Ensikosketus tähän on Pulliaisen ja Agentsin instrumentaaliversiona, todennäköisesti Mitsubishi Galantin kasettimankasta. Kappale on kuitenkin lähtöjään Rauli Badding Somerjoen debyyttialbumin B-puolelta. Totuuden nimissä olen aika kauan luullut, että veisu on venäläinen käännös, mutta mitä vielä. Se on Raulin itsensä säveltämä ja sanoittama!
Tunnelma ja sanat ovat synkät, harmaat, suomalaiset. Mutta, kun se ei tässä tapauksessa haittaa. Olen myös alkanut pitää alkuperäisestä levytyksestä siinä määrin, että rankkaan sen ohi Agentsin, vaikkei se Kääriäisen esittämänäkään paljoa kympin biisistä puutu.
Tällä vuoden 1971 versiolla on kovettu soittajakokoonpano: Rauli laulaa, Antero Jakoila kitaroi, Arto Koskinen klähmii urkuja, bassoa soittaa Ilkka Willman ja rummuissa keikkuu legendaarinen Matti Oiling. Varsinkin rumpu- ja urkutyö maistuu kuin pannukahvi. Aidolta ja rouhealta.
Raulin hahmossa ja ulosannissa on yhtä aikaa jotain hyvin melankolista ja kohtalon takia myös hyvin surullista. Komea ääni ja melkoinen melodiantaju miehellä kuitenkin oli.
Kyllä tätä kuunnellessa pitäisi olla 1980-luvun lopussa, lähdössä väsyneenä ja nälissään Vaasan kansallisista kisoista noin klo 22:10 ajelemaan kohti kotia. Syksy olisi juuri alkamaisillaan.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=4ri7W40lAYE[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/2qIDlbmLILpU2mvpZk373R?si=Tyk5ZpUQR1WR43DAlIixiA[/embed]
keskiviikko 31. lokakuuta 2018
perjantai 26. lokakuuta 2018
Ausculto - Viikon Aivoradio 43/2018
“John Fogerty - The Holy Grail: 1970 John lauloi: ”Seven thirty seven comin' out of the sky...” ja olin myyty rockille. Ja tänä vuonna - yhä vaan rokataan.
Montserrat Caballé (feat. Bruce Dickinson) - Bohemian Rhapsody: Caballé oli Diiva, upeaääninen sopraano, joka uskalsi heittäytyä myös populaarisemmalle puolelle musiikin raja-aitoja. Mutta olisikohan tämä kuitenkin pitänyt tehdä Mercuryn kanssa?
Hollies - Blue in the Morning: 1972 yhtye julkaisi albumin Romany, joka oli jotain muuta kuin mihin olimme tottuneet. Alan Clarke oli lähtenyt yhtyeestä soolouralle ja laulajaksi oli pestattu ruotsalainen Mikael Rickfors, eikä tätä muutosta voinut olla huomaamatta.
Them - Mystic Eyes: Them oli Van Morrisonin ensimmäinen yhtye ja Mystic Eyes oli Themin ensimmäisen albumin, The Angry Young Them, avausraita.
Pallas & Euan Lawson - Queen of the Deep (live): Aika usein, kun musiikki tulee iPodilta työpäivääni taustoittamaan ja pysähdyn tsekkaamaan kuulemani hyvän kappaleen esittäjää, niin se on Pallas.
Jaan Wessman - Well, cuz...: Tamperelainen multi-instrumentalisti on julkaissut esikoisensa, None For The Money, Two For The Show. Progea, melodista poppia, musiikkia hyvällä maulla ja ammattitaidolla.
Topmost - I Believe To My Soul: Alunperin Ray Charles -kappaleesta Topmost teki oman tulkintansa 1966 kuuluisimmalla kokoonpanollaan: Gugi Kokljuschki, Harri Saksala, Eero Lupari, Arto ”Poku” Tarkkonen, Heimo ”Holle” Holopainen ja Kisu Jernström.”
Yyte
”Jenni Vartiainen - Malja: Meni aikoinaan itseltä melko täydellisesti ohi tämä biisi. Radiossa kyllä taisi soida, mutta ei tarttunut korvaan. Nyt ihan ok.
Ultra Bra - Savanni nukahtaa: Parempi nyt kuin ikinä ennen.
Christine & the Queens - Comme si: Viikon 2018-levy. Kuuntelukelpoista modernia, olisiko tämä nyt sitten poppia.
Karjalainen - Tule kesäyö: Jäsen T jakoi viime viikolla koko Karjalaisen uuden levyn. Laitan tämän vielä uusiksi, koska tässä tiivistyy hyvin miehen taidot yhteen kappaleeseen.”
A
”Gutalax – Robocock: Eilen livenä koettu. Erittäin hämmentävät sammakkovokaalit...vokaaliakrobatiaa parhaimmillaan/kauheimmillaan
Eneferens - This Onward Reach: Yhden herrasmiehen projekti Minnesotasta. Vuoden kovinta materiaalia.
Fifth Angel - Can you hear me?: Bändi jatkaa uudella tuotannolla kitaristin tarttuessa mikin taakse. Kyllä tässä vielä potkia löytyy.
Hate Eternal - All Hope Destroyed: Laatudödistä Ameriikasta
Bloodbath - Chainsaw Lullaby: Nick Holmesin toinen puoli... On tässä uhkan mahdollisuus
Cumbeast – Analconda: Eilen livenä koettu. Erittäin loistavat välispiikit ja soittajilla selvästi ilo soittaa. Hyvä Turku!
Omnium Gatherum - New World Shadows: Keskiviikkona lavan reunalla koettu ja fanipoikamaisuus huipussaan. OG ei petä juuri koskaan.
Unleashed - Stand Your Ground: Ei väsymisen merkkejä... Ensi vuonna 30v. synttärit orkesterilla.”
Spinebrain
”Spidergawd – Is This Love?: Suosittelin tätä kaverille itse, unohdin bändin ja hän suositteli takaisin. Nyt onkin mennyt puolet lomasta tämän bändin kanssa.
Kvelertak – Åpenbaring: Edellisen sukulainen. Raisuhkoa mätkettä.
György Ligeti – Musica Ricercata: No. 7, Cantabile, molto legato: Klassista pianomusiikkia. Säveltäjähän tunnetaan Kubrickin elokuvien musiikeista.
Samuel Barber – Adagio for Strings op. 11: Synkkä kuin mikä. Klassista parhaimmistoa, ties miessä elokuvissa soinut. Soinut myös kuuluisuuksien hautajaisissa. Kuten Rooseveltin ja Einsteinin. Soi myös usein erilaisten onnettomuuksien yhteydessä televisiolähetyksissä. Komia on.
Portishead – Sour Times: Klassikko ysärin puolesta välistä. Tästä tulee väkisin sen ajan Bondit mieleen. Trip Hopia parhaimmillaan.
Foo Fighters – Skin and Bones (Live): En kovin usein lähde live-biiseihin, enkä Foo Fightersiin. Tässäpä sitä nyt molempia parhaimmillaan.
The War on Drugs – Red Eyes: Jotenkin tämä tuli vastaan aurinkoisella automatkalla. Ei se ihme ole. Automusiikkia parhaasta päästä.
Kolmas Nainen – En oo kuullut mitään: Tytön soittolistan viimeinen lisäys. Kyllähän tämä kertosäe päähän jää. Alavus-meininki.
Anathema – Pulled Under at 2000 metres a Second: Samalla kun pihalla alkaa lumisade, niin on sopivaa kuunnella Anathemaa. Tässä kappaleessa on ns. THE KOHTA puolentoista minuutin kohdilla. Mahtava rumpufilli.
Eppu Normaali – Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset: Tämäkin tavallaan kuuluu Pohjanmaan reissuun. Ja Lumisaateeseen.”
T
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=jD7wXrymSrWEhKK3PNGmwA[/embed]
Montserrat Caballé (feat. Bruce Dickinson) - Bohemian Rhapsody: Caballé oli Diiva, upeaääninen sopraano, joka uskalsi heittäytyä myös populaarisemmalle puolelle musiikin raja-aitoja. Mutta olisikohan tämä kuitenkin pitänyt tehdä Mercuryn kanssa?
Hollies - Blue in the Morning: 1972 yhtye julkaisi albumin Romany, joka oli jotain muuta kuin mihin olimme tottuneet. Alan Clarke oli lähtenyt yhtyeestä soolouralle ja laulajaksi oli pestattu ruotsalainen Mikael Rickfors, eikä tätä muutosta voinut olla huomaamatta.
Them - Mystic Eyes: Them oli Van Morrisonin ensimmäinen yhtye ja Mystic Eyes oli Themin ensimmäisen albumin, The Angry Young Them, avausraita.
Pallas & Euan Lawson - Queen of the Deep (live): Aika usein, kun musiikki tulee iPodilta työpäivääni taustoittamaan ja pysähdyn tsekkaamaan kuulemani hyvän kappaleen esittäjää, niin se on Pallas.
Jaan Wessman - Well, cuz...: Tamperelainen multi-instrumentalisti on julkaissut esikoisensa, None For The Money, Two For The Show. Progea, melodista poppia, musiikkia hyvällä maulla ja ammattitaidolla.
Topmost - I Believe To My Soul: Alunperin Ray Charles -kappaleesta Topmost teki oman tulkintansa 1966 kuuluisimmalla kokoonpanollaan: Gugi Kokljuschki, Harri Saksala, Eero Lupari, Arto ”Poku” Tarkkonen, Heimo ”Holle” Holopainen ja Kisu Jernström.”
Yyte
”Jenni Vartiainen - Malja: Meni aikoinaan itseltä melko täydellisesti ohi tämä biisi. Radiossa kyllä taisi soida, mutta ei tarttunut korvaan. Nyt ihan ok.
Ultra Bra - Savanni nukahtaa: Parempi nyt kuin ikinä ennen.
Christine & the Queens - Comme si: Viikon 2018-levy. Kuuntelukelpoista modernia, olisiko tämä nyt sitten poppia.
Karjalainen - Tule kesäyö: Jäsen T jakoi viime viikolla koko Karjalaisen uuden levyn. Laitan tämän vielä uusiksi, koska tässä tiivistyy hyvin miehen taidot yhteen kappaleeseen.”
A
”Gutalax – Robocock: Eilen livenä koettu. Erittäin hämmentävät sammakkovokaalit...vokaaliakrobatiaa parhaimmillaan/kauheimmillaan
Eneferens - This Onward Reach: Yhden herrasmiehen projekti Minnesotasta. Vuoden kovinta materiaalia.
Fifth Angel - Can you hear me?: Bändi jatkaa uudella tuotannolla kitaristin tarttuessa mikin taakse. Kyllä tässä vielä potkia löytyy.
Hate Eternal - All Hope Destroyed: Laatudödistä Ameriikasta
Bloodbath - Chainsaw Lullaby: Nick Holmesin toinen puoli... On tässä uhkan mahdollisuus
Cumbeast – Analconda: Eilen livenä koettu. Erittäin loistavat välispiikit ja soittajilla selvästi ilo soittaa. Hyvä Turku!
Omnium Gatherum - New World Shadows: Keskiviikkona lavan reunalla koettu ja fanipoikamaisuus huipussaan. OG ei petä juuri koskaan.
Unleashed - Stand Your Ground: Ei väsymisen merkkejä... Ensi vuonna 30v. synttärit orkesterilla.”
Spinebrain
”Spidergawd – Is This Love?: Suosittelin tätä kaverille itse, unohdin bändin ja hän suositteli takaisin. Nyt onkin mennyt puolet lomasta tämän bändin kanssa.
Kvelertak – Åpenbaring: Edellisen sukulainen. Raisuhkoa mätkettä.
György Ligeti – Musica Ricercata: No. 7, Cantabile, molto legato: Klassista pianomusiikkia. Säveltäjähän tunnetaan Kubrickin elokuvien musiikeista.
Samuel Barber – Adagio for Strings op. 11: Synkkä kuin mikä. Klassista parhaimmistoa, ties miessä elokuvissa soinut. Soinut myös kuuluisuuksien hautajaisissa. Kuten Rooseveltin ja Einsteinin. Soi myös usein erilaisten onnettomuuksien yhteydessä televisiolähetyksissä. Komia on.
Portishead – Sour Times: Klassikko ysärin puolesta välistä. Tästä tulee väkisin sen ajan Bondit mieleen. Trip Hopia parhaimmillaan.
