Toomion Top200-biisit: 130. Radiohead – Climbing Up the Walls (1997)

 

Radiohead oli klassikkoalbumi OK Computerin aikaan ihan yhtä paljon kamala kuin loistavakin. Loistavan puolelle helposti kiipeää Climbing Up The Walls.

Vaikka koko bändi on merkitty tekijäksi, erottuu sieltä ehdottomasti laahaavat jouset, jotka kuulostavat Jonathan Greenwoodin työstöltä. En ole niin paljon perehtynyt taustoihin, että osaisin sen suoraan sanoa.

Joka tapauksessa kappaleen bassokulku vaanii taustalla usein, vaikkei biisiä ole hetkeen kuullutkaan. Minulle tämän tunnelmat tuovat mieleen kylmän ja lumettoman talvipäivän.

Toomion Top200-biisit: 131. Prince - Purple Rain (1984)

 

Joensuun Katajassa järjestettyjen yleisurheilukisojen päätösmusiikkina on jo usean vuoden ajan soinut Purple Rain. En muista, mistä tuo lähti. Olisiko sellaisesta haikeasta tunnelmasta?

On hiukan korniakin, että listalle pääsee Princen tuotannon ilmiselvin kappale. Puristit varmasti nimeävät tuotannosta kymmeniä parempia kappaleita. 

Purple Rainin piti alun perin olla kantrikappale, joka oli tehty Stevie Nicksille. Stevie ei kuitenkaan uskaltanut siihen tarttua. Piti kappaletta liian isona itselleen. Näin Prince joutui miettimään rakennetta ja tyyliä uudelleen. Taustabändinsä kitaristin, Wendy Melvoinin kanssa he sitten soittivat sitä kuusi tuntia putkeen ja nykymuoto alkoi olla siinä.

Voimaballadit eivät joukoittain juhli minun listoilla. Purple Rainissa miellyttää tietysti sen ylenpalttinen kitarasoolo. Se Princen vetämänä Super Bowlin puoliajalla on piirtynyt verkkokalvoille ikuisiksi ajoiksi. Juuri sinne se sopi.

Toomion Top200-biisit: 132. Ihana Leijona – Rosebud (2018)

 

Ihana Leijona puhuttelee suomalaisia nimenä varmasti. Sillä voi olla hiukan luotaantyöntäväkin vaikutus, mutta kitaristi Kämäräinen on soittotyyliltään todella maanläheinen. Yhteen säveleenkin löytyy nyansseja vähintään riittävästi.

Koko Mä voin loistavasti -albumi oli hyvä ja erityisesti tämä kappale on siltä soinut kymmeniä kertoja autossa. Kaunista, vaikka onkin aika Sometimes I Feel Like Screaming –vaikutteinen. 

Citizen Kane -elokuvassahan selvitetään Rosebud-sanan merkitystä. Uskoisin, että viite tähän elokuvaan on, mutta tuskin sanat elokuvasta kertovat.

Jason Isbell & The 400 Unit - Reunions

 

Jason Isbell irtosi vaihtoehtorock/southern rock-yhtye Drive-By Truckersista soolouralle vuonna 2007. Toukokuussa julkaistu Reunions on hänen uransa seitsemäs levy ja neljäs, jossa taustalla kuullaan The 400 Unit-bändiä. Kokoonpanoon kuuluvat kitaraa soittavan ja laulavan johtohahmon lisäksi vaimonsa Amanda Shires (viulu), Sadler Vaden (kitara), Jimbo Heart (basso), Derry DeBorja (koskettimet, haitari) sekä Chad Gamble (rummut).

Tunnelma läpi albumin on eheä. Paljon akustista kitaraa ja Isbellin laulussa sellaista countryvivahdetta, joka varmasti jollain nostaa karvoja pystyyn. Tuotannollisesti materiaali miellyttää allekirjoittanutta tilavassa soinnissaan ja erityisesti pääjehun hienot kitarasoundit ja -soolot ovat melkeinpä parasta, mitä tällä vuodella 2020 on ollut tarjota sillä saralla. Heti neljään ensimmäiseen biisiin mahtuu kaksi ääripäätä tuosta näkökulmasta katsoen: Only Childrenin akustinen näppäilymelodia ja erityisesti Overseas-kappaleen vinguttelu, joka nousi heti omille vuosilistoille. Jälkimmäinen kappale kokonaisuudessaan on levyn paras, jos minulta kysytään. Bändisoitosta pitää mainita myös Amanda Shiresin viulu, joka monessa kappaleessa kääntää veistä sielussa.

Isbell on siinä määrin tietoinen populäärimusiikin historiasta, että on sekvensoinut levyn klassisesti. Alussa esitellään tunnelmat ja jälkimmäisellä puoliskolla niissä vain vellotaan. Tämä voi aiheuttaa sen, että moni biisi tuntuu samalta toisten kanssa, jos levyä kuuntelee ns. puolella korvalla. Sanoihin ja soitantaan kun keskittyy, niin vivahteitakin alkaa kuulla. Ei tässä yhtään sellaista raitaa ole, jotka välttämättä tarvitsisi hypätä yli.

Suomessa tällaiselle musiikille ei paljon kysyntää ole, tähänkään hahmoon ja bändin harvemmin törmää. Omalla kohdalla hyvä, että tuli törmättyä. Vinyylihyllymateriaalia.

https://open.spotify.com/album/5XIafkwTpyvL7jjLJx1xKz?si=cEgkmWb-QQ-0pG_RgggUHg

Bruce Springsteen - Letter to You

 

Bruce Springsteen on viimeisten vuosien aikana tutkinut tuotannossaan ajan kulumista, ikääntymistä ja menettämistä. Vuoden 2016 kehuttua omaelämäkertaa seurasi siihen pohjannut Broadway-esitys sekä viime kesänä julkaistu Western Stars-albumi, jonka 60-luvun pop-henkisissä lauluissa seikkailleet hahmot katselivat elämänsä taustapeileihin. Samaan jatkumoon asettuu Springsteenin uusi albumi Letter to You, jolla 71-vuotiasta lauluntekijää säestää luottoyhtye E Street Band.

Uusi kokopitkä rakentuu useista vahvoista lauluista. Ennakkoon maistiaisina singleinä julkaistut nimikappale Letter to You sekä Ghosts ovat vankinta osastoa ja ilmiselvää live-repertuaaria, kunhan joskus keikoille päästään. Vahvaa bändisointia, jossa erityisesti rytmiryhmä Weinberg-Tallent demonstroi miltä kuulostaa rock-rutiini. Molemmat kappaleet voi lukea musiikin ja sen kautta koettavan yhtenäisyyden ylistyksinä.

Keskilevyn trilogia Last Man Standing, Power of Prayer ja House of a Thousand Guitars puolestaan on koko albumin temaattinen origo, joista muodostuvan kerroksen päälle muu materiaali kerääntyy. Ensin mainitun pohjalla on Springsteenin ystävän George Theissin liittyminen isompiin orkestereihin vuonna 2018 ja Brucen ymmärrys siitä, että hän on nyt ainoa elossa oleva jäsen ensibändistään Castilesista. ”I’m the last man standing now”. ”Power of Prayer” vie maisemiin, joissa lauluntekijä ei ole paljon seikkaillut oikeastaan vuoden 1984 jälkeen: kesäyö ja pieni klubi, jossa soi This Magic Moment esittäjänään The Drifters ja solistinaan Ben E. King (tuolloin vielä Benny King, kuten teksti oikein toteaa, vaikka tätä on pidetty kirjoitusvirheenä...) . Kolmikon viimeinen kappale ”House of a Thousand Guitars” rakentuu sointukuviosta, jonka rytmitys ei ole Brucelle perinteisin. Rivi ”the criminal clown has stolen the throne” on levyn suorimpia viittauksia Donald Trumpiin.

