Opeth määritti musiikillisesti yhtä elämäni vaihetta vahvasti. Jotenkin piti saada omasta pääkopasta selvää. Hetki meni, ennen kuin tajusi, ettei siitä ikinä tule selvää saamaan. Annoin olla.
Deliverance-albumi julkaistiin samana vuonna 2002 kuin Damnation-albumi. Niiden piti olla samassa paketissa, mutta levy-yhtiö halusi rahastaa ja niin albumit julkaistiin muutaman kuukauden välein.
Deliverancessa viehättää sen progeote. Opethin sanoitukset nimittäin ovat sen verran pimeän puolella ja muutenkin liian abstrakteja, etteivät ne ole koskaan olleet itselleni kovin mielenkiintoisia. Tässäkin ollaan hukuttamassa poloista kanssaihmistä. Mikaelhan on ainakin vihjannut olevansa satanisti, mutta epäilen tuota hiukan markkinointikikaksi.
Deliverance-albumillakin tuottajana hääri Steven Wilson. Se kuuluu varsinkin ennen kappaleen lopussa tulevaa pöytäännapsutus-kohtaa. Parikymppisille soittajapojille tämä uppoaa täydellisesti. Oikeastaan on ihan välttämätöntä, että rytmityksen osaa naputtaa pöydän kulmaan tai reisiin iskulleen oikein. Ennen Opethin Ilosaarirockin keikkaa yleisö alkoi spontaanisti taputtaa kyseistä kohtaa. Olen varma, että bändi on säveltäessään tiennyt tämän putoavan lukion nössöhevareille kuin flyygelin keljun kojootin niskaan.
Soundimaailma on hyvä, tunnelma paha. Sen lisäksi kappale sisältää tarttuvan kohdan. Siinäpä syy listalle oloon.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=rggQNCS8UjM[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/4siXNiLG9VJR6Z2kP6fFjv?si=2KTMZLItQH62qj9dpwP6Kw[/embed]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti