Vuoden 2015 ensimmäinen keikkareissu takana. Kohteena Kimmo Pohjosen ja Eric Echampardin talvikiertueen Joensuun pysäkki: ohjelmassa improvisoitua äänimaisemaa haitarin ja rumpujen avulla.
Kerubi on keikkapaikkana aika mahtava. Kyseessä oli keskiviikko-ilta, silti sali tuntui täydeltä ja showtime oli klo 19.00. Ei mennyt yötöiksi!
Pohjosen ja Echampardin soundcheck kesti klo 18.40 saakka. Hyvä niin, sillä taiteilijat olivat moodissa välittömästi astellessaan lavalle. Seuraavan tunnin aikana liikuttiin saumattomasti tunnelmasta toiseen välillä haitarin ja välillä rumpujen liidaamana. Ensimmäistäkään välispiikkiä ei kuultu, eikä tiivistä tunnelmaa katkaistu muutenkaan.
Yksi ensimmäisistä mieleen tulevista kysymyksistä on herkästi, että miten tuollaista improvisoitua soittoa jaksaa kuunnella tunnin verran ja mistä siihen saadaan lisättyä vivahteita? Pohjonen soitti koko illan ajan samalla haitarilla, mutta hänellä oli käytössään melkoisiin (todella hyvällä maulla) temppuihin yltävä pedaalilauta. Echampard puolestaan käsitteli settiään lukuisilla eri kapuloilla malleteista vispilöiden kautta tavallisiin, koviin kapuloihin. Välillä hämysteltiin, välillä paukuteltiin menemään oikeinkin rajusti.
Olihan se hieno keikka. Yleisöstäkin säkenöi jotain harvinaista transsimaista ilmapiiriä. Välillä on hyvä käydä kuuntelemassa muutakin kuin aina sitä rokkenrollin räimettä!
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=hedJ9PUG0fs[/embed]
lauantai 31. tammikuuta 2015
torstai 29. tammikuuta 2015
Toomion TOP100: 96. Mew - ...And the Glass Handed Kites
Tuottaja: Michael Beinhorn
Nauhoitettu: 2004-2005
Julkaistu: 19.9.2005
Levy-yhtiö: Sony BMG
Suomen albumilistan 4.
SINGLET
- Apocalypso
- Special
- Why Are You Looking Grave?
- The Zookeeper’s Boy
Mew soittaa hyvin erilaista musiikkia, verrataan sitä sitten mihin tahansa muuhun musiikkiin.
Kun muutin nykyiseen kotikaupunkiini, oli juuri tämä levy ensimmäinen vaimoni kanssa yhdessä hankkimamme. Siihen aikaan enimmäkseen inhosin Mewiä. Bändiä, joka oli keksinyt soittamisen itse.
Musiikin teoriasta tai soitinten virityksistä ei ollut bändin kertoman mukaan mitään tietoa, silloin kun bändi perustettiin. Eivätkä he ole tainneet niistä haluta selvää ottaakaan. Hämärä lopputulos tuollaisista lähtökohdista tapaa syntyä.
…And the glass handed kites avasi uudenlaisen aallon indie-musiikissa. Vielä nykyäänkin monet bändit ovat Mewille paljon velkaa. Virvelipainotteinen rumputyöskentely, kellopelit ja falsettilaulu. Siinähän ne perus-indien kolme kovaa ovatkin. Suomalaisista bändeistä Mewin leima näkyy vahvasti ainakin Stellan tuotoksissa, toki aika paljon popimmassa muodossa. Mewillä ei kappalerakenteista nimittäin löydy mitään perinteistä logiikkaa, vaan biisit rönsyilevät vähän sinne tänne. Kappaleilla on silti päämäärä, vaikka reitti maaliin ei varmasti nopein ja suorin olekaan.
Soundit ovat hyvät ja moni kappale jää muistiin pyörimään, vaikka sävellykset eivät helppoja olekaan. Joku (saattoi olla isäni), sanoi joskus: ”jos soittaa aina samalla lailla "väärin", alkaa se jossain vaiheessa kuulostaa taitavalta.” Jotenkin tuo lause tulee aina mieleen, kun kuuntelee Mewiä.
Minä en oikein pääse sanoituksiin muuten kiinni, paitsi kappaleessa Fox Cub. Sävellyksenä tuo on minusta kehnoin, mutta sanoitus on hienoimpia ikinä. Kannattaa katsoa sanat muutenkin ajatuksella läpi. Tässä säkeistössä on jotain oikein:
Kannet työntävät luotaan eikä tähän monesti tarttua viitsi, mutta silti levyn kappaleista suurin osa on sellaisia, ettei niiden soisi loppuvan. Harvoin tulee nykyään bändejä, joista voi sanoa niiden keksineen jotain täysin uutta. Tämän takia jokaisen tulisi tämä levy kuunnella.
Tämä levy toimii pimeässä huoneessa peiton alla. Pelkkä ääni. Muille aisteille lepoa.
Parhaat hetket- Why Are You Looking Grave? Vierailevana äänenä toimiva Dinosaur Jr.:n J Mascis vetää sellaista kontrastia Jonas Bjerren pehmeän kuiskailun päälle, että väkisin kuulostaa hyvältä.
- An Envoy to the Open Fields Ylläolevan perustelun voit kopioida tähän.
Ei lähde- Fox Cub Sävellyksellisesti turhahko. Vaikkakin sanoitus on levyn hienoin.
Nauhoitettu: 2004-2005
Julkaistu: 19.9.2005
Levy-yhtiö: Sony BMG
Suomen albumilistan 4.
SINGLET
- Apocalypso
- Special
- Why Are You Looking Grave?
- The Zookeeper’s Boy
Mew soittaa hyvin erilaista musiikkia, verrataan sitä sitten mihin tahansa muuhun musiikkiin.
Kun muutin nykyiseen kotikaupunkiini, oli juuri tämä levy ensimmäinen vaimoni kanssa yhdessä hankkimamme. Siihen aikaan enimmäkseen inhosin Mewiä. Bändiä, joka oli keksinyt soittamisen itse.
Musiikin teoriasta tai soitinten virityksistä ei ollut bändin kertoman mukaan mitään tietoa, silloin kun bändi perustettiin. Eivätkä he ole tainneet niistä haluta selvää ottaakaan. Hämärä lopputulos tuollaisista lähtökohdista tapaa syntyä.
”Jos soittaa aina samalla lailla "väärin", alkaa se jossain vaiheessa kuulostaa taitavalta.”
…And the glass handed kites avasi uudenlaisen aallon indie-musiikissa. Vielä nykyäänkin monet bändit ovat Mewille paljon velkaa. Virvelipainotteinen rumputyöskentely, kellopelit ja falsettilaulu. Siinähän ne perus-indien kolme kovaa ovatkin. Suomalaisista bändeistä Mewin leima näkyy vahvasti ainakin Stellan tuotoksissa, toki aika paljon popimmassa muodossa. Mewillä ei kappalerakenteista nimittäin löydy mitään perinteistä logiikkaa, vaan biisit rönsyilevät vähän sinne tänne. Kappaleilla on silti päämäärä, vaikka reitti maaliin ei varmasti nopein ja suorin olekaan.
Soundit ovat hyvät ja moni kappale jää muistiin pyörimään, vaikka sävellykset eivät helppoja olekaan. Joku (saattoi olla isäni), sanoi joskus: ”jos soittaa aina samalla lailla "väärin", alkaa se jossain vaiheessa kuulostaa taitavalta.” Jotenkin tuo lause tulee aina mieleen, kun kuuntelee Mewiä.
Minä en oikein pääse sanoituksiin muuten kiinni, paitsi kappaleessa Fox Cub. Sävellyksenä tuo on minusta kehnoin, mutta sanoitus on hienoimpia ikinä. Kannattaa katsoa sanat muutenkin ajatuksella läpi. Tässä säkeistössä on jotain oikein:
“So did you change the locks?
And did you hide the fox cub?
Don't make fun
Because we don't”
And did you hide the fox cub?
Don't make fun
Because we don't”
Kannet työntävät luotaan eikä tähän monesti tarttua viitsi, mutta silti levyn kappaleista suurin osa on sellaisia, ettei niiden soisi loppuvan. Harvoin tulee nykyään bändejä, joista voi sanoa niiden keksineen jotain täysin uutta. Tämän takia jokaisen tulisi tämä levy kuunnella.
Tämä levy toimii pimeässä huoneessa peiton alla. Pelkkä ääni. Muille aisteille lepoa.
Parhaat hetket- Why Are You Looking Grave? Vierailevana äänenä toimiva Dinosaur Jr.:n J Mascis vetää sellaista kontrastia Jonas Bjerren pehmeän kuiskailun päälle, että väkisin kuulostaa hyvältä.
- An Envoy to the Open Fields Ylläolevan perustelun voit kopioida tähän.
Ei lähde- Fox Cub Sävellyksellisesti turhahko. Vaikkakin sanoitus on levyn hienoin.
keskiviikko 28. tammikuuta 2015
Atso's Time Machine: Bruce Springsteen - 1973 & The Wild, the Innocent & the E Street ShuffleAtson Aikakone: Bruce Springsteen - 1973 & The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle
The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle (”WIESS”), Bruce Springsteen's second album, was released in the autumn of 1973. The sprawl of the debut album Greetings from Asbury Park has however experienced quite an abrasion: the same elements can be found but in a noticeably more controlled way. Many fans consider this album as one of Springsteen's crown jewels.
Bruce and the E Street band have played WIESS in it's entirety two times at a live show: first in Madison Square Garden, New York in 2009 and second time in Entertainment Centre, Brisbane in 2009. Before the act in 2009 Bruce initialized the album by saying, that it contains two different themes: half of the songs on the album take place in band's home corners in New Jersey (the songs are The E Street Shuffle, 4th of July, Asbury Park (Sandy), Wild Billy’s Circus Story and Rosalita (Come Out Tonight)), the other half being ”romantic ideas and fantasies about New York City: Kitty's Back, Incident on 57th Street and New York City Serenade.
The album starts with an almost soul-like song The E Street Shuffle. The horns sound more tunefuly than on the debut album that was released only half a year prior. The clarity of the production compared to ”Greetings” is clear: the band separates and plays tighter.
The text could be from the first record, but the composition is more organized. This also works as the band's signature song! ” The teenage tramps in skintight pants do the E Street dance and everything's all right”. In it's duration of four and a half minutes it's the shortest track on the album: there's action also in this one, however.
”Shuffle” was one of the first flashes of the latest incarnation of the E Street Band, when the band (extended with a horn section) performed in Jimmy Fallon's show in the spring of 2012. Old favourite got a new life with the new players!
WIESS's second song paints its canvas with different strokes than what the band has done before. 4th of July, Asbury Park (Sandy) plays delicately and finely, taking place in the E Street Band's home soil, Asbury Park. This was one of ESB's late organist Danny Federici's signature songs: the accordion played by “Phantom” creates it's own, inimitable rolling in the summer night.
“Sandy” anticipates the thematic of “an endless summer night” that surrounds the Born to Run-album released just a little more than year after WIESS. It's at the same time beautiful and wistful. The text has lots of imagery, like Springsteen used to do in his early days. Especially the last verse is dramatic in its own way, as only an electric piano accompanies:
A beautiful song that is played in concerts every now and then. This one is also recorded as a great version on the live box Live/1975-85. In some internet forum there was a comment that when one listens one the version on that album, the song's “soul opens”. “Sandy” and the songs on this album's B-side have a lot in common with their atmosphere and imagery.
The third track, Kitty's Back, demonstrates the E Street Band at it's best. Meandering, at times pretty jazz-like piece is once again full of interesting characters and stories.
“Kitty” starts with a raw guitar solo, played by Springsteen himself with his legendary Fender (Telecaster body and Esquire neck). The sound of the guitar toned many legendary solos in the 70s.
After the intro almost all of the instruments tail off as only electric piano is alongside Bruce's singing. “Catlong sighs holding Kitty's black tooth”. Kitty's gone and things have changed.
“Since Kitty left with Big Pretty things have got pretty thin”. It feels like the song takes off right after the virst verse: “walking bass” starts to skitter and tempo condenses, but a second unruffled verse follows.
In the second verse playing-wise interesting things start to emerge. The tension is build with apposite chord selections, until the song shifts to a baffling section, that can almost be named as a chorus: “Ooh, what can I do, ooh, what can I do?”
Then we get to the solos. In the album version there's couple of them: David Sancious' organ piece, Bruce's own guitar solo and blowing of the horns. When played at concerts this section often extends to last minutes longer and the solos are shared with a big hand: all the way from the 70s until recent years the live versions may last closer to 20 minutes! Especially the piano solo by Roy Bittan is great at concerts (Bittan wasn't yet in the band when they recorded the album).
After the solo section there's some controlled chaos before the song gets back to verse and more peaceful mood once more after some nice organ playing. “So get right, get tight, get down”, because someone's back. ”Well who's that down at the end of the alley?” This enquiry also streches greatly in concerts.
”Kitty's back in town”. It sets the song on fire one more time. There's one more section in the end, that sums the song aptly into an utterance heard before: ”Ooh, what can I do?”...
Kitty's Back is the gem of the album's A-side, although all the others are Springsteen classics as well. The band plays as a great example of the power of the E Street Band and the text is early Bruce at his best. The live version is also worth listening: here's an example of the band playing ”Kitty” 40 years after its release. The before-mentioned solo section streches here out to 7 minutes, almost ten players get to play their solo... And there's even a snippet of ”Oh, Pretty Woman” there somewhere.
The A-side of the ”WIESS”-LP concludes with Wild Billy's Circus Story. WBCS starts with Bruce counting ”one, two, three, four” and instantly there's something unexpected as an effect: a tuba. The instrument works as a replacement for bass for the whole song. The instrumentation is reduced, there's only acoustic guitar, tuba and an accordion, which together create a light and airy soundscape.
The text is all about what the title says. In a circus story there's lots of characters from the industry: a machiner, a fire- and sword-eater, a midget, tightrope walker, human cannonball... The story is full of precise description.
The B-side of the LP is Springsteen at his most legendary, one of the best sides of records ever made. A trio of almost epic songs. It's good to remind that the songwriter was about 24 years old while writing them. Many consider that Bruce hasn't got to the same level later on his career.
Incident on 57th Street starts the second half. After a piano-intro the band comes in on a very 70s-like manner as Bruce plays a little solo. ”Incident” is always an event, when played live.
Bruce's singing and the band's simple playing hold the thing together. In a same way like on the first album's Spirit in the Night this one also teems original characters. In the lead roles are Spanish Johnny and Jane, whom Johnny loves in fall with.
For some reason this love story between Johnny and Jane is pretty touching. "Spanish Johnny, you can leave me tonight but just don't leave me alone".
In the last verse, accompanied only by bass and drums, Johnny wonders where things are going to. He ends up going into the night and leaving Jane sleeping, saying that they may see each other again.
Good night, it's all right Jane
I'll meet you tomorrow night on Lover's Lane
We may find it out on the street tonight baby
Or we may walk until the daylight maybe
In the outro play both Bruce's guitar and David Sancious' piano, whose last notes link directly with the next song...
… Rosalita (Come out Tonight). Beginning with a guitar arpeggio, this one goes on right where the previous left off. Also saxophone jumps in right from the start.
The events take place in the same streets and similar feels. This time the object of interest is named Rosalita, or ”Rosie”. There's a party coming again and the narrator tries to assure ”Rosie” that she's the one almost desperately.
The lyrics of this song ramble like those on the first album. There's also some legendary lines here as well: ”I ain't here for business / I'm only here for fun” for example.
In the second verse the party's going strong and the whole section concentrates on them:
Jack the Rabbit and Weak Knees Willie, you know they're gonna be there
Ah, sloppy Sue and Big Bones Billie, they'll be comin' up for air
We're gonna play some pool, skip some school, act real cool
Stay out all night, it's gonna feel all right
So Rosie come out tonight, baby come out tonight
In the end of the section Bruce shares some life wisdom:
Windows are for cheaters, chimneys for the poor
Closets are for hangers, winners use the door
So use it Rosie, that's what it's there for
After a jam section that almost gets out of control the song goes on to the last verses through a saxophone riff. Rosie's parents don't dig the narrator because he plays rock'n'roll, but it has gotten him a record company deal so great, that Rosie should go with him: there won't be a second opportunity like that.
Rosalita jump a little lighter
Senorita come sit by my fire
I just want to be your love, ain't no lie
Rosalita you're my stone desire
The album ends with an epic of its on way, New York City Serenade. It opens with piano, but in a different way than the previous ”Incident”.
It almost feels like Sancious is trying different styles to introduce the song. Eventually he settles to a delicate mode, a beautiful progression of a few chords into which Bruce's acoustic guitar joins in a moment with congas played by Richard Blackwell.
”NYCS” is clearly the third song of the trilogy of the B-side on the album. It's atmosphere is fitting to end the record. There's again characters introduced in the text, main one being Billy, through whom events are described on the streets of New York. The midnight in Manhattan is no time to be cute, ”walk tall or baby don't walk at all”.
Dreams float in the air in New York as well, one has to only dare. You can shake away the street life, all you have to do is take a risk and get on the train: some do it, some don't.
There's nuances and changes of tempo in the composition. At times the band peals almost urgently and on the next moment there's only congas, tambourine, acoustic guitar and strings playing. The saxophone flavours the thing, but it's not on the leading role. The string arrangement is beautiful...
I could write a lot about especially this ending trilogy, but it would be pointless. It took years of listening these songs to outline the whole scene myself. It could be felt from the very beginning that there was something special about these songs, but I had to give them dozens and dozens of listens before the tones began to clarify. New York City Serenade gave in last: not until the summer of 2013, when during a cycle around Lieksa on a beautiful July evening the song's beauty dawned in it's full force. After that the song hasn't been the same.
The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle is a strong record, because it's weakest song (I'd say Wild Billy's Circus Story) is pretty good as well. The rest of the album is a jewel: it's sad that the audience didn't buy it. I have to admit that the songs don't sound like radio hits and many of them last pretty long. This meant, that Bruce had to follow his first two albums with a hit record or his recording career may be close to end. I'll get back to the outcome of this pressured situation, Born to Run, after a while...
http://open.spotify.com/album/1rmhti8uHw21LnaWMQy608Springsteenin kakkosalbumi The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle, eli lyhennetysti WIESS, julkaistiin syksyllä 1973, esikoisalbumi Greetings from Asbury Parkin ilmestyttyä saman vuoden keväällä. Ensilevyn rönsyily on kuitenkin kokenut melkoisen hioutumisen: samat elementit ovat selkeästi havaittavissa mutta huomattavasti hallitummin käytettyinä. Monien fanien mielestä kyseessä onkin yksi Brucen uran jalokivistä.
Bruce ja E Street Band ovat esittäneet WIESS:in kokonaisuudessaan kaksi kertaa viime kiertueillaan: vuonna 2009 New Yorkin Madison Square Gardenissa sekä 2014 Brisbanen Entertainment Centressä. Vuoden 2009 vedossa Bruce alusti levyä kertomalla. että sen voi jakaa teemoiltaan kahteen osaan: puolet levyn lauluista sijoittuvat bändin kotinurkille New Jerseyhyn (laulujen ollessa The E Street Shuffle, 4th of July, Asbury Park (Sandy), Wild Billy’s Circus Story sekä Rosalita (Come Out Tonight)), toisen puoliskon ollessa ”romanttisia ideoita ja fantasioita New York Citystä: Kitty’s Back, Incident on 57th Street sekä New York City Serenade lukeutuvat näihin.
Albumi käynnistyy lähes soulahtavissa merkeissä The E Street Shufflen sävelin. Torvet soivat sävykkäämmin kuin vain puoli vuotta aiemmin julkaistulla debyyttialbumilla. Tuotannon selkeys verrattuna edeltäjään pistää myös korvaan: bändi erottuu ja soitto soi tiukemmin.
Teksti voisi olla ensimmäiseltä levyltä, mutta sävellys on jäsennellympi . Tämähän on käytännössä bändin nimibiisi! ” The teenage tramps in skintight pants do the E Street dance and everything's all right”. Neljän ja puolen minuutin kestossaan tämä on albumin lyhyin numero: toimintaa kuitenkin riittää tässäkin.
“Shuffle” oli ensimmäisiä väläytyksiä E Street Bandin viimeisimmästä inkarnaatiosta, kun torvisektiolla vahvistettu orkesteri esiintyi Jimmy Fallonin show'ssa keväällä 2012. Vanha sotaratsu sai aivan uutta potkua uusista soittajista!
