keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Keikka-arvio: Eppu Normaali @ Retrofest Yks, Järvenpää, 16.7.2016

Kun heinäkuun kolmas viikonloppu vapautui omasta kalenterista, tuli idea lähteä katsomaan vuoden ensimmäinen Eppu Normaali-keikka. ”Kaipa ne sinä viikonloppuna jossain tässä lähellä silloin keikalla ovat” oli ajatus, kun avasin keikkakalenterin. Jaa-a, Järvenpää ja Retrofest Yks-minifestivaali… Mukana lämmittelijöinä Jocke Nyberg Rock Band ja Osmos Cosmos. Viitsiiköhän tuonne lähteä ajelemaan? Totta kai!

Lieksasta käsin suoritetun menomatkan jälkeen ja pikaisen hotellille kirjautumisen perään hyppäsin mainiosti järjestettyyn bussikuljetukseen Järvenpään juna-asemalta Vanhankylän kartanon maisemiin, jotka siis tarjosivat mainiot puitteet kesäiselle rock-iltamalle. Busseja ajeli riittävästi, muutaman minuutin menomatkan aikana niitä näkyi ainakin viisi.

Alueelle käppäillessä Jocke Nyberg Rock Band jo soitti Summer of 69’ia. Setti oli bilebändihenkinen, josta erityisesti ilahdutti Huey Lewis & the Newsin Hip to Be Square. Se ei sentään jokaisen orkesterin listoille kuulu. Leppoisan roudaustauon jälkeen lavan valtasi Osmos Cosmos, joka soitteli niin ikään covereita mutta vahvemmin edeltävältä vuosikymmeneltä eli 70-luvulta. Heidän setistään jäivät mieleen encorena tullut Final Countdown sekä pahaksi korvamadoksi tarttunut Don’t You Want Me, The Human Leaguen klassikko vuodelta 1981.

Kellon lähestyessä iltakymmentä paikalle saapunut yleisö alkoi pakkaantua lavan eteen. Itse sain haalittua paikan ykkösrivistä aika keskeltä, mikä oli hieman yllättävää sillä muuten eturivi jäi varatuksi heti Osmos Cosmosin perään. Eppujen roudaus ja soundien testaus venähti hieman, juontajan mukaan siksi, että Aku oli hankkinut edellisenä päivänä uudet rummut joita viriteltiin hieman ennakkoon ilmoitetun showtimen ylikin.

Parilta viime vuodelta tuttu intronauha pärähti soimaan ja ensimmäisenä kuultiin Tien päällä taas. Erittäin hyvä juttu, että tämä viime vuodelta Kahdeksas ihme-levyn läpisoitoilta tuttu biisi on jäänyt avausbiisiksi tuoden virkistävää vaihtelua. Heti perään jatkettiin samaisen levyn klassikolla, erottamattomasti suomalaiseen kesäyöhön kuuluvalla Vihreän joen rannalla (kauan sitten).

Alkusetin biisejä oli myllätty mukavasti oikeastaan koko 2010-luvun melko vakiona pysyneistä asetuksista. Kolmas numero olikin yksi odotetuista, kun internetistä oli kuullut että vanha sotaratsu Pidetään ikävää oli nostettu taas esille. Viimeksi tämä oli mukana 2010-2011 ja riemastutti todella tällä kertaa. Samoissa tunnelmissa 1970- ja 80-lukujen taitteessa jatkoi myös Suomi-ilmiö, jonka kohdalle piti kännykkämuistiinpanoihin merkitä oikein huutomerkki: joskus kyseinen laulu on meinannut olla vähän läpisoitetun oloinen, mutta lauantai-iltana Järvenpäässä yleisön laulu kantautui yhtenä kovimmista.

Myös seurannut Pimeyden tango on totuttu kuulemaan aikaisemmin myöhemmin setissä, ja sekin oli itse asiassa 2010-luvulla pitkään paitsiossa biisilistoilta. Syyttä suotta, sillä olihan se albuminsa suurimpia hittejä vuonna 1984. ”Miten muuten voi mennä retroilussa pidemmälle, kuin siirtymällä seuraavaan vuoteen? Ja mikäs vuosi tulee vuoden ’84 jälkeen?” Eli ”Tangon” perään kuultiin nykyisin aina rouhea Vuonna ’85. Jos keikan jälkeen etsii Youtubesta yleisön kuvaamia keikkavideoita, niin joka keikalta löytyy pätkä tästä: yleisösuosikki!

