
- I Am I
- Bridge
- Dis-con-nec-ted

Vaikka hullun nimiselkkauksen ja jäsenten välisen taistelun keskellä oleva bändi on nykyään jopa huvittava, on se silti useaan kertaan onnistunutkin. Tämä on siitä valtavan hyvä esimerkki.

Tämä levy pyöri Alavuden kirjastossa monta vuotta, ja muistan jopa sen, miten sen julisteeksi taipuva kansilehti oli revennyt. Ilmeisesti sitä kuunneltiin paljon myös muiden lainaajien toimesta. Ja varmasti kuunneltiinkin, koska albumi on esimerkiksi USA:ssa noussut Billboard-listan kolmoseksi. Se on näinkin haastavalta levyltä melkoinen saavutus. Lienee metallialbumille nykyään jopa mahdotonta. No, Metallica saattaisi niukin naukin vielä tähän yltää.

Mikä siis olisi genre? Progressiivista metallia tai raskaampaa vaihtoehtorockia. Jotain sellaista tämä on, mutta hyvin poikkeavin sävellyksin toteutettuna. Albumilla on sellainen vanhan ajan progen henki, joka on tuotu metallia lähentelevään äänimaailmaan. Kitarasoolot ovat siistejä sillä samalla tavalla kuin ne ennen vanhaan olivat siistejä. Niillä on tarkoitus. Tämän lisäksi varsinkin Eddie Jacksonin bassolinjat ovat vaikuttavia. Ne tekevät taustalla oman tehtävänsä, mutta eivät puske väkisin valokeilaan.

”Kyllä tässä ysäri maistuu aika paljonkin, mutta ei pahassa mielessä.”


Laulaja Geoff Taten ääni on tunnistettava. Hänen vahvan ja persoonallisen lauluäänen tenhoon luotetaan paljon, eikä se väärin ole. Se vain vaatii totuttelua. Muutenkin albumille on saatu steampunk-henkisen tulevaisuudenkuvan soundi ja se pysyy vallassa läpi levyn. Jokainen kappale ilmeisesti tottelee jotain teemalinjaa. Riffit ovat erikoisia ja välillä progressiivista ulkomuotoa sävyttää jopa Taten soittama carelesswhisper-tyyppinen saksofoni. Vaikka rumpali Scott Rockenfield on ollut sävellystyöstään jopa Grammy-ehdokkaana, on suurin osa kappaleista kitaristi Chris DeGarmon sävellyksiä.

Kyllä tässä ysäri maistuu aika paljonkin, mutta ei pahassa mielessä. Albumi on hyvä kokonaisuus, joka lyö huomaamattomasti kiilaa Dream Theaterin isoon pyörään, joka vähän turhankin isosti proge-metallikentällä rullaa.

Tämä levy tarvitsee keskittymistä, jotta se aukeaa. Myös useampi maistelukerta totuttaa vahvoihin sävyihin, kuten IPA-oluessa. Progeihmiset kuunnelkaa ehdottomasti tämä Operation Mindcrimen lisäksi.

PARHAAT HETKET
I Am I Tämä kappale määrittää sen tunnelman, millä koko albumi edetään.
My Global Mind Sävellyksellisesti jotain todella mielenkiintoista.

EI LÄHDE
Someone Else? – En yleensäkään tykkää metallibändien balladeista. En tästäkään. Taten ääni särkee liiaksi.

https://open.spotify.com/album/672d5xcV0IY4SEGW7Z3vNK

tiistai 19. toukokuuta 2015

Musa-Tasting II: "1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään" - A:lla alkavien artistien 10 parasta biisiä

"1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään" on Robert Dimeryn toimittama musiikkikirja, josta A:lla alkavat artistit T on kahlannut läpi. Sieltä T:n mielestä 10 parasta biisiä kuunneltiin ja analysoitiin tuossa pari viikkoa takaperin.

TASTING-OSALLISTUJAT

T - Ausculton jäsen T ja tämän tastingin valmistelija.
A - Ausculton jäsen A.  Ausculton jäsenistä se "keskitien" kulkija.
S - Kaikkitietävä kuopiolainen. Kaikesta valittaja.
E - Höljäkän Äänittämön nappulanvääntäjä.
J - Etelän ääni valoisalta vyöhykkeeltä. Ilta-auringon laskiessa. En tiedä yhtään mitä sanoisin musasta.
P - Yle Puhe on paras musakanava! (Musatasting-herttuakiinnityksiä jo 2!)

LISTA, JOLTA BIISIT ON VALITTU

10cc – Sheet Music
13th Floor Elevators – The Psychedelic Sounds of the 13th Floor Elevators
2Pac – Me Against the World
50 Cent – Get Rich or Die Tryin’
808 State – 808:90
ABBA – Arrival
ABBA – Visitors
ABC – Lexicon of Love
AC/DC – Back in Black
AC/DC – Highway t Hell
Ackles, David – American Gothic
Adam & the Ants – Kings of the Wild Frontier
Adams, Ryan – Gold
Adams, Ryan – Heartbreaker
Adamson, Barry – Moss Side Story
Adamson, Barry – Oedipus Schmoedipus
Adverts – Crossing the Red Sea with the…
Aerosmith – Pump
Aerosmith – Rocks
Aerosmith – Toys in the Attic
Afghan Whigs – Gentlemen
Afrika Bambaataa & the Soul Sonic Force – Planet Rock: The Album
Aguilera, Christina – Stripped
Aha – Hunting High & Low
Air – Moon Safari
Air – Virgin Suicides: Original Motion Picture Score
Alice Cooper – Billion Dollar Babies
Alice Cooper – School’s Out
Alice in Chains – Dirt
Allman Brothers – At Fillmore East
American Music Club – California
Amos, Tori – Little Earthquakes
Anthrax – Among the Living
Aphex Twin – Selected Ambient Works 85-92
Apple, Fiona – Tidal
Arcade Fire – Funeral
Armatrading, Joan – Joan Armatrading (1st Album)
Arrested Development – 3 Years, 5 Months & 2 Days in the Life of…
Ash – 1977
Associates – Sulk
Auteurs – New Wave
Avalanches – Since I Left You
Animal Collective - Merriweather Post Pavilion
Arcade Fire - The Suburbs

T: Tässä kuunneltujen levyjen lista (yllä). Voitte sitten arvailla mielissänne miltä levyltä mitäkin tulee. Voin kertoa että oli myös paskaa.