Mielenkiintoisinta materiaalia ovat kolme todella vanhaa kappaletta, jotka nyt näkevät ensimmäistä kertaa virallisesti päivänvalon. Janey Needs a Shooter, If I Was a Priest ja Song for Orphans olivat kaikki mukana jo 70-luvun alkuhämärien demosessioissa, mutta eivät koskaan päätyneet varsinaisille albumeille. Nyt kaikista on tehty versiot, liki 50 vuotta myöhemmin. Varsinkin keskimmäinen näistä kohoaa taistelemaan albumin parhaan raidan tittelistä. Brucen laulufraseeraus ja varsinkin teksti, jollaisia hän ei ole vuosikymmeniin kirjoittanut, ovat tuntuneet tepsineen fanikuntaan. Myös kaksi muuta ”vanhaa” biisiä ovat hienoja. ”Janeysta” voi saada maistiaisen siitä, miltä Darkness on the Edge of Town kuulostaisi soundillisesti, jos se äänitettäisiin nyt. ”Song for Orphans” on niin lähellä Dylania, että siinä lienee yksi syy miksi sitä ei aikanaan julkaistu: Bruce kun ei tahtonut olla ”vain yksi uusi Bob Dylan”.

Vielä täytyy huomioida kokonaisuuden avaus- ja lopetuskappaleet. Kuin prologina kuultava One Minute You’re Here toimii siltana Western Starsin ja uutuuden välillä, kun puolestaan päätös I’ll See You In My Dreams sisältää koko E-kadun bändin, mutta hiipuu lopulta ainoastaan pianon säestämäksi viimeisillä riveillään. Maku on kuitenkin sellainen, että tämä ei jää tähän diskografian osalta.

Vallitsevasta maailmantilanteesta johtuen live-esiintymisiä ei päästy tekemään eikä kiertuetta kiertämään. Albumin oheen julkaistiinkin Apple+-palvelussa dokumentti, joka kuvaa Springsteenin ranchilla reilu vuosi sitten tapahtuneita viiden päivän sessioita. Bändi soittaa livenä hoitaen homman itse asiassa neljän päivän aikana. Vanhan liiton ote, jota sitäkään ei ole harjoitettu tuolla kokoonpanolla vuosikymmeniin. Se kuuluu myös miellyttävänä tuoreutena kappaleiden soinnissa.

https://open.spotify.com/album/5devPxQnSKVF2Ed0CVwQZh?si=AlsVy669SqeVcN-VQiuxzw

Ausculton Aivoradio 49/2020

 

SPINEBRAIN

Soilwork - A Whisp of the Atlantic: Soilwork new album is only five songs long and I haven't even listened it fully. However, since the colossal opening track and title track of the album clocks over 16 minutes, this is something that it either new classic or nice try to be epic. I cannot put my finger on both at the moment, but I want to throw this out there and let you make up your own mind. If Soilwork is going progressive, this is not pure failure but could be a sign of bright new future.

Opium Warlords - A Heavy Heart: Anarchy in the Facebook: the new album cover was blocked due to its name which FB say is violating the rules. However, the music behind is what we are here for and this is some top class traditional doom with epic lengths in the songs, slow tempo and wailing vocals. I strongly recommend to check out the band and support by buying records during these difficult times.

Katla - Svartnaetti: Katla's new album has an outstanding highlight with this closing song. When I first heard it I needed to press replay immediately as I could not believe my ears what I just heard. We are not writing new music history here, but we are definitely talking about a monumental track where the emotions are so deep and engaging that if you feel nothing at the end of the track you must be dead inside? Intrigued to find out? Press play and find out if my mumbling makes any sense.

T

Dom Martin - Easy Way Out: Kaikenlaista uutta on (minulle) on tullut kuunneltua. Tässä vakuuttavalla soundilla laulettua tavaraa.

Ex Eye - Xenolith; the Anvil: Hienoa ja tyylikästä luomu fuusiometallijazzia. 

Thåström - Bluesen i Malmö: Ruotsalainen musiikki ruotsinkielellä ei ole useinkaan ihan sitä ominta minua, mutta kyllä tämä oli perusmusiikiksi hyvin tehtyä.

Normal Life - Violence: Tässäkin mennään vähän oudosti Scooter-linjoilla, mutta jollain tapaa tästäkin voi tykätä.

Jaakko Laitinen & Väärä raha - Kotimatka: Suomalaista balkanilaista musiikkia, hyvin tehtynä.

Jessie Ware - Spotlight: Nykypoppia. Sellaista, jota jaksaa kuunnella.

Kikkels bojat - Suuri junaryöstö: Tommi Liimatan jo lapsena aloitettu elämänkertatyö on päätynyt myös Spotifyyn Diu Dau Tapes -nimellä. Vaatii tietynlaista bänditoimintahistoriaa, että täysin aukeaa. Siitä huolimatta nerokasta sanoitusta 15-16-vuotiaalta.

Morrissey - Morning Starship: Morrisseyn äänessä on jotain hienoa, vaikka mies erikoinen onkin. Tässähän sävellyskin on sopivan progevivahteinen.

Erki Pärnoja - Maa: Erki on virolainen musiikintekijä, jolla on käsittämättömän hienoja soundeja valittuna kappaleisiin.

Alcatrazz - Jet to Jet: Alcatrazzissahan se Yngwie alunperin vaikutti ja tästä kyllä kuuluu se mukana olo.

A

John Fogerty - Fogerty's Factory:  Vähän löi tyhjää tämän viikon Aivoradion osalta, mutta tämä on helppo valinta kuunnella. Fogerty ja jälkikasvu klassikoiden kimpussa laajennetulla versiolla kesän julkaisusta.

Y

Patti Smith & Soundwalk Collection - The Rat: Patti Smithiltä  en ole vielä huonoa laulua kuullut eikä tämäkään tee poikkeusta. Vahvaa tulkintaa. 

Rob Mazurek & Exploding Star Orchestra - Dimensional Stardust (Parable 33): Ensivaikutelmani oli, että mitähän tämä oikein on? Mutta tovin kuunneltuani aloin jo löytämään musikaalisia elementtejäkin. 

OSKA & Stu Larsen - Honeymoon Phase / Wide Awake ä& Dreaming: Uutuksista löytyi uusi helmi OSKA, jonka kirjoittamat sävelet ja sanat ovat kaunista kuultavaa. 

Djabe & Steve Hackett - Unseen Sense: Djabe on unkarilainen proge-/jazzyhtye, jonka tuotannosta löytyy Steve Hackettin kanssa tehdyn yhteistyön tuloksia vuodesta 2009 alkaen. 

Exploding Star Orchestra - Black Sun: Chigolainen yhtye ihan omalla nimellään soittamassa harmonista melodiaansa mustasta auringosta. 

k.d.lang - Hallelujah: Talvi on tullut ja olen päässyt jo suksille. Hiihto ei kuitenkaan kuulunut harrastuksiini 2010, jolloin asuin Porissa. Mutta toki katsoin sitä mm. Vancouverin Olympiakisoista, joiden avajaisissa k.d esitti tämän toisen kanadalaisen, Leonard Cohenin, laulun. 

Struts - All Dressed Up (With Nowever to Go): Viikonloppuna juhlimme itsenäisyyspäiväämme poikkeuksellisia oloissa. Vallitseva pöpötilanne estää virallisemmat juhlat. Siis kotona tummaa pukua ylle ja merkit rintapieleen. 

Struts - Am I Talking to the Champagne (Or Talking to You): Pannaanpa samaan juhlatunnelmaan toinenkin Struts-kappale. 

Richie Sambora - One Light Burning: Kolmisenkymmentä vuotta (1983-2013) Bon Jovin kitaristina soittanut Richie julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa, Stranger In This Town, jo 1991.

Toomion Top200-biisit: 133. Dire Straits - Calling Elvis (1991)

Joskus vuonna 1991-1992, kun perheemme automatkoillaan kulki, kuului kotiinpaluihin radion kuuntelu ja puolivalveilla torkkuminen. Padit ja kännyt olivat hiukan vähissä, joten joutui keskittymään vastaantulevien autojen rekisterinumeroihin tai radion kuunteluun.

