lauantai 23. huhtikuuta 2016

Keikka-arvio: Maija Vilkkumaa @ Kerubi, Joensuu, 22.4.2016

Nyt on tullut nähtyä yksi pitkäaikaissuosikeista, Maija Vilkkumaa, livenä. Keikkapaikkana toimi viime aikojen luottoklubi Kerubi Joensuussa perjantai-iltana 22. huhtikuuta.

Maijahan piti muutaman vuoden tauon vuosikymmenen alkupuolella (2011-2015) ja vaihtoi yhtyeensä miehitystä. Ainoana bändin pitkäaikaisjäsenenä soittaa tällä hetkellä hänen aviomiehensä, yhtenä maan kovimmista kitaristeista pidetty Mikko Kosonen. Nykyisestä kokoonpanosta täytyy mainita myös rumpali Heikki Kytölä, myös PMMP:stä tuttu taiteilija, jonka lavapreesensistä yksinään voisi maksaa jo pääsylipun hinnan.

Kyseessä on edelleen viime syksyisen Aja!-albumin tiimoilta tehty kiertue, joten ohjelmassa oli useampi biisi uudelta levyltä. Niitä kuultiinkin yhteensä viisi, joista kohokohdaksi nousi Kissavideoita yhteislaulatuksineen. Mikäli uusi albumi olisi tuotettu bändimaisempaan soundimaailmaan, sitä saattaisi tulla kuunneltua enemmänkin. Livenä, rock-bändin esittämänä, biisit nimittäin pääsevät oikeuksiinsa huomattavasti paremmin. Yksikään uusista ei kuitenkaan jäänyt keikalla vanhempien rallien jalkoihin.

Vanhoista raidoista itselleni kolahtivat kovimmin alkusetistä kuultu Liian kauan, joka ilahdutti myös muuta yleisöä avausnumerona kuullun Onnea-biisin jälkeen huomattavan paljon. Hieman myöhemmin perätysten kuullut Mun elämä ja Satumaa-tango ovat Vilkkumaan uran suurimpia hittejä, joista kokemus paistoi hienosti. Muistuipa mieleen taas, kuinka loistavia rock-kappaleita ne ovatkaan.

Setin puolivälin jälkeen nähtiin mielenkiintoinen synkeämpi vaihe triolla Kaivopuiston jääMä haluanSe ei olekaan niin. Erityisesti viimeinen oli osastoa ”karvat pystyyn”: ehkä jopa illan kohokohta. Kososen laajennettu kitaraintro asetteli Kerubiin mahtavan tunnelman.

Siitä eteenpäin ilta olikin rock-juhlaa: Lottovoitto edusti ainoana biisinä edellä mainittua ura-taukoa edeltävää Kunnes joet muuttaa suuntaa-levyä, ja sitä seurasi kolme biisiä reilun vuosikymmenen takaa: Ei-levyltä poimitut Kristiina ja Ei sekä niiden väliin aseteltu vanha kunnon Ingalsin Laura. Näissä meininki oli kovimmillaan, juuri niin kuin kuuluu. Ensin mainittu pääsi hieman yllättämään itseni potkimalla todella lujasti.

Encoreen tultiin tietenkin, tällä kertaa kahden biisin voimin. Totuutta ja tehtävää taisi itselle tarttua korviin jo julkaisunsa aikoihin 2000-luvun alussa edustaen omassa genressään kotimaista kärkeä. Kertosäehän on ollut stadion-kamaa aina. Viimeisenä kuultiin rouhea versio Kesästä, jossa bändi räimi viimeisetkin energian rippeet Kerubin lavalle puolentoista tunnin keikan päätteeksi.

Hieno rock ’n’ roll –show siis. Keikalle ajellessa muistelin omia kokemuksia Vilkkumaan musiikista, johon liittyy yllättävänkin paljon muistoja. Kaikki levyt on tullut vuosien saatossa kuunneltua ja joihinkin biiseihin on ehtinyt muodostua mukavia mielleyhtymiä. Siksi erityisesti Hiuksissa hiekkaa-biisin puuttuminen jättikin fiiliksen siitä, että Maija & bändi pitää nähdä uudestaankin.

BIISILISTA, MAIJA VILKKUMAA @ KERUBI, JOENSUU, 22.4.2016

1. Onnea
2. Liian kauan
3. Parempii aikoja
4. Mun elämä
5. Satumaa-tango
6. Onkse väärin
7. Kissavideoita
8. Kaivopuiston jää
9. Mä haluan
10. Se ei olekaan niin
11. Lottovoitto
12. Lissu ja mä
13. Kristiina
14. Ingalsin Laura
15. Ei

16. Totuutta ja tehtävää
17. Kesä

Videoita keikalta löytyy täältä:

http://www.youtube.com/playlist?list=PLsVziYINquEajJWz8D76N2dGTrSDbC3Aj

perjantai 22. huhtikuuta 2016

TOOMIO's TOP100: 22. Gojira - L'Enfant SauvageTOOMION TOP100: 22. Gojira - L'Enfant Sauvage

Producers: Joe Duplantier, Josh Wilbur
Recorded: 2011-2012
Released: 26.6.2012
Label: Roadrunner Records

#7 in Finland, #11 in France, #34 in USA

SINGLES
- L'Enfant Sauvage
- Liquid Fire
- The Axe
- Explosia
- Born in Winter


I drove towards the cold backlands of Töysä. Our band has rehearsals. I listened Gojira’s production. Around Ähtäri, I decided that I visit Tuuri and buy this album.

French men make nature conservation metal. Earthy atmosphere is achieved quite commendable, because the compositions will take the ideas, without exception, to various arable landscapes. For me, this will be the most mind countrysides in autumn and spring seasons. It’s clear that this isn’t music from the devil or evil. This music has not that kind feel of destruction. This is music with a taste of a concern.

Drumming is ticking and accurate, slides of strings of a guitar and playing is exciting anyway. There’s a flow. It’s not smooth and soft, but rolling. The term "driveth" fits this perfectly. Travel stopping and starting, poking, bumping into the stones, plowing.

"This is more than death metal, this is difficult to perceive, but this is one of the best of the genre."



The vocals is a clear growling. You don’t have to guess every single word. The songs have been used in minor effects, but they have been used in the right places. Sounds have something really pleasant. Even though they are brutal and violent. This is more than death metal, this is difficult to perceive, but this is one of the best of the genre.

This is listened in the dark, in the car. Car full of badly packed musical instruments.

THE BEST MOMENTS
The Gift of Guilt –
The tempo variation is nice and memorable.

NOT SO BRILLIANT
Again, a flawless album...


https://open.spotify.com/album/5dxqD5Kc6cRRi3rErmDfXGTuottajat: Joe Duplantier, Josh Wilbur
Nauhoitettu: 2011-2012
Julkaistu: 26.6.2012
Levy-yhtiö: Roadrunner Records

7. Suomessa, 11. Ranskassa, 34. USA:ssa.

SINGLET
- L'Enfant Sauvage
- Liquid Fire
- The Axe
- Explosia
- Born in Winter


Liikuin kovassa pakkasessa kohti Töysän takamaita ja bänditreenejä. Tutustuin mp3:sten muodossa Gojiran tuotantoon. Ähtärin paikkeilla päätin, että käyn Tuurista levyn ostamassa.

Ranskan miehet tekevät luonnonsuojelumetallia. Maanläheiseen tunnelmaan päästään varsin kiitettävästi, sillä sävellykset vievät ajatukset poikkeuksetta erinäisiin peltomaisemiin. Minulle tästä tulee eniten mieleen maaseudut syksyn ja kevään kosteimpina aikoina. Vaikka ei tietäisikään, mistä miehet laulavat, on selvää ettei tässä paholaista ylistetä. Musiikissa ei ole sellaista tuhoa. Tässä on enemmän huolta.

Rummutus on nakuttavaa ja tarkkaa, kitarankieliä liu'utetaan ja muutenkin soitossa on jännittävä, rattaiden lailla toimiva flow. Se ei ole sulava ja pehmeä, mutta eteenpäinvievä. Maatalon poikana termi ”kyntävä” sopii tähän mainiosti. Matka pysähtelee, tökkii, kolahtaa kiveen, auraa ja välillä käännetään suuntaa.

"Pelkäksi death metalliksi tämä on vaikea mieltää, mutta parhaita genren tuotoksia, mitä tähän asti olen kuullut."



Laulu on selvää murinaa. Jokaista sanaa ei tarvitse arvailla, vaan lyriikoista saa selvää. Kappaleissa on käytetty vähäisesti efektejä, mutta ne on käytetty oikeissa paikoissa. Soundeissa on jotain todella miellyttävää. vaikka ne ovatkin raakoja ja rajuja. Pelkäksi death metalliksi tämä on vaikea mieltää, mutta parhaita genren tuotoksia, mitä tähän asti olen kuullut.

Tätä kuunnellaan pimeällä, autossa kun Ajellaan bänditreeneihin loppiaisena. Auto täynnä huonosti pakattuja soittokamoja.