WIESS:in kakkosbiisi maalailee maisemansa erilaisilla pensseleillä kuin bändi on aiemmin tehnyt. 4th of July, Asbury Park (Sandy) soi hennosti ja hienosti sijoittuen E Street Bandin kotinurkille Asbury Parkiin. Tämä on yksi ESB:in edesmenneen koskettinsoittaja Danny Federicin tavaramerkkilauluja: “Phantomin” soittama haitari luo kesäyöhön oman, jäljittelemättömän keinuntansa.
Soolo-osion lopussa kuullaan hallittua kaaosta, kunnes palataan vielä kerran säkeistöön ja rauhallisempaan meininkiin pienen urkusiirtymän kautta. “So get right, get tight, get down”, sillä joku on tullut takaisin. ”Well who's that down at the end of the alley?” Myös tämä kysely venähtää liveversiossa kunnon nostatukseksi.
”Kitty's back in town”. Se räjäyttääkin biisin kerran vielä käyntiin. Lopussa seuraa vielä yksi säkeistöntapainen, joka summaa koko paketin osuvasti jo aiemmin kuultuun lausahdukseen ”Ooh, what can I do?”...
Kyllä Kitty's Back on levyn A-puolen helmi, vaikka kaikki muutkin ovat Springsteen-klassikoita. Bändi soi mainiona esimerkkinä E Street Bandin powerista ja teksti on alkuaikojen Brucea parhaimmillaan. Liveversio kannattaa myös katsastaa: tässä näyte 40 vuotta levyn julkaisun jälkeen . Tuo edellä mainittu soolo-osa venyy tässä lähes 7 minuuttiin, valokeilaan siinä pääsee soolon soittajiakin vajaat kymmenen... Ja onhan tuolla seassa jopa pätkä ”Oh, Pretty Womaniakin”.
WIESS:in A-puolen LP:llä päättää Wild Billy's Circus Story. WBCS käynnistyy Brucen vienolla ”one, two, three, four”-laskennolla ja mukaan hyppää heti efektiksi tuuba, joka toimii biisin pohjana basson asemasta. Muutenkin soitanto on pelkistettyä, mukana on vain akustista kitaraa, tuubaa ja haitaria, jotka yhdessä luovat kepeän, ilmavan äänimaiseman.
Teksti kertoo siitä, minkä nimikin tuo ilmi. Sirkustarinassa mukana vilisee alan hahmoja: koneenkäyttäjä, tulen- ja miekannielijä, kääpiö, nuorallatanssija, ihmistykinkuula... Tarkkaa kuvausta teksti täynnä.
LP:n B-puoli onkin sitten Springsteeniä legendaarisimmillaan, yksi parhaista levynpuolikkaista koskaan. Trio lähes eeppisiä lauluja, joissa on taas hyvä muistuttaa että lauluntekijä on ollut suunnilleen 24-vuotias kirjoittaessaan niitä. Monien mielestä Bruce ei monesti myöhemmällä urallaan enää noussut samoihin sfääreihin.
Levynpuoliskon käynnistää Incident on 57th Street. Piano-intron jälkeen bändi tulee mukaan jotenkin vahvasti 70-lukumaisesti Brucen soittaessa pienen soolonpätkän. ”Incident” on aina tapaus, jos se soitetaan livenä.
Pakettia kannattelee Brucen laulu ja bändin yksinkertainen soitto. Samaan tapaan kuin ensilevyn Spirit in the Nightissa, niin tässäkin vilisee muutamia originaaleja hahmoja. Pääosassa ovat Spanish Johnny ja Jane, joka vie Johnnyn mennessään.
Jostain syystä tämä Johnnyn ja Janen rakkaustarina on aika koskettava. "Spanish Johnny, you can leave me tonight but just don't leave me alone".
Pelkän basson ja rumpujen kilistelyn säestämässä säkeistössä Johnny miettii missä mennään. Lopulta hän päätyy lähtemään yöhön ja jättää Janen nukkumaan ja toteaa, että ehkä vielä kohdataan.
Outrossa soivat sekä Brucen kitara että vielä tällä levyllä soittavan David Sanciousin piano, jonka soittamat viimeiset nuotit nivoutuvat suoraan seuraavaan lauluun...
… eli Rosalita (Come Out Tonight). Kitarakuvio käynnistää menopalan, joka jatkuu siis suoraan siitä mihin edellinen jäi. Myös saksofoni hyppää alusta asti mukaan.
Samoilla kulmilla seikkaillaan ja samankaltaisissa tunnelmissa. Tällä kertaa kiinnostuksen kohde on nimeltään Rosalita eli ”Rosie”. Jälleen on tulossa pirskeet, ja laulun kertoja lähes epätoivon vimmalla yrittää vakuuttaa ”Rosielle”, että hän on se oikea.
Tämän laulun tekstissä on samankaltaista rönsyilyä kuin ensimmäisellä levyllä. Mahtuupa sekaan myös muutamia legendaarisia rivejä: ”I ain't here for business / I'm only here for fun” esimerkiksi.
Kakkossäkeistössä bileet ovatkin sitten käynnissä ja koko säkeistö keskittyy niihin:
Osan lopussa siirrytäänkin sitten tietynlaisiin elämänviisauksiin:
Lähes hallinnasta lähtevän jamiosion jälkeen siirrytään saksofoniriffin kautta eteenpäin. Vanhemmathan eivät diggaa vaikka rokkia soittaisi, mutta laulun kertojalle se on tuonut sellaisen levy-yhtiödiilin, että kyllä Rosien kannattaisi lähteä mukaan: toista samanlaista mahdollisuutta ei vastaan nimittäin tule.
Levyn päättää omanlaisensa eepos New York City Serenade. Tämäkin käynnistyy pianolla, mutta aivan eri tavalla kuin aiemmin kuultu ”Incident”.
Tuntuu, kuin Sancious alussa kokeilisi, että millä tyylillä laulua lähtisi lähestymään. Lopulta hän asettuu hienotunteiseen (koska ”delicate”-sanalle en keksinyt parempaakaan suomennosta) moodiin, muutaman soinnun kauniiseen sointukiertoon, johon Brucen akustinen kitara hetken kuluttua liittyy, Richard Blackwellin soittamien conga-rumpujen ohella.
Tämä on selkeästi kolmas laulu LP:n B-puolen trilogiassa ja tunnelma on levyn päätökseen sopiva. Jälleen tekstissä seikkailee hahmoja, pääosassa on Billy, jonka kautta kuvataan tapahtumia New Yorkin kaduilla. Keskiyö Manhattanilla ei ole aika söpöillä, ”walk tall or baby don't walk at all”.
New Yorkissakin unelmat leijuvat ilmassa, kun vain uskaltaa. Katuelämän voi karistaa, kun vain ottaa riskin ja hyppää junan kyytiin: toiset niin tekevät, toiset eivät.
Sävellyksessä on nyansseja ja tempon vaihdoksia. Välillä bändi pauhaa melko kiireisestikin ja seuraavassa hetkessä jäljellä ovat vain congat, tamburiini, akustinen kitara ja jouset. Saksofoni maustaa seassa, muttei ole missään vaiheessa pääosassa. Jousisovitus on kaunis...
Varsinkin tästä lopputrilogiasta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta se olisi ihan turhaa. Itselläkin kesti näitä kuunnellessa vuositolkulla, ennenkuin tarinan koko kuva alkoi hahmottua. Alusta asti pystyi aistimaan, että näissä lauluissa on jotain erikoista, mutta aikaa piti antaa kymmeniä ja kymmeniä kuunteluita että sävyt alkoivat aueta tosissaan. New York City Serenade taipui viimeisenä: vasta kesällä 2013, kun eräänä heinäkuisena iltana Lieksa-cityä ympäri pyöräillessä sen kauneus valkeni koko voimallaan. Sen jälkeen se laulu ei olekaan ollut entisensä.
The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle on sikäli hieno levy, että sen heikoinkin laulu (joksi nimeäisin itse Wild Billy's Circus Storyn) on aika vahva. Loppulevy onkin sitten täyttä timanttia: harmi vain, ettei ostava yleisö sitä ymmärtänyt. Eiväthän nämä radiohiteiltä kuulostakaan ja monet venyvät kestossaan aika pitkiksi. Tämä tarkoitti sitä, että Brucen oli pakko seurata kahta ensimmäistä levyään hittilevyllä, tai levytysura olisi vakavasti uhattuna. Tuohon tiukassa paikassa tehtyyn Born to Run-albumiin palataan hetkisen kuluttua...
http://open.spotify.com/album/1rmhti8uHw21LnaWMQy608
Bruce and the E Street band have played WIESS in it's entirety two times at a live show: first in Madison Square Garden, New York in 2009 and second time in Entertainment Centre, Brisbane in 2009. Before the act in 2009 Bruce initialized the album by saying, that it contains two different themes: half of the songs on the album take place in band's home corners in New Jersey (the songs are The E Street Shuffle, 4th of July, Asbury Park (Sandy), Wild Billy’s Circus Story and Rosalita (Come Out Tonight)), the other half being ”romantic ideas and fantasies about New York City: Kitty's Back, Incident on 57th Street and New York City Serenade.
The album starts with an almost soul-like song The E Street Shuffle. The horns sound more tunefuly than on the debut album that was released only half a year prior. The clarity of the production compared to ”Greetings” is clear: the band separates and plays tighter.
The text could be from the first record, but the composition is more organized. This also works as the band's signature song! ” The teenage tramps in skintight pants do the E Street dance and everything's all right”. In it's duration of four and a half minutes it's the shortest track on the album: there's action also in this one, however.
”Shuffle” was one of the first flashes of the latest incarnation of the E Street Band, when the band (extended with a horn section) performed in Jimmy Fallon's show in the spring of 2012. Old favourite got a new life with the new players!
WIESS's second song paints its canvas with different strokes than what the band has done before. 4th of July, Asbury Park (Sandy) plays delicately and finely, taking place in the E Street Band's home soil, Asbury Park. This was one of ESB's late organist Danny Federici's signature songs: the accordion played by “Phantom” creates it's own, inimitable rolling in the summer night.
“Sandy” anticipates the thematic of “an endless summer night” that surrounds the Born to Run-album released just a little more than year after WIESS. It's at the same time beautiful and wistful. The text has lots of imagery, like Springsteen used to do in his early days. Especially the last verse is dramatic in its own way, as only an electric piano accompanies:
Sandy, the angels have lost our desire for us
I spoke to 'em just last night and they said they won't set themselves on fire for us anymore
Sandy the aurora's rising behind us, the pier lights our carnival life forever
Oh love me tonight and I promise I'll love you forever
A beautiful song that is played in concerts every now and then. This one is also recorded as a great version on the live box Live/1975-85. In some internet forum there was a comment that when one listens one the version on that album, the song's “soul opens”. “Sandy” and the songs on this album's B-side have a lot in common with their atmosphere and imagery.
The third track, Kitty's Back, demonstrates the E Street Band at it's best. Meandering, at times pretty jazz-like piece is once again full of interesting characters and stories.
“Kitty” starts with a raw guitar solo, played by Springsteen himself with his legendary Fender (Telecaster body and Esquire neck). The sound of the guitar toned many legendary solos in the 70s.
After the intro almost all of the instruments tail off as only electric piano is alongside Bruce's singing. “Catlong sighs holding Kitty's black tooth”. Kitty's gone and things have changed.
“Since Kitty left with Big Pretty things have got pretty thin”. It feels like the song takes off right after the virst verse: “walking bass” starts to skitter and tempo condenses, but a second unruffled verse follows.
In the second verse playing-wise interesting things start to emerge. The tension is build with apposite chord selections, until the song shifts to a baffling section, that can almost be named as a chorus: “Ooh, what can I do, ooh, what can I do?”
Then we get to the solos. In the album version there's couple of them: David Sancious' organ piece, Bruce's own guitar solo and blowing of the horns. When played at concerts this section often extends to last minutes longer and the solos are shared with a big hand: all the way from the 70s until recent years the live versions may last closer to 20 minutes! Especially the piano solo by Roy Bittan is great at concerts (Bittan wasn't yet in the band when they recorded the album).
After the solo section there's some controlled chaos before the song gets back to verse and more peaceful mood once more after some nice organ playing. “So get right, get tight, get down”, because someone's back. ”Well who's that down at the end of the alley?” This enquiry also streches greatly in concerts.
”Kitty's back in town”. It sets the song on fire one more time. There's one more section in the end, that sums the song aptly into an utterance heard before: ”Ooh, what can I do?”...
Kitty's Back is the gem of the album's A-side, although all the others are Springsteen classics as well. The band plays as a great example of the power of the E Street Band and the text is early Bruce at his best. The live version is also worth listening: here's an example of the band playing ”Kitty” 40 years after its release. The before-mentioned solo section streches here out to 7 minutes, almost ten players get to play their solo... And there's even a snippet of ”Oh, Pretty Woman” there somewhere.
The A-side of the ”WIESS”-LP concludes with Wild Billy's Circus Story. WBCS starts with Bruce counting ”one, two, three, four” and instantly there's something unexpected as an effect: a tuba. The instrument works as a replacement for bass for the whole song. The instrumentation is reduced, there's only acoustic guitar, tuba and an accordion, which together create a light and airy soundscape.
The text is all about what the title says. In a circus story there's lots of characters from the industry: a machiner, a fire- and sword-eater, a midget, tightrope walker, human cannonball... The story is full of precise description.
The B-side of the LP is Springsteen at his most legendary, one of the best sides of records ever made. A trio of almost epic songs. It's good to remind that the songwriter was about 24 years old while writing them. Many consider that Bruce hasn't got to the same level later on his career.
Incident on 57th Street starts the second half. After a piano-intro the band comes in on a very 70s-like manner as Bruce plays a little solo. ”Incident” is always an event, when played live.
Spanish Johnny drove in from the underworld last night
With bruised arms and broken rhythm in a beat-up old Buick
But dressed just like dynamite
He tried sellin' his heart to the hard girls over on Easy Street
But they sighed "Johnny it falls apart so easy and you know hearts these days are cheap"
Bruce's singing and the band's simple playing hold the thing together. In a same way like on the first album's Spirit in the Night this one also teems original characters. In the lead roles are Spanish Johnny and Jane, whom Johnny loves in fall with.
Oh good night, it's alright Jane
Now let them black boys in to light the soul flame
We may find it out on the street tonight baby
Or we may walk until the daylight maybe
For some reason this love story between Johnny and Jane is pretty touching. "Spanish Johnny, you can leave me tonight but just don't leave me alone".
In the last verse, accompanied only by bass and drums, Johnny wonders where things are going to. He ends up going into the night and leaving Jane sleeping, saying that they may see each other again.
Good night, it's all right Jane
I'll meet you tomorrow night on Lover's Lane
We may find it out on the street tonight baby
Or we may walk until the daylight maybe
In the outro play both Bruce's guitar and David Sancious' piano, whose last notes link directly with the next song...
… Rosalita (Come out Tonight). Beginning with a guitar arpeggio, this one goes on right where the previous left off. Also saxophone jumps in right from the start.
The events take place in the same streets and similar feels. This time the object of interest is named Rosalita, or ”Rosie”. There's a party coming again and the narrator tries to assure ”Rosie” that she's the one almost desperately.
The lyrics of this song ramble like those on the first album. There's also some legendary lines here as well: ”I ain't here for business / I'm only here for fun” for example.
In the second verse the party's going strong and the whole section concentrates on them:
Jack the Rabbit and Weak Knees Willie, you know they're gonna be there
Ah, sloppy Sue and Big Bones Billie, they'll be comin' up for air
We're gonna play some pool, skip some school, act real cool
Stay out all night, it's gonna feel all right
So Rosie come out tonight, baby come out tonight
In the end of the section Bruce shares some life wisdom:
Windows are for cheaters, chimneys for the poor
Closets are for hangers, winners use the door
So use it Rosie, that's what it's there for
After a jam section that almost gets out of control the song goes on to the last verses through a saxophone riff. Rosie's parents don't dig the narrator because he plays rock'n'roll, but it has gotten him a record company deal so great, that Rosie should go with him: there won't be a second opportunity like that.
Rosalita jump a little lighter
Senorita come sit by my fire
I just want to be your love, ain't no lie
Rosalita you're my stone desire
The album ends with an epic of its on way, New York City Serenade. It opens with piano, but in a different way than the previous ”Incident”.
It almost feels like Sancious is trying different styles to introduce the song. Eventually he settles to a delicate mode, a beautiful progression of a few chords into which Bruce's acoustic guitar joins in a moment with congas played by Richard Blackwell.
”NYCS” is clearly the third song of the trilogy of the B-side on the album. It's atmosphere is fitting to end the record. There's again characters introduced in the text, main one being Billy, through whom events are described on the streets of New York. The midnight in Manhattan is no time to be cute, ”walk tall or baby don't walk at all”.
Dreams float in the air in New York as well, one has to only dare. You can shake away the street life, all you have to do is take a risk and get on the train: some do it, some don't.
There's nuances and changes of tempo in the composition. At times the band peals almost urgently and on the next moment there's only congas, tambourine, acoustic guitar and strings playing. The saxophone flavours the thing, but it's not on the leading role. The string arrangement is beautiful...
I could write a lot about especially this ending trilogy, but it would be pointless. It took years of listening these songs to outline the whole scene myself. It could be felt from the very beginning that there was something special about these songs, but I had to give them dozens and dozens of listens before the tones began to clarify. New York City Serenade gave in last: not until the summer of 2013, when during a cycle around Lieksa on a beautiful July evening the song's beauty dawned in it's full force. After that the song hasn't been the same.
The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle is a strong record, because it's weakest song (I'd say Wild Billy's Circus Story) is pretty good as well. The rest of the album is a jewel: it's sad that the audience didn't buy it. I have to admit that the songs don't sound like radio hits and many of them last pretty long. This meant, that Bruce had to follow his first two albums with a hit record or his recording career may be close to end. I'll get back to the outcome of this pressured situation, Born to Run, after a while...
http://open.spotify.com/album/1rmhti8uHw21LnaWMQy608Springsteenin kakkosalbumi The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle, eli lyhennetysti WIESS, julkaistiin syksyllä 1973, esikoisalbumi Greetings from Asbury Parkin ilmestyttyä saman vuoden keväällä. Ensilevyn rönsyily on kuitenkin kokenut melkoisen hioutumisen: samat elementit ovat selkeästi havaittavissa mutta huomattavasti hallitummin käytettyinä. Monien fanien mielestä kyseessä onkin yksi Brucen uran jalokivistä.
Bruce ja E Street Band ovat esittäneet WIESS:in kokonaisuudessaan kaksi kertaa viime kiertueillaan: vuonna 2009 New Yorkin Madison Square Gardenissa sekä 2014 Brisbanen Entertainment Centressä. Vuoden 2009 vedossa Bruce alusti levyä kertomalla. että sen voi jakaa teemoiltaan kahteen osaan: puolet levyn lauluista sijoittuvat bändin kotinurkille New Jerseyhyn (laulujen ollessa The E Street Shuffle, 4th of July, Asbury Park (Sandy), Wild Billy’s Circus Story sekä Rosalita (Come Out Tonight)), toisen puoliskon ollessa ”romanttisia ideoita ja fantasioita New York Citystä: Kitty’s Back, Incident on 57th Street sekä New York City Serenade lukeutuvat näihin.
Albumi käynnistyy lähes soulahtavissa merkeissä The E Street Shufflen sävelin. Torvet soivat sävykkäämmin kuin vain puoli vuotta aiemmin julkaistulla debyyttialbumilla. Tuotannon selkeys verrattuna edeltäjään pistää myös korvaan: bändi erottuu ja soitto soi tiukemmin.
Teksti voisi olla ensimmäiseltä levyltä, mutta sävellys on jäsennellympi . Tämähän on käytännössä bändin nimibiisi! ” The teenage tramps in skintight pants do the E Street dance and everything's all right”. Neljän ja puolen minuutin kestossaan tämä on albumin lyhyin numero: toimintaa kuitenkin riittää tässäkin.
“Shuffle” oli ensimmäisiä väläytyksiä E Street Bandin viimeisimmästä inkarnaatiosta, kun torvisektiolla vahvistettu orkesteri esiintyi Jimmy Fallonin show'ssa keväällä 2012. Vanha sotaratsu sai aivan uutta potkua uusista soittajista!
WIESS:in kakkosbiisi maalailee maisemansa erilaisilla pensseleillä kuin bändi on aiemmin tehnyt. 4th of July, Asbury Park (Sandy) soi hennosti ja hienosti sijoittuen E Street Bandin kotinurkille Asbury Parkiin. Tämä on yksi ESB:in edesmenneen koskettinsoittaja Danny Federicin tavaramerkkilauluja: “Phantomin” soittama haitari luo kesäyöhön oman, jäljittelemättömän keinuntansa.