Siellä sattui soimaan usein Dire Straits, joka oli tehnyt uransa viimeisen albumin On Every Street. Sieltä Calling Elvis oli oikein hieno kipale. Se rullasi Knopflerin kitaralla mukavasti ja tietysti sen Elvis-viittauksen ymmärsi jo pieni poikakin.

Muutamia vuosia myöhemmin näin serkun MTV-kanavalta vielä Thunderbirds-teemalla tehdyn videonkin. Se vain lisäsi hyvää mieltä, jota kappale aiheutti.

Sinne pimeiden automatkojen kyytipojaksi tämä sopii.

JÄSEN A:N KYMMENEN VUODEN 2020 ALBUMIA: Huojuva lato - Viimeiset vanhat hyvät päivät

Suonna Konosen kipparoima kantriyhtye Huojuva lato julkaisi seitsemännen albuminsa, titteliltään Viimeiset vanhat hyvät päivät, 5.6.2020. Tuttu sointi, sisältäen suonnamaiset mennyttä henkivät tekstit ja Ilkka Vartiaisen pedal steel-kitaran maalailun on jalostunut matkan ja vuosien varrella omaleimaiseksi tyyliksi.

Kymmenen raidan ja 45 minuutin mittainen albumi rakentuu perinteitä kunnioittavasti. Kaksi ensimmäistä raitaa, nimikkokappale Vanhat hyvät päivät sekä keväällä levyn ensisinglenä julkaistu Sydänmaantie ovat vahvinta osastoa ja ovat saaneet kylkiäisikseen Youtubestakin löytyvät musiikkivideot. Omiksi suosikeikseni nousevat myös maalailevammat Kevään hopeinen virta ja kokonaisuuden päättävä Vaaran laella. Ensin mainittu nousi taannoin viimeisimmillä kuuntelukerralla kärkikahinoihin, jälkimmäinen heti alkukesästä levyn julkaisupäivänä. Tunnelma maalautuu hienosti sanojen ja sävelten symbioosissa. 

Kun noiden mainittujen neljän kappaleen seuraksi laittaa esimerkiksi kolmosraidan Mun vanha kitara, alkaa löytyä ”jokaiselle jotakin”. Kokonaisuus rönsyilee hallitusti eri suuntiin suoraviiivaisesta, Tom Pettyä & the Heartbreakersia muistuttavasta beatista akustisen ja selkeästi countryhtavamman otteen kautta sävyihin, jotka eivät lopulta olisi kovin kaukana vaikkapa Neil Youngista, jopa häivähdys Pink Floydia käväisi korvissa.

Uljas jatke Huojuvan ladon jo ennestään vahvaan katalogiin. Mielenkiinnolla seuraavia askeleita odotellen. Hienoa, Suonna ja pojat!

https://open.spotify.com/album/75MS9rRDFZdlomt0eJudO8?si=KsqRC5i6RQCVYczFrITMLg

Ausculton Aivoradio 48/20

 

Y

Arlo Parks - Black Dog: Ilmeisesti, jos laulun kirjoittajalle antaa teemaksi Black Dog, niin laulusta tulee onnistunut.  Tämä kappale on 19-vuotiaan lontoolaisneitokaisen itsensä kirjoittama kaunis kappale 

Fotefar & Julie Alapnes - Sjursveinvisa: Tämän kokoonpanon albumin löysin muuan vuosi sitten käydessäni Yykeänperän Ruija Cafessa. Yhtyeen musiikki pohjautuu pohjois-norjalaiseen perinnemusiikkiin. 

Genesis - Firth of Fifth: Vaikka albumi, Selling England by a Pound, on julkaistu ollessani teini niin on se musiikki edelleen tuoreen kuuloista kelpo progea. Mikähän muuten Englannin arvo onkaan tänään Brexit aikana? Ps. kuunnelkaa Hackettin kitarointia. 

Steve ’n’ Seagulls - Master of Puppets: Sinänsä jo positiivista, että orkesteri on rohjennut  ottaa versioitavakseen tämän klassisen metallihumpan muokaten siitä ihan letkeän hölkän. 

Bob Dylan, Johnny Cash with the Royal Philharmonic Orchestra - Girl from North Country: Filharmoonikkojen lisääminen on tehty tyylillä ja hyvällä maulla. Näin on vältetty laulun liiallinen imellytys. 

Nick Cave The Bad Seeds - He Wants You (Live at Alexandra Place, 2020): Mies ja piano. Idiot Prayer albumi on Nick Caven musiikkia esitettynä sunnuntaiseen aamuuni sopivalla tavalla. 

George Lynch - Habanera: Viime sunnuntaina katsoin Hannoverin Oopperan version Bizet’n Carmenista.  Yksi sen tunnetuimpia kappaleita on Habanera. 

William Ellwood - California Dreamin’: Kanadalaien Ellwood tarjoaa tuoreemman klassikon kuin Lynch niin ikään kitaralle sovitettuna.  

Peter Gabriel - Animal Nation: Kun kerran oli Genesistäkin listallani, niin laitetaan myös Peter Gabrielia soolona kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin eli vuodelta 2002.

T

Fight the Fight – Deliverance: Tällaista uutta proge-thrash-death-rouhintaa. 

Anna Meredith – Sawbones: Uusia vastaantulleita.

Antero Mentu Landscaping Team – A Place Between The Stars: On niin omaperäinen bändin nimi, että pakko nostaa listalle.

Apocalyptica – Ashes of The Modern World: Apocalyptican uusinta on paljon kehuttu eikä suotta.

Austra – Anywayz: Myös suosituslistalta noussut tuttavuus.

Beck – Readymade: Tässä klassikko. Beck on usein jotenkin omassa kierteessään.

Behemoth – Solve: Legendaarista mörrintää.

Boards of Canada – Hey Saturday Sun: Myös klassinen äänimattobändi.

Brutus – Fire: Tässä oli reipas ote, joten nostin listalle.

The Decemberist – Once in My Life: Decemberist on tuttu, mutta harvoin tullut kuunneltua.

A

Thundercat - It Is What It Is: Tästä Aivoradioon hieman epäminua. Niin se vain mystisesti assosioituu musiikki, että tästä tulee elävästi mieleen alkukesän helle ja uusi asfaltti Suvantosillalla. Melko hyvä plätty!

Toomion Top200-biisit: 134. Blind Guardian - Another Holy War (1995)

Kun menin armeijaan, sain yöpäivystysvuorojen virikkeeksi inttikaveriltani pari Blind Guardianin levyä. Toinen niistä oli Imaginations from the Otherside. Se oli aikamoinen ravistus omassa metallikäsityksessä. Kyllä sitä jonkin verran myös kuunneltiin.

Siellä on monta erittäin hyvää kipaletta, mutta ehkä levyn paras kertosäe on kuitenkin tässä Another Holy Warissa, joka kertoo Jeesuksen viimeisistä hetkistä ennen ristiinnaulitsemista. Melko perinteistä metallikuvastoa sanallisessa muodossa.

Hansi Kürschin laulusoundi oli jossain vaiheessa ja on vieläkin, hyvin kärjessä omalla metallilaulajien top-listalla. Tuohon aikaan mentiin sillä minulle parhaalla kokoonpanolla eli Kürsch laulussa ja bassossa, André Olbrich liidi- ja Marcus Siepen komppikitarassa sekä Thomen Stauch rummuissa. Stauch lähti lopulta bändistä, kun bändi muuttui temmoltaan hiukan hitaammaksi.

Tyylikästä temmon ja suvantojen vaihtelua ja omaperäisiä kitara- ja lauluharmonioita.