S: Uhhh, näyttääpä pahalta…

T: Mulle voi YV:nä laittaa ykkösbiisiarvauksen. voittajalle joku kiva yllätys joskus. Sitten aloitetaan:

10/10. AIR - EMPTY HOUSE (Virgin Suicides Soundtrack -1999)

"Musiikkia elokuvasta Virgin Suicides. Jonka Soundtrackilta tämä tietysti onkin."

https://www.youtube.com/watch?v=oNibrVFpWGk

Air - Empty House

T: Minua viehättää tässä tällainen uuden ajan Morricone-tunnelma. Koko levy on ihan kuuntelun arvoinen. Elokuvasta ei ole mitään tietoa. Voi olla hiukan irrallinen näin yksittäisenä kappaleena, mutta minä olen instrumentaali- ja mentaalimiehiä.

S: Joo kyllähän tässä selvää leffamusan henkeä on. Sydämenlyöntibasari pelaa aina. Synapuolella on ranskan poitsut varmaan kiinni jossain perinteisissä värkeissä. Mukava olis nähdä se kohtaus, jos tätä jossain kohtauksessa käytetään. Annan tälle 5,5/10.

A: Tykkäsin ihan tunnelmasta. Morricone ja ennenkaikkea se Badalamenti tuli mieleen ja voihan tuossa kuulla kaikuja jopa jostain Pink Floydistakin noissa soundeissa? Arvosanana 7,4/10.

E: Mukavan hämy tunnelma, simppeli melodia eikä ihan ennalta-arvattava sointukuvio. Mike Oldfield tuli mieleen. Mikähän paistinlastasample se soinnunvaihtokihinä oli? Minä vippaan 7/10.

T: Paistinlastasample?! Pakko käyttää hymiö. Arvostelusteikko on 0-10. Minä annan tälle 9/10. Olen kuunnellut aika monta kertaa.

J: Kitaron jalanjäljissä. Samaa genreä. Itse olen myös instrumentaalimiehiä. Menisi jopa suomalaisesta soundtrackistä. Rappurallin vetäisyt olivat kivoja. Jolleki elokuvasäveltäjälle keskikauraa, mut miellyttävää.. Joo tekee mieli kuunnella toistamiseen... ja sen teinkin. 7/10.

P: Aika tunkkanen Twin Peaks. Odotukset Airista korkeet, mutta… 5,5/10.

Tasting-rating: 6,9/10

9/10. BARRY ADAMSON - SWINGING DETECTIVE (Moss Side Story -1989)

"Levy on konseptialbumi ja kertoo murhatarinaa, jota tämä kappale on luotu osaltaan värittämään. Brittiläisen Barry Adamsonin ensimmäiseltä albumilta Moss Side Story kipaletta tarjotaan."

https://www.youtube.com/watch?v=cIzidFHUvrc

Barry Adamson - Swinging Detective

S: Jos Pink Pantherista tehtäis Marvel-leffa, niin tää vois soida siinä alussa. Mä kyllä ihan tästä tykkäsin, vaikka en toista kertaa soittaiskaan. Pepe Deluxe käyttää vähän samanlaisia juttuja nykyään. Leffamusa on jotenkin aina ollut mulle hankalaa, kun siinä on vaikee hakee sitä, että mitä sillä itse musiikilla on ajettu takaa. Kyllä multa 6/10 lähtee.

J: Oisin vaihtanu biisiä jos oisin pystyny. Jotenkin "hohhoijaa, mitäs sitte keksittääs"–tunnelma. Kolme teemaa löysin. voi olla että oli useempikin. mut olivat eri biisejä. Mulla tulee mieleen fonistista Simpsoneiden Lisa. Eli siitä 3/10.

T: Faith No More-tyyppistä rähistelyä tässä on. En tiedä, johtuuko se Adamsonin ulkonäöstä. On aika Pattonin näköinen. Joku tässä on kuitenkin hyvin kaukana vuodesta 1989. Soundien puolesta nimittäin. Usein kun itse jotain musiikkia teen, niin se menee tällaiseksi. Siksipä sen täytyykin olla parasta. Annan jälleen 9/10.

A: Tämä lipesi vähän sellaiseksi maalailuksi, ettei itselle iskenyt läheskään kuten tuo edellinen. Siinä T on kyllä oikeassa että soundit eivät ole ihan sitä vuotta '89 mitä ensimmäisenä arvelisi. Foni kuulosti ihan kivalta. Annan tälle 4/10.

E: Muutama ihan mukava pätkä, mutta olisi kaivannut enempi vaihtelua. Vähän junnaa paikallaan. Fonin tilalle fuzz-kitara niin soundiltaan olisi ihan 70-luvun Oldfieldia. Ei huono, mutta ei mitenkään innostavakaan. Annan 5/10.

P: Hyvä idea paperilla, mutta toteutus floppas. Iloinen foni ja synkkä aihio... Fonisti oli vähän kuin LaBrie DT:ssä. "Hei mun tuttu on fonisti, soitetaa sille". 3.5/10

Tasting-rating: 5,0/10

8/10. THE ALLMAN BROTHERS BAND - STORMY MONDAY (Live at Fillmore East -1971)

"Liu’utaan ajassa vielä kauemmas vuoteen 1971, kun kukaan ei osannut soittaa mitään. Sähkö haisee ja vanhat soittimet. Vanha se on jo tämäkin esitys, mutta alkuperäissävellys on T-Bone Walkerin vuodelta -47. Soitto on pojilla aika kohdillaan."

https://www.youtube.com/watch?v=Bqa1s4jhkQ8

The Allman Brothers Band - Stormy Monday

T: Se on just tää, kun ei näillä jätkillä oikein oo sellasta esiintymiskokemusta... Hain tuossa myös paukun viskiä. Sitähän tuo vaatii. Duane kuoli rock-kuoleman. Veljensä vetää vieläkin.

S: Kyllähän tässä oli ihan sellasta oikeeta fiilistä. Mukavasti lähti rullailee tossa 5.10-kohdassa. Laitoin ite T-Bonen version soimaan. Koviksen olonen kaveri. soittohan tässä kyllä kulkee, mutta mitään maatamullistavaa ei tapahdu. hmm hmmm… laulajan soundi oli kyllä nasta. 4/10.

T: Juuri lukee itselläkin ”5.09 eteenpäin”. The Allman Brothers Band on ollut aika lailla kuuntelussa vuodesta 2005 lähtien. 9/10.

