Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2014. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2014. Näytä kaikki tekstit

perjantai 11. maaliskuuta 2022

Toomion Top200-biisit: 72. Cynic – True Hallucination Speak (2014)

 


Cynic on kaikkien djent-bändien esi-isä, jolle ne kaikki edelleen saavat kumartaa ja syvään.  Cynic on kuin lihaa, jota pitää hauduttaa todella pitkään, ennen kuin se luovuttaa parhaan puolensa aistittavaksi.

Musiikillisesti se on kuin ruuanlaitto-ohjelmien makujentunnistustehtävä. Sitä pitää maistella monen monta kertaa, ennen kuin voi sanoa, mistä soppa koostuu. Nopealla vilkaisulle se näyttää helpolta progemetallilta, mutta lopulta se on kuin bouillabaisse-keitto, joka muodostuu mielettömän monesta eri raaka-aineesta. Vaikka lilluvatkin aika vahvassa metalliliemessä.

Sean Malonen nauhattomat bassot ovat hyvin vahvasti esillä. Paul Masvidalin laulu kuulostaa siltä, kuin olisi koko ajan kolmeääninen stemma menossa. Ja voihan se ollakin. Sean Reinertin rummut taas ovat hajautettu jännästi niin, että sieltä tulee diskanttia ja hyvin matalaa bassotaajuutta. Nauhaton basso ja kitara kun hoitaa tuon keskiosaston. Alaa harrastaneiden mielestä tämä oletus on varmaan hyvin heikko, mutta siltä se kuulostaa.

Suuri harmi on se, että niin rumpali Reinert kun basisti Malonekin kuolivat äskettäin.

Sävellystä on oletetusti mietitty kauan ja siirtymiä on hiottu tuntikaupalla. Melodiat ovat omaperäisiä. Ne voisivat toimia jopa Flow-festareilla riisutumpina versioina. Yliluonnollinen bassokikkailu vie välillä pohjaa hyviltä melodioilta. Se on osittain jopa kikkeliheviosastoa. Tämä tekee levystä myös mielenkiintoisen. Se on se vähän omituisempi mauste, joka vaatii totuttelua.

Jos kaipaa uutta ruokalajia, johon ei heti kyllästy, niin tässä on teille avokadopasta. Itse voitte päättää, missä tilaisuudessa tämä parhaiten maistuisi.


maanantai 17. toukokuuta 2021

Toomion TOP200-biisit: 122. Pepe & Saimaa - Lyhyenä hetkenä (2014)

 


Olin lähdössä Sm-maastoihin vuonna 2014. Pakkailin tavaroita ja veljeni laittoi viestillä suosituksen kuunnella Pepe Willbergin uusi albumi. Olin aika varma, että kyseessä oli läppä.

Ei ollut. Pepen bongaaminen laulajaksi on hipsterinhuijaamisen ennakkotapaus. En tiedä onko Pepe haettu siksi, että voi näyttää ihmisille mitä osaa. Laulajan nimestä huolimatta. Nerokasta se on silti. Nämä Pepen kaltaiset reliikit tarvitsevat 20 vuoden unohduksen palatakseen vielä kerran hipsterikukkulan laelle. Pepen ääni on ajoittain auraavaa. Se ei tule vaivattomasti vapaalla, vaan sellaisella väännöllä. Eipä mies toki kovin nuori enää olekaan. Siitäkään huolimatta ei miehen muusikontaitoja voi kyseenalaistaa.

Matti Mikkola, entinen Tehosekoitin-mies, on tehnyt tuottajana sellaista sävellystyötä, että huhhuh! Mikkola on nimenomaan soundien hallitsija. Äänimaailma on harkittu mielettömän hyvällä maulla. Näin komeaan yhteissointiin ei pysty moni maailmanluokan tuottajakaan. Aivan hyvillä mielin voi miehen nostaa yhdeksi Suomen parhaista tuottajista.