Toomion Top200-biisit: 135. Stam1na - Sananen lihasta (2005)

 

Stam1nan ensimmäinen albumi tärähti kuunteluun Kuortaneen urheiluopistolla opiskellessani. Se oli hyvä soundtrack viikoittaiselle keskivartalokuntopiirille. 

Sananen lihasta on noussut vasta jälkikäteen kappaleeksi, joka jotenkin koskettaa. Sanoitus on raakakin ja herättää moraalikäsitystä, mutta toisaalta se on myös hyvää pohdintaa asiasta. Vaikka Raamatun siteeraaminen on aina jotenkin niin ja näin, niin tässä se toimii.

Ensimmäistä kirjettä korinttilaisille siteeraa ilmeisesti Carcosa-bändissä vaikuttanut laulaja Gaysha. Soittokin on terävää ja niin kutsuttu kertosäe on hyvin koukuttava ja näyttää jo merkkejä siitä, että Hyrdestä voi tulla ihan kelvollinen laulaja puhtaallakin soundilla.

Hyvää mättöä vähän syvällisemmillä sanoilla.

Toomion Top200-biisit: 136. Dimhav - Boreal Ascent (2019)

Dimhav bändinä oli Ausculton jäsen Spinebrainin syöttö lapaan. Sellaista tiluttelumetallia, ettei paremmasta väliä. Kaksi veljestä Ruotsista. Toinen rummuissa ja toinen kaikessa muussa. Ja tempoa riittävästi. 

Sellaisia tyylillisiä yhtymäkohtia voisi katsella Bal-Sagothin, Rhapsodyn ja Symphony X:n suunnalta. Laadukasta tavaraa, vaikka pienellä porukalla on homma hoidettu. Hienoa tekemistä.

Yhteen kappaleeseen tapahtuu niin perhanasti, eikä jopa pieni kornius eeppisyydessä hävetä yhtään. Tästä tulee vanhalle tilumetallin ystävälle hyvä mieli.  

Toomion Top200-biisit: 137. The Connells - '74-'75 (1993)

 

Menin seitsemännelle luokalle vuonna 1993. Silloin alkoi myös diskoillat kerran kuussa. Jokainen 8.-9.-luokka järjesti kerran kuussa diskon. Siellä sitten soi tämäkin klassikko.

Klassikoksi Euroopassa tämä muodostui vasta vuonna 1995, jolloin se nousi single-listoille monessa maassa. Suosio oli niin kovaa, että The Connells pääsi lämppäämään Def Leppardia Euroopan kiertueelle. Ykkönen se oli Ruotsissa ja Norjassa, joten suosio Suomessakin oli taattu. Kotimaassaan kappale ei ollut oikein minkäänlainen hitti, eikä bändi ole samanlaista breikkausta tehnyt sen jälkeenkään, vaikka vielä onkin aktiivinen.

En tiedä oliko kappale varsinaisesti niin äärettömän erinomainen, mutta siitä tulee hyvin nostalginen fiilis juuri noista illoista, joissa pojat kiersivät helkatin pienen diskotilan lattiaa ja tytöt tanssivat keskellä lattiaa. Odoteltiin, että josko joku tyttö hakisi hitaille. Arvatkaa, hakiko?

Toomion Top200-biisit: 138. Devin Townsend - Namaste (2000)

Kuten albumilistalla mainittiin, on Physicist ehkä suurin taitekohta minun musiikinkuuntelussani. Paljon se on vaikuttanut myös omaan soittotyyliin, vaikkei sitä mitenkään voi kosketinsoitinlevyksi kutsuakaan. Levyn ostin pelkästään erikoisen kansitaiteen takia. Progeilu oli silloin hyvin jees, joten luulin tätäkin kitaratilutteluksi. Sitä se ei ihan ollut. Kaikki oli muuttunut.

Levy mäjähtää käyntiin singermäisellä Namastella. Mitään sellaista en ollut kuullut. Toki Slayerit ja muut kohkaukset olivat tuttuja, mutta tämä oli muuta. Miksaus oli aluksi tunkkainen, mutta silti jotenkin vaikuttava. Vauhti oli hirvittävä ja se laulaja siellä takana oli hemmetin kova, vaikkei siitä ihan selvää saanutkaan. Koukutti saman tien.

Devin itse podcasteissaan kertoo kappaleen puhuvan hänen omasta vaiheestaan, jossa hän ihan oikeasti kuvitteli olevansa maailmankaikkeuden keskipisteessä. Se kertoo vaiheesta, jossa hän tajusi, että niin ovat kaikki muutkin. Kaikki ovat oman maailmansa keskipisteessä.

Hoglanin rummutus on erinomaista. Ainahan se on. Koko paketti on niin SYL-tyyliin kasassa, että mieli on hyvä ja energinen väkisinkin. Alle neljä minuuttia paahtoa. Mahtavaa!

Ausculton Aivoradio 46/2020

 

T

Pepe Deluxe - My Flaming Thirst: Taannoin ihan Levi's-mainokseenkin tiensä löytänyt bändi on tehnyt kyllä laadukasta ja monimuotoista musiikkia.

GAUPA - Febersvan: Tämä yllätti autossa täysin. Onpa saakeli vieköön melkoinen vokalisti!

Anathema - Untouchable Part 1: Anathema kulkee kärjessä omilla artisti- ja albumilistoilla. Tässä hyvä esimerkki siitä miksi näin on.

Endless Hallway - Beachwood: Silloin kun albumilistaani koostin, sain suosituksen tällaisesta bändistä. Kyllä tätä kuuntelee.

Susanne Sundfør - Accelerate: Norjassa osataan. Mukava ääni on laulajalla ja elektro popiin on ujutettu jopa klassisia elementtejä.

Virgin Steele - Sword of the Gods: Virgin Steele maistuu aina. Harvoin sitä kuuntelee, mutta perusmetallin kärkinimiä.

Garganjua - Controlling Waves: Hidasta ja laahavaa, muttei silti rujoa metallia tästä.

J. Karjalainen Electric Sauna - Tyttöni mun: Jiin grunge-vaiheen juttuja. Kova biisi.

Joan Baez - El Preso Número Nueve: Täysin toiseen päähän. Kantaaottava kappale vankien elämästä.

Jaga Jazzist - Oslo Skyline: Norjalaista fuusiojazzia. Hieno melodia.

A

Foo Fighters - Shame: Uusi FF-single ja päänavaus ensi vuonna tulevalta levyltä.

Eppu Normaali - Pink Panther Theme: Murheellisten laulujen maa-seitsentuumaisen B-puoli vuodelta 1982.

AC/DC - Realize: Tänään ilmestyneen levyn avausraita. Vanhan liiton meno!

Juice Leskinen Grand Slam - Action!!!: Tajusin eilen että viimeinen GS-levy Taivaan kappaleita oli kuuntelematta. Yksittäiset biisit kuten tämä kyllä tuttuja. 

Pearl Jam - Light Years: Binaural on parempi levy kuin usein muistaakaan.

Y

Reckless Love - The Boys Are Back in Town (unplugged): Olli Herman & kumppanit tekivät tästä Thin Lizzyn klassikkorallista ihan kelvollisen akustisen version. 

Ken Hensley - Little Guy: Laulu Hensleyn albumilta Love & Other Mysteries vuodelta 2012.  Albumista Hensley kertoi ken-hensley.com sivuillaan: ”No-one is free from emotion and its effects. No one. I am a poet and songwriter with the dreams and ambitions of an 11-year-old boy still running rampant in my heart. The songs on this CD came to me as naturally as breathing, from the source I have always believed in and in which I now believe more strongly than ever.” 

Robin Trower, Livingstone Brown & Maxi Priest - On Fire Like Zsa Zsa: Vaihteeksi uutuuslevyn parissa, jolla ex Procol Harum -kitaristi Trower kumppaneineen tekevät tasokasta jälkeä 

Neco Case - Never Turn Your Back on Mother Earth: Neco tyylittelee omalla tavallaan yhtä Sparksin klassikoista.

Big Harp George - Heading Out to Itaipu: Kaiman musiikki kulkee ja svengaa kohti Itaipua letkeästi notkein lantein keinuen.  

Jon Durant - Flow: Durant maalailee soitinten ja sointujen siveltimillä kauniin melodista äänimaisemaa. Kuulokkeet ja pimeä huone rauhoittumisen aikaan. 

Frank Zappa -  Montana: Albumi Overnite Sensation julkaistiin 1973 eikä ainakaan teksteiltään ollut mitään pyhäkoulu musiikkia seksin ollessa vahvana tekijänä lyriikkasisällössä. Kerrotaan myös Tina Turnerin ja Ikettesien käyneen studiossa laulamassa taustoja. 

Crowded House - Whatever You Want: Yhtye on päättänyt yli kymmenvuotisen taukonsa äänitemarkkinoilla tällä singellään. 

The Night Flight Orchestra - Impossible: Tähän väliin reipastahtista ruotsalaista rytmimusiikkia.

Metallimusiikin olemus - 84. Progejättien vaikutus metallimusiikin syntyyn ja kehittymiseen

Progressiivinen rock tai metalli sen kaikissa muodoissa, nykyään tai silloin aiemmin, on aina lopulta ollut hiukan muusikoiden musiikkia. Se kuitenkin perustuu pitkälle taitoon ja kykyyn luoda jotain, mitä ei ole kuultu aiemmin. Progea määrittävät myös kappalerakenteet, jotka eivät noudata perinteistä ABABCAB-kaavaa.

Proge ja usein metallikin henkilöityvät usein, vaikka kyseessä olisi bändi. Metallia kuuntelevat ovat usein ihmisiä, jotka muistavat soittajien nimet. Mitä olisi Iron Maiden ilman Steve Harrisia tai Judas Priest ilman Rob Halfordia?

King Crimson oli proge-rockin ehkä eniten metalliin vaikuttaneita yhtyeitä. Robert Fripp on juuri sellainen tyyppi, joka uskalsi ja halusi luoda jossain täysin erilaista, vaikkei se välttämättä kuulostanut niin hyvältä tai ainakaan helpolta. Sen aikaiset "äärimetallityypit" kuitenkin diggasivat. Kautta vuosien on ollut hieno tykätä asioista, joista vain pieni porukka tietää. Marginaali. King Crimsonissa on jotain samaa kuin Meshuggahissa. 

Emerson, Lake & Palmer taas kulki lähinnä Keith Emersonin vimmaisen soiton perässä. Joidenkin mielestä Emerson pilasi progen, mutta kyllä tuo soittotaito inspiroi monia. Esimerkiksi Jens Johanssonia.

Pink Floyd oli siinä mielessä jännä progebändinä, ettei kukaan sen soittajista ollut varsinaisesti soittotaidossa toisen yläpuolella. Pink Floyd ei myöskään satsannut erikoisuuteen tai nopeuteen, saati tekniseen taituruuteen. Tunnelmat olivat silti kohdillaan. Pink Floydin suurin vaikutus onkin ehkä teemalevyjen kunnianhimossa ja eräänlaisessa tuotannon tyylikkyydessä.

Uriah Heep taas löytää nykyversion itsestään jostain Queens of The Stone Agen ja hiukan aiemmin W.A.S.P.:n suunnalta. Tai mitäpä olisi metalli nykyään ilman välivaiheessa soitelleen Wishbone Ashin kitarariffejä?

Osion suurin vaikuttaja lienee silti Queen. Mercuryn laulu on monelle metallia kuuntelevalle kärjessä, vaikka kovia ovat Dio ja Halfordkin. Myös Mayn kitara on ollut iso esikuva usealle metallikitaristille, joita nyt digataan. Kuten Yngwie J. Malmsteen tai John Petrucci.

Progeosion levyjen mielestäni suurimmat ansiot metallin syntyyn/kehittymiseen julkaisuvuoden mukaan järjestettynä:

KING CRIMSON - IN THE COURT OF THE CRIMSON KING / kappaleidenraskaus, kappalerakenteet

ATOMIC ROOSTER - DEATH WALKS BEHIND YOU / sanoitustenteemat

EMERSON, LAKE & PALMER - BRAIN SALAD SURGERY / virtuositeetti, kansitaide, klassisetelementit

YES - FRAGILE / virtuositeetti, kokeellisuus

NICK DRAKE - BRYTER LATER / soittotaito, melankolisuus

JETHRO TULL - THICK AS A BRICK / folkin yhdistäminen progressiiviseen rockiin

FLOWER TRAVELLIN' BAND - SATORI / kappaleiden tempo, kappalerakenne

BUDGIE - NEVER TURN YOUR BACK ON A FRIEND / kitarariffit

URIAH HEEP - LOOK AT YOURSELF / kansitaide, kappaleiden raskaus

VAN DER GRAAF GENERATOR - PAWN HEARTS / kokeellisuus

YES - THE YES ALBUM / virtuositeetti, kokeellisuus

JETHRO TULL - THE BROADSWORD AND THE BEAST / kosketinvetoisuus

WISHBONE ASH - ARGUS / kitarariffit

APHRODITE'S CHILD - 6 6 6 / uskontojenvastaisuus, sinfonisuus

YES - CLOSE TO THE EDGE / virtuositeetti, kokeellisuus

GENESIS - FOXTROT / virtuositeetti

GENTLE GIANT - OCTOPUS / virtuositeetti,kappalerakenteet

PINK FLOYD - WISH YOU WERE HERE / kansitaide, kappalerakenteet

KING CRIMSON - THREE OF A PERFECT PAIR / rytmitykset

BUDGIE - BUDGIE / kitarariffit

QUEEN - QUEEN II / soiton raskaus, teatraalisuus, teemakerronta

GENESIS - SELLING ENGLAND BY THE POUND / virtuositeetti, teemakerronta

EMERSON, LAKE & PALMER - EMERSON, LAKE & PALMER / virtuositeetti ,klassiset elementit

QUEEN - QUEEN / soiton raskaus, teatraalisuus

HAWKWIND - HALL OF THE MOUNTAIN GRILL / kappaleiden raskaus

GENESIS - THE LAMB LIES DOWN ON BROADWAY / virtuositeetti, teemakerronta

CAMEL - THE SNOW GOOSE / instrumentaalinen tarinankerronta

BUDGIE - BANDOLIER / kitarariffit

PINK FLOYD - DARK SIDE OF THE MOON / kansitaide, tuotanto

VAN DER GRAAF GENERATOR - GODBLUFF / kokeellisuus

QUEEN - A NIGHT AT THE OPERA / tyylien sekoitus, virtuositeetti

RUSH - MOVING PICTURES / virtuositeetti, rytmitykset

KANSAS - LEFTOVERTURE / AOR-tyylisuunnan kehittäminen

PINK FLOYD - THE WALL / teemakerronta

RUSH - HEMISPHERES / virtuositeetti, rytmitykset

PINK FLOYD - ANIMALS / teemakerronta

RUSH - 2112 / virtuositeetti, rytmitykset

JETHRO TULL - AQUALUNG / folkin yhdistäminen progressiiviseen rockiin

MARILLION - SCRIPT FOR A JESTER'S TEAR / neoklassinentyyli

KING CRIMSON - LARKS' TONGUES IN ASPIC / rytmitykset, kokeellisuus

IQ - THE WAKE / neoklassinen tyyli

MARILLION - MISPLACED CHILDHOOD / neoklassinentyyli, teemakerronta

KING CRIMSON - THE POWER TO BELIEVE / rytmitykset

Kuva: hipwallpapers.com

Ausculton Aivoradio 45/2020

 

SPINEBRAIN

Paradise Lost - Frailty: Yesterday late evening I was up late and watching the PL stream from the mill. It seemed be a pre-recorded show but I was pleasantly surprised by the high quality of the show. Especially Nick Holmes delivered some of the finest vocals I have ever heard live. This song did not make the cut, but stumbled across to it this morning and decided it needs to be included in the list.