Myöskään Afrikka, sarvikuonojen maa ei ole niin vakituinen vieras keikoilla kuin äkkiseltään olettaisi. ”Afrikka” tarjoaa kuitenkin miellyttävän variaation poikkeavalla sykkeellään ja viidakkorummuillaan sekä Pantsen soololla, jossa vilahtaa aina hieman tappingia. On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa oli illan kummallisuus-osastoa jota itse odotin, mutta biisi meni valitettavasti itseltäni melko lailla ohi erään keikallakävijän häiriköinnin takia, jota taltuttamaan tarvittiin useampikin järkkäri.

Yksi hyvän Eppu-keikan osatekijä on, että illan aikana pitää kuulla ainakin yksi biisi joka kertoo bändistä itsestään. ”Tämä kertoo meistä, vaikka sillä onkin Akun nimi”: Akun tehdas! Mainiota! Tehtaan rokkailun ja asiaankuuluvien bassosoolojen jälkeen rauhoituttiin komean Kun olet poissa myötä. Kylmiä väreitä nostattanut KOP on noussut viime vuosina omaksi keikkasuosikiksi biisin sisään rakennetun draaman kaaren myötä ja molemmat kitaristit saavat paikkansa loistaa: tällä kertaa intro venyi hieman ja Torvinen sai soitella täytteitään hieman normaalia enemmän, kun taas Pantse muunteli biisin normaalin kitarakompin kuviota ja hymyili kehitelmilleen itsekin.

Tästä alkoikin hittiputki. Murheellisten laulujen maa pitää tulla aina ja sitä yleisö odottaa. Vaikka senkin mieltää ehkä puhkisoitetuksi, niin keikoilla tulee laulettua joka sana mukana. ”Ryynien” perään, tällä kertaa poikkeuksellisesti ilman välispiikkejä, tuli seuraava helmi eli Joka päivä ja joka ikinen yö. Aikaisemmissakin keikka-arvioissa on tullut ihailtua tätä, mutta jälleen tapa jolla kitarat risteilevät ja koko paketti hehkuu ovat huikeita. Kesäyössä oli taas taikaa. Torvisella oli biisissä capo 5. nauhalla, joten tiedetään mitä todennäköisesti seuraa eli Puhtoinen lähiöni. Tämänkin kohdalla on muistiinpanoissa huutomerkki, sillä P2.L pääsi yllättämään. Keikkaversiossa on aina ollut hyvä rytinä, mutta nyt sitä oli napsu lisää. Lisäksi perinteisesti bassosoolona kuultu, alun perin levyllä vihellyssoolona oleva pätkä kuultiin nyt puhallettavalla melodikalla Ruusukallion toimesta!

Urheiluhullu ei kuulunut settiin viime kesänä, mutta nyt sitä on kuultu. Martti pääsi jälleen pullistelemaan silmissään nuoren Martin kiilto. Kiva oli kuulla tämäkin pitkästä aikaa. Lisää höyryä toi ainoa biisi, jonka olen jokaisella 20:lla Eppu-keikalla kuullut eli Kitara, taivas ja tähdet. Yhteislaulun määrä on tämän biisin kohdalla vakio: aina suuri. Pantse varioi mukavasti kitarakuvioita keikka toisensa jälkeen ja Akulta tuntuu joka kerta lähtevän lapasesta viimeisessä säkeistössä.

Tässä kohtaa keikkaa ei enää ylimääräisiä välihöpötyksiä käyty vaan heti perään lähti Tahroja paperilla. ”Tahrojen” pitää myös päästä yllättämään jotta se tehoaa parhaimmin ja nyt se olikin hieman ennalta-arvaamattomassa kohdassa biisilistaa. Kun tarkasti kuuntelee, niin onhan siinäkin selkäkarvat pystyyn nostava biisi. Kuten oli seuraavakin, aina keikan tunteellinen huippukohta Kaikki häipyy, on vain nyt. Tämän sovitus oli hieman keventynyt eikä ollut enää niin junnaava kuin esimerkiksi viime vuonna. Hieno veto, jota ei haitannut että Martti sääti hieman sanojen kanssa: riimipari piirtyvän-siirtyvän korvautui parilla siirtyvän-siirtyvän.

