Keikkaraportti: Die Seis Mescalinos (vai oliko se Eppu Normaali?) Tavastialla 3.6.2026

Vapun aikoihin ilmaantui Tikettiin myyntiin kummallinen keikka: saksalais-meksikolainen salsayhtye Die Seis Mescalinos esiintyisi vuoden ainoalla Suomen keikallaan Helsingin Tavastialla kesäkuun kolmantena päivänä. Kahden kympin arvoinen lippu tuli napattua heti ja ilmoiteltua keikkakavereillekin, että tämä ainutkertainen mahdollisuus kannattaa hyödyntää.

Keikkapäivän alkuillassa kello neljän jälkeen käppäiltiin Tavastian ovelle. Kun rock-kehdon ovesta kaupunkiin luikahti erehdyttävästi Juha Torvista muistuttanut harmaatukka, keikkakaveri Santtu totesi että ”jaahas, salaisuuksien kammio on paljastunut”. Jännitys tiivistyy.

Ehdin ensimmäiseksi jonon kärkeen Tavastian ovelle. Kun heti perään seuraan alkoi löytyä niin Eppu- kuin Springsteen-heimoista tuttua jengiä, niin parituntinen ennen ovien aukeamista meni joutuisasti tarinoita vaihtaessa ja edes pientä varjoa lämpimästi porottaneelta auringolta etsien.

Sisään päästiin luvatusti klo 19. Käveltiin suoraan saliin ja napattiin eturivin paikat kavereiden kanssa ja todettiin, että vaikka biisilista voitaisiin nähdä niin yritetään vältellä viimeiseen asti. Muisteltiin vanhoja keikkoja ja kerroin esimerkiksi, kuinka 2006 Kosketuksessa-ohjelman kuvauksissa melkein kuulin Pannaan pannaan bändin alettua tapailla sen säveliä, mutta Martti ei kuitenkaan tarttunut mukaan. Todettiin yksimielisesti että se oli varmaan lähimpänä osumaa sen kappaleen kohdalla, sitä ei kyllä koskaan tulla keikalla kuulemaan.

Salinkin puolella aika lensi siihen malliin, että puolitoistatuntinen vierähti ja keikka alkoi aika tarkalleen ilmoitettuna ajankohtana 20.30. Die Seis Mescalinos saapui lavalle muistuttaen kuitenkin erehdyttävästi Eppu Normaalia, mitä nyt Pantsella oli päässään sombrero. Martti kertoi heti alkuun, että bändi yritti hämätä yleisöä ja nähtävästi onnistui aika hyvin: porukka oletti keikalla olevan Eppu Normaalin mutta me olemme Die Seis Mescalinos ja versioimme Eppujen kappaleita.

Kuten olettaa sopi, oli settiin kaivettu harvemmin kuultua materiaalia koesoitettavaksi ennen kesän isoja keikkoja jotka alkaisivat kaksi päivää Tavastian jälkeen Bolt-areenalta. Aloitus oli heti sellainen, jota ei tullut esille missään ennakkospekulaatioissa: sähkökeikoilla yli kymmeneen vuoteen kuulematon Ei säästä perheen koiraakaan Paunon vastustamattomasti tulkitsemana. Perään Akun tehdas ja kertakaikkisen hyväntuuliset pirskeet olivat käynnissä viimeistä kertaa näissä merkeissä klubikeikalla.

Kolmosbiisin kohdalla jo spiikissä otti mahanpohjasta: mitä ihmettä! PANNAAN PANNAAN! Ei oltu taidettu soittaa neljäänkymmeneen vuoteen. Kulki mahtavasti ja yleisön hymyt tuntuivat leijailevan salin yllä. Mahtava nosto.

Fanisuosikit jatkuivat rokkaavammalla otteella Viinaa tsat tsat tsaa ja On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa saadessa vuoronsa vuosien jälkeen. Hipit rautaa oli ensimmäinen megahitti vuorossa ja oli oma vangitseva itsensä. Ruusukallion vankka soitto kiinnitti huomion.

Kultaista sadetta oli kuin olikin pitänyt paikkansa vielä sähkösetteihin siirryttäessä. Kun kävin talven akustisella kiertueella Hyvinkäällä jättämässä omat jäähyväiset sen tyypin keikoille, pyyhin kyyneleitä tämän biisin kohdalla ajatellen kuulleeni sen viimeistä kertaa elävänä. Nyt pyyhin taas silmäkulmia, kun sainkin kokea sen vielä kerran. Iltaman helmiä.

Sitten mentiin vielä hetkeksi albumiraitaosastolle. Talven setistä mukana pysyivät Viihteen kuningas, jonka paikkaa puoltaa tietysti Iiron piano, sekä Sotilaallinen tyhjiö, joka kuulutettiin jälleen bändin yhteislaulusuosikiksi ja kirvoittikin messevät kuorot. Koko illan tuntuikin että porukka lauloi mukana hienosti sekä palkitsi Iiron pianosooloja useampaan kertaan kuuluvin aplodein ja vihellyksin.

Setin yllättäjiin lukeutui seuraavaksi kuultu Tien päällä taas, jota ei oltu keikoilla kuultu sitten Ratinan keikan ja bändin 40-vuotisjuhlallisuuksien vuosikymmen sitten. Rullasi hienosti käyntiin päästyään. Sitä seurasikin hittikattaus startaten kolmikolla Vuonna ’85, Suomi-ilmiö ja Afrikka, sarvikuonojen maa. ”Kasiviis” meinasi tuntua joskus puhkisoitetulta, mutta keikkajyränä se on lyömätön. ”Afrikassa” meinasi olla mukavaa vaaran tuntua ja ne viidakkorummut toimivat aina. Yhteislaulusta ei tässä kohti keikkaa tarvinne erikseen mainita.

Saksassa ja Meksikossa ei kuulemma harrasteta kuin korkeintaan kaktushommia eikä bändi puolla viinalla läträämistä, mutta arvelivat soittaa Eppujen pari tunnetuinta juomalaulua, totesi Martti ja vuoroon tulivat totta kai Murheellisten laulujen maa sekä Baarikärpänen. Ensin mainittuun suhtauduttiin hienolla huokaisulla jälleen kerran ensimmäisen A-duurin laskeuduttua ja jälkimmäiseen osallistuttiin niin kuin keskiviikkoiltainen Tavastian yleisö vain suinkaan kykeni. Heti perään Iiro löi käyntiin Urheiluhullun, jonka jännite rakentuu nykyään hienosti biisin edetessä. Näytöille heijastetut kuvat olivat ennallaan.

Pääsetti loppui veret seisauttavasti Kun olet poissa merkeissä. Pimeällä lavalla sähköpianolla aloitettu ja hetken kuluttua kitarasankareiden mukaan liityttyä hiljalleen virittynyt teos oli (jälleen) illan kohokohta. Huikea, huikea esitys ja karvat pystyssä yleisössä. Tämän jälkeen kiitokset ja kumarrukset ennen takaoikealle siirtymistä.

Tässä kohtaa jo hahmotti, että soittamatta on vielä hittejä melkoinen läjä. Ylimääräisiä valitessa oltiinkin luotettu klassikoihin isolla koolla. Encoret avasti Kitara, taivas ja tähdet tilulii-kitaroineen: täyden kympin biisi nyt ja aina. Perään toinen samanmoinen eli Joka päivä ja joka ikinen yö ennen vuoden 1980 helmeä Puhtoista lähiötä, jonka loppuhuuma oli jälleen tehokas.

Klubikeikkahengessä tuli vielä toinenkin encore, kahden biisin mittainen. Njet njetin kohdalla tietää, että loppu häämöttää ja kun sen perään tuli vielä Kaikki häipyy, on vain nyt välähti jo mielessä että kohta tämä oikeasti loppuu lopullisesti. Onneksi on hienoja keikkoja vielä jäljellä. ”Ei huomista, ei eilistä, vain tämän hetken voit nähdä peilistä”.

Bändi oli hienossa iskussa ja loppujen lopuksi luonnollisimmassa ympäristössään sähkökitarakeikalla, vaikka akustiset setitkin hienoja olivat. Ei ole kysymystäkään etteikö viimeisestä keikkakesästä tule hieno kunniakierros ja kun stadioneille vielä lisätään nyt kuulematta jääneet hitit kuten ”Reppu”, ”Tahrat”, ”Viherjoki”, ”Tango” tai ”Linnunrata”, niin niistä tulee melkoiset spektaakkelit. Oma odotus on että kaikki hitit soitetaan ja päälle vielä hyvä kattaus harvemmin kuultua materiaalia. Tällä tietoa lienee stadionkeikkojen soittoaika reilusti neljättä tuntia…

Hyväntuulisuus paistoi koko Yhtyeestä kauas. Tuli jopa mielikuva, että Torvinen jäi tällä kertaa vähän paitsioon kun ei ollut tarvetta pitää yksin tunnelmaa yllä varsinkin Syrjän veljesten oltua molempien energisiä ja positiivisia hahmoja lavalla. Rytmiryhmä virnuili tuttuun malliin ja Iiro tutkaili yleisöä soittonsa lomassa useaan otteeseen.

Oli kaiken logistisen säädön väärti reissu. Saa nähdä tuleeko vielä ennen Ratinoita lähdettyä johonkin kesäfestareille, tällä hetkellä tuntuu että ehkä ei. Komea loppuhuipennus on luvassa parin kuukauden kuluttua.

Keikkaraportti: Eppu Normaali Kuhmossa 27.1.2026

 

 

Niin se vihdoin koitti päivä, että Eppu Normaalin viimeinen keikkavuosi käynnistyi ensimmäisellä keikallaan. Viimeisen mahdollisuuden kunniaksi päätin ottaa teemaksi ”mä kierrän ympäri maan” ja yrittää käydä vuoden aikana keikoilla parhaani mukaan. Talven akustiselle konserttisalikiertueelle tuli hankittua liput yhteensä seitsemälle keikalle (hyvä että ehdin, sillä kiertue myytiin aika äkkiä loppuun!) ja eilen rundi alkoi aina mahtavasta Kuhmo-talosta.

Keikka alkoi perinteisen koruttomasti, mutta hyvin yllättävillä lauluilla. Ensimmäisenä kuultiin viimeisimmältä studiolevyltä ”Syvään päähän” vuodelta 2007 löytyvä Kun valot tulevat vastaan. Laulun jälkeisessä juonnossaan Martti Syrjä valotti illan kulkua: ilta olisi jaettu armeliaasti puoliajalla, ensimmäisessä osiossa kuultaisiin harvinaisuuksia ja toisessa niitä tutumpia lauluja. Savuna ilmaan seurasi vajaan vuosikymmenen takaa tutussa akustisessa asussaan.

Kolmantena kuultiin sellainen biisi, jota olen metsästänyt. Tietenkin viimeisen vuoden teemaan sopii, että Kalkkiviivoilla mukaan nousee. Vähän jäi sellainen vaikutelma, että bändiäkin jännitti sitä pitkästä aikaa esittää, mutta hienolta kuulosti. Aku ajoi komppia jalka kaasulla. Jes!
Seuraavanakin tuli itselle keikalla aiemmin osumaton laulu, joka meni jopa hieman ohi edeltävän jäljiltä itseä keräillessä. Aikoinaan Reppulaulun b-puolena julkaistu Pari kaunista riviä oli taas todelista jokeriosastoa, ei ole paljon 2000-luvulla soinut.

Ruba lähti liikkeelle vähän huolimattomasti, mutta oli piristävä kuulla ensimmäistä kertaa yli vuosikymmeneen. Hipit rautaa puolestaan ei ole näiden akustisten kiertueiden setteihin aiemmin lukeutunut mutta lukeutuu omilla listoilla kympin biiseihin.
”Koska Iiro on mukana niin pitäähän tämä soittaa” alustettiin Viihteen kuningas, joten veljekset Syrjä jakoivat lauluvastuun perinteisesti. Tätä on soitettu ilahduttavan paljon sen jälkeen kun Ratinan 40-vuotisjuhlakeikalla settiin ui. Suolaista sadetta lukeutui illan hienoimpiin numeroihin vähän yllättäenkin.

Sitten syöksyttiin uran alkuhämäriin useamman laulun ajaksi. Akun tehdas oli niitä, joita ei akustisilla keikoilla olla soitettu. Yleisö lauloi hienosti mukana aina biisin nimen tullessa kohdille. Toinenkin levynnimibiisi kuultiin heti perään, kun vuoron sai vanha progeteos Tie vie. Tämäkin oli itselle keikalla aiemmin osumaton enkä osannut yhtään odottaa että nyt se tulisi. Mahtavaa.

