Toomion TOP200-biisit: 102. Pariisin kevät – Pyykkipäivä (2008)

 

Tämän bändin demotuotoksia löytyi vaimoni mp3-kokoelmista. Kun sitten 2008 bändi ilmestyi tuikkimaan julkisuuteen, oli sen keikkailemattomuudessa jotain hienoa. Yhden miehen projekti kun oli.

Meteoriitti-albumilla on useita kovia kappaleita, mutta olen aina pitänyt Pyykkipäivästä. Se valuu hitaasti pitkin mukin reunaa. Myös Aurélie Potin Suaun ranskalaisittain lausuma suomi sopii tähän.

Kappaleen tunnelmassa on jotain, ehkä kylmää, mutta valoisaa kevättä. Samalla siinä on häivähdys omaa äitiäni ajalta, jolloin pyykit pestiin pulsaattorikoneella ja ripusteltiin kuivumaan pihalle.

Toomion top200-biisit: 103. Mikko Kilkkinen – Soittakaa lujempaa (2003)

 

Lapsuuden kodissa on iskelmä soinut paljon. Isä soitti ammatikseen tanssimusiikkia, joten väkisinkin sitä on paljon kuullut. Näin on myös käyty läpi perinteinen ”oikein/väärin laulettu, hyvä/huono ääni” ja muut, melko ahtaisiin raameihin sullotut normit. Yhtä kaikki, iskelmämusiikin määritteet ovat hanskassa.

En muista mistä, mutta kuulin kuitenkin Mikko Kilkkisen esittämän Soittakaa lujempaa joskus sen ilmestyessä. Se säväytti. Kilkkisen ääni on mahtipontinen ja kappaleessa on tyylikästä dynamiikkaa. Sävellys ja sovituspuolella ovat Timo Forsström ja Lasse Paasikko.

Kyllä tyylikkäitä tangoja ja hyvää iskelmää voi hyvin kuunnella, vaikka kuten muissakin genreissä, paskaa on paljon. Tämä ei ole paskaa.

Toomion Top200-biisit: 104: Aerosmith – Livin’ on the edge (1993)

”Näittekö miten siisti video, kun se kitaristi just väisti sitä junaa?!” 

Tähän tyyliin sitä kavereille jutusteltiin, kun Livin' on the Edge oli näytetty Hittimittarissa tai muussa vastaavassa.

Living on the Edgea haukuttiin, koska se ”kuulosti liikaa Aerosmithiltä, joka soittaa Bon Jovia”. Siinä oli ”liikaa pop-elementtejä” ja se ”ratsasti kliseisesti nuoriin vetoavilla vaaran tunteilla”. Just. Mitäs uutta tässä on, jos rockin historiaa katsoo? Bändihän osui oikeaan.

Toxic Twins oli elämänsä vedossa ja varmaan vetikin. Bändi oli iso. Ja teki minusta työtään tyylikkäästi.

Kappaleessa voi olla sen ajan kliseitä, mutta sävellyksenä se on toimiva. Se sai innoituksensa New Yorkin mellakoista ja sillä kuullaan Steven Tylerin yläkouluiässä varastamaan bassorumpua siellä kappaleen loppupäässä.

Klassikko. Ihan sama kuinka harkittua poppia.

Toomion Top200-biisit: 105. Dimmu Borgir – Progenies of the Great Apocalypse (2003)

 

No niin. Synkkyyttä ilmassa. Vaikken minä koskaan black metallia ole kovinkaan synkkänä pitänyt. Enemmänkin mahtipontisena tai ovelana.

Dimmu Borgir -nimi tuntui hiukan pelottavalta yläasteella. Se muka-satanismi leijui sen yllä sen verran, että ei sitä kotona ihan noin vain viitsinyt kuunnella.

Ikää karttui ja musiikki tuli musiikiksi. Siellä 2003 vuoden netissä kiersi tämän kappaleen video, joka oli jotenkin todella hieno sille ajalle. Myös kappaleen jopa progressiivinen ote tempoi mukaansa.