Pääsetin viimeisenä kuultiin sitten Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset. Mietin jo keikalla, että miten on mahdollista että se säväyttää joka kerta samalla lailla, olipa avausbiisi tai lopetusbiisi. Melkein jalat pettivät alta Torvisen aloitusriffin lähtiessä käyntiin ja hymy ei kaikonnut missään vaiheessa. Sen fiiliksen takia keikkoja kierretään. ”Repun” jälkeen bändi kaikkosi lavan taakse.

Encorea taputeltiin hetkinen, jonka jälkeen Martin sanoin ”tilaisuus teki varkaan”. Pantse pääsi nimittäin tulkitsemaan Baarikärpäsen. Siihenkään ei ole sen enempää lisättävää, aina se laulattaa ja piristää nähdä P mikin varressa. Minun puolestani tämän voisi soittaa joka keikalla. Heti perään raapaistiin liikkeelle ”Nietu” eli Njet njet, jossa Aku pääsi jälleen rouhimaan oikein isolla kädellä. Poikkeuksellisesti ohjelmassa ei kuitenkaan ollut lopun yhteislaulatusta, vaan biisi ajettiin alas suoraviivaisemmin ja siirryttiin suoraan illan viimeiseen, joka tällä kertaa oli Voi kuinka me sinua kaivataan. Senkin funktiosta on vuosien saatossa keskusteltu, mutta onpa vain keikalla aikamoinen teos. Yksinäisen kitaran säestyksellä alkava ja matkan varrella isommaksi ja isommaksi kasvava biisi kyllä on komea Martin loppukiljaisuineen ja Akun patarumpuineen. Joskus oli hankalampi sietää, mutta nykyisellään menee oikein hyvin.

Pari minuuttia yli puolentoista tunnin setin jälkeen iltama oli päätöksessään. Lavalta sain mukaan vielä biisilistan eikä takaisinpäin kulkeneissa bussijonoissakaan älyttömän kauaa tarvinnut jonotella. Hyvä että tuli taas lähdettyä, sillä kyllä kerran-pari kesässään pitää Eput ulkolavoilla kokea. Sinne se musiikki on monilta osin luotu.


Eppu_retrofestBiisilista

maanantai 11. heinäkuuta 2016

TOOMIO's TOP100: 16. Anathema - We're Here Because We're HereTOOMION TOP100: 16. Anathema - We're Here Because We're Here

Producers: Vincent and Daniel Cavanagh
Recorded: 2009-2010
Released: 31.5.2010
Label: Kscope

#19 in Finnish chart

SINGLES
- Dreaming Light
- Everything


Not so attractive album if we look only the cover art. However, it was anathema, so the album must have listened to. If only because the previously released single Everything-is one of the toughest tracks ever.

The album doesn’t move in so deep shadows than the previous albums. From black to a lighter color is the way to go. Fortunately, there are bands where it goes like this. The soundscape is clearly happier, even if the songs have remained familiar wistfulness and longing. Maybe we must bow little to the direction of Steven Wilson. He is mixed this album.

"It’s hard to name that phenomenon. Some kind of a sound that invites to nature."



The songs have small nuances, little raging, but as a rule the music is soft and moody. Anathema has reached a suitable beat for a long car trips. Quieter songs stop the listener to look out the window. It’s hard to name that phenomenon. Some kind of a sound that invites to nature.

Anathema has an ability to use a variety of sounds effects are admirable. Les Smith from Cradle of Filth brings things to the band, what Cavanaugh guitars and drums are not able to do. Lee Douglas appears on this album for the first time as an official member. Rarely female voice brings metal band something good. Cavanaugh brothers' voice is kind of ripping off, so the melodious female voice brings much more depth to songs. A certain kind of depth is Ville Valo’s voice in the background vocals of Angels Walks Among Us.

The album is another big growing power. It lives and undulates, but no doubt about the fact that it would remain intact. If someone listens to music while running, so this is probably the best album for that.

THE BEST MOMENTS
Summer Night Horizon –
Car-driving music.
Everything – After all, this is awesome. And especially in the final seconds, when the guitar goes down.

NOT SO BRILLIANT
Precense –
Speech art-part is the only weak moment in this album.


https://open.spotify.com/album/2rCzLn7yA03XSOgoRdqQYCTuottaja: Vincent and Daniel Cavanagh
Nauhoitettu: 2009-2010
Julkaistu: 31.5.2010
Levy-yhtiö: Kscope

Suomen listan 19.

