STEPPENWOLF - STEPPENWOLF (1968)
Toisen maailmansodan jälkimainingeissa syntyi Saksan Tilsitissä (, joka muuten nyttemmin on Venäjää ja nimeltään Sovetsk) John Kay. Sotaleskeksi jääneen äitinsä kanssa hän muutti 50-luvun lopussa Kanadaan, josta tie vei lopulta Kaliforniaan. Siellä aiemmasta The Sparrows-yhtyeestä muodostui Steppenwolf.
Arosusi, kuten Steppenwolfin suora suomennos on, nousi kovaan suosioon Born To Be Wild-kappaleen myötä. Räväkkä rock-biisi kuultiin pienen budjetin kulttielokuvassa Easy Rider, jonka vaikutus motoristikulttuurille on kova. Kappale myös kertoo moottoripyöristä.
Tässä kappaleessa kuultiin myös ensi kertaa raskaamman musiikin yhteydessä termi heavy metal. Se tosin on viittauksena moottoripyörän osiin, mutta termistä kasvoi tämän myötä ikoninen. Tekstissä sanotaan: ”I like smoke and lightning, Heavy metal thunder…” Tätä kappaletta on tunnetuistakin artisteista versioinut reilusti yli 50 nimeä. Kuuluisimmat heistä ehkä Slayer, Bruce Springsteen ja Blue Öyster Cult.
Tekstipuolen lisäksi vaikutus metalliin tai ainakin hard rockiin oli bändillä suuri. Yhtyeen värikästä kosketinsoittajaa, Goldy McJohnia pidetään yhtenä heviurkureiden kantaisistä ja toki tuo deeppurplemainen rouheus soitossa kuuluukin. Bändin historiaan kuuluu myös moninaiset miehistövaihdokset ja ulkoasuun musta nahka, joten tietyt hevielementit kyllä täyttyvät helposti. Esikuvanaan tai vaikuttimenaan bändin ovat maininneet ainakin Deep Purple, Ozzy Osborne ja Slade.
Esimerkkialbumi Steppenwolf (1968) levytettiin muutamassa päivässä. Toisaalta se kuuluu albumin jonkinlaisena hajanaisuutena. Sillä on kyllä nuo muutamat klassikkoiksi muodostuneet rock-runttaukset ja jo aiemmin juttusarjassa mainittu Willie Dixonin Hoochie Coochie Manin coverointi.
Videobiisiä ei tarvinne erikseen mainita.
https://www.youtube.com/watch?v=mLhpXUtxS1c
https://open.spotify.com/album/6GLHwIp1K3u1zdLOdPRG0W
Kuva: burningambulance.com
perjantai 9. joulukuuta 2016
torstai 8. joulukuuta 2016
Atson Aikakone: 1997 & Foo Fighters - The Colour and the Shape
Foo Fighters oli pitkään yhtye, johon ei kiinnostanut tarttua sen tiukemmin. Radiosta oli kuullut täsmähittejä sekä saanut kavereilta suosituksia, mutta ei vain tuntunut kolahtavan. Viime keväänä, eräänä helmikuisena perjantaina, tuli tarve löytää ”jotain, joka tuntuisi 2000-luvun alun rockilta, muistuttaisi siitä”. Silloin iski selittämätön intuitio kaivaa kuunteluun The Colour and the Shape. Siitä tulikin vuoden 2016 kuunnelluin levy omalle kohdalleni: vuoden mittaan se on tullut kuunneltua kokonaan vajaat kymmenen kertaa.
The Colour and the Shape on Foo Fightersin toinen albumi. Ensimmäinen (Foo Fighters, 1995) oli Dave Grohlin soolona tekemä ja soittama, Nirvanan hajoamisen ja Cobainin kuoleman jälkeisenä terapiana käytäntöön laittama projekti. Myös seuraajalla Grohl soitti laulamisen ohella sekä kitara- että rumpuraidat, mutta oli koonnut ympärilleen toiseksi kitaristiksi Pat Smearin (myös Nirvanassa keikkasoittajana mukana ollut) sekä bassoon Nate Mendelin. Alun perin sessioissa soitti rumpuja William Goldsmith, jonka panokseen Grohl yhdessä tuottaja Gil Nortonin kanssa ei ollut tyytyväinen, joten hän sai lähteä. Levyä seuranneen kiertueen myötä yhtyeen rumpupenkille istahti sillä yhä viihtyvä Taylor Hawkins. Goldsmithin soittoa kuullaan muutamassa kappaleessa, mutta kansilehdessä häntä kiitetään ainoastaan puolestatoista (”Doll” sekä hidas intro ”Up in Arms”-biisissä).