PARHAAT HETKET
The Gift of Guilt – Temponvaihteluineen soi etäisesti päässä koko päivän.

EI LÄHDE
Jälleen virheetön albumi.


https://open.spotify.com/album/5dxqD5Kc6cRRi3rErmDfXG

Thank you, Prince (1958-2016)Kiitos, Prince (1958-2016)

Prince Rogers Nelson, known to audiences as Prince, was found dead at his home farm in Minnesota this Tuesday morning, April 21st. The artist was on tour in Atlanta last week and his airplane had to make an emergency landing after him getting a harsh flu.

The last four months have pruned the precursors of rock- and pop-music with a big scythe. Lemmy Kilmister, David Bowie and Glenn Frey are now accompanied by Prince. They're all immeasurably important creators of music from whose pencils, vocal cords, fingers and hands have given birth to countless musical pieces that will continue to make the world a better place even though the musicians leave.

The death of Prince touches significantly. During the first four months of 2016 I have read his biography and listened to a lot of his records. It takes time to get through 39 albums, but I have yet to hear a bad Prince-album. An unbelievable musical talent comes through even though the song material varies quite a bit. As a player, especially a guitarist, he was virtuoso, but also his vocal abilities are one of greatest and multi-tonal: he could sing sharp or soft, when needed.

Everybody who follows music has an opinion about Prince as a person. He was an example of how the most artistically ambitious people tend to be, as seen from a ”normal person's” point of view, strange human beings. Although there's a big amount of stories about tricky and unpredictable artist going around, it's Prince's musical offering that speaks to itself. There's not many people gifted with such a pop-music-ear in a generation.

Like David Bowie, Prince still has something to offer even after his dead. I myself believe in the legend of ”The Vault”, a concrete vault into which he saved all the music he made. There can be found countless, according to legends dozens, complete albums of music. Time will tell if they'll ever be released.

A part of Prince's mystical character is that his songs mostly can't be found from Spotify or YouTube. It's a great pity, because music this great deserves to be heard. His discography is broad, but for some who likes the music from 80s Purple Rain and Sign 'O' the Times are albums must-to-be-heard.

Thank you for all your songs, Prince.

https://www.youtube.com/watch?v=EsRUAoUvP10

-A-Prince Rogers Nelson, suurelle yleisölle Prince, löydettiin kuolleena kotitilaltaan Minnesotasta torstaina 21. huhtikuuta. Viime viikolla artisti oli keikkamatkalla Atlantassa ja hänen lentokoneensa joutui tekemään hätälaskun Princen sairastuttua flunssaan.

Viimeiset neljä kuukautta ovat karsineet rock- ja pop-musiikin edelläkävijöitä isolla viikatteella. Lemmy Kilmisterin, David Bowien sekä Glenn Freyn seuraksi liittyi nyt siis Prince. Kaikki mittaamattoman tärkeitä musiikin tekijöitä, joiden kynistä, äänihuulista, sormista ja käsistä on lähtöisin lukemattomia musiikkiteoksia, jotka jäävät tekemään maailmasta paremman paikan vaikka tekijät lähtevätkin.

Princen kuolema koskettaa merkittävästi. Kuluneen alkuvuoden aikana olen lukenut herran elämäkerran sekä kuunnellut paljon miehen levyjä. Kolmeenkymmeneenyhdeksään (39) levyyn tutustuminen vie aikansa, mutta ainakaan vielä ensimmäisen neljän kuukauden aikana en ole törmännyt huonoon Prince-albumiin. Uskomaton musikaalisuus paistaa läpi, vaikka biisimateriaalia onkin laidasta laitaan. Soittajana, erityisesti kitaristina, mies oli melkoinen virtuoosi, mutta myös lauluääni on pop-historian hienoimpia ja monisävyisimpiä: tarvittaessa terävä mutta myös pehmeä.

Jokaisella musiikkia seuraavalla on mielipiteensä Princestä persoonana. Hän oli kuitenkin esimerkki siitä, että taiteellisesti kunnianhimoisimmilla tekijöillä on taipumus olla normaalin tallaajan silmiin kummallinen persoona. Vaikka tarinoita hankalasta ja arvaamattomasta taiteilijasta liikkuu runsaasti, niin Princen musiikillinen anti puhuu puolestaan. Tuollaisella pop-sävelkorvalla siunattuja ihmisiä ei sukupolveen montaa mahdu.

Kuten David Bowie, myöskään Prince ei kuolemastaan huolimatta ole varmasti sanonut viimeistä sanaansa julkaisujen suhteen. Uskon itse legendaan ”The Vaultista”, konkreettisesta Holvista, jonne hän taltioi kaiken tekemänsä musiikin. Tuolta varastoista löytyy varmasti vielä lukemattomia, legendojen mukaan kymmeniä, valmiita albumeita musiikkia. Aika näyttää, näkevätkö ne koskaan päivänvaloa.

Osa Princen mystistä hahmoa on se, ettei hänen tuotantoaan juurikaan löydy tällä hetkellä Spotifysta tai Youtubesta. Tämä on suuri sääli, sillä näin hieno musiikki ansaitsee tulla kuulluksi. Tuotanto on laaja, mutta 80-luvun levyistä ylipäätään tykkäävälle Purple Rain sekä Sign ’O’ the Times ovat must-albumeita.

Kiitos kaikista lauluistasi, Prince.

https://www.youtube.com/watch?v=EsRUAoUvP10

-A-

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Bruce Springsteen - TOP56-biisit: Yhteenveto



Vielä viimeinen katsaus Bruce Springsteen TOP56-biisilistaan yhteenvedon muodossa. Isketään samalla kaikki arviot yhden sivun taakse, joten jos joskus iskee halu palata näiden kirjoitelmien pariin niin ne löytyvät sitten mukavasti yhdeltä sivulta.

Bruce Springsteen: TOP56-biisit:

56 – The Promise (The Promise, 2010)
55 – Devils & Dust (Devils & Dust, 2005)
54 – Kingdom of Days (Working on a Dream, 2009)
53 – The Wrestler (Working on a Dream, 2009)
52 – Better Days (Lucky Town, 1992)
51 – We Take Care of Our Own (Wrecking Ball, 2012)
50 – Save My Love (The Promise, 2010)

49 – From Small Things (Big Things One Day Come) (The Essential Bruce Springsteen, 2003)
48 – The Wall (High Hopes, 2014)
47 – Radio Nowhere (Magic, 2007)
46 – Kitty's Back (The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle, 1973)
45 – Brilliant Disguise (Tunnel of Love, 1987)
44 – Loose Ends (Tracks, 1998)
43 – Lucky Town (Lucky Town, 1992)
42 – Lost in the Flood (Greetings from Asbury Park. N.J., 1973)
41 – Dancing in the Dark (Born in the U.SA., 1984)
40 – Sad Eyes (Tracks, 1998)

39 – Nothing Man (The Rising, 2002)
38 – I'm Goin' Down (Born in the U.S.A., 1984)
37 – I Wish I Were Blind (Human Touch, 1992)
36 – I Wanna Be with You (Tracks, 1998)
35 - Streets of Philadelphia (Greatest Hits, 1995)
34 – Downbound Train (Born in the U.S.A., 1984)
33 – Girls in Their Summer Clothes (Magic, 2007)
32 – Empty Sky (The Rising, 2002)
31 – American Skin (41 Shots) (High Hopes, 2014)
30 – Ain't Good Enough for You (The Promise, 2010)

29 – Glory Days (Born in the U.S.A., 1984)
28 – Darkness on the Edge of Town (Darkness on the Edge of Town, 1978)
27 – Hungry Heart (The River, 1980)
26 – Tenth Avenue Freeze-Out (Born to Run, 1975)
25 – Born in the U.S.A. (Born in the U.S.A., 1984)
24 – Secret Garden (Greatest Hits, 1995)
23 – Bobby Jean (Born in the U.S.A., 1984)
22 – None But the Brave (The Essential Bruce Springsteen, 2003)
21 – Youngstown (The Ghost of Tom Joad, 1995)
20 – Waitin' on a Sunny Day (The Rising, 2002)

19 – Tougher Than the Rest (Tunnel of Love, 1987)
18 – Atlantic City (Nebraska, 1982)
17 – Back in Your Arms (Tracks, 1998)
16 – Land of Hope and Dreams (Wrecking Ball, 2012)
15 – The Ghost of Tom Joad (The Ghost of Tom Joad, 1995 / High Hopes, 2014)
14 – Because the Night (Live 1975/-85, 1986 / The Promise, 2010)
13 – Prove It All Night (Darkness on the Edge of Town, 1978)
12 – If I Should Fall Behind (Lucky Town, 1992)
11 – Rosalita (Come Out Tonight) (The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle, 1973)
10 – Long Walk Home (Magic, 2007)

9 – Badlands (Darkness on the Edge of Town, 1978)
8 – New York City Serenade (The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle, 1973)
7 – Incident on 57th Street (The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle, 1973)
6 – Jungleland (Born to Run, 1975)
5 – Racing in the Street (Darkness on the Edge of Town, 1978 / The Promise, 2010)
4 – The River (The River, 1980)
3 – Born to Run (Born to Run, 1975)
2 – Thunder Road (Born to Run, 1975)
1 – Blood Brothers (Greatest Hits, 1995)

Tämän listan laatiminen käynnistyi siis oikeastaan jo loppuvuodesta 2014, jolloin kuuntelin koko tuotannon kronologisessa järjestyksessä listausta samalla hahmotellen. Keväällä 2015 otin sitten työn alle varsinaisen kirjoittamisen ja löin listasijat lukkoon niin, ettei niitä tarvinnutkaan sitten enää hirveämmin missään vaiheessa vaihtaa. Kaneettina mainittakoon, että ”Streets of Philadelphia” meinasi unohtua, siksi etukäteen mainostettu 55 biisin listaus muuttui 56:ksi loppuhetkillä.