Foo Fighters – Skin and Bones (Live): En kovin usein lähde live-biiseihin, enkä Foo Fightersiin. Tässäpä sitä nyt molempia parhaimmillaan.
The War on Drugs – Red Eyes: Jotenkin tämä tuli vastaan aurinkoisella automatkalla. Ei se ihme ole. Automusiikkia parhaasta päästä.
Kolmas Nainen – En oo kuullut mitään: Tytön soittolistan viimeinen lisäys. Kyllähän tämä kertosäe päähän jää. Alavus-meininki.
Anathema – Pulled Under at 2000 metres a Second: Samalla kun pihalla alkaa lumisade, niin on sopivaa kuunnella Anathemaa. Tässä kappaleessa on ns. THE KOHTA puolentoista minuutin kohdilla. Mahtava rumpufilli.
Eppu Normaali – Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset: Tämäkin tavallaan kuuluu Pohjanmaan reissuun. Ja Lumisaateeseen.”
T
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=jD7wXrymSrWEhKK3PNGmwA[/embed]
perjantai 19. lokakuuta 2018
Ausculto - Viikon Aivoradio 42/2018
"Marzi Nyman - Olet sydämessäni: Viimeinkin saatiin Marzin uusi levy. Laitetaan siltä vaikkapa tämä.
Sister Sparrow - Leave Here with Me: Uutta musiikkia. Hyvä groove ja lämmin sointi.
Eppu Normaali - Vahantajoki: Akustiselta levyltä vanha ja unohdettu fanisuosikki.
Stam1na - Merivälimatka: Stam1nan uusi levy on tullut muutamaan kertaan kuunneltua.
Neko Case - Last Lion of Albion: Yksi tämän vuoden yllättäjistä omilla listoilla."
-A
"VoiVod - The Wake (albumi): Aivan käsittämätön osoitus tahdonvoimasta 3 vuoden työstämisen jälkeen. Eilen livenäkin koettu ja pesi & linkosi huolella!"
-Spinebrain
"J. Karjalainen - Sä kuljetat mua (albumi): Jiin uusi soi laadukkaasti ja rullaa kevyesti. Vaivatonta kuunneltavaa."
-T
"Danny Bryant - Yours For A Song: Danny alkoi ammattimuusikoksi parikymmentä vuotta sitten 18 vuoden ikäisenä. Albumeja on kertynyt toistakymmentä, joista tuorein, Revelation, tämän vuoden huhtikuussa.
Janiva Magness - Back To Blue: Detroitissa 1957 (hyvää vuosikertaa) syntynyt useampaan kertaan eri palkinnoilla palkittu soul- ja blueslaulajatar, jolta tämän vuoden maaliskuussa julkaistiin albumi Love is An Army.
Bob Seger - Katmandu: Detroitin Raivohärkä rokkasi ja rollasi tähän tahtiin 70-luvun puolivälissä.
38 Special - Hold On Loosely: Lynyrd Skynyrdin Ronnie Van Zandin pikkuveljen Donnien naapurinsa Don Barnesin kanssa perustama rokkiorkesteri.
Peter Frampton - (I’m A) Road Runner: Holland-Dozier-Holland tuotantoa, jonka alunperin levytti Junior Walker & Allstars vuonna 1966. Framtonin versio julkaistiin 11 vuotta myöhemmin.
Erja Lyytinen - Another World: Mie niinku tykkään Erjasta...siis hänen musiikistaan. Sinkku julkaistiin tässä kuussa.
Anna Murtola - Fuego por dentro: Oululaislöhtöisen Annan maanantaina ilmestynyneen albumin nimikappale Levyn myötä Anna on ensimmäinen Suomessa levyttänyt flamengo-laulaja."
-Yyte
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve[/embed]
Sister Sparrow - Leave Here with Me: Uutta musiikkia. Hyvä groove ja lämmin sointi.
Eppu Normaali - Vahantajoki: Akustiselta levyltä vanha ja unohdettu fanisuosikki.
Stam1na - Merivälimatka: Stam1nan uusi levy on tullut muutamaan kertaan kuunneltua.
Neko Case - Last Lion of Albion: Yksi tämän vuoden yllättäjistä omilla listoilla."
-A
"VoiVod - The Wake (albumi): Aivan käsittämätön osoitus tahdonvoimasta 3 vuoden työstämisen jälkeen. Eilen livenäkin koettu ja pesi & linkosi huolella!"
-Spinebrain
"J. Karjalainen - Sä kuljetat mua (albumi): Jiin uusi soi laadukkaasti ja rullaa kevyesti. Vaivatonta kuunneltavaa."
-T
"Danny Bryant - Yours For A Song: Danny alkoi ammattimuusikoksi parikymmentä vuotta sitten 18 vuoden ikäisenä. Albumeja on kertynyt toistakymmentä, joista tuorein, Revelation, tämän vuoden huhtikuussa.
Janiva Magness - Back To Blue: Detroitissa 1957 (hyvää vuosikertaa) syntynyt useampaan kertaan eri palkinnoilla palkittu soul- ja blueslaulajatar, jolta tämän vuoden maaliskuussa julkaistiin albumi Love is An Army.
Bob Seger - Katmandu: Detroitin Raivohärkä rokkasi ja rollasi tähän tahtiin 70-luvun puolivälissä.
38 Special - Hold On Loosely: Lynyrd Skynyrdin Ronnie Van Zandin pikkuveljen Donnien naapurinsa Don Barnesin kanssa perustama rokkiorkesteri.
Peter Frampton - (I’m A) Road Runner: Holland-Dozier-Holland tuotantoa, jonka alunperin levytti Junior Walker & Allstars vuonna 1966. Framtonin versio julkaistiin 11 vuotta myöhemmin.
Erja Lyytinen - Another World: Mie niinku tykkään Erjasta...siis hänen musiikistaan. Sinkku julkaistiin tässä kuussa.
Anna Murtola - Fuego por dentro: Oululaislöhtöisen Annan maanantaina ilmestynyneen albumin nimikappale Levyn myötä Anna on ensimmäinen Suomessa levyttänyt flamengo-laulaja."
-Yyte
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve[/embed]
perjantai 12. lokakuuta 2018
Ausculto - Viikon Aivoradio 41/2018
”Natalie Prass - Side By Side (Live At Spacebomb Studios): Tylsä musiikinkuunteluviikko. Tämän kyllä ostaisin heti, jos tulisi vastaan.”
A
“Miracle - Light Mind: Outo kummajainen, mutta Depeche Modea löydän ja diggailen.
Sepulcher - Abyssal Horror: Maistuvaa death rässiä Norjasta.
Trees Of Eternity - My Requiem: Juurikin kohtuu täydellistä syysiltojen tunnelmointia.
Baest - Atra Mors: Nimestä huolimatta erittäin tykkiä kamaa.
Saturnus - Wind Torn: Soi autossa aamulla, vokaaleista et välttämättä saa selvää mutta hienosti tulkitsee.instrumentillaan
Daylight Dies – Infidel: Lisää doomia koska kansa vaatii sitä.
Vreid - One Hundred Years: Uusi levy yllätti ja toivottavasti kasvaa kuuntelukertojen myötä.
Absolva - Never A Good Day To Die: Tänään keikalla On The Rocksissa... Toivon että pääsen paikan päälle.”
Spinebrain
”Ydinperhe – Pummilla: Punkkia juuri niin anarkistisena kuin pitääkin.
Stam1na – Hammasratas: Vanhaa Stam1naa Raja-albumilta.
Yngwie Malmsteen – How Many Miles to Babylon: Ynkkä on kova.
Kalle Päätalo – Lootusasentoon: Nostalgiatrippi paikkaan, jonne ei ehkä pitäisi.
Skeletonwitch – The Luminous Sky: Metallia suosituksesta.
Evergrey – In Remembrance: Tämä oli ilmestyessään vähän
pettymys, mutta ei se nykyään niin kamala ollutkaan.
Lita Ford – Close My Eyes Forever: Kaksi kovaa hahmoa laulelee. Toisen saatte arvata itse.
The Smashing Pumpkins – Siva: Legendaarista surinaa vaihtoehtorockin syntyajoilta.
Stam1na – Metsästäjä: I Metsästäjä: Uutta Stam1naa. Tämä vakuutti balsagothmaisuudellaan.
Marzi Nyman – Vesi virtaa: Uutta Marzia. Epämusik.pask.”
T
”Van Morrison - The Prophet Speaks: Herralta tuli uusi äänite. No ei se mitään, Jouluksi tulee lisää.
Dio - Don’t Talk To Strangers: Tätä kutsuttiin minun nuoruudessani Jytäksi. Selkeää, melodista, hyvin tuotettua rockia.
Sonny Landreth - Blue Tarp Blues (feat. Mark Knopfler): From the Reach -albumi julkaistiin 10-vuotta sitten. Sillä Sonnyn kanssa duetoivat kitaroineen mm. Eric Clapton ja Mark Knopfler.
Walter Trout - We’re All In This Together: Saman nimisen albumin nimikappale, jolla kaverukset Trout ja Bonamassa soittavat kitaroitaan sydämensä kyllyydestä bluesin verta vuotaen.
Graham Nash - Encore: Nash ei esittelyjä tarvinne (Hollies, CSN & Y). Soolonakin Nash on työstänyt kuusi albumia 1971-2016 aikajänteellä.
Joanne Shaw Taylor - Beautifully Broken: Joanne on sisäistänyt blues ytimen - tulkinnoissa pitää olla mukana koko sielullaan.
James Taylor - October Road: on lokakuu, kuten joka vuosi tähän aikaan.”
Yyte
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=fePvDThcTziK-R8ssYiifA[/embed]
A
“Miracle - Light Mind: Outo kummajainen, mutta Depeche Modea löydän ja diggailen.
Sepulcher - Abyssal Horror: Maistuvaa death rässiä Norjasta.
Trees Of Eternity - My Requiem: Juurikin kohtuu täydellistä syysiltojen tunnelmointia.
Baest - Atra Mors: Nimestä huolimatta erittäin tykkiä kamaa.
Saturnus - Wind Torn: Soi autossa aamulla, vokaaleista et välttämättä saa selvää mutta hienosti tulkitsee.instrumentillaan
Daylight Dies – Infidel: Lisää doomia koska kansa vaatii sitä.
Vreid - One Hundred Years: Uusi levy yllätti ja toivottavasti kasvaa kuuntelukertojen myötä.
Absolva - Never A Good Day To Die: Tänään keikalla On The Rocksissa... Toivon että pääsen paikan päälle.”
Spinebrain
”Ydinperhe – Pummilla: Punkkia juuri niin anarkistisena kuin pitääkin.
Stam1na – Hammasratas: Vanhaa Stam1naa Raja-albumilta.
Yngwie Malmsteen – How Many Miles to Babylon: Ynkkä on kova.
Kalle Päätalo – Lootusasentoon: Nostalgiatrippi paikkaan, jonne ei ehkä pitäisi.
Skeletonwitch – The Luminous Sky: Metallia suosituksesta.
Evergrey – In Remembrance: Tämä oli ilmestyessään vähän
pettymys, mutta ei se nykyään niin kamala ollutkaan.
Lita Ford – Close My Eyes Forever: Kaksi kovaa hahmoa laulelee. Toisen saatte arvata itse.
The Smashing Pumpkins – Siva: Legendaarista surinaa vaihtoehtorockin syntyajoilta.
Stam1na – Metsästäjä: I Metsästäjä: Uutta Stam1naa. Tämä vakuutti balsagothmaisuudellaan.
Marzi Nyman – Vesi virtaa: Uutta Marzia. Epämusik.pask.”
T
”Van Morrison - The Prophet Speaks: Herralta tuli uusi äänite. No ei se mitään, Jouluksi tulee lisää.
Dio - Don’t Talk To Strangers: Tätä kutsuttiin minun nuoruudessani Jytäksi. Selkeää, melodista, hyvin tuotettua rockia.
Sonny Landreth - Blue Tarp Blues (feat. Mark Knopfler): From the Reach -albumi julkaistiin 10-vuotta sitten. Sillä Sonnyn kanssa duetoivat kitaroineen mm. Eric Clapton ja Mark Knopfler.
Walter Trout - We’re All In This Together: Saman nimisen albumin nimikappale, jolla kaverukset Trout ja Bonamassa soittavat kitaroitaan sydämensä kyllyydestä bluesin verta vuotaen.
Graham Nash - Encore: Nash ei esittelyjä tarvinne (Hollies, CSN & Y). Soolonakin Nash on työstänyt kuusi albumia 1971-2016 aikajänteellä.
Joanne Shaw Taylor - Beautifully Broken: Joanne on sisäistänyt blues ytimen - tulkinnoissa pitää olla mukana koko sielullaan.
James Taylor - October Road: on lokakuu, kuten joka vuosi tähän aikaan.”
Yyte
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=fePvDThcTziK-R8ssYiifA[/embed]
keskiviikko 10. lokakuuta 2018
MUSA-TASTING XI: 1001-albumi - E-kirjaimella alkavat artistit
11:nnessä Musa-Tastiginssa kuunneltiin “1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” -kirjasta listan E-kirjaimella alkavia artisteja. Sieltä kuunneltiin jäsen T:n mielestä 10 parasta biisiä. Tuo lista on seuraavanlainen.
Electric Light Orchestra - Out of Blue
Eminem - Slim Shady LP
Eminem - The Marshall Mathers LP
Missy "Misdemeanor" Elliott - Supa Dupa Fly
Elastica - Elastica
Brian Eno - Another Green World
Laura Nyro - Eli and the Thirteenth Confession
Missy Elliott - Under Construction
Ramblin' Jack Elliott - Jack Takes the Floor
Einstürzende Neubauten - Kollaps
Eels - Beautiful Freak
Emerson, Lake & Palmer - Pictures at an Exhibition
The Everly Brothers - A Date With the Everly Borthers
The Electric Prunes - I Had to Much t Dream (Last Night)
Everything but the Girl - Idlewild
Elbow - The Seldom Seen Kid
Brian Eno & David Byrne - My Life in the Bush of Ghosts
Everything but the Girl - Walking Wounded
Eagles - Eagles
Eurythmics - Sweet Dreams (Are Made of This)
Brian Eno - Before and After Science
Steve Earle - Guitar Town
Echo & The Bunnymen - Porcupine
Joe Ely - Honky Tonk Masquerade
Echo & The Bunnymen - Crocodiles
Brian Eno - Here Come the Warm Jets
Eagles - Hotel California
Echo & The Bunnymen - Ocean Rain
Earth, Wind & Fire - That's the Way of the World
Emerson, Lake & Palmer - Tarkus
Bill Evans - Sunday at the Village Vanguard
Duke Ellington Ellington - at Newport (Live)
Brian Eno - Ambient 1: Music for Airports
OSALLISTUJAT
T: Ausculton jäsen T ja illan isäntä. Odottelen iloliemin huomista Helsingin reissua.
Y: Ausculton jäsen Yyte. Oulusta ja Torniosta (vähän myös Uumajasta ja aamulla kohden Rovaniemeä.
A: Ausculton jäsen A.
R : Harrastelijamuusikko.
S: Toivotaan yleiseen säätämiseen sopivaa musaa.
10. Eagles – Tryin’ (1972)
Eagles ei ihan suosikkeja ole, vaikka onkin jokusen levyn myynyt. Eaglesin debyytillä on muun muassa Take it Easy, mutta ei se oikein lähde. Kantrirock bändin fanittaminen on niin vaikea laji. Tryinissä on sentään meininkiä ja komea soolokin. Varsinkin siihen nähden, että sen sävelsi ja lauloi bändin basisti Randy Meisner.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=qiY51W3jE8Q[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/72i08olb2JviCg1ggLzaWs?si=lmLs0XeNTyGF8pUbvCB01Q[/embed]
T: Helppoa Amerikan autorokkia. Sopisi siihen eiliseen Me kaksi ja Irene -elokuvaan.
Y: Ei parasta Eaglesia, hieman peruskauraa. Kitara kyllä soi, mutta ei jaksa nostaa sfääreihin. Olen kuunnellut kyllä albumin ”joitain” kertoja, mutta en edes muistanut kappaletta.
R: Eaglesin biiseistä hyvä siinä mielessä, ettei ole jatkuvaa stemmalaulua. Tänä päivänä soundimielessä kuunnellen miellyttävää rouheutta mukana. Biisinä aika mitäänsanomaton.
S: Hmh. Olisin toivonu soivan pidempäänkin.
A: Ihan perus-Eaglesiä. En osaa ärsyyntyä mutta en rakastukaan. Harmoniat ja melodiat miellyttävät kyllä aina.
Raadin arvio:
T: 6,94
Y: 6,72
A: 7,25
R: 6,8
S: 5,7
9. Earth, Wind & Fire – Shining Star (1975)
Earth, Wind & Firessa on laatumuusikoita, mutta ei sekään musiikkina aina jaksa hivellä. Listalla on That’s the way of the world -albumi, joka on oikeastaan soundtrack eräälle elokuvalle. Kitaristeille tämä on mainiota kuunneltavaa. Eikä unohtaa voi Verdine Whiten bassoa.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=Zu9a29UR2dU[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/0RgcOUQg4qYAEt9RIdf3oB?si=FCLaW_mCSKyTdauhxQQ1fg[/embed]
R: Intron jälkeen odotin parempaa. Kertistä muistui mieleen, että olenhan tämän aiemminkin kuullut. Instrumentaaliosuudet parasta. Säkeistö sitä kauheinta perusfunkkia. Vaikka funkista tykkäänkin, niin valitettavan paljon on tätä osastoa, jossa ei ole riittävästi FUNKkia.
Y: Kohtuullinen, mutta ei myöskään ÖrttiVintin mestariteoksia. Hyvin tuotettu, mutta ei oikein funkkaa.
A: Groove. EWF:ssä on tällaiseen musiikkiin elementit kyllä kohdallaan: koko perusbändi sekä, ah, puhaltimet. Laulantasuorituksiin tulee harvoin tässä bändissä niin kiinnitettyä edes huomiota, mutta nyt otti korvaan hyvin.
S: Sävellyksenä hyvin average, mutta hyvin rullaili.
T: Kai näillä parempiakin levyjä on? Mentäiskö tässä sitten bassoriffien takia näin.
Raadin arvio:
T: 7,02
Y: 7,12
A: 7,3
R: 6,5
S: 6,1
8. Eels – Novocaine for the Soul (1996)
Eels kulkee kyllä aikansa aalloissa. Tämä maistuu sen verran ysikuudelta, että ihan tulee hyvä mieli. Suomessa bändistä ei niin paljon kuulu, mutta viime vuonna bändi teki ihan menestyneenkin levyn. Novocaine for the Soul nousi Briteissä jopa TOP-kymppiin. Video on saanut ideansa Maija Poppasesta.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=V2yy141q8HQ[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/4uPi47C1WcnhIbvCx4zCu6?si=--zOBTTiQtK9vbLoDqzliQ[/embed]
A: Mietin soimaan lähtiessä, että mikä tässä ”ysikuudelta” maistuu. Kun komppi lähti, niin tajusin. Kuulostaa syksymusiikilta. En oikein tiedä, oliko tämä parempi vai huonompi kuin nuo edelliset, mutta mielenkiintoisempi.
R: Tuntematon suuruus minulle ennalta. Vähän nuo naivistiset kilkutukset häiritsivät (tekotaiteellisena). Ysäri on monelta osin mennyt minulta aikanaan ohi - eikä nähtävästi aivan turhaan.
Y: Häiriötekijlistään huolimatta kappaleen peruselementti aika simppeli. Ja nuo kilkuttimet, breikit etc. lähinnä efektikikkailua.
T: Tämä on kyllä niin ysikutosta kun olla ja voi. Saatan etäisesti muistaa tämän jopa sieltä 1996-vuodelta ja Jyrkistä
S: Joo tää on mulle tuttua. Käytännössä taitaa olla niin yhden miehen visiota ku bändi voi olla. Synkkien tekstien mies. Mutta tässä tapauksessa tuoreempi tuotanto on parempaa.
Raadin arvio:
T: 7,06
Y: 6,34
A: 7,7
R: 6,3
S: 6,6
7. Elbow – One Day Like This (2008)
Coldplay-aikana vähän jalkoihin jäänyt bändi, vaikka esiintyikin Lontoon olympialaisten päättäjäisissä. Tämä kappale nousi sen jälkeen TOP40-listalle Briteissä ja piti bändin hetken aikaa näkvyillä. Hieno jousisovitus, eikä niin pöllömpi sävellyskään. Tältäkin bändiltä tuli levy viime vuonna.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=0NFV8dHrZYM[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/1OZSVl0JJ1MBzibpuhmmXb?si=6PaOwxJTT3SIdJ-Uud_SKg[/embed]
R: Aluksi jouset kuulostivat mukavalta, mutta kun ne jatkuivat läpi biisin, niin niihin alkoi jo kyllästyä. Sunnuntaiaamupäivän musaa. Hieman tasapaksuhko ja ehdottomasti liian pitkä tässä muodossaan. Tämän mittaisissa biiseissä kaipaa sitä loppunostatusta tavalla tai toisella.
Y: Kappaleeseen olisi riittänyt kevyempikin tuotanto laulua tukemaan. Nyt sinänsä erinomaisen kelpo suoritus hieman hukkuu tuohon taustamassaan.
T: Kyllä tämän jossain olympialaisten päättäjäisissä voi kuulla, mutta tämä tarvii ne highlightsit sinne taustalle pyörimään
S: Joo tämä on hyvinkin tuttu ja tarkastettu ruisrockissa 2011. Oli sillon vuoden levynä monessa listauksessa. Livenä hyväntuulista ja hyvällä tavalla maailmoja syleilevää tunnelmointia
A: Mukava lauluääni ja ihan helposti kulkeva sävellys. Vähän sellainen Coldplayn perisynti, että venyy ja odottaa kasvamistaan, muttei sitten lähde kuitenkaan. Mietin samaa kuin edellä puhujat, että olisiko tuota sinällään pätevää jousihommaa voinut tehdä vähän vähemmänkin.
Raadin arvio:
T: 7,26
Y: 7,44
A: 6,9
R: 6,4
S: 7,6
6. Eminem – The Real Slim Shady (2000)
Vihasin tätä kappaletta aidosti vuonna 2000. Bänditreeneissä (tyylinä progemetalli) soitin kiusallani synariffiä ja rumpalillamme oli mennä hermo. Ei se kuitenkaan niin huono voinut olla, sillä se on 14:nneksi eniten myynyt kappale Briteissä 2000-luvulla. Siellä on kuitenkin joku muukin kohtuullinen kappale. Sanat ovat rohkeat. Ei ole ihme, että musiikki sai huomiota osakseen. Taisi jonkun oikeuscasenkin saada.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=eJO5HU_7_1w[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/7KccdUP4IslFXUNNseqBc7?si=wUckzhcdSXu6skRqVvR_-Q[/embed]
S: Ihan mukava oli kuunnella pitkästä aikaa. Kaikkiaan erittäin taidokasta ja tasokasta räppiä. Muutti tuota maailmaa kerrasta eikä syyttä. Nokkahuilusta lisäpisteet. En nyt tiedä pidänkö biisistä, mutta tärkee biisi monella tapaa.
R: Räppi. Kyllähän Eminemiltä flow sujuu ei siinä mitään. Kun en yleensäkään biiseissä sanoituksiin kiinnitä huomiota, niin eipä ole tämä sitten meikäläisen leipälaji. Tätä ei Dido ole pelastamassa kuten Stanissa. Tylsä.
T: Listalle kuuluu ehdottomasti. Tämä ei mene musikaalisuuden perinteisen käsityksen mukaan. Tämä on niin ärsyttävä, että tämä on ennemmin hyvä kuin huono
Y: Elektroluuppi, joka ei ole kuuskymppisen makuun. Käskytyksestä huolimatta pysyin pötkölläni.
A: Minullahan tähän liittyy tavallaan vähän sellaista nostalgiaakin. Vaikka ei itse kuunnellut yhtään, niin ei tältä voinut välttyä. Tästä on T:n kanssa puhuttukin syksyn mittaan, että Eminemin uskaltaa nykyään sanoa kuulostavan hyvältä usealtakin osin. Ei ole viime vuosikymmeninä ollut sellaista musiikintekijää, joka olisi sitä maailmaa enemmän muuttanut kuin tämä herra. Nostan soittolistalle.