Yksi tämän kokonaisuuden tunnuspiirteistä on sen mitta ja rakenne. Kokonaisuus kestää 13 biisiä, jotka etenevät 50 minuutin ajan. Voi olla omakohtainen kokemuskin, mutta kun sattumalta ainoat tutut biisit ennen ensimmäistä kokonaista levykuuntelua olivat ”Monkey Wrench”, ”My Hero” ja ”Everlong”, niin albumin rakenne näyttäytyy hyvin jaksottaisena: nuo kolme raitaa, jotka ovat asemoituina levyn toiseksi, seitsemänneksi ja yhdenneksitoista, toimivat tukipilareina. Kokonaisuudesta muodostuu kuin kolmio, jolla kaiken lisäksi saattaa olla kuulijan mielessä värikin. ”The colour and the shape”...
Ensimmäisenä kuultava ”Doll” kuin raottaa kuulijalle ovea puolentoista minuutin tunnustelevan sointinsa aikana ennen Monkey Wrenchin käynnistäessä rock-koneen moottorin. Siinä onkin kappale rock'n'rollin käsikirjasta ja sen kohdasta ”levynavausvaihtoehdot”. Paahtava pala stadionrockin modernia historiaa riffeineen, kertosäettä lähestyvine jännitettä nostavine rytmeineen ja crashiin hakatuine, elämää suurempine B-osineen. Monkey Wrenchistä tykkää ensi kuulemalla. Sitä seuraava ”Hey Johnny Park!” on itselle noussut syksyn mittaan jopa last.fm-tykkäyksen arvoiseksi.
Mieltäni kiinnostaa kappaleiden asemoinnissa sekin, että edellä mainittujen kolmen tukipilarin ympärille on koottu jokaiselle samankaltainen kerros: astetta helpompi sähköinen biisi sekä akustisempi numero. ”My Heroa” edeltää ”Up in Arms” ja seuraa kevyellä shuffle-sykkeellä pompotteleva ”See You”; ”Everlong” pohjustetaan puolestaan ”February Starsilla”, jossa on erityisen toimivaa tempon vaihtelua sekä uljas kertosäe. Toisella puolella albumin ykkösbiisiä on sitten ”Walking After You”, vispilöidyillä rummuilla, hitaalla tempolla ja akustisilla kitaroilla varustettu pehmeä balladi.
Everlongista kappaleena vielä muutama sana. Sitä on kuullut hehkutettavan kauan, mutta omaan pirtaani se ei tarttunut vaikka tilaisuuksia on ollut useita. Keväällä osui, nousten vuoden merkittävimmäksi biisiksi omassa elämässäni. Kaikki ne elementit, jotka Foo Fightersista mieleen tulevat, osuvat siinä paikoilleen. Biisin edetessä ei tiedä, liikuttuako kyyneliin vai antautua voiman vietäväksi ja huutaa yöhön Grohlin mukana.
”If everything could ever feel this real forever
If anything could ever be this good again
The only thing I'll ever ask of you
You've got to promise not to stop when I say when
She sang”
https://open.spotify.com/album/30ly6F6Xl0TKmyBCU50Khv
The Colour and the Shape on Foo Fightersin toinen albumi. Ensimmäinen (Foo Fighters, 1995) oli Dave Grohlin soolona tekemä ja soittama, Nirvanan hajoamisen ja Cobainin kuoleman jälkeisenä terapiana käytäntöön laittama projekti. Myös seuraajalla Grohl soitti laulamisen ohella sekä kitara- että rumpuraidat, mutta oli koonnut ympärilleen toiseksi kitaristiksi Pat Smearin (myös Nirvanassa keikkasoittajana mukana ollut) sekä bassoon Nate Mendelin. Alun perin sessioissa soitti rumpuja William Goldsmith, jonka panokseen Grohl yhdessä tuottaja Gil Nortonin kanssa ei ollut tyytyväinen, joten hän sai lähteä. Levyä seuranneen kiertueen myötä yhtyeen rumpupenkille istahti sillä yhä viihtyvä Taylor Hawkins. Goldsmithin soittoa kuullaan muutamassa kappaleessa, mutta kansilehdessä häntä kiitetään ainoastaan puolestatoista (”Doll” sekä hidas intro ”Up in Arms”-biisissä).
