perjantai 30. maaliskuuta 2018

Viikon Aivoradio 13

Reverend Bizarre – Doomsower: Debyytin julkaisusta tänään jo 16 vuotta. Bändin kulta-aikaan tämä oli minulle täysin pimennossa, myöhemmin ottanut tuotannon haltuun ja diggailen kyllä.

Gamma Ray - The Silence: Kuuntelimme matkalla kaverini kanssa ja päädyimme siihen, että tämä on Kai Hansenin Bohemian Rhapsody. Kuuntele oletko samaa mieltä vai et.

Mokoma - Kepeät Mullat: Kuuntelin ja diggasin tai en digannut, mutta jotenkin jäi ihon alle. Sylkäistään radioon ja katsotaan, pääseekö sillä madosta eroon.

Satyricon - To Your Brethren in the Dark: Keikalla tuli oppitunti karisman hallinnasta ja käytöstä, settilistakin ihan mukiinmenevä. Tarjoillaan tämä, kun jäi alitajuntaan pyörimään.

Rivers Of Nihil - The Silent Life: Tämä semmoista uusiometallia, joka ei yleensä sytytä mutta jotenkin tässä on kaikki kohdallaan. Kun jaksaa tsempata vielä 4 minuutin markille kohti niin voi kokea pienoisen yllätyksen.

Mournful Congregation - The Incubus Of Karma: Pääsääntöisesti funeral doom -biisit ovat reilusti yli 10 minuuttia, mutta koska nykyihmisen kärsivällisyys on rajallinen, laitan tähän välitunnelmoinnin. Koko levy pakahduttavan pitkä, mutta erittäin monipuolinen ja pysähdyttävä. Ota levy haltuun, mikäli keskittymisesi on rautaa.”
Spinebrain

The Tallest Man on Earth – An Ocean: Silleen jännä, että RUOTSALAISEN Kristian Mattsonin artistinimi. Hienoa musiikkia Dylanin hengessä, mutta paremmalla lauluäänellä.

Kake Singers – Mäntsälä mielessäin: Hyvän mielen kappale.

Dido – White Flag: Aivopesuksi voi sanoa sitä tahtia, millä tämä soi radioissa ilmestyessään. Mutta eihän tämä nykyään kamalalta kuulosta.

Tuomari Nurmio – Lasten mehuhetki: Tämä on muistijälkenä parempi kappale kuin kuultuna, mutta pitää se kerran kuulla, jotta se soi päässä loppupäivän.

Anthrax – Breathing Lightning: Parin vuoden takaista Anthraxia. Bändi näytti silloin nuoremmille, miten sitä tarttuvaa thrashia tehdään.

Seminaarimäen mieslaulajat – Taina: Guilty pleasure -osastoa jälleen. Valehtelette, jos väitätte ettei kappale soi päässä sen jälkeen, kun olette sen kuulleet.

Rufus Wainwright – Perfect Man: Rufus on omalla laillaan paras. Tälle musikaalisuuden tasolle on haastava päästä.

Nightwish – The Kinslayer: Viikon nostalgiatrippi. Jos tämä tulee radiosta, niin pitää se listallekin nostaa.

Virgin Steele – The Burning of Rome (Cry for Pompeii): David DeFeisin äänessä on jotain hienoa. Minun metallikorvaan se lähentelee ajoittain jopa parasta. Age of Consent -albumi on muutenkin täyttä rautaa.

Antti Autio – Tehty Sinulle: Uutta musiikkia. Suomalaista… öööö…. tämmöstä suomalaista perusmusiikkia.”
T

Sofia Jannok - This is my Land (sápmí): Lapissa on muutakin tenhoavaa kuin luonto, saamelaisten musiikki.

Spiritual Front - The Abyss of Heaven: Tämä ralli tarttui korvamatona kuunnellessani vahingossa ostamaani roomalaisyhtyeen Amour Braque albumia.

Erja Lyytinen - Without You: 23.3 julkaistu single. Jälleen kerran vahvaa tuotantoa ja soitantaa eli sitä itseään, eteenpäin rullaavaa bluesia.

Dave Lindhom – Pieni & hento ote: Davella on toistaiseksi sovittuna ensi kesänä kaksi konserttia, joissa hän esittää suomenkielistä tuotantoaan Isokynä-aikakaudesta näihin päiviin. Helsinki 6.7 ja Joensuu 7.7.

Björn Skifs - Let Music Live: Uumajan aikoinani toki ruotsalainen musiikki tuli minulle tutummaksi, vaikka rajalla asuneena siltä ei voinut aiemminkaan välttyä. Björnistä opin, että hän on yksi Pohjoismaiden monipuolisimmista artisteista.

Jari - Onnensoturi: Torniolaisen kaverin ja kuulantyöntäjän musiikillisen unelman yksi steppi.

Tavares - Madam Butterfly: Tavares oli mukana Saturday Night Feverillä tosin ei tällä Madam Butterfly -kappaleella. Toisenlaista lauantai-illan huumaa on minulle luvassa Savonlinnassa toisen Madam Butterflyn myötä.”
Yyte

Agents & Topi Sorsakoski - Kaksi kitaraa: Needless to say. Palaset paikoillaan.

Lucy Dacus - Timefighter: 2018-materiaalia. Acclaimed Music -sivuston viimeisimmästä koonnista löytyi Historian-albumi.

Erja Lyytinen - Silver Stones: Viimeisimmältä Lyytis-levyllä vuorostaan tämä. Osin ollaan jo kaukaannuttu perinteisimmästä bluesista.

Jere & The Universe - Kimble: Reilut kymmenen vuotta sitten elänyt yhtye teki kolme levyllistä suomenkielistä americana-rokkia. Tämä on yksi jo vuonna 2006 mieleen jääneistä biiseistä.

Roxette - Knockin' on Every Door: Per Gesslen sävelkorva in action.”
A

[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=TfF6mEveQSebaLXK3gx3wA[/embed]

torstai 29. maaliskuuta 2018

Viikon biisi (13/2018): John Mayer - Slow Dancing in a Burning Room

[embed]https://open.spotify.com/track/2jdAk8ATWIL3dwT47XpRfu?si=jNCz8vusTJeg7760QzItUA[/embed]

Slow Dancing in a Burning Room on yhdysvaltalaismuusikko John Mayerin vuonna 2006 Continuum-albumillaan julkaisema laulu. Mayer on varsinkin kotimaassaan suursuosittu hahmo ja myös paljon mediassa esillä paitsi taitojensa, myös huomiota herättävien lausuntojensa sekä yksityiselämänsä vuoksi. ”Slow Dancing in a Burning Room” ei ollut albumiltaan julkaistujen viiden singlekappaleen joukossa, mutta on sittemmin löytänyt tiensä monien soittolistoille kuin varkain.

Soinnissaan hehkuva kappale tiivistyy ensimmäisen säkeistön puolikkaan lopun sanoihin ”this is the deep and dying breath of this love that we’ve been working on”. Tekstin ja musiikin välillä on hienoinen kontrasti, sillä pehmeän musiikin päällä lauletaan voimakkain sanavalinnoin ja hetkittäin pistävästikin: ”you’ll be a bitch because you can”. Jo kappaleen nimi on fraasi, joka itselleni herättää heti mielikuvan hetkestä, jonka voisi taltioida tauluksikin.

C#-mollissa leijaileva biisi ei sävellyspohjiltaan ole maailmaa mullistava, mutta harkitut lisä-äänet sointumaailmassa, jokaisesta instrumentista välittyvä soundihehku sekä erityisesti Mayerin maukas kitarointi tekevät siitä musiikillisesti mielenkiintoisen ja miellyttävän. Esimerkiksi ”we’re going down”-osassa taustalla kuultava parin äänen täyte tai intron kitarakuvio jäävät kuulijan korviin.

Kokonaisuuden magia onkin juuri siinä, että nuotion lailla hehkuva äänivalli soi yhdessä tekstin kanssa enemmän kuin osiensa summana. Sanoituksen teema on sellainen, jonka moni on kokenut. Hieno laulu.

SLOW DANCING IN A BURNING ROOM


It's not a silly little moment,
It's not the storm before the calm.
This is the deep and dying breath of
This love that we've been working on.


Can't seem to hold you like I want to
So I can feel you in my arms.
Nobody's gonna come and save you,
We pulled too many false alarms.


We're going down,
And you can see it too.
We're going down,
And you know that we're doomed.
My dear,
We're slow dancing in a burning room.


I was the one you always dreamed of,
You were the one I tried to draw.
How dare you say it's nothing to me?
Baby, you're the only light I ever saw.


I'll make the most of all the sadness,
You'll be a bitch because you can.
You try to hit me just to hurt me
So you leave me feeling dirty
Because you can't understand.


We're going down,
And you can see it too.
We're going down,
And you know that we're doomed.
My dear,
We're slow dancing in a burning room.


Go cry about it - why don't you?
Go cry about it - why don't you?
Go cry about it - why don't you?


My dear, we're slow dancing in a burning room,
Burning room,
Burning room,
Burning room,
Burning room.


Don't you think we oughta know by now?
Don't you think we shoulda learned somehow?
Don't you think we oughta know by now?
Don't you think we shoulda learned somehow?
Don't you think we oughta know by now?
Don't you think we shoulda learned somehow?
Don't you think we shoulda learned somehow?
Don't you think we shoulda learned somehow?
Don't you think we shoulda learned somehow?
Don't you think we shoulda learned somehow?


 


Metallimusiikin olemus – 43. Nebuchadnezzarin eväillä

ATOMIC ROOSTER - DEATH WALKS BEHIND YOU (1970)

Vincent Crane on käsitelty jo aiemmin The Crazy Wolrd of Arthur Brownin kohdalla. Hän siis oli brittiläisen bändin kosketinsoittaja-urkuri, joka vuonna 1969 perusti Atomic Rooster -yhtyeen. Oppinsa jazzin puolelta saanut Crane kärsi mielenterveysongelmista jo tuolloin. Lopulta ne ajoivat hänet itsemurhaan reilun 30 vuotta myöhemmin.