Raadin arvio:
T: 7,27
Y: 5,78
A: 8,1
R: 2,9
S: 7,2
5. Bill Evans – Alice in Wonderland (1961)
Liisa Ihmemaassa on kohtuullinen sävellys. Se on Sammy Fainin teos Disneyn samannimiseen elokuvaan vuonna 1951. Siitä teki Billie Evans jazz-version noin 10 vuotta myöhemmin. Siitä tuli eräänlainen jazz standardi. Bill oli valitettavasti melkoisen perso huumeiden perään ja kuoli niiden aiheuttamiin terveysongelmiin 51-vuotiaana.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=ywGRnFjOaxI[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/0bDlhKzFeybyiwcDYnrGe0?si=M5IfDVfAQSuARtLHa68TRA[/embed]
Y: Leppoista sunnuntaiaamun kahvimusiikista /perjantai-illan pubinurkasta valokeilaan. Osaavia muusikoita, mutta välissä hieman nippelisoitantaa.
R: Olen sormin soitetun pystybasson soundin hyvä ystävä. Siitä heti plussapiste. Jo tuolla reilusti alle 18-kesäisenä kiusasin itseäni lainaamalla Lieksan kirjastosta jazz-äänitteitä, jotka toisaalta ärsyttivät, mutta toisaalta niissä taas jokin kiehtoi. Nyt sitten varmaan 10-15 viimeisimmän vuoden aikana varmaan suurin osa musasta, mitä kuuntelen, on jazzia, fuusiota ja siihen suuntaan kallellaan olevaa musaa. Kuunneltavana oleva zipale edusti aika tyylipuhdasta pianojazzia. Tuon ajan strereokuva äänitteissä on myös mukava. Meikäläisen korvaan tähän mennessä illan paras.
S: Kyllä oli komee veto basistilta. Tällä muuten onnistu tämä säätäminen tässä ympärillä parhaiten. Lähti jo take 2 soimaan tosta
A: Se vei mennessään. Hyvvää jatsia. Se kontrabassovälike oli ehkä vähän turhan pitkä minun makuun, kun tuo piano rullaili noin mainiosti. Ei tullut ähkyä kuitenkaan missään vaiheessa.
T: Minä tykkään näistä juuri tällaisina jumitusbiiseinä tai jos pitää esim. venytellä.
Raadin arvio:
T: 7,34
Y: 7,55
A: 8,5
R: 7,7
S: 8,3
4. Brian Eno & David Byrne – Mea Culpa (1981)
Brian Eno se vasta kumma ukko onkin. On musiikkia lentokentille ja elokuviin ja ties minkälaista kilkutusta. Ihan ei selkeintä ole tämäkään, mutta minuun uppoaa. Se on tehty Talking Headsin David Byrnen kanssa. Kaikki My Life in the Bush of Ghosts -albumin kappaleet on sämplätty jostain radio-ohjelmasta. Tämä kyseinen vuodelta 1971. Soittajan ja poliitikon keskustelua.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=-nH0-Ex4VnQ[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/1m08xZXMNDVCYU7VgUGsme?si=HdYbh1pSTL6FMXpa4vAJOg[/embed]
T: olikohan Brian Eno-Jukolassa?
R: Tämä ajaa samaa asiaa kuin drum’n’bass -meininki. Töitä tehdessä voi hyvin laittaa taustalle soimaan. Saa jalan hieman vippasemaan ja peittää häiriöäänet. Ilman rumpuja olisi aika vaikeaa kuunneltavaa. Olikohan tuo lyömäsoitinkomppikin sämplätty?
S: Onko tämä muuten teemalevy?
T: Tämä lasketaan kaiketi kaikkien aikojen ensimmäiseksi sample-albumiksi. Eno on ainakin ollut rohkea. Ihan se tuollakin perusteella listalle kuuluu. Enoa ei ole ennen 1001-listaa tullut kuunnelut yhtään.
Y: Eno kyllä kuului omituisten otusten kerhoon. Tässäkin melkoinen sekamelska sikin sokin heitettyä tavaraa, mutta kuitenkin paketti onkin kasassa. Upea kokonaisuus.
A: Alkuun vaikutti haastavammalta kuin sitten lopulta olikaan. Aivan hyvä rytmi ja syke. Odotin ehkä tältä tekijäkaksikolta enemmän vivahteita.
Raadin arvio:
T: 7,35
Y: 8,36
A: 7
R: 7,1
S: 7
3. Eagles – Hotel California (1976)
Eaglesin tunnetuin teos. Ainakin Suomessa. Sen sävelsi kitaristi Felder ja sovitti kaksikko Frey-Henley. Helppoja ukkoja kaikki. Hemmetin hyvä soolohan tässä on, ja tavallaan aika hyvät sanatkin. Hotel California menestyi sen verran hyvin, että sai Grammyn vuonna 1978. Kaikkihan tämän tietää, kuunnellaan mieluummin.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=EqPtz5qN7HM[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/40riOy7x9W7GXjyGp4pjAv?si=a5JbQAdxSH6ORHlJFQDkHA[/embed]
Y: Mie ossaan jo ulkoa... Felderin sävellys, Henleyn laulu ja Walshin / Felderin tuplakitarointi. Upposi alle kakskymppiseen lukiolaiseen täysillä ja on kyllä kestänyt kuuntelua puhkikulumatta nelisenkymmentä vuotta. Yksi niistä bändeistä, jonka jokainen albumi on cd:nä hyllyssäni.
R: Ajattelin ensin, että tämä on jo niiiiiiin kuultu. Mutta onhan tämä komeata soitantaa ja laulua. Luureilla kuunnellen tuo nykivä bassolinja tuli hyvin esille ja tykkäsin kyllä.
T: Käytännössä tuo on sellainen, jota en radiosta kuuntele. Mutta ei se kerran vuodessa ole niin huono. Tämä laulu on vähän riipivä... sPienenä ärsytti kun Novalla aina katkasivat ennen sooloa...
A: Olihan tässä välillä vaihe, että tämän vain skippasi kun jostain kuuli. Nyt kun on parin viime vuoden aikana kuunnellut ja vähän perehtynyt bändiin ja biisiin, niin on ryhtynyt pohtimaan, että onkohan tämä ihan kympin biisi. Tänään kyllä odotin lopun sooloja entistä enemmän. Olkoon hahmoista mitä mieltä vain, niin on tuo outro mainio. Ja se, että siihen mennään säkeistöstä eikä kertosäkeestä. Annan tälle 9,4. History of Eagles-dokkarisuositus kaikille taas kerran, by the way.
R: Olikohan siinä selitetty jopa hieman tuota sanoitusta tai sen syntyä? Muistelen ihan äskettäin töllöstä moisen nähneeni.
T: Minullahan keväällä tyttö 6v sanoi, että "laitapa isi tämä mun soittolistalle" kun radiosta kuuli, että ei tämä ihan paska voi olla.
S: Nimenomaan koko perheen musiikkia. Ei mitään tajunnanräjäyttävää tai groundbreakingia vaan laadukasta ja siistiä musaa alusta loppuun
Raadin arvio:
T: 7,36
Y: 9,13
A: 9,4
R: 8,8
S: 7,9
2. Eminem feat. Dido – Stan (2000)
Stan on rap-musiikin virstanpylväs. Se soi jossain vaiheessa niin paljon, että jokainen aikalainen on jollain tapaa sillä kyllästetty. 213 miljoonaa YouTube-katselijaa kertoo kyllä aika paljon. Kappaleella vierailee Dido, joka vierailun jälkeen löi rajusti läpi myös soolourallaan. Stan teki Eminemistä vielä suuremman. Se oli vihainen, mutta kaunis kappale.
https://youtu.be/gOMhN-hfMtY?t=1m20s
[embed]https://open.spotify.com/track/4HkJZAJUvXmqGquwlXFTCu?si=Wwg-kW1PQwOnxFRC9xJt5Q[/embed]
R: Olikohan tämä ensimmäisiä isoja räpätyksiä joissa feattaa joku mimmi laulamassa nättiä melodiaa. Nythän näitä on kuultu kyllästymiseen asti myös kotimaamme genren edustajien toteuttamina. Ihan jännä yksityiskohta tuo kynää kuvaava soundi. Kyllä tämä minulle toimii kertaluokkaa paremmin kuin tastingissa aiemmin kuultu Eminem
Y: Ihan kohtuu hyvä lyhytleffa, jossa kohtuullinen tausta ja pätkittäin melodista laulua.
T: Mainio on bassokuvio ja Dido on kyllä hyvä. Tämäkin vähän soi yli silloin aikanaan... Olin vielä hierojakurssilla, niin kuulin ihan helvetin monesti päivässä tämän. Kun sitä on 18 vuotta vältellyt, niin nythän se taas menee.
A: Ei ole tätä tullut ajatuksella kuunneltua koskaan. Eihän tältä voinut silloin välttyä aikanaan, muttei jäänyt mieleen muuta kuin tunnelma ja Didon melodia. On melkoiset sanat.
S: Tämä räpin myymisen kaava on tuttu. Ensin laitetaan pari rajumpaa biisiä kehiin ja sitten annetaan herkistelyllä yleisölle kuva siitä, että kaiken takana onkin ajatteleva ihminen ja rankka tarina. Noooh. Ihan tämä toimii ja Didokin nykyään, vaikka silloin en tykännyt.
T: Tuota räpin myymisen kaavaa vaan ei tainnut juuri ennen Eminemiä olla tuossa mittakaavassa, sitten sitä on yritetty toistaa satoja kertoja.
S: Ei niin ja siksi Eminem onkin varsin merkittävä.
Raadin arvio:
T: 7,58
Y: 6,94
A: 8,6
R: 5,8
S: 7,6
1. Eurythmics – Sweet Dreams (Are Made of This) (1983)
Niin ollaan ykkösessä. Pahoittelut jäsen A:lle. Sitä alkaa pelottaa.Tässä insproi kylmä syntikkamaailma ja vakuuttava laulusuoritus. Se nousi ilmestyessään Briteissä kakkoseksi ja Jenkeissä jopa kärkeen. Annie on lopulta aika hyvä laulaja. Eikä Stewartin Davidiakaan voi oikein jättää pois laskuista. Tämä duo oli syntikkapopin ehdotonta kärkeä.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=qeMFqkcPYcg[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/1TfqLAPs4K3s2rJMoCokcS?si=UPatG2K_TQuwJ1Xzj69RcA[/embed]
A: Kiitos T. Tämä on harvinaisen vastenmielinen kappale itselleni. Ihan TOP-kympissä ehdottomasti, jopa -viitosessa. Rummut 80-luvun karmeammalta puolelta, syntikat hiertävät sekä soundeillaan että soitollaan ja laulutkin jäävät lähtötelineisiin. Jotenkin tämä tulee niin vastakarvaan, että ihan itseäkin kummastuttaa.
R: Eurythmics on minulle näistä kasarisynapoppiporukoista se, jota vieläkin pystyy kuuntelemaan. Tästä tulee mieleen toinen synaduo; Yazoo.
T: Minusta tämä on pirullisen kova. Olen käsittänyt, että Annie sai tuosta synariffistä painajaisia eikä aluksi oikein suostunut kappaletta työstämään. Sitten sen sanoitusta kai vaihdettiin ja tällainen tuli. Synasoundi on mulle se juttu tuossa. Tiesin jo alkujaan, että tämä harvalle uppoaa.
S: Mielenkiintonen toi biisin tarina. Kovan riitelyn jälkeen sävelletty. Yhtä kertosäettä koko biisi.
Y: Mitäs sitä alussa todettiin... Tältäkin Lennox Stewart -parivaljakolta löytyy kovempaakin kamaa. Tuotanto ok, laulu ok, soitanta ok, mutta silti perusmaku junnaava. Tässä kappaleessa Lennox ei vaan saanut käyttää kuin pienen osan kapasiteetistaan.
R: Näissä biiseissä lienee se ongelma, että ne eivät oikein lähde lentoon. Se jalan alle menevä groove puuttuu.
Raadin arvio:
T: 9,17
Y: 7,3
A: 4
R: 8,3
S: 7,5
TASTING-RAADIN TOP10
1. Eagles - Hotel California 8,52
2. Bill Evans- Alice in Wonderland 7,88
3. Brian Eno & David Byrne - Mea Culpa 7,36
4. Eminem – Stan 7,30
5. Eurythmics - Sweet Dreams (Are Made of This) 7,25
6. Elbow - One Day Like This 7,12
7. Earth, Wind & Fire - Shining Star 6,81
8. Eels - Novocaine for the soul 6,80
9. Eagles - Tryin' 6,68
10. Eminem - The Real Slim Shady 6,25
Electric Light Orchestra - Out of Blue
Eminem - Slim Shady LP
Eminem - The Marshall Mathers LP
Missy "Misdemeanor" Elliott - Supa Dupa Fly
Elastica - Elastica
Brian Eno - Another Green World
Laura Nyro - Eli and the Thirteenth Confession
Missy Elliott - Under Construction
Ramblin' Jack Elliott - Jack Takes the Floor
Einstürzende Neubauten - Kollaps
Eels - Beautiful Freak
Emerson, Lake & Palmer - Pictures at an Exhibition
The Everly Brothers - A Date With the Everly Borthers
The Electric Prunes - I Had to Much t Dream (Last Night)
Everything but the Girl - Idlewild
Elbow - The Seldom Seen Kid
Brian Eno & David Byrne - My Life in the Bush of Ghosts
Everything but the Girl - Walking Wounded
Eagles - Eagles
Eurythmics - Sweet Dreams (Are Made of This)
Brian Eno - Before and After Science
Steve Earle - Guitar Town
Echo & The Bunnymen - Porcupine
Joe Ely - Honky Tonk Masquerade
Echo & The Bunnymen - Crocodiles
Brian Eno - Here Come the Warm Jets
Eagles - Hotel California
Echo & The Bunnymen - Ocean Rain
Earth, Wind & Fire - That's the Way of the World
Emerson, Lake & Palmer - Tarkus
Bill Evans - Sunday at the Village Vanguard
Duke Ellington Ellington - at Newport (Live)
Brian Eno - Ambient 1: Music for Airports
OSALLISTUJAT
T: Ausculton jäsen T ja illan isäntä. Odottelen iloliemin huomista Helsingin reissua.
Y: Ausculton jäsen Yyte. Oulusta ja Torniosta (vähän myös Uumajasta ja aamulla kohden Rovaniemeä.
A: Ausculton jäsen A.
R : Harrastelijamuusikko.
S: Toivotaan yleiseen säätämiseen sopivaa musaa.
10. Eagles – Tryin’ (1972)
Eagles ei ihan suosikkeja ole, vaikka onkin jokusen levyn myynyt. Eaglesin debyytillä on muun muassa Take it Easy, mutta ei se oikein lähde. Kantrirock bändin fanittaminen on niin vaikea laji. Tryinissä on sentään meininkiä ja komea soolokin. Varsinkin siihen nähden, että sen sävelsi ja lauloi bändin basisti Randy Meisner.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=qiY51W3jE8Q[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/72i08olb2JviCg1ggLzaWs?si=lmLs0XeNTyGF8pUbvCB01Q[/embed]
T: Helppoa Amerikan autorokkia. Sopisi siihen eiliseen Me kaksi ja Irene -elokuvaan.
Y: Ei parasta Eaglesia, hieman peruskauraa. Kitara kyllä soi, mutta ei jaksa nostaa sfääreihin. Olen kuunnellut kyllä albumin ”joitain” kertoja, mutta en edes muistanut kappaletta.
R: Eaglesin biiseistä hyvä siinä mielessä, ettei ole jatkuvaa stemmalaulua. Tänä päivänä soundimielessä kuunnellen miellyttävää rouheutta mukana. Biisinä aika mitäänsanomaton.
S: Hmh. Olisin toivonu soivan pidempäänkin.
A: Ihan perus-Eaglesiä. En osaa ärsyyntyä mutta en rakastukaan. Harmoniat ja melodiat miellyttävät kyllä aina.
Raadin arvio:
T: 6,94
Y: 6,72
A: 7,25
R: 6,8
S: 5,7
9. Earth, Wind & Fire – Shining Star (1975)
Earth, Wind & Firessa on laatumuusikoita, mutta ei sekään musiikkina aina jaksa hivellä. Listalla on That’s the way of the world -albumi, joka on oikeastaan soundtrack eräälle elokuvalle. Kitaristeille tämä on mainiota kuunneltavaa. Eikä unohtaa voi Verdine Whiten bassoa.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=Zu9a29UR2dU[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/0RgcOUQg4qYAEt9RIdf3oB?si=FCLaW_mCSKyTdauhxQQ1fg[/embed]
R: Intron jälkeen odotin parempaa. Kertistä muistui mieleen, että olenhan tämän aiemminkin kuullut. Instrumentaaliosuudet parasta. Säkeistö sitä kauheinta perusfunkkia. Vaikka funkista tykkäänkin, niin valitettavan paljon on tätä osastoa, jossa ei ole riittävästi FUNKkia.
Y: Kohtuullinen, mutta ei myöskään ÖrttiVintin mestariteoksia. Hyvin tuotettu, mutta ei oikein funkkaa.
A: Groove. EWF:ssä on tällaiseen musiikkiin elementit kyllä kohdallaan: koko perusbändi sekä, ah, puhaltimet. Laulantasuorituksiin tulee harvoin tässä bändissä niin kiinnitettyä edes huomiota, mutta nyt otti korvaan hyvin.
S: Sävellyksenä hyvin average, mutta hyvin rullaili.
T: Kai näillä parempiakin levyjä on? Mentäiskö tässä sitten bassoriffien takia näin.
Raadin arvio:
T: 7,02
Y: 7,12
A: 7,3
R: 6,5
S: 6,1
8. Eels – Novocaine for the Soul (1996)
Eels kulkee kyllä aikansa aalloissa. Tämä maistuu sen verran ysikuudelta, että ihan tulee hyvä mieli. Suomessa bändistä ei niin paljon kuulu, mutta viime vuonna bändi teki ihan menestyneenkin levyn. Novocaine for the Soul nousi Briteissä jopa TOP-kymppiin. Video on saanut ideansa Maija Poppasesta.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=V2yy141q8HQ[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/4uPi47C1WcnhIbvCx4zCu6?si=--zOBTTiQtK9vbLoDqzliQ[/embed]
A: Mietin soimaan lähtiessä, että mikä tässä ”ysikuudelta” maistuu. Kun komppi lähti, niin tajusin. Kuulostaa syksymusiikilta. En oikein tiedä, oliko tämä parempi vai huonompi kuin nuo edelliset, mutta mielenkiintoisempi.
R: Tuntematon suuruus minulle ennalta. Vähän nuo naivistiset kilkutukset häiritsivät (tekotaiteellisena). Ysäri on monelta osin mennyt minulta aikanaan ohi - eikä nähtävästi aivan turhaan.
Y: Häiriötekijlistään huolimatta kappaleen peruselementti aika simppeli. Ja nuo kilkuttimet, breikit etc. lähinnä efektikikkailua.
T: Tämä on kyllä niin ysikutosta kun olla ja voi. Saatan etäisesti muistaa tämän jopa sieltä 1996-vuodelta ja Jyrkistä
S: Joo tää on mulle tuttua. Käytännössä taitaa olla niin yhden miehen visiota ku bändi voi olla. Synkkien tekstien mies. Mutta tässä tapauksessa tuoreempi tuotanto on parempaa.
Raadin arvio:
T: 7,06
Y: 6,34
A: 7,7
R: 6,3
S: 6,6
7. Elbow – One Day Like This (2008)
Coldplay-aikana vähän jalkoihin jäänyt bändi, vaikka esiintyikin Lontoon olympialaisten päättäjäisissä. Tämä kappale nousi sen jälkeen TOP40-listalle Briteissä ja piti bändin hetken aikaa näkvyillä. Hieno jousisovitus, eikä niin pöllömpi sävellyskään. Tältäkin bändiltä tuli levy viime vuonna.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=0NFV8dHrZYM[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/1OZSVl0JJ1MBzibpuhmmXb?si=6PaOwxJTT3SIdJ-Uud_SKg[/embed]
R: Aluksi jouset kuulostivat mukavalta, mutta kun ne jatkuivat läpi biisin, niin niihin alkoi jo kyllästyä. Sunnuntaiaamupäivän musaa. Hieman tasapaksuhko ja ehdottomasti liian pitkä tässä muodossaan. Tämän mittaisissa biiseissä kaipaa sitä loppunostatusta tavalla tai toisella.
Y: Kappaleeseen olisi riittänyt kevyempikin tuotanto laulua tukemaan. Nyt sinänsä erinomaisen kelpo suoritus hieman hukkuu tuohon taustamassaan.
T: Kyllä tämän jossain olympialaisten päättäjäisissä voi kuulla, mutta tämä tarvii ne highlightsit sinne taustalle pyörimään
S: Joo tämä on hyvinkin tuttu ja tarkastettu ruisrockissa 2011. Oli sillon vuoden levynä monessa listauksessa. Livenä hyväntuulista ja hyvällä tavalla maailmoja syleilevää tunnelmointia
A: Mukava lauluääni ja ihan helposti kulkeva sävellys. Vähän sellainen Coldplayn perisynti, että venyy ja odottaa kasvamistaan, muttei sitten lähde kuitenkaan. Mietin samaa kuin edellä puhujat, että olisiko tuota sinällään pätevää jousihommaa voinut tehdä vähän vähemmänkin.
Raadin arvio:
T: 7,26
Y: 7,44
A: 6,9
R: 6,4
S: 7,6
6. Eminem – The Real Slim Shady (2000)
Vihasin tätä kappaletta aidosti vuonna 2000. Bänditreeneissä (tyylinä progemetalli) soitin kiusallani synariffiä ja rumpalillamme oli mennä hermo. Ei se kuitenkaan niin huono voinut olla, sillä se on 14:nneksi eniten myynyt kappale Briteissä 2000-luvulla. Siellä on kuitenkin joku muukin kohtuullinen kappale. Sanat ovat rohkeat. Ei ole ihme, että musiikki sai huomiota osakseen. Taisi jonkun oikeuscasenkin saada.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=eJO5HU_7_1w[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/7KccdUP4IslFXUNNseqBc7?si=wUckzhcdSXu6skRqVvR_-Q[/embed]
S: Ihan mukava oli kuunnella pitkästä aikaa. Kaikkiaan erittäin taidokasta ja tasokasta räppiä. Muutti tuota maailmaa kerrasta eikä syyttä. Nokkahuilusta lisäpisteet. En nyt tiedä pidänkö biisistä, mutta tärkee biisi monella tapaa.
R: Räppi. Kyllähän Eminemiltä flow sujuu ei siinä mitään. Kun en yleensäkään biiseissä sanoituksiin kiinnitä huomiota, niin eipä ole tämä sitten meikäläisen leipälaji. Tätä ei Dido ole pelastamassa kuten Stanissa. Tylsä.
T: Listalle kuuluu ehdottomasti. Tämä ei mene musikaalisuuden perinteisen käsityksen mukaan. Tämä on niin ärsyttävä, että tämä on ennemmin hyvä kuin huono
Y: Elektroluuppi, joka ei ole kuuskymppisen makuun. Käskytyksestä huolimatta pysyin pötkölläni.
A: Minullahan tähän liittyy tavallaan vähän sellaista nostalgiaakin. Vaikka ei itse kuunnellut yhtään, niin ei tältä voinut välttyä. Tästä on T:n kanssa puhuttukin syksyn mittaan, että Eminemin uskaltaa nykyään sanoa kuulostavan hyvältä usealtakin osin. Ei ole viime vuosikymmeninä ollut sellaista musiikintekijää, joka olisi sitä maailmaa enemmän muuttanut kuin tämä herra. Nostan soittolistalle.
Raadin arvio:
T: 7,27
Y: 5,78
A: 8,1
R: 2,9
S: 7,2
5. Bill Evans – Alice in Wonderland (1961)
Liisa Ihmemaassa on kohtuullinen sävellys. Se on Sammy Fainin teos Disneyn samannimiseen elokuvaan vuonna 1951. Siitä teki Billie Evans jazz-version noin 10 vuotta myöhemmin. Siitä tuli eräänlainen jazz standardi. Bill oli valitettavasti melkoisen perso huumeiden perään ja kuoli niiden aiheuttamiin terveysongelmiin 51-vuotiaana.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=ywGRnFjOaxI[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/0bDlhKzFeybyiwcDYnrGe0?si=M5IfDVfAQSuARtLHa68TRA[/embed]
Y: Leppoista sunnuntaiaamun kahvimusiikista /perjantai-illan pubinurkasta valokeilaan. Osaavia muusikoita, mutta välissä hieman nippelisoitantaa.
R: Olen sormin soitetun pystybasson soundin hyvä ystävä. Siitä heti plussapiste. Jo tuolla reilusti alle 18-kesäisenä kiusasin itseäni lainaamalla Lieksan kirjastosta jazz-äänitteitä, jotka toisaalta ärsyttivät, mutta toisaalta niissä taas jokin kiehtoi. Nyt sitten varmaan 10-15 viimeisimmän vuoden aikana varmaan suurin osa musasta, mitä kuuntelen, on jazzia, fuusiota ja siihen suuntaan kallellaan olevaa musaa. Kuunneltavana oleva zipale edusti aika tyylipuhdasta pianojazzia. Tuon ajan strereokuva äänitteissä on myös mukava. Meikäläisen korvaan tähän mennessä illan paras.
S: Kyllä oli komee veto basistilta. Tällä muuten onnistu tämä säätäminen tässä ympärillä parhaiten. Lähti jo take 2 soimaan tosta
A: Se vei mennessään. Hyvvää jatsia. Se kontrabassovälike oli ehkä vähän turhan pitkä minun makuun, kun tuo piano rullaili noin mainiosti. Ei tullut ähkyä kuitenkaan missään vaiheessa.
T: Minä tykkään näistä juuri tällaisina jumitusbiiseinä tai jos pitää esim. venytellä.
Raadin arvio:
T: 7,34
Y: 7,55
A: 8,5
R: 7,7
S: 8,3
4. Brian Eno & David Byrne – Mea Culpa (1981)
Brian Eno se vasta kumma ukko onkin. On musiikkia lentokentille ja elokuviin ja ties minkälaista kilkutusta. Ihan ei selkeintä ole tämäkään, mutta minuun uppoaa. Se on tehty Talking Headsin David Byrnen kanssa. Kaikki My Life in the Bush of Ghosts -albumin kappaleet on sämplätty jostain radio-ohjelmasta. Tämä kyseinen vuodelta 1971. Soittajan ja poliitikon keskustelua.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=-nH0-Ex4VnQ[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/1m08xZXMNDVCYU7VgUGsme?si=HdYbh1pSTL6FMXpa4vAJOg[/embed]
T: olikohan Brian Eno-Jukolassa?
R: Tämä ajaa samaa asiaa kuin drum’n’bass -meininki. Töitä tehdessä voi hyvin laittaa taustalle soimaan. Saa jalan hieman vippasemaan ja peittää häiriöäänet. Ilman rumpuja olisi aika vaikeaa kuunneltavaa. Olikohan tuo lyömäsoitinkomppikin sämplätty?
S: Onko tämä muuten teemalevy?
T: Tämä lasketaan kaiketi kaikkien aikojen ensimmäiseksi sample-albumiksi. Eno on ainakin ollut rohkea. Ihan se tuollakin perusteella listalle kuuluu. Enoa ei ole ennen 1001-listaa tullut kuunnelut yhtään.
Y: Eno kyllä kuului omituisten otusten kerhoon. Tässäkin melkoinen sekamelska sikin sokin heitettyä tavaraa, mutta kuitenkin paketti onkin kasassa. Upea kokonaisuus.
A: Alkuun vaikutti haastavammalta kuin sitten lopulta olikaan. Aivan hyvä rytmi ja syke. Odotin ehkä tältä tekijäkaksikolta enemmän vivahteita.
Raadin arvio:
T: 7,35
Y: 8,36
A: 7
R: 7,1
S: 7
3. Eagles – Hotel California (1976)
Eaglesin tunnetuin teos. Ainakin Suomessa. Sen sävelsi kitaristi Felder ja sovitti kaksikko Frey-Henley. Helppoja ukkoja kaikki. Hemmetin hyvä soolohan tässä on, ja tavallaan aika hyvät sanatkin. Hotel California menestyi sen verran hyvin, että sai Grammyn vuonna 1978. Kaikkihan tämän tietää, kuunnellaan mieluummin.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=EqPtz5qN7HM[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/40riOy7x9W7GXjyGp4pjAv?si=a5JbQAdxSH6ORHlJFQDkHA[/embed]
Y: Mie ossaan jo ulkoa... Felderin sävellys, Henleyn laulu ja Walshin / Felderin tuplakitarointi. Upposi alle kakskymppiseen lukiolaiseen täysillä ja on kyllä kestänyt kuuntelua puhkikulumatta nelisenkymmentä vuotta. Yksi niistä bändeistä, jonka jokainen albumi on cd:nä hyllyssäni.
R: Ajattelin ensin, että tämä on jo niiiiiiin kuultu. Mutta onhan tämä komeata soitantaa ja laulua. Luureilla kuunnellen tuo nykivä bassolinja tuli hyvin esille ja tykkäsin kyllä.
T: Käytännössä tuo on sellainen, jota en radiosta kuuntele. Mutta ei se kerran vuodessa ole niin huono. Tämä laulu on vähän riipivä... sPienenä ärsytti kun Novalla aina katkasivat ennen sooloa...
A: Olihan tässä välillä vaihe, että tämän vain skippasi kun jostain kuuli. Nyt kun on parin viime vuoden aikana kuunnellut ja vähän perehtynyt bändiin ja biisiin, niin on ryhtynyt pohtimaan, että onkohan tämä ihan kympin biisi. Tänään kyllä odotin lopun sooloja entistä enemmän. Olkoon hahmoista mitä mieltä vain, niin on tuo outro mainio. Ja se, että siihen mennään säkeistöstä eikä kertosäkeestä. Annan tälle 9,4. History of Eagles-dokkarisuositus kaikille taas kerran, by the way.
R: Olikohan siinä selitetty jopa hieman tuota sanoitusta tai sen syntyä? Muistelen ihan äskettäin töllöstä moisen nähneeni.
T: Minullahan keväällä tyttö 6v sanoi, että "laitapa isi tämä mun soittolistalle" kun radiosta kuuli, että ei tämä ihan paska voi olla.
S: Nimenomaan koko perheen musiikkia. Ei mitään tajunnanräjäyttävää tai groundbreakingia vaan laadukasta ja siistiä musaa alusta loppuun
Raadin arvio:
T: 7,36
Y: 9,13
A: 9,4
R: 8,8
S: 7,9
2. Eminem feat. Dido – Stan (2000)
Stan on rap-musiikin virstanpylväs. Se soi jossain vaiheessa niin paljon, että jokainen aikalainen on jollain tapaa sillä kyllästetty. 213 miljoonaa YouTube-katselijaa kertoo kyllä aika paljon. Kappaleella vierailee Dido, joka vierailun jälkeen löi rajusti läpi myös soolourallaan. Stan teki Eminemistä vielä suuremman. Se oli vihainen, mutta kaunis kappale.
https://youtu.be/gOMhN-hfMtY?t=1m20s
[embed]https://open.spotify.com/track/4HkJZAJUvXmqGquwlXFTCu?si=Wwg-kW1PQwOnxFRC9xJt5Q[/embed]
R: Olikohan tämä ensimmäisiä isoja räpätyksiä joissa feattaa joku mimmi laulamassa nättiä melodiaa. Nythän näitä on kuultu kyllästymiseen asti myös kotimaamme genren edustajien toteuttamina. Ihan jännä yksityiskohta tuo kynää kuvaava soundi. Kyllä tämä minulle toimii kertaluokkaa paremmin kuin tastingissa aiemmin kuultu Eminem
Y: Ihan kohtuu hyvä lyhytleffa, jossa kohtuullinen tausta ja pätkittäin melodista laulua.
T: Mainio on bassokuvio ja Dido on kyllä hyvä. Tämäkin vähän soi yli silloin aikanaan... Olin vielä hierojakurssilla, niin kuulin ihan helvetin monesti päivässä tämän. Kun sitä on 18 vuotta vältellyt, niin nythän se taas menee.
A: Ei ole tätä tullut ajatuksella kuunneltua koskaan. Eihän tältä voinut silloin välttyä aikanaan, muttei jäänyt mieleen muuta kuin tunnelma ja Didon melodia. On melkoiset sanat.
S: Tämä räpin myymisen kaava on tuttu. Ensin laitetaan pari rajumpaa biisiä kehiin ja sitten annetaan herkistelyllä yleisölle kuva siitä, että kaiken takana onkin ajatteleva ihminen ja rankka tarina. Noooh. Ihan tämä toimii ja Didokin nykyään, vaikka silloin en tykännyt.
T: Tuota räpin myymisen kaavaa vaan ei tainnut juuri ennen Eminemiä olla tuossa mittakaavassa, sitten sitä on yritetty toistaa satoja kertoja.
S: Ei niin ja siksi Eminem onkin varsin merkittävä.
Raadin arvio:
T: 7,58
Y: 6,94
A: 8,6
R: 5,8
S: 7,6
1. Eurythmics – Sweet Dreams (Are Made of This) (1983)
Niin ollaan ykkösessä. Pahoittelut jäsen A:lle. Sitä alkaa pelottaa.Tässä insproi kylmä syntikkamaailma ja vakuuttava laulusuoritus. Se nousi ilmestyessään Briteissä kakkoseksi ja Jenkeissä jopa kärkeen. Annie on lopulta aika hyvä laulaja. Eikä Stewartin Davidiakaan voi oikein jättää pois laskuista. Tämä duo oli syntikkapopin ehdotonta kärkeä.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=qeMFqkcPYcg[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/1TfqLAPs4K3s2rJMoCokcS?si=UPatG2K_TQuwJ1Xzj69RcA[/embed]
A: Kiitos T. Tämä on harvinaisen vastenmielinen kappale itselleni. Ihan TOP-kympissä ehdottomasti, jopa -viitosessa. Rummut 80-luvun karmeammalta puolelta, syntikat hiertävät sekä soundeillaan että soitollaan ja laulutkin jäävät lähtötelineisiin. Jotenkin tämä tulee niin vastakarvaan, että ihan itseäkin kummastuttaa.
R: Eurythmics on minulle näistä kasarisynapoppiporukoista se, jota vieläkin pystyy kuuntelemaan. Tästä tulee mieleen toinen synaduo; Yazoo.
T: Minusta tämä on pirullisen kova. Olen käsittänyt, että Annie sai tuosta synariffistä painajaisia eikä aluksi oikein suostunut kappaletta työstämään. Sitten sen sanoitusta kai vaihdettiin ja tällainen tuli. Synasoundi on mulle se juttu tuossa. Tiesin jo alkujaan, että tämä harvalle uppoaa.
S: Mielenkiintonen toi biisin tarina. Kovan riitelyn jälkeen sävelletty. Yhtä kertosäettä koko biisi.
Y: Mitäs sitä alussa todettiin... Tältäkin Lennox Stewart -parivaljakolta löytyy kovempaakin kamaa. Tuotanto ok, laulu ok, soitanta ok, mutta silti perusmaku junnaava. Tässä kappaleessa Lennox ei vaan saanut käyttää kuin pienen osan kapasiteetistaan.
R: Näissä biiseissä lienee se ongelma, että ne eivät oikein lähde lentoon. Se jalan alle menevä groove puuttuu.
Raadin arvio:
T: 9,17
Y: 7,3
A: 4
R: 8,3
S: 7,5
TASTING-RAADIN TOP10
1. Eagles - Hotel California 8,52
2. Bill Evans- Alice in Wonderland 7,88
3. Brian Eno & David Byrne - Mea Culpa 7,36
4. Eminem – Stan 7,30
5. Eurythmics - Sweet Dreams (Are Made of This) 7,25
6. Elbow - One Day Like This 7,12
7. Earth, Wind & Fire - Shining Star 6,81
8. Eels - Novocaine for the soul 6,80
9. Eagles - Tryin' 6,68
10. Eminem - The Real Slim Shady 6,25
maanantai 8. lokakuuta 2018
Toomion TOP200-biisit: 177. Opeth – Deliverance
Opeth määritti musiikillisesti yhtä elämäni vaihetta vahvasti. Jotenkin piti saada omasta pääkopasta selvää. Hetki meni, ennen kuin tajusi, ettei siitä ikinä tule selvää saamaan. Annoin olla.
Deliverance-albumi julkaistiin samana vuonna 2002 kuin Damnation-albumi. Niiden piti olla samassa paketissa, mutta levy-yhtiö halusi rahastaa ja niin albumit julkaistiin muutaman kuukauden välein.
Deliverancessa viehättää sen progeote. Opethin sanoitukset nimittäin ovat sen verran pimeän puolella ja muutenkin liian abstrakteja, etteivät ne ole koskaan olleet itselleni kovin mielenkiintoisia. Tässäkin ollaan hukuttamassa poloista kanssaihmistä. Mikaelhan on ainakin vihjannut olevansa satanisti, mutta epäilen tuota hiukan markkinointikikaksi.