Yksi tämän kokonaisuuden tunnuspiirteistä on sen mitta ja rakenne. Kokonaisuus kestää 13 biisiä, jotka etenevät 50 minuutin ajan. Voi olla omakohtainen kokemuskin, mutta kun sattumalta ainoat tutut biisit ennen ensimmäistä kokonaista levykuuntelua olivat ”Monkey Wrench”, ”My Hero” ja ”Everlong”, niin albumin rakenne näyttäytyy hyvin jaksottaisena: nuo kolme raitaa, jotka ovat asemoituina levyn toiseksi, seitsemänneksi ja yhdenneksitoista, toimivat tukipilareina. Kokonaisuudesta muodostuu kuin kolmio, jolla kaiken lisäksi saattaa olla kuulijan mielessä värikin. ”The colour and the shape”...
Ensimmäisenä kuultava ”Doll” kuin raottaa kuulijalle ovea puolentoista minuutin tunnustelevan sointinsa aikana ennen Monkey Wrenchin käynnistäessä rock-koneen moottorin. Siinä onkin kappale rock'n'rollin käsikirjasta ja sen kohdasta ”levynavausvaihtoehdot”. Paahtava pala stadionrockin modernia historiaa riffeineen, kertosäettä lähestyvine jännitettä nostavine rytmeineen ja crashiin hakatuine, elämää suurempine B-osineen. Monkey Wrenchistä tykkää ensi kuulemalla. Sitä seuraava ”Hey Johnny Park!” on itselle noussut syksyn mittaan jopa last.fm-tykkäyksen arvoiseksi.
Mieltäni kiinnostaa kappaleiden asemoinnissa sekin, että edellä mainittujen kolmen tukipilarin ympärille on koottu jokaiselle samankaltainen kerros: astetta helpompi sähköinen biisi sekä akustisempi numero. ”My Heroa” edeltää ”Up in Arms” ja seuraa kevyellä shuffle-sykkeellä pompotteleva ”See You”; ”Everlong” pohjustetaan puolestaan ”February Starsilla”, jossa on erityisen toimivaa tempon vaihtelua sekä uljas kertosäe. Toisella puolella albumin ykkösbiisiä on sitten ”Walking After You”, vispilöidyillä rummuilla, hitaalla tempolla ja akustisilla kitaroilla varustettu pehmeä balladi.
Everlongista kappaleena vielä muutama sana. Sitä on kuullut hehkutettavan kauan, mutta omaan pirtaani se ei tarttunut vaikka tilaisuuksia on ollut useita. Keväällä osui, nousten vuoden merkittävimmäksi biisiksi omassa elämässäni. Kaikki ne elementit, jotka Foo Fightersista mieleen tulevat, osuvat siinä paikoilleen. Biisin edetessä ei tiedä, liikuttuako kyyneliin vai antautua voiman vietäväksi ja huutaa yöhön Grohlin mukana.
”If everything could ever feel this real forever
If anything could ever be this good again
The only thing I'll ever ask of you
You've got to promise not to stop when I say when
She sang”
https://open.spotify.com/album/30ly6F6Xl0TKmyBCU50Khv
Metallimusiikin olemus – 13. The Troggs alkoi luoda perustaa punkrockille
THE TROGGS - FROM NOWHERE (1966)
The Troggs syntyi lapsuuden kavereiden Reg Presleyn ja Ronnie Bondin aloitteesta ja sai hyvin äkkiä lopullisen muotonsa basistin ja kitaristin löydyttyä. Bändi löysi tiensä julkisuuteen, kun The Kinksin manageri bongasi yhtyeen ja kiinnitti sen levy-yhtiölle.
Lopullinen kulttimaine oli taattu, kun The Troggs päätti coveroida kantriartisti Chip Taylorin Wild Thing-kappaletta. Kappale nousi USA:n Billboard-listan ykköseksi ja kotimaassaankin listakakkoseksi. Vaikkei kappale oma olekaan, on siinä kuultavissa The Troggsin anti musiikille. Rujot ja yksinkertaiset soundit, hakkaavat soinnut ja enemmän tunteella kuin taidolla suoritettu vokaalityöskentely. Kontrastia bändin esittämälle musiikille toi heidän verraten konservatiivinen pukeutuminen pikkutakkeihin ja suoriin housuihin.
Vaikutus metalliin kulkee punkin kautta. The Ramones on julkisesti nimennyt bändin esikuvakseen. Näin on myös tehnyt Jimi Hendrix, joka Wild Thingiä usein coveroi itsekin. Musiikista voi löytää vivahteita myös stoner-musiikkiin. On bändiä versioinut ainakin yksi bläkkisbändikin, nimittäin norjalainen Ulver. Toinen tunnettu lainabiisi bändiltä on Love is All Around, jolla maailmanlaajuista menestystä ovat keränneet ainakin R.E.M. ja Wet Wet Wet.
Yksinkertaiset, jopa riipivät riffit voi mieltää metalliksi jos tahtoo. Bändi sai lisäksi paheksuntaa seksiin viittaavista sanoituksistaan ja varsinkin ”yliseksuaalisesta” tavastaan esittää sanojaan. Tämä voidaan lukea eduksi metalliväen piirissä, vaikka vaakakupissa tilannetta toiseen suuntaan painoi bändin aikalaisiin verraten heikko soittotaito.
Esimerkkilevynä on debyyttialbumi From Nowhere (1966), jonka aloittaa juuri tuo Wild Thing. Vinyylin A-puoli on nykymittapuullakin tarkasteltuna räväkkää garage-rokin ja punkin sekoitusta, jonka kuuntelee helposti toistamiseen. B-puolella ei sen sijaan ole metallin kanssa mitään tekemistä, ellei sitä nyt jostain syystä halua hakata vasaralla. Loput kuusi kappaletta ovat nimittäin aika heikkoja pop-lauluja tai balladeja.
Eihän videoksi voi laittaa mitään muuta kuin Wild Thingin.
https://www.youtube.com/watch?v=Hce74cEAAaE
https://www.youtube.com/watch?v=JFh-MuyuQvY&t=901s
Kuva: paimages.co.uk
The Troggs syntyi lapsuuden kavereiden Reg Presleyn ja Ronnie Bondin aloitteesta ja sai hyvin äkkiä lopullisen muotonsa basistin ja kitaristin löydyttyä. Bändi löysi tiensä julkisuuteen, kun The Kinksin manageri bongasi yhtyeen ja kiinnitti sen levy-yhtiölle.
Lopullinen kulttimaine oli taattu, kun The Troggs päätti coveroida kantriartisti Chip Taylorin Wild Thing-kappaletta. Kappale nousi USA:n Billboard-listan ykköseksi ja kotimaassaankin listakakkoseksi. Vaikkei kappale oma olekaan, on siinä kuultavissa The Troggsin anti musiikille. Rujot ja yksinkertaiset soundit, hakkaavat soinnut ja enemmän tunteella kuin taidolla suoritettu vokaalityöskentely. Kontrastia bändin esittämälle musiikille toi heidän verraten konservatiivinen pukeutuminen pikkutakkeihin ja suoriin housuihin.
Vaikutus metalliin kulkee punkin kautta. The Ramones on julkisesti nimennyt bändin esikuvakseen. Näin on myös tehnyt Jimi Hendrix, joka Wild Thingiä usein coveroi itsekin. Musiikista voi löytää vivahteita myös stoner-musiikkiin. On bändiä versioinut ainakin yksi bläkkisbändikin, nimittäin norjalainen Ulver. Toinen tunnettu lainabiisi bändiltä on Love is All Around, jolla maailmanlaajuista menestystä ovat keränneet ainakin R.E.M. ja Wet Wet Wet.
Yksinkertaiset, jopa riipivät riffit voi mieltää metalliksi jos tahtoo. Bändi sai lisäksi paheksuntaa seksiin viittaavista sanoituksistaan ja varsinkin ”yliseksuaalisesta” tavastaan esittää sanojaan. Tämä voidaan lukea eduksi metalliväen piirissä, vaikka vaakakupissa tilannetta toiseen suuntaan painoi bändin aikalaisiin verraten heikko soittotaito.
Esimerkkilevynä on debyyttialbumi From Nowhere (1966), jonka aloittaa juuri tuo Wild Thing. Vinyylin A-puoli on nykymittapuullakin tarkasteltuna räväkkää garage-rokin ja punkin sekoitusta, jonka kuuntelee helposti toistamiseen. B-puolella ei sen sijaan ole metallin kanssa mitään tekemistä, ellei sitä nyt jostain syystä halua hakata vasaralla. Loput kuusi kappaletta ovat nimittäin aika heikkoja pop-lauluja tai balladeja.
Eihän videoksi voi laittaa mitään muuta kuin Wild Thingin.
https://www.youtube.com/watch?v=Hce74cEAAaE
https://www.youtube.com/watch?v=JFh-MuyuQvY&t=901s
Kuva: paimages.co.uk
keskiviikko 7. joulukuuta 2016
Metallimusiikin olemus – 12. Grungen ja punkin alkulähteillä
THE SONICS - HERE ARE THE SONICS (1965)
1960-luvun puolivälissä alkoi psykedelia ja rokkenrolli saada suorempiakin muotoja. Washingtonilainen The Sonics löysi suoremman polun tuodakseen sanottavansa esiin. Bändi coveroi blues- ja rock n' roll-klassikoita räyhäkämmällä otteella, mutta teki myös omia kappaleita.
Rouheat ja yksinkertaiset riffit ja enemmän asenteella kuin taidolla suoritetut laulut saivat tunnelman aika korkealle. Nauhoitukset hoidettiin suunnilleen livenä. Rummut yhdellä mikillä. Rumpusoundi on yksi bändiä määrittävä tekijä ja esimerkiksi Kurt Cobain on todennut seuraavaa: "I, I have to admit... The Sonics recorded very, very cheaply on a two track you know, and they just used one microphone over the drums, and they got the most amazing drum sound I've ever heard. Still to this day, it's still my favorite drum sound. It sounds like he's hitting harder than anyone I've ever known."
Esikuvikseen bändin ovat maininneet monet. Tunnetuimpina ehkä Bruce Springsteen ja jo mainittu Nirvana. Molemmat ovat bändiä myös coveroineet.
Vaikutus metalliin tulee varmasti tuon grungen tai vaihtoehtoisesti punkin kautta kiertävän tien kautta. Riffit, kova meteli ja tinkimätön asenne - sillä pääsee pitkälle!
Esimerkkialbumi Here Are The Sonics(1965) on omien ja lainabiisien sekoitus, joka viedään grunge-/punk-seulan läpi. The Sonicsin omia vaikutteita ei tarvinne etsiä kauempaa kuin tästä biisilistasta. Videoesimerkkinä toimikoon tällä kertaa bändin ns. comeback-taltiointi, josta ei miesten ikääntymisestä huolimatta yritystä puutu.
https://www.youtube.com/watch?time_continue=2199&v=BFolqS24Y6U
https://open.spotify.com/album/4vqaqoTEbNyeeSHJA6KpdM
Kuva: apessimistisneverdisappointed.com
1960-luvun puolivälissä alkoi psykedelia ja rokkenrolli saada suorempiakin muotoja. Washingtonilainen The Sonics löysi suoremman polun tuodakseen sanottavansa esiin. Bändi coveroi blues- ja rock n' roll-klassikoita räyhäkämmällä otteella, mutta teki myös omia kappaleita.
Rouheat ja yksinkertaiset riffit ja enemmän asenteella kuin taidolla suoritetut laulut saivat tunnelman aika korkealle. Nauhoitukset hoidettiin suunnilleen livenä. Rummut yhdellä mikillä. Rumpusoundi on yksi bändiä määrittävä tekijä ja esimerkiksi Kurt Cobain on todennut seuraavaa: "I, I have to admit... The Sonics recorded very, very cheaply on a two track you know, and they just used one microphone over the drums, and they got the most amazing drum sound I've ever heard. Still to this day, it's still my favorite drum sound. It sounds like he's hitting harder than anyone I've ever known."
Esikuvikseen bändin ovat maininneet monet. Tunnetuimpina ehkä Bruce Springsteen ja jo mainittu Nirvana. Molemmat ovat bändiä myös coveroineet.
Vaikutus metalliin tulee varmasti tuon grungen tai vaihtoehtoisesti punkin kautta kiertävän tien kautta. Riffit, kova meteli ja tinkimätön asenne - sillä pääsee pitkälle!
Esimerkkialbumi Here Are The Sonics(1965) on omien ja lainabiisien sekoitus, joka viedään grunge-/punk-seulan läpi. The Sonicsin omia vaikutteita ei tarvinne etsiä kauempaa kuin tästä biisilistasta. Videoesimerkkinä toimikoon tällä kertaa bändin ns. comeback-taltiointi, josta ei miesten ikääntymisestä huolimatta yritystä puutu.
https://www.youtube.com/watch?time_continue=2199&v=BFolqS24Y6U
https://open.spotify.com/album/4vqaqoTEbNyeeSHJA6KpdM
Kuva: apessimistisneverdisappointed.com
perjantai 2. joulukuuta 2016
Metallimusiikin olemus – 11. Superkokoonpanolla lähemmäksi heavy metallia
THE YARDBIRDS - HAVING A RAVE UP WITH THE YARDBIRDS (1965)
Jeff Beck, Jimmy Page ja Eric Clapton soittavat monille jonkinlaisia kelloja ainakin niminä. Koko kolmikko soitteli The Yardbirdsien riveissä esimerkkilevyllä Having a Rave Up with The Yardbirds (1965). Eivät tosin soittaneet kolmikkona yhtä aikaa, mutta levyn äänityksillä heidän tekemisiään kuuluu.
The Yardbirdsin sanotaan tuoneen amerikkalaisen blues-musiikin Brittien kuultavaksi. Bändi oli myös ensimmäisiä, joka alkoi riffeissään lähennellä oikeata hevimetallia. Myös soundien puolesta. Kaikkien kolmen kitaristin soittotyyli on edelleenkin tunnistettava. Tällä albumilla jopa kokeileva, mitä varsinkin Beck ja Page ovat muutenkin aina olleet. Bändi toi ihmisten tietoisuuteen sellaiset kitaraefektit kuin feedback ja fuzztone. Sanokaapa yksi stoner-bändi ilman fuzzia?
Tuon levyn aikaan kävi niin, että Clapton lähti alkunauhoituksien jälkeen ollessaan närkästynyt bändin siirtyessä poispäin blues-musiikista. Tilalle haviteltiin studiokitaristi Jimmy Pagea, mutta hän kieltäytyi ja suositteli Jeff Beckiä tilalle. Beckin lähdettyä sisäisten ristiriitojen myötä, suostui Page tuuraamaan loput konsertit. Jotta kaikki konserttisopimukset saatiin tulevaisuudessa täytettyä, perusti Jimmy Page yhdessä John Paul Jonesin kanssa The New Yardbirdsin, josta tuli myöhemmin hiukan kuuluisampi Led Zeppelin.
Musiikkina The Yardbirds on aika lähellä olla jopa psykedeliaa. Tuolle Brittein 60-luvun musiikkisuuntaukselle on ihan erillinen nimikin, Freakbeat. Se sekoittelee bluesia psykedeliaan ja Brittipopiin ja The Yardbirdsin mukana myös raskaampaan rockiin ja hiukan heviinkin.
Vaikuttajana bändi ollut vaikka ja kenelle. Mainittakoon tässä Ritchie Blackmore, jonka Rainbow-bändi on coveroinut tältä esimerkkialbumilta Still I'm Sad-kappaleen.
Tässä videona on aika rokkaava veto, joka myös kertoo tuon aikakauden Swinging London-ilmiöstä. Kyseessä on tietynlainen 60-luvun hipsterimeininki.
https://www.youtube.com/watch?v=6FDLrJFp18Q
https://www.youtube.com/watch?v=wvfzZ5N5nw0
Kuva: villages-news.com
Jeff Beck, Jimmy Page ja Eric Clapton soittavat monille jonkinlaisia kelloja ainakin niminä. Koko kolmikko soitteli The Yardbirdsien riveissä esimerkkilevyllä Having a Rave Up with The Yardbirds (1965). Eivät tosin soittaneet kolmikkona yhtä aikaa, mutta levyn äänityksillä heidän tekemisiään kuuluu.