Death Walks Behind Youlla soittavat Cranen lisäksi John Du Cann (kitara ja laulu) sekä Paul Hammond (rummut). Bassot soitti pääsääntöisesti Crane koskettimilla tai jalkiolla. Levyä ja varsinkin sen avausraitaa Death Walks Behind Youta pidetään myös yhtenä heavy metallin ensimmäisenä ilmentymänä.

Levyn kansitaiteessa on kuvattu Nebuchadnezzar eli Vanhasta Testamentista tuttu Babylonian kuningas, joka menetti järkensä ja ”söi ruohoa kuin härkä.” Tällä Crane on varmasti halunnut viitata omaan olotilaansa. Koko albumi käsittelee teemaltaan mielen häilymistä ja Cranen kohtalon kun tietää, on ensimmäisen kappaleen nimi jopa irvokas.

Albumi sai hyvän vastaanoton. Se oli kotimaassaan sijalla 12 ja Yhdysvalloissakin sadan joukossa. Koko albumilla on sävyjä myöhemmästä Deep Purplesta urkusooloineen ja kohtuullisen raskaine riffeineen. Varsinkin Vug taas on progetiluttelua ihan aikansa hengessä, vaikka progebändiksi Atomic Rooster onkin hyvin suoraviivainen.

John Du Cannin laulu ei oikein omaa korvaa miellytä, mutta muuten äänimaailmassa on sopivan sekoinen meininki. Kitarariffeissä on jo mainitun Deep Purplen lisäksi jonkin verran Iron Maidenia ja ehkä jopa Megadethia kivikautisemmassa muodossa. Metallibändeistä Paradise Lost on nimikappaletta coveroinut.

Esimerkkikappaleena avausraita. Se antaa suhteellisen hyvän läpileikkauksen koko albumin musiikkiin.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=y4vn2OD_p6U[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/track/64ray7FIqRtqY7ST7zszRs?si=n0Q78C6mTG-ub-bwW47RIw[/embed]

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Toomion TOP200-biisit: 190. Luciano Pavarotti - Ave Maria

Joulujen seutuina Ave Maria soi silloin tällöin. Franz Schubertin (1797-1828) säveltämä teos on klassisen musiikin sävellyksistä kärkipäätä. Kovin on taivaallinen tunnelma, kun Ave Maria lähtee käyntiin. Liekö Hitman- tai Mafia-pelien vaikutusta.

Luciano Pavarotti oli tenori, jonka laulutekniikka hipoi täydellisyyttä. Pavarotti oli 1990-luvulla melkoinen tähti. Oopperalaulajaksi. Italialaisen miehen hahmo oli vaikuttava. Lavakarisma oli merkittävä, mutta eritoten merkittävä oli se jylhä ääni.

Harva nykyajan oopperatähti on niin seurattu tekijä koko musiikkimaailmassa. Torinon olympialaisten Nessun Dorma on yksi vaikuttavimpia olympiaesityksiä ikinä. Sepulturan kanssa yhteistyössä esitetty Roots Bloody Roots on myös hyvin poikkeava veto klassisen musiikin huippunimeltä.

Virallisesti teoksen nimi muuten on Ave Maria D.839. D tulee Otto Erich Deutschista, joka vasta vuonna 1951 loi Schubertin teoksille opusnumerot. Franz ei itse viitsinyt nimetä kuin noin 50 kappaletta.

Suurten kirkkojen ikkunoiden pimeyteen tarjoamat valonsäteet tuovat aina mieleen Ave Marian.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=sGr6B6Rp4PU[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/track/4XopTUXLcNIquZzyhDnDyF?si=qkJP_h5NQDqOurQXDFLZVQ[/embed]

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Toomion TOP200-biisit: 191. Aerosmith - Dream On

Aerosmithiin olen aina suhtautunut hyväksyvästi. Kasari- ja ysäriklassikot on toki kuunneltu jo aikanaan, mutta Dream Oniin olen tutustunut vasta rock-radioiden kautta. Ja suhteellisen myöhään. Heitetään arvioksi noin seitsemän vuotta sitten.

Dream On julkaistiin vuonna 1973 debyyttialbumi Aerosmithin toisena sinkkuna. Se oli Steven Tylerin pianolla säveltämä kappale, jota ei ikinä pitänyt levyttää. Stevenin itsensä mukaan se on ainut debyyttialbumin kappale, joka on laulettu hänen luonnollisella äänellään. Muissa oli liikaa näytttelyä ja yritystä olla matala soul-ääni.

Kappale on hyvin yksinkertainen, mutta samalla se on aito. Dream Onin sointukulku on Tylerin kertoman mukaan saanut alkunsa jo hänen isänsä pianoharjoituksista. Pikku-Steven makasi pianon alla ja kuunteli isänsä harjoituksia. Kappale myös osoittaa kuinka lahjakas laulaja Tyler oli jo nuorna miesnä. Kappaleessa odotetaan sitä lopun kirkuen laulettua "dream onia". Ei unohdeta myöskään Toxic Twinsin toista osapuolta, kitaristi Joe Perrya. Kitarakin nimittäin kulkee aivan linjassa.

Dream On on parhaimmillaan aamuruuhkassa, mikä Joensuussa tapahtuessaan onkin unta. Aamun ensimmäistä kahvia odotellessa.

[embed class="is-loading"]https://www.youtube.com/watch?v=sZfZ8uWaOFI[/embed]

[embed class="is-loading"]https://open.spotify.com/track/5MxNLUsfh7uzROypsoO5qe?si=1lGwo1zIQYCIlYoRxTlFIg[/embed]

Viikon Aivoradio 12 - Teinivuodet

Tällä kertaa liikutaan jäsenten 13-18-ikävuosien musiikin maailmassa. Osittain poiketaan aika erikoisillekin vesille.

Klamydia - Kuljukka (1993): 7-luokka, Alavuden kulttis, disko, jossa loogisesti soi Klamydia. Pojat kiersivät tanssilattiaa, kun tytöt tanssivat keskellä. Kova.

The Prodigy - No Good (1993): Oikeastaan samaan teemaan, mutta niihin "pelottavampiin" kymppiluokkalaisten järjestämiin diskoiltoihin.

Rednex - Old Pop in an Oak (1994): Aikansa ilmiö. Melko kamala, kun nyt kuuntelee, mutta nostalgiakerroin todella korkea.

Movetron - Romeo ja Julia (1995): Paikallinen ylpeys. DJ Jape eli Tanttarin Jukka oli meillä noiden diskojen musiikkivastaavana.

The Offspring - Killboy Powerhead (1995): Smash iski melko kovasti ja niin myös bändi. Oli pakko hommata kaikki The Offspringin levyt, eikä valitettavan pitkään kestänyt teknon diggailu ollut enää mahdollista.

Eppu Normaali - Hipit Rautaa (1996): Repullinen Hittejä ilmestyi ja sain sen joululahjaksi. Jonkin verran kuunneltiin. Totta kai se on Hipit rautaa.

Scooter - Fire (1997): Jotta saadaan edellinen mitätöityä, on pakko nostaa listalle Scooteria. Bändi on aina ollut genrestä huolimatta jotenkin tyydyttävä. Firea soitin kotini vanhoilla stereoilla niin kovaa, että kalvo repesi toisesta kaapista.

Stratovarius - Black Diamond (1997): Seuraava porras olikin sitten Stratovarius, jota kuulin ensimmäisen kerran toukokuussa 1997. Sitten sielu oli myyty tilutusmetallille. Metallivaihehan oli jo siellä ala-asteikäisenä hetken aikaa.

Children of Bodom - Deadnight Warrior (1997): Vuonna 1998 iski sitten lähes yhtä kovaa Bodom, joka oli ihan käsittämättömän nopeaa ja taidokasta musiikkia Suomesta. Deadnight Warriorissa on alkukantaista vaaraa.”
T

18 -1975/ Bruce Springsteen - Jungeland: Pomon kolmas albumi Born to Run kolahti ja kolahti sen verran kovaa, että ei enää ole sille tasolle yltänyt.

17 – 1974/ Mott the Hopple - The Golden Age of Rock 'n' Roll: Tulihan bändiä kuunneltua.  Ps. yhtyeen lämppärinä USA:n turneellaan oli muuan Queen.

16 - 1973/ Procol Harum - Grand Hotel: majesteettisen kaunista tyylittelyä

16 - 1973/ Pink Floyd - Money: Hittialbumin hitti. Dark of the Moon on sekä taiteellinen että kaupallinen menestys.

16 - 1973/ Electric Light Orchestra - Kuiama: itselleni yksi tärkeimmistä ELOn kappaleista.

15- 1972 / David Bowie - Rock´n´Roll Suicide: Ziggyn toisenlainen päätöskappale.

14 – 1971 / Marc Bolan - Bang a Gong (Get it on): Marc loi jotain toisenlaista ennen liian aikaista poislähtöään.

13 – 1970 / CCR - I Heard It Through the Grapevine: Cosmo´s Factory oli ensimmäinen itse hankkimani LP, jolta esiin toisenlaisen versio Marvin Gayen klassikosta.”
Yyte

H.I.M. - Wings of a Butterfly: Yläasteelle siirtyessä vuonna 2005 HIM oli hyvin vahvasti muodissa ja teki yhden parhaista levyistään, ”Dark Lightin”. ”Wings of a Butterflyn” alun kitarakuvio oli pari päivää maailman coolein.

Lordi - Hard Rock Hallelujah: Soi silloin yhtenä keväänä (2006) joka paikassa. Euroviisuvoittolauantaita seuranneena maanantaina ajeltiin Tampereelle, ja aina kun biisin loputtua vaihtoi radiokanavaa niin jollain muulla jo raikui taas.