Lyhyenä Hetkenä sisältää koskettavat sanat, sellaisen hyvän mielen lemmenlaivatunnelma, sekä aivan mahtavan soinnutuksen. Juuri tähän vuodenaikaan sopivaa musiikkia!


keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Viikon biisi (11/2018): Ryan Adams - Gimme Something Good (2014)

[embed]https://open.spotify.com/track/4bhspHrFFCtl1wSt74KcxL?si=Q3-BSvm7Rhqh5bQ7q1XkoQ[/embed]

Ryan Adams on vuonna 1974 syntynyt yhdysvaltalaismuusikko, joka toimi vaihtoehtocountry-yhtyeessä nimeltä Whiskeytown ennen siirtymistään soolouralle vuonna 2000 Heartbreaker-levyn myötä. Tuo albumi syöksi hänet kuuluisuuteen ja uralle, josta ei käänteitä ole puuttunut. Vuosien varrella hän on ehtinyt julkaista tähän päivään mennessä 16 albumia ja lisäksi pienempiä julkaisuja melkoisen nivaskan. Onpa hän jo lopettanut keikkailunkin Mènierén taudin jälkiseurauksien vuoksi, mutta onnistunut sittemmin saamaan sairauden kuriin ja päässyt palaamaan lavoille. Gimme Something Good löytyy hänen omaa nimeään kantavalta ja vuonna 2014 julkaistulta levykokonaisuudelta.

Adamsin musiikista on sanottu, että ”se on kuin antaisi surumielelleen hemmottelupäivän”. Tämä laulu on siitä malliesimerkki. Haikeus puskee läpi sävelistä, sanoista, soitosta ja laulusta. Kun jostain saisi jotain hyvää, johon pystyisi tarrautumaan. Harvasanaiset rivit ja yksinkertainen, mutta sopivalla voimalla tulkittu melodia kulkevat rinnatusten. Soundimaailma on myös artistinsa kuuloinen ominaiskaiussaan rumpuosastolla ja muroutettuine ja tarvittaessa chorus-efektillä marinoituine kitaroineen. Jähmettyneempi A-osa avautuu liikkuvampaan B-osaan ja hieman irtonaisempaan, mukavan tuttuun sointumaisemaan.

Tekstissä liikutaan siis, kuten Adams parhaimmillaan tekee, kertojan mielessä. Tätä tehostaa lauluun lisätty kaiku, joka luo mielikuvan keskustelusta pään sisällä. Tyhjää on ja valonpilkahdusta odotetaan, vaikka sitten maailmanloppuun asti. Kertosäkeessä todettava ”holding everything I have like it was broken” kertoo sanojastaan enemmän kuin monta säkeistöä tekisi. Koskettavimman osion arvonimen saa kuitenkin toisen säkeistön jälkimmäinen puolisko. ”So I can’t talk / I got nothing left to say / It’s like there’s no tomorrow / barely yesterday”.

”Gimme Something Good” on muun Ryan Adams-tuotannon ohella vahvasti tunnelmamusiikkia. Joskus siihen ei jaksa uppoutua, mutta sopivassa hämäryydessä se hellii kuulijan sielua. Myös akustiset live-otannat tästä kappaleesta, jotka löytyvät Live at Carnegie Hall-levyltä, ovat kuunneltavaa materiaalia. Toinen niistä soi itse asiassa sävelaskelta alempaa kuin levyversio. Tuo albumi on soolona keikalla äänitetty, joten Adams säestää itseään yksin akustisella kitaralla.

Gimme Something Good


I can't talk
My mind is so blank
So going for a walk
I've got nothing left to say


I can't see
The darkness on the rise
I'll be waiting here
Until the end of time


All my life
Been shaking
Wanting something
Holding everything I have like it was broken
Gimme something good


I was playing dead
Didn't make a sound
Holding my breath
Going underground


So I can't talk
I got nothing left to say
It's like there's no tomorrow
Barely yesterday


All my life
Been shaking
Wanting something
Holding everything I have like it was broken
Gimme something good


Oh no


All my life
Been shaking
Wanting something
Holding everybody back
Demanding ransom
Gimme something good

[embed]https://open.spotify.com/track/4bhspHrFFCtl1wSt74KcxL?si=Q3-BSvm7Rhqh5bQ7q1XkoQ[/embed]

Ryan Adams on vuonna 1974 syntynyt yhdysvaltalaismuusikko, joka toimi vaihtoehtocountry-yhtyeessä nimeltä Whiskeytown ennen siirtymistään soolouralle vuonna 2000 Heartbreaker-levyn myötä. Tuo albumi syöksi hänet kuuluisuuteen ja uralle, josta ei käänteitä ole puuttunut. Vuosien varrella hän on ehtinyt julkaista tähän päivään mennessä 16 albumia ja lisäksi pienempiä julkaisuja melkoisen nivaskan. Onpa hän jo lopettanut keikkailunkin Mènierén taudin jälkiseurauksien vuoksi, mutta onnistunut sittemmin saamaan sairauden kuriin ja päässyt palaamaan lavoille. Gimme Something Good löytyy hänen omaa nimeään kantavalta ja vuonna 2014 julkaistulta levykokonaisuudelta.