Tietyllä tapaa “Sandy” ennakoi Born to Run-levyllä seuraavana vuonna esille tulevaa “päättymättömän kesäyön” tunnelmaa. Kaunishan tämä on kuin mikä, mutta myös haikea. Tekstissä on paljon Brucen alkuajoille tyypillistä kielikuvien käyttöä. Ennenkaikkea viimeinen säkeistö on omalla tavallaan dramaattinen, ainoastaan sähköpianon säestäessä:
Sandy, the angels have lost our desire for us
I spoke to 'em just last night and they said they won't set themselves on fire for us anymore
Sandy the aurora's rising behind us, the pier lights our carnival life forever
Oh love me tonight and I promise I'll love you forever
Kaunis laulu, jota myös E Street Band-keikoilla silloin tällöin kuullaan ja joka on myös taltioitu komeana versiona liveboksille Live/1975-85. Jossain nettifoorumilla olikin kommentti, että tuolta boksilta kuunnellessa tämän laulun “sielu aukeaa”. Tässä ja ennenkaikkea noissa LP:n B-puolen biiseissä on paljon samaa tunnelmaa ja mielikuvia.
Kolmas raita, Kitty's Back, esittelee E Street Bandin kovimmillaan. Polveileva, paikoin kovasti jatsahtava teos on jälleen täynnä mielenkiintoisia hahmoja ja stooreja.
Alun raa'asta kitarasoolosta vastaa itse Springsteen legendaarisella Fenderillään (Telecasterin body ja Esquiren kaula) soundilla, joka 70-luvulla sävytti monia fanipiireissä legendaarisia sooloja.
Intron jälkeen soitinarsenaali harvenee hetkeksi, vain sähköpianon säestäessä jälleen Brucea. “Catlong sighs holding Kitty's black tooth”. Selviää, että Kitty on lähtenyt ja meininki muuttunut: “
“Since Kitty left with Big Pretty things have got pretty thin”. Tuntuu, että paketti meinaa lähteä lentoon jo ensimmäisen säkeistön jälkeen: “walking bass” alkaa kipittää ja tempo tiivistyy, mutta palataankin toistamiseen rauhalliseen säkeistö-osaan.
Seuraa toinen säkeistö, jonka jälkeen alkaa tapahtua soitannollisesti mieleenkintoisia asioita. Jännite luodaan osuvilla sointuvalinnoilla, kunnes siirrytäänkin tunnelmaltaan hämyyn osioon, jota voi melkein nimittää kertosäkeeksi: “Ooh, what can I do, ooh, what can I do?”
Sitten päästäänkin sooloihin. Levyversiossa niitä kuullaan pari: David Sanciousin urkutyöskentelyä, Brucen oma kitarasoolo sekä torvisektion tuuttausta. Liveversiossa tämä osio venähtelee usein minuuttitolkulla pidemmäksi ja sooloja jaetaan isommalla kädellä: aina 70-luvulta viime vuosiin saakka livevedot saattavat kestää lähemmäs 20 minuuttia! Varsinkin Roy Bittanin pianosoolo keikoilla on mahtava (Bittan ei vielä tämän albumin aikoihin lukeutunut bändin miehitykseen).
Soolo-osion lopussa kuullaan hallittua kaaosta, kunnes palataan vielä kerran säkeistöön ja rauhallisempaan meininkiin pienen urkusiirtymän kautta. “So get right, get tight, get down”, sillä joku on tullut takaisin. ”Well who's that down at the end of the alley?” Myös tämä kysely venähtää liveversiossa kunnon nostatukseksi.
”Kitty's back in town”. Se räjäyttääkin biisin kerran vielä käyntiin. Lopussa seuraa vielä yksi säkeistöntapainen, joka summaa koko paketin osuvasti jo aiemmin kuultuun lausahdukseen ”Ooh, what can I do?”...
Kyllä Kitty's Back on levyn A-puolen helmi, vaikka kaikki muutkin ovat Springsteen-klassikoita. Bändi soi mainiona esimerkkinä E Street Bandin powerista ja teksti on alkuaikojen Brucea parhaimmillaan. Liveversio kannattaa myös katsastaa: tässä näyte 40 vuotta levyn julkaisun jälkeen . Tuo edellä mainittu soolo-osa venyy tässä lähes 7 minuuttiin, valokeilaan siinä pääsee soolon soittajiakin vajaat kymmenen... Ja onhan tuolla seassa jopa pätkä ”Oh, Pretty Womaniakin”.
WIESS:in A-puolen LP:llä päättää Wild Billy's Circus Story. WBCS käynnistyy Brucen vienolla ”one, two, three, four”-laskennolla ja mukaan hyppää heti efektiksi tuuba, joka toimii biisin pohjana basson asemasta. Muutenkin soitanto on pelkistettyä, mukana on vain akustista kitaraa, tuubaa ja haitaria, jotka yhdessä luovat kepeän, ilmavan äänimaiseman.
Teksti kertoo siitä, minkä nimikin tuo ilmi. Sirkustarinassa mukana vilisee alan hahmoja: koneenkäyttäjä, tulen- ja miekannielijä, kääpiö, nuorallatanssija, ihmistykinkuula... Tarkkaa kuvausta teksti täynnä.
LP:n B-puoli onkin sitten Springsteeniä legendaarisimmillaan, yksi parhaista levynpuolikkaista koskaan. Trio lähes eeppisiä lauluja, joissa on taas hyvä muistuttaa että lauluntekijä on ollut suunnilleen 24-vuotias kirjoittaessaan niitä. Monien mielestä Bruce ei monesti myöhemmällä urallaan enää noussut samoihin sfääreihin.
Levynpuoliskon käynnistää Incident on 57th Street. Piano-intron jälkeen bändi tulee mukaan jotenkin vahvasti 70-lukumaisesti Brucen soittaessa pienen soolonpätkän. ”Incident” on aina tapaus, jos se soitetaan livenä.
Spanish Johnny drove in from the underworld last night
With bruised arms and broken rhythm in a beat-up old Buick
But dressed just like dynamite
He tried sellin' his heart to the hard girls over on Easy Street
But they sighed "Johnny it falls apart so easy and you know hearts these days are cheap"
Pakettia kannattelee Brucen laulu ja bändin yksinkertainen soitto. Samaan tapaan kuin ensilevyn Spirit in the Nightissa, niin tässäkin vilisee muutamia originaaleja hahmoja. Pääosassa ovat Spanish Johnny ja Jane, joka vie Johnnyn mennessään.
Oh good night, it's alright Jane
Now let them black boys in to light the soul flame
We may find it out on the street tonight baby
Or we may walk until the daylight maybe
Jostain syystä tämä Johnnyn ja Janen rakkaustarina on aika koskettava. "Spanish Johnny, you can leave me tonight but just don't leave me alone".
Pelkän basson ja rumpujen kilistelyn säestämässä säkeistössä Johnny miettii missä mennään. Lopulta hän päätyy lähtemään yöhön ja jättää Janen nukkumaan ja toteaa, että ehkä vielä kohdataan.
Good night, it's all right Jane
I'll meet you tomorrow night on Lover's Lane
We may find it out on the street tonight baby
Or we may walk until the daylight maybe
Outrossa soivat sekä Brucen kitara että vielä tällä levyllä soittavan David Sanciousin piano, jonka soittamat viimeiset nuotit nivoutuvat suoraan seuraavaan lauluun...
… eli Rosalita (Come Out Tonight). Kitarakuvio käynnistää menopalan, joka jatkuu siis suoraan siitä mihin edellinen jäi. Myös saksofoni hyppää alusta asti mukaan.
Samoilla kulmilla seikkaillaan ja samankaltaisissa tunnelmissa. Tällä kertaa kiinnostuksen kohde on nimeltään Rosalita eli ”Rosie”. Jälleen on tulossa pirskeet, ja laulun kertoja lähes epätoivon vimmalla yrittää vakuuttaa ”Rosielle”, että hän on se oikea.
Tämän laulun tekstissä on samankaltaista rönsyilyä kuin ensimmäisellä levyllä. Mahtuupa sekaan myös muutamia legendaarisia rivejä: ”I ain't here for business / I'm only here for fun” esimerkiksi.
Kakkossäkeistössä bileet ovatkin sitten käynnissä ja koko säkeistö keskittyy niihin:
Jack the Rabbit and Weak Knees Willie, you know they're gonna be there
Ah, sloppy Sue and Big Bones Billie, they'll be comin' up for air
We're gonna play some pool, skip some school, act real cool
Stay out all night, it's gonna feel all right
So Rosie come out tonight, baby come out tonight
Osan lopussa siirrytäänkin sitten tietynlaisiin elämänviisauksiin:
Windows are for cheaters, chimneys for the poor
Closets are for hangers, winners use the door
So use it Rosie, that's what it's there for
Lähes hallinnasta lähtevän jamiosion jälkeen siirrytään saksofoniriffin kautta eteenpäin. Vanhemmathan eivät diggaa vaikka rokkia soittaisi, mutta laulun kertojalle se on tuonut sellaisen levy-yhtiödiilin, että kyllä Rosien kannattaisi lähteä mukaan: toista samanlaista mahdollisuutta ei vastaan nimittäin tule.
Rosalita jump a little lighter
Senorita come sit by my fire
I just want to be your love, ain't no lie
Rosalita you're my stone desire
Levyn päättää omanlaisensa eepos New York City Serenade. Tämäkin käynnistyy pianolla, mutta aivan eri tavalla kuin aiemmin kuultu ”Incident”.
Tuntuu, kuin Sancious alussa kokeilisi, että millä tyylillä laulua lähtisi lähestymään. Lopulta hän asettuu hienotunteiseen (koska ”delicate”-sanalle en keksinyt parempaakaan suomennosta) moodiin, muutaman soinnun kauniiseen sointukiertoon, johon Brucen akustinen kitara hetken kuluttua liittyy, Richard Blackwellin soittamien conga-rumpujen ohella.
Tämä on selkeästi kolmas laulu LP:n B-puolen trilogiassa ja tunnelma on levyn päätökseen sopiva. Jälleen tekstissä seikkailee hahmoja, pääosassa on Billy, jonka kautta kuvataan tapahtumia New Yorkin kaduilla. Keskiyö Manhattanilla ei ole aika söpöillä, ”walk tall or baby don't walk at all”.
I said "Hey, baby
Won't you take my hand
Walk with me down Broadway
Well mama take my arm and move with me down Broadway"
New Yorkissakin unelmat leijuvat ilmassa, kun vain uskaltaa. Katuelämän voi karistaa, kun vain ottaa riskin ja hyppää junan kyytiin: toiset niin tekevät, toiset eivät.
Sävellyksessä on nyansseja ja tempon vaihdoksia. Välillä bändi pauhaa melko kiireisestikin ja seuraavassa hetkessä jäljellä ovat vain congat, tamburiini, akustinen kitara ja jouset. Saksofoni maustaa seassa, muttei ole missään vaiheessa pääosassa. Jousisovitus on kaunis...
Varsinkin tästä lopputrilogiasta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta se olisi ihan turhaa. Itselläkin kesti näitä kuunnellessa vuositolkulla, ennenkuin tarinan koko kuva alkoi hahmottua. Alusta asti pystyi aistimaan, että näissä lauluissa on jotain erikoista, mutta aikaa piti antaa kymmeniä ja kymmeniä kuunteluita että sävyt alkoivat aueta tosissaan. New York City Serenade taipui viimeisenä: vasta kesällä 2013, kun eräänä heinäkuisena iltana Lieksa-cityä ympäri pyöräillessä sen kauneus valkeni koko voimallaan. Sen jälkeen se laulu ei olekaan ollut entisensä.
The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle on sikäli hieno levy, että sen heikoinkin laulu (joksi nimeäisin itse Wild Billy's Circus Storyn) on aika vahva. Loppulevy onkin sitten täyttä timanttia: harmi vain, ettei ostava yleisö sitä ymmärtänyt. Eiväthän nämä radiohiteiltä kuulostakaan ja monet venyvät kestossaan aika pitkiksi. Tämä tarkoitti sitä, että Brucen oli pakko seurata kahta ensimmäistä levyään hittilevyllä, tai levytysura olisi vakavasti uhattuna. Tuohon tiukassa paikassa tehtyyn Born to Run-albumiin palataan hetkisen kuluttua...
http://open.spotify.com/album/1rmhti8uHw21LnaWMQy608
maanantai 26. tammikuuta 2015
Toomion TOP100: 97. Cynic - Traced in Air
Tuottaja: Paul Masvidal, Sean Reinert
Nauhoitettu: 2008
Julkaistu: 17.11.2008
Levy-yhtiö: Season of Mist
Tätä ei moni tuttuni tälle listalle osannut odottaa.
Kun junnuna kahlasin paikallisen kirjaston levyhyllyjä, törmäsin tähän bändiin. Vaikka asuinpaikkani oli pieni, oli sen kirjaston levyvalikoima vähintäänkin laaja. Tuohon aikaan Cynicin kokeellinen death metal ei oikein iskenyt. 15 vuotta debyytin jälkeen bändi teki toisen levyn, joka oli kummasti osuvampaa tavaraa.
Kansitaide on kaikissa bändin levyissä samankaltainen. Tyylikästä ja tunnistettavaa. Joka suuntaan hajoilevat säikeet ja kuviot luovat osuvan kuvauksen bändin musiikista. Harmonista laulua, kaikkialle sinkoilevia teknisiä siirtymiä ja päähän jääviä melodioita.
Musiikki saattaa ensikuulemmalla olla täyteenahdetun oloista, jopa hyperventilaatiota aiheuttavaa. Masdivalin ääni on korkea, mutta tehokas. Kuin ruoska. Voimaa on takana, vaikka osuva osa onkin pinta-alaltaan pieni. Soitto on enemmän kuin tarkkaa ja taitavaa. Se on maagista! Jokainen soittaja on maailman kärkikastia oman instrumenttinsa hallinnassa. Ainakin tämän genren sisällä.
Albumi alkaa kolmella tykkibiisillä. Siitä se lähtee loivasti laskemaan, mutta tasalaatuista se joka tapauksessa on. Musiikissa on hyvin paljon samaa kuin esim. Zero Hourissa ja Spiral Architectissa. Lopputulos on vain paljon parempi. Miksaus ja äänimaailma on sulavampi. Esimerkkeinä mainittuja bändejä riivaa hiukan puolitiehen jätetty äänenlaatu. Cynicin tapaista on pitää melodiat pääroolissa. Ainakin tasavertaisina soiton teknisyyden kanssa.
Moni nykyinen death metal-bändi voisi ottaa mallia tältä bändiltä. Death metal kun tuppaa nykyisin olemaan hyvin homogeeninen ryhmä toisiaan matkivia bändejä. Kyllä, siellä on todellisia helmiäkin joukossa, mutta liian moni bändi alistuu toistamaan fraasia: ”Tällaista death metal vain on!” Kyllä sitä voi muuttaa.
Tästä kuunteluun levy, jossa on pienillä elementeillä saatu selkeä etumatka moneen muuhun genre-kollegaansa. Työpäivä lähtee tällä terävästi käyntiin.
PARHAAT HETKET
EI LÄHDE
Nauhoitettu: 2008
Julkaistu: 17.11.2008
Levy-yhtiö: Season of Mist
Tätä ei moni tuttuni tälle listalle osannut odottaa.
Kun junnuna kahlasin paikallisen kirjaston levyhyllyjä, törmäsin tähän bändiin. Vaikka asuinpaikkani oli pieni, oli sen kirjaston levyvalikoima vähintäänkin laaja. Tuohon aikaan Cynicin kokeellinen death metal ei oikein iskenyt. 15 vuotta debyytin jälkeen bändi teki toisen levyn, joka oli kummasti osuvampaa tavaraa.
Kansitaide on kaikissa bändin levyissä samankaltainen. Tyylikästä ja tunnistettavaa. Joka suuntaan hajoilevat säikeet ja kuviot luovat osuvan kuvauksen bändin musiikista. Harmonista laulua, kaikkialle sinkoilevia teknisiä siirtymiä ja päähän jääviä melodioita.
"Jokainen soittaja on maailman kärkikastia oman instrumenttinsa hallinnassa."
Musiikki saattaa ensikuulemmalla olla täyteenahdetun oloista, jopa hyperventilaatiota aiheuttavaa. Masdivalin ääni on korkea, mutta tehokas. Kuin ruoska. Voimaa on takana, vaikka osuva osa onkin pinta-alaltaan pieni. Soitto on enemmän kuin tarkkaa ja taitavaa. Se on maagista! Jokainen soittaja on maailman kärkikastia oman instrumenttinsa hallinnassa. Ainakin tämän genren sisällä.
Albumi alkaa kolmella tykkibiisillä. Siitä se lähtee loivasti laskemaan, mutta tasalaatuista se joka tapauksessa on. Musiikissa on hyvin paljon samaa kuin esim. Zero Hourissa ja Spiral Architectissa. Lopputulos on vain paljon parempi. Miksaus ja äänimaailma on sulavampi. Esimerkkeinä mainittuja bändejä riivaa hiukan puolitiehen jätetty äänenlaatu. Cynicin tapaista on pitää melodiat pääroolissa. Ainakin tasavertaisina soiton teknisyyden kanssa.
"Death metal kun tuppaa nykyisin olemaan hyvin homogeeninen ryhmä toisiaan matkivia bändejä."
Moni nykyinen death metal-bändi voisi ottaa mallia tältä bändiltä. Death metal kun tuppaa nykyisin olemaan hyvin homogeeninen ryhmä toisiaan matkivia bändejä. Kyllä, siellä on todellisia helmiäkin joukossa, mutta liian moni bändi alistuu toistamaan fraasia: ”Tällaista death metal vain on!” Kyllä sitä voi muuttaa.
Tästä kuunteluun levy, jossa on pienillä elementeillä saatu selkeä etumatka moneen muuhun genre-kollegaansa. Työpäivä lähtee tällä terävästi käyntiin.
PARHAAT HETKET
- Nunc Fluens – Erittäin hyvä intro albumille. Hidas nousu ja lopussa maistiaiset tulevasta.
- The Space for This – Kertosäkeen kitarat ovat neroutta.
- Evolutionary Sleeper – Kaunis balladi soitettuna vähän raskaammalla kädellä.
EI LÄHDE
- Lähteepäs! Kaikki on brillianttia.
sunnuntai 25. tammikuuta 2015
Atso's Time Machine: Bruce Springsteen - 1973 & Greetings from Asbury Park, N.J.Atson Aikakone: Bruce Springsteen - 1973 & Greetings from Asbury Park, N.J.
The debut album by Bruce Springsteen, Greetings from Asbury Park, N.J., was released in the first week of 1973. During the first listens the album used to struggle quite a lot: now its secrets have been beginning to unravel.
I listened to ”Greetings” for the first time in the summer of 2010, which was the time I started to unresolve Springsteen's discography for the first time. The first impression was that the record had a few of remarkably great songs, slightly immature and unintentionally rambling instrumentation and a LOT of lyrics. The same elements can be found there these days as well: during the few years of listening they have started to find their place.
Blinded by the Light starts the LP with a tinkling guitar intro and a lyrical blast: ”Madman drummers bummers and Indians in the summer with a teenage diplomat” - and that's just the first line. Right from the start of the first song there's a possibility to make a remark about something to be discovered in Springsteen's songs later as well: the songs leave room for the listener to interpret the texts (in this case, you first have to find out what the song's all about!).
The composition and the melody have got enough hooks and the text contains great portions. There's rhymes on every line: according to legend Bruce wrote this one with a rhyming dictionary. The at-the-time twenty-something lyricist is here and there pretty close to stumble on his own handiness. The chorus (”And she was blinded by the light →) is in the end pretty traditional section and a catchy one.
I've had the chance to experience Blinded by the Light on a live show a couple of times: first was during the acoustic warm up in Helsinki 2012, the other in Turku's second show in 2013. In Turku the most memorable thing was, when Bruce forgot how one section should go, kept the band in the E-chord for several bars and the counted in the next section: ”I can't remember this one, let's go back to the verse!”
The second song continues to play in a light mood. Growin' Up starts with a piano-arpeggio, in to which Bruce joins with his singing a moment later. There's not much instrumentation in this song: in addition to the above-mentioned there's a rhythm section consisting of bass and drums, saxophone and little guitar. A snappy piano-solo can be heard as well.
The blast of the lyrics keep on going with a story about “growing up”. The song’s about where do you wanna go and which way? “I hid in the clouded wrath of the crowd but when they said “Sit down “ I stood up”.
There’s something mystical in the line “And I swear I found the key to the universe in the engine of an old parked car”: a whole scene in one, it’s up to the listener to develop the events.
Mary Queen of Arkansas is a more tender, singer-songwriter-stylish song. “Mary” is the target of the narrators feelings in many of Springsteen’s song all the way to the 21st century. This one took a few listens, before I got any grip of it.
The lyrics got some uncertainty: “You're not man enough for me to hate or woman enough for kissing” or “ But I know a place where we can go Mary / Where I can get a good job and start all over again clean”.
As the fourth song comes Does This Bus Stop at 82nd Street?, lasting just a little more than 2 minutes. Beginning with a little intro by an acoustic guitar starts a “song of praise for public transportation”, like Bruce himself introduced this in Helsinki 2012. Then this song had developed into quite a party song with solos by every player on stage (there was even a drums vs. percussion -battle!). The album version is more compact: it has no solos, only scenes guided by the lyrics. “Broadway Mary, Joan Fontaine, advertiser on a downtown train”. The last two lines in turn pave the way to the second song, which is in fact the greatest on the album: “Senorita, Spanish rose, wipes her eyes and blows her nose / Uptown in Harlem she throw a rose to some lucky young matador.”
Lost in the Flood, track five. A story to begin accompanied by piano, that grows up to a powerful song. “The ragamuffin gunner is returnin’ home like a hungry runaway”. A lot of transaction as the refrain asks symbolic questions. Especially the midmost chorus is great: “And he said “Hey kid, you think that’s oil? Man that ain’t oil that’s blood”. There’s many lines in this song that make you wonder.
Lost in the Flood hit me from the DVD recorded in Hammersmith Odeon, London in 1975. That version had more power than the album version. After the mid-70s Springsteen shelved the song from concert set lists until 1999, after that it has been occasionally heard. The current arrangement has evolved into a beast: a cumbersome, even more tough-faced version in which overdriven guitars and even an outro solo by Bruce can be heard.
When it comes to selecting the best track from the album, Lost in the Flood is fighting for the title: in most days it’ll be number one.
The B-side of the LP starts with a beautiful song called The Angel. It starts, like the previous one, with a piano. It’s a steady composition with practically just one section that repeats three times.
This was a song that was for a long time not played in concerts: the first and heretofore last time it was heard in an E Street Band-show was in Buffalo 2009 (the last concert of the Working on a Dream Tour), when the band played the “Greetings” album for its entirety.
The ending trio of the album is great, the third last song being For You. The band rushes in right from the start into a song in which the text is once again going on pretty fast. “Princess cards she sends me with her regards / barroom eyes shine vacancy, to see her you gotta look hard”. The situation is pretty clear: “I came for you, for you, I came for you but you did not need my urgency”.
There’s something hasty in the air, almost conclusive. Great lines (and even rhymes!) one after another.
This one gets quite (teen-)romantic. While listening to this album, it’s good to remember that Bruce was only 24 years old while making this record: so the songs are written by a pretty young guy.
Beautiful lines proceed as the last verse tops off the tale:
The story can be taken as literally or as figuratively. The way or the another, if one focuses on the lyrics they can get pretty deep. The title of the best line, however, goes to the next snippet which also has something very pretty:
Spirit in the Night, maybe the biggest hit song of the album, also has an atmosphere to be felt. It’s a fan-favourite, that was heard during the first gig in Turku on May 2013. You can hear from the first saxophone notes that there’s “something” in this song.
There’s once again a lot of words and the band is playing a little unsteady. The first verse sets a premise: original characters like Crazy Janey, Wild Billy, Hazy Davy and Killer Joe set to party on the lake of Greasy Lake. All kinds of things happen, there’s new aspects revealed about the characters and the party is immemorial. Just like “spirits in the night”
The tale of the song would work even without music: it’s like a short story. The vocal melody has to take some freedom so that all the words can fit in. There’s some great lyric in here as well.
“Spirit” has been on the concert set lists for a long time. On the last tours, especially with the extended horn section, the saxophone riff has re-emerged. The arrangement has also caught new nuances and the song has at places streched to last really long. “Spirit” held it’s place great among even 40 years younger songs .
“Greetings” ends with a rocking song It’s Hard to Be a Saint in the City, in which young Springsteen sings with a great confidence. ”I had skin like leather and the diamond-hard look of a cobra / I was born blue and weathered but I burst just like a supernova”. Piano tinkles nicely through the song: this one rocks!
“I was the king of the alley, mama, I could talk some trash”. The emanation lasts for the whole song. The composition is different than the other songs of the album, it has more edges. Especially the guitar patterns in the end arouse the interest: in concerts there’s been a guitar battle between Springsteen and his long-time-guitarist Steve Van Zandt all the way from the 70s. This one also works great in the 21st century: with more angular sounds the playing gets to support the text’s almost aggressive self-confidence more effectively.
So, there goes Springsteen’s debut from 1973: Greetings from Asbury Park, N.J. A nuanced record that has got rocking songs, more plain descriptions of feels and a couple of biggers songs. Only Mary Queen of Arkansas and the Angel remain in the mid-term hand as invidual songs, but in the album wholeness they sooth it nicely. As highlights I’d say tracks 1,5 and 7: Blinded by the Light, Lost in the Flood and For You. And Spirit in the Night can’t be forgotten as well: it sounds like a hit, which it was.
Bruce Springsteen’s recording career continued as early as the same year’s autumn in a little bit of more refined form with the album The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle. “WIESS” will get it’s turn when it’s time...
http://open.spotify.com/album/4hQ5RfHzq1SGJNfZWrpg7CBruce Springsteenin julkaisu-uran debyytti “Greetings” julkaistiin vuoden 1973 ensimmäisellä viikolla. Ensikuunteluilla paikoin runsaastikin rönsyillyt levy otti aikansa auetakseen: nyt sen salaisuudet alkavat pikkuhiljaa aueta.
Itsellä tämä levy oli ensi kertoja kuuntelussa kesällä 2010, jolloin Springsteenin tuotantoon tuli ensi kertaa perehdyttyä huolella. Ensivaikutelma oli se, että levyllä on muutama erityisen toimiva biisi, hitusen kehittymätöntä, tahattomasti rönsyilevää soitantaa sekä paljon tekstiä. Samat elementit sieltä löytyvät edelleen: muutamassa vuodessa ne ovat kuitenkin jäsentyneet paikoilleen.
Blinded by the Light avaa levyn helisevällä kitaraintrolla ja lyriikkatykityksellä: ”Madman drummers bummers and Indians in the summer with a teenage diplomat” – ja siinä oli vasta ensimmäinen rivi. Heti ensimmäisestä laulusta saakka on kuitenkin havaittavissa sittemminkin Springsteenin tuotantoon liittyvä oleellinen seikka: kuulijalle jää tilaa tulkita tekstejä (kunhan tässä tapauksessa saa ensin jonkinlaisen käsityksen, mistä tässä lauletaan).
Sävellyksessä ja melodiassa on riittävästi koukkuja ja tekstissä hienoja rivejä. Riimejäkin löytyy joka riviltä: tarinan mukaan Springsteen sanoitti tämän tekstin riimisanakirjan kanssa. Paikka paikoin onkin vaara, että noihin aikoihin reilu parikymppinen biisintekijä kompuroisi omaan näppäryytensä. Kertosäe (”And she was blinded by the light ->) on loppujen lopuksi aika perinteikäs pätkä ja tehokkaasti päähän jäävä sellainen.
Blinded by the Light on pari kertaa sattunut omalle kohdalle Springsteenin keikoilla: ensin Helsingin 2012 keikan akustisessa lämmittelyosiossa ja sitten Turun jälkimmäisellä keikalla 2013. Turun versiosta jäi mieleen se, kun Bruce unohti yhden osan kokonaan välistä, piti bändin useamman tahdin ajan E-duurissa ja laski sitten käyntiin seuraavan osan: ”en muista tätä, hypätään takaisin säkeistöön!”.
Kakkosbiisi jatkaa soitannollisesti kepeässä tunnelmassa. Growin’ Up käynnistyy piano-arpeggiolla, johon Bruce liittyy laulullaan hetken kuluttua. Tässä ei ole lopulta hirvittävästi soittimia: edellä mainittujen lisäksi rytmiryhmä basson ja rumpujen muodossa, saksofoni sekä hieman kitaraa. Tässä kuullaan myös näppärä pianosoolo.
Sanatykitys jatkuu edelleen tarinassa, joka kertoo nimensä mukaisista tapahtumista. Minne sitä tahtoisi päätyä ja mitä reittejä? ”I hid in the clouded wrath of the crowd but when they said ”Sit down” I stood up”.
Rivissä “And I swear I found the key to the universe in the engine of an old parked car” on jotain mystistä: kokonainen kohtaus yhdessä paketissa, kuulijan vastuulla on päätellä tapahtumat.
Mary Queen of Arkansas on puolestaan hempeämpi, singer-songwriter-mallisempi laulu. ”Mary” toimii tunteiden kohteena monissa Springsteenin lauluissa läpi tuotannon aina 2000-luvulle saakka. Tässä kuljetaan aika vapaissa sfääreissä sekä rytmin että melodian osalta. Vaati ainakin itseltä useamman kuuntelun, että pääsi millään tavalla kartalle tästä biisistä.
Sanoituksessa on epävarmuutta: ” You're not man enough for me to hate or woman enough for kissing” tai “ But I know a place where we can go Mary / Where I can get a good job and start all over again clean”.
Nelosbiisinä käynnistyvä hieman reilu 2-minuuttinen Does This Bus Stop at 82nd Street? on menevämpi yksilö. Lyhyen akustisen kitaran johtaman intron jälkeen käynnistyy ”ylistyslaulu julkiselle liikenteelle” kuten Springsteen tämän itse Helsingissä 2012 esitteli. Tuolloin tästä oli muotoutunut melkoinen bilebiisi täynnä sooloja kaikilta soittajilta (mukana oli jopa perkussiot vs. rummut –battle!). Levyversio on tiiviimpi: tässä ei sooloja kuulla, vaan ainoastaan tekstin ohjaamia kohtauksia. ”Broadway Mary, Joan Fontaine, advertiser on a downtown train”. Viimeiset kaksi riviä puolestaan pohjustavat seuraavan, itse asiassa levyn komeimman, raidan: “Senorita, Spanish rose, wipes her eyes and blows her nose / Uptown in Harlem she throw a rose to some lucky, young matador.”
Lost in the Flood, raita viisi. Pianon säestämänä käynnistyvä kertomus, joka kasvaa komeasti voimakkaaksi lauluksi. ” The ragamuffin gunner is returnin' home like a hungry runaway”. Paljon tapahtumia, kertosäkeen kysyessä symbolisia kysymyksiä. Varsinkin keskimmäinen ns. b-osa on kova: ” And he said "Hey kid, you think that's oil? Man, that ain't oil that's blood”. Tässä laulussa on paljon pätkiä, jotka pistävät miettimään.
Lost in the Flood kolahti itselleni Lontoon Hammersmith Odeonilta vuonna 1975 taltioidulta DVD:ltä. Tuossa versiossa oli hieman enemmän särmää. 70-luvun puolen välin jälkeen Springsteen hyllytti biisin keikkaseteistä aina vuoteen 1999 asti, sen jälkeen sitä on silloin tällöin kuultu. Nykyisessä sovituksessaan siitä onkin kehittynyt melkoinen eepos: raskassoutuinen, entistä kovanaamaisempi versio, jossa kuullaan särökitaroita ja usein Brucen itsensä soittama outrosoolo.
Levyn kovinta biisiä valitessa Lost in the Flood on kärkijoukoissa: useimpina päivinä jopa ykkönen.
LP-levyllä B-puoli käynnistyy kauniilla laululla The Angel, joka käynnistyy edellisen tapaan pianolla. Tasainen sävellys, jossa ei varsinaisesti ole kuin yksi, kolme kertaa toistuva osa. Dramatiikkaa ja tietynlaista haikeutta huokuva tunnelma, jossa rauhoitutaan edellisen laulun rytinästä. Tämä oli pitkään täysin livenä soittamaton biisi: ensimmäisen ja ainoan kerran E Street Band-show’ssa tämä kuultiin vuonna 2009 Working on a Dream-kiertueen viimeisellä etapilla Buffalossa, jossa koko Greetings-albumi soitettiin alusta loppuun.
Levyn päätöskolmikko on kova. Tuon trion avauksena kuullaan For You. Bändi syöksyy alusta asti mukaan lauluun, jota teksti jälleen kuljettaa melkoista vauhtia. ” Princess cards she sends me with her regards
/ barroom eyes shine vacancy, to see her you gotta look hard”. Tilanne on aika selkeä: “I came for you, for you, I came for you but you did not need my urgency”.
Tunnelmassa on jotain hätäistä, lähes lopullista. Komeita rivejä (ja jopa riimejä!) toistensa perään.
Melkoista (teini-)romantiikkaa. Tätä levyä kuunnellessaan ylipäätään on hyvä muistaa, että Bruce oli albumin nauhoitusten aikaan 24-vuotias: biisit ovat siis aika nuoren miehen kynästä lähtöisin. Kovat rivit jatkuvat, viimeisen säkeistön kruunatessa stoorin:
Tarinan voi tässä ottaa joko kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti. Niin tai näin, jos tekstiin uppoutuu niin katsantokannasta riippumatta tässä puhutaan aika tiukkaa tekstiä. Parhaan rivin pysti menee kuitenkin seuraavalle pätkälle, jossa on myös jotain kovasti nättiä:
Mahtava laulu, jonka tunnelma on mystisyydessään albumin mieleenjäävimpiä.
Seuraavassa laulussa tunnelma pysyy selkeästi aistittavissa, kun vuoroon tulee ehkä levyn isoin hitti Spirit in the Night. Keikkasuosikki, joka kuultiin myös Turun ensimmäisellä keikalla toukokuussa 2013. Heti alun saksofonilinjojen jälkeen kuulee, että nyt ollaan hyvillä vesillä.
Jälleen kuullaan paljon sanoja ja hieman horjuvaa soittoa. Ensimmäinen säkeistö asettaa tapahtumille lähtökohdan: persoonalliset hahmot kuten Crazy Jane, Wild Billy, Hazy Davy ja Killer Joe lähtevät illanviettoon Greasy Laken rannalle. Kaikenlaista tapahtuu, hahmoista paljastuu puolia ja bileet ovat ikimuistoiset. Aivan kuin ”spirits in the night”.
Laulun tarina toimisi ilman musiikkiakin: se on kuin novelli. Laulumelodian on pakko ottaa hieman vapauksia, että kaikki sanat saadaan kuuluviin. Mahtavia tekstinpätkiä tässäkin on biisi täynnä.
Tämäkin laulu on ollut keikkaseteissä pitkään. Viimeisimmillä kiertueilla, varsinkin suuremman torvisektion myötä, tuo foniriffi on kokenut uuden elämän. Muutenkin sovitukseen tuli lisää nyansseja version venyessä paikoin todella pitkäksi. ”Spirit” piti paikkansa komeasti 40 vuotta nuorempienkin biisien joukossa.
Albumin päätösraitana rokkaa It’s Hard to Be a Saint in the City., jossa nuori Springsteen laulaa komealla itseluottamuksella. ”I had skin like leather and the diamond-hard look of a cobra / I was born blue and weathered but I burst just like a supernova”. Piano kilkuttaa komeasti: tämä rokkaa!
“I was the king of the alley, mama, I could talk some trash”. Uho jatkuu läpi biisin. Sävellys on hieman erilainen kuin muissa levyn lauluissa, koko jutussa on enemmän kulmia. Korville nousevat etenkin lopun sähkökitarakuviot: keikoilla tuolla paikalla on kuultu jo 70-luvulta saakka Springsteenin ja luottokitaristi Steve Van Zandtin kitarabattlea. Myös tämä toimii myös 2010-luvulla komeasti: särmikkäämmillä ja rouheammilla soundeilla soitanto saadaan tukemaan tekstin lähes aggressiivista itseluottamusta tehokkaammin.
Sinne päättyi Springsteenin debyytti vuosimallia 1973: Greetings from Asbury Park, N.J. Kokonaisuudessaan vivahteikas levy, jolta löytyy menopaloja, paljaampia tunnelmakuvauksia sekä pari isompaa laulua. Tällä levyllä on paljon enemmän hyviä kuin huonoja lauluja: oikeastaan ainoastaan Mary Queen of Arkansas ja The Angel jäävät hieman välikäteen yksittäisinä numeroina, mutta albumikokonaisuudessa rauhoittavat kokonaisuutta kummasti. Kohokohdiksi nousevat raidat 1, 5 ja 7: Blinded by the Light, Lost in the Flood sekä For You. Eikä myöskään Spirit in the Nightia voi jättää mainitsematta: se kalskahtaa hitiltä, jollainen se olikin.
Springsteenin levytysura jatkui jo saman vuoden lopulla hieman jalostuneemmassa muodossa albumilla The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle. ”WIESS” saa vuoronsa sitten ajallaan…
http://open.spotify.com/album/4hQ5RfHzq1SGJNfZWrpg7C
I listened to ”Greetings” for the first time in the summer of 2010, which was the time I started to unresolve Springsteen's discography for the first time. The first impression was that the record had a few of remarkably great songs, slightly immature and unintentionally rambling instrumentation and a LOT of lyrics. The same elements can be found there these days as well: during the few years of listening they have started to find their place.
Blinded by the Light starts the LP with a tinkling guitar intro and a lyrical blast: ”Madman drummers bummers and Indians in the summer with a teenage diplomat” - and that's just the first line. Right from the start of the first song there's a possibility to make a remark about something to be discovered in Springsteen's songs later as well: the songs leave room for the listener to interpret the texts (in this case, you first have to find out what the song's all about!).
The composition and the melody have got enough hooks and the text contains great portions. There's rhymes on every line: according to legend Bruce wrote this one with a rhyming dictionary. The at-the-time twenty-something lyricist is here and there pretty close to stumble on his own handiness. The chorus (”And she was blinded by the light →) is in the end pretty traditional section and a catchy one.
I've had the chance to experience Blinded by the Light on a live show a couple of times: first was during the acoustic warm up in Helsinki 2012, the other in Turku's second show in 2013. In Turku the most memorable thing was, when Bruce forgot how one section should go, kept the band in the E-chord for several bars and the counted in the next section: ”I can't remember this one, let's go back to the verse!”
The second song continues to play in a light mood. Growin' Up starts with a piano-arpeggio, in to which Bruce joins with his singing a moment later. There's not much instrumentation in this song: in addition to the above-mentioned there's a rhythm section consisting of bass and drums, saxophone and little guitar. A snappy piano-solo can be heard as well.
The blast of the lyrics keep on going with a story about “growing up”. The song’s about where do you wanna go and which way? “I hid in the clouded wrath of the crowd but when they said “Sit down “ I stood up”.
There’s something mystical in the line “And I swear I found the key to the universe in the engine of an old parked car”: a whole scene in one, it’s up to the listener to develop the events.
Mary Queen of Arkansas is a more tender, singer-songwriter-stylish song. “Mary” is the target of the narrators feelings in many of Springsteen’s song all the way to the 21st century. This one took a few listens, before I got any grip of it.
The lyrics got some uncertainty: “You're not man enough for me to hate or woman enough for kissing” or “ But I know a place where we can go Mary / Where I can get a good job and start all over again clean”.
As the fourth song comes Does This Bus Stop at 82nd Street?, lasting just a little more than 2 minutes. Beginning with a little intro by an acoustic guitar starts a “song of praise for public transportation”, like Bruce himself introduced this in Helsinki 2012. Then this song had developed into quite a party song with solos by every player on stage (there was even a drums vs. percussion -battle!). The album version is more compact: it has no solos, only scenes guided by the lyrics. “Broadway Mary, Joan Fontaine, advertiser on a downtown train”. The last two lines in turn pave the way to the second song, which is in fact the greatest on the album: “Senorita, Spanish rose, wipes her eyes and blows her nose / Uptown in Harlem she throw a rose to some lucky young matador.”
Lost in the Flood, track five. A story to begin accompanied by piano, that grows up to a powerful song. “The ragamuffin gunner is returnin’ home like a hungry runaway”. A lot of transaction as the refrain asks symbolic questions. Especially the midmost chorus is great: “And he said “Hey kid, you think that’s oil? Man that ain’t oil that’s blood”. There’s many lines in this song that make you wonder.
Lost in the Flood hit me from the DVD recorded in Hammersmith Odeon, London in 1975. That version had more power than the album version. After the mid-70s Springsteen shelved the song from concert set lists until 1999, after that it has been occasionally heard. The current arrangement has evolved into a beast: a cumbersome, even more tough-faced version in which overdriven guitars and even an outro solo by Bruce can be heard.
When it comes to selecting the best track from the album, Lost in the Flood is fighting for the title: in most days it’ll be number one.
The B-side of the LP starts with a beautiful song called The Angel. It starts, like the previous one, with a piano. It’s a steady composition with practically just one section that repeats three times.