Nightwish - Amaranth: Sitä maineikkainta solistinvaihtoa seurasi ”Dark Passion Play”-levy syyskuussa 2007. ”Amaranthiin” sen julkaisu kytkeytyy omissa muistoissa ensikuunteluineen pimeissä ja sateisissa syysilloissa.

Coldplay - Viva la Vida: Veli Ilkka totesi vuonna 2008 Coldplaysta, että ”tässä menee maailman poprock-musiikin keula tällä hetkellä”. Näin jälkikäteen katsottuna oli aika oikeassa.

Lady Gaga - Bad Romance: Tämän hahmon nousu on tuoreessa muistissa. Alkuun vain outo, mutta sittemmin taidot ovat selkiytyneet. Hittikorva kyllä ollut alusta asti vahva.

Maroon 5 feat. Christina Aguilera - Moves Like Jagger: Pakollinen yöbiisi. Legendaarinen ravintola Simo Hurtta.”
A

Hallows Eve – Nefarious: Leirikoulu Ahvenanmaa way back. Never forget.

Slayer - Angel Of Death: Aikanaan pelottava ja shokeeraava ja ai että sitä rumpufilliä odotettiin.

Twisted Sister - Come Out And Play: Dee Sniderin viilatut hampaat, avattava levynkansi ja kylmät väreet... voi veljet!

Ratt - Lay It Down: Tämä oli aikoinaan kovassa soitossa. Legendaarinen riffi ja hyvät muistot.

Metallica - Creeping Death: Sanoitukset aikanaan pelottivat ja tietty riffit parasta A-ryhmää... I was born for dying.

Pink Cream 69 - Take Those Tears: Andi Deris on ollut kova jäbä jo 30 vuotta. Kertsissä kaikki kliseet 10/10.

Suicidal Tendencies - Pledge Your Alliance: Huivi päähän, skeittishortsit jalkaan ja menoksi! Cause I will always be ST.
Spinebrain

[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=dgE9O5K9S7q6I0Q6BlGOLw[/embed]

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Viikon biisi (12/2018): Glen Hansard & Marketa Irglova - Falling Slowly (2007)

[embed]https://open.spotify.com/track/6EIVLz5xM1xE29r0OmIkWt?si=NbolkbxESgCnioxafUx7Hg[/embed]

Vuonna 2007 valmistui irlantilainen, John Carneyn ohjaama musiikkielokuva nimeltään Once. Se on tarina kahdesta muusikosta, joiden kamppailua urallaan ja elämässään filmi kuvaa. Elokuvan soundtrackilla kuultavat originaalit laulut ovat pääosanäyttelijöiden Glen Hansardin ja Marketa Irglovan käsialaa. Falling Slowly päätyi lopulta Oscar-voittajaksi asti parhaan alkuperäislaulun kategoriassa.

Kauniisti ja harkitulla sovituksella rakentuva kappale alkaa akustisella kitarakuviolla sekä Hansardin ja Irglovan yhteen sointuvilla äänillä. Harmonia on eheä, rikkomaton, ja b-osioon lähdettäessä kuultava nostatus on luonnollinen paitsi voimakkuutensa, myös melodiansa kannalta. Periaatteessa nyanssit ovat pieniä, mutta tässä teoksessa niillä on suuri merkitys. Jokaisen osion sävelkulku, olipa se sitten soitettu tai laulettu, on korvamadon arvoinen. Hansardin korkeassa rekisterissä on samaa sieluun asti ulottuvaa voimaa kuin Eddie Vedderillä parhaimmillaan, ja ovatpa herrat tätä laulua joskus yhdessä esittäneetkin. Loppupuolella mukaan liittyvät piano ja jouset tukevat äänivallia taiten. Oli hankala uskoa että tämä laulu soi C-duurissa, sillä draamaa ja syvyyttä löytyy normaalisti siinä sävellajissa soivia kappaleita huomattavasti enemmän.

”Falling Slowly” on rakkauslaulu puhtaimmillaan. Sen sanoitus on tunnerikasta kuvaa hetkestä, jolloin sen kaksi kertojaa uppoutuvat samaan tunteeseen. ” I don’t know you / but I want you / All the more for that”, heti avaussäkeistön alkupuolisko, paljastaa syvimmät salat. Kun b-osa kaikessa jylhyydessään kohoaa soimaan, vahvistuvat myös sanat: ”Take this sinking boat and point it home / we’ve still got time”. Toisessa säkeistössä menneet haavat paljastetaan ja halutaan kuulla, mutta silti tahdotaan luottaa siihen, että mahdollisesti uppoavakin paatti saadaan rantaan turvallisesti.

Hansardin ja Irglovan duettokohtaus myös itse elokuvassa on hieno. Tapa, jolla he musiikkikaupan pianon ja akustisen kitaran kanssa käyvät kappaleen rakennetta ja sointuja läpi on hyvin aidosti kuvattu ja luo kappaleelle ulottuvuuden, jollaiselle harvoin pääsee seikkailemaan.

FALLING SLOWLY


I don't know you
But I want you
All the more for that


Words fall through me
And always fool me
And I can't react


And games that never amount
To more than they're meant
Will play themselves out


Take this sinking boat and point it home
We've still got time
Raise your hopeful voice, you have a choice
You'll make it now


Falling slowly, eyes that know me
And I can't go back


Moods that take me and erase me
And I'm painted black


You have suffered enough
And warred with yourself
It's time that you won


Take this sinking boat and point it home
We've still got time
Raise your hopeful voice, you have a choice
You've made it now


Falling slowly sing your melody
I'll sing it loud

[embed]https://open.spotify.com/track/6EIVLz5xM1xE29r0OmIkWt?si=NbolkbxESgCnioxafUx7Hg[/embed]

Vuonna 2007 valmistui irlantilainen, John Carneyn ohjaama musiikkielokuva nimeltään Once. Se on tarina kahdesta muusikosta, joiden kamppailua urallaan ja elämässään filmi kuvaa. Elokuvan soundtrackilla kuultavat originaalit laulut ovat pääosanäyttelijöiden Glen Hansardin ja Marketa Irglovan käsialaa. Falling Slowly päätyi lopulta Oscar-voittajaksi asti parhaan alkuperäislaulun kategoriassa.

Kauniisti ja harkitulla sovituksella rakentuva kappale alkaa akustisella kitarakuviolla sekä Hansardin ja Irglovan yhteen sointuvilla äänillä. Harmonia on eheä, rikkomaton, ja b-osioon lähdettäessä kuultava nostatus on luonnollinen paitsi voimakkuutensa, myös melodiansa kannalta. Periaatteessa nyanssit ovat pieniä, mutta tässä teoksessa niillä on suuri merkitys. Jokaisen osion sävelkulku, olipa se sitten soitettu tai laulettu, on korvamadon arvoinen. Hansardin korkeassa rekisterissä on samaa sieluun asti ulottuvaa voimaa kuin Eddie Vedderillä parhaimmillaan, ja ovatpa herrat tätä laulua joskus yhdessä esittäneetkin. Loppupuolella mukaan liittyvät piano ja jouset tukevat äänivallia taiten. Oli hankala uskoa että tämä laulu soi C-duurissa, sillä draamaa ja syvyyttä löytyy normaalisti siinä sävellajissa soivia kappaleita huomattavasti enemmän.

”Falling Slowly” on rakkauslaulu puhtaimmillaan. Sen sanoitus on tunnerikasta kuvaa hetkestä, jolloin sen kaksi kertojaa uppoutuvat samaan tunteeseen. ” I don’t know you / but I want you / All the more for that”, heti avaussäkeistön alkupuolisko, paljastaa syvimmät salat. Kun b-osa kaikessa jylhyydessään kohoaa soimaan, vahvistuvat myös sanat: ”Take this sinking boat and point it home / we’ve still got time”. Toisessa säkeistössä menneet haavat paljastetaan ja halutaan kuulla, mutta silti tahdotaan luottaa siihen, että mahdollisesti uppoavakin paatti saadaan rantaan turvallisesti.

Hansardin ja Irglovan duettokohtaus myös itse elokuvassa on hieno. Tapa, jolla he musiikkikaupan pianon ja akustisen kitaran kanssa käyvät kappaleen rakennetta ja sointuja läpi on hyvin aidosti kuvattu ja luo kappaleelle ulottuvuuden, jollaiselle harvoin pääsee seikkailemaan.

FALLING SLOWLY


I don't know you
But I want you
All the more for that


Words fall through me
And always fool me
And I can't react


And games that never amount
To more than they're meant
Will play themselves out


Take this sinking boat and point it home
We've still got time
Raise your hopeful voice, you have a choice
You'll make it now


Falling slowly, eyes that know me
And I can't go back


Moods that take me and erase me
And I'm painted black


You have suffered enough
And warred with yourself
It's time that you won


Take this sinking boat and point it home
We've still got time
Raise your hopeful voice, you have a choice
You've made it now


Falling slowly sing your melody
I'll sing it loud

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Toomion TOP200-biisit: 192. Queen - Headlong

Vuosi 1989. Tajusin Queenin olemassaolon. Liikkui huhuja, että Freddie Mercury on sairas. Vuosi 1991. Freddie kuolee, autoon ilmestyy Greatest Hits 2 -kasetti. Headlong aloitti tuon kokoelmakasetin b-puolen.

11-vuotiaana jollain tapaa ymmärtää, mikä on hyvin laulettua ja soitettua musiikkia. Queen oli. Tuntui oikealta tykätä bändistä. Rokkipoliisin alokasaika oli alkanut.

Headlongin piti alunperin tulla Brian Mayn sooloalbumille, mutta kuultuaan Mercuryn laulavan sen, päätti May "lahjoittaa" biisin Queenille. Krediitit on Innuendo-levyllä annettu koko bändille, kuten jokaisella sen kappaleista. Mayn idea se kuitenkin oli.