Adamsin musiikista on sanottu, että ”se on kuin antaisi surumielelleen hemmottelupäivän”. Tämä laulu on siitä malliesimerkki. Haikeus puskee läpi sävelistä, sanoista, soitosta ja laulusta. Kun jostain saisi jotain hyvää, johon pystyisi tarrautumaan. Harvasanaiset rivit ja yksinkertainen, mutta sopivalla voimalla tulkittu melodia kulkevat rinnatusten. Soundimaailma on myös artistinsa kuuloinen ominaiskaiussaan rumpuosastolla ja muroutettuine ja tarvittaessa chorus-efektillä marinoituine kitaroineen. Jähmettyneempi A-osa avautuu liikkuvampaan B-osaan ja hieman irtonaisempaan, mukavan tuttuun sointumaisemaan.

Tekstissä liikutaan siis, kuten Adams parhaimmillaan tekee, kertojan mielessä. Tätä tehostaa lauluun lisätty kaiku, joka luo mielikuvan keskustelusta pään sisällä. Tyhjää on ja valonpilkahdusta odotetaan, vaikka sitten maailmanloppuun asti. Kertosäkeessä todettava ”holding everything I have like it was broken” kertoo sanojastaan enemmän kuin monta säkeistöä tekisi. Koskettavimman osion arvonimen saa kuitenkin toisen säkeistön jälkimmäinen puolisko. ”So I can’t talk / I got nothing left to say / It’s like there’s no tomorrow / barely yesterday”.

”Gimme Something Good” on muun Ryan Adams-tuotannon ohella vahvasti tunnelmamusiikkia. Joskus siihen ei jaksa uppoutua, mutta sopivassa hämäryydessä se hellii kuulijan sielua. Myös akustiset live-otannat tästä kappaleesta, jotka löytyvät Live at Carnegie Hall-levyltä, ovat kuunneltavaa materiaalia. Toinen niistä soi itse asiassa sävelaskelta alempaa kuin levyversio. Tuo albumi on soolona keikalla äänitetty, joten Adams säestää itseään yksin akustisella kitaralla.

Gimme Something Good


I can't talk
My mind is so blank
So going for a walk
I've got nothing left to say


I can't see
The darkness on the rise
I'll be waiting here
Until the end of time


All my life
Been shaking
Wanting something
Holding everything I have like it was broken
Gimme something good


I was playing dead
Didn't make a sound
Holding my breath
Going underground


So I can't talk
I got nothing left to say
It's like there's no tomorrow
Barely yesterday


All my life
Been shaking
Wanting something
Holding everything I have like it was broken
Gimme something good


Oh no


All my life
Been shaking
Wanting something
Holding everybody back
Demanding ransom
Gimme something good

perjantai 18. maaliskuuta 2016

TOOMION TOP100: 28.– Pepe Willberg - Pepe & Saimaa

Tuottaja: Matti Mikkola
Nauhoitettu: 2014
Julkaistu: 9.5.2014
Levy-yhtiö: Suomen Musiikki

Suomen listan ykkönen, Vuoden Rock-Albumin Emma.

SINGLET
- Lyhyenä Hetkenä
- Tällä Kadulla


Sosiaalisessa mediassa seuraamieni muusikoiden statuksissa alkoi vilahdella seuraavan kaltaisia lauseita: "Pepeltä on tulossa jotain tosi kovaa nyt pian." No on varmasti. Mieheltä, jonka keikalla kävi noin viisi ihmistä. Luulin näitä juttuja muusikoiden inside-läpäksi.

Hypetys nousi pikkuhiljaa. Lopulta se oli jo niin hurjaa, että oli pakko itsekin nöyrtyä ja ottaa levy kuuntelun alle. Ensimmäinen kappale alkaa hitaasti. "Mmm...no joo, ei mitään yllätystä..." Biisin puolivälissä hypätään yhtäkkiä Moog-psykedeliaan, jään autoa pakatessani kuuntelemaan suu auki.