Miksi sitten ei tasakymmenlukuista biisimäärää? Sisäinen fani iski sen verran pintaan, että piti saada jokainen studiolevy edustetuksi näihin kirjoituksiin. ”Devils & Dust” oli sijalla 56 vielä päivää ennen listan aloittamista, mutta lopulta päädyin vaihtamaan sen ja ”The Promisen” paikkaa. Mutta siis, kaikki Springsteenin studioalbumit olivat lopulta edustettuina listalla. Laitetaan tähän vielä jakauma albumeittain:

6 biisiä:
Born in the U.S.A. (1984)

4 biisiä:
The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle (1973)
Born to Run (1975)
Darkness on the Edge of Town (1978)
Tracks (1998)
The Promise (2010)

3 biisiä:
Lucky Town (1992)
Greatest Hits (1995)
The Rising (2002)
Magic (2007)
High Hopes (2014)

2 biisiä:
The River (1980)
Tunnel of Love (1987)
The Ghost of Tom Joad (1995)
The Essential Bruce Springsteen (2003)
Working on a Dream (2009)
Wrecking Ball (2012)

1 biisi:
Greetings from Asbury Park, N.J. (1973)
Nebraska (1982)
Human Touch (1992)
Devils & Dust (2005)

Itseasiassa tuosta lukumäärästä tulee summaksi 58, sillä kaksi biisiä oli edustettuna kahdelta albumilta: The Ghost of Tom Joad ja Racing in the Street. Hieman yllättävää itselle, että Born in the U.S.A. oli noinkin vahvasti edustettuna. Toisaalta Born to Run sai kärkikahinoihin huomattavasti laajemman osanoton. Laajuutta löytyy Springsteenin tuotannosta kyllä. Yllätyksekseni huomasin myös sen, että The Riverin biisit jäivät kahteen, vaikka kokonaisuus on etenkin tämän vuoden (2016) puolella kohonnut huomattavasti meikäläisen listoilla.

Kiitoksia siis tästä matkasta. Ohessa vielä linkit Spotify- ja Youtube-soittolistoihin oheisista biiseistä.

https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/6E6CQ7NqUt6t5h0T43k3et

https://www.youtube.com/watch?v=eE45GT9Z9kE&list=PLQyNsbngzir2yk_xpaJsUNw3E8D515xOe

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Bruce Springsteen - TOP56-biisit: 1 - Blood Brothers

Albumilta Greatest Hits (1995).

Springsteenin artistin ura on tämän listan yhteydessä jo käyty läpi. Yhteistyö The E Street Bandin kanssa käynnistyi vuonna 1972 ja koki alun vaikeudet sekä suursuosion ensin Born to Runin (1975) ja sittemmin Born in the U.S.A.:n (1984) myötä. BITUSA olikin viimeinen varsinainen bändialbumi, sillä Tunnel of Lovea (1987) äänitettäessä soittajia käytettiin vähemmän eivätkä he olleet enää yhtäaikaa studiossa. Vuonna 1989 Springsteen hajoitti yhtyeen eikä hyödyntänyt heidän palveluitaan yli puoleen vuosikymmeneen. Välit olivat viileät ja tulevaisuus hyvin epävarma. Yhtyeen jäsenet lähtivät omille teilleen, muuttivat ympäri Yhdysvaltoja ja osa oli hyvinkin vihaisia Springsteenin päätöksestä.

Tammikuussa 1995 ESB kuitenkin koottiin yhteen, sillä Springsteen oli julkaisemassa uransa ensimmäistä kokoelmaa, Greatest Hitsiä. Mukaan tahdottiin uusia taltiointeja, joihin bändiä tarvittaisiin. Biisejä valikoitui mukaan neljä, joista osa oli vanhempia aihioita. Blood Brothers syntyi kuitenkin Springsteenin kynästä sessioita edeltävänä päivänä.

Olen huomannut tätä listaa kirjoittaessani, että kuunnellessani Bruce Springsteeniä keskityn erityisesti sanoituksiin. Se on hieman yllättävää, sillä olen pitänyt itseäni enemmänkin musiikki-osaston ja soitannon kuuntelijana. Se voi johtua toki E Street Bandistakin, sillä he soittavat niin tarkasti Brucea ja tekstejä tukevalla tavalla ja samalla ”näkymättömästi”, ettei musiikki vie huomiota itse laululta. Toby Scott, joka miksasi myös Greatest Hitsin uudet raidat, on todennut ettei hänen tarvitse erikseen nostaa soittimien äänitasoja saadakseen esimerkiksi eri soittimien rakentamat fillit kuuluviin: bändi tietää jo soittaessaan, milloin on minkäkin instrumentin hetki nousta esiin tai siirtyä taka-alalle.

Greatest Hits-kokoelman kappaleiden äänityssessioista koottiin myös tämän biisin nimeä kantava Blood Brothers-dokumentti, josta välittyy myös yhtyeen sisäinen jännite. Nuo sessiot koottiin äärettomän pikaisesti, sillä Springsteen sai idean kokoelmasta torstai-iltana ja maanantaina oltiin jo studiossa. Itse biisin sävel ja sanat syntyivät siis vielä tuossa välissä. Sessiot aloitettiinkin Blood Brothersilla, joka ei lähtenyt alkuunkaan toimimaan vaan lähinnä runnottiin läpi kuin vihaisena versiona. Toinenkaan versio ei asettunut uomiinsa, ja jo liki luovuttanut bändi päätti yrittää vielä kerran, kun Bruce sai idean lempeämmästä tunnelmasta. Tuo kolmas versio päätyi sitten albumille ja tämän listan kärkipaikalle.

Dokumentti tekee tehtävänsä myös siinä, millainen mielikuva biisistä välittyy. Heti ensimmäisistä akustista kitarasta näppäillyistä äänistä aina viimeisiin fade-outia edeltäviin nuotteihin mieleen alkaa ilmestyä muistijälkiä milloin Springsteenistä ja E Street Bandista studiossa työstämässä tätä biisiä, milloin omista kavereista ja seikkailuista vuosien varrelta. Weinbergin sudeilla soittama komppi, äänimaiseman oikeasta reunasta mukaan soljuva Bittanin piano, keskellä jämäkästi seisova Tallentin basso sekä oikealta mukaan ilmestyvät Federicin urut sekä Clemonsin saksofoni luovat lempeän äänivallin, jonka tunnistaisi E Street Bandiksi missä vain. Jossain kahden viimeisen ja Springsteenin välillä esiintyy myös Nils Lofgrenin kitara pienillä, vaimennetuilla nuoteillaan.

Blood Brothersin, jos minkä, säestyksessä on kokemuksen tuomaa tyylitajua. Sävellys on käytännössä aika yksinkertainen Drop D-vireessä näppäilty akustisen kitaran sointukuvio, jossa säkeistön jälkimmäinen osio alkaa vieläpä perinteisesti IV-tason soinnulla. Niin sen kuuluu tässä mennäkin. Teksti onkin sitten melkoinen näytös.

Tekisi mieleni sanoa, että jos tästä sanoituksesta ei löydä jotain mikä resonoi, niin silloin on jotain pielessä. Springsteenillä ja ESB:llä oli selvästi puhumattomia asioita, mutta Bruce siirsi niitä lauluun jota ryhdyttiin yhdessä työstämään. Siksi tästä biisistä välittyy aika ytimeen menevä suloisenkatkeranhaikeus. Greatest Hitsin sisälehtisestä löytyy biisintekijän omat kommentit kaikista kokoelman lauluista. Osasta on pidempiä kirjoituksia, mutta Blood Brothersin kohdalla niitä ei tarvittu. Springsteen kirjoitti ainoastaan: ”It was good to see the guys”.

Itselleni Blood Brothers oli jonkin aikaa käytännössä täytebiisi, joka työstettiin uuden materiaalin pakon edessä. Vuosien varrella tämän biisin sanoma kuitenkin iskostui alitajuntaan kuin varkain. Musiikkia voi kuunnella puuhailun taustalla tai siihen keskittyen, mutta se on parhaimmillaan silloin kun siihen paneutuu ja se herättää tunteita. Sen tämä teos tekee joka kerta.