J: Blues jamit Espoon, Kuopion, Joensuun tai Längelmäen paikallises alkaa useinmiten tällä biisillä. Saakohan olla soittimen kans täs tastingis? Tai siis ei tällä biisillä ala jamit, vaan tämän jollain variaatiolla. Joo kyllä kitaran syliin ja paukun vaatii tämän kuuntelu. Hienosti vetävät... en ihan näin piimäisen bluesin ystävä oo eli 4/10.

A: Pitänee nyt viimeistään laittaa tämä At Fillmore East-levy soittolistalle. Tästä jo sai jonkinlaisen aavistuksen siitä, että saattaa tuo olla ihan kelpo live-levy... Oma tiivistys olisi, ettei jäänyt mitään mielikuvaa mistä laulettiin, mutta soitto skulasi. Semmoinen 8,3/10.

E: Soundit ja soitto oli jo pikkusen sinnepäin. Kitarasoundista tuli välittömästi mieleen Yliaho, kertoo kyllä ehkä enemmän minun kuuntelutottumuksista kun mistään muusta... Minulta 7/10.

P: Nää on näitä ylipitkiä treenejä, jolloin tehdään jotain musaa painamalla reciä.  Ennen niistä tuli levyjä ja nykyään vaan muistoja... "Soita hei se mitä sä viimeks soitit...ööö...mikä se oli?".. Nykyään ei ole uskallusta tehdä levyä tällä tyylillä ku pitäis djentata joka paikas axeäffäxällä... Silvennoinen varmaan kuuntelee tätä lentäes. Jo pelkästään aitoudesta 8/10.

Tasting-rating: 8,1/10

7/10. - AC/DC – BEATING AROUND THE BUSH (Highway to Hell – 1979)

"Sitten pysytään samalla vuosikymmenellä ja otetaan vähän lisää sähköä peleihin. Biisi, jonka riffi on kuulemma pikkuisen lainailtu Fleetwood Macin biisistä ”Oh Well”."


https://www.youtube.com/watch?v=X2CRtdrIMQE

AC/DC - Beating Around The Bush

T: Eihän se meininkibiisi paljoa tarvi. Kyllä Youngin veljekset on ollu aika kartalla pitkän aikaa. Bon Scott ei tämän jälkeen elänytkään kuin vuoden. Tykkään itse jopa enemmän Scottista kun nykyisestä

S: Toki toki. Joo kyllä Scotti ihan kovis on ollut vetämään. Bändi on ainainen inhokki. Keskinkertasta rokkia, uniikki laulusoundi ei pelasta. En muista tosta äskeisestä mitään, joku puska se oli. Eihän tässä rokkina oo oikein mitään. Ehkä tuon levyn kuitenkin kuunnella voisi. Kyllä minä tämän sillä tavalla ymmärrän, mutta ei tätä musafiilistelyn kautta voi kuunnella. 3/10.

T: Tämä ei ole jumalauta mitenkään keskinkertaista!!! Neljä Ruusua on keskinkertaista rokkia. ei ole levynä kuitenkaan paras AC/DC. 9/10.

E: Huvittavaa rääkymistä... Soitto on kyllä tiukkaa, mutta meikäläisen makuun riittäisi tempoa puolet vähemmän. Napakasta soitosta ja komppikitaran soundista 4/10.

P: Junnut ei vaan tajua. Kun ollaan perusasioiden äärellä niin analysointi turhaa. Yleensä tällöin vaan muistellaan. Kuten sanoin, ei tämä analysointimusaa ole. 9/10.

A: Kyllähän pojat vetää aika helkkarin hyvin. Eikä tuohon tosiaan ihmeitä tarvita. Kitaroiden soundi ja soitto miellyttävät kyllä joka kuulemalla. Eihän tämä ihan kovinta AC/DC:tä ole, mutta hyvää kamaa. 8/10.

J: Joo, Scott on loistava, hiljaiseks vetää. Juurimusiikkia. "Rummut normaalisti". Tinnitusmusaa. Perus 8/10.

Tasting-rating: 6,8/10

6/10. – AC/DC – LET ME PUT MY LOVE INTO YOU (Back in Black – 1980)

"Otetaan toinen perään. Back in Blackilta A-puolen päättävä raita. Löytyy myös Filthy Fifteen-listalta."

https://www.youtube.com/watch?v=odqZAGNvxhI

AC/DC - Let Me Put My Love Into You

T: Vähän erilaista AC/DC:tä. Tässä on jopa vähän Kissiä kertosäkeessä. Tämä on varmasti enemmän live-bändi kuin levyltä. Tai sellaisessa nousuhuppelissa ja avoauton takapenkillä. Voi olla että DX-Corollakin kävis. 9/10

S: Onhan tässä sellaisia kasikytluvun katkuja jo huomattavissa. Tasanen basson kulku. Tässä on sellasta Cutting Crewta kyllä vähän liikaa. Laulu kyllä toimii edelleen. 3/10. Oliko tää vähän sellanen naisväen lämmittelyyn tarkotettu puolinopee?

T:a Vai sellanen Hells Bellsin tempolle tehty toinen riffi?

J: Ai miesstrippareille suunnattua... Taitaapi olla juuri sitä. Nyt ei vaan tätä iltaa lämmittäny täällä. Keskitempo ja kitarariffilläkään ei juhlittu... Ikävästi ja valitellen. Mulla jää tämä sävellys 2/10.

E: Tässä oli jo ideaa. Tästä olisi jännä kuulla joku vähemmän räminäversio, tyyliin 80-luvun Toto-soundilla... Jos olisivat vähän tiputtaneet rähinää, niin voisi olla vaikka kasin arvoinen biisi. 7/10.

P: Tää on sitä aikaa kun nimellä ei vielä saanut seuraa. Kuitenkin kun perusasioissa ollaan niin 6/10.

A: Enemmän mollihenkisyyttä kuin monesti näillä. Yritin miettiä koko biisin ajan, että mistä tuo riffi muistuttaa mutten keksinyt. Back in Blackin kovat biisit ovat kyllä kovia. Edellinen oli piirun parempi. 7,9/10.

S: oikeestaan toi kertsi on kaikista heikoin tässä biisissä

T: Niin onkin. Se on liian Kiss.

Tasting-rating: 5,8/10

5/10. A-HA - TAKE ON ME (High & Low - 1985)

"1981 keksivät norskit kohtuullisen kuolemattoman riffinpätkän. Eivät kuitenkaan uskaltaneet sitä levylle laittaa ennen vuotta 1985, tähän oli syynä myös se, ettei heillä ollut levytyssopimusta ennen kuin löysivät Harketin laulamaan kappaleen. Laajahko viiden oktaavin ääniala (tässä biisissä ”vain” 2,5) teki sen, mitä piti. Warner kirjoitti levytyssopimuksen. Sitten ilmestyi Hunting High & Low. Biisi on ollut ykkönen ympäri maalimaa ja video on valittu 80-luvun parhaaksi ja ties mitä. Tytydytytty-tyttyty-tytydyty."

https://www.youtube.com/watch?v=djV11Xbc914

A-Ha - Take On Me

E: Nyt kyllä vähän harmittaa kun en kasannut saliin PA:ta tätä sessiota varten... Kasaripopin malliesimerkki, ei puutu kuin chorus-kitara. Eiköhän tämä ansaitse jo 9/10.

S: Klassikko. tässä on kasassa kasarimusan parhaat puolet. Laulusuoritus on täydellinen. Kertosäe on tollanen multi-layered, että sen jaksaa edelleen kuunnella. Ja noi tilulilut tuolla taustalla, hihhei. Tästä muuten saa tosi kovan coverin moneen eri genreen. Laulun rytmitys on kyllä todella nerokas. 9/10.

T: Niitä on tosiaan neljä vuotta hiottu noita taustoja . Hittimittarissa tuli tämä, ja manasin kun meillä ei ollut vielä videoita. Ne tuli vasta -88. Kaverilla katottiin tätä vuonna -87. Harket on muuten edelleen melkonen laulaja. 9/10.

A: Liki täydellinen pop-biisi. Kyllä tämä on siellä ykköskategoriassa. Eikä ole toista samanmoista.

J:  Mitähän sitä sanois. Vaikeaa kun on joskus aikasemminkin kuultu tämä. Kovasti on A-Han sävellykset hyviä. En tosin varsin tarkasti ole tuotantoon tutustunut. A-Han Bond biisi on aina vaan yksi top50 joukossa. Mun makuun hiukan nöösipoikainen ääni. 8/10 tälle.

T: Niillä perhana on tosiaan se Bond-biisikin!

A: Living Daylights. Mahtava sekin. Tälle pitää antaa yli ysi, pitää harkita hetki, että paljonko yli uskaltaa antaa... Tätä pitää verrata nyt kaikkiin maailman parhaisiin biiseihin hetki. Koska ensimmäisenä tuli mieleen antaa 9,6/10 niin annan sen. Onhan tämä mahtava.

P: No legenda on legenda. Se, että joku vetää viittäskaalaa ei kerro vielä mitään. Se, että tämä on aikansa kovin biisi ei kerro vielä mitään. Onhan merisääkin legenda. Ihan ok rallatus. Vanhat legendat ansaitsee ainakin sen 7/10.

Tasting-rating: 8,6/10

4/10. THE ALLMAN BROTHERS BAND - YOU DON'T LOVE ME (Live at Fillmore East, 1971)

"Sitten onkin sellainen yöleiväntekobiisi. Ei sanota tästä sen kummempia."

https://www.youtube.com/watch?v=0wsUNMSiIII

The Allman Brothers Band - You Don't Love Me

A: "The shows were typical performances for the band, and regarded as slightly above average by drummer Jai Johanny Johanson". On siellä voinut jossain välissä olla meininkiäkin... Tässä on sitä 70-lukua, mistä minä tykkään. Parempi soundi Duanella kuin siinä edellisessä, en ole ennen tajunnutkaan että se on oikeasti noin kova kitaristi...

T: Pitkäntynkä, mutta helposti jaksais kuunnella aika kauan. Duane on aika kova improvisoimaan. Jotenkin 25-vuotiaana heräsin tuohon blues rockiin. tykkään itsekin soittaa samaa pitkään. Toistoa ja junnausta, niin menee sopivaan transsiin. Juoksijan mieli on sellainen. On tuo liian pitkä, sen minäkin myönnän, mutta se perusriffi on onnistunut. Miettikää kuinka kauan se Gregg vetää Hammondilla samaa sointua. Jonkun 9 minuuttia. Ilmankos sitä alkaakin vetää huumeita… 9/10.

E: Meinasin nukahtaa 10 minuutin paikkeilla... Noista aineksista saisi ihan mukavan 4-minuuttisen biisin. Riffi oli toimiva, kokonaisuus levällään. 6/10 minulta.

S: Tässä olisi vähän niinku pitänyt olla itse paikalla, niin olis ehkä päässy mukaan siihen fiilikseen. Ilmeitä ja muita kun ei näe, niin hankalaa päästä tunnelmaan. Loppu oli ihan mukava, vähän kuin joku kansallislaulu. Toi riffi on kyllä hyvä. Tätä on varmaan mukava soittaa. 4/10.

J: Alku loistava. Ekat 6min, mutta sitten ei taidettu enää koskaan palata siihen. Meni improksi niin kovin. Syvästi olisin toivonut, että olisivat päässeet jossain vaiheessa siihen riffiin, mistä lähdettiin. Mutta voi olla että sekin oli improa... Tämähän on siis blues jamien päätöskappale ehdottomasti. Kovasti Jazz-vaikutteita tässä biisissä myös. Kuulen kovasti Timo Lassyn ryhmineen vetävän tätä biisiä. 6/10.

T: Tämän lyriikat ovat minusta mahtavat: "jos jätät mut, niin kerron äidille". Minä join tuossa Laphroaigin Quarter Caskia.

A: Itse lueskelin tarinoita tuosta Fillmore Eastin stopista ja kuuntelin tätä antaumuksella, tuli jonkinasteisia fiboja. Parempi kuin se edellinen Allman Brothers. Semmoinen 8,4/10.

P: Tätä se vissiin tarkoittaa kun päihderiippuvuus menee "tajuntaan"...  Ei tätä ilman kaljaa jaksais kuunnella loppuun... Tänään se tosin meni. Tuli sellanen fiilis, että ”tulkaa kaikki kattoo mua, ku mä soitan!” Riffistä 6/10.