Sanoitus varastaa vähän vanhemman Breakthrun tekstejä. Breakthrussa lauletaan "I want to rush headlong into this ecstasy". Headlongin sanoituksessa on muutenkin samaa. Päätä pahkaa elämässä eteenpäin, seurauksista välittämättä.

Headlongin alku on laukkakompillaan mahtava. Kun kappaleen rakenteeseen perehtyy tarkemmalla korvalla, huomaa Queenin nerokkuuden sovituksessa. Miettikääpä kappaletta ilman lauluja. On nimittäin melko tyhjä. Taitavaa soittoa, mutta liikaa ahtamatta. Kaiken kruunaa Mayn hieno soolo.

Headlongin video on Queenin kolmanneksi viimeinen ennen Freddien kuolemaa. Videolla miehen terveyden heikkenemisen voi jo kasvoista aistia, vaikkei se esiintymiseen näytä muuten vaikuttavankaan.

Niin kuin olen aiemminkin maininnut. Tämä oli pienelle juoksijapojalle tärkeä tsemppibiisi. Hengitinkin sen tahtiin juostessani Leenan kaupalta Osman tiehaaraa kohti.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=zhyaAPsT1LU[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/track/6goUTcMn0V30hWtKFIj6Kh?si=ywzDg1VxRWGJGEVtkuU4yw[/embed]

perjantai 16. maaliskuuta 2018

Viikon Aivoradio 11

Jim Croce - Time in A Bottle: 30-vuotiaana lento-onnettomuudessa kuollut Croce ehti kirjoittaa lyhyeksi jäänellä urallaan monta menestyskappaletta, joista tämä lienee tunnetuin.

Juha Vainio - Ylläksellä soitto soi: Täällähän sitä ollaan - sukset jalassa.

David Byrne - It´s Not Dark Up There: Veikeä kappale Byrnen uusimmalta albumilta American Utopia.

Brian Setzer Orchestra - Jumpin´ East of Java: Kitarataituri ja big band on todellakin svengaava combo.

Suvi Teräsniska - En saanut sua pilviin: Suvi on Kolarista ja Ylläs on Kolarissa. Olen asunut Porissakin ja siellä on Yö, mutta Suvi tekee siitäkin päivän.

Jimi Hendrix - Woodstock: Albumi Both Sides of the Sky julkaistiin kokonaisuudessaan viime viikolla ja tämä kappale yllätti, onkohan tämä Jimiä laisinkaan... Poissa on rosoisuus ja laulun tunkkaisuus. Tätä Joni Mitchellin laulua on versioitu tavalla jos toisella täysin erilaisilla versioilla: Joni, CSN&Y, Ian Matthews, Karma... Tässä yksi raikas lisä versioihin.

Miljoonasade - Tie tiettömään: Ostin 13.3. elämäni ensimmäisen Miljoonasade-albumin, ja kas taas opin joitain uutta. Yhtye on versioinut Sladea.”
Yyte

Blackfoot - Teenage Idol: Bassonsoittelusessioissa tuli vastaan tämä. Kertosäe jäi tehokkaasti päähän taas, musisoimassa mm. Rickey Medlocke (myös Lynyrd Skynyrdissä) ja Ken Hensley (myös Uriah Heepissä).

Sting - Englishman in New York: Samaisissa bassosessioissa myös tämä. Aina hyvä. Viipyilevä sointi ja stingmäisen harkittu teksti.

Superchunk - What a Time to Be Alive: Tämän vuoden levyjä. Reilun puolen tunnin kestossaan koko albumi on aika nopeakuunteluista rokkenrollia.

Seals & Crofts - Summer Breeze: 70-luvun höyryistä tuotantoa. Monenkin artistin coveroima biisi, jonka alkuperäisessä versiossa on mahtava kesätuulitunnelma.

Foo Fighters - Subterranean: FF:n Sonic Highways-dokumenttisarja tuli saatettua taannoin maaliinsa. Sittemmin levyä on tullut kuunneltua uusin korvin ja tämän tunnelma jäi vahvasti mieleen. Ei se ehkä niin kehno levy olekaan.”
A

Tankard – (Empty) Tankard: Tänään lomille ja lapsuuden kaveri messissä. Tämä biisi on pakollinen.

Overkill - In Union We Stand: Mahtava kertsi ja melodia. Blitzin vokaalit huippukunnossa.

Merlin – Abyss: Saksofonia ja stoner doomia? Aika jännä kombinaatio, mutta tavallaan toimii.

Antti Ketonen - Olisitpa sylissäni: Kiitos tästä korvamadosta Radio Suomipop.

Porcupine Tree - Arriving Somewhere But Not Here: Matkakumppanin suosikkibiisejä. Onhan tämä kova.

Prag 83 - Passers-by: Jotain ihme folkkis hässäkkää, suositeltu jossain artikkelissa. Kai tämänkin kerran kuuntelee.

Storm(o) – Taxidermia: Screamoa Italiasta. Todella kova meno ainakin bändillä.

Psychework - Fury and the beast: Jos joku väittää tämän jälkeen ettei Antony Parviainen ole Suomen kovimpia kultakurkkuja niin ihmettelen.”
Spinebrain

Horisont – Electrical: Ketään yllättämättä Ruotsista tulee jälleen kovaa hård rockenia.

Pixies – Velouria: Vaihtoehtorockia vuodelta 1990.

Kingston Wall – I Feel Love: Donna Summeria kingstonwallilaisittain.

Hidria Spacefolk – Amos Ame: Suomalaista avaruus-psyke-proge-rockia. Vähän tuon Kingston Wallin jatkeena.

Sparks – This Town Ain’t Big Enoug For Both Of Us: Melkoisen sekavan veljesparin musiikkia jostain kaukaa. Ei ihan ennalta-arvattava kappale.

Funkadelic – Maggot Brain: Riipivää kitarointia bändiltä, jossa on vuosien varrella esiintynyt noin 50 eri jäsentä.

Charlotte Gainsbourg – Lying With You: Vanhempiensa jalanjäljissä. Alkoholismin kiroista kertovalta albumilta kipale. Kannattaa kuunnella.

Rock’n’roll Band – Come ‘round Betty: Suomessa oli joskus tähän genreen aika kovaa osaamista. Dave, Pave jne…

Hot Chip – I Feel Better: Syntikkapoppia. Ilosaarirockissa livenä nähty. Toimi.

Mandré – Freakin’s Fine: 1970-1980-lukujen funk-muusikko, joka kierteli monenkin legendan kanssa. Esim. The Who, Frank Zappa, Earth, Wind & Fire…”
T

[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=UOmgnfuOQbGAC9cf_FcZ9A[/embed]

torstai 15. maaliskuuta 2018

Toomion TOP200-biisit: 193. Tuomari Nurmio & Köyhien ystävät - Valo yössä twist

Kappale tuli minua jossain muodossa ensi kertaa vastaan Aku Ankka -lehdessä. Aku lauloi siivotessaan "Saksin matolla tilkkuu, työn painoa taloa ilkkuu, puhtomopattu kutteri menee..." Sanathan eivät ihan noin mene, mutta mieleen se jäi.

Valo yössä -kappaleesta on tehty monenlaista versiota. On haitariswingiä, torvisovitusta ja tämä itselleni rakkain rautalankaversio. Pulliaisen Esan kitarasoundille ja -soitolle tässä pitää hiukan kumartaa.

Kappaleesta ei pitänyt tulla minkäänlaista hittiä. Levy-yhtiökin piti sitä sanoituksiltaan liian kirjallisena. Syksyn Sävel -kilpailuun sitä ei huolittu, mutta vuoden 1979 esikoissinglen B-puolelle sentään. Ilmestymisen jälkeen se sitten keikkuikin myyntitilaston ykkössijaa kolme kuukautta.

Tuomari Nurmio itsessään on raaka hahmo. Kalenterisivujen vaihtumisesta huolimatta mies on säilynyt taiteen ja musiikin suhteen mielenkiintoisena ja terävänä. Kuin viimeistä kierrosta odottava juoksija, joka vuosista huolimatta on aina vaarallinen kirimies.

Hienon kappaleen suurimmat aplodit saa sanoitus, joka on todella nerokas. "Tuhto topattu mutteriveneen odottaa" eli mitä ilmeisimmin taksin takapenkki. Jokuhan on sanonut, että tarinan alkumuoto oli Juopon reissu -niminen runo, joka taas kertoi Lauri Viidan taksimatkoista.

Suomalaista kapakkatunnelmaa kuvailtuna ihan eri suunnasta kuin esimerkiksi Gösta sen on tehnyt. Rahaa on, nimeäkin, mutta silti mierontie kutsuu, kuten vähäosaisempiakin kuolevaisia. "Valoviikatteet taloja niittää", jossa viikatteelle on vilisevien valojen lisäksi myös viikatemieheen viittaavaa merkitystä, johon myös seuraavan virkkeen "lautturi" viittaa. Viittaa lautturin viittaan ja Lauri Viitaan. No niin...

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=_oDYoiiFyag[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/track/6O3ETVW1uyvtefiJ8I55m4?si=f9jA2XHLSeqxnJUIoBoEDg[/embed]

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Viikon biisi (11/2018): Ryan Adams - Gimme Something Good (2014)

[embed]https://open.spotify.com/track/4bhspHrFFCtl1wSt74KcxL?si=Q3-BSvm7Rhqh5bQ7q1XkoQ[/embed]

Ryan Adams on vuonna 1974 syntynyt yhdysvaltalaismuusikko, joka toimi vaihtoehtocountry-yhtyeessä nimeltä Whiskeytown ennen siirtymistään soolouralle vuonna 2000 Heartbreaker-levyn myötä. Tuo albumi syöksi hänet kuuluisuuteen ja uralle, josta ei käänteitä ole puuttunut. Vuosien varrella hän on ehtinyt julkaista tähän päivään mennessä 16 albumia ja lisäksi pienempiä julkaisuja melkoisen nivaskan. Onpa hän jo lopettanut keikkailunkin Mènierén taudin jälkiseurauksien vuoksi, mutta onnistunut sittemmin saamaan sairauden kuriin ja päässyt palaamaan lavoille. Gimme Something Good löytyy hänen omaa nimeään kantavalta ja vuonna 2014 julkaistulta levykokonaisuudelta.