Teksti on kasvutarina ystävistä. Siitä, millainen on matka lapsuuden leikeistä aikuisuuden haasteisiin ja mitä merkitsevät he, joiden kanssa tuo matka taivalletaan. Kun muistetaan Springsteenin kiristyneet välit bändin kansssa noihin aikoihin, ovat nämä sanat aika koskettavia. Aikoinaan on luvattu seisottavan rinta rinnan, vaikka ympäröivä maailma kävisi päälle millaisella voimalla. Nyt kun tuo hyökkäys on alkanut, aika on alkanut tehdä tehtäväänsä ja muistot ja aika itsessään alkavat häipyä pois.

Toisen säkeistön sanoitus kokonaisuudessaan on mielestäni Springsteenin paras. Aikuistuvan maailma avautuu: sen kovuus hioo unelmista särmät, pehmentäen ne todellisuudeksi. Lupaukset, jotka luvataan viattomina, muuntuvat ainoastaan vitseiksi. Kaikki se, mikä aiemmin näytti mustalta ja valkealta, helpolta käsittää, onkin nyt vain harmaata massaa, johon ihmiset kadottavat itsensä töiden, laskujen ja arjen alle. Yhtäkkiä ei olekaan enää tarjolla suojaa, jonka ystävät ovat tarjonneet ja jonka on saattanut ottaa itsestään selvyytenä.

Yksinkertaisen ja säkeistön sointukiertoa seuraavan huuliharppusoolon jälkeen kuullaan pieni B-osa, jossa muistellaan pikaisesti matkalle jääneitä menneitä muistoja ja ihmisiä, mutta käännetään nopeasti katse takaisin eteenpäin viimeiseen, Springsteenille niin tyypilliseen hiljaiseen säkeistöön. Kolmannessa säkeistössä melkeinpä kuiskaava laulutyyli saa aikaan vaikutelman äänestä, joka puhuu kuulijan pään sisällä. Epäluulo siitä, muistavatko tai ajattelevatko vanhat kaverit vielä toisiaan, piipahtaa varmasti kaikkien mielessä jossain vaiheessa. Sitä miettii, uskaltaisiko ottaa luurin kouraan ja soittaa ja onko millään yhdessä koetulla lopulta merkitystä. Lopputulema Brucen pohdinnassa on kaunis: samojen tähtien alla kuljetaan kuitenkin ja menneet pitää taltioida sydämeen.

Bruce taitaa olla itsekin ymmärtänyt Blood Brothersin erityisyyden. Siitä kertoo biisin keikkahistoria: se on nimittäin esitetty ainoastaan kolme kertaa. Kaksi ensimmäistä olivat maailmankiertueiden viimeisten keikkojen viimeisenä biisinä (New York 2000 ja 2003), viimeisin kuultiin Orlandossa huhtikuussa 2008 keikalla, joka oli ensimmäinen E Street Bandin alkuperäisjäsen Dan Federicin menehtymisen jälkeen. Tuolloin Blood Brothers avasi setin vaihtoehtoisena, kovempana versiona. Keikkaversiossa viimeinen säkeistö on lisäksi muunnettu erilaiseen muotoon, joka on suoraan omistettu ESB:lle:

Now I'm out here on this road, out on this road tonight
I close my eyes and feel so many friends around me in the early evening light
And the miles we have come and the battles won and lost
Are just so many roads traveled, so many rivers crossed
And may God give us strength and the faith in one another
'Cause it's a good night for a ride 'cross the river to the other side, my blood brothers


Loppukaneetiksi soveltuukin tuo kiertueenpäätösversio Madison Square Gardenista kesältä 2000. Allekirjoitan myös Youtube-kommentin, joka haastaa katsomaan kyseisen videon kuivin silmin varsinkin nyt, kun tietää taustat. Bruce itsekin joutuu nieleskelemään kyyneleitään useaan otteeseen ja tulkitsee laulun sydämellään. Erityisesti ilmeensä kohdassa ”makin' a fool's joke out of the promises we make” on näkemisen arvoinen. Videon laatu on VHS-aikaa, mutta tunne välittyy.

Näin päättyy Bruce Springsteenin TOP56-biisilistaus. Pitkä pohdinta kärkikaksikon järjestyksestä ei kuitenkaan muuttanut listausta mihinkään siitä, mihin se vuosi sitten asettui. Blood Brothersia ei tule koskaan skipattua, jos se soittimissa vastaan tulee. On ollut iltoja, jolloin se on soinut repeatilla samalla kun on tullut pohdittua mistä itse on tulossa ja minne mahtaa olla menossa.

Tätä listaa on ollut ilo tehdä ja uppoutua Bruce Springsteenin tuotantoon koko laajudeltaan. Kiitoksia seurasta!

We played king of the mountain out on the end
The world come chargin' up the hill, and we were women and men
Now there's so much that time, time and memory fade away
We got our own roads to ride and chances we gotta take
We stood side by side each one fightin' for the other
We said until we died we'd always be blood brothers

Now the hardness of this world slowly grinds your dreams away
Makin' a fool's joke out of the promises we make
And what once seemed black and white turns to so many shades of gray
We lose ourselves in work to do and bills to pay
And it's a ride, ride, ride, and there ain't much cover
With no one runnin' by your side my blood brother

On through the houses of the dead past those fallen in their tracks
Always movin' ahead and never lookin' back

Now I don't know how I feel, I don't know how I feel tonight
If I've fallen 'neath the wheel, if I've lost or I've gained sight
I don't even know why, I don't know why I made this call
Or if any of this matters anymore after all

But the stars are burnin' bright like some mystery uncovered
I'll keep movin' through the dark with you in my heart
My blood brother


https://www.youtube.com/watch?v=eE45GT9Z9kE

https://www.youtube.com/watch?v=BHj0oi0QP_E

https://www.youtube.com/watch?v=j5-QMHFiIA4

TOOMIO's TOP100: 23. Leprous - BilateralTOOMION TOP100: 23. Leprous - Bilateral

Producer: Leprous
Recorded: 2011
Released: 22.8.2011
Label: InsideOut

This album rose to a surprisingly high. album, which I had not heard of when I started to compile the list. If Magyar Posse rose to one of my favorite for last couple of years, so Leprous is taken this position among the foreign bands.

When combined psychedelia and exact playing, it will be a bit different prog metal. There can be found mushroom mist bands as well as purely technical bands, but hardly ever there’s still the good compositions. Leprous knows how to make it works.

Music is to be intricate and melodic, but modern enough to be interesting. The production is very successful. And after all, lot of thanks goes to Einar Solberg's voice, which is very special. He is very talented. Insahn visits on the album. Of course, Leprous was the project band of his solo project.

"There can be found mushroom mist bands as well as purely technical bands, but hardly ever there’s still the good compositions."



Leprous use lot of interesting, really fast-paced fills with toms. It gives this album more tempo than their other works. The energetic rush is present. Member A’s brother has reportedly said that good music is such that you unconsciously begin to tap your fingers on the table. This is exactly that kind of album. Drummer Tobias Ørnes Andersen has a good, snappy grip.

If you want to start to listen a little more challenging music like progressive, this album is not a bad option. Not at all. Member A has already begun to analyze his own listening. I am poor in a self-analysis without opponency. Better analyzes will be in a comment fields of Facebook. However, this attracted me somehow. The way to do something differently.

Listen this with bandmates, with good sounds and focus. This has a lot of things to analyse.

THE BEST MOMENTS
Waste of Air –
Just an awesome relic from the band’s black metal history.

NOT SO BRILLIANT
These are beginning to be so successful albums; the weak points are hard to find.


https://open.spotify.com/album/6BA8AsaJWZ4HfoaDZC67tZTuottaja: Leprous
Nauhoitettu: 2011
Julkaistu: 22.8.2011
Levy-yhtiö: InsideOut

Yllättävän korkealle nousi tämä albumi, josta en ollut kuullutkaan silloin kun aloin listaa koostaa. Jos Magyar Posse nousi suomalaisista parin viime vuoden kuunnelluimmaksi, niin Leprous on ottanut ulkomaisista bändeistä tämän aseman. Tutustuin bändin Coaliin kyllä, mutta en älynnyt heti kuunnella muita levyjä.

Psykedelia ja tarkka soitanta kun yhdistetään, tulee väkisin vähän erilaista progea. Sienihuurubändejä löytyy, samoin pelkästään teknisiä bändejä, mutta vaikea on ynnätä yhtälöön vielä hyvät sävellykset ja se, että kappaleet toimisivat muutenkin kuin soittotaidonnäytteinä. Leprous onnistuu tässä.

Musiikki on monisyistä ja kannen mukaisesti huvittavankin melodista, mutta riittävän nykyaikaisessa muodossa ollakseen kiinnostava. Tuotanto on onnistunut genressään hyvin ja kyllähän tässä on laulajalla isot sormet pelissä. Einar Solbergin ääni on erikoinen. Mutta kyllä hän laulaa osaa. Insahn vierailee tälläkin levyllä. Totta kai, onhan Leprous ainakin ollut hänen sooloprojektinsa taustabändi.