This was a song that was for a long time not played in concerts: the first and heretofore last time it was heard in an E Street Band-show was in Buffalo 2009 (the last concert of the Working on a Dream Tour), when the band played the “Greetings” album for its entirety.
The ending trio of the album is great, the third last song being For You. The band rushes in right from the start into a song in which the text is once again going on pretty fast. “Princess cards she sends me with her regards / barroom eyes shine vacancy, to see her you gotta look hard”. The situation is pretty clear: “I came for you, for you, I came for you but you did not need my urgency”.
There’s something hasty in the air, almost conclusive. Great lines (and even rhymes!) one after another.
Wounded deep in battle, I stand stuffed like some soldier undaunted
To her Cheshire smile. I'll stand on file, she's all I ever wanted
Crawl into my ambulance, your pulse is getting weak
reveal yourself all now to me girl while you've got the strength to speak
This one gets quite (teen-)romantic. While listening to this album, it’s good to remember that Bruce was only 24 years old while making this record: so the songs are written by a pretty young guy.
Beautiful lines proceed as the last verse tops off the tale:
You were not quite half so proud when I found you broken on the beach
Remember how I poured salt on your tongue and hung just out of reach
And the band they played the homecoming theme as I caressed your cheek
That ragged, jagged melody she still clings to me like a leech.
The story can be taken as literally or as figuratively. The way or the another, if one focuses on the lyrics they can get pretty deep. The title of the best line, however, goes to the next snippet which also has something very pretty:
And don't call for your surgeon even he says it's too late
It's not your lungs this time, it's your heart that holds your fate
Spirit in the Night, maybe the biggest hit song of the album, also has an atmosphere to be felt. It’s a fan-favourite, that was heard during the first gig in Turku on May 2013. You can hear from the first saxophone notes that there’s “something” in this song.
There’s once again a lot of words and the band is playing a little unsteady. The first verse sets a premise: original characters like Crazy Janey, Wild Billy, Hazy Davy and Killer Joe set to party on the lake of Greasy Lake. All kinds of things happen, there’s new aspects revealed about the characters and the party is immemorial. Just like “spirits in the night”
The tale of the song would work even without music: it’s like a short story. The vocal melody has to take some freedom so that all the words can fit in. There’s some great lyric in here as well.
“Spirit” has been on the concert set lists for a long time. On the last tours, especially with the extended horn section, the saxophone riff has re-emerged. The arrangement has also caught new nuances and the song has at places streched to last really long. “Spirit” held it’s place great among even 40 years younger songs .
“Greetings” ends with a rocking song It’s Hard to Be a Saint in the City, in which young Springsteen sings with a great confidence. ”I had skin like leather and the diamond-hard look of a cobra / I was born blue and weathered but I burst just like a supernova”. Piano tinkles nicely through the song: this one rocks!
“I was the king of the alley, mama, I could talk some trash”. The emanation lasts for the whole song. The composition is different than the other songs of the album, it has more edges. Especially the guitar patterns in the end arouse the interest: in concerts there’s been a guitar battle between Springsteen and his long-time-guitarist Steve Van Zandt all the way from the 70s. This one also works great in the 21st century: with more angular sounds the playing gets to support the text’s almost aggressive self-confidence more effectively.
So, there goes Springsteen’s debut from 1973: Greetings from Asbury Park, N.J. A nuanced record that has got rocking songs, more plain descriptions of feels and a couple of biggers songs. Only Mary Queen of Arkansas and the Angel remain in the mid-term hand as invidual songs, but in the album wholeness they sooth it nicely. As highlights I’d say tracks 1,5 and 7: Blinded by the Light, Lost in the Flood and For You. And Spirit in the Night can’t be forgotten as well: it sounds like a hit, which it was.
Bruce Springsteen’s recording career continued as early as the same year’s autumn in a little bit of more refined form with the album The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle. “WIESS” will get it’s turn when it’s time...
http://open.spotify.com/album/4hQ5RfHzq1SGJNfZWrpg7CBruce Springsteenin julkaisu-uran debyytti “Greetings” julkaistiin vuoden 1973 ensimmäisellä viikolla. Ensikuunteluilla paikoin runsaastikin rönsyillyt levy otti aikansa auetakseen: nyt sen salaisuudet alkavat pikkuhiljaa aueta.
Itsellä tämä levy oli ensi kertoja kuuntelussa kesällä 2010, jolloin Springsteenin tuotantoon tuli ensi kertaa perehdyttyä huolella. Ensivaikutelma oli se, että levyllä on muutama erityisen toimiva biisi, hitusen kehittymätöntä, tahattomasti rönsyilevää soitantaa sekä paljon tekstiä. Samat elementit sieltä löytyvät edelleen: muutamassa vuodessa ne ovat kuitenkin jäsentyneet paikoilleen.
Blinded by the Light avaa levyn helisevällä kitaraintrolla ja lyriikkatykityksellä: ”Madman drummers bummers and Indians in the summer with a teenage diplomat” – ja siinä oli vasta ensimmäinen rivi. Heti ensimmäisestä laulusta saakka on kuitenkin havaittavissa sittemminkin Springsteenin tuotantoon liittyvä oleellinen seikka: kuulijalle jää tilaa tulkita tekstejä (kunhan tässä tapauksessa saa ensin jonkinlaisen käsityksen, mistä tässä lauletaan).
Sävellyksessä ja melodiassa on riittävästi koukkuja ja tekstissä hienoja rivejä. Riimejäkin löytyy joka riviltä: tarinan mukaan Springsteen sanoitti tämän tekstin riimisanakirjan kanssa. Paikka paikoin onkin vaara, että noihin aikoihin reilu parikymppinen biisintekijä kompuroisi omaan näppäryytensä. Kertosäe (”And she was blinded by the light ->) on loppujen lopuksi aika perinteikäs pätkä ja tehokkaasti päähän jäävä sellainen.
Blinded by the Light on pari kertaa sattunut omalle kohdalle Springsteenin keikoilla: ensin Helsingin 2012 keikan akustisessa lämmittelyosiossa ja sitten Turun jälkimmäisellä keikalla 2013. Turun versiosta jäi mieleen se, kun Bruce unohti yhden osan kokonaan välistä, piti bändin useamman tahdin ajan E-duurissa ja laski sitten käyntiin seuraavan osan: ”en muista tätä, hypätään takaisin säkeistöön!”.
Kakkosbiisi jatkaa soitannollisesti kepeässä tunnelmassa. Growin’ Up käynnistyy piano-arpeggiolla, johon Bruce liittyy laulullaan hetken kuluttua. Tässä ei ole lopulta hirvittävästi soittimia: edellä mainittujen lisäksi rytmiryhmä basson ja rumpujen muodossa, saksofoni sekä hieman kitaraa. Tässä kuullaan myös näppärä pianosoolo.
Sanatykitys jatkuu edelleen tarinassa, joka kertoo nimensä mukaisista tapahtumista. Minne sitä tahtoisi päätyä ja mitä reittejä? ”I hid in the clouded wrath of the crowd but when they said ”Sit down” I stood up”.
Rivissä “And I swear I found the key to the universe in the engine of an old parked car” on jotain mystistä: kokonainen kohtaus yhdessä paketissa, kuulijan vastuulla on päätellä tapahtumat.
Mary Queen of Arkansas on puolestaan hempeämpi, singer-songwriter-mallisempi laulu. ”Mary” toimii tunteiden kohteena monissa Springsteenin lauluissa läpi tuotannon aina 2000-luvulle saakka. Tässä kuljetaan aika vapaissa sfääreissä sekä rytmin että melodian osalta. Vaati ainakin itseltä useamman kuuntelun, että pääsi millään tavalla kartalle tästä biisistä.
Sanoituksessa on epävarmuutta: ” You're not man enough for me to hate or woman enough for kissing” tai “ But I know a place where we can go Mary / Where I can get a good job and start all over again clean”.
Nelosbiisinä käynnistyvä hieman reilu 2-minuuttinen Does This Bus Stop at 82nd Street? on menevämpi yksilö. Lyhyen akustisen kitaran johtaman intron jälkeen käynnistyy ”ylistyslaulu julkiselle liikenteelle” kuten Springsteen tämän itse Helsingissä 2012 esitteli. Tuolloin tästä oli muotoutunut melkoinen bilebiisi täynnä sooloja kaikilta soittajilta (mukana oli jopa perkussiot vs. rummut –battle!). Levyversio on tiiviimpi: tässä ei sooloja kuulla, vaan ainoastaan tekstin ohjaamia kohtauksia. ”Broadway Mary, Joan Fontaine, advertiser on a downtown train”. Viimeiset kaksi riviä puolestaan pohjustavat seuraavan, itse asiassa levyn komeimman, raidan: “Senorita, Spanish rose, wipes her eyes and blows her nose / Uptown in Harlem she throw a rose to some lucky, young matador.”
Lost in the Flood, raita viisi. Pianon säestämänä käynnistyvä kertomus, joka kasvaa komeasti voimakkaaksi lauluksi. ” The ragamuffin gunner is returnin' home like a hungry runaway”. Paljon tapahtumia, kertosäkeen kysyessä symbolisia kysymyksiä. Varsinkin keskimmäinen ns. b-osa on kova: ” And he said "Hey kid, you think that's oil? Man, that ain't oil that's blood”. Tässä laulussa on paljon pätkiä, jotka pistävät miettimään.
Lost in the Flood kolahti itselleni Lontoon Hammersmith Odeonilta vuonna 1975 taltioidulta DVD:ltä. Tuossa versiossa oli hieman enemmän särmää. 70-luvun puolen välin jälkeen Springsteen hyllytti biisin keikkaseteistä aina vuoteen 1999 asti, sen jälkeen sitä on silloin tällöin kuultu. Nykyisessä sovituksessaan siitä onkin kehittynyt melkoinen eepos: raskassoutuinen, entistä kovanaamaisempi versio, jossa kuullaan särökitaroita ja usein Brucen itsensä soittama outrosoolo.
Levyn kovinta biisiä valitessa Lost in the Flood on kärkijoukoissa: useimpina päivinä jopa ykkönen.
LP-levyllä B-puoli käynnistyy kauniilla laululla The Angel, joka käynnistyy edellisen tapaan pianolla. Tasainen sävellys, jossa ei varsinaisesti ole kuin yksi, kolme kertaa toistuva osa. Dramatiikkaa ja tietynlaista haikeutta huokuva tunnelma, jossa rauhoitutaan edellisen laulun rytinästä. Tämä oli pitkään täysin livenä soittamaton biisi: ensimmäisen ja ainoan kerran E Street Band-show’ssa tämä kuultiin vuonna 2009 Working on a Dream-kiertueen viimeisellä etapilla Buffalossa, jossa koko Greetings-albumi soitettiin alusta loppuun.
Levyn päätöskolmikko on kova. Tuon trion avauksena kuullaan For You. Bändi syöksyy alusta asti mukaan lauluun, jota teksti jälleen kuljettaa melkoista vauhtia. ” Princess cards she sends me with her regards
/ barroom eyes shine vacancy, to see her you gotta look hard”. Tilanne on aika selkeä: “I came for you, for you, I came for you but you did not need my urgency”.
Tunnelmassa on jotain hätäistä, lähes lopullista. Komeita rivejä (ja jopa riimejä!) toistensa perään.
Wounded deep in battle, I stand stuffed like some soldier undaunted
To her Cheshire smile. I'll stand on file, she's all I ever wanted
Crawl into my ambulance, your pulse is getting weak
reveal yourself all now to me girl while you've got the strength to speak
Melkoista (teini-)romantiikkaa. Tätä levyä kuunnellessaan ylipäätään on hyvä muistaa, että Bruce oli albumin nauhoitusten aikaan 24-vuotias: biisit ovat siis aika nuoren miehen kynästä lähtöisin. Kovat rivit jatkuvat, viimeisen säkeistön kruunatessa stoorin:
You were not quite half so proud when I found you broken on the beach
Remember how I poured salt on your tongue and hung just out of reach
And the band they played the homecoming theme as I caressed your cheek
That ragged, jagged melody she still clings to me like a leech.
Tarinan voi tässä ottaa joko kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti. Niin tai näin, jos tekstiin uppoutuu niin katsantokannasta riippumatta tässä puhutaan aika tiukkaa tekstiä. Parhaan rivin pysti menee kuitenkin seuraavalle pätkälle, jossa on myös jotain kovasti nättiä:
And don't call for your surgeon even he says it's too late
It's not your lungs this time, it's your heart that holds your fate
Mahtava laulu, jonka tunnelma on mystisyydessään albumin mieleenjäävimpiä.
Seuraavassa laulussa tunnelma pysyy selkeästi aistittavissa, kun vuoroon tulee ehkä levyn isoin hitti Spirit in the Night. Keikkasuosikki, joka kuultiin myös Turun ensimmäisellä keikalla toukokuussa 2013. Heti alun saksofonilinjojen jälkeen kuulee, että nyt ollaan hyvillä vesillä.
Jälleen kuullaan paljon sanoja ja hieman horjuvaa soittoa. Ensimmäinen säkeistö asettaa tapahtumille lähtökohdan: persoonalliset hahmot kuten Crazy Jane, Wild Billy, Hazy Davy ja Killer Joe lähtevät illanviettoon Greasy Laken rannalle. Kaikenlaista tapahtuu, hahmoista paljastuu puolia ja bileet ovat ikimuistoiset. Aivan kuin ”spirits in the night”.
Laulun tarina toimisi ilman musiikkiakin: se on kuin novelli. Laulumelodian on pakko ottaa hieman vapauksia, että kaikki sanat saadaan kuuluviin. Mahtavia tekstinpätkiä tässäkin on biisi täynnä.
Tämäkin laulu on ollut keikkaseteissä pitkään. Viimeisimmillä kiertueilla, varsinkin suuremman torvisektion myötä, tuo foniriffi on kokenut uuden elämän. Muutenkin sovitukseen tuli lisää nyansseja version venyessä paikoin todella pitkäksi. ”Spirit” piti paikkansa komeasti 40 vuotta nuorempienkin biisien joukossa.
Albumin päätösraitana rokkaa It’s Hard to Be a Saint in the City., jossa nuori Springsteen laulaa komealla itseluottamuksella. ”I had skin like leather and the diamond-hard look of a cobra / I was born blue and weathered but I burst just like a supernova”. Piano kilkuttaa komeasti: tämä rokkaa!
“I was the king of the alley, mama, I could talk some trash”. Uho jatkuu läpi biisin. Sävellys on hieman erilainen kuin muissa levyn lauluissa, koko jutussa on enemmän kulmia. Korville nousevat etenkin lopun sähkökitarakuviot: keikoilla tuolla paikalla on kuultu jo 70-luvulta saakka Springsteenin ja luottokitaristi Steve Van Zandtin kitarabattlea. Myös tämä toimii myös 2010-luvulla komeasti: särmikkäämmillä ja rouheammilla soundeilla soitanto saadaan tukemaan tekstin lähes aggressiivista itseluottamusta tehokkaammin.
Sinne päättyi Springsteenin debyytti vuosimallia 1973: Greetings from Asbury Park, N.J. Kokonaisuudessaan vivahteikas levy, jolta löytyy menopaloja, paljaampia tunnelmakuvauksia sekä pari isompaa laulua. Tällä levyllä on paljon enemmän hyviä kuin huonoja lauluja: oikeastaan ainoastaan Mary Queen of Arkansas ja The Angel jäävät hieman välikäteen yksittäisinä numeroina, mutta albumikokonaisuudessa rauhoittavat kokonaisuutta kummasti. Kohokohdiksi nousevat raidat 1, 5 ja 7: Blinded by the Light, Lost in the Flood sekä For You. Eikä myöskään Spirit in the Nightia voi jättää mainitsematta: se kalskahtaa hitiltä, jollainen se olikin.
Springsteenin levytysura jatkui jo saman vuoden lopulla hieman jalostuneemmassa muodossa albumilla The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle. ”WIESS” saa vuoronsa sitten ajallaan…
http://open.spotify.com/album/4hQ5RfHzq1SGJNfZWrpg7C
perjantai 23. tammikuuta 2015
Toomion TOP100: 98. Kolmas Nainen - Hyvää ja Kaunista
Tuottaja: Mikko Karmila
Nauhoitettu: 1990
Julkaistu: 1990
Levy-yhtiö: Sonet
Yksi Suomen myydyimmistä levyistä.
Vaikka bändin parhaat biisit eivät olekaan Hyvää ja Kaunista-levyllä, on se silti kokonaisuutena aikamoinen paketti.
Niin, niin, niin. Olen Alavudelta kotoisin. Sen takia altistuminen Kolmannelle Naiselle on ollut lähes väistämätöntä. Eikä se paha asia ole.
Levyn aloittama ns. Alavus-soundi soi varmaan vieläkin paikallisissa bändeissä. Ainakin 90-luvulla se soi vahvasti.
Soundit ovatkin hyvät. Studiossa on tehty pitkää päivää, jotta levy kuulostaisi tanakalta. Sitähän tällainen musiikki vaatii. Onhan se kuitenkin tavallaan sellaista Suomen southern rockia. Tuottaja Mikko Karmila, joka nykyisin aika pitkälti metallimusiikin tuottajana toimii, on keräillyt tähän aikaan kannuksiaan. Voittipa vuonna 1991 jopa Vuoden tuottaja-palkinnon.
Kansitaiteesta en ole pitänyt koskaan. Eivätkä kannet kyllä voi monen mielestä hienot ollakaan. Se ei onneksi ole pääasia levyä arvioitaessa. Jääkööt kannet oman aikansa tyylikoukuksi.
Levy on täynnä hyviä riffejä ja vahvoja sanoituksia. Laulajana Pauli Hanhiniemi ei ole maailman suurin virtuoosi, mutta sanoittajana on Suomen parhaimmistoa. Ja livenä sitten totisesti tulkitseekin jo eri tahtiin.
Bändi rokkaa kokolailla kivasti. Jos pitäisi veikata, millaisia levyjä löytyy Sakari Pesolan levyhyllystä, niin Stevie Ray Vaughanin tuotanto kokonaisuudessaan voisi olla hyvä veikkaus. Ja kyllähän se kuuluu, että bändi on pysynyt suunnilleen samana koko historiansa ajan. Aikojen saatossa jotkut kokeiluista ei vaan onnistu. Vaikka pitääkin muistaa, että ns. ”oikeasti soittavat bändit” tekevät musiikkiaan myös niin, että sitä on kiva (jopa haastavaa) soittaa. Joskus silläkin ehdolla, ettei se välttämättä aina ole kuulijalle mukavin lopputulos. (Vrt. Yngwie Malmsteen.)
Biiseistä monet ovat tuttuja ja moneen kertaan tulkittuja. Kolmea ensimmäistä kappaletta en viitsi edes analysoida. Kovia ovat, se tiedetään. Jostain syystä sanoituksista tarinana puree juuri Maailma on Tyly-biisin sanoma. Tuollaisia tarinan kuvaamia jätkiä oli Alavuden seudullakin monia. Erityisen komeasti kotiseudun mielenmaisemaa kuvastaa seuraava pätkä:
Tästä asti aikaa on niin loppuunsoitettu, että siihen meinaa tukehtua. Muut biisit ovat kuitenkin kestäneet kulutusta hiukan paremmin. Suomi-rockin merkkiteoshan tämä levy on. Paljon kovempi kuin moni Eppujen lätty.
Tätä kuunnellaan Sapsalammin leirintäalueen laiturilla. Syödään irtojäätelöä ja mietitään, josko illalla lähtis kalaan Rämäsenperälle. On kuulemma niin isoja haukia, että tarvii nollavitosta siimaa.
PARHAAT HETKET
EI LÄHDE
Nauhoitettu: 1990
Julkaistu: 1990
Levy-yhtiö: Sonet
Yksi Suomen myydyimmistä levyistä.
Vaikka bändin parhaat biisit eivät olekaan Hyvää ja Kaunista-levyllä, on se silti kokonaisuutena aikamoinen paketti.
Niin, niin, niin. Olen Alavudelta kotoisin. Sen takia altistuminen Kolmannelle Naiselle on ollut lähes väistämätöntä. Eikä se paha asia ole.
Levyn aloittama ns. Alavus-soundi soi varmaan vieläkin paikallisissa bändeissä. Ainakin 90-luvulla se soi vahvasti.
Soundit ovatkin hyvät. Studiossa on tehty pitkää päivää, jotta levy kuulostaisi tanakalta. Sitähän tällainen musiikki vaatii. Onhan se kuitenkin tavallaan sellaista Suomen southern rockia. Tuottaja Mikko Karmila, joka nykyisin aika pitkälti metallimusiikin tuottajana toimii, on keräillyt tähän aikaan kannuksiaan. Voittipa vuonna 1991 jopa Vuoden tuottaja-palkinnon.