Pidän erityisesti ICS Vortexin puhtaista lauluista. Ja Mustiksen kosketinsetit ovat aina komeita. Knobbina myös se, että taustakuorossa huitelee Immortalin Abbath.

Toomion Top200-biisit: 106. Type O Negative - Nettie (2003)

 

Type O Negative edustaa musiikillisesti minun synkkää puoltani. Suunnilleen sitä kulmaa, josta en juuri juttele. Type O Negative ilmaisee synkkyyden sellaisen huumorin kanssa, että tunnelma on iloinen kuin The Joker -leffassa.

Bändiin liittyy paljon fiiliksiä ja tapahtumia niiltä ajoilta kun elämä ei ole ollut niin helppoa. Sen lisäksi sävellykset ja sovitukset ovat silkkaa neroutta.

Nerous on tarkoituksellisesti purettu rujojen, romurautaisten äänimaailmoiden taa. Soittakaapa kappaleita akustisella kitaralla. Soinnutuksissahan on ihan Beatlesia ja ABBAa.

Nettie kertoo Peter Steelen äidistä, joka kuoli kappaleen teon aikoihin. Äiti oli hänelle, kuten se kaikille on, tärkeä. Kappaleessa on myös kohta, joka lauletaan muka-latinaksi. Tai on siinä latinan sanoja, mutta ei oikein oikein kirjoitettuna.

Todella koskettava kappale.

Toomion TOP200-biisit: 107. Sting – Englishman in New York (1987)

 

Muistan kuinka tämä kappale oikein kuivasi kurkkua joskus ala-asteikäisenä, kun se radiossa soi. Inhosin kappaletta oikein tosissani. Vielä enemmän inhosin sen Anneli Saaristo -versiota, joka oli suomennettu kivasti nimelle Aina eilinen. Kammoisaa.

Sting osuu minulle usein siksi, ettei useakaan kappale mene ihan perusrytmissä. En tykkää reggae- ja ska-rytmeistä yhtään, mutta Sting saa ne naamioitua hyvin piiloon sovitusten sekaan. Stingin bändithän ovat olleet kautta linjan täynnä alansa aivan maailman huippuja. Näissä kärkenä on Stingin tapauksessa olleet rumpalit, vähän etukenoiset sellaiset. Tässä nimenomaisessa Manu Katché, jolla on aivan hullun hieno tatsi ja dynamiikka.

Kappaleessa ei sävel kuitenkaan niin kaunis ole. Ehkä minä lopulta tykkäänkin siitä soittamisen tasosta tai ehkä vielä täsmällisemmin sen tarkkuudesta.

Toomion TOP200-biisit: 108. Crash Test Dummies – Mmm Mmm Mmm Mmm (1993)

 

Yläasteella Crash Test Dummiesista tykkääminen oli osittain ”kiellettyä”. Sehän oli tavallaan diskojen hidastelumusiikkia, vaikka realismin kautta tiirattuna se on aika lailla popiksi vedettyä grunge-rokkia.

Mmm Mmm Mmm Mmm:n valtakausi oli lopulta aika lyhyt. Se soi käytännössä tauotta sen pari vuotta. Sitten se oli piilossa 15 vuotta ja soi nykyään joskus jossain. Se on sääli, sillä koko God Shuffled His Feets -albumi voisi soida useammankin korvissa.

Kappale rakentuu tietysti laulaja Brad Robertsin todella matalan laulusoundin äärelle. Tuolla äänellä tulkitaan uskottavasti sanoitusta, joka liikkuu hyvin ajassa kuin ajassa. Lyriikat käsittelevät erilaisia ”syntymävikoja”, jotka altistavat koulukiusaamiselle vielä tänäkin päivänä ja varmaan valitettavasti jatkossakin.

Eihän bändi muuten ole pinnalle oikein päässyt, mutta tämänkin albumin ansioilla voi hyvin elämänsä ratsastaa.

Toomion TOP200-biisit: 109. Black County Communion – One Last Soul (2010)

 

Black Country Communion on minulle melko uusi tuttavuus vaikka ei pitäisi olla. Bändi tosiaan on superbändi. Rummuissa Jason Bonham, bassossa ja laulussa Glenn Hughes, koskettimissa Derek Sherinian ja kitarassa Joe Bonamassa. Taitoa siis on. Ja kokemustakin.

Debyyttilevy on selkeästi kokemuksella tehtyä vähän raskaampaa rokkia. Tässä kappaleessa on hyvät ja rohkeat peruselementit. Rohkeat siksi, että vain riittävän kokeneet uskaltavat tehdä yksinkertaista. Toimiva riffi, hyvät perusosat ja tarttuva, tunnelmaa nostava kertosäe. Pirun hyvä.

Tämän kuuntelee ilolla aina. Hykerryttää sen rullaus.

Toomion TOP200-biisit: 110. David Bowie – Space Oddity (1969)

 

Space Oddity tuli tutuksi Helloweenin Metal Jukebox -cover-albumilta. Vaikka albumi kuulostaa ajatuksena pelleilyltä, on se todella hyvin tehty ja versiot kappaleista ovat onnistuneita.

No, se siitä. Space Oddity on itselleni siitä outo kappale, että sen sanat iskivät ennen kaikkea muuta. Minä en usein sanoja kuuntelee ollenkaan ennen kuin sävellys on iskostunut mieleeni. Varsinkaan ei-suomenkielisissä kappaleissa.

Space Oddityn teema kiehtoi. Jo nuorukaisena. Jälkeenpäin kappaleesta on löytynyt itse tajuttuja sekä muualta luettuja kulmia.

Lähtökohtaisesti kappale kertoo avaruuskävelylle leijumaan jääneestä Majuri Tomista. Se voi kertoa myös huumeiden käytöstä tai täysin toissuuntaisesti lasten huoneessa leijuvasta leikkikalusta. Vuoropuhelu on joka tapauksessa hyvin onnistunut.

Kappale ilmestyi Apollo 11 -lennon tienoilla ja siksi se oli teemana ajankohtainen. Sen soittamisen kuitenkin pelättiin tuovan epäonnea astronauteille, joten se oli hetken pannassa.

Itse soittokin on tyylikästä. Koskettimissa muuten Yesin Rick Wakeman. Hyvä tekemisen meininki ja leijumisen tunnelma.

Toomion TOP200-biisit: 111. Tenhi – Yötä (2002)

 

Tenhi oli ensikuunteluna yllättäen mp3-tavaraa. Se kulkeutui meidän koneelle jonkun veljeni kaverin kautta. Kuka lie sen ensiksi äkännytkään?

Tenhi on synkkää, mutta soundillisesti selkeää ja kiehtovaa musiikkia. Sanat olivat erityisen mystiset, mutta ne maalailivat kuitenkin niitä kaikuja, joihin omankin bändimme kuvasto lopulta kääntyi.

”Tämä on yö. Se siipii allensa ilmaa” -lausepari oli kappaleen alkuun sijoitettuna hyvä sisäänheittäjä. Siinä oli CMX-viboja, mutta ei sellaisessa älykkö-eksentrikko-moodissa. Pidin.

Tuotanto oli saatu kuulostamaan ikiaikaiselta, mutta suomalaiselta. Suomalaista Lovecraftia hyvässä mielessä.

Toomion TOP200-biisit: 112. Vesa-Matti Loiri – Kun mä rupesin ryyppäämään (2003)

 

Junnu Vainio oli nero. Mutta tässä nerouden jalostaa Vesa-Matti Loiri, joka tulkitsijana on niin omanlainen ettei usein jaksa ollenkaan.

Junnun sanat soljuvat niin, että on helppo kuvitella rantojen mies sellaiseen Spede-henkiseen tyyliin. Maailmaan, jossa juopolla ja kodittomallakin on melkein jopa kivaa joka päivä. Ei talvi paina, vaan leppoisesti selviskellään.

Sitähän elämä ei toki ole. Siitä huolimatta tähän tapaan sanoitetussa kappaleessa on hyvä flow. Soitto on toki briljanttia sekin, kuinkas muutenkaan tuolla porukalla.

Sellaiseksi aloittelumusiikiksi parhaimmillaan.