Tasting-rating: 6,6/10

3/10. ALICE IN CHAINS - THEM BONES (Dirt -1992)

"Grungen kulta-aikaan Cantrell soitteli ja keksi tämän riffin vahingossa. Siihen aikaan (yllättäen) oli kuolema mielessä ja sanat käsittelevät siis kuolevaisuutta. Videon ohjasi sama heppu kuin esimerkiksi Nick Caven Where the Wild Roses Growsin."

https://www.youtube.com/watch?v=zTuD8k3JvxQ

Alice in Chains - Them Bones

S: Tämä riffi on periaatteessa ihan paska. Mutta täytyy arvostaa sitä, että ne on kuullut tässä jotain. Ja minäkin olen alkanut kuulemaan tässä jotain.

T: Grungen kuuluikin olla rumaa. Cantrell on tähän genreen kyllä mies paikallaan. Soittaa, laulaa, säveltää. Mutta onhan tuossa Stayleyssa ollut jonkinmoista vaarallista karismaa… RIP hälle.

A: Viime aikoina on alkanut pikkuhiljaa aueta nämä grunge-jutut. Tässä on nimenomaan "jotain", joka itseä on nyt alkanut vähän kiehtoakin. Soolosoundi oli töhnää. Olisko tälle semmoinen 5/10.

P: Soolo oli muutenkin aika kehno. AIC on loppupeleissä simppeli bändi soitannoltaan, mutta stemmathan tässä sen jutun tekee. Legenda on legenda, vähän ku A-Ha. Toiset vaan kestää aikaa paremmin. 9/10.

S: Ajatuksena tuo huuto ja typerä riffi on itse asiassa varsin jepa. Ja se on se juttu, että ei ole mitään väliä kuinka musiikin tekee, kunhan se jollain tavalla puhuttelee. Soittotaito ja muut on lopulta ihan yhdentekeviä. Välillä tässä rassaa toi koko ajan nariseva stemma, mutta se on heidän juttunsa. 6/10.

E: Nyt oli kyllä niin mitäänsanomatonta että vaikea sanoa mitään. Ei nappaa oikein mikään. Turha, 2/10.

T: En minäkään tätä täysin ymmärtänyt silloin, kun se oli in. Se tavallaan ärsytti sen verran, että sitä piti kuunnella. Kyllä AIC:n unplugged-keikka MTV:llä on muuten aikamoinen. Riittävän lyhyt, ei siitä riffistä ehkä pidempään olisi ollutkaan. 9/10.

J: Kyllä vaan kuulostaa vahingossa keksityltä sävellykseltä. Ei ole grunge aueennut... vieläkään. Kivahan tuota taitaa olla soittaa. Uskon että tuolla bändillä on loistavampiakin riffejä. Tämä olis ollu 1/10 jos ei olisi taustalaulua. Eli 2/10.

T: On kyllä, mutta tuo 1001 levyä-kirja ei ole minusta maailman parhaiten koostettu. Mutta onhan se jonkun lista.

Tasting-rating: 5,5/10

2/10. AEROSMITH - JANIE'S GOT A GUN (Pump – 1989)

"Steven Tyler keksi melodian, muttei sanoja. Sitten hän näki koskettavan hyväksikäyttötapauksen uutisoinnin lehdessä ja teki tämän biisin jonkinlaiseksi vastalauseeksi tai osanotoksi sen kohdanneille. Pump-levyn toiseen sinkkuun videon ohjaili kevyesti David Fincher (se7en, Zodiac, The Girl with the Dragon Tattoo…)."

https://www.youtube.com/watch?v=RqQn2ADZE1A

Aerosmith - Janie's Got a Gun

T: Tämäkin on ollut aikamoinen rokkibändi. Tyler on uskottava laulaja.

S: Joo, vaikka nykyään aikamoinen jenkkimoukka onkin, niin kyllä se rocklaulajana toimii. Olen aina tykännyt Aerosmithistä sen suhteen, että nämä sinkutkin on jätetty tuotannoltaan aika mielenkiintosiksi.

P: En ole aikasemmin edes miettinyt tämän biisin olevan näin kova. Tunnelmaltaan tässä soitetaan ikäänkuin aikaa takaisin päin (fade-kitarat ja soolo, seka laulun huudot), mutta silti kerrotaan tarinaa eteenpäin. Nerokas kuminvenytysbiisi. 9/10.

A: Tässä kuuluu tuottajankin (Bruce Fairbairn) kädenjälki jonkun verran. Oli silloin Bon Jovin Slippery When Wetin ja New Jerseyn ja sittemmin AC/DC:n Razors Edgen takana esimerkiksi. Kova ralli. Yksi Aerosmithin kovimpia. Soundipolitiikka vähän hiertää, esimerkiksi ne jouset olisi voinut heivata kokonaan pois.

E: Mitenhän tuohon virvelisoundiin on päädytty? Joku viskannut haarukan tiskipöydälle ja pojat olleet että hei, TUO pitää äänittää... Oli vähän sekametelisoppaa tuo sovitus.

T: Kitarasoolo on vähän kummallinen.

S: Tykkäsin siitä soolosta ja sen soundista.

A: Se soolo oli yllättävä. Pojat on tietysti vetäneet niitä perussooloja niin paljon, että ovat arvelleet poiketa? Mutta hymyilytti koko biisin ajan ja jalka polki tahtia aina kun komppi tuli mukaan. Mahtava se komppiin lähdön hetki.

P: Pidin soolosta. Hyvin erilainen, ihan kuin soittaisi takaperin.

J: Kuka sovittaa viulut tämmöiseen melodiseen rokkiin? Ja se banjon oloinenkin hämärästi soi... Eli sovitus hyvinkin kokeileva. Ehkä kuitenkin positiiviseen suuntaan.

T: En tosiaan älynnyt noita viuluja ollenkaan, mutta hyvä pointti.

S: Hyvin toimi se Steven kiekatus siinä. Muuten niin, vanhat miehet, onko tämä biisi ollut Suomessa mikään kovin suuri hitti koskaan?

T: Mun mielestä tämä on soinut ehkä lähinnä nyt Radio Rockilla. Ehkä hitaana diskossa joskus -93. Ehkä. Ne hitaat oli silloin tuollaisia.

S: Näin arvelinkin. Tässä on paljon kyllä jo 90-lukua, jouset yms. Vähän niinku Pumpkinsit yms. Ilman Tyleria ei kyllä pääsisi tälle tasolle. 8/10.