Kansitaiteesta en ole pitänyt koskaan. Eivätkä kannet kyllä voi monen mielestä hienot ollakaan. Se ei onneksi ole pääasia levyä arvioitaessa. Jääkööt kannet oman aikansa tyylikoukuksi.
"Laulajana Pauli Hanhiniemi ei ole maailman suurin virtuoosi, mutta sanoittajana on Suomen parhaimmistoa."
Levy on täynnä hyviä riffejä ja vahvoja sanoituksia. Laulajana Pauli Hanhiniemi ei ole maailman suurin virtuoosi, mutta sanoittajana on Suomen parhaimmistoa. Ja livenä sitten totisesti tulkitseekin jo eri tahtiin.
Bändi rokkaa kokolailla kivasti. Jos pitäisi veikata, millaisia levyjä löytyy Sakari Pesolan levyhyllystä, niin Stevie Ray Vaughanin tuotanto kokonaisuudessaan voisi olla hyvä veikkaus. Ja kyllähän se kuuluu, että bändi on pysynyt suunnilleen samana koko historiansa ajan. Aikojen saatossa jotkut kokeiluista ei vaan onnistu. Vaikka pitääkin muistaa, että ns. ”oikeasti soittavat bändit” tekevät musiikkiaan myös niin, että sitä on kiva (jopa haastavaa) soittaa. Joskus silläkin ehdolla, ettei se välttämättä aina ole kuulijalle mukavin lopputulos. (Vrt. Yngwie Malmsteen.)
Biiseistä monet ovat tuttuja ja moneen kertaan tulkittuja. Kolmea ensimmäistä kappaletta en viitsi edes analysoida. Kovia ovat, se tiedetään. Jostain syystä sanoituksista tarinana puree juuri Maailma on Tyly-biisin sanoma. Tuollaisia tarinan kuvaamia jätkiä oli Alavuden seudullakin monia. Erityisen komeasti kotiseudun mielenmaisemaa kuvastaa seuraava pätkä:
”Se keräs kiuaskivet reppuun,
heitti repun selkään,
souti selälle ja sukelsi”
- Maailma on Tyly
heitti repun selkään,
souti selälle ja sukelsi”
- Maailma on Tyly
Tästä asti aikaa on niin loppuunsoitettu, että siihen meinaa tukehtua. Muut biisit ovat kuitenkin kestäneet kulutusta hiukan paremmin. Suomi-rockin merkkiteoshan tämä levy on. Paljon kovempi kuin moni Eppujen lätty.
Tätä kuunnellaan Sapsalammin leirintäalueen laiturilla. Syödään irtojäätelöä ja mietitään, josko illalla lähtis kalaan Rämäsenperälle. On kuulemma niin isoja haukia, että tarvii nollavitosta siimaa.
PARHAAT HETKET
- Valehtelisin Jos Väittäisin – Vaikka suomalaiset radiot ovat tätäkin yrittäneet voimasoitollaan tuhota, on se säilyttänyt oman kyynisen suuruutensa hienona pianoballadina.
- Talot ja Tienhaarat – Yksi alavutelaisimpia kappaleita, mitä tiedän. Oikeastaan vain saman yhtyeen Paskanhajua menee edelle.
- Maailma on Tyly – Pirullisen kova rokki. Hanhiniemen huuliharppu tekee mukavan säväyksen tähän.
EI LÄHDE
- Hehkuva Kivi – On täytekappaleen oloinen pläjäys.
- Hyisen Viiman Maa – Sekava kappalerakenne ja torvet ovat vähän hölmö yritys.
keskiviikko 21. tammikuuta 2015
Atso's Time Machine: Year 1980 & Dire Straits - Making MoviesAtson Aikakone: Vuosi 1980 & Dire Straits - Making Movies
Making Movies, the third studio album by Dire Straits, was released on 17 October 1980. In a certain way the evolution of the band during its first years culminated on this record: with the following ones they moved on to softer expression while this one still has some edge.
The album starts with Tunnel of Love. This one is a song to be listened via LP: the fade in and the intro played with organ and piano (it’s borrowed from Carousel Waltz, actually) is great. By the way, sitting behind the keyboards on this album is one Roy Bittan, who is described in the inner sleeve of the record as “Courtesy of the E Street Band”. So he’s main activity has been playing in Bruce Springsteen’s trusty band since 1975.
When the band rushes in and the lead guitar takes its place, the band playing is instantly recognisable. Knopfler’s guitar sound and vocal performance are inimitable. The story of the song is easy: a boy meets a girl and the adventure begins: the arrow of love pierces through boys heart and soul.
The chorus is light and catchy. The sounds and imagery come from their time during the late 70s and early 80s, especially the reference of the “neon light burning”.
With the next verse comes some uncertainty. The girl wants to keep the boy as a stranger and not know too much about him. The chorus following verse is the same as first time: “Tunnel of love” is of course a metaphor. “Spanish City” is in real life a place in Newcastle, England.
When the girl leaves the boy in the end of the verse, Knopfler’s lines get heart-rending: “And watched her walk away / I could have caught up with her easy enough / but something must have made me stay”.
After the chorus comes a solo during which the rhythm of the song is molded a bit before returning to the basic groove. Knopfler’s guitar sings the same song all the time, at times it almost feels as the guitar is in main role and the vocals are irrelevant. In the last quiet section (“And girl it looked so pretty to me…”) Mark’s singing is perfectly unperfect, small and almost whispering. With the guitar leading the song gets out of this quiet section one more time.
The guitar melodies during the outro are beautiful and Knopfler plays at his most soulful. His guitar sound is so bare it wouldn’t forgive any mistakes. The band plays as a piece. As the outro reaches its finale both Bittan’s piano and Knopfler’s guitar rise to higher, specifically selected notes.
I listened to Tunnel of Love via Youtube a while ago. There was a great comment for this one: “I wish this song would never end…”. The effect of fade out is at its best on this song: the listener would want to drag the song out of the “well of heard songs” to play once more.
The record continues with Romeo and Juliet. For me this is the number 1 love song by Dire Straits. It starts with an acoustic guitar arpeggio, played by Knopfler with his legendary resonator guitar. The bass is playing a few selected notes while Knopfler sings in his trademark tone, almost speaking at times. The text is a classic one about Romeo and Juliet.
Juliet / the dice was loaded from the start / and I bet / and you exploded in to my heart
The last line of the chorus is especially a classical one: “When you’re gonna realise / it was just that time was wrong”.
The lovers are, like in the original story, from different backgrounds. Their dreams are the same however, and for a while they were shared. Now all there’s nothing left and the narrator is only one of Julia’s “previous cases”. Knopfler sings from the point of view of the one to have been left: saying you can fall for everyone for a moment. Although they had promised everything, all there’s left now are memories. The band accompanies with single, powerful strokes. The line “I used to have a scene with him” is even sang in contemptous tone.
The second chorus is a bit different than the first one. Now the narrator remembers when they pretended to be in love and promised it would last forever. The time was just wrong, however...
The third verse is a silent one, Knopfler singing even more whispering. The boy can’t talk like on the TV and he can’t write a love song like the way it’s meant to be but he would do anything for his Julia. During the last half of the chorus the band plays minimally. All the narrator has are his thoughts and memories of Julia and their moments together. The ending of this verse of verse is beautiful: love remains through the rhymes along with a spark of hope.
The song ends with the chorus heard after the previous verse. There’s a last half of verse however: there’s always Romeo and Juliet somewhere, the boy asking “you and me babe, how about it?”.
Skateaway is the last song on the LP-versions A-side. This one has a fade in like in “Tunnel of Love”, this time led by tambourine and drums. The chord progression sounds familiar. The song is about a girl who skates around with headphones on, listening to rock ‘n’ roll: rock music offers her a chance of escaping this cruel world.
There’s the album title as well! If this song had to be packed in some way, I’d do it with the lines “But the music make her wanna be the story / And the story was whatever was the song what it was”. The song goes on with the melody and the band in the front, not like its predecessors with Knopfer’s guitar. The chorus is traditional sounding Dire Straits. Bittan’s piano can be heard nicely as well.
Come sippin’ and a slidin’ / life’s a rollerball
Slippin’ and slidin’ / skateaway, that’s all
That’s what it is. This song has a long outro, as like the its story goes on and the song keeps on playing in the girl’s headphones...
The B-side of the LP starts with Expresso Love. Knopfler counts the song in and joins in with his guitar. Also in comes Bittan’s dramatic sounding piano.
The first time I heard this one has been stuck in my memories. It was the beginning of October in 2008, Lieksa's landmark Kaarisilta (="arc bridge"), MP3-player and cycling home from school. I think it was a thursday afternoon, and a beautiful one.
This one is a love song as well, telling the story of a girl who has charmed a boy. Just before the band kicks in there’s a reference to “honeysuckle mask”, which is a kind of facial mask treatment. The girl must be using it, because she smells like a rose and tastes like a peach. The boy would do anything for her… According to him “she was made in heaven and heaven’s in the world”.
The boy asks himself if it’s just “Expresso Love”, meaning it only lasts a moment and then goes away.
The line in the second verse “hey mister, you wanna take a walk in the wild west end sometime?” is a reference to the band’s debut album and a song in it called Wild West End. The narrator gets trouble with his breathing, when the girl says that boys don’t know anything. This one does know what he wants: he wants please his girl. He also wants “everything”.
After the chorus we get to the C-section: albeit being Expresso Love, but it feels good because it feels right, Knopfler singing “I was made to be with my girl like a saxophone was made to blow in the night”. The following solo is however played with a guitar, not a saxophone. There’s some smart harmonic riffs in the end of the solo to be heard.
During the last quiet verse the couple is close to each other although this is not directly called, the girl is doing her magic. Then they surrender: it might be just “Expresso Love”, but it feels good.
This one rocks in a different way than the other songs on the album, kind of bolder. The feel of the drama is different.
The memory of the first listen of this next one is also vividly in mind: it occured in the second year of high school during the day’s opening via central radio. A song was played there that sounded unerringly like Dire Straits but I didn’t recognise it. The sound of it told me it must had to be from the record Making Movies. Later that day I had to call and ask the girl who had played the song what it was: the call was made from swimming baths’ cafe!
The song was called Hand in Hand. It starts with a beautiful intro decorated by an acoustic guitar and the piano. “The sky is crying, the streets are full of tears”. The narrator know how read between the lines during the hard times. The metaphor of the detergent effect of rain is a classic.
The chorus is straight: although I might have treated you bad, I never never wanted no one else. I wish we could go on hand in hand like lovers are supposed to. The band plays assertively and the melody has familiar tones. Knopfler’s singing has more edge and some kind of power than the previous ones.
In the second verse the dreaming goes on and the narrator talks about sleeping next to each other and how lovely it would be to ask “baby, what’s wrong?”. The verse condenses in its last line “if my love’s in vain / how come my love is so strong?”.
The following chorus is the same as the first. After that comes the last verse, which once again chimes quietly. The narrator speaks, that even if the main couple goes ahead together or apart they’ll go in the same direction but the girl wouldn’t let him close. It all ends up in a love gone wrong, once again. The boy wonders that although things change, will the girl think about him anymore.
After the last chorus the song gets back to its beginning. The last line gets a new tone althought it was heard previously. “Oh, I can read between the lines” sound almost sarcastic this time.
This song and Romeo & Juliet are almost like cousins, I think. They both got a similar acoustic sound and the stories have got some similarities as well.
The penultimate song on the album is its only basic rock’n’roll song Solid Rock Accompanied by great rock piano it’s a song with lyrics full of metaphors and trademark guitar playing by mr. Knopfler. The castles made of sand go with the tide.
There’s a funny emanation in the chorus. "Solid Rock! I wanna give, I don’t wanna be blocked". In the second verse the narrator is displeased with possibilities and vanity, it would be more important to focus in the essential. There’s also a question of which is more stupid: to make a silk purse or live in an illusion or confusion. In the C-section he states that a house of card was never made to last in the wind, but two solid rocks can take any kind of weather.
After a punchy guitar solo comes the third verse, which has some great rhyming.
The song ends with the chorus: it needs nothing more. It’s the shortest song on the album, lasting only 3 minutes and 27 seconds. Nothing superflous!
Les Boys is the last song on the album. There’s not much to say about this one: in my mind it’s just a funny piece of music to end the record. The guitar sound is traditionally clear and piano accompanies it nicely. If there would have been one more great song in this slot the record could have taken the next level…
Lasting 37 minutes, Making Movies is a record full of strong material. It's also easy to listen to: not full of stuff but all of it (well, excluding the last track) has been produced with a good taste. I've got this album as a CD and LP as well, sadly the latter hasn't aged very well...
http://open.spotify.com/album/2thaV3YkqjK7f2AL8LC4xFMaking Movies, Dire Straitsin kolmas studioalbumi, julkaistiin 17.10.1980. Tietyllä tapaa DS:n alkuaikojen kehitys huipentui tähän levyyn: seuraavissa siirryttiin hieman pehmeämpään ilmaisuun, tässä on vielä terävyyttä.
Levyn aloittaa Tunnel of Love. Varsinkin LP-levyltä kuunnellessa tämän laulun aloitus on hieno: fade in sekä urku-/pianointro, joka on lainattu Richard Rogersin ja Oscar Hammerstein II:n “Carousel Waltzista”, joka kuultiin alunperin Carousel-musikaalissa v. 1945. Koskettimien takana tällä levyllä istuu muuten Roy Bittan, josta levyn sisälehtisessä käytetään termiä “Courtesy of the E Street Band”. Mies on siis toiminut päätoimenaan Bruce Springsteenin luottobändin pianistina vuodesta 1975 saakka.
Välittömästi kun bändi syöksyy sisään ja soolokitara hyppää esille selviää, mistä bändistä on kyse. Knopflerin kitaran soundi on jäljittelemätön, kuten laulusuorituskin. Tarina on selkeä: poika tutustuu tyttöön ja seikkailu alkaa: rakkauden nuoli lävistää pojan sydämen ja sielunkin.
Sekä B- että C-osa ovat kepeitä ja tarttuvia. Soundimaailma ja kielikuvat ovat “aikansa kuvaa” eli 70-80-lukujen taitteesta, ennenkaikkea maininta neonvaloista palamassa.
Seuraavassa säkeistössä ilmenee hieman epävarmuutta. Tyttö haluaa pitää pojan muukalaisena eikä tietää tästä liikaa. Kertosäe on sama kuin ensimmäisellä kerralla: “Tunnel of Love” on tottakai vertauskuva. “Spanish City” puolestaan on paikka Newcastlessa, Englannissa.
Kun tyttö sitten säkeistön lopussa lähtee, ovat Knopflerin rivit riipaisevia: “And watched her walk away / I could have caught up with her easy enough / but something must have made me stay”. Jostain selittämättömästä syystä ei siis tullut juostua häntä kiinni enää sillä kertaa.
Kertosäkeen jälkeen seuraa soolo, jossa biisin rytmitystä muovaillaan hieman, ennenkuin palataan takaisin perusmeininkiin. Kitara laulaa taustalla koko ajan samaa tarinaa, hetkittäin tulee jopa tunne että kitara olisi pääroolissa ja laulusuoritus toissijaista. Viimeisessä hiljaisessa osassa (“And girl it looked so pretty to me…”) Markin laulaminen on täydellisesti epäpuhdasta, vienoa ja lähes kuiskailevaa. Kitaran liidaamaana tästä suvannosta noustaan pikkuhiljaa vielä kerran lentoon.
Lopukkeen kitaramelodiat ovat kauniita ja Knopflerin soittoa sielukkaimmillaan, soundin ollessa paljas ja näin ollen se ei antaisi virheitä anteeksi. Bändi soittaa tässä yhdessä nätisti. Sekä Bittanin piano että Markin kitara nousevat pikkuhiljaa korkeampiin, Dire Straitsille ominaisen harkittuihin nuotteihin.
Taannoin kuuntelin tätä YouTubesta. Siellä oli hieno kommentti, eritoten outron kohdalle: “I wish this song would never end...”. Tässä biisissä fade out on parhaimmillaan: mieli tekisi kiskoa laulu takaisin ylös jatkumaan eikä antaa sen vajota soitettujen laulujen kaivon pohjaan.
Levy jatkuu Romeo and Julietin tahdissa. Tässä on allekirjoittaneelle Dire Straitsin rakkauslauluista hienoin. Se käynnistyy akustisella kitara-arpeggiolla, jonka Knopfler soitti legendaarisella resonaattorikitarallaan. Basso kulkee taustalla harvoilla nuoteilla Knopflerin laulaessa jälleen ominaisessa lauluvireessään, välillä lähes lausuen. Teksti kertoo klassisesti Romeosta ja Juliasta, ja huonostihan siinä käy:
Ennenkaikkea kertosäkeen viimeinen rivi on klassinen: “When you’re gonna realise / it was just that the time was wrong”. Eli kertojan mielestä mikään muu ei mennyt vikaan kuin se, että aika oli väärä.
Rakastavaiset ovat tässä, kuten alkuperäisessa tarinassakin, eri lähtökohdista. Unelmat ovat kuitenkin molemmilla samoja ja hetken aikaa ne jaettiin. Nyt ei ole kuitenkaan jäljellä enää mitään ja kertoja on vain yksi Julian sotkuista. Knopfler laulaakin jätetyn näkökulmasta: kaikkiin voi retkahtaa hetkeksi. Vaikka luvattiin kaikki, nyt ollaan enää muisto. Tässä kohtaa myös bändin rytmi muuttuu hetkeksi yksittäisiksi, voimakkaiksi iskuiksi. Rivi “I used to have a scene with him” on laulettukin vähän halveksuvalla soundilla.
Toinen kertosäe on hitusen erilainen kuin edellinen. Nyt muistellaan sitä, että olevinaan rakastettiin ja luvattiin niin olevan ikuisesti. Lopputulemana on edelleen kuitenkin se, että aika vain oli väärä…
Kolmas säkeistö on hiljainen, Knopflerin laulaessa entistä kuiskailevammin ja henkilökohtaisemmin. Kertoja ei osaa puhua kuin TV:ssä eikä kirjoittaa rakkauslaulua niinkuin se on, mutta tekisi mitä vain Julian vuoksi. Viimeisessä säkeistön puolikkaassa taustasoitto häviää olemattomiin. Laulun pojalla ei ole muuta kuin ajatuksensa ja muistot Juliasta ja hetkistä. Loppu on tässä säkeistössä hieno: rakkaus säilyy läpi riimien yhdessä toivonkipinän kanssa.
Lopussa kuullaan sama kertosäe kuin edeltävällä kerralla lukuunottamatta paria 8-osan myöhässä tulevaa virvelin iskua. Aivan biisin päätteeksi puolestaan kuullaan ensimmäisen säkeistön puolikas toista kertaa: aina on jossain Romeo ja Julia ja poika kysyy, että “you and me babe, how about it?”
Skateaway on LP:n A-puolen päätösraita. Tässäkin kuullaan fade-in, jonka pääosassa ovat tamburiini ja rummut. Sointukierto on tutuhkon kuuloinen. Laulu kertoo tytöstä, joka pörräilee rullaluistimilla kuulokkeet korvilla: rock tarjoaa eskapismin mahdollisuuden.
Sieltä löytyi myös levyn nimi! Jos tämä biisi pitäisi tiivistää jotenkin, se tiivistyisi noihin kahteen riviin “But the music make her wanna be the story / And the story was whatever was the song what it was”. Biisi kulkee melodia ja bändi edellä, ei ninkään Knopflerin kitaran varassa kuin edeltäjänsä. Kertosäe on perinteistä, toimivaa Dire Straitsia. Bittanin piano on jälleen esillä kuuluvasti.
Come sippin’ and a slidin’ / life’s a rollerball
Slippin’ and slidin’ / skateaway, that’s all
Sitähän se on. Tässä on myös pitkä outro, ikäänkuin laulun tarina vain jatkuisi ja biisi soisi päähenkilötytön luureissa...
LP:n B-puoli käynnistyy Expresso Lovella. Knopfler laskee biisin käyntiin, jonka jälkeen mukaan liittyy kitara sekä Bittanin dramaattisen kuuloinen piano.
Tämän biisin ensikuuntelu on jäänyt elävästi mieleen. Lokakuun alku 2008, Lieksan kaarisilta, MP3-soitin ja kotimatka lukiolta. Taisi olla torstai-iltapäivä, ja kaunis sellainen.
Expresso Love on jälleen rakkauslaulu, kertoen tytöstä joka on lumonnut pojan. Juuri ennenkuin bändi ryöpsähtää sisään mainitaan “honeysuckle mask”, joka on eräänlainen kasvonaamiohoito (honeysuckle = kuusama). Tyttö käyttänee sitä, koska tuoksuu ruusulta ja maistuu persikalta, hänen vuokseen voisi tehdä mitä vain. Kertojan mukaan hänet “tehtiin taivaassa ja nyt taivas on maan päällä”.