Rumahkot kannet. Niissäkin on tyylitaju lennätetty niin oikeaan osoitteeseen 70-luvulle kuin mahdollista. Vinyylihän tämä pitäisi olla, mutta kun en sellaista soitinta omista.

Matti Mikkola, entinen Tehosekoitin-mies, on tehnyt tuottajana sellaista sävellystyötä, että huhhuh! Mikkola on nimenomaan soundien hallitsija. Äänimaailma on harkittu mielettömän hyvällä maulla. Näin komeaan yhteissointiin ei pysty moni maailmanluokan tuottajakaan. Aivan hyvillä mielin voi miehen nostaa yhdeksi Suomen parhaista tuottajista.

"Nämä Pepen kaltaiset reliikit tarvitsevat 20 vuoden unohduksen palatakseen vielä kerran hipsterikukkulan laelle."


Pepen bongaaminen laulajaksi on hipsterinhuijaamisen ennakkotapaus. En tiedä onko Pepe haettu siksi, että voi näyttää ihmisille mitä osaa laulajan nimestä huolimatta. Nerokasta se on silti. Nämä Pepen kaltaiset reliikit tarvitsevat 20 vuoden unohduksen palatakseen vielä kerran hipsterikukkulan laelle. Pepen ääni on ajoittan auraavaa. Se ei tule vaivattomasti vapaalla, vaan sellaisella väännöllä. Eipä mies toki kovin nuori enää olekaan. Siitäkään huolimatta ei miehen muusikontaitoja voi kyseenalaistaa.

Soundit ja myös sävellykset ovat todella ikimuistoisia. Sellaisia sointukulkuja, joihin äkkiä keksii vain Rufus Wainwrightin ja Elton Johnin pystyvän. Sanoituksetkin ovat hienoja. Paha sanoa minkä verran Pepe itse on kynäillyt, mutta koskettavaa on. Toisaalta olisi mukava tietää, onko perimmäisenä tarkoituksena ollut tehdä levy, joka tulee nousemaan listoille vai vain musiikkia, jota on kiva tehdä.

Ei tällaisia liikaa ole 2010-luvulla tullut. Eikä varmaan tulekaan. Keskikesän musiikkia. Helle ja aurinko ja kuivuus.

PARHAAT HETKET
Lyhyenä Hetkenä -
Sanat ja lemmenlaivatunnelma, sekä aivan mahtava soinnutus.

EI LÄHDE
Ei ole tässäkään heikkoa hetkeä. Ehkä Aivan sama mutta mä oon onnellinen on vähän liian erilainen muihin nähden.


https://open.spotify.com/album/1lJS6fwi8pcp2e3bgCEhuF

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Bruce Springsteen - TOP56-biisit: 15 - The Ghost of Tom Joad

Albumilta The Ghost of Tom Joad (1995) / High Hopes (2014).

The Ghost of Tom Joad on kuultu paitsi akustisena versiona nimeään kantavalla albumilla vuonna 1995, myös Tom Morellon kanssa soitettuna sähköisenä ja huomattavasti raskaampana taltiointina vuoden 2014 High Hopes-levyllä. Vaatii melkoista laulunkirjoitustaitoa, että samoista elementeistä voi koota kaksi täysin erilaista, mutta silti vahvasti omilla jaloillaan seisovaa teosta.

Alkuperäinen versio on tunnelmallinen nuotiolaulu, jossa huuliharppu on merkittävässä roolissa ja Springsteen laulaa kepeästi. Kuten muullakin TGOTJ-levyllä, myös tässä teksti on kaiken ydin. Muutamalla soinnulla ja tämän kappaleen tunnusmerkinomaisella käväisyllä 3/4-tahtilajissa luodaan tunnistettava tausta. On erityisen toimivaa kuinka aina huuliharpun tullessa mukaan poiketaan VI-tason sointuun, eli tässä tapauksessa H-mollista G-duuriin. Vuosimallin 1995 versiossa on jotain hyvin syksyistä ja se maalaa erilaisen maiseman kuin sittemmin julkaistu, kovakätisempi versio.