Onnellinen hetki elämässä on aina riemastuttava maistiainen paitsioon jääneeltä ”Aku ja köyhät pojat”-levyltä vuodelta ’83. Sitä seurasi huolella spiikattu ralli debyyttilevy ”Aknepopilta” eli mainio Rääväsuita ei haluta Suomeen. Ykkössetti viimeisteltiin kahdella ”Repulliseltä hittejä” löytyvällä klassikolla nimiltään Linnunradan laidalla ja Urheiluhullu.

Toiseen settiin tultiin reilun puolen tunnin väliajalta bändin ihmetellessä, ettei tyhjiä paikkoja ollut katsomoon ilmaantunut ja kaikki olivat jääneet. Totesivatpa, että seuraavan biisin jälkeen kyllä lähtijöitä ilmaantuu, kun vuoroon tuli Lautturi. Laulu, joka nostettiin ohjelmistoon edelliselle akustiselle kiertueelle vuonna 2022, mutta jota ei muuten ollakaan soiteltu. Kiva, että piti paikkansa myös tälle vuodelle.

Kaksi seuraavaa olivat kovinta klassikko-osastoa (Joka päivä ja joka ikinen yö -> Puhtoinen lähiöni), mutta sitten seurasi taas jotain täysin yllättävää ja mahtavaa. Martti totesi bändin harjoitelleen ohjelmistoon jotain, mitä ei olla koskaan esitetty Pantsenkin todetessa, että ”joo, ei tätä olla vedetty”. Kultaista sadetta! ”Valkoisen kuplan” helmi, josta en osannut edes haaveilla. Jälkikäteen pohdittuna saattoi olla illan hienoin esitys: tempo oli täydellinen ja Martti lauloi juuri niin kauniisti, kuin olettaa saattoi.

Afrikka, sarvikuonojen maa keinui kuten aina, ja sitä seurasi vielä yksi hieman harvinaisempi valinta yhteislauluralli Sotilaallisen tyhjiön merkeissä. Sen jälkeen käynnistyi hittikimara.

Suomi-ilmiötä ei akustisissa seteissä olla kuultu. Tempo oli hieman kovimpia keikkaversioita hitaampi ja hetkittäin lähes suistohenkinen sovitus oli mainio. Iirokaan ei soittanut koko ajan, vaan antoi viisikon louhia menemään. Murheellisten laulujen maassa sen sijaan pianoa tuli senkin edestä ja yleisön suosionosoitukset Martin kuuluttaessa biisin nimen osoittivat, miksi se pitää soittaa joka ilta. ”Ryynien” perään lähti heti Kun olet poissa, joka alkoi tällä kertaa tunnelmallisesti Iiron pianolla. Laulusta on ollut konserttisalikiertueilla tapana soittaa pienieleisempää versiota, jota Aku säestää sudeilla: niin nytkin. Baarikärpänenkin lähti pianolla ja Pantse tulkitsi sen vastustamattomasti edelleen

.
Ensimmäistä kertaa akustisilla kiertueilla settiin oli lisätty myös vanha kunnon Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset, joka kuuluu keikoilla kuulla perässään aina luotettava Vihreän joen rannalla (kauan sitten) sekä Tahroja paperilla, jonka kohdalla tajusin kuinka jumalaisen hyvä laulu se on. Pääsetti loppui kiertueen nimikappaleeseen Kaikki häipyy, on vain nyt.

Encorea ei tarvinnut kauaa vaatia. ”Tämä seuraava schlager on hyvin tuttu” vakuutti Martti ja vuoroon tuli Kitara, taivas ja tähdet ennen kuin Njet njet todella kovaäänisine yleisönlaulatuksineen saatteli jäähyväisvuoden ensimmäisen keikan historian kirjoihin. Knoppina mainittakoon, että lavalla olleessa biisilistassa encoren avauksena oli Hyi meitä, saa nähdä ilmaantuko se settiin jossain kohti kiertuetta…

Oli hieno kiertueen avaus ja biisilistasta varmasti irtoaa jokaiselle jotain. Fanisuosikeita oli ohjelmistossa jopa yllättävän paljon toisen setin ollessa sitten ”crowd pleasereita”.  Alkukeikasta soundit olivat ehkä hieman tuhnuiset ja bändistäkin saattoi aistia pientä jännitystä Martin unohtaessa sanatkin kerran tai kaksi, mutta ne kuuluvat ensimmäiseen keikkaan. Omalla kohdalla tänään vielä uusiksi Kuhmossa ja huomenna Oulussa ennen seuraavia seikkailuita!