J: Jotenkin kuitenkin jäin kaipaamaan tätä sävellystä AC/DC-sovituksella. Saattais tulla "törötöröä" lisää, Remua lainatakseni. Kuuluu myös sarjaa, joka täytyy laittaa uudelleen soimaan. Saa vähän tarkistelua kantaansa kun tuolla tapahtuu niin paljon taustalla... Kitarasoolo kuulostaa siltä niin kuin kitaristi olisi turhautunut, kun ei mikään kelpaa, mitä on tuottajalle tarjonnut. Pistelee ihan omasta elämästä sitten ihmesoundilla. Loistava soolo. Laitetaan kaikkien taidoille 9/10.

T: En ole ennen tajunnutkaan näitä sanoja. Tässähän on aika raaka aihe, vaikka välillä mennään duurissakin. Video on samaan tapaan huvittava kuin Indiana Jones-elokuvat. Vaikka sekin on tavallaan raaka. C-osa on hyvä. Joku aika sitten, kun oikein keskityin, niin totesin tämän todella kovaksi. Ennen se on ollut vaan sellainen hyvä. 9/10.

A: Hyvin on teksti ja musiikki ristiriidassa niin kuin T tuossa toteaa.

Tasting-rating: 7,3/10

1./10. – AEROSMITH - WALK THIS WAY (Toys in the Attic – 1975)

"1974 kitaristi Perry toivoi rumpaliltaan jonkinlaista “funk-tyylistä” beatia. Siihen mies keksi riffin päälle ja sanatkin tehtiin suunnilleen lennosta. Sen verran rokkaava biisistä tuli, jotta monet ovat sitä coveroineet. Kuuluisimpana tietysti Run-DMC."

https://www.youtube.com/watch?v=av2dUXjarX4

Aerosmith - Walk This Way

S: Voeha helevettiläene. Tästä en oo ikinä tykännyt, mutta ymmärrän tämän suosion. En olisi uskonut tämän olevan ykkönen vaikka sitä veikkasinkin.

T: Tämä on sellainen biisi, joka huojuu pitkin Miami Beachia.

P: Tämä on jo legenda hymiöllä. Näen niin J:n soittavan ja jammailevan tämän tahtiin. Tässä on kaikki kohdillaan, mutta vuodelta -75... Jessus kun ovat nykyaikasia. Ehkä se vivahde tulee siitä kun Taylor on kuiteskin ajaton monnisuu. 9/10.

T: Monnisuu. =) Rakastan tuota pellinkuvun kilistelyä.

E: Aika Beatles-meininki kaikessa koomisuudessaan.

A: On riffejä ja sitten on Riffejä ja keulakuvia ja Keulakuvia. Tuokin kitarakuvio on yllättävän hankala soittaa noin tiukasti... Tässä menee edelleen täysin ohi, että mistä lauletaan paitsi. Olkoonkin, että varmaan jonkun verran on otettu kiihdyttäviä aineita. 9 / 10.

T: Siinä ei lauletakaan kuin tuon biisin tekemisestä: "play this way". ja Tyler oli kuullut ”walk this way” tms. ihan se on tajunnanvirtaa se sanoitus. Oletteko koskaan kuunnellut tämän biisin bassoja?

P: Minä vain visualisoin J:n soittamaan sitä bassoa.

T: Niin minäkin voin visualisoida. Se on nimittäin kokotiukasti vedetty.

A: Koko juttu on.

J: Lyö tyhjää. Äskeinen oli kivempi sävellys. Kyllä taisin tämän skipata kun c-kasetilta näitä pyöritin aikoinaan. Plektrabasso kunniaan, niin 6/10 tuli tuosta.

T: Tämähän ei oikein ole sävellys. Tämä on tällainen ralli. Glam rockia 10 vuotta etuajassa. 9/10.

S: Tämä on vähän siinä vitsin rajamailla. Eli siis 5/10.

E: Menisi ihan täydestä jonkun sketsi-shown parodiana. 5/10.

Tasting-rating: 7,2/10


RAADIN TOP-LISTA


1. A-ha – Take On Me 8,6
2. The Allman Brothers Band – Stormy Monday 8,1
3. Aerosmith – Janie’s Got a Gun 7,3
4. Aerosmith – Walk This Way 7,2
5. Air – Empty House 6,9
6. AC/DC – Beating Around the Bush 6,8
7. The Allman Brothers Band – You Don’t Love Me 6,6
8. AC/DC – Let Me Put My Love Into You 5,8
9. Alice In Chains – Them Bones 5,5
10. Barry Adamson – Swinging Detective 5,0

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Toomion TOP100: 70.Stratovarius - Episode

Tuottaja: Timo Tolkki
Nauhoitettu: 1995-1996
Julkaistu: 22.4.1996
Levy-yhtiö: Noise

Episode oli ilmestymisaikanaan kalleimmalla budjetilla tuotettu suomalainen äänite.

SINGLET
- Father Time
- Will The Sun Rise
- Speed of Light

"tik-tak-tik-tak-tik-tak..."

Niin se alkaa tämä levy. On hyvinkin ensimmäisien ostamieni cd-levyjen joukossa. Olin kuullut Visionsia kaverin autossa, mutta se oli suuren menekin vuoksi kaupasta loppu. Olin siten pakotettu tähän.

Kannet olivat unenomaiset ja taiteilijan tekemät. Jotain mihin nuoren, jolla ei ollut suunnastaan tietoa, oli helppo tarttua. Korkealta laulaminen ja nopea kitaransoitto oli kaiken musiikillisen taidon mittari. Laulaja oli vieläpä Pohjanmaalta ja ulkomaalaisiakin oli bändiin saatu. Oli kyseessä superyhtye.

”Power metal-kynä oli Timo Tolkilla syönnillään ja soundit kohdillaan.”


Vaikka levyyn sisältyy paljon teini-iän kaipuuta, ei se teoksena nykyäänkään hullummalta kuulosta. Power metal-kynä oli Timo Tolkilla syönnillään ja soundit kohdillaan. Vaikka tuleva Visions olikin kovempi menestys, on tässä mielestäni paremmat biisit.

Timo Kotipelto ei laula pelkästään ylärekisterissä, tempo ei ole pelkästään 180+ ja sävellyksissä on oivalluksia. Tolkkikin on siedettävä kitarassaan, Jörg Michael on oma itsensä, eikä Jens Johanssonin neroutta koskettimissa voine koskaan kiistää.

Kaksi ensimmäistä kappaletta on valittu hienosti, ne ovat tarttuvia ja pakottavat kuuntelemaan loputkin biisit, jotka vaativatkin sitten kuuntelulta enemmän. On tämä erinomainen power metal-albumi. Ei pelkkää tilutusta ja turboa vaan myös nyansseja.