Deliverance-albumillakin tuottajana hääri Steven Wilson. Se kuuluu varsinkin ennen kappaleen lopussa tulevaa pöytäännapsutus-kohtaa. Parikymppisille soittajapojille tämä uppoaa täydellisesti. Oikeastaan on ihan välttämätöntä, että rytmityksen osaa naputtaa pöydän kulmaan tai reisiin iskulleen oikein. Ennen Opethin Ilosaarirockin keikkaa yleisö alkoi spontaanisti taputtaa kyseistä kohtaa. Olen varma, että bändi on säveltäessään tiennyt tämän putoavan lukion nössöhevareille kuin flyygelin keljun kojootin niskaan.
Soundimaailma on hyvä, tunnelma paha. Sen lisäksi kappale sisältää tarttuvan kohdan. Siinäpä syy listalle oloon.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=rggQNCS8UjM[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/4siXNiLG9VJR6Z2kP6fFjv?si=2KTMZLItQH62qj9dpwP6Kw[/embed]
Deliverance-albumi julkaistiin samana vuonna 2002 kuin Damnation-albumi. Niiden piti olla samassa paketissa, mutta levy-yhtiö halusi rahastaa ja niin albumit julkaistiin muutaman kuukauden välein.
Deliverancessa viehättää sen progeote. Opethin sanoitukset nimittäin ovat sen verran pimeän puolella ja muutenkin liian abstrakteja, etteivät ne ole koskaan olleet itselleni kovin mielenkiintoisia. Tässäkin ollaan hukuttamassa poloista kanssaihmistä. Mikaelhan on ainakin vihjannut olevansa satanisti, mutta epäilen tuota hiukan markkinointikikaksi.
Deliverance-albumillakin tuottajana hääri Steven Wilson. Se kuuluu varsinkin ennen kappaleen lopussa tulevaa pöytäännapsutus-kohtaa. Parikymppisille soittajapojille tämä uppoaa täydellisesti. Oikeastaan on ihan välttämätöntä, että rytmityksen osaa naputtaa pöydän kulmaan tai reisiin iskulleen oikein. Ennen Opethin Ilosaarirockin keikkaa yleisö alkoi spontaanisti taputtaa kyseistä kohtaa. Olen varma, että bändi on säveltäessään tiennyt tämän putoavan lukion nössöhevareille kuin flyygelin keljun kojootin niskaan.
Soundimaailma on hyvä, tunnelma paha. Sen lisäksi kappale sisältää tarttuvan kohdan. Siinäpä syy listalle oloon.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=rggQNCS8UjM[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/4siXNiLG9VJR6Z2kP6fFjv?si=2KTMZLItQH62qj9dpwP6Kw[/embed]
perjantai 5. lokakuuta 2018
Ausculto - Viikon Aivoradio 40/2018
”Infernal Coil - Wounds Never Close: Infernaalisen kaoottista mustaa dödö Ameriikasta, joka tappaa talossa, puutarhassa naapurin petuniatkin.
Pure Wrath - Colourless Grassland: Olen odottanut tämän levyn ilmestymistä suoratoistopalveluun pitkään. Indonesialainen one-man band osoittaa heti debyytillään tyylitajunsa ja levyt myytiin loppuun nopeasti.
Rebel Wizard - The Prophecy Came and It Was Soaked with the Common Fools Forboding: Yhden miehen orkesterilla jatketaan ja tässä levyllä vedetään 50/60 säännöllä mustempi ja perinteisempi metalli komeasti yhteen. Ehdottomasti yksi vuoden yllättäjistä tähän mennessä, kiitos vinkista Asmodeukselle.
The Eternal - Don't Believe Anymore: Erittäin komeita ja eeppisiä sävellyksiä tarjolla Australiasta. Vahva suositus goottihenkisen doom-metallin ystäville.
Kaiser – Earthquake: Komeeta stoner doomia Suomesta, joka tuli koettua livenä maanantaina Vastavirta-Klubilla. Vahva suositus riffien ystäville.
Master's Hammer – Fascinator: Tämän levyn ilmestymistä on kanssa odotettu digitaaliseen julkaisuun kauan. Tsekkien kummajainen on edelleen hyvässä vedossa.
Helrunar - In Eis und Nacht: Mustempaa pakanametallia Saksasta. Tyylilleen uskollinen, silti laadusta tinkimättä.
Anatomia - Carnal Mutilation: Kävin tsekkaamassa viime lauantaina Japanin miesten grindaamisen Ääniwallissa. Porukkaa ei ollut tungokseksi asti, mutta kavereita ja hyvää musaa sitäkin enemmän.”
Spinebrain
"Joe Bonamassa - Stronger Now In Broken Places: Uuden albumin (Redemption) balladi pääsi yllättämään herkkyydellään.
Bloodline - Calling Me Back: Kaikkea sitä oppii, kun lukee ja kuuntelee. Tässä yhtyeessä Joe Bonamassan kanssa musisoivat mm. herrat Oakley, Kriger ja Davis. Siis Allman Brothersien Berry Oakleyn poika Berry jr. (basso ja päävokalisti), Doorsien Robby Kriegerin poika Waylon (kitara)ja Miles Davisin poika Erin (rummut) lisäksi koskettimia näpytteli Lou Segreti.
Chris Duarte - Satisfy: 55-vuotiaan texaliaiskitaristin bluesia melkein vanhalla häämekkokuosilla albumilta Something Old, something new, something borrowed but all blue.
Steve Hackett - The Court of the Crimson King: Ex-Genesis kitaristin live-albumi The Tokyo Tapes julkaistiin 1998. Kyseinen kappale on McDonald/Sinfield -tuotantoa ja originaali King Crimson -yhtyeen.
Sofia Jannok - Davádat: Sofian saamelaiseen perintään pohjautuva poprock nousee aika-ajoittain kuuntelulistalleni.
Focus - Red Sky At Night: Thijs van Leer / Jan Akkerman tuotantoa, molemmat soittimiensa virtuooseja. Tällä kappaleella Jan huolehti kitaroinnista, David Kemper rummuista ja Thijs kaikesta muusta (mm. baasottelun Moogin syntikalla).
The Who - God Speaks, of Marty Robbins: Pete Downsendin sävellys The Whon 11:nnelle studioalbumille joka ilmestyi 2006 24 vuotta edellisen (It’s Hard) jälkeen.
Charles Aznavour - J'aime Paris au mois de Mai (Jazznavour): Maanantaina hiipui upean ranskalaisen tulkitsijan elämänliekki 94 vuoden iässä.”
Yyte
”Ultra Bra – Itket ja kuuntelet: Ilkeämpää Ultra Brata Veriseittejä-albumilta.
Tom Petty and the Heartbreakers – Good Enough: Pitääkö se minunkin nyt Pettyä…
The Night Flight Orchestra – West Ruth Ave: Tämä on mahtava bändi. Tästä oikein pursuaa se ruotsalaisten taito.
Linkopii – Leena: Blondien ja Debbien hengessä, mutta Suomesta.
Hammerfall – Hammerfall: Tämä on niin klassikko ja kaiken lisäksi niin turkasen korni, että tietysti se tähän listalle laitetaan.
The Smashing Pumpkins – Tonight, Tonight: Voi Billy, miten nerokas oletkaan näissä jousisovituksissa…
Kyuss – Supa Scoopa And Mighty Scoop: 15 sekunnin kohdilla, kun laulu lähtee, niin kaikki on hyvin.
Kuusumun Profeetta – Ei aurinko milloinkaan laske: Mika Rättö on artisti ihan isolla A:lla. Kappaleeehan ovat usein outoja, mutta tämä on kaunis ja sanoissakin on ajatusta.
Mastodon – The Sparrow: Tämä on vaikuttava sävellys Mastodonin aika usein vähän tasapaksuksi vaipuvassa biisikatalogissa.
Therapy? – Stories: Jos kappale on punk rockia Billy Idolin äänellä, siinä on lisäksi saksofoni ja sello sekä kertosäkeessä lause ”happy people have no stories”, niin ollaan ytimessä.”
T
”Pelle Miljoona Oy - Anna soihtusi palaa: Aivan verevää ja sopivasti ihmisten soittamalta kuulostavaa tavaraa vanhoilta jermuilta.
Juice Leskinen - En oo käyny Irlannissa: Soi radiossa eilen. Juicemaiset sanat.
Koska merkittävä osa kuluneen viikon kuunteluista meni viime viikolla julkaistuun Tom Pettyn ”An American Treasure”-boksiin, laitetaan loppuun siltä kolme nostoa. Kaksi ensin mainittua ovat Heartbreakersin kanssa soitettuja live-versioita, viimeinen puolestaan retusoitu versio 90-luvun helmestä.
Tom Petty and the Heartbreakers - Breakdown - Live at Capitol Studios, Hollywood, CA, 11/11/77
Tom Petty and the Heartbreakers - Kings Road - Live at the Forum, Inglewood, CA, 6/28/81: Heartbreakersin keikkatunnelmaa 70- ja 80-lukujen taitteesta. Vanhan koulukunnan rokkenrollia.
Tom Petty - Crawling Back to You: Yksi Pettyn parhaista biiseistä. Mahtava tunnelma.”
A
[embed]https://open.spotify.com/album/2BGdxbv6wm78omcWTvOyJV?si=cbA6RkQPStu4XsQEliGZ8A[/embed]
Pure Wrath - Colourless Grassland: Olen odottanut tämän levyn ilmestymistä suoratoistopalveluun pitkään. Indonesialainen one-man band osoittaa heti debyytillään tyylitajunsa ja levyt myytiin loppuun nopeasti.
Rebel Wizard - The Prophecy Came and It Was Soaked with the Common Fools Forboding: Yhden miehen orkesterilla jatketaan ja tässä levyllä vedetään 50/60 säännöllä mustempi ja perinteisempi metalli komeasti yhteen. Ehdottomasti yksi vuoden yllättäjistä tähän mennessä, kiitos vinkista Asmodeukselle.
The Eternal - Don't Believe Anymore: Erittäin komeita ja eeppisiä sävellyksiä tarjolla Australiasta. Vahva suositus goottihenkisen doom-metallin ystäville.
Kaiser – Earthquake: Komeeta stoner doomia Suomesta, joka tuli koettua livenä maanantaina Vastavirta-Klubilla. Vahva suositus riffien ystäville.
Master's Hammer – Fascinator: Tämän levyn ilmestymistä on kanssa odotettu digitaaliseen julkaisuun kauan. Tsekkien kummajainen on edelleen hyvässä vedossa.
Helrunar - In Eis und Nacht: Mustempaa pakanametallia Saksasta. Tyylilleen uskollinen, silti laadusta tinkimättä.
Anatomia - Carnal Mutilation: Kävin tsekkaamassa viime lauantaina Japanin miesten grindaamisen Ääniwallissa. Porukkaa ei ollut tungokseksi asti, mutta kavereita ja hyvää musaa sitäkin enemmän.”
Spinebrain
"Joe Bonamassa - Stronger Now In Broken Places: Uuden albumin (Redemption) balladi pääsi yllättämään herkkyydellään.
Bloodline - Calling Me Back: Kaikkea sitä oppii, kun lukee ja kuuntelee. Tässä yhtyeessä Joe Bonamassan kanssa musisoivat mm. herrat Oakley, Kriger ja Davis. Siis Allman Brothersien Berry Oakleyn poika Berry jr. (basso ja päävokalisti), Doorsien Robby Kriegerin poika Waylon (kitara)ja Miles Davisin poika Erin (rummut) lisäksi koskettimia näpytteli Lou Segreti.
Chris Duarte - Satisfy: 55-vuotiaan texaliaiskitaristin bluesia melkein vanhalla häämekkokuosilla albumilta Something Old, something new, something borrowed but all blue.
Steve Hackett - The Court of the Crimson King: Ex-Genesis kitaristin live-albumi The Tokyo Tapes julkaistiin 1998. Kyseinen kappale on McDonald/Sinfield -tuotantoa ja originaali King Crimson -yhtyeen.
Sofia Jannok - Davádat: Sofian saamelaiseen perintään pohjautuva poprock nousee aika-ajoittain kuuntelulistalleni.
Focus - Red Sky At Night: Thijs van Leer / Jan Akkerman tuotantoa, molemmat soittimiensa virtuooseja. Tällä kappaleella Jan huolehti kitaroinnista, David Kemper rummuista ja Thijs kaikesta muusta (mm. baasottelun Moogin syntikalla).
The Who - God Speaks, of Marty Robbins: Pete Downsendin sävellys The Whon 11:nnelle studioalbumille joka ilmestyi 2006 24 vuotta edellisen (It’s Hard) jälkeen.
Charles Aznavour - J'aime Paris au mois de Mai (Jazznavour): Maanantaina hiipui upean ranskalaisen tulkitsijan elämänliekki 94 vuoden iässä.”