High Hopes-sovituksessa mukaan astuu merkittävään rooliin Tom Morello. Morellon yhtye Rage Against the Machine oli coveroinut The Ghost of Tom Joadin vuonna 1997 runnoen koko sävellyksen 4/4-tahtilajiin. Springsteen oli kuullut version ja kutsui Morellon soittamaan biisin Anaheimin Honda Centeriin vuonna 2008. Morellon kertomuksen mukaan hän oli tullut soundcheckiin harjoittelemaan kappaletta, jonka hän oli harjoitellut alkuperäisessä sävellajissa (eli H-mollissa), mutta Springsteen ja ESB olivat kertoneet, että päädyimme soittamaan tämän uuden version E-mollista. Morello oli säikähtänyt ja sanonut, ettei se kyllä onnistu sillä hän oli opetellut kappaleen eri sävellajista. Bruce oli laittanut kätensä Morellon olalle ja sanonut: “You can do it”. Lopputulos on taltioitu Wrecking Ball-singlen B-puolelle ja lopulta studiossa High Hopesille saakka.

Sähköisessä versiossa tempo on hitaampi ja säröisät kitarat hallitsevat soitinmaisemaa. Soitanto on kovempaa ja teksti iskee entistä rajummin vasten kuulijan kasvoja varsinkin, kun jännite rakennetaan ensin hiljaisella säkeistöllä ja kertosäkeellä, joita säestää lähinnä Springsteenin oma Esquire/Telecaster-kitara. Harvassa ovat ne Springsteen-biisit, joissa on näin synkeä soiton sävy. Koko ESB osoittaa myös melkoista tyylitajua muovatessaan soittoaan raisummaksi.

Musiikillisesti The Ghost of Tom Joadin merkkihetkeksi nousevat kitarasoolot, joita kuullaan kaksi: ensimmäinen toisen kertosäkeen jälkeen ja toinen loppusoittona. Ensimmäisessä vuorottelevat melodisemmin Morello ja Springsteen, mutta jälkimmäinen päästää Morellon yksin valokeilaan. Oktaaveissa hypähtelevät likit, skrätsäykset sekä ennenkaikkea Whammy-pedaalin käyttö ovat todella tunnistettavia elementtejä mutta onnistuvat ihmeellisesti syöksemään koko biisin vielä askeleen lähtökohtiaan pidemmälle. Hienoa, herra Morello!

Innoituksena The Ghost of Tom Joadille oli paitsi Woody Guthrien kappale “The Ballad of Tom Joad”, myös John Steinbeckin Vihan hedelmät-nimellä tunnettu “Grapes of Wrath”, jonka päähenkilö on tuo nimenomainen herra Tom Joad. Niinpä myös tämän biisin teksti on kuin elokuva: välttämättä musiikkia ei edes tarvittaisi. Miehet kävelevät junarataa pitkin jonnekin, mistä ei ole paluuta viettäen yönsä sillan alla nuotion ääressä. “New world order”, uusi maailmanjärjestys, viittaa ajallisesti kylmän sodan jälkeiseen aikaan eli 80-90-lukujen taitteesta eteenpäin. “No home, no job, no peace, no rest” kertoo, että vaikeaa on.

Tom Joad on hahmo, joka taistelee pienemmän ihmisen paremman elämän puolesta. Hienoa sanankäyttöä sisältävä rivi “Waitin' for when the last shall be first and the first shall be last” on toisen säkeistön kohokohta, kun taas säkeistön loppuosa kivetyksellä nukkumisineen kuvaa hyvin heitä, jotka elävät kovia aikoja.

Viimeinen säkeistö on suorinta viittausta Grapes of Wrathiin. Kokonaisuudessaan se nivoo biisin yhteen komealla tavalla, jonka kruunaa Morellon soolo. Se selittää myös pohjimmiltaan, kuka Tom Joad on: aina kun joku kokee väkivaltaa ja asunnottomuutta tai näkee nälkää tai muuta kurjuutta, ylipäätään vastoinkäymisiä, Tom Joadin henki on paikalla taistelemassa heidän puolestaan ja heidän kanssaan.

The Ghost of Tom Joadin taika on sen tekstillisessä ja musiikillisessa ytimessä. Se on pohjimmiltaan niin hyvin tehty biisi, että sen voi esittää molemmilla studiossa kokeilluilla tavoilla, nuotiolauluna tai raskaampipoljentoisena rockina, eikä sen tehokkuus kalpene yhtään. Toisena päivänä toinen versio toimii paremmin, jonain muuna toinen. Monesti tällaisessa tapauksessa uusioversion julkaisemista joutuu puolustelemaan keksityin perustein, mutta TGOTJ:in kohdalla siihen ei ole tarvetta.

Men walkin’ ‘long the railroad tracks
Goin’ someplace, there’s no goin’ back
Highway Patrol choppers comin’ up over the ridge
Hot soup on a campfire under the bridge
Shelter line stretchin’ ‘round the corner
Welcome to the new world order
Families sleepin’ in their cars in the southwest
No home, no job, no peace, no rest

Well the highway is alive tonight
But nobody’s kiddin’ nobody about where it goes
I’m sittin’ down here in the campfire light
Searchin’ for the ghost of Tom Joad

He pulls a prayer book out of his sleepin’ bag
Preacher lights up a butt and takes a drag
Waitin’ for when the last shall be first and the first shall be last
In a cardboard box ‘neath the underpass
You got a one way ticket to the promised land
You got a hole in your belly and a gun in your hand
Sleeping on a pillow of solid rock
Bathin’ in the city’s aqueduct

The highway is alive tonight
But where it’s headed everybody knows
I’m sittin’ down here in the campfire light
Waitin’ on the ghost of Tom Joad

Now Tom said, “Mom, wherever there’s a cop beatin’ a guy
Wherever a hungry new born baby cries
Where there’s a fight ‘gainst the blood and hatred in the air
Look for me mom I’ll be there.
Wherever somebody’s fightin’ for a place to stand
Or a decent job or a helpin’ hand.
Wherever somebody’s strugglin’ to be free,
Look in their eyes ma you’ll see me.”

Well the highway is alive tonight
Where it’s headed everybody knows
I’m sittin’ down here in the campfire light
With the ghost of old Tom Joad

Well the highway is alive tonight
But nobody’s kiddin’ nobody about where it goes
I’m sittin’ down here in the campfire light
With the ghost of old Tom Joad

With the ghost of old Tom Joad
With the ghost of old Tom Joad


https://www.youtube.com/watch?v=a2XQFQJGq2c

https://www.youtube.com/watch?v=FhZF6tldTAw

https://www.youtube.com/watch?v=n-mq0uJ7rlM

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Bruce Springsteen - TOP56-songs: 31 - American Skin (41 Shots)Bruce Springsteen - TOP56-biisit: 31 - American Skin (41 Shots)

From the album High Hopes (2014)

American Skin (41 Shots) got it’s studio version in 2014 but the song itself had been known via the live versions since the end of the 1990s. The album version is of course more smooth and groomed as one can imagine, but there is one extra element that was not featured in the live version: Tom Morello’s guitar.

This song is about the state of the society through one tragical event that happened in real life. On the 4th of February in 1999 a 22-year-old Amadou Diallo, who had a Guinean background, was shot dead by four police officers. They fired 41 shots, from which 19 hit Diallo, outside his house in Bronx. Diallo was unarmed. The police said he matched the description of a searched serial rapist and when they asked him to stop and put his hands up he started to look for his wallet, which police thought was a gun.

Springsteen reacted quickly: the song was heard for the first time on the Reunion tour in June 2000. When Bruce and the band played it in Madison Square Garden, New York, the local police enforcement started to boycott the gigs. Since then American Skin (41 Shots) has been heard every now and then but always as one of the emotional highlights of the show. The song experienced a renaissance in 2012 when George Zimmerman shot an unarmed 17-year-old Travyon Martin in Florida.

American Skin starts with synthesizers eloped from Twin Peaks while the singers almost nightmarishly repeating the words “41 shots”. The phrase “bloody river” is at its simplicity a multi-tonal one: “bloody” is a word that can be taken literally as blood-stained or as a harder class expletive. The last three lines take the listener straight to the place of events, next to the victim, just before everything is lost. The B-section is about the situations uncertainty through the eyes of the police: what’s in the pocket? Although there might be nothing we might still pull the trigger. “You can get killed just for living / in your American skin”. And even though you’re not American it might still happen to you: it’s sadly possible these days.