Tätä pitäisi kuunnella kesäkuun vesisateen piiskatessa ikkunaa, kaakaota juoden ja tietokonetta pelaten.

PARHAAT HETKET
Will The Sun RiseYksi parhaista suorista power metalli-biiseistä edelleen.
Speed of Light – Yksi parhaista suorista power metalli-biiseistä edelleen.

EI LÄHDE
EternityOlen aina pitänyt tätä hivenen laahavana. Sen paikka levyllä on myös ehdottoman väärä

https://open.spotify.com/album/14rXyCP2maRi3FjoxkQGLY

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Toomion TOP100: 71.Gojira - The Way of All Flesh

Tuottaja: Joe Duplantier
Nauhoitettu: 2007
Julkaistu: 13.10.2008
Levy-yhtiö: Listenable / Prosthetic

Suomen listan 25. USA:n 138.

Tämä levy on kuin mailerin tarkka jalka. Herkkä olo ja iskuhetkeä suunnitteleva jännitys. Keuhkoissa hiilidioksidi luo painetta, lihaksissa tuntuu hapotus, silti jonkinlainen hullu addiktio saa kaipaamaan lisää.

Gojirasta kun puhutaan, on tämä albumi usein kärkipäässä. Eikä se ihme olekaan. Levyn kannet ovat tekstuuriltaan sellaiset, että houkuttelevat kuuntelemaan. Jotain sähköisiä impulsseja ne lähettävät, sillä metallimiehen on melkeinpä pakko tähän levyyn tarttua.

Biisirakenteet ovat kaikkea muuta kuin suoria. Soitto poukkoilee ja liukuu minne milloinkin, mutta rumpali Mario Duplantier pitää sen kasassa. Kitarasoundi ja napakat, mutta ei kovin triggeröidyn kuuloiset rummut jotenkin vetoavat ihmismieleen.

"Kuin olisi päätetty mihin on päästävä."


Niitä pieniä pätkiä, missä on kuultavissa jotain elektronista, on harkittu luultavimmin todella pitkään. Kappaleet ovat riittävän erilaisia ollakseen toimivia omina itsenään. Silti tyyli on koko ajan linjassa. Linjassa tämän levyn suuremman suunnan kanssa. Kuin olisi päätetty mihin on päästävä.

Tämä levy kuulostaa tummansiniseltä. Pirun kylmän pakkasen puremalta, terävältä ja riipivältä. Joe Duplantierin laulu ja erittäin omaperäiset kitarakuviot ovat lähellä maanpintaa. Lähellä routivaa kynnöspeltoa. Siellä jäätyneen hangen alla.

Kuunnelkaa kerran. Koko levy. Ei hälyssä, mutta ei välttämättä tarvitse täysin keskittyä. Sitten te kuuntelette sen myös uudelleen.

PARHAAT HETKET
OroborusOroborus. Elämän käärme. Se matelee mieleen ja näyttää miten elämä tästä eteenpäin kulkee.
Art of Dying – Aivan mahtava nakutus. Soi koko päivän päässä.

EI LÄHDE
Ei ole heikkoja hetkiä. Tasaista höyläämistä.

https://open.spotify.com/album/4J79cxsmRqZbI0BKmNFDy2

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Keikka-arvio: Pepe Willberg & Saimaa Levy + Joensuun Kaupunginorkesteri johtajanaan Tommi Suutarinen @Carelia-sali, 16.4.2015

Matti Mikkola potkaisi Pepe Willbergin vuosi sitten suosta taivaalle. Kuten eräs paikallinen hahmo totesi, ”pitää olla 20 vuotta unohduksissa, että voi tulla noin lujaa ylös”. Itsekin kuuluin tuohon hipsterisakkiin, joka levyn osti ja siitä piti. Tuotoksesta vaikuttuneena ilmoittauduimme myös katsomaan Pepen live-kuntoa Joensuun Kaupunginorkesterin kanssa. Tämän kun olisi tiennyt vaikka vuonna 2013.

Keikkailta koitti. Kuljimme kahvien kautta Karelia-saliin Joensuuhun. Aula oli täynnä yleisöä. Se ei ollutkaan täynnä nuoria hipstereitä vaan 6-kymppisiä seniori-ihmisiä. Tämä aiheutti hiukan hämmennystä, mutta sinne vain keskelle eteen ja Pepeä odottelemaan.

Muutamia kertoja olen Kaupunginorkesterin projekteja päässyt seuraamaan, enkä kertaakaan ole pettynyt. Nuoriso, jos luulette Kaupunginorkesterin olevan jotain oopperan ja Kaija Saariahon väliltä, niin väärässä olette. Live-musiikkia ihan parhaasta päästä. Kuulostavat ammattilaisilta. Varmaankin siksi, että ovat sitä.

Pepe saapui lavalle ja aloitusbiisinä kuultiin Aivan Sama Mulle, Mä Oon Onnellinen. Pepe oli hiukan jäykän ja varautuneen oloinen. "Onpa se tosiaan vanha", mietin. Pepen matkassa tullut bändi oli heti lämpimänä. Varsinkin pianisti Petri Leskinen. Ensimmäisen kappaleen jälkeen siirryttiin sulavasti klassikkoon. Rööperiin kuultiin pikkolotorvineen.

Mistä tietää, että miehellä on sävellystaustaa? Siitä, että välispiikeissä esitellään kappaleiden tekijät sanoittajista säveltäjiin ja kääntäjiin. Eihän se välttämättä fiiliksen nostattajana parasta ole, mutta Pepelle tuollainen minimalistinen kertoilu sopi hyvin. Varovaista huumoria oli siellä täällä ja knoppitietoa tuli sopivasti.

Uneton teki selväksi sen, että Mikkolan sovitukset ovat mannaa korville myös livenä. Toki se kaipaa tuekseen hyvin soivan orkesterin. Tässäkin kappaleessa tultiin pianohämyilystä takaisin hollywoodmaisen mahtipontisesti. Live-orkalla se saa kylmät väreet iholle, vaikka onkin hyvin ennustettavaa.