Yyte
”Ultra Bra – Itket ja kuuntelet: Ilkeämpää Ultra Brata Veriseittejä-albumilta.
Tom Petty and the Heartbreakers – Good Enough: Pitääkö se minunkin nyt Pettyä…
The Night Flight Orchestra – West Ruth Ave: Tämä on mahtava bändi. Tästä oikein pursuaa se ruotsalaisten taito.
Linkopii – Leena: Blondien ja Debbien hengessä, mutta Suomesta.
Hammerfall – Hammerfall: Tämä on niin klassikko ja kaiken lisäksi niin turkasen korni, että tietysti se tähän listalle laitetaan.
The Smashing Pumpkins – Tonight, Tonight: Voi Billy, miten nerokas oletkaan näissä jousisovituksissa…
Kyuss – Supa Scoopa And Mighty Scoop: 15 sekunnin kohdilla, kun laulu lähtee, niin kaikki on hyvin.
Kuusumun Profeetta – Ei aurinko milloinkaan laske: Mika Rättö on artisti ihan isolla A:lla. Kappaleeehan ovat usein outoja, mutta tämä on kaunis ja sanoissakin on ajatusta.
Mastodon – The Sparrow: Tämä on vaikuttava sävellys Mastodonin aika usein vähän tasapaksuksi vaipuvassa biisikatalogissa.
Therapy? – Stories: Jos kappale on punk rockia Billy Idolin äänellä, siinä on lisäksi saksofoni ja sello sekä kertosäkeessä lause ”happy people have no stories”, niin ollaan ytimessä.”
T
”Pelle Miljoona Oy - Anna soihtusi palaa: Aivan verevää ja sopivasti ihmisten soittamalta kuulostavaa tavaraa vanhoilta jermuilta.
Juice Leskinen - En oo käyny Irlannissa: Soi radiossa eilen. Juicemaiset sanat.
Koska merkittävä osa kuluneen viikon kuunteluista meni viime viikolla julkaistuun Tom Pettyn ”An American Treasure”-boksiin, laitetaan loppuun siltä kolme nostoa. Kaksi ensin mainittua ovat Heartbreakersin kanssa soitettuja live-versioita, viimeinen puolestaan retusoitu versio 90-luvun helmestä.
Tom Petty and the Heartbreakers - Breakdown - Live at Capitol Studios, Hollywood, CA, 11/11/77
Tom Petty and the Heartbreakers - Kings Road - Live at the Forum, Inglewood, CA, 6/28/81: Heartbreakersin keikkatunnelmaa 70- ja 80-lukujen taitteesta. Vanhan koulukunnan rokkenrollia.
Tom Petty - Crawling Back to You: Yksi Pettyn parhaista biiseistä. Mahtava tunnelma.”
A
[embed]https://open.spotify.com/album/2BGdxbv6wm78omcWTvOyJV?si=cbA6RkQPStu4XsQEliGZ8A[/embed]
torstai 4. lokakuuta 2018
Metallimusiikin olemus – 49. Tuplakitarointia kevyesti
WISHBONE ASH - ARGUS (1972)
Vuonna 1969 ammatikseenkin pikkuisen soitellut rumpali Steve Upton ja basisti Martin Turner muuttivat Lontooseen. He etsivät kahta kitaristia bändiinsä vain siksi, että halusivat tietää ”miltä se kuulostaa, jos kitaristeja on kaksi”. Sieltä löytyi vähän kitaraa rämpyttelevä jäätelömyyjä Andy Powell ja enemmän soitteleva Ted Turner. Tämä porukka laittoi kahdelle listalle yksisanaisia bändinnimiehdotuksia ja poimivat sitten satunnaisesti niistä kaksi, joista muodostui tuo Wishbone Ash. Sitten soiteltiin jokunen kuukausi ja oltiinkin jo keikoilla.
Argus-albumi on bändin kolmas ja se nousi jopa kolmanneksi Brittien listalla. Levyn teema liikkuu keskiajalla vaikkei musiikki oikeastaan pätkääkään siltä vaikuta. Musiikki on hyväntuulista autorokkia, jossa kaksi kitaraa vuorottelee oikein taitavasti.
Itselleni bändistä tulee mieleen Dion aikainen Rainbow ja Ritchie Blackmoren soolotuotanto. Se ei toisaalta ole ihme, sillä sitä kautta Wishbone Ash on tiensä suosioon löytänytkin. Juuri Blackmoren suosituksesta bändi tuli Deep Purplen lämmittelijäksi ja sitä kautta se sai oman managerin ja paikkansa tälläkin listalla.
Musiikki ei siis metallia suoranaisesti ole, eikä vihaista tai raskasta muutenkaan. Teknistä soittoa se kyllä sisältää. Lynyrd Skynyrdin ja Pink Floydin välimaastossa tässä ollaan, enkä pitäisi yllätyksenä, vaikka jälkimmäinen olisi tätä bändiä kuunnellutkin. Kuullut on varmasti kuten Iron Maidenin Steve Harris, Judas Priest ja Thin Lizzykin. Ovat nimittäin maininneet bändin vaikuttaneen heidän musiikkiinsa paljonkin.
Suomalaisiakin on soittanut riveissä: Ben Granfelt ja Muddy Manninen ovat kitaroineet orkesterissa 2000-luvulla. Ja voihan sitä tässä nyt namedroppailla koko jutun loppuun asti. Ei tämä osittain musiikkina niin kaukana ole Eppu Normaalistakaan.
Musiikillisesti albumi on hyvä. Metallia se ei ole, eikä ihan hard rockiakaan.
Hyvä esimerkki musiikista on Sometime World, joka tarjoaa bändin rauhallisen ja reippaamman otteen samalla lautasella.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=kvLVSPPLZZY[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/7xEluvnbmFtRB5g66CJ2ND?si=M8b6hmPKQmi6ci0RQMBQvg[/embed]
Vuonna 1969 ammatikseenkin pikkuisen soitellut rumpali Steve Upton ja basisti Martin Turner muuttivat Lontooseen. He etsivät kahta kitaristia bändiinsä vain siksi, että halusivat tietää ”miltä se kuulostaa, jos kitaristeja on kaksi”. Sieltä löytyi vähän kitaraa rämpyttelevä jäätelömyyjä Andy Powell ja enemmän soitteleva Ted Turner. Tämä porukka laittoi kahdelle listalle yksisanaisia bändinnimiehdotuksia ja poimivat sitten satunnaisesti niistä kaksi, joista muodostui tuo Wishbone Ash. Sitten soiteltiin jokunen kuukausi ja oltiinkin jo keikoilla.
Argus-albumi on bändin kolmas ja se nousi jopa kolmanneksi Brittien listalla. Levyn teema liikkuu keskiajalla vaikkei musiikki oikeastaan pätkääkään siltä vaikuta. Musiikki on hyväntuulista autorokkia, jossa kaksi kitaraa vuorottelee oikein taitavasti.
Itselleni bändistä tulee mieleen Dion aikainen Rainbow ja Ritchie Blackmoren soolotuotanto. Se ei toisaalta ole ihme, sillä sitä kautta Wishbone Ash on tiensä suosioon löytänytkin. Juuri Blackmoren suosituksesta bändi tuli Deep Purplen lämmittelijäksi ja sitä kautta se sai oman managerin ja paikkansa tälläkin listalla.
Musiikki ei siis metallia suoranaisesti ole, eikä vihaista tai raskasta muutenkaan. Teknistä soittoa se kyllä sisältää. Lynyrd Skynyrdin ja Pink Floydin välimaastossa tässä ollaan, enkä pitäisi yllätyksenä, vaikka jälkimmäinen olisi tätä bändiä kuunnellutkin. Kuullut on varmasti kuten Iron Maidenin Steve Harris, Judas Priest ja Thin Lizzykin. Ovat nimittäin maininneet bändin vaikuttaneen heidän musiikkiinsa paljonkin.
Suomalaisiakin on soittanut riveissä: Ben Granfelt ja Muddy Manninen ovat kitaroineet orkesterissa 2000-luvulla. Ja voihan sitä tässä nyt namedroppailla koko jutun loppuun asti. Ei tämä osittain musiikkina niin kaukana ole Eppu Normaalistakaan.
Musiikillisesti albumi on hyvä. Metallia se ei ole, eikä ihan hard rockiakaan.
Hyvä esimerkki musiikista on Sometime World, joka tarjoaa bändin rauhallisen ja reippaamman otteen samalla lautasella.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=kvLVSPPLZZY[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/7xEluvnbmFtRB5g66CJ2ND?si=M8b6hmPKQmi6ci0RQMBQvg[/embed]
maanantai 1. lokakuuta 2018
Toomion TOP200-biisit: 178. Opeth - The Lotus Eater
Lootuksensyöjä. Noin periaatteessa nimi tulee kreikkalaisesta mytologiasta, jossa Pohjois-Afrikan rannikkosaarella asuva kansa söi lootuksen kukkia vaipuakseen eräänlaiseen narkoosiin. Eli käytännössä olivat eräänlaisia huumeveikkosia. En kovastikaan usko Opethin ja Mikael Åkerfeldtin hakevan näitä asioita kappaleen sanoituksissa.
The Lotus Eater on muuten vähän nahkean Watershedin paras kappale. Se alkaa hyminällä ja tärähtää käyntiin kuin vanha traktori, ja sitten ei pidättele mikään. Watershedin aikoihin Åkerfeldtin ääni oli kuosissaan. Niin murinana kuin puhtaissakin pätkissä. Harmi kyllä bändistä oli lähtenyt kaksi sen minulle tärkeää osasta: kitaristi Peter Lindgren ja rumpali Martin Lopez. Se valitettavasti kuuluu myös siinä usein peräänkuulutetussa groovessa.
The Lotus Eater ei kuitenkaan tuosta kärsi, vaan on opethmaisen pitkä ja moniosainen, mutta silti varsin sulavalinjainen kappale. Opethin taito on melodisissa vokaaleissa, jotka toimivat riippumatta miten taustalla mäiskitään. Ghost Reveriesillä mukaan tullut kosketinmies Per Wiberg on täysin paikallaan ja toteuttaa metallikiipparin tärkeintä tehtävää - "Auta, älä häiritte!".
Minulle tämä ilkeältä kuulostavan musiikin kuuntelu on keino purkaa niitä mielen pimeimpiä puolia sisältä jonnekin muualle. Jokaisella on synkkiäkin ajatuksia ja minulle sen purkuväylä on musta musiikki.
Ihan vielä ei ole tämän kappaleen "virallinen" hetki. Se on tuolla marras-joulukuun taitteessa, kun räntää vihmoo ja muutenkin on tympeää.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=XhohQNdSt7g[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/2ka0Oum3mNMGGXL9gBqdkq?si=zZY2ZYKCRs6xfLjAhe3iUA[/embed]
The Lotus Eater on muuten vähän nahkean Watershedin paras kappale. Se alkaa hyminällä ja tärähtää käyntiin kuin vanha traktori, ja sitten ei pidättele mikään. Watershedin aikoihin Åkerfeldtin ääni oli kuosissaan. Niin murinana kuin puhtaissakin pätkissä. Harmi kyllä bändistä oli lähtenyt kaksi sen minulle tärkeää osasta: kitaristi Peter Lindgren ja rumpali Martin Lopez. Se valitettavasti kuuluu myös siinä usein peräänkuulutetussa groovessa.
The Lotus Eater ei kuitenkaan tuosta kärsi, vaan on opethmaisen pitkä ja moniosainen, mutta silti varsin sulavalinjainen kappale. Opethin taito on melodisissa vokaaleissa, jotka toimivat riippumatta miten taustalla mäiskitään. Ghost Reveriesillä mukaan tullut kosketinmies Per Wiberg on täysin paikallaan ja toteuttaa metallikiipparin tärkeintä tehtävää - "Auta, älä häiritte!".
Minulle tämä ilkeältä kuulostavan musiikin kuuntelu on keino purkaa niitä mielen pimeimpiä puolia sisältä jonnekin muualle. Jokaisella on synkkiäkin ajatuksia ja minulle sen purkuväylä on musta musiikki.
Ihan vielä ei ole tämän kappaleen "virallinen" hetki. Se on tuolla marras-joulukuun taitteessa, kun räntää vihmoo ja muutenkin on tympeää.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=XhohQNdSt7g[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/2ka0Oum3mNMGGXL9gBqdkq?si=zZY2ZYKCRs6xfLjAhe3iUA[/embed]
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)