SINGLET
- Dreaming Light
- Everything


Kansiensa perusteella ei niin houkutteleva levy. Se oli kuitenkin Anathemaa, joten levy oli kuunneltava. Jo pelkästään siksi, että aiemmin julkaistu Everything-sinkku on yksi kovimmista biiseistä koskaan.

Levyllä ei liikuta niin varjoissa kuin aikaisemmilla levyillä. Mustasta vaaleampaan on tie. Onneksi on bändejä, joissa näinkin päin. Äänimaailma on selkeästi iloisempi, vaikka kappaleissa on säilynyt Anathemalle tuttu haikeus ja kaiho. Voi olla, että pienet kumarrukset joudutaan tekemään Steven Wilsonin suuntaan. Hän nimittäin on albumin miksannut. Siksi se ilmeisesti suomalaiseen melankoliaan vetoaakin.

"Jonkinlainen Maan ääni, joka kutsuu luontoon. Sen Anathema usein saavuttaa. "



Kappalekatraassa on pieniä nyansseja, vähän kohkaamistakin, mutta pääsääntöisesti musiikki on pehmeää ja maalailevaa. Anathema on tavoittanut ripeämmissä kappaleissaan autolla ajoon sopivan poljennon. Rauhallisemmat kappaleet taas pysäyttävät kuulijan katsahtamaan ulos ikkunasta. Tuolle ominaisuudelle on hankala keksiä nimitystä. Jonkinlainen Maan ääni, joka kutsuu luontoon. Sen Anathema usein saavuttaa.

Anatheman taito käyttää musiikissaan erilaisia efektejä ja soundeja on ihailtavaa. Cradle of Filthissä kannuksensa tai pitäisikö sanoa liperinsä ansainnut Les Smith tuo bändiin sen, mitä Cavanaughit eivät kitaroillaan ja rummuilla pysty tekemään. Erittäin mainion uran bändissä jo tehnyt Lee Douglas esiintyy tällä albumilla ensimmäistä kertaa virallisena jäsenenä. Harvoin naisääni tuo metallibändille jotain hyvää. Cavanaughin veljesten äänessä on sellaista riipimistä, että heleä naisääni tuo ilmaisulle huomattavasti syvyyttä lisää. Tietynlaista syvyyttä tuo myös Ville Valo Angels Walk Among Usin taustalauluissa.

Levy on jälleen yhtä suurta kasvavaa virtaa. Se elää ja aaltoilee, mutta ei epäilystäkään siitä, etteikö se pysyisi kasassa. Jos joku juostessaan musiikkia kuuntelee, niin enpä tämän parempaa albumia siihen osaa suositella.

PARHAAT HETKET
Summer Night Horizon –
Autolla-ajomusiikkia parhaimmillaan.
Everything – Onhan tämä mahtava. Ja eritoten loppusekuntien ainutkertainen ja lyhyt kitarajuoksutus.

EI LÄHDE
Precense –
Puhetaideosuus on albumin ainut notkahdus.

https://open.spotify.com/album/2rCzLn7yA03XSOgoRdqQYC

torstai 7. heinäkuuta 2016

TOOMIO's TOP100: 17. Alice In Chains - Jar of FliesTOOMION TOP100: 17. Alice In Chains - Jar of Flies

Producer: Alice In Chains
Recorded: 1993
Released: 25.1.1994
Label: Columbia

Music History's first EP, which rose on the Billboard 200 list ranked first.

SINGLES
- No Excuses
- I Stay Away
- Don’t Follow
- Whale & Wasp


Although the songs were familiar, I was kind of late with Alice in Chains. The band was passed until the early 2000s. In the end, this was listened while fixing bikes, sleeping in the mouldy apartment, working in a dusty basement and cashless leisure-time adventures. Good time with worries.

After all, this is officially the EP, but for me it has always been the album. However, it is a 30 minutes long. That is longer than the Slayer's Reign in Blood.

The album is often regarded as an acoustic, what it actually does not. It is lighter in the production yes, but not acoustic. Slayne Staley will sound better in these arrangements. Anyway, the band works. Almost better than with distortion. Don’tt worry. The annoying creak element of grunge can be found in this album too.

"It was the time when the phones has ringing tones."