"Sienihuurubändejä löytyy, samoin pelkästään teknisiä bändejä, mutta vaikea on ynnätä yhtälöön vielä hyvät sävellykset ja se, että kappaleet toimisivat muutenkin kuin soittotaidonnäytteinä."



Leprous harrastaa mielenkiintoista, todella nopeatempoista fillittelyä tomeilla. Se antaa tälle albumille muita julkaisuja enemmän tempoa. Energinen kiire on läsnä. Jäsen A:n veli on kuuleman mukaan sanonut, että hyvää musiikkia on sellainen, jonka tahdissa alkaa tiedostamattaan naputtamaan sormia pöytään. Tämä on juuri sellaista. Rumpali Tobias Ørnes Andersenilla on hyvä ote, sellainen napakka.

Jos vähän haastavampaa musiikkia eli progemetallia haluaa aloittaa kuuntelemaan, ei tämä levy ole huono vaihtoehto. Ei ollenkaan. Jäsen A on alkanut jo analysoida syvemminkin omaa kuunteluaan. Olen itseanalyysissa huono ilman opponoijaa. Paremmat analyysit tulevat tuolla Facebookin kommenttikentässä. Joku tässä kuitenkin viehättää. Tapa tehdä jotain toisin.

Soittajaporukalla, hyvällä äänentoistolla ja kuulemaansa keskittyen. Tässä on paljon analysoitavaa.

PARHAAT HETKET
Waste of Air –
Aivan mahtava jäänne bändin bläkkishistoriasta.

EI LÄHDE
Alkavat olla niin kovia albumeita, että heikkoja kohtia on hankala löytää.


https://open.spotify.com/album/6BA8AsaJWZ4HfoaDZC67tZ

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Bruce Springsteen - TOP56-biisit: 2 - Thunder Road

Albumilta Born to Run (1975).

Maailman parhaan levyn avausraita. Thunder Road toimii kutsuna Born to Runin kesäyötunnelmiin ja tarinaan, jossa riittää nyansseja kuin koko illan elokuvassa. Itse asiassa biisin nimi onkin lainattu Robert Mitchumin elokuvasta vuodelta 1958: Springsteen ei tosin koskaan nähnyt itse elokuvaa vaan ainoastaan sen julisteen elokuvateatterin aulassa.

Thunder Road rakentuu kuin maalaus, kerros kerrokselta. Alun huuliharppu ja piano-kombinaatio rakentuu rubaton omaisesti tunnustellen, kunnes Springsteen liittyy laulullaan asettaen kappaleen varsinaiseen rytmiinsä ja saattelee tarinan ensiaskeleet liikkeelle. Ovi käy, Maryn mekko värähtää tuulessa hänen astellessaan kuistin läpi. Roy Orbison laulaa taustalla yksinäisille Only the Lonelya, jollainen kertojakin on ollut mutta nyt hän on löytänyt Marynsa ja aikoo vakaasti pitää hänestä kiinni läpi pelottavan ja epävakaan tulevaisuuden.

Show a little faith, there's magic in the night / you ain't a beauty but hey you're all right / oh, and that's all right with me”. Jos tekisin listan parhaista laulun riveistä keneltäkään, tuo olisi lähellä. Se tekee temppunsa Thunder Roadille: noilla sanoilla kertoja laskee tämän tarinan pilvilinnoista maan tasalle, yli-ihmisistä tavallisiin. Ilmassa on taikaa, sen voi aistia ja se riittää – voiko tai tarvitseekokaan enempää pyytää?

Kuten edeltävällä sijalla olleessa Born to Runissa, myös Thunder Roadissa puhutaan uskalluksesta ottaa askel liikkeelle pois vanhasta. Mennyttä voi jäädä murehtimaan ja tuhlata elämänsä kesät niinkin odottaen jotain mitä ei todennäköisesti koskaan tule, ainakaan paikalleen jäämällä. Siksi täytyy hypätä kyytiin, kuten kertoja Marylle toteaa: “All redemption I can offer, girl, is beneath this dirty hood”. Jos on pienikin mahdollisuus hyvään, se tulee hyödyntää.

Matkatessa kohti “jotain” tuuli puhaltaa kasvoille, yö avautuu ja tie vie kohti määränpäätä, ehkä pidemmällekin. “We got one last chance to make it real”: yksiselitteistä sanomaa. Tekstistä näkee myös, että toinen New Jerseyn suurbändi Bon Jovi on edeltäjiinsä perehtynyt, sillä kuten Livin' on a Prayerissa, myös tässä pyydetään tarttumaan käteen ja lähtemään mukaan. “Thunder Road” väijyy odottamassa, vaikkei sitä huomaisi: se täytyy vain löytää.

“Well I got this guitar / and I learned how to make it talk”, taitaa olla omakohtaista 25-vuotiaan Brucen puhetta. Viimeisessäkin säkeistössä on mahtavia tekstirivejä, kuten toteamus siitä kuinka Maryn isän kuistilta on niin lyhyt ja samalla niin pitkä matka lähteä ja hypätä kertojan autoon, jonka ovi on auki mutta matkalla voi olla hintansa. Sitä mikä se on ei tarvitse selittää, kuulija saa itse kehitellä jatkon. “Tonight we'll be free / all the promises'll be broken”.

Viimeisessä säkeistön puolikkaassa tunne korostuu, kun koetetaan viimeisen kerran paeta menneen haamuja, joita edustavat paitsi ihmiset myös konkreettiset muistot kuten valmistujaismekko, joka on nyt jäänyt repiytymään jalkoihin. Monet mahdollisuudet ovat menneet mutta uusia tulee. Viimeiset kaksi sanoituksen riviä ovat sellaiset, jotka moni fani on tatuoinut sydämeensä: “It's a town full of losers / and I'm pulling out of here to win”. Juuri tästä on Springsteenissä kyse.

Entä ESB:n rooli sitten? Thunder Road edustaa E-kadun porukkaa tyylikkäimmillään. Tässä kokoonpano on jo klassisimmillaan ja bändi soi niinkuin pitääkin. Kuten muullakin albumilla, pääosan varastavat kuitenkin saksofoni ja ennenkaikkea piano, joka säestää koko kappaleen ajan. Tallentin basso ja Weinbergin rummut tekevät saumatonta, huomaamatonta yhteistyötä, johon keskittymällä löytää hienoja yksityiskohtia. Lopukkeessa kuultava riffi on uljas ja se soi kuin lopputekstien taustamusiikkina.

Tämä on mahtava teos. Ollaan aika kaukana perinteisestä ja kertakäyttöisestä pop-materiaalista, mutta tarttumapintaa löytyy silti ensikertalaisellekin. Vaikka itse olen kuunnellut tätä läpi kuluneen vuosikymmenen, niin silti löytyy uusia asioita, joita ei ole huomannut olevankaan. Thunder Roadin kanssa on käynyt muutamaan kertaan niin, että olen laittanut sen soimaan ja löytänyt itseni kuuntelemasta sitä seuraavan Born to Runin kokonaisuudessaan. Silloin se lienee avausbiisinä täyttänyt tehtävänsä täydellisesti.

Keikoilla tätä biisiä on soiteltu usein viimeisen neljän kymmenen vuoden ajan. Alkuaikoina se toimi keikkojen avausnumerona versiona, jossa Springsteen lauloi ainoastaan Bittanin pianon säestyksellä. Tuo versiointi on taltioitu Live 1975/-85-boksin avausraidaksi, ja on ehdottomasti kuuntelun arvoinen. Itselleni se oli ensimmäisiä välähdyksiä Springsteenin maailmasta ja nostaa karvat pystyyn yhä edelleen. Kyseessä on huikea, hieman eri näkökulmasta tuleva tunnelma.

Thunder Road kannattaa laittaa soimaan, istua alas ja ottaa sanoitus esille, sillä seuraavan vajaan viiden minuutin ajan maailmassa on kaikki hyvin. "Show a little faith, there's magic in the night..."