Dark Tranquillity - The Dark Unbroken: This is very DT is easily at its best: dark, keyboard driven and melancholic approach. I am expecting the album to be always above average, but this song really lifts up my expectations a couple notch higher.

Wytch Hazel - I am redeemed: If you are in the mood some outstanding 70's hard rock with modern sound, then look no further and play this track. Wytch Hazel has not really been on my radar, but the latest album is so goddamn catchy and filled with great songs, so I need to rectify my actions.

Stardust - Runaway: Are you ready for the ear-worm for the weekend? This Budapest based (really) hard rock band delivers the AOR-goodz with flying colors having carefully heard of the bonjovis and defleppards of the past. This album fall a bit flat towards the end, but the first half of the album is strong enough to even make the purchase. Fans of the genre, do not miss out on this!

Synabare Urne - Erida Evoken: En ole alunperin tämän bändin edesottamuksia seurannut, mutta koska some-feedissä tätä oli kehutta niin olihan se tarkistettava. Tulos on selvä: debyyttialbumi kiilaa suoraan vuoden suomalaisten dm-levyjen kärkikahinoihin. Mikäli rujompi ulosanti ja vanhan liiton death metalli on lähellä sydäntäsi, ota tämä levy ehdottomasti haltuun.

Glacier - Eldest and the truest: Glacier was found in 1979 and in the Covid year 2020, their debut album is released. This band has been promoted many times in Keep It True Youtube shows and the album will please the old school traditional heavy metal fans. This song is one of the finest on the album and deserves to be shared in my list today.

The Troops Of Doom - The Confessional: Yes, you are correct the name of the band is inherited from old Sepultura song because the founding member, Jairo Tormenter, is a former founding member of the band. TTOD delivers downright, bombastic and filthy death thrash which is bound to make your body move and fist pound the air. Do not miss out this EP.

A

Songpickrin ylläpitämältä vuoden 2020-kappalelistalta muutama indiehkökin valinta.

Joy Denalane - I Gotta Know
Joel Adam Russell - Skinny
Tré Burt - Real You
Muzz - Bad Feeling

Y

Steven Wilson - Eminent Sleaze: Porcupine Tree -yhtyeen laulajana tutuksi tulleelta Wilsonilta on tulossa albumi, kannattanee odottaa. 

Blackfield - Under My Skin: Blackfield on taas Steven Wilsonin ja Aviv Geffenin projekti, jolta on niin ikään tulossa albumillinen uutta musiikkia, For the Music. 

Bjørn Riis - Winter: Poiminta norjalaisen Airbag yhtyeen kitaristin soolotuotannosta vuodelta 2017. Talvi tekee tuloaan. 

Joensuu 1685 - I’m In Paradise: Mukavaa musiikkia Helsinkiläis-trion tuoreelta albumilta Öb. 

Charlie Mole  - Mallorca Files Theme: En juurikaan katso televisiota arkisin, mutta joskus satun kuuntelemaan. 

Bill Callahan - One Fine Morning: Pelkistetynkin yksinkertaista musiikkia, mutta ehkäpä juuri siksi niin uskottavaa. 

Alastair Greene - Wontcha Tell Me: Hyvä blues riittävän räkäisellä kitarasaundilla tehostettuna toimii hyvänä aamun avauksena. 

South of Eden - Morning Brew (acoustic): Ohiolaisis yhtye on julkaissut EP:n esimakuna debuuttialbumilleen.

Spock’s Beard - The Light: Yhtyeen perustivat veljekset Alan ja Neal Morse Los Angelissa 1992. Neal vastasi pääosin laulujen kirjoittamisesta siihen asti kunnes siirtyi soolouralle hengellisen musiikin pariin. Tämä on yhtyeen ensimmäisen levyn avaus- ja nimiraita vuodelta 1995.

T

Dawn of Ouroboros - Lunar Cathexis: Jonkinlaista progemetallia tämäkin.

King Crimson - Level V: King Crimsonilla on tätä mätömpääkin tavaraa. Hoituu se metalli heiltäkin.

Kamasi Washington - Journey: Kamasi on kyllä kova jazzjäbä. Joku näissä tarttuu enemmän mieleen kuin ns. perusjäzz.

Moses Sumney - Bystanders: Hankalasti määriteltävää musiikkia, mutta kyllä tätä kuuntelee. Hillittömät soundit levyllä.

J.Kajan - Syksy: Olipa mahtava tämä, kun radiosta kuulin. Suomen Jeff Buckleytä.

No Doubt - Just A Girl: Paperilla on minun inhokkilistaani tällainen ska punk, mutta kyllä ne nyt aika hyvin onnistui mieleen syöpymään legendaarisena vuonna 1995.

AC/DC - Dirty Deeds Done Dirt Cheap: Klassikkokamaa. Ei tähän tarvitse oikein mitään sanoa.

Iron Maiden - Blood Brothers: Sitä ajatteli silloin Brave New Worldin aikana, että onpa lattea levy. Lopulta se on aika kova albumi, kun näin vuosien jälkeen katsoo.

Michael Romeo - Believe: Vaikka John Williamsia on paljon ripattu, on sävellys ja soitto komeaa. Sooloalbumiksi yllättävän hyvä.

System of a Down - Genocidal Humanoidz: SOAD julkaisi musiikkia 15 vuoden tauon jälkeen. Miehistön kotimaisemissa on asiat melko lailla sekaisin, ja tällä yritetään nyt maailman katseet kääntää siihen suuntaan. Itseltään kuulostaa.

Metallimusiikin olemus – 83. "Papparaiset" metallin äärellä

 

KING CRIMSON - THE POWER TO BELIEVE (2003)

Vuosia kului Three of a Perfect Pairista ja Robert Fripp lopetti, aloitti ja loi bändin uudelleen useampaan kertaan. Bändin jäsenistöksi oli vakiintunut laulaja-kitaristi Andrew Belew, rumpali Pat Mastelotto sekä Warr-kitaraa soittava Trey Gunn. 

The Power to Believe luo metallisen maailman jo kansitaiteellaan. Sieltä löytyy sotilaita ja hoitsuja sekä Sodom-tyyliin kaasunaamareita. Musiikillinen lähestymistapa on metallinen alusta asti ja varsinkin Level V mättää ihan raivokkaasti. Tällä albumilla kuuluvat myös edeltävän vuosikymmenen takaiset grunge-elementit. On sekaan lyöty myös elektronisempisien bändien vaikutteita. Omaperäistä tavaraa on. 

Albumin ilmestymisen aikaan King Crimson esiintyi Toolin kanssa. Voi miettiä, millaista se on yli 5-kymppisille lämmitellä progemetallin kärjessä liikkuvaa nuorten miesten bändiä. Toisaalta juuri Tool on King Crimsonia esikuvanaan pitänytkin. 

Tällä albumilla on sellaista uutta mystiikkaa. Uutta siksi, että bändi on perustettu jo 1960-luvun puolella ja pystyy jollain tavalla uusiutumaan vielä lähes viisikymppisenä. 

Esimerkiksi laitamme tuon Level V:n. 

Kuva: musicmirror.de

Toomion TOP200-biisit: 139. Gov't Mule - Bad Little Doggie (2000)

 

Todella hankalan luukun kautta kulki työväki eräänkin pyöräliikkeen kellariin, jossa varsinainen pyörien korjaaminen tapahtui. Sinne kun ensimmäistä kertaa laskeuduin, soi kaiuttimissa Gov’t Mule, joka ei bändinä sanonut mitään. Amerikan rokiksi olisin tämän siihen aikaan kuvannut.

Gov’t Mule on nykyisellään southern rockin kantavia voimia. Kitaristi-laulaja Warren Haynes on arvostettu tekijä ja loihtiikin kitarastaan progehtavia, mutta juurevia riffejä. Rouhea laulusoundissakin on ehtaa punaniskaa enemmän kuin ripaus.