The album begins with a strange feeling, that doesn’t in any way an invitation to listen. If you can take it, so the end can be easily reached. Third song, No Excuses is already so hard, that it was as a ringtone of mine. It was the time when the phones has ringing tones. The acoustic Don’t Follow is one of the most beautiful divorcing song ever. Maybe there could be heard also worry about singer Staley? It can also be found quite ruddy harmonica solo.

There’s something very rootsy in guitar- and bass sounds. Well, yeah, the guitar may sound good, because it scratches by Jerry Cantrell, who pulls example, Nutshell's correctly sugary solo.

Enjoying the unstable weather conditions around a campfire. Curlew sing somewhere and mosquitoes sucks your blood. Maybe one beer too.

THE BEST MOMENTS
I Stay Away –
The strings, the strings. And Slayne’s sound.

NOT SO BRILLIANT
Whale & Wasp –
A strange bird in this group.

https://open.spotify.com/album/4FCoFSNIFhK36holxHWCnc
Tuottaja: Alice In Chains
Nauhoitettu: 1993
Julkaistu: 25.1.1994
Levy-yhtiö: Columbia

Musiikkihistorian ensimmäinen EP, joka nousi Billboard 200-listan ykköseksi.

SINGLET
- No Excuses
- I Stay Away
- Don’t Follow
- Whale & Wasp


Vaikka biisit olivat tuttuja, olin Alice in Chainsia kohtaan tavallaan myöhäisherännäinen. Bändi tuli ohiteltua tuonne 2000-luvun alkuun asti. Lopulta tätä kuunneltiin pyöriä korjaillessa, homeisessa asunnossa nukkuen, asbestipölyisessä kellarissa työskennellen ja rahattomassa vapaa-ajassa seikkaillen. Hyvää ja huolellista aikaa.

Onhan tämä virallisesti EP, mutta minulle se on aina ollut albumi. Se on kuitenkin puoli tuntia pitkä. Eli pidempi kuin Slayerin Reign in Blood.

Albumia pidetään usein akustisena, mitä se ei todellisuudessa ole. Se on kyllä tuotannoltaan kevyempi, mutta ei akustinen. Vaikka ajatus kylmiltään etoisi, tulee Slayne Staleyn ääni paremmin esiin näissä vaarattomammissa sovituksissa. Muutenkin bändi toimii. Lähes paremmin kuin sähköisenä versiona. Ei silti syytä huoleen. Se grungen ärsyttävämpi narinaelementti löytyy kyllä tältäkin albumilta.

"Se oli sitä aikaa, kun puhelimessa oli soittoääni ja siihen oli tarkoitus vastata."



Levy alkaa erikoisella tahmimisella, joka ei millään lailla kutsu kuuntelemaan. Alun haahuilun kun kestää, niin loppuun pääsee helposti. Kolmantena soiva No Excuses on jo niin kova, että oli monta vuotta itselläni soittoäänenä. Se oli sitä aikaa, kun puhelemissa oli soittoääni ja siihen oli tarkoitus vastata. Nythän on taas trendinä se, ettei puhelimesta musiikin lisäksi saa kuulua pihaustakaan. Akustisemmasta puolesta Don’t Follow on kauneimpia erolauluja ikinä. Voisiko sanoissa olla kuultavissa myös huoli laulaja Staleysta? Siitä löytyy myös varsin verevä huuliharppusoolo.

Kitara- ja bassosoundeissa on jotain hyvin juurevaa. Soitinliikkeessä jos tällaiset soundit saisi aikaan, ei soittimesta malttaisi irti päästää. Kaikki sillä soitettu, lähtien riitasoinnuista ihan todellisiin virheisiin, kuulostaisi hyvältä. Soittajat tietävät ilmiön. No joo, soundipuolta helpottaa sekin, että kitaraa raapii Jerry Cantrell, joka vetäisee esimerkiksi Nutshelliin oikein muikean soolon.

Nautitaan epävakaisen sään vallitessa nuotion ääressä. Kuovi laulaa jossain ja hyttyset syövät. Oluttakin voi palan painikkeeksi ottaa.

PARHAAT HETKET
I Stay Away – Ne jouset, ne jouset. Ja Slaynen ääni.

EI LÄHDE
Whale & Wasp –
Hitusen outolintu tähän joukkoon, mutta tietynlainen järkyttäminen kuuluu grungen perintöön.

https://open.spotify.com/album/4FCoFSNIFhK36holxHWCnc