Adamsin musiikista on sanottu, että ”se on kuin antaisi surumielelleen hemmottelupäivän”. Tämä laulu on siitä malliesimerkki. Haikeus puskee läpi sävelistä, sanoista, soitosta ja laulusta. Kun jostain saisi jotain hyvää, johon pystyisi tarrautumaan. Harvasanaiset rivit ja yksinkertainen, mutta sopivalla voimalla tulkittu melodia kulkevat rinnatusten. Soundimaailma on myös artistinsa kuuloinen ominaiskaiussaan rumpuosastolla ja muroutettuine ja tarvittaessa chorus-efektillä marinoituine kitaroineen. Jähmettyneempi A-osa avautuu liikkuvampaan B-osaan ja hieman irtonaisempaan, mukavan tuttuun sointumaisemaan.

Tekstissä liikutaan siis, kuten Adams parhaimmillaan tekee, kertojan mielessä. Tätä tehostaa lauluun lisätty kaiku, joka luo mielikuvan keskustelusta pään sisällä. Tyhjää on ja valonpilkahdusta odotetaan, vaikka sitten maailmanloppuun asti. Kertosäkeessä todettava ”holding everything I have like it was broken” kertoo sanojastaan enemmän kuin monta säkeistöä tekisi. Koskettavimman osion arvonimen saa kuitenkin toisen säkeistön jälkimmäinen puolisko. ”So I can’t talk / I got nothing left to say / It’s like there’s no tomorrow / barely yesterday”.

”Gimme Something Good” on muun Ryan Adams-tuotannon ohella vahvasti tunnelmamusiikkia. Joskus siihen ei jaksa uppoutua, mutta sopivassa hämäryydessä se hellii kuulijan sielua. Myös akustiset live-otannat tästä kappaleesta, jotka löytyvät Live at Carnegie Hall-levyltä, ovat kuunneltavaa materiaalia. Toinen niistä soi itse asiassa sävelaskelta alempaa kuin levyversio. Tuo albumi on soolona keikalla äänitetty, joten Adams säestää itseään yksin akustisella kitaralla.

Gimme Something Good


I can't talk
My mind is so blank
So going for a walk
I've got nothing left to say


I can't see
The darkness on the rise
I'll be waiting here
Until the end of time


All my life
Been shaking
Wanting something
Holding everything I have like it was broken
Gimme something good


I was playing dead
Didn't make a sound
Holding my breath
Going underground


So I can't talk
I got nothing left to say
It's like there's no tomorrow
Barely yesterday


All my life
Been shaking
Wanting something
Holding everything I have like it was broken
Gimme something good


Oh no


All my life
Been shaking
Wanting something
Holding everybody back
Demanding ransom
Gimme something good

[embed]https://open.spotify.com/track/4bhspHrFFCtl1wSt74KcxL?si=Q3-BSvm7Rhqh5bQ7q1XkoQ[/embed]

Ryan Adams on vuonna 1974 syntynyt yhdysvaltalaismuusikko, joka toimi vaihtoehtocountry-yhtyeessä nimeltä Whiskeytown ennen siirtymistään soolouralle vuonna 2000 Heartbreaker-levyn myötä. Tuo albumi syöksi hänet kuuluisuuteen ja uralle, josta ei käänteitä ole puuttunut. Vuosien varrella hän on ehtinyt julkaista tähän päivään mennessä 16 albumia ja lisäksi pienempiä julkaisuja melkoisen nivaskan. Onpa hän jo lopettanut keikkailunkin Mènierén taudin jälkiseurauksien vuoksi, mutta onnistunut sittemmin saamaan sairauden kuriin ja päässyt palaamaan lavoille. Gimme Something Good löytyy hänen omaa nimeään kantavalta ja vuonna 2014 julkaistulta levykokonaisuudelta.

Adamsin musiikista on sanottu, että ”se on kuin antaisi surumielelleen hemmottelupäivän”. Tämä laulu on siitä malliesimerkki. Haikeus puskee läpi sävelistä, sanoista, soitosta ja laulusta. Kun jostain saisi jotain hyvää, johon pystyisi tarrautumaan. Harvasanaiset rivit ja yksinkertainen, mutta sopivalla voimalla tulkittu melodia kulkevat rinnatusten. Soundimaailma on myös artistinsa kuuloinen ominaiskaiussaan rumpuosastolla ja muroutettuine ja tarvittaessa chorus-efektillä marinoituine kitaroineen. Jähmettyneempi A-osa avautuu liikkuvampaan B-osaan ja hieman irtonaisempaan, mukavan tuttuun sointumaisemaan.

Tekstissä liikutaan siis, kuten Adams parhaimmillaan tekee, kertojan mielessä. Tätä tehostaa lauluun lisätty kaiku, joka luo mielikuvan keskustelusta pään sisällä. Tyhjää on ja valonpilkahdusta odotetaan, vaikka sitten maailmanloppuun asti. Kertosäkeessä todettava ”holding everything I have like it was broken” kertoo sanojastaan enemmän kuin monta säkeistöä tekisi. Koskettavimman osion arvonimen saa kuitenkin toisen säkeistön jälkimmäinen puolisko. ”So I can’t talk / I got nothing left to say / It’s like there’s no tomorrow / barely yesterday”.

”Gimme Something Good” on muun Ryan Adams-tuotannon ohella vahvasti tunnelmamusiikkia. Joskus siihen ei jaksa uppoutua, mutta sopivassa hämäryydessä se hellii kuulijan sielua. Myös akustiset live-otannat tästä kappaleesta, jotka löytyvät Live at Carnegie Hall-levyltä, ovat kuunneltavaa materiaalia. Toinen niistä soi itse asiassa sävelaskelta alempaa kuin levyversio. Tuo albumi on soolona keikalla äänitetty, joten Adams säestää itseään yksin akustisella kitaralla.

Gimme Something Good


I can't talk
My mind is so blank
So going for a walk
I've got nothing left to say


I can't see
The darkness on the rise
I'll be waiting here
Until the end of time


All my life
Been shaking
Wanting something
Holding everything I have like it was broken
Gimme something good


I was playing dead
Didn't make a sound
Holding my breath
Going underground


So I can't talk
I got nothing left to say
It's like there's no tomorrow
Barely yesterday


All my life
Been shaking
Wanting something
Holding everything I have like it was broken
Gimme something good


Oh no


All my life
Been shaking
Wanting something
Holding everybody back
Demanding ransom
Gimme something good

tiistai 13. maaliskuuta 2018

Metallimusiikin olemus – 43. Kuuden tonnin undulaatti

BUDGIE – BUDGIE (1971)

Hills Contemporary Grass oli nimi, jolla Budgie aluksi tunnettiin. Bändin perustivat vuonna 1967 laulaja-basisti Burke Shelley, kitaristi Tony Bourge ja rumpali Ray Phillips. Bändin nimi vaihtui kohta muotoon Six Ton Budgie ja lopulta se oli vain Budgie. Shelley halusi, että bändin nimi on täydellinen vastakohta musiikkityylille. Budgie eli suomeksi undulaatti.

Walesilaisbändin debyyttialbumi Budgie ilmestyi vuonna 1971. Se oli bluesiin nojaavaa, mutta selkeästi raskaampaa hard rockia. Voisi sanoa sen olevan Black Sabbathin kanssa aika samoilla linjoilla. Eikä se ihme olekaan, sillä tuottajana toimi myös Black Sabbathia tuottanut Rodger Bain.

Burke Shelleyn laulusoundissa on hyvin paljon samaa kuin Rushin Geddy Leen äänessä. Voisiko syynä olla osittain myös siinä, että molemmat soittavat bassoa? Pitää laulaa korkealta, että kuulee oman äänensä. Kuka tietää, mutta yhtäläisyyttä äänissä on. Melko oudosta suunnasta tulee Shelleyn oma esikuva. Hän on Bond-kappaleista tuttu Shirley Bassey. Valitettavasti mies ei enää aivoverenvuodon seurauksena pysty täysipainoisesti soittamaan ja laulamaan yhtä aikaa, mutta keikkailu ei ole loppunut.

Levyllä kitaran varressa esiintyvä Tony Bourge on ihan selkeästi raskaamman kitaramusiikin tärkeitä hahmoja, vaikkei häntä nimeltä tuntisikaan. Jerry Cantrell ja Josh Homme hänet ovat esikuvikseen toki maininneet.

Budgie-albumi on hiukan epätasainen, mutta pari helmeä löytyy. Nude Disintegrating Parachutist Woman on itse asiassa melkoista sahausta vähän Steppenwolfin ja Iron Maidenin hengessä. Siinä on ihan selkeästi kuultavissa metallin alkumuoto. Ei tarvitse kuin odottaa, että evät muuttuvat jaloiksi ja se kävelee maalle muuttuen heviksi. Rape of the Locksissa on tilutusta ja riffittelyä, kuten vähän hevimmässä Deep Purplessa.

Budgiella on kohtuullisen vähän mainetta niittäneestä nimestään huolimatta vankka ihailijakunta ihan metalliartistien parissakin. Metallica, Iron Maiden, Megadeth, Van Halen, QOTSA, Alice In Chains, jne… Moni näistä bändeistä on Budgien kappaleita esittänytkin, osa jopa levyttänyt.

Metallievoluutiossa Budgien musiikille on ehdottomasti oma paikkansa. Se on siellä The Doorsin ja Judas Priestin välimaastossa. Vähän ennen NWOBM-aaltoa. Ja jos ajankulua kiihdyttää tulee grunge metallikin äkkiä vastaan.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=MotjW5rWxVA[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/album/0oUP2gjHQLjfAXWZVQh05n?si=S1gTBKRHT82O77E1g1E_xg[/embed]

Kuva: lahabitacion235.com

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Toomion TOP200-biisit: 194. OutKast - Ms. Jackson

Eleltiin syksyä vuonna 2000, kun OutKast pamautti pihalle Ms. Jacksonin. Se oli melodinen Stankonia-albumin toinen single. Hip hop -kappale, jolla oli takaperoisia perkussioita ja pianokilkuttelua. Hyvin yksinkertaiselle pohjalle, kuin 2000-luvun Coolion Gangsta's Paradise, perustui tämäkin teos.

"Alkujaan Ms. Jackson oli akustinen kitarakappale, jonka muunsin sellaiseksi, että ihmiset ymmärtävät sen vähän paremmin", tuumaili André 3000. Sanoitus kertoo miehen suhteesta Erykah Baduun ja hänen äitiinsä. Jos niitä tarkemmin lukee, niin tarinahan on aika hyvä. Se kuvailee ihan taidokkaasti omistushaluista äitiä. Välillä sanoitukset menevät roiseiksi, mutta ei tahallisen törkeinä.

Tämänkin kappaleen ilmestyessä elettiin vielä aikaa, jolloin video ja nimenomaan televisiosta esitetty musiikkivideo oli voimissaan. Kappaleisiin ja videoihin törmäsi haluamattaan, samalla niistä oppi varmaan myös pitämään.

André 3000:n ääni on aivan letkeää kuunneltavaa. Biisin soundimaailma on hiukan lo-fi, mutta hyvällä tavalla. Tämän genren musiikissa se mahdollisuuksien etulinjassa kulkeminen ei ole läheskään aina toiminnan kärkenä. Kappale lainaa The Brothers Johnsonin Strawberry Letter 23:sta aika suoraan, toki eri temmossa ja soundeilla.

Sateinen lokakuu. Hiukan parisuhdeongelmaa ja melko vähän rahaa. Tämä siihen taustalle soimaan. Teksti-tv:n tekstiviesti-chat.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=MYxAiK6VnXw[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/track/0I3q5fE6wg7LIfHGngUTnV?si=dHhezNc1T0yO9cAH-OaAVw[/embed]

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Viikon Aivoradio 10

Oasis - Don't Look Back in Anger: Vanha kunnon. Maanantai-aamuna tuli tunne, että tällä viikolla pitää kuunnella hieman Oasista.

Dobie Gray - Drift Away: "Oh, give me the beat, boys, and free my soul / I wanna get lost in your rock and roll and drift away".

Jet - Are You Gonna Be My Girl?: Muutama vuosi sitten tämä oli biisilistassa yhdellä rokkikeikalla joka soiteltiin. Männäviikolla alkoi soida päässä mutten meinannut millään muistaa, että mistä on kyse. Ihan hyvin rämisee.

Wigwam - Pig Storm: Nuclear Nightclub-levyä on tullut kuunneltua liki hävettävän vähän.

Norah Jones - Don't Know Why: Norahissa on jotain kiehtovaa. Omassakin levyhyllyssä on yksi CD, ei kuitenkaan tämä. Jännästi keinahtelee.”
- A

Black Moth - Pig Man: Jostain suosituksista kaivettu to do -listalle. Tämä viimonen biisi jäi mieleen hyvällä tapaa. Muuten tämän henkistä musaa on todella paljon, joten massasta erottuminen on vaikeaa.

Ritchie Valens - La Bamba: Tsekkailin leffaa tällä viikolla ja nukahdin (tottakai) ennen loppua. Jostain syystä meksikolaishenkinen musa on ollut aina lähellä sydäntä ja olihan Ritchien (with a t) tarina oikeesti aika karu, kun kuolema korjasi 18-vuotiaana.

Galvanizer - Enjoyment of Annihilation: Nämä nuoret miehet tekevät grind/death metallin semmoisella asenteella ja innolla, että on vaikea jäädä kylmäksi.

Blaze Bayley - Life Goes On: Salama-setä on saanut paljon "roskaa" niskaan ollessaan Iron Maidenissa Brucen ollessa tauolla ja sen jälkeenkin, mutta viimeiset seitsemän vuotta miehen tekemisiä seuranneena voin sanoa, että kannattaa unohtaa ennakkoluulot ja ottaa musa haltuun. Vokalistina Blaze on todella taitava.

Pretty Maids - Yellow Rain: Kävin eilen tsekkaamassa tanskalaisten herrojen livekunnon. Ihan niin maukkaasti kuin 2011 ei lähtenyt, mutta vielä ei kannata bändiä roskakoppaankaan heittää. Future World -levy oli aikanaan niin kovassa soitossa ettei mitään rajaa.

Usurpress - The Vagrant Harlot: Angry Metal Guy heitti tällä hyvät arvosanat kehiin. Todella monipuolinen levy ja tämä viimeinen goottihenkinen viisu jäi syystä tai toisesta mieleen.”
- Spinebrain

1000mods – Vidage: Kreikkalaista stoner rockia. Ei hullumpaa. Kyussin hengessä.

Amorphis – My Kantele (Acoustic Reprise): Legendaarista.

Soulsavers – Revival: Mark Laneganin äänellä maustettua musiikkia. Kaikille jotain.

Devin Townsend – Christeen: Tämä se oli kova kappale joskus. Meininkiä vaikka muille jakaa.

Genesis – I Can’t Dance: Muistan tästä hassun videon, jossa sedät eivät osanneet tanssia. Siinä oli myös kaunis nainen Porschen ratissa ja etupenkillä leguaani.

Svartanatt – The Children of Revival: Svartanatt on vähän kuin Night Flight Orchestra. Ruotsistahan tämäkin tulee. Sen yllättäen kuulee.

Dave Grohl, Josh Homme, Trent Reznor – Mantra: Sound City -dokkarin musiikkia. Tietyn aikakauden heeboja hommissa.

Pain of Salvation – Her Voices: Kaksijakoinen proge-kappale. Ensimmäisen puoliskon arvosana kuusi ja jälkimmäisen kymppi. Kannattaa siis kuunnella loppuun.

Marillion – Three Minute Boy: Marillionin minulle rakkaimmalta Radiation-albumilta todella hidas kappale. Hienosti tehty.

† † † (Crosses) – Telepathy: Crosses teki siistin levyn muutama vuosi takaperin. Voisi tehdä enemmänkin.”
- T

David Gilmour - I Can´t Breathe Anymore: Onhan tämä kuin sitä itseään. Davidilla on tiukasti Pink Floyd -palttoo päällä, mutta hyväkuntoinen sellainen.

Joe Sample - Spellbound: Ilmavaa ja kepeää pianomusiikkia Crusaders-hemmon soolouralta.

The Alan Parsons Project - You Don´t Believe: Lisää Pink Floyd -vaikutteita vai pikemminkin päinvastoin? Sillä kyllähän Alan vaikutti vahvasti maagisine sormineen mm. Dark Side of the Moonin soundeihin.

Mari Boine - Crowded Streets of Blue: Norjan saamelaisen Marin musiikkia vaihteeksi englanninkielellä.

Brüssel kaupallinen - Traumatisoitunut: Oululaisyhtyeen solisti Janne Helttunen on juossut 800 metriä aikaan 1.57,76 sekä saavuttanut SM-hopeaa B-poikien 4x300 metrillä.

Rick Derringer - Jump, Jump, Jump: Derringer aloitti uransa 1960 luvulla yhtyeessä McCoys, joka teki mm. hitin Hang On Sloopy Rickin ollessa vasta 17-vuotias. Myös Kirkan Hetki Lyö (Beat the Clock) on yhtyeen musiikkikirjastosta. Sittemmin hän on soitellut mm. Winterin veljesten ja Steely Danin kanssa.

Lindisfarne - Call of the Wild: Lindisfarne on saari Englannin koillisrannikolla toiselta nimeltään Holy Island. Saarelle perustettiin 635 Pyhän Aidan luostarin. Luostari hylättiin viikinkien toistuvien hyökkäysten ja ryöstöretkien johdosta, joista ensimmäistä vuonna 793 on pidetty viikinkiajan alkuna. Tämän saaren mukaan on nimetty tämä 37 albumia julkaissut brittiläinen folk rock -yhtye.”
- Yyte

[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=6pSgsAHDT3qSoyHjcDsOtg[/embed]

torstai 8. maaliskuuta 2018

Toomion TOP200-biisit: 195. Devin Townsend - Truth

Devinin omintakeisella kitarasoundilla ja sen jälkeen tarkoituksellisesti särähtävillä räjähdyksillä käyntiin lähtevä Truth on Devin Townsendin mielestä hänen paras kappaleensa. Varsinaista tarinankerrontaa siinä on kovin vähän, enemmänkin se on eeppinen teos, joka kritisoi muutamalla lauseella erilaisia maailman totuuksia.

Kun Physicist- ja Terria-albumeiden jälkeen ostin Infinityn, oli sen avaava Truth säväyttävä kokemus. Kappale esittelee tekijänsä vahvimman valttikortin - kerrosten rakentamisen. Niin jumalattoman iso äänivalli vyöryy tätä kuunnellessa kohti, että se on vaikea ottaa vastaan. Monesti vasta useamman kuuntelukerran jälkeen alkaa vaahtopäiden alta erotaa muitakin pinnanmuotoja.

Devin ilmoittautui debyyttisoolonsa jälkeen itse mielenterveyshoitolaan. Elämässä ei ollut ilon merkkejä. Hoitojakson päätyttyä hän oli mielestään valmis tekemään Infinity-albumin, josta olisi tuleva täydellinen. Myöhemmin, raitistuttuaan, hän on sanonut, että levyllä kuuluu LSD:n ja muiden psykedeelien vaikutus.