Laulun kertoja kysyy, että onko tämä “Expresso Lovea”, eli hetken huumaa joka sitten laantuu pois?
Toisessa säkeistössä kuultava “hey mister, you wanna take a walk in the wild west end sometime?” on viittaus DS:n ensimmäiseen levyyn ja siellä soivaan Wild West End-biisiin. Kertojan hengitys meinaa salpaantua, kun tyttö kertoo että jätkät eivät tiedä mistään mitään. Kertoja kyllä tietää mitä tahtoo: nimittäin miellyttää häntä. Ja sen lisäksi “everything”.
Kertosäkeen jälkeen siirrytään C-osaan: olkoonkin “Expresso Lovea”, mutta tuntuu hyvältä koska tuntuu oikealta. Kertoja laulaa että “meitsi tehtiin olemaan tyttöni kanssa niinkuin saksofoni tehtiin soimaan yössä”. Seuraava soolonpätkä tulee kuitenkin Knopflerin kitarasta eikä saksofonista. Soolon lopulla kuullaan napakkaa harmoniarifittelyä.
Viimeisessä, hiljaisessa säkeistössä ollaankin sitten lähekkäin, vaikkei sitä ihan suoraan sanotakaan, tytön tehdessä temppujaan. Sitten antaudutaankin vietäväksi: olkoonkin sitä hetken huumaa, koska tuntuu hyvältä.
Tämä rokkaa eri tavalla kuin muut levyn biisit. Jotenkin röyhkeämmin. Erilainen draman tuntu.
Seuraavankin ensikuuntelu on vielä elävämmin mielessä: lukion kakkosluokka ja aamunavaus. Keskusradiosta soi jotain, mikä kuulosti erehdyttävästi Dire Straitsilta, mutta biisiä ei tunnistanut. Soundi oli kuitenkin sellainen, että sen oli pakko olla Making Moviesilta. Myöhemmin saman päivän iltana oli pakko soittaa kyseisen aamunavauksen pitäneelle vuotta nuoremmalle kaverille uimahallin aulakahviosta, että mikä se biisi oli?
Sehän oli Hand in Hand, joka käynnistyy kauniilla akustisen kitaran ja pianon maalaamalla introlla. “The sky is crying, the streets are full of tears”. Kertoja osaa lukea rivien välistä huonoina aikoina. Vertauskuva sateen puhdistavasta vaikutuksesta on aika klassinen.
Kertosäe on suoraa tavaraa: vaikka välillä kohtelin huonosti, niin en tahtonut ketään muuta. Voitaisiinpa kuitenkin pörräillä käsi kädessä niinkuin pariskunnan kuuluu. Soitto on jämäkkää ja melodiassa on tuttuja sävyjä. Knopflerin laulussa on enemmän särmää ja tietynlaista poweria kuin aiemmissa lauluissa.
Toisessa säkeistössä haaveilu jatkuu ja puhutaan vierekkäin nukkumisesta ja siitä, miten olisi mukavaa kysyä että “baby what’s wrong?”. Säkeistö tiivistyy viimeiseen riviinsä “if my love’s in vain / how come my love is so strong” eli jos kertojan rakkaus on turhaa, niin miksi ihmeessä se sitten on niin voimakasta.
Ensimmäiseltä kerralta toistuvan kertosäkeen jälkeen siirrytään viimeiseen, jälleen hiljaisena soivaan säkeistöön. Kertoja kertoo, että mentiinpä yhdessä tai erikseen, niin samaan suuntaan edetään mutta tyttö ei päästä lähelleen. Lopputuloksena on taas vain yksi pieleen mennyt rakkaus. Vaikka kuviot muuttuu niin kertoja pohtii, että eikö vastapuoli koskaan ajattele häntä?
Lopun kertosäkeen jälkeen palataan vielä ensimmäisen säkeistön tunnelmiin. Viimeinen rivi saa uuden sävyn, vaikka sama teksti kuullaan alussakin. “Oh, I can read between the lines” kuulostaa lähes sarkastiselta tässä kohtaa.
Tämä ja Romeo & Juliet ovat jollain tapaa serkuksia mielestäni. Samankaltainen akustinen soundi ja tekstin tarina molemmissa.
Levyn toiseksi viimeinen biisi on sen ainoa perusrokki Solid Rock. Kapakkarokkipianon säestämä pläjäys, jonka teksti on täynnä vertauskuvia ja kitaransointi on Knopfleria omimmillaan. Hiekkalinnat romahtavat vuoroveden myötä.
Kertosäkeessä on hauska uho. "Solid Rock! I wanna give, I don’t wanna be blocked". Kakkossäkeistössä kertoja on kypsynyt mahdollisuuksiin ja turhamaisuuteen, keskeisempää olisi keskittyä olennaiseen. Kysytäänpä myös, että mikä on hölmömpää: “to make a silk purse” eli tehdä jotain hienoa jostain turhasta/epämiellyttävästä vai elää illuusiosssa tai epätietoisuudessa. C-osassa todetaan, että korttitaloa ei luotu kestämään tuulessa mutta kaksi “solid rockia” kyllä kestävät sen.
Näpäkän kitarasoolon jälkeen tulee kolmas säkeistö, jossa riimittely on taidokasta.
Loppuun vielä pari kertosäettä: eipä siihen enempää tarvita. Levyn lyhyin biisi, kolme minuuttia ja 27 sekuntia häikäilemätöntä rokkia. Ei mitään ylimääräistä!
Les Boys päättää levyn. Tästä ei ole paljoa sanomista: kyseessä on lähinnä huvittelunumero levyn lopussa. Kitarasoundi on perinteisen kuulas ja kapakkapiano säestää. Tässä kohtaa kun olisi vielä joku huippubiisi, niin tämä levy nousisi vielä seuraavalle tasolle…
Making Movies on 37 minuutin kestossaan ja vahvassa materiaalissaan levy, jota jaksaa kuunnella. Ei täyteen tungettu, vaan tyylitajulla soitettu albumi, joka viimeistä raitaansa lukuunottamatta on aika kovaa materiaalia. Löytyy itseltäkin CD:nä ja LP:nä, harmi vain että jälkimmäinen on kokenut ajan hampaan vähän turhankin konkreettisesti.
http://open.spotify.com/album/2thaV3YkqjK7f2AL8LC4xF
The album starts with Tunnel of Love. This one is a song to be listened via LP: the fade in and the intro played with organ and piano (it’s borrowed from Carousel Waltz, actually) is great. By the way, sitting behind the keyboards on this album is one Roy Bittan, who is described in the inner sleeve of the record as “Courtesy of the E Street Band”. So he’s main activity has been playing in Bruce Springsteen’s trusty band since 1975.
When the band rushes in and the lead guitar takes its place, the band playing is instantly recognisable. Knopfler’s guitar sound and vocal performance are inimitable. The story of the song is easy: a boy meets a girl and the adventure begins: the arrow of love pierces through boys heart and soul.
The chorus is light and catchy. The sounds and imagery come from their time during the late 70s and early 80s, especially the reference of the “neon light burning”.
With the next verse comes some uncertainty. The girl wants to keep the boy as a stranger and not know too much about him. The chorus following verse is the same as first time: “Tunnel of love” is of course a metaphor. “Spanish City” is in real life a place in Newcastle, England.
When the girl leaves the boy in the end of the verse, Knopfler’s lines get heart-rending: “And watched her walk away / I could have caught up with her easy enough / but something must have made me stay”.
After the chorus comes a solo during which the rhythm of the song is molded a bit before returning to the basic groove. Knopfler’s guitar sings the same song all the time, at times it almost feels as the guitar is in main role and the vocals are irrelevant. In the last quiet section (“And girl it looked so pretty to me…”) Mark’s singing is perfectly unperfect, small and almost whispering. With the guitar leading the song gets out of this quiet section one more time.
The guitar melodies during the outro are beautiful and Knopfler plays at his most soulful. His guitar sound is so bare it wouldn’t forgive any mistakes. The band plays as a piece. As the outro reaches its finale both Bittan’s piano and Knopfler’s guitar rise to higher, specifically selected notes.
I listened to Tunnel of Love via Youtube a while ago. There was a great comment for this one: “I wish this song would never end…”. The effect of fade out is at its best on this song: the listener would want to drag the song out of the “well of heard songs” to play once more.
The record continues with Romeo and Juliet. For me this is the number 1 love song by Dire Straits. It starts with an acoustic guitar arpeggio, played by Knopfler with his legendary resonator guitar. The bass is playing a few selected notes while Knopfler sings in his trademark tone, almost speaking at times. The text is a classic one about Romeo and Juliet.
Juliet / the dice was loaded from the start / and I bet / and you exploded in to my heart
The last line of the chorus is especially a classical one: “When you’re gonna realise / it was just that time was wrong”.
The lovers are, like in the original story, from different backgrounds. Their dreams are the same however, and for a while they were shared. Now all there’s nothing left and the narrator is only one of Julia’s “previous cases”. Knopfler sings from the point of view of the one to have been left: saying you can fall for everyone for a moment. Although they had promised everything, all there’s left now are memories. The band accompanies with single, powerful strokes. The line “I used to have a scene with him” is even sang in contemptous tone.
The second chorus is a bit different than the first one. Now the narrator remembers when they pretended to be in love and promised it would last forever. The time was just wrong, however...
The third verse is a silent one, Knopfler singing even more whispering. The boy can’t talk like on the TV and he can’t write a love song like the way it’s meant to be but he would do anything for his Julia. During the last half of the chorus the band plays minimally. All the narrator has are his thoughts and memories of Julia and their moments together. The ending of this verse of verse is beautiful: love remains through the rhymes along with a spark of hope.
The song ends with the chorus heard after the previous verse. There’s a last half of verse however: there’s always Romeo and Juliet somewhere, the boy asking “you and me babe, how about it?”.
Skateaway is the last song on the LP-versions A-side. This one has a fade in like in “Tunnel of Love”, this time led by tambourine and drums. The chord progression sounds familiar. The song is about a girl who skates around with headphones on, listening to rock ‘n’ roll: rock music offers her a chance of escaping this cruel world.
"She gets rock’n’roll in a rock’n’roll station / and a rock n roll dream-
She's making movies on location / she don't know what it means
But the music make her wanna be the story
And the story was whatever was the song what it was
Rollergirl don't worry
D.J. play the movies all night long"
There’s the album title as well! If this song had to be packed in some way, I’d do it with the lines “But the music make her wanna be the story / And the story was whatever was the song what it was”. The song goes on with the melody and the band in the front, not like its predecessors with Knopfer’s guitar. The chorus is traditional sounding Dire Straits. Bittan’s piano can be heard nicely as well.
Come sippin’ and a slidin’ / life’s a rollerball
Slippin’ and slidin’ / skateaway, that’s all
That’s what it is. This song has a long outro, as like the its story goes on and the song keeps on playing in the girl’s headphones...
The B-side of the LP starts with Expresso Love. Knopfler counts the song in and joins in with his guitar. Also in comes Bittan’s dramatic sounding piano.
The first time I heard this one has been stuck in my memories. It was the beginning of October in 2008, Lieksa's landmark Kaarisilta (="arc bridge"), MP3-player and cycling home from school. I think it was a thursday afternoon, and a beautiful one.
This one is a love song as well, telling the story of a girl who has charmed a boy. Just before the band kicks in there’s a reference to “honeysuckle mask”, which is a kind of facial mask treatment. The girl must be using it, because she smells like a rose and tastes like a peach. The boy would do anything for her… According to him “she was made in heaven and heaven’s in the world”.
The boy asks himself if it’s just “Expresso Love”, meaning it only lasts a moment and then goes away.
The line in the second verse “hey mister, you wanna take a walk in the wild west end sometime?” is a reference to the band’s debut album and a song in it called Wild West End. The narrator gets trouble with his breathing, when the girl says that boys don’t know anything. This one does know what he wants: he wants please his girl. He also wants “everything”.
After the chorus we get to the C-section: albeit being Expresso Love, but it feels good because it feels right, Knopfler singing “I was made to be with my girl like a saxophone was made to blow in the night”. The following solo is however played with a guitar, not a saxophone. There’s some smart harmonic riffs in the end of the solo to be heard.
During the last quiet verse the couple is close to each other although this is not directly called, the girl is doing her magic. Then they surrender: it might be just “Expresso Love”, but it feels good.
This one rocks in a different way than the other songs on the album, kind of bolder. The feel of the drama is different.
The memory of the first listen of this next one is also vividly in mind: it occured in the second year of high school during the day’s opening via central radio. A song was played there that sounded unerringly like Dire Straits but I didn’t recognise it. The sound of it told me it must had to be from the record Making Movies. Later that day I had to call and ask the girl who had played the song what it was: the call was made from swimming baths’ cafe!
The song was called Hand in Hand. It starts with a beautiful intro decorated by an acoustic guitar and the piano. “The sky is crying, the streets are full of tears”. The narrator know how read between the lines during the hard times. The metaphor of the detergent effect of rain is a classic.
The chorus is straight: although I might have treated you bad, I never never wanted no one else. I wish we could go on hand in hand like lovers are supposed to. The band plays assertively and the melody has familiar tones. Knopfler’s singing has more edge and some kind of power than the previous ones.
In the second verse the dreaming goes on and the narrator talks about sleeping next to each other and how lovely it would be to ask “baby, what’s wrong?”. The verse condenses in its last line “if my love’s in vain / how come my love is so strong?”.
The following chorus is the same as the first. After that comes the last verse, which once again chimes quietly. The narrator speaks, that even if the main couple goes ahead together or apart they’ll go in the same direction but the girl wouldn’t let him close. It all ends up in a love gone wrong, once again. The boy wonders that although things change, will the girl think about him anymore.
After the last chorus the song gets back to its beginning. The last line gets a new tone althought it was heard previously. “Oh, I can read between the lines” sound almost sarcastic this time.
This song and Romeo & Juliet are almost like cousins, I think. They both got a similar acoustic sound and the stories have got some similarities as well.
The penultimate song on the album is its only basic rock’n’roll song Solid Rock Accompanied by great rock piano it’s a song with lyrics full of metaphors and trademark guitar playing by mr. Knopfler. The castles made of sand go with the tide.
There’s a funny emanation in the chorus. "Solid Rock! I wanna give, I don’t wanna be blocked". In the second verse the narrator is displeased with possibilities and vanity, it would be more important to focus in the essential. There’s also a question of which is more stupid: to make a silk purse or live in an illusion or confusion. In the C-section he states that a house of card was never made to last in the wind, but two solid rocks can take any kind of weather.
After a punchy guitar solo comes the third verse, which has some great rhyming.
"Because the heart that you break / that's the one that you rely on
The bed that you make / that's the one you gotta lie on
When you point your finger ‘cos your plan fell through
you got three more fingers pointing back at you"
The song ends with the chorus: it needs nothing more. It’s the shortest song on the album, lasting only 3 minutes and 27 seconds. Nothing superflous!
Les Boys is the last song on the album. There’s not much to say about this one: in my mind it’s just a funny piece of music to end the record. The guitar sound is traditionally clear and piano accompanies it nicely. If there would have been one more great song in this slot the record could have taken the next level…
Lasting 37 minutes, Making Movies is a record full of strong material. It's also easy to listen to: not full of stuff but all of it (well, excluding the last track) has been produced with a good taste. I've got this album as a CD and LP as well, sadly the latter hasn't aged very well...
http://open.spotify.com/album/2thaV3YkqjK7f2AL8LC4xFMaking Movies, Dire Straitsin kolmas studioalbumi, julkaistiin 17.10.1980. Tietyllä tapaa DS:n alkuaikojen kehitys huipentui tähän levyyn: seuraavissa siirryttiin hieman pehmeämpään ilmaisuun, tässä on vielä terävyyttä.
Levyn aloittaa Tunnel of Love. Varsinkin LP-levyltä kuunnellessa tämän laulun aloitus on hieno: fade in sekä urku-/pianointro, joka on lainattu Richard Rogersin ja Oscar Hammerstein II:n “Carousel Waltzista”, joka kuultiin alunperin Carousel-musikaalissa v. 1945. Koskettimien takana tällä levyllä istuu muuten Roy Bittan, josta levyn sisälehtisessä käytetään termiä “Courtesy of the E Street Band”. Mies on siis toiminut päätoimenaan Bruce Springsteenin luottobändin pianistina vuodesta 1975 saakka.
Välittömästi kun bändi syöksyy sisään ja soolokitara hyppää esille selviää, mistä bändistä on kyse. Knopflerin kitaran soundi on jäljittelemätön, kuten laulusuorituskin. Tarina on selkeä: poika tutustuu tyttöön ja seikkailu alkaa: rakkauden nuoli lävistää pojan sydämen ja sielunkin.
Sekä B- että C-osa ovat kepeitä ja tarttuvia. Soundimaailma ja kielikuvat ovat “aikansa kuvaa” eli 70-80-lukujen taitteesta, ennenkaikkea maininta neonvaloista palamassa.
Seuraavassa säkeistössä ilmenee hieman epävarmuutta. Tyttö haluaa pitää pojan muukalaisena eikä tietää tästä liikaa. Kertosäe on sama kuin ensimmäisellä kerralla: “Tunnel of Love” on tottakai vertauskuva. “Spanish City” puolestaan on paikka Newcastlessa, Englannissa.
Kun tyttö sitten säkeistön lopussa lähtee, ovat Knopflerin rivit riipaisevia: “And watched her walk away / I could have caught up with her easy enough / but something must have made me stay”. Jostain selittämättömästä syystä ei siis tullut juostua häntä kiinni enää sillä kertaa.
Kertosäkeen jälkeen seuraa soolo, jossa biisin rytmitystä muovaillaan hieman, ennenkuin palataan takaisin perusmeininkiin. Kitara laulaa taustalla koko ajan samaa tarinaa, hetkittäin tulee jopa tunne että kitara olisi pääroolissa ja laulusuoritus toissijaista. Viimeisessä hiljaisessa osassa (“And girl it looked so pretty to me…”) Markin laulaminen on täydellisesti epäpuhdasta, vienoa ja lähes kuiskailevaa. Kitaran liidaamaana tästä suvannosta noustaan pikkuhiljaa vielä kerran lentoon.
Lopukkeen kitaramelodiat ovat kauniita ja Knopflerin soittoa sielukkaimmillaan, soundin ollessa paljas ja näin ollen se ei antaisi virheitä anteeksi. Bändi soittaa tässä yhdessä nätisti. Sekä Bittanin piano että Markin kitara nousevat pikkuhiljaa korkeampiin, Dire Straitsille ominaisen harkittuihin nuotteihin.
Taannoin kuuntelin tätä YouTubesta. Siellä oli hieno kommentti, eritoten outron kohdalle: “I wish this song would never end...”. Tässä biisissä fade out on parhaimmillaan: mieli tekisi kiskoa laulu takaisin ylös jatkumaan eikä antaa sen vajota soitettujen laulujen kaivon pohjaan.
Levy jatkuu Romeo and Julietin tahdissa. Tässä on allekirjoittaneelle Dire Straitsin rakkauslauluista hienoin. Se käynnistyy akustisella kitara-arpeggiolla, jonka Knopfler soitti legendaarisella resonaattorikitarallaan. Basso kulkee taustalla harvoilla nuoteilla Knopflerin laulaessa jälleen ominaisessa lauluvireessään, välillä lähes lausuen. Teksti kertoo klassisesti Romeosta ja Juliasta, ja huonostihan siinä käy:
Ennenkaikkea kertosäkeen viimeinen rivi on klassinen: “When you’re gonna realise / it was just that the time was wrong”. Eli kertojan mielestä mikään muu ei mennyt vikaan kuin se, että aika oli väärä.
Rakastavaiset ovat tässä, kuten alkuperäisessa tarinassakin, eri lähtökohdista. Unelmat ovat kuitenkin molemmilla samoja ja hetken aikaa ne jaettiin. Nyt ei ole kuitenkaan jäljellä enää mitään ja kertoja on vain yksi Julian sotkuista. Knopfler laulaakin jätetyn näkökulmasta: kaikkiin voi retkahtaa hetkeksi. Vaikka luvattiin kaikki, nyt ollaan enää muisto. Tässä kohtaa myös bändin rytmi muuttuu hetkeksi yksittäisiksi, voimakkaiksi iskuiksi. Rivi “I used to have a scene with him” on laulettukin vähän halveksuvalla soundilla.
Toinen kertosäe on hitusen erilainen kuin edellinen. Nyt muistellaan sitä, että olevinaan rakastettiin ja luvattiin niin olevan ikuisesti. Lopputulemana on edelleen kuitenkin se, että aika vain oli väärä…
Kolmas säkeistö on hiljainen, Knopflerin laulaessa entistä kuiskailevammin ja henkilökohtaisemmin. Kertoja ei osaa puhua kuin TV:ssä eikä kirjoittaa rakkauslaulua niinkuin se on, mutta tekisi mitä vain Julian vuoksi. Viimeisessä säkeistön puolikkaassa taustasoitto häviää olemattomiin. Laulun pojalla ei ole muuta kuin ajatuksensa ja muistot Juliasta ja hetkistä. Loppu on tässä säkeistössä hieno: rakkaus säilyy läpi riimien yhdessä toivonkipinän kanssa.
Lopussa kuullaan sama kertosäe kuin edeltävällä kerralla lukuunottamatta paria 8-osan myöhässä tulevaa virvelin iskua. Aivan biisin päätteeksi puolestaan kuullaan ensimmäisen säkeistön puolikas toista kertaa: aina on jossain Romeo ja Julia ja poika kysyy, että “you and me babe, how about it?”
Skateaway on LP:n A-puolen päätösraita. Tässäkin kuullaan fade-in, jonka pääosassa ovat tamburiini ja rummut. Sointukierto on tutuhkon kuuloinen. Laulu kertoo tytöstä, joka pörräilee rullaluistimilla kuulokkeet korvilla: rock tarjoaa eskapismin mahdollisuuden.
"She gets rock’n’roll in a rock’n’roll station / and a rock n roll dream-
She's making movies on location / she don't know what it means
But the music make her wanna be the story
And the story was whatever was the song what it was
Rollergirl don't worry
D.J. play the movies all night long"
Sieltä löytyi myös levyn nimi! Jos tämä biisi pitäisi tiivistää jotenkin, se tiivistyisi noihin kahteen riviin “But the music make her wanna be the story / And the story was whatever was the song what it was”. Biisi kulkee melodia ja bändi edellä, ei ninkään Knopflerin kitaran varassa kuin edeltäjänsä. Kertosäe on perinteistä, toimivaa Dire Straitsia. Bittanin piano on jälleen esillä kuuluvasti.
Come sippin’ and a slidin’ / life’s a rollerball
Slippin’ and slidin’ / skateaway, that’s all
Sitähän se on. Tässä on myös pitkä outro, ikäänkuin laulun tarina vain jatkuisi ja biisi soisi päähenkilötytön luureissa...
LP:n B-puoli käynnistyy Expresso Lovella. Knopfler laskee biisin käyntiin, jonka jälkeen mukaan liittyy kitara sekä Bittanin dramaattisen kuuloinen piano.
Tämän biisin ensikuuntelu on jäänyt elävästi mieleen. Lokakuun alku 2008, Lieksan kaarisilta, MP3-soitin ja kotimatka lukiolta. Taisi olla torstai-iltapäivä, ja kaunis sellainen.
Expresso Love on jälleen rakkauslaulu, kertoen tytöstä joka on lumonnut pojan. Juuri ennenkuin bändi ryöpsähtää sisään mainitaan “honeysuckle mask”, joka on eräänlainen kasvonaamiohoito (honeysuckle = kuusama). Tyttö käyttänee sitä, koska tuoksuu ruusulta ja maistuu persikalta, hänen vuokseen voisi tehdä mitä vain. Kertojan mukaan hänet “tehtiin taivaassa ja nyt taivas on maan päällä”.
Laulun kertoja kysyy, että onko tämä “Expresso Lovea”, eli hetken huumaa joka sitten laantuu pois?
Toisessa säkeistössä kuultava “hey mister, you wanna take a walk in the wild west end sometime?” on viittaus DS:n ensimmäiseen levyyn ja siellä soivaan Wild West End-biisiin. Kertojan hengitys meinaa salpaantua, kun tyttö kertoo että jätkät eivät tiedä mistään mitään. Kertoja kyllä tietää mitä tahtoo: nimittäin miellyttää häntä. Ja sen lisäksi “everything”.
Kertosäkeen jälkeen siirrytään C-osaan: olkoonkin “Expresso Lovea”, mutta tuntuu hyvältä koska tuntuu oikealta. Kertoja laulaa että “meitsi tehtiin olemaan tyttöni kanssa niinkuin saksofoni tehtiin soimaan yössä”. Seuraava soolonpätkä tulee kuitenkin Knopflerin kitarasta eikä saksofonista. Soolon lopulla kuullaan napakkaa harmoniarifittelyä.
Viimeisessä, hiljaisessa säkeistössä ollaankin sitten lähekkäin, vaikkei sitä ihan suoraan sanotakaan, tytön tehdessä temppujaan. Sitten antaudutaankin vietäväksi: olkoonkin sitä hetken huumaa, koska tuntuu hyvältä.
Tämä rokkaa eri tavalla kuin muut levyn biisit. Jotenkin röyhkeämmin. Erilainen draman tuntu.
Seuraavankin ensikuuntelu on vielä elävämmin mielessä: lukion kakkosluokka ja aamunavaus. Keskusradiosta soi jotain, mikä kuulosti erehdyttävästi Dire Straitsilta, mutta biisiä ei tunnistanut. Soundi oli kuitenkin sellainen, että sen oli pakko olla Making Moviesilta. Myöhemmin saman päivän iltana oli pakko soittaa kyseisen aamunavauksen pitäneelle vuotta nuoremmalle kaverille uimahallin aulakahviosta, että mikä se biisi oli?
Sehän oli Hand in Hand, joka käynnistyy kauniilla akustisen kitaran ja pianon maalaamalla introlla. “The sky is crying, the streets are full of tears”. Kertoja osaa lukea rivien välistä huonoina aikoina. Vertauskuva sateen puhdistavasta vaikutuksesta on aika klassinen.
Kertosäe on suoraa tavaraa: vaikka välillä kohtelin huonosti, niin en tahtonut ketään muuta. Voitaisiinpa kuitenkin pörräillä käsi kädessä niinkuin pariskunnan kuuluu. Soitto on jämäkkää ja melodiassa on tuttuja sävyjä. Knopflerin laulussa on enemmän särmää ja tietynlaista poweria kuin aiemmissa lauluissa.
Toisessa säkeistössä haaveilu jatkuu ja puhutaan vierekkäin nukkumisesta ja siitä, miten olisi mukavaa kysyä että “baby what’s wrong?”. Säkeistö tiivistyy viimeiseen riviinsä “if my love’s in vain / how come my love is so strong” eli jos kertojan rakkaus on turhaa, niin miksi ihmeessä se sitten on niin voimakasta.
Ensimmäiseltä kerralta toistuvan kertosäkeen jälkeen siirrytään viimeiseen, jälleen hiljaisena soivaan säkeistöön. Kertoja kertoo, että mentiinpä yhdessä tai erikseen, niin samaan suuntaan edetään mutta tyttö ei päästä lähelleen. Lopputuloksena on taas vain yksi pieleen mennyt rakkaus. Vaikka kuviot muuttuu niin kertoja pohtii, että eikö vastapuoli koskaan ajattele häntä?
Lopun kertosäkeen jälkeen palataan vielä ensimmäisen säkeistön tunnelmiin. Viimeinen rivi saa uuden sävyn, vaikka sama teksti kuullaan alussakin. “Oh, I can read between the lines” kuulostaa lähes sarkastiselta tässä kohtaa.
Tämä ja Romeo & Juliet ovat jollain tapaa serkuksia mielestäni. Samankaltainen akustinen soundi ja tekstin tarina molemmissa.
Levyn toiseksi viimeinen biisi on sen ainoa perusrokki Solid Rock. Kapakkarokkipianon säestämä pläjäys, jonka teksti on täynnä vertauskuvia ja kitaransointi on Knopfleria omimmillaan. Hiekkalinnat romahtavat vuoroveden myötä.
Kertosäkeessä on hauska uho. "Solid Rock! I wanna give, I don’t wanna be blocked". Kakkossäkeistössä kertoja on kypsynyt mahdollisuuksiin ja turhamaisuuteen, keskeisempää olisi keskittyä olennaiseen. Kysytäänpä myös, että mikä on hölmömpää: “to make a silk purse” eli tehdä jotain hienoa jostain turhasta/epämiellyttävästä vai elää illuusiosssa tai epätietoisuudessa. C-osassa todetaan, että korttitaloa ei luotu kestämään tuulessa mutta kaksi “solid rockia” kyllä kestävät sen.
Näpäkän kitarasoolon jälkeen tulee kolmas säkeistö, jossa riimittely on taidokasta.
"Because the heart that you break / that's the one that you rely on
The bed that you make / that's the one you gotta lie on
When you point your finger ‘cos your plan fell through
you got three more fingers pointing back at you"
Loppuun vielä pari kertosäettä: eipä siihen enempää tarvita. Levyn lyhyin biisi, kolme minuuttia ja 27 sekuntia häikäilemätöntä rokkia. Ei mitään ylimääräistä!
Les Boys päättää levyn. Tästä ei ole paljoa sanomista: kyseessä on lähinnä huvittelunumero levyn lopussa. Kitarasoundi on perinteisen kuulas ja kapakkapiano säestää. Tässä kohtaa kun olisi vielä joku huippubiisi, niin tämä levy nousisi vielä seuraavalle tasolle…
Making Movies on 37 minuutin kestossaan ja vahvassa materiaalissaan levy, jota jaksaa kuunnella. Ei täyteen tungettu, vaan tyylitajulla soitettu albumi, joka viimeistä raitaansa lukuunottamatta on aika kovaa materiaalia. Löytyy itseltäkin CD:nä ja LP:nä, harmi vain että jälkimmäinen on kokenut ajan hampaan vähän turhankin konkreettisesti.
http://open.spotify.com/album/2thaV3YkqjK7f2AL8LC4xF
maanantai 19. tammikuuta 2015
Toomion TOP100: 99. Offspring – Smash
Tuottaja: Thom Wilson
Nauhoitettu: 1993
Julkaistu: 8.4.1994
Levy-yhtiö: Epitaph
Suomen TOP40-listalla kakkosena, jenkkien Billboardin nelosena. Edelleen eniten myynyt yksityisen levy-yhtiön julkaisema levy.
SINKUT
• Come Out and Play
• Self Esteem
• Gotta Get Away
Offspring oli ensimmäinen bändi, jonka kaikki levyt oli pakko saada.
Pidin tästä bändistä ja musiikista, ilman ryhmäpainetta. En siis pitänyt siitä siksi, koska kaveritkin tykkäsivät. Se vain kuulosti hyvältä. Metallin kautta punk-kentälle heilumaan kävi siis teinin tie.
Offspring oli siitä jännittävä bändi, että se sekoitti grungen ja punkin aika hyvin yhteen. Grungesta puuttuva vauhti löytyi punkista, kun taas jonkinlainen teknisyys ja angsti oli grungen peruja. Äänimaailma oli selkeä, eikä muusikissa turhia kikkailtu. Se sopi nuoren miehen elämäntyyliin. Tai enhän minä oikeastaan mikään mies vielä silloin ollut. Pahainen kakara korkeintaan.
Kansitaide ei ollut kaunista. Inhosin sitä. Muistan luokaltani pojan, jolla oli Smashin paita. En voinut käsittää kuinka rumaa grafiikkaa oli saatettu ahtaa niin hyvään levyyn. Nykyään tuon tarkoituksen ymmärtää kyllä. Sehän kuvantaa pahaa oloa ja angstia, jota kohderyhmä eli teinit juuri kokevat tai haluavat kokea. Smash nimenä ei kerro oikein mitään. Mutta se on juuri sopivan hölmö nimi levylle, joka kuitenkin lähtökohtaisesti on suunnattu teini-ikäisille.
Levyn intro on oikeastaan sitä, mikä on Ausculto.comin perusajatus ja minun henkilökohtainen toive. Viinin voi vaihtaa olueen ja CD:n mihin muotoon haluaa, mutta muuten tässä on hyvin paljon sanomaa punk-levyn introksi:
Enemmän levystä kertova lause löytyy biisistä Smash:
Sellaista musiikkiahan tämä oli. Tosin se menestyi niin hyvin, että Offspringin kuuntelu alkoi olla nimenomaan trendikästä.
Biiseistä ei juuri heikkoa hetkeä löydy. Come Out and Play on itselleni niin loppuunsoinut, että en pysty siitä objektiivisesti kertomaan. Clashmainen What Happened to You ei oikein istu muuhun kaahailuun reggae-riffillään, mutta muuten levyllä on hyvä flow. Nopeatempoisia ja lyhyitä mättöjä ja raskaampia, mutta silti ylivyöryviä lohkareita. Jälkimmäisiä ovat juuri kaikki singlet.
Pojat soittavat kolmannella levyllään jo aika sähäkästi ja Dexter Holland on karismaattinen keulahahmo. Tämän levyn aikoihin kitaristi Noodles kertoi jossain haastattelussa heidän olleen aivan umpisurkeita soittajia aluksi. Kovin paljon bändin kokoonpano ei olekaan vaihdellut, vaikka ura on jo pitkä. Rumpali on vaihtunut tämän levyn aikaisesta Weltysta. Itse pidin hänen tyylistään soittaa.
Smash on kuunneltu omalta osaltani niin loppuun, ettei kopioitu kasetti enää toimi. Siksi ennen tätä listaa olikin ostettava tuo CD. Edellisestä kuuntelukerrasta oli mennyt varmaan 5 vuotta. Ja hyvin toimi taas. Omat ajatukseni seilaavat kaverini autotalliin, jossa asenneltiin tämän tahdissa Mitsubishi Coltiin uusia autostereoita. Wunderbaumin tuoksuista ja päämäärätöntä hosumista.
Vaikka introssa ohjeistetaankin muuta, niin autoillessa ja juostessa matkaan tämä levy. Se on rautaa.
PARHAAT HETKET
• Bad Habit – Tämähän alkaa sellaisella grunge-introlla. että saa olla Nirvanakin kaateellinen. Hyviä suvantoja ja kunnon runttausta.
• Killboy Powerhead – Vaikka onkin Didjits-cover, niin yksi parhaista tämä on ollut ihan alusta asti. Erityisesti vanhan liiton tyyliin kupuun soitettu kerron komppi saa mielen lämpimäksi.
• So Alone – Mahtavaa ”haistakaa kaikki paska”-fiilistä. Ja jos biisi kestää reilun minuutin, on jo siitä annettava täydet pisteet. Ei mitään turhaa niplausta.
• Smash – Tässä näkyy Offspringin taito tehdä lähes tyhjästä täydellistä. Ei bändi tarvitse kuin rummut ja kitaran, saadakseen aikaan hyviä väliosia.
EI LÄHDE
• Gotta Get Away – Vähän ankeaa jyystöä hyvän alun jälkeen.
• What Happened to You – Ärsyttävän iloinen kappale sotkemaan hyvää angstausta. Reggae-poljento ei muutenkaan kovin usein kolahda.
Nauhoitettu: 1993
Julkaistu: 8.4.1994
Levy-yhtiö: Epitaph
Suomen TOP40-listalla kakkosena, jenkkien Billboardin nelosena. Edelleen eniten myynyt yksityisen levy-yhtiön julkaisema levy.
SINKUT
• Come Out and Play
• Self Esteem
• Gotta Get Away
Offspring oli ensimmäinen bändi, jonka kaikki levyt oli pakko saada.
Pidin tästä bändistä ja musiikista, ilman ryhmäpainetta. En siis pitänyt siitä siksi, koska kaveritkin tykkäsivät. Se vain kuulosti hyvältä. Metallin kautta punk-kentälle heilumaan kävi siis teinin tie.
Offspring oli siitä jännittävä bändi, että se sekoitti grungen ja punkin aika hyvin yhteen. Grungesta puuttuva vauhti löytyi punkista, kun taas jonkinlainen teknisyys ja angsti oli grungen peruja. Äänimaailma oli selkeä, eikä muusikissa turhia kikkailtu. Se sopi nuoren miehen elämäntyyliin. Tai enhän minä oikeastaan mikään mies vielä silloin ollut. Pahainen kakara korkeintaan.
Kansitaide ei ollut kaunista. Inhosin sitä. Muistan luokaltani pojan, jolla oli Smashin paita. En voinut käsittää kuinka rumaa grafiikkaa oli saatettu ahtaa niin hyvään levyyn. Nykyään tuon tarkoituksen ymmärtää kyllä. Sehän kuvantaa pahaa oloa ja angstia, jota kohderyhmä eli teinit juuri kokevat tai haluavat kokea. Smash nimenä ei kerro oikein mitään. Mutta se on juuri sopivan hölmö nimi levylle, joka kuitenkin lähtökohtaisesti on suunnattu teini-ikäisille.
Levyn intro on oikeastaan sitä, mikä on Ausculto.comin perusajatus ja minun henkilökohtainen toive. Viinin voi vaihtaa olueen ja CD:n mihin muotoon haluaa, mutta muuten tässä on hyvin paljon sanomaa punk-levyn introksi:
“Ahhhhh, it’s time to relax,
and you know what that means,
a glass of wine, your favourite easy chair,
and of course this compact disc playing and your home stereo.
So go on, indulge yourself,
that’s right, kick off your shoes, put your feet up,
lean back and just enjoy the melodies.
After all, music soothes even the savage beasts.”
- Time to Relax
and you know what that means,
a glass of wine, your favourite easy chair,
and of course this compact disc playing and your home stereo.
So go on, indulge yourself,
that’s right, kick off your shoes, put your feet up,
lean back and just enjoy the melodies.
After all, music soothes even the savage beasts.”
- Time to Relax
Enemmän levystä kertova lause löytyy biisistä Smash:
”I’m not a trendy asshole
I Do what I want
I Do what I feel like”
- Smash
I Do what I want
I Do what I feel like”
- Smash
Sellaista musiikkiahan tämä oli. Tosin se menestyi niin hyvin, että Offspringin kuuntelu alkoi olla nimenomaan trendikästä.
Biiseistä ei juuri heikkoa hetkeä löydy. Come Out and Play on itselleni niin loppuunsoinut, että en pysty siitä objektiivisesti kertomaan. Clashmainen What Happened to You ei oikein istu muuhun kaahailuun reggae-riffillään, mutta muuten levyllä on hyvä flow. Nopeatempoisia ja lyhyitä mättöjä ja raskaampia, mutta silti ylivyöryviä lohkareita. Jälkimmäisiä ovat juuri kaikki singlet.
”Smash on kuunneltu omalta osaltani niin loppuun, ettei kopioitu kasetti enää toimi.”
Pojat soittavat kolmannella levyllään jo aika sähäkästi ja Dexter Holland on karismaattinen keulahahmo. Tämän levyn aikoihin kitaristi Noodles kertoi jossain haastattelussa heidän olleen aivan umpisurkeita soittajia aluksi. Kovin paljon bändin kokoonpano ei olekaan vaihdellut, vaikka ura on jo pitkä. Rumpali on vaihtunut tämän levyn aikaisesta Weltysta. Itse pidin hänen tyylistään soittaa.
Smash on kuunneltu omalta osaltani niin loppuun, ettei kopioitu kasetti enää toimi. Siksi ennen tätä listaa olikin ostettava tuo CD. Edellisestä kuuntelukerrasta oli mennyt varmaan 5 vuotta. Ja hyvin toimi taas. Omat ajatukseni seilaavat kaverini autotalliin, jossa asenneltiin tämän tahdissa Mitsubishi Coltiin uusia autostereoita. Wunderbaumin tuoksuista ja päämäärätöntä hosumista.
Vaikka introssa ohjeistetaankin muuta, niin autoillessa ja juostessa matkaan tämä levy. Se on rautaa.
PARHAAT HETKET
• Bad Habit – Tämähän alkaa sellaisella grunge-introlla. että saa olla Nirvanakin kaateellinen. Hyviä suvantoja ja kunnon runttausta.
• Killboy Powerhead – Vaikka onkin Didjits-cover, niin yksi parhaista tämä on ollut ihan alusta asti. Erityisesti vanhan liiton tyyliin kupuun soitettu kerron komppi saa mielen lämpimäksi.
• So Alone – Mahtavaa ”haistakaa kaikki paska”-fiilistä. Ja jos biisi kestää reilun minuutin, on jo siitä annettava täydet pisteet. Ei mitään turhaa niplausta.
• Smash – Tässä näkyy Offspringin taito tehdä lähes tyhjästä täydellistä. Ei bändi tarvitse kuin rummut ja kitaran, saadakseen aikaan hyviä väliosia.
EI LÄHDE
• Gotta Get Away – Vähän ankeaa jyystöä hyvän alun jälkeen.
• What Happened to You – Ärsyttävän iloinen kappale sotkemaan hyvää angstausta. Reggae-poljento ei muutenkaan kovin usein kolahda.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)