The Yardbirdsin sanotaan tuoneen amerikkalaisen blues-musiikin Brittien kuultavaksi. Bändi oli myös ensimmäisiä, joka alkoi riffeissään lähennellä oikeata hevimetallia. Myös soundien puolesta. Kaikkien kolmen kitaristin soittotyyli on edelleenkin tunnistettava. Tällä albumilla jopa kokeileva, mitä varsinkin Beck ja Page ovat muutenkin aina olleet. Bändi toi ihmisten tietoisuuteen sellaiset kitaraefektit kuin feedback ja fuzztone. Sanokaapa yksi stoner-bändi ilman fuzzia?
Tuon levyn aikaan kävi niin, että Clapton lähti alkunauhoituksien jälkeen ollessaan närkästynyt bändin siirtyessä poispäin blues-musiikista. Tilalle haviteltiin studiokitaristi Jimmy Pagea, mutta hän kieltäytyi ja suositteli Jeff Beckiä tilalle. Beckin lähdettyä sisäisten ristiriitojen myötä, suostui Page tuuraamaan loput konsertit. Jotta kaikki konserttisopimukset saatiin tulevaisuudessa täytettyä, perusti Jimmy Page yhdessä John Paul Jonesin kanssa The New Yardbirdsin, josta tuli myöhemmin hiukan kuuluisampi Led Zeppelin.
Musiikkina The Yardbirds on aika lähellä olla jopa psykedeliaa. Tuolle Brittein 60-luvun musiikkisuuntaukselle on ihan erillinen nimikin, Freakbeat. Se sekoittelee bluesia psykedeliaan ja Brittipopiin ja The Yardbirdsin mukana myös raskaampaan rockiin ja hiukan heviinkin.
Vaikuttajana bändi ollut vaikka ja kenelle. Mainittakoon tässä Ritchie Blackmore, jonka Rainbow-bändi on coveroinut tältä esimerkkialbumilta Still I'm Sad-kappaleen.
Tässä videona on aika rokkaava veto, joka myös kertoo tuon aikakauden Swinging London-ilmiöstä. Kyseessä on tietynlainen 60-luvun hipsterimeininki.
https://www.youtube.com/watch?v=6FDLrJFp18Q
https://www.youtube.com/watch?v=wvfzZ5N5nw0
Kuva: villages-news.com
torstai 1. joulukuuta 2016
Metallimusiikin olemus – 9. Bob Dylan
BOB DYLAN - HIGHWAY 61 REVISITED (1965)
Robert Allen Zimmerman eli Bob Dylan. Miehestä tulisi kertoa kaikki, mutta parempi kun ei sanota juuri mitään. Aluksi rock n' rollia vääntänyt Dylan ajautui monen mutkan jälkeen eniten folk-rockiksi tunnistettavaan musiikkityyliin.
Bob aiheutti faneissaan pahennusta siirtymällä sähköiseen kitarointiin juuri esimerkkinäkin olleella Highway 61 Revisited-albumilla (1965). Toisaalta ilman tuota siirtymistä olisi moni bändi jäänyt syntymättä. Levyn avausraita, Like a Rolling Stone on klassikko, johon on paha argumentoida siihenkään oikein mitään. Soitto on neljällä jaollinen, laulu kolmella. Ehkä usein maailman kolmen parhaan kappaleen joukkoon nimetty kappale kertoo itse mistä on kyse.
Metalliin mies on vaikuttanut välillisesti paljonkin. Tai jos saa Nobel-palkinnon, niin eiköhän ole vaikuttanut aika moneenkin musiikin alan juttuun. Dylan on ollut aina ennen kaikkea sanoittaja. Kantaa on otettu vahvasti, vaikka se onkin tehty taitavasti lyriikoihin piilottaen.
Dylan on aina ollut myös musiikin toisinajattelija. 60-luvulla hän oli sitä vielä enemmän, koska tyylin kopioijia ei ollut niin valtavasti. Varsinainen soitto tai laulu ei vaikuta Dylanille olevan kovin tärkeää. Vaan sitä on tarina, mikä kappaleella halutaan kertoa. Metallin päätekijöitä ovat aina olleet systeemin kritisointi ja valinnanvapauden korostaminen. On kyseessä ollut uskonto, politiikka tai elämä yleensä.