Devin itse hoitelee albumilla kaiken paitsi pari puhallinta ja rummut. Rumputyö kun on Devinin soundiin parhaiten istuvan Gene Hoglanin aikaansaannosta. Hoglanin soitossa on samanaikaisesti jämäkkyyttä ja rentoutta. Basarit tulevat juuri oikeisiin kohtiin.

Tämä tunnelma nivoutuu 2000-luvun alkuun, Alpinen automankkaan ja bändikavereiden kanssa ajeluun.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=1NMYtIUm6pc[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/track/00yqhz0608ZC5ZoYgz4dOZ?si=u5he1q8vRcyF5ph5OK3S-g[/embed]

keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Viikon biisi (10/2018): Alice Cooper - Poison (1989)

[embed]https://open.spotify.com/track/5XcZRgJv3zMhTqCyESjQrF?si=yf_sKJjrSEi181rMEw0NnA[/embed]

Trash on Alice Cooperin uran 18. studioalbumi, joka julkaistiin vuonna 1989. Albumin ensimmäisenä singlenä kuultu Poison oli Cooperin ensimmäinen top10-hitti sitten vuoden 1977 ja on jäänyt radiosoittoon näihin päiviin saakka. Cooperin, John McCurryn sekä tuottajakultasormi Desmond Childin kirjoittama kappale on todellinen rock-musiikin helmi.

Tähän lauluun voi lähteä tutustumaan jo sen nimen pohjalta, sillä ”Poison” jo kirjoitettuna näyttää melkoisen tyylikkäältä. Rakkaus, usein tavalla tai toisella kielletty sellainen, on rock-lyriikan peruskiveä. Tämän kappaleen tekstissä kertoja on lankeamaisillaan, vaikka tietää ettei saisi. ”One look could kill my pain, your thrill”.

Sisäiseen tunteiden vääntöön, jota tässä kappaleessa käydään, voinee aika moni samaistua. Pitäisikö, uskaltaisiko? Kuinka käy? Huonosti? ”Poisonissa” ollaan kuitenkin koko ajan hieman riskin puolella, ja se tekee siitä aina niin tenhoavan ja sopivan vaarallisen kuuloisen vielä ties kuinka monennella kymmenennellä kuuntelukerralla.

Soitto- ja tuotantopuolella kuuluu Desmond Childin kädenjälki. Koko soundipolitiikka on aikansa hermolla vuodessa 1989 kuulostaen tehokkaalta ja miellyttävältä vielä liki kolme vuosikymmentä myöhemminkin. Viimeisten kertosäkeiden taustalla kuultava kitaravingutus tai taustalaulut ovat juuri paikoillaan.

Sävellyksen koukkuna on kierrättää samaa sointukiertoa eri sävellajeissa, kun kappale lähtee varsinaisesti käyntiin. ”I wanna love you, but I better not touch”-kohdasta eteenpäin tapahtuu temppu, joka tehdään maagisemmin kuin missään muussa biisissä. Perinteinen kaava ottaakin sivuaskeleen: Gm-Eb-Bb-F -> Cm-Ab-Eb-Bb -> Am-F-C-G -> Dm-Bb-F-C.

Tuskin ”Poison” olisi niin taianomainen laulu, jos sen laulaisi joku muu kuin Alice Cooper. Cooperissa oli tuolloin vielä pelottavuutta sekä uhkaa niin, että tämän kaltainen teksti istui hänen tulkittavakseen erittäin hyvin. Varsinkin hiljaisissa säkeistöjen aluissa hän vakuuttaa, mutta saa myös jännitteen noustessa kannettua biisiä laulusuorituksellaan.

”Poison” on niitä lauluja, jotka voi kuunnella aina. Radiokanava ei vaihdu, jos tämä alkaa soida.

POISON


Your cruel device
Your blood, like ice
One look could kill
My pain, your thrill


I wanna love you, but I better not touch
I wanna hold you, but my senses tell me to stop
I wanna kiss you, but I want it too much
I wanna taste you, but you’re lips are venomous poison


You’re poison running through my veins
You’re poison, I don’t wanna break these chains


Your mouth, so hot
Your web, I’m caught
Your skin, so wet
Black lace on sweat


I hear you calling and it’s needles and pins
I wanna hurt you just to hear you screaming my name
Don’t wanna touch you, but you’re under my skin
I wanna kiss you, but you’re lips are venomous poison


You’re poison running through my veins
You’re poison, I don’t wanna break these chains
Poison


One look
Could kill
My pain
Your thrill


I wanna love you, but I better not touch
I wanna hold you, but my senses tell me to stop
I wanna kiss you, but I want it too much
I wanna taste you, but you’re lips are venomous poison


You’re poison running through my veins
You’re poison, I don’t wanna break these chains

[embed]https://open.spotify.com/track/5XcZRgJv3zMhTqCyESjQrF?si=yf_sKJjrSEi181rMEw0NnA[/embed]

Trash on Alice Cooperin uran 18. studioalbumi, joka julkaistiin vuonna 1989. Albumin ensimmäisenä singlenä kuultu Poison oli Cooperin ensimmäinen top10-hitti sitten vuoden 1977 ja on jäänyt radiosoittoon näihin päiviin saakka. Cooperin, John McCurryn sekä tuottajakultasormi Desmond Childin kirjoittama kappale on todellinen rock-musiikin helmi.

Tähän lauluun voi lähteä tutustumaan jo sen nimen pohjalta, sillä ”Poison” jo kirjoitettuna näyttää melkoisen tyylikkäältä. Rakkaus, usein tavalla tai toisella kielletty sellainen, on rock-lyriikan peruskiveä. Tämän kappaleen tekstissä kertoja on lankeamaisillaan, vaikka tietää ettei saisi. ”One look could kill my pain, your thrill”.

Sisäiseen tunteiden vääntöön, jota tässä kappaleessa käydään, voinee aika moni samaistua. Pitäisikö, uskaltaisiko? Kuinka käy? Huonosti? ”Poisonissa” ollaan kuitenkin koko ajan hieman riskin puolella, ja se tekee siitä aina niin tenhoavan ja sopivan vaarallisen kuuloisen vielä ties kuinka monennella kymmenennellä kuuntelukerralla.

Soitto- ja tuotantopuolella kuuluu Desmond Childin kädenjälki. Koko soundipolitiikka on aikansa hermolla vuodessa 1989 kuulostaen tehokkaalta ja miellyttävältä vielä liki kolme vuosikymmentä myöhemminkin. Viimeisten kertosäkeiden taustalla kuultava kitaravingutus tai taustalaulut ovat juuri paikoillaan.

Sävellyksen koukkuna on kierrättää samaa sointukiertoa eri sävellajeissa, kun kappale lähtee varsinaisesti käyntiin. ”I wanna love you, but I better not touch”-kohdasta eteenpäin tapahtuu temppu, joka tehdään maagisemmin kuin missään muussa biisissä. Perinteinen kaava ottaakin sivuaskeleen: Gm-Eb-Bb-F -> Cm-Ab-Eb-Bb -> Am-F-C-G -> Dm-Bb-F-C.

Tuskin ”Poison” olisi niin taianomainen laulu, jos sen laulaisi joku muu kuin Alice Cooper. Cooperissa oli tuolloin vielä pelottavuutta sekä uhkaa niin, että tämän kaltainen teksti istui hänen tulkittavakseen erittäin hyvin. Varsinkin hiljaisissa säkeistöjen aluissa hän vakuuttaa, mutta saa myös jännitteen noustessa kannettua biisiä laulusuorituksellaan.

”Poison” on niitä lauluja, jotka voi kuunnella aina. Radiokanava ei vaihdu, jos tämä alkaa soida.

POISON


Your cruel device
Your blood, like ice
One look could kill
My pain, your thrill


I wanna love you, but I better not touch
I wanna hold you, but my senses tell me to stop
I wanna kiss you, but I want it too much
I wanna taste you, but you’re lips are venomous poison


You’re poison running through my veins
You’re poison, I don’t wanna break these chains


Your mouth, so hot
Your web, I’m caught
Your skin, so wet
Black lace on sweat


I hear you calling and it’s needles and pins
I wanna hurt you just to hear you screaming my name
Don’t wanna touch you, but you’re under my skin
I wanna kiss you, but you’re lips are venomous poison


You’re poison running through my veins
You’re poison, I don’t wanna break these chains
Poison


One look
Could kill
My pain
Your thrill


I wanna love you, but I better not touch
I wanna hold you, but my senses tell me to stop
I wanna kiss you, but I want it too much
I wanna taste you, but you’re lips are venomous poison


You’re poison running through my veins
You’re poison, I don’t wanna break these chains

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Toomion TOP200-biisit: 196. Simon & Garfunkel - The Sound of Silence

Disturbed on tästä muistuttanut helkkarin ärsyttävällä, joskin Paul Simonin itsensä kehumalla cover-versiolla. En pysty sitä kuuntelemaan.

Alkuperäinen teos on vuodelta 1964. Se oli alunperin tehty ja äänitetty akustisena. Silloin se ei mainittavaa menestystä saanut, mutta sähköistetyn folk rockin tultua muotiin kävi toisin. Tuottaja Tom Wilson kävi vuonna 1965 Bob Dylanin bändille sanomassa, että soittakaapa tähän akustisen version päälle rummut, sähkökitara ja basso. Silloin natsasi.

Paul Simon oli debyyttilevyn floppauksen jälkeen muuttanut Englantiin ja kuuli vasta myöhään, että sinkku on noussut listaykköseksi. Myös Art Garfunkel oli tästä yllättynyt. Näin miehet palasivat yhteen ja historiaa on sen jälkeen tehty muillakin teoksilla.

"Hello darkness, my old friend." Siinäpä yksi maailman hienoimpia laulettuja fraaseja. Sen syntytarina tuli Simonin tavasta laulaa pimeässä vessassa. Niin on tämäkin kappale on siellä pitkän ja vaivalloisen prosessin tuloksena syntynyt. Kun Simonilta itseltään kysytään lyriikoiden tarkoitusta, vastaa hän siihen seuraavasti: "Olen tehnyt sen 21-vuotiaana. En ole enää 21-vuotias. En siis tiedä." Ehkä siinä ihmisten kommunikoinnin vaikeutta perataan.