Procol Harum-cover Hermes oli bändin puolelta yksi keikan parhaista vedoista. Ensinnäkin kitaristi Lauri Schreckin särö oli selkeä ja yksinkertaisuudessaan vaikuttava. Perkussio-puoli toi livenä aika komean säväyksen biisiin. Perään esitettiin Sinä Lupasit, jossa Pepen ääni alkoi vähän lämmitä. Basisti Juho Kanervon mehiläispesä heilui komeasti parhaimmissa kohdissa. Samoin rumpali Leevi Leppänen orkesterin taustalla vei kuuntelukokemusta koko ajan parempaan suuntaan.

Taivas Itkee osoitti mitä parhaiten sen, että kovia sävellyksiä näissä 70-luvun Syksyn Sävel- ja Euroviisukisoissa on ollut. Pikkuisen jää UMK-finalistit sävellyshommissa jälkeen. Sait Miehen Kyyneliin on käännöskappale, mutta kylläpä siinäkin on hienot sointukulut. Aina olen kappaletta inhonnut, mutta silti se toimi kummallisen hyvin livenä. Pepe veti lopun aivan mielettömästi ja totesi itsekin, että ”tämähän voi tästä vielä lähteä”. Sinä ja Minä sen sijaan oli esitykseen aika outo kappale. Ei ihan paras sävellys, mutta orkesterin soittamana sekin oli hyvän kuuloinen.

Sitten mentiin taas Saimaa-levyn kappaleisiin. Ajan Sisällä on Pepe ja Saimaan parhaita biisejä. Sävellyksenä todella mainio, eikä Timo Kiiskisen sanatkaan ole ihan kamalat. Levyllä Pepen ääni on alussa väkinäinen, mutta keikalla mies pääsi kyllä todella koviin korkeuksiin. Myös sovitus orkesterille oli mainio. Pitkät soolo-osiot olivat kiipparin heiniä. Harmi vain, että koskettimet kuuluivat ihan liian hiljaa. Tämä ongelma oli suurimmillaan silloin, kun muukin bändi sai voimaa soittoonsa. Välillä tuli suomalainen klassikko Sinua, Sinua Rakastan, jonka sävellyksestä en kokonaisuudessaan tykkää, enkä ihan sanoistakaan, mutta orkesterisovitus ja laulusuoritus olivat jälleen vertaansa vailla.

Ennen väliaikaa esitettiin Lyhyenä Hetkenä, joka on se Saimaa-albumin kovin hitti. Mahdoton sanoa, onko se kuitenkaan paras. Kärjessä kuitenkin. Loppujamittelu oli onnistunut ja se sai ansaitsemansa huomion Pepen lähtiessä ennen sitä jo takahuoneeseen. Toisaalta sääli, että tuli väliaika juuri kun päästiin vauhtiin ja varsinkin juuri Pepe pääsi.

Väliajan jälkeen tuli Merimies, joka oli jälleen kerran Procol Harum-käännös. Valtavan koskettava esitys bändiltä. Sitä jatkettiin jo pitkään odotetulla kappaleella Muuttuvat Tiet. Itse olisin odottanut hiukan enemmän, mutta tällä kertaa ei ollut livenä niin kova suoritus kuin levyllä. Koskettimet oli jälleen vähän alhaalla, ja urkujen soisi tässä kuulua. Myös kuorosoundin puuttuminen teki kappaleesta vähän tyhjän. Jouset olivat kyllä komeat, kuten koko esityksen ajan. Kappaleen lopussa oleva ”elämä muuttuu kun muuttuvat tiet”-pätkä oli livenä todella hämmentävän kuuloinen.

Julie Annella palattiin käännösbiiseihin. Useat käännöskappaleista ovat hyviä viihdeteoksia ja varsinkin tässä Pepe otti komeasti yleisön mukaansa. Iskut tulivat oikein napakasti. Sotilaat Kansat Maat jatkoi tätä yleisökappaleiden katrasta. Ei ollut itselleni ennestään tuttu, mutta toimi todella hyvin tunnelman nostattajana. Basisti veivasi itselleen kunnon hien tässä jopa rock-biisiä muistuttavassa pätkässä.

Äskeisten väliin tuli itselleni odotetuin kappale Leikitään. Tämän kappaleen sanat ja sävellys ovat kyllä niin kohdillaan ja synkassa kuin olla voi. Kuten veljeni sanoi, tämä on ehkä kuitenkin se paras kappale Saimaa-levyltä. Intro on aina ollut vähän rasittavan oloinen, mutta kaikkeen tottuu. Pepen ääni oli koko lailla kohdillaan noissa korkealla menevissä kohdissa. Tässä olisi jälleen kerran taas lisää volyymia koskettimille. Hienot ja oleelliset  soolohämyilyt jäivät täysin muiden soittimien alle. Silti – aikamoinen biisi. Elämän Seppeleet jää Saimaa-levyn viimeisenä kappaleena usein vähän unhoon. Tässäkin kappaleessa on loppusoolottelu, jota oli ilo kuunnella. Se oli jopa transsiin vievää jamittelua.

Alettiin lähestyä konsertin loppua. Pilvi Taivaan Peittää esiteltiin kertoen sen sisältävän pätkän Pagliacci-oopperasta. Aika hieno ”Queen”-cover, nimittäin tämä kyseinen pätkä on myös Queenin It’s a Hard Lifessa. Pepen ääni otti lämmitäkseen aika paljon aikaa, mutta tämä kappale oli nimenomaan laulusuorituksena taas upea kuunneltava. Torvineen kaikkineen tuo ooppera-kohta on todella syvälle iskevä.

Ja mihinkäs se Pepe konsertin lopettaisi, ellei Aamuun. Tässäkin sävellyksessä on soinnut kuin hunajaa. Alun iskussa on sellainen sointu, ettei ole ihan perus kolmisointu. Ei ole ihan helpoimpia soitettavia tämä kappale. Mutta tällaisena esityksenä mukavaa kuunneltavaa.

Pitkien aplodien jälkeen Pepe tuli vielä vetämään encoren. Se olikin sitten veret seisauttava esitys. Nimittäin Nessun Dorma oopperasta Turandot. Jää useammalta laulamatta.

Koko konsertti oli oikein miellyttävä kokemus. Sellaista leppoisaa torstai-illan viihdettä. Suosittelen kaikkia käymään Kaupunginorkesterin keikoilla. Vielä kannattaa Pepekin käydä katsomassa. Kyllä hän ihan muusikko on. Suosittelen myös Kaupunginorkesterin ottavan mainonnan tosissaan, sillä keikoille ei ihan helposti löydä. Ohjelma selkeämmästi esille ja rouheampaa mainontaa!