Auscultossakin on bändiä käsitelty grooven yhteydessä. Sellainen tässä minusta kuuluu. Selkeä, mutta ei liian simppeli riffi, johon koko homma kiteytyy. Vähätellä ei voi myöskään rytmiryhmän eli rumpali Matt Abtsin ja edesmenneen basisti Allen Woodyn osuutta.

Enemmän tämä on sellaista kesän autoilumusaa, mutta hyvä riffihän kantaa aina muulloinkin.

 

Ausculton Aivoradio 44/2020

 YYTE

Irina Björklund & Pauanne - Peace Is A Question of Will: Kappaleen sanoma vahvistuu Nobel-palkitun presidentti Martti Ahtisaaren puheosuuksilla. 

Arjen Anthony Lucassen - Pink Beatles In a Purple Zeppelin: Tätä musiikkia on tehty hyvällä mielellä. 

Teemu Ylinikka & Hillevi-Street Band - So Much To Lose:  Kemiläinen Ylinikka pitää stadionrockista a’ la Bruce. Yhtyeensä esikoisalbumi on luvassa vielä tämän vuoden puolella. Jään mielenkiinnolla odottamaan sillä jo julkaistut laulut ovat tasokkaita makupaloja. 

Rick Wakeman - Wondrous Stories: Yes-klassikko Wakemanin upeana tulkintana. 

Rory Gallagher - Follow Me: Tulipahan ladattua tuore Roryn Best of -kokoelma. Sen 30 kappaleen joukosta löytyy tämä alunperin vuonna 1979 Top Priority -albumilla julkaistu laulu, jossa erityisesti kiinittyi huomioni (kitaran soiton lisäksi) laulusaundeihin  

Nick Cave - Cosmic Dancer: Marc Bolan julkaisi kappaleensa vuoden 1971 T. Rex albumilla Electric Warrior. Nick Caven versio löytyy tänä vuonna julkaistulta  albumilta Angelheaded Hipster: The Songs of Marc Bolan and T. Rex, jolla eri artistit versioivat Marcin ja T. Rexin lauluja. Levyn tuotti Hal Willner, joka kuoli huhtikuun alussa koronavirukseen. 

Billy Joe Royal - Hush: Tämä ei ole versio vaan originaali vuodelta 1967. Laulun kirjoitti Joe South, jonka sävelkynästä on myös lähtöisin mm.  I Never Promised You a Rose Garden ja senkin levytti ensimmäisenä Billy Joe Royal. 

Stevie Nicks - Show Them The Way: Laulu, jolla on sanomansa. 

Joe Bonamassa - When One Door Opens: Kun oli teini LP:n ykkösraita oli tärkeä, koska pitkälti sen perusteella levy ostettiin.  Oulussa menin levykauppaan ja valitsin joitain levyjä koekuunteluun, luuri korvalle ja myyjä asetti neulan raidalle. Tovi kuuntelua ja päätöksen tekoon. Tuon pohjalta olisin Joen uusimman albumin ostanut silloinkin.

T

Pharrell Williams - Happy: Pharrell on melkoinen tuottaja, mutta laulukin onnistuu.

Styx - Boat on the River: Vähän Rikiä perjantaihin.

Tuomari Nurmio & Alamaailman Vasarat - Kuvernöörin tytär: Kaoottinen ja alamaailmallinen meininki. Hyvin slaavilaista rytkettä.

A Light in the Dark - Aimless: Pikkuisen White Wardin tapaista venäläistä black metallia.

Yngwie Malmsteen - Rising Force: Legenda jo siksi, että laulun hoitaa Joe Lynn Turner!

CeeLo Green feat. Ludacris - Childz Play: On ehkä Eminemiä kuunneltu, mutta silti tämän rasittavuus nousee jonkinlaiseksi hitiksi.

Kamchatka - Before Things Get Rough: Kamchatka on yksi suosikkibändejä ja jos tällaista stoner rockia vain katsottaisiin, on bändi top3:ssa heittämällä.

Jukka Eskola Soul Trio - Tiny B: Soul jazzia instrumentaalina. Sopiva viskinjuonti-tunnelma. 

King Crimson - One More Red Nightmare: Onhan tuo Fripp ollut aikaansa edellä. Tai jäljessä. Tai jossain ajan sivussa.

Amorphis - White Night: Amorphiksessa joku vähän kaihertaa, mutta menee tämä.

A

Eppu Normaali - Sadan vuoden päästäkin: Tämän levyn julkaisusta tuli eilen kuluneeksi 16 vuotta. Oli aikanaan ensimmäinen, jonka ilmiössä tuli oltua omakohtaisesti mukana. Vähän venytetty, mutta monta toimivaa raitaa sisältävä Eepo-albumi on SVP.

Metallimusiikin olemus – 82. Kiltimmässä Immortal-maskissa

 

IQ - THE WAKE (1985)

Kosketinsoittaja Martin Orford ja kitaristi Mike Holmes olivat soitelleet jo The Lens -bändissä perustaessaan IQ:N vuonna 1981. Silloin mukana olivat basisti Tim Esau, rumpali Paul Cook ja laulaja Peter Nicholls. Tuolla kokoonpanolla mentiin aina pienen läpimurron tehneeseen The Wake  -albumiin, joka on yksi neo-progressiviisisen rockin kulmakiviä.  

Neo-progressiivinen rock on tuon aikakauden, pääasiassa brittibändeissä esiintynyt suunta. Siinä syvälliset sanat ja teatraalinen live-esiintyminen yhdistyi hyvin paljon koskettimien voimalla eteneviin monitahoisiin kappaleisiin.  

IQ ei ole koskaan mihinkään suuriin saavutuksiin revennyt, mutta vannoutumaton fanikunta sillä on edelleen. Bändi nimittäin toimii edelleen, vaikka miehistö on välillä vaihtunutkin. Nykymiehistöstä puuttuu kuitenkin vain perustaja Orford.  

Metalliset elementit ovat levyltä hiukan kateissa. Jonkinlaisia pieniä kikkailuhetkiä levyltä kyllä löytyy ja rivakampaa menoa ehkä eniten The Magic Roundaboutilta. Veisin bändin metallin suuntaan eniten kansi- ja meikkaustaiteen osalta. Laulaja Nicholls on melko pätevä kuvataiteilija, ja albumin kansi onkin jollain lailla ikoninen. Tuon ajan live-keikoilla Nicholls lauloikin tuollainen kevyempi Immortal-maski naamalla. 

Saman genren bändit ovat varmasti toisiaan kuunnelleet, mutta bändiä kuunnelleista tutuimmista artisteista mainitaan vain Radioheadin Thom Yorke. 

Esimerkkinä tuo The Magic Roundabout. 

Kuva: iq-hq.uk

Ausculton Aivoradio 43/2020

 

T

Yann Tiersen - The Drowned Girl: Soundtrack-musiikin mestaria kehiin.

Manic Street Preachers - You Stole the Sun From My Heart: Klassikko parinkymmenen vuoden takaa.

Queen - Teo Torriatte (Let Us Cling Together): Vähän harvemmin kuultua Queenia Day at The Races -albumilta.

Rick Estrin & The Nightcats: Tällaista rautalankabluesia harvemmin meidän listoilla soi. Nyt kuitenkin soi.

Amuri - Halla: Tarttui hyvin korvaan heti ensi kuulemalla. Soittolistakamaa siis.

Jeff Buckley - So Real: Traagisen lopun saanut kulttimuusikko. Kovahan tuo koko Grace-albumi edelleen on.

A Perfect Circle - 3 Libras: Vähän raskaampaa progea väliin.

Curtis Mayfield - Superfly: Funkin ja soulin saloihin tällä kappaleella.

Onségen Ensemble - Duel: On jäänyt tämä bändi ihan kuulemati, vaikka Suomesta on ja kovaa jälkeä jo jonkin aikaa takana.