Jos nyt vielä yhden metalliviittauksen haluaa tehdä, niin miehen mainiosti nimetty Never Ending Tour on vertaansa vailla. Dylan on kiertänyt tätä kiertuetta vuodesta 1988 lähtien. Myös metallibändeille on nykyisin ominaista se, että kierretään samojen biisien kanssa aivan loputtomiin. Ei Iron Maideniltakaan juuri kukaan enää uusia levyjä odota. Wasted Yearsilla ja Fear of the Darkilla pääsee pitkälle. Eläkeikään asti.
Esimerkkilevy Highway 61 Revisited on kuin Dylanin tuotanto pienoiskoossa. Laatu vaihtelee niin esitystavan kuin sävellyksienkin puolesta. On bluesia, folkia, rockia ja on myös tarkempaa soitantaa sinnepäin hutiloimisen seuraksi.
Eiköhän laiteta videoksi paljon kertova live-veto Like a Rolling Stonesta.
https://www.youtube.com/watch?v=4F0ytNzHDj8
https://open.spotify.com/album/6YabPKtZAjxwyWbuO9p4ZD
Kuva: rollingstone.com
Robert Allen Zimmerman eli Bob Dylan. Miehestä tulisi kertoa kaikki, mutta parempi kun ei sanota juuri mitään. Aluksi rock n' rollia vääntänyt Dylan ajautui monen mutkan jälkeen eniten folk-rockiksi tunnistettavaan musiikkityyliin.
Bob aiheutti faneissaan pahennusta siirtymällä sähköiseen kitarointiin juuri esimerkkinäkin olleella Highway 61 Revisited-albumilla (1965). Toisaalta ilman tuota siirtymistä olisi moni bändi jäänyt syntymättä. Levyn avausraita, Like a Rolling Stone on klassikko, johon on paha argumentoida siihenkään oikein mitään. Soitto on neljällä jaollinen, laulu kolmella. Ehkä usein maailman kolmen parhaan kappaleen joukkoon nimetty kappale kertoo itse mistä on kyse.
Metalliin mies on vaikuttanut välillisesti paljonkin. Tai jos saa Nobel-palkinnon, niin eiköhän ole vaikuttanut aika moneenkin musiikin alan juttuun. Dylan on ollut aina ennen kaikkea sanoittaja. Kantaa on otettu vahvasti, vaikka se onkin tehty taitavasti lyriikoihin piilottaen.
Dylan on aina ollut myös musiikin toisinajattelija. 60-luvulla hän oli sitä vielä enemmän, koska tyylin kopioijia ei ollut niin valtavasti. Varsinainen soitto tai laulu ei vaikuta Dylanille olevan kovin tärkeää. Vaan sitä on tarina, mikä kappaleella halutaan kertoa. Metallin päätekijöitä ovat aina olleet systeemin kritisointi ja valinnanvapauden korostaminen. On kyseessä ollut uskonto, politiikka tai elämä yleensä.
Jos nyt vielä yhden metalliviittauksen haluaa tehdä, niin miehen mainiosti nimetty Never Ending Tour on vertaansa vailla. Dylan on kiertänyt tätä kiertuetta vuodesta 1988 lähtien. Myös metallibändeille on nykyisin ominaista se, että kierretään samojen biisien kanssa aivan loputtomiin. Ei Iron Maideniltakaan juuri kukaan enää uusia levyjä odota. Wasted Yearsilla ja Fear of the Darkilla pääsee pitkälle. Eläkeikään asti.
Esimerkkilevy Highway 61 Revisited on kuin Dylanin tuotanto pienoiskoossa. Laatu vaihtelee niin esitystavan kuin sävellyksienkin puolesta. On bluesia, folkia, rockia ja on myös tarkempaa soitantaa sinnepäin hutiloimisen seuraksi.
Eiköhän laiteta videoksi paljon kertova live-veto Like a Rolling Stonesta.
https://www.youtube.com/watch?v=4F0ytNzHDj8
https://open.spotify.com/album/6YabPKtZAjxwyWbuO9p4ZD
Kuva: rollingstone.com
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)