The screen door slams
Mary's dress waves
Like a vision she dances across the porch
As the radio plays
Roy Orbison singing for the lonely
Hey that's me and I want you only
Don't turn me home again
I just can't face myself alone again
Don't run back inside
darling you know just what I'm here for
So you're scared and you're thinking
That maybe we ain't that young anymore
Show a little faith, there's magic in the night
You ain't a beauty but hey you're all right
Oh and that's all right with me

You can hide 'neath your covers
And study your pain
Make crosses from your lovers
Throw roses in the rain
Waste your summer praying in vain
For a savior to rise from these streets
Well now I'm no hero
That's understood
All the redemption I can offer, girl
Is beneath this dirty hood
With a chance to make it good somehow
Hey what else can we do now

Except roll down the window
And let the wind blow back your hair
Well the night's busting open
These two lanes will take us anywhere
We got one last chance to make it real
To trade in these wings on some wheels
Climb in back, heaven's waiting on down the tracks
Oh come take my hand
We're riding out tonight to case the promised land
Oh Thunder Road, oh Thunder Road
oh Thunder Road
Lying out there like a killer in the sun
Hey I know it's late we can make it if we run
Oh Thunder Road, sit tight, take hold
Thunder Road

Well I got this guitar
And I learned how to make it talk
And my car's out back
If you're ready to take that long walk
From your front porch to my front seat
The door's open but the ride ain't free
And I know you're lonely
For words that I ain't spoken
But tonight we'll be free
All the promises'll be broken

There were ghosts in the eyes
Of all the boys you sent away
They haunt this dusty beach road
In the skeleton frames of burned-out Chevrolets
They scream your name at night in the street
Your graduation gown lies in rags at their feet
And in the lonely cool before dawn
You hear their engines roaring on
But when you get to the porch they're gone on the wind
So Mary climb in
It's a town full of losers
And I'm pulling out of here to win.


https://www.youtube.com/watch?v=YdhkaPZtQF4

https://www.youtube.com/watch?v=ypL7b6B0ZTE

https://www.youtube.com/watch?v=x5kXnq5IjdU

https://www.youtube.com/watch?v=pvfFuASYgfM

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Bruce Springsteen - TOP56-biisit: 3 - Born to Run

Albumilta Born to Run (1975).

“Eräänä päivänä istuin sänkyni laidalla soittelemassa kitaraa ja työstämässä biisi-ideoita, kun sanat “born to run” tulivat mieleeni. Ajattelin sen olevan ehkä jonkin näkemäni elokuvan nimi tai jotain muuta, joka oli tullut vastaan ajellessani kaupungilla. Pidin ilmauksesta, sillä siitä välittyi elokuvallista draaman tuntua, jonka uskoin sopivan päässäni kehittelemääni musiikkiin”.

Vuonna 1975 Bruce Springsteen, yhdessä E Street Bandinsa kanssa, julkaisi albumin nimeltä Born to Run. Kyseessä oli jo heidän kolmas levynsä, jonka tuli olla menestys uran jatkumisen takaamiseksi. Tuolloin 25-vuotias Springsteen latasikin albumin nimikkobiisiin koko tulevaisuutensa: BTR:ää työstettiin studiossa puolen vuoden ajan ja nauhalle taltioitui Wall of Soundin hengessä muun muassa 11 kitararaitaa. Visio oli vahva ja panokset suuret – loppu on rock-musiikin historiaa.

Born to Run-biisiä tehtiin albumin etujoukoissa. Tämä näkyy siinä, että soittamassa on kaksi ESB-jäsentä, jotka eivät ole osa tunnetuinta kokoonpanoa: David Sancious koskettimissa sekä Ernest “Boom” Carter rummuissa. Carterin osalta kyseessä on itse asiassa ainoa Springsteenin studiotallenne, jossa miehen soittoa kuullaan. Bändi soi kuitenkin todella tunnistettavasti ja kaikki klassiset ESB-elementit ovat kuultavilla, jäsentyen harmonisemmin kuin aiemmilla, rönsyilevillä levyillä.

Rumpufilli syöksee Born to Runin käyntiin niin levyllä kuin keikoilla ilta toisensa jälkeen. Tremoloidun kitaran sävyttämä riffi on rock-folklorea, piano kilkuttaa kuten pitääkin. Säkeistön jälkimmäisellä puolikkaalla Springsteenin vanhalle tuotannolle niin keskeinen sähkökellopeli saapuu mukaan äänimaiseman yläkertaan. Brucen laulu ja tarinan kertoja ovat kuitenkin kaiken keskiössä, vaikka sovitus on huolella mietitty.

Ensimmäisiltä levyiltä tuttuja jazz-vaikutteita on nytkin, mutta ne ovat hienovaraisempia. Niitä löytyy erityisesti sointuvalinnoista, sillä biisin rakenteeseen ja kiivaasti etenevään sävellykseen niitä ei muuten mahdukaan. SEN saksofonisoolon jälkeen kuullaankin melkoista sointukiertoa, jossa sävellajit unohtuvat ennenkuin siirrytään surf-henkisen kitarasoolon, pienimuotoisen bändiräjähdyksen ja “one-two-three-four”-laskun jälkeen viimeiseen ponnistukseen ja säkeistöön, jossa kaikki selkiytyy.

Tekstinsä puolesta BTR on sitä Springsteeniä, josta hänet tunnetaan. Se on kuin kertojan Wendylle osoittama rakkauskirje, jonka mukaan heidät on luotu lähtemään yhdessä pois kohti uusia seikkailuja. Lähdön hetki on kuitenkin nyt kun on vielä nuori, pystyyn ei auta jäädä kuolemaan. “Highway 9” kulkee oikeassa elämässä New Jerseyssä, tottakai.

Kertojan kärsivällisyys on kuitenkin koetuksella, sillä Wendy ei tunnu aivan hahmottavan tilanteen vakavuutta tai ei ainakaaan osaa tuoda sitä ilmi vaikka kertojamme kuinka vakuuttelisi. “Together we could break this trap”. Toisessa säkeistössä mainittu nuorallakävely viittaa yksinkertaisesti riskien ottamiseen ja siihen että kertoja haluaa ottaa ne yhdessä Wendyn kanssa tunnustaen oman pienuutensa ja pelkonsa: lisäksi hän tahtoo selvittää tunteensa ja sen, ovatko ne tottakaan.

“Beyond the Palace hemi-powered drones scream down the boulevard”. Sointujen vaihdot saavat tunnelman hehkumaan kuin se päättymätön kesäyö. Tytöt tekevät kaikkensa näyttääkseen näteiltä, pojat kovilta. Kertoja toteaa voivansa kuolla onnellisena sinä yönä, jos saisi vain yhden, päättymättömän suudelman.

Viimeinen säkeistö on legendaarisimpia Springsteenin tuotannossa, ainakin itselleni. Monet yrittävät irrota oravanpyörästä, mutta jäävät jumittamaan tien varteen. Yhdessä Wendyn kanssa kertoja uskoo pääsevänsä muurin läpi, mutta matka voi olla pitkä ja työläs. Matkaa on jatkettava siihen asti kunnes on perillä, oli mikä oli. Tällainen teksti ja sävelmä loppuu tietenkin duuriin.

BTR:ää soiteltiin keikoilla jo vuoden 1974 puolella. Se on säilyttänyt paikkansa keikkaseteissä, usein niiden loppupuolella, siitä saakka ja nostaa viimeisetkin istuvat katsojat joraamaan keikka toisensa perään. Pidin itsekin biisin mainetta livetykkinä hieman liioiteltuna, mutta ensimmäisellä kokemallani keikalla ymmärsin mistä legendassa on kyse: juuri tällaisten numeroiden parissa E Street Band on lyömätön. Viimeistään ikoninen saksofonisoolo räjäyttää pankin ja viimeinen säkeistö on yhteislaulun juhlaa.

Vaihtoehtoinen versio oli tarjolla vuoden 1988 Tunnel of Love-kiertueella, jolloin Bruce esitti kappaletta hidastettuna versiona ainoastaan akustisen kitaran säestyksellä. Tuolloin tunnelma muuntuu surullisemmaksi ja tekstin eri sävyt tulevat esille aivan eri tavalla. Kannattaa vilkaista...

Born to Run on biisi, jonka on pakko olla tällaisella listalla aika ylhäällä. Itselleni koko kyseinen albumi lähti aukenemaan Born to Runin myötä juuri tällaisina keväisinä iltoina vuosia sitten. Laulusta välittyvä energia tarttuu aina, kun siihen jaksaa uppoutua. “Tramps like us / baby, we were born to run.

In the day we sweat it out on the streets of a runaway American dream
At night we ride through mansions of glory in suicide machines
Sprung from cages on Highway 9
Chrome-wheeled, fuel-injected
And steppin' out over the line
Baby this town rips the bones from your back
It's a death trap, it's a suicide rap
We gotta get out while we're young
'Cause tramps like us, baby we were born to run

Wendy let me in, I wanna be your friend
I want to guard your dreams and visions
Just wrap your legs 'round these velvet rims
and strap your hands across my engines
Together we could break this trap
We'll run till we drop, baby we'll never go back
Will you walk with me out on the wire
'Cause baby I'm just a scared and lonely rider
But I gotta find out how it feels
I want to know if love is wild
girl I want to know if love is real

Beyond the Palace hemi powered drones scream down the boulevard
The girls comb their hair in rearview mirrors
And the boys try to look so hard
The amusement park rises bold and stark
Kids are huddled on the beach in a mist
I wanna die with you out on the streets tonight
In an everlasting kiss

The highway's jammed with broken heroes
On a last chance power drive
Everybody's out on the run tonight
but there's no place left to hide
Together, Wendy, we can live with the sadness
I'll love you with all the madness in my soul
Someday girl, I don't know when,
we're gonna get to that place
Where we really want to go
and we'll walk in the sun
But till then tramps like us
baby we were born to run


https://www.youtube.com/watch?v=klggwjz8OtI

https://www.youtube.com/watch?v=ZCorwQL_xhY

https://www.youtube.com/watch?v=dONEgrsYoOk

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

TOOMIO's TOP100: 24. Magyar Posse - Kings of TimeTOOMION TOP100: 24. Magyar Posse - Kings of Time

Producer: Sami Sänpäkkilä
Recorded: 2003
Released: 1.3.2004
Label: Verdura Records

19# in Finnish chart.