The Contortionist - Ebb & Flow: Progemetallia kuitenkin helposti lähestyttävästi. 

A

Bright Eyes - To Death’s Heart (In Three Parts): 2020-vuoden materiaalia tämän viikon listan kärkeen.

R.E.M. - Losing My Religion: Syksymusiikkia.

Lana Del Rey - Let Me Love You Like a Woman: Lanan taannoin julkaistu uusi veisu ja ensisingle uudelta levyltä.

Ryan Adams - Gimme Something Good (live at Carnegie Hall): Selkäpiihin menevä vedos herran parhaasta kappaleesta.

Nils Lofgren - Like a Hurricane: Nils kovertaa Neil-klassikkosta ytimekkään version.

Bruce Springsteen - Last Man Standing: Tuntuu tänään julkaistun uuden levyn temaattiselta tukijalalta.

YYTE

Early James - Blue Pill Blues: Kaipa tämäkin on bluesinsa ansainnut, etenkin kun se tehdään tällaisella pieteetillä. 

Lykke Li - I Will Survive: Onhan tämä erilainen tulkinta ruotsalaisittain versioituna. 

Pain of Salvation - Panther: Ruotsalaislinja jatkuu Pain of Salvationin tuoreimmeimmalla. Yhtyeen progemetalli on monimuotoista, mutta vaikutteistaan mainitaankin mm. Beatles, Jesus Christ Superstar, jazz, hip hop ym. 

Michael Blue - Burton & Taylor: Tässäpä kappale, jossa on harmoniat kohdillaan. Mikko on tehnyt albumillisen miellyttävää musiikia. 

Argent - Pleasure: Zombies yhtyeen hajoamisen jälkeen Rod Argent perusti tämän nimeään kantavan  yhtyeen, jonka musiikin elementtäjä olivat vahvat soittotaito erinomaiset lauluharmoniat. 

Frank Zappa - Stevie’s Spanking (Live at Palladium - 11/1/81) Tämän kertainen valintani Zappan erinomaiselta live-taltioinnilta. 

Pele, Rodrigo y Gabriela - Acredita No Véio (Listen to the Old Man): Meksiolaisen kitaraduon ja Pelen hieno kappale. Happy 80th Birthday Pele.

Toomion TOP200-biisit: 140. Leprous - The Cloak (2013)

 

"Olipa tämä nyt paljon hitaampaa kuin oletin... mitä metallia se tällainen on? Toisaalta aika rouhea kitarasoundi... näin puhdas lauluääni tähän päälle... tuntuu vähän päälleliimatulta... kuitenkin ihan mietitty melodia... oho, tämä jätkähän osaa laulaa! On siinä äänessä sittenkin joitain hyvin hienojakoisia hiekanmuruja... Pistetääs uudestaan!"

Näin minä tutustuin korkeushyppääjä Osku Torron saattelemana sekä The Cloakiin, että koko bändiin. Ja on tämä sen jälkeen soinut useamman kerran uudestaan. 

Ihsahnin taustoilta alunperin lähtenyt Leprous on yksi tämän hetken suosituimpia progemetallibändejä. Norjalaisen progemetallin lippulaiva, eikä vähiten rumpali Baard Kolstadin ja laulaja-kosketinsoittaja Einar Solbergin takia. Tämä kappale ilmestyi vuoden 2013 Coal-albumilla ja sen jälkeen on tultu musiikissakin hiukan muille tantereille. 

Suurimman kontrastin musiikkiin tuo solisti Einar ääni. Tulee sellainen "mitä helvettiä?!"-olo. Joskin progebändien laulajat usein ovatkin korkealta laulavia kiekujia, meni Einar kyllä ihan omaan luokkaansa. Näin heleää ääntä en osannut odottaa. Sanoisin ääntä jäätäväksi. Ihan mielettömän kylmä sointi. Ja tämä ei missään nimessä ole paha asia. 

Miehet soittavatkin kyllä komeasti. Nykyään tuollainen syna-choir-soundi tuntuu useimmissa tapauksissa aavistuksen kornilta, mutta tähän kappaleeseen se istuu. Kappaleen lopussa tulee melko perinteinen progeriffittely tiukkoine virvelinakutuksineen. Mutta sävellystyö on sen verran erinomaisesti onnistunut, ettei kappaleessa ole ainuttakaan häiritsevää kohtaa.

Lyriikat ovat abstrakteja. Liian abstrakteja minulle. Tosin on laulajan ansioksi luettava vielä se, että harvoin voi noin hyvin kappaleeseen istua "Will you cry tomorrow..."-pätkä.

Hieno syysiltojen klassikko minulle tämä kappale.

https://open.spotify.com/track/56KnZlUbquPiGIJvT6jTQO?si=yWb8NPajQzGSyI5iTVVrWg

Metallimusiikin olemus – 81. Haastava ei ole synonyymi vaikealle

KING CRIMSON - THREE OF A PERFECT PAIR (1984)

Red-albumin jälkeen kitaristi Robert Fripp keskittyi Gurdijeffin ideologiaan ja aikoi erota King Crimsonista toivoen, että se jatkaisi ilman häntä liekö Gurdijeffin oppia valveunista ja heräämisestä, mutta yhtäkkiä Fripp päättikin, että koko yhtye lakkaa lopullisesti olemasta.  

1980-luvulle siirryttäessä Fripp ja rumpali Bill Bruford alkoivat suunnitella uutta bändiä, jonka nimeksi tulisi Discipline (kuri). Basistiksi tuli melkoinen tekijä – Tony Levin. Historiaa Chapman Stickia soittavalla Levinilla oli John Lennonin, Yoko Onon ja Peter Gabrielinkin kanssa. Myöhemmin Levin on soittanut esimerkiksi Dream Theater -ukkojen kanssa Liquid Tension Experimentissä. Häntä metallipiireistä on fanittanut ainakin Coheed & Cambrian sekä Between The Buried And Men basistit.  

Siihen päälle Fripp haastoi mukaan Talking Heads -kitaristi Andrew Belewin. Belew oli myös kova poika laulamaan ja soitellut kitaraakin David Bowien ja Frank Zappan bändissä. Vuosien mittaan monessa keitossa uiskennellut Belew on ollut vaikuttajana esimerkiksi metallipiireistä tutulle Anneke van Giersbergenille.  

Fripp oli uuden edessä. Ensi kertaa bändiin oli tulossa toinen kitaristi hänen itsensä lisäksi. Harjoitusten aikana Fripp alkoi olla kuitenkin sitä mieltä, että bändi olisi kaikesta huolimatta ennemmin King Crimson kuin joku tuntematon Discipline. Tätä mieltä olivat myös muut.  Tuon kokoonpanon aikana bändi keksi jollain tasolla uuden tyylin. Kevyemmän polyfonisen kitaraprogen, jossa kitarat soittivat eri asiaa, mutta aikaisempaa hienovaraisemmin toisiinsa sulautuen.  

Levy otettiin vastaan kaksijakoisesti. Ensimmäinen popimpi puoli oli helpompaa, mutta vähän myös tylsää musiikkia. Toisella puolella taas oltiin lähes vapaan improvisoinnin kuuloisella alueella. Jo aiemmin mainittu Between the Buried And Me on albumin nimikappaletta hienosti coveroinut, mutta muuten sitä ei metallipiireissä ole mainittu.  

Musiikki on juuri niin hienoa tai huonoa kuin se King Crimsonilla yleensäkin on. Tässä tapauksessa voisi käyttää haastava-sanaa ilman, että se on synonyymi vaikealle.  

Esimerkkinä juuri tuo nimikkokappale.  

<iframe src="https://open.spotify.com/embed/album/0lsSMm3rM4AQ3m9W9E8zU5" width="300" height="380" frameborder="0" allowtransparency="true" allow="encrypted-media"></iframe>

Kuva: musicaficiando.blog