Artin ja Paulin lauluhan on mieletöntä. Sävellys on niin hieno, että outoa on, jos tästä ei pidä. Tosin sellaisiakin on. Kappale on nimittäin aika ylhäällä myös Maailman huonoimmat biisit -listalla. Liian itsestäänselvää folk rockia kuulemma.

Aamuyöstä. Keväällä, kun jo kahdelta alkaa olla valoisaa. Pihalla on kylmä, mutta vihreää.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=qn0QBXMYXsM[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/track/2YplrdHMBoRdnHgMeHEwHm?si=hkmTdfzqQiypnnaSqmT4JA[/embed]

perjantai 2. maaliskuuta 2018

Viikon Aivoradio 9

VIIKON AIVORADIO 9/2018

Leverage - Red Moon Over Sonora: On mennyt ohitse tämän bändin paluu. Maistuvaa melodista rock/heavyä kaikille Pekka Heinon vokaalien ystäville.

Swans - Screen Shot: Erittäin kummallista ja jossain määrin ärsyttävää musaa. Tälle(kin) on kuitenkin aikansa ja paikkansa. Livenä Swans oli mykistävä kokemus.

Styx - Mr. Roboto: Kaverin seinältä bongattu. Erittäin outo ja kummallinen, mutta hyvinkin viihdyttävä.

Akhlys - Tides Of Oneiric Darkness: Nightbringer pääjehu tekee erittäin vakuuttavaa musaa muillakin tahoillaan. Tämä, takkatuli, viskimoukku ja paukkuva pakkanen on pettämätön yhdistelmä.

X Japan - Rose Of Pain: Erittäin komea levyn lopettamisbiisi. Japanilaiset osaavat tehdä eeppisyyden omalla tavallaan kornisti, mutta erittäin tyylikkäästi.

Lione/Conti – Misbeliever: Tähän tuli törmättyä jossain määrin vahingossa, mutta kyllähän tämmöinen leppoisa power metalli maistuu aina silloin kun aurinko paistaa.”
- Yyte

Annihilator – Crystal Ann: Legendaarinen introkappale vanhalta thrash-jyrältä.

Symphony X – Inferno (Unleash the Fire): Progressiivisen power metallin seniori Symphony X on ilmeisesti tekemässä uutta levyä. Aikoinaan tämä oli aika kova. Russell Allenin äänessä on särmää.

Steve Hackett – Mechanical Bride: Genesiksen kitaristin soolotuotantoa. Hämmentävä kertosäe.

Nirvana – Very Ape: Tästä oli sample tuolla TOP200-biisilistalla.

The Prodigy – Voodoo People (Pendulum Remix): Ja tästä siitä sämpläyksestä vielä vähän erilainen versio.

Baker Gurvitz Army – Love Is: Yyten suosituksesta tutustuin. Melkoista ilotulitusta.

Megadeth – Mechanix: Tämähän on se historiaan jäänyt kiista Metallican ja Mustainen välillä. The Four Horsemen alkuperäisversiona.

Elbow – One Day Like This: Indierockia kymmenen vuoden takaa.

UNKLE – Chemistry: Yksi elämäni parhaita keikkoja oli UNKLE Ilosaarirockissa. Ei voinut yhtään tietää, mitä sieltä oli tulossa. Tuli ainakin tällaista.

Curtis Harding – On and On: Uuden ajan soul-mies. Pöytäännaputus-efekti.”
- T

Pugh Rogefelt - Jag Är En Liten Pojk: Hectorin Hesan pikku poika on syntyperältään ruotsalainen.

Rory Gallagher - In Your Town: Mr. Gallagher, en tiedä kenen armosta, mutta kitaraa hän kyllä osaa soittaa.

Lou Reed -  Walk On The Wild Side: Löysin Loun musiikin vasta varttuneemmalla iällä. Lieneekö ollut samettisessa tunnelissaan piilossa?

Larry Carlton - Things We Said Today: Hill Street Bluesin tunnarin useat tunnistavat, Mike Postin sävellys feat. Larry Carlton kitara. Tällä kertaa Larry vaimonsa kanssa tarjoaa toisenlaisen Beatles-tulkinnan.

Jon Bon Jovi - Destination Anywhere: Jon Bon Jovikin on vasta myöhemmän iän löytöjä – hyvä, että edes silloin.

Carpenters – (They Long to Be) Close To You: Puhdasääninen rumpalityttö Karen kuoli liian nuorena anorexiaan. Mutta onhan tämä Rakkauslaulu.

Kooks - Do You Wanna: Luke Pritchardin säveltämä kappale. Viikon teemaani liittyen uusi löytö minulle.”
- Yyte

Natalie Prass - Short Court Style: Prassin uusi tuli jo jaetuksi sivullekin. Tyylin muutos ensilevyn taidepopista on havaittavissa.

The Outatime Orchestra - Back to the Future: ”Meillä ei ole rahaa tehdä massiivisimpia erikoistehosteita, joten musiikin pitää olla suurta”, sanottiin Alan Silvestrille, kun Paluu Tulevaisuuteen-elokuvaa tehtiin. Aika ikoniseksi soundtrack sitten muotoutuikin.

Eppu Normaali - Arkussa vainaan (live): Liekö tämä live-otanta jopa parempi kuin studioversio? Paunolta hienoa bluesahtavaa kitarointia.

Europe - The Final Countdown: Kympin biisi yhä.

Jeff Beck - Cause We’ve Ended as Lovers: Pääsin yhdessä soittoprojektissa tapailemaan tätä biisiä. Ihmeitä ei tapahdu, mutta tunnelma vangitsee.”
- A

[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=muIbb9DkSayk2odiJlBTiQ[/embed]

torstai 1. maaliskuuta 2018

Metallimusiikin olemus – 42. Lutonin pillipiipari

 JETHRO TULL - AQUALUNG (1971)

Kun taivaltaa pitkin progressiivisen rockin alkumetrejä, tulee väkisinkin törmänneeksi Jethro Tullin Aqualungiin. Se on eräänlainen ”progestandardi” monelle. Ja helpostihan siitä sellainen tulee, jos reilu seitsemän miljoonaa on albumia myyty. Kansitaiteessa esiintyy legendaarinen ”kerjäläinen”, joka on lähes suora kopio Ian Andersonin hahmosta. Mieshän itse vihaa kantta, vaikka siitä on levynkantena tullut lähes ikoninen.

Aqualungia äänitettiin Island -studiolla, jossa samaan aikaan runtattiin kasaan Led Zeppelinin nelosalbumia. Ihan ok tekele sekin. Ennen nauhoituksia bändin basisti vaihtui ja tilalle tuli Jeffrey Hammond, jonka bassottelu melko vähäisestä soittotaustasta huolimatta on lähes albumin parasta antia.

Bändin nimi tulee 1600-1700-lukujen vaihteessa eläneestä maataloustieteilijästä. Siihen viitaten Jethro Tull onkin musiikillisesti folkin ja progen sekoitusta. Ainahan siitä folkia tehdään, jos kappaleessa soitetaan huilua. Sen laulaja Ian Andersson toki osaakin aika hemmetin hyvin. Noin joka toisen kappaleen aikana kuullaan hiukan tiukempaakin riffittelyä, jonka voisi vertauttaa vähän tuoreempaankin proge-rockiin.

Jethro Tullin musiikki on lopulta melko kevyttä ja ilmavaa. Silti varsinkin tämän albumin tematiikka liippaa hyvin läheltä tämän päivän raskaampia yhtyeitä. Vähäosaisten heikkoa asemaa ja kirkon sekä uskontojen epäkelpoisuutta käsitellään suorasti ja kiertoilmaisuin. Myös sellaiset otsikot kuin väestön liikakasvu, teollistuminen ja globalisaatio ovat mukana. Aiheeltaan siis alati ajankohtainen levy. Näiden teemojen takia se sai osakseen myös vastareaktioita. USA:n uskonnollisempi osa julisti albumin pannaan ja jopa poltti sen kopioita.

Esikuvana bändin keulahahmo Anderson on pitänyt saksofonisti Roland Kirkiä, joka myös käytti hyvin erikoisia soittotekniikoita. Tuota tyyliä ovat myöhemmin matkineet ainakin Dead Soul Tribe ja Arjen Lucassen omissa projekteissaan. Esikuvana Jethro Tull on ollut hyvin monelle metallivaikuttajalle. Iron Maidenin Steve Harris ja Bruce Dickinson, Blind Guardianin Marcus Siepen, doom-bändi Blood Ceremony sekä esimerkiksi Dream Theaterin John Myung ovat todella vaikuttuneet bändin musiikista. ”Suurin” tunnettu fani taitaa kuitenkin olla Rushin Geddy Lee, joka on monessa otteessa ihastellut Jethro Tullin kykyä säveltää dynaamisia ja monisyisiä kappaleita.

Aqualung tosiaan menestyi hyvin. Se nousi Briteissä sijalle neljä ja Yhdysvalloissakin sijalle seitsemän. Se itseasiassa on suhteellisen helppoa kuunneltavaa, vaikkakin pitkien kappaleiden myötä vaatii keskittymistä.

Lähimmäksi bändin tunnelmaa päästään ehkä albumin tunnetuimmalla kappaleella Locomotive Breath, jossa todella on höyryveturimaista meininkiä. Laitetaan siitä vielä live-versio, josta pääsee paremmin sisään bändin kehuttuun lavailmeeseen.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=eSUdlUmtg3Q[/embed]



[embed]https://open.spotify.com/album/0NGM3Ftwjw0dLNpAowmz3x?si=WcacoaPcSLGFjUHsOrEEwg[/embed]