Magyar Posse was during its lifetime a major export product to the world. Hardly anyone remember the band, although its three albums got top ratings from around the world. On the other hand post rock albums has never been sold so much.

The whole album oozes the atmosphere before the war, but not in a heavy way. In the same militant shades are shown on album covers. There’s a themes from Soviet Union, which can be found also in the compositions. Russian compositions often have something really great. Chord progressions and feelings are deep and intensive.

"Although I am a bit familiar with the band in history, I still do not remember none of the musician’s name."



Kings of Time is not so full of contrast or ticking as later appeared Random Avenger. It hasn’t an ear-worm like Whirlpool of Terror and Tension, but it is more balanced as a whole. Tracks are named only in numbers. It helps to forget the borders, and on the other hand individual compositions too.

A variety of synth sounds are used boldly in conjunction with traditional musical instruments. I don’t like a violin so much, but with violas the atmosphere fulfilled nice.

The music not move a far away from Badalamenti, but still the sound is recognizable. Magyar Posse in a band was exciting, because it didn’t make the music so that it targeted the musicians. All the focus goes to the whole album. And it is good. Although I am a bit familiar with the band in history, I still do not remember none of the musician’s name.

Music is an essential part of a many films or certain composers. If the Unknown Soldier filmed now (it will be filmed soon), I choose this music. This could also put in Aki Kaurismäki’s films
.
Although I never recommend it, this is best with the headphones, lights out, and this album playing. Just before going to sleep. You will see beautiful worlds.

THE BEST MOMENTS
2.
– Unforgettable melodies. captivating atmosphere.

NOT SO BRILLIANT
The whole works. No limbos.


https://www.youtube.com/watch?v=TrGLxto49RgTuottaja: Sami Sänpäkkilä
Nauhoitettu: 2003
Julkaistu: 1.3.2004
Levy-yhtiö: Verdura Records

Suomen listan 19. Valittiin Femma-gaalassa vuoden albumiksi.

Magyar Posse oli elinaikanaan merkittävä vientituote maailmalle. Juuri kukaan ei yhtyettä muista, vaikka sen kolme levyä saikin huippuarvosteluita ympäri maailmaa. Eipä post rock toisaalta ole myyntilistojen kärjessä ollutkaan.

Koko levy huokuu sotaa enteilevää tunnelmaa, mutta ei raskaalla tavalla. Samaan tapaan militanttisissa sävyissä on levyn kannet. Niillä on oletettavasti haettu tietynlaista neuvostotematiikkaa, jota voi löytää myös sävellyksissä. Mitään kansakuntaa suosimatta ja sorsimatta, on venäläisissä sävellyksissä jotain todella hienoa. Sointukulut ja tunnelmat ovat genrestä riippumatta riipiviä. Ja ajankohtaisuuttakin levyltä löytyy, jos sitä haluaa löytää.

"Vaikka olen vähän yhtyeen historiaankin tutustunut, en edelleenkään muista yhdenkään soittajan nimeä. "



Kings of Time ei ole niin jyrkkäpiirteinen tai nakuttava kuin pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Random Avenger. Sillä ei myöskään ole Whirlpool of Terror and Tensionin in tapaista korvamatoa, mutta tasapainoisempi se kokonaisuutena on. Kappaleet on nimetty ainoastaan numeroin. Se auttaa unohtamaan rajat ja toisaalta myös yksittäiset sävellykset.

Erilaisia kosketinsoundeja käytetään rohkeasti yhdessä perinteisten soittimien kanssa. Viulusta en soittimena muuten niin perusta, mutta alttoviulu on parhaimmillaan erittäin hyvä tunnelman luoja.

Badalamentin jäljistä ei liikuta kaukana, mutta silti sointi on tunnistettava. Bändinä Magyar Posse on siinä mielessäkin jännittävä, ettei se tee musiikkiaan niin, että ihailu kohdistuisi muusikoihin. Kaikki keskittyminen menee kokonaisuuteen. Ja se on hyvä. Vaikka olen vähän yhtyeen historiaankin tutustunut, en edelleenkään muista yhdenkään soittajan nimeä.

Musiikki on olennainen osa useita elokuvia. Tai tiettyjä säveltäjiä. Jos Tuntematon Sotilas filmattaisiin nyt (kohtahan sitä filmataan), valitsisin tätä sinne musiikiksi. Tämän voisi laittaa myös Aki Kaurismäen tekeleisiin.

Vaikka en sitä keskimäärin koskaan tee, enkä edes suosittele, niin kuulokkeet päähän, valot pois ja tämä soimaan ennen nukkumaanmenoa omassa sängyssä maaten. Tulette näkemään kauniita maailmoja.

PARHAAT HETKET
2.
Mieleenjääviä melodioita. Naulitseva tunnelma.

EI LÄHDE
Kokonaisuus toimii, ei ole floppeja.


https://www.youtube.com/watch?v=TrGLxto49Rg

torstai 7. huhtikuuta 2016

TOOMIO's TOP100: 25. Queen - InnuendoTOOMION TOP100: 25. Queen - Innuendo

Producers: Queen, David Richards
Recorded: 1989-1990
Released: 4.2.1991
Labels: EMI/Parlophone

#1 in UK, #30 in USA.

The last album released during the life of Freddie Mercury.

SINGLES
- Innuendo
- I’m Going Slightly Mad
- Headlong
- The Show Must Go On
- These Are the Days of Our Lives
- show must go on


It may well be one of the first adult music albums, which I knew existed. That package has been very important to me.

And it's not a miracle. If the first three songs are full ten points songs, and The Show Must Go On don’t even belong them, you’ve found something special. This is more than one album of music for me. Therefore, this is difficult to write anything concrete.

"I’m wondering also the bands skills to make so incredible compositions in the midst of the crisis and the end of the band."



The cover art is scary in its own way. Clowns, circus and its themes are always full of naive horror. The album is grim. Is it gloomy because of Freddie Mercury's illness or some others reasons? For example, Ride the Wild Wind isn’t sad, but the album is. Sick, twisted atmosphere in any case.

Sounds and sound of Freddie’s voice must to wonder. At the recording time Freddie was already feeling pretty crappy. And I’m wondering also the bands skills to make so incredible compositions in the midst of the crisis and the end of the band. The lyrics probably come from the heart in that situation.

Innuendo coloured with Yes-guitarist Steve Howe‘s solos is still very intimidating piece. Something of the same than David Bowie with Blackstar. Blackstar-album has much the same anyway. The album glows, but very dark-toned. Headlong is the modern version of ZZ Top and I Can Not Live Without You moves on the glam rock’s landscape. Guitar solos of this album are great. For example Bijou and These Are the Days of Our Love.

This is easily the best album of Queen. When the news Freddie’s death came, it was raining snow. I pulled up the sled with disappointment. Thick layer of snow. That's the atmosphere in which this should be listening to. The first snow and the disappointment.

THE BEST MOMENTS
Headlong –
This was and is one of the power songs of me.
The Show Must Go On – This has been worn with too much spins, but still it could be an amazing piece.

NOT SO BRILLIANT
Delilah –
Freddie has been dedicated this song for the one of his cats. Certainly important to him personally, but not in a style of this album.

https://open.spotify.com/album/5kffKW0sSLo6tkLg1veUGCTuottajat: Queen, David Richards
Nauhoitettu: 1989-1990
Julkaistu: 4.2.1991
Levy-yhtiö: EMI/Parlophone

Listaykkönen Briteissä, Jenkeissä 30.

Viimeinen Freddie Mercuryn elinaikana julkaistu Queen-albumi.

SINGLES
- Innuendo
- I’m Going Slightly Mad
- Headlong
- The Show Must Go On
- These Are the Days of Our Lives
- show must go on


Saattaa hyvinkin olla ensimmäisiä aikuisten musiikin albumeita, joita olen ylipäätään tiennyt olevan olemassa. Tuo paketti on jäänyt hyvin ehjänä mieleen.

Eikä se ihme olekaan. Jos kolme ensimmäistä biisiä ovat täyden kympin biisejä, eikä niihin edes kuulu The Show Must Go On, niin kyllähän tässä hyvällä asialla ollaan. Tämä on minulle ja tietylle vaiheelle elämässäni enemmänkin käsite kuin levyllinen musiikkia. Siksi tästä on vaikea kirjoittaa mitään konkreettista.

"Kummastella täytyy myös sitä, että kriisin ja lopun keskellä bändi on pystynyt noin uskomattoman ehjiin sävellyksiin."



Kansi on omalla laillaan pelottava. Pellet, sirkus ja sen teemat ovat aina naiivia kauhua täynnä. Levy on synkkä. Onko se sitä Freddie Mercuryn sairauden takia vai muuten vain, en osaa sanoa? Eihän esim. Ride the Wild Wind surullinen ole. Sairaan vinksahtanut tunnelma joka tapauksessa on.

Soundeja ja Freddien ääntä täytyy edelleen ihmetellä. Sillä levytysaikaan oli miehen olo jo melkoisen kehno. Ja kummastella täytyy myös sitä, että kriisin ja lopun keskellä bändi on pystynyt noin uskomattoman ehjiin sävellyksiin. Lyriikat varmaan tulevat sydämestä tuossa tilanteessa.

Innuendo väritettynä Yes-kitaristi Steve Howen soololla on edelleen erittäin uhkaava kappale. Jotain samaa saavuttaa David Bowie uudella Blackstarillaan. Blackstarissa on muutenkin paljon samaa. Albumi hehkuu, mutta kovin tummasävyisenä. Headlong on nykyaikasita ZZ Topia ja I Can’t Live Without You liikkuu glam rockin maisemissa. Kappaleiden kitarasooloista useamman soisi olevan TOP100-soololistoilla. Näistä parhaina esimerkkeinä Bijou ja These Are the Days of Our Love.

Tämä on helposti Queenin paras albumi. Kun Freddien kuolema tuli tietooni, oli lumi satanut lähes sulan maan päälle. Vedin pettyneenä pulkkaa mäkeä ylös. Tuon kokonaisen millin paksuisen lumikerroksen päällä. Tuo on se tunnelma, missä tätä pitäisi kuunnella. Ensilumi ja sen tuoma pettymys.

PARHAAT HETKET
HeadlongTämä oli ja on yksi allekirjoittaneen voimakappaleita. Sellainen millä saadaan adrenaliini heräämään henkiin.
The Show Must Go OnOnhan tämä julmetulla soitolla menettänyt kovimman tenhonsa, mutta silti maagisen kova kappale.

EI LÄHDE
Delilah – Freddie on omistanut kappaleen yhdelle kissoistaan. Varmasti hänelle henkilökohtaisesti tärkeä, mutta pieni tyylirikko tällä albumilla.

https://open.spotify.com/album/5kffKW0sSLo6tkLg1veUGC

lauantai 2. huhtikuuta 2016

TOOMIO's TOP100: 26. – Metallica - ...And Justice for AllTOOMION TOP100: 26. – Metallica - ...And Justice for All

Producers: Flemming Rasmussen, Metallica
Recorded: 1988
Released: 25.8.1988
Label: Elektra

#6 in US, #4 in UK and 8# in Finland. Sold over 50 000 copies in Finland.

SINGLES
- Harvester of Sorrow
- Eye of the Beholder
- One


This is one of the albums, which could get to the list only because of the influence to my listening habits. This is one of the albums, which we’re played on the granny's old couch with wooden tennis rackets.


The album history is familiar to many. Although Cliff Burton died, was the songs of this albums still Metallica-songs, at least what I personally consider the only true Metallica. In fact, the compositions are catchy. They may not have as many variations of the melody, but the rhythms and structures are resourceful. The songs are complex, original and made with attitude. And especially played with attitude.

The album is marked by Jason Newsted’s bass lines from somewhere underground. Mixing and sounds are pretty sub-standard compared to previous albums. Bass cannot be heard just about anywhere and drum sounds are quite strange. James Hetfield and Lars Ulrich said that this is what was wanted. But despite that, the mix just sucks. No can do. I still don’t think this would be any better with better sound quality.

There’s Justitia on the cover, the goddess of justice. The album name is formed from the last verse of the Pledge of Allegiance. During 80’s, especially thrash bands were often very critical towards society. In contrast to the glam rock bands, thrash bands had to be in "serious". However, I personally prefer the white colour of cover art, which is always a rare colour among the metal albums.

"There’s no humour in the any song."



The album is rather cheerless in contrast to previous, which is, of course, natural when band's nicest, most talented and most creative dude is out of the picture. There’s no humour in the any song. If Kill'em All had been made from the authors youthful enthusiasm, Ride the Lightning from the developing playing skills and Master of Puppets from heaviness and popularity, this record has made by the strength of the depression and the dismal state. Probably also by the chemical industry.

The songs were difficult even for the tennis racket player. The band itself has said that playing the album is really challenging. Just because of this difficulty, this is the main Metallica-album for me. This album has started all interest of progressive and unpredictability.

As my 4-year-old girl when he first time hear it: "Daddy, this is kinda rough. I wonder if these players busy?" Still hers head shaken and she smiled. There must be something.

THE BEST MOMENTS
Dyers Eve –
It’s still one of the best songs of Metallica. Rarely played live, but I don’t believe that Lars' legs to make it well any longer.

NOT SO BRILLIANT
One –
In fact, I think it’s the weakest track on the album. Of course, it’s most pop, but others are better.

https://open.spotify.com/album/69oeRoYEpSsNPGVuYRxfoBTuottajat: Flemming Rasmussen, Metallica
Nauhoitettu: 1988
Julkaistu: 25.8.1988
Levy-yhtiö: Elektra

6. USA:ssa, 4. Englannissa, 8. Suomessa. Myynyt Suomessa yli 50 000 kappaletta.

SINGLET

- Harvester of Sorrow
- Eye of the Beholder
- One


Tämä on niitä levyjä, joka listalle pääsisi jo pelkästään sen omaan musiikinkuunteluun tekemän vaikutuksen takia. Tämä on niitä levyjä, joita soitettiin mummolan sohvalla vanhoilla, puisilla tennismailoilla. Tämä on silti myös niitä levyjä, jotka muistan hyvänä, mutta joiden kappaleista en juuri mitään muista, ennen kuin ne soivat.


Levyn historia on monille tuttua huttua. Vaikka Cliff Burton kuoli, oli tämän levyn biisit vielä sitä Metallicaa, mitä ainakin itse pidän ainoana oikeana Metallicana. Itse sävellykset ovat tarttuvia. Niissä ei ehkä ole niin paljon melodiavaihteluita, mutta rytmitykset ja rakenteet ovat kekseliäitä. Biisit ovat monisyisiä, omaperäisiä ja asenteella tehtyjä. Ja varsinkin asenteella soitettuja.

Levyä leimaavat Jason Newstedin alle jäävät bassolinjat. Miksaus ja soundit ovat aika alaluokkaisia verrattuna edellisiin levyihin. Basso ei kuulu juuri missään ja rumpusoundit ovat melkoisen outoja. James Hetfield ja Lars Ulrich väittivät aikoinaan, että tätä levyltä oli lähdettykin hakemaan. Mutta siitä huolimatta miksaus vain kusee. Ei voi mitään. En silti usko, että tämä tuntuisi yhtään sen paremmalta ns. paremmilla soundeilla.

Kansitaiteeseen on kuvattu Justitia, oikeuden jumalatar. Levyn nimihän muodostuu USA:n lippulaulun viimeisestä säkeestä. Tuona aikana varsinkin thrash-bändit olivat usein kovin yhteiskuntakriittisiä. Toisin kuin glam rock-bändit, piti thrashissa olla "tosissaan". Itse kuitenkin pidän levyn valkoisesta väristä, joka on aina harvinaista metallialbumeissa.

"Yhdessäkään kappaleessa ei ole huumorin hiventäkään."



Levy on aiemmista poiketen kuitenkin melko iloton, mikä nyt tietysti onkin luonnollista, kun bändin mukavin, lahjakkain ja luovin jätkä on pois kuvioista. Yhdessäkään kappaleessa ei ole huumorin hiventäkään. Jos Kill'em All poiki tekijöidensä nuoruuden innosta, Ride the Lightning soittotaidon kehittymisestä ja Master of Puppets raskaudesta ja suosiosta, on tämä levy saanut voimansa depressiosta ja alakulosta. Varmaan myös kemian teollisuudesta.

Biisit vaativat aikoinaan paljon jo pelkän tennismailan soittajalta. Bändi on itsekin sanonut, että levyn läpisoittaminen on todella haastavaa. Juuri tämän vaikeuden takia tämä on minulle, kikkailufriikille, tärkein Metallica-albumi. Täältä se kaikki progressiivisuuteen ja ennalta-arvaamattomuuteen liittyvä ihailu on peräisin.

Kuten 4,5v tyttöni totesi tätä ensi kertaa kuullessaan: ”Isi, tämä on jotenkin rajua. Onkohan näillä soittajilla kiire?” Silti pää hytkyi mukavasti tahdissa. Tässä siis täytyy olla jotain.

PARHAAT HETKET
Dyers Eve –
On edelleen yksi Metallican parhaista biiseistä. Harvoin livenä soitettu, mutta ei taida Larsin jalat siihen ehtiä enää.

EI LÄHDE
One –
Itse pidän levyn heikoimpana kappaleena. Toki se on eniten pop, mutta muut ovat parempia.

https://open.spotify.com/album/69oeRoYEpSsNPGVuYRxfoB