41 shots....
and we'll take that ride
'cross this bloody river
to the other side
41 shots... cut through the night
You're kneeling over his body in the vestibule
Praying for his life


Is it a gun, is it a knife
Is it a wallet, this is your life
It ain't no secret
It ain't no secret
No secret my friend
You can get killed just for living
In your American skin


The second verse brings us the worry of a bystander, a parent. Life is hard and you have to go with it even if you didn’t know how. There’s just hope that you don’t do anything irreversible. The whole verse is heart-rending.

41 shots
Lena gets her son ready for school
She says "on these streets, Charles
You've got to understand the rules
If an officer stops you
Promise you'll always be polite,
that you'll never ever run away
Promise Mama you'll keep your hands in sight"


Is it a gun, is it a knife
Is it a wallet, this is your life
It ain't no secret
It ain't no secret
No secret my friend
You can get killed just for living
In your American skin


Tom Morello plays an apt solo in this one, in which he doesn’t let his technical know-how get past the drama arc. It was mentioned on some fan forum aptly that it’s quite surprising that Morello could bring something new to a song known for over a decade with his guitar solo!

The rest of the song recycles the previously heard parts but keeps on growing on the sly bigger like the feelings of the parties concerned. The live version seems to get the band members impassioned as well. American Skin is a great song that one has to listen to with good equipment so the nuances can be heard.

https://www.youtube.com/watch?v=jGfV0gHETrA

https://www.youtube.com/watch?v=nghqjBwZTiEAlbumilta High Hopes (2014).

American Skin (41 Shots) sai studioversionsa vasta vuonna 2014, vaikka biisi itsessään oli tuttu keikoilta jo 90-luvun lopulta saakka. Levyversio on toki silotellumpi ja huolitellumpi kuten olettaa sopii, mutta lisänä on myös toinen elementti jota ei aikaisemmin oltu kuultu: Tom Morellon kitara.

Laulu kertoo yhteiskunnan menosta yhden traagisen tositapahtuman avulla. Helmikuun 4. päivänä 1999 22-vuotias guinealaistaustainen maahanmuuttaja Amadou Diallo sai surmansa New Yorkissa, kun neljä poliisia ampuvat 41 laukausta (joista 19 osui Dialloon) tämän asunnon ulkopuolella Bronxissa. Diallo oli aseeton. Poliisien mukaan hän täsmäsi erään etsityn sarjaraiskaajan tuntomerkkeihin ja kun poliisit pyysivät häntä pysähtymään ja ottamaan kätensä esille, tämä ryhtyi kaivamaan taskustaan lompakkoa jota poliisit luulivat aseeksi.

Springsteen reagoi nopeasti: laulu kuultiin jo Reunion-kiertueella kesäkuussa 2000. Kun Bruce bändeineen esitti biisin Madison Square Gardenissa, New Yorkissa, paikalliset poliisivoimat ryhtyivät boikotoimaan keikkoja. Sittemmin American Skin (41 Shots) on kuultu silloin tällöin, mutta aina yhtenä keikkojen emotionaalisista huippukohdista. Laulu koki renessanssin vuonna 2012, kun George Zimmerman ampui aseettoman 17-vuotiaan Trayvon Martinin Floridassa.

Biisi alkaa kuin Twin Peaksista karanneine syntetisaattorilinjoineen ja toistaen liki painajaismaisesti ainoastaan ”41 shots”. Säkeistössä käytetty ”bloody river” on yksinkertaisuudessaan monisävytteinen sanapari: ”bloody” kun on sana, jonka voi ottaa kirjaimellisesti ”verisenä” tai sitten kovemman luokan voimasanana. Viimeiset kolme riviä vievät suoraan tapahtumapaikalle, uhrin viereen, ennen kuin kaikki on mennyttä. B-osa kuvaa epävarmuutta poliisien näkökulmasta tapahtumahetkellä: mitä siellä taskussa on? Ja vaikkei olisikaan mitään, silti saatetaan vetää liipaisimesta. ”You can get killed just for living / in your American skin”. Ja vaikkei olisi amerikkalainenkaan, silti niin voi käydä: nykypäivänä se on surullisen mahdollista.

41 shots....
and we'll take that ride
'cross this bloody river
to the other side
41 shots... cut through the night
You're kneeling over his body in the vestibule
Praying for his life


Is it a gun, is it a knife
Is it a wallet, this is your life
It ain't no secret
It ain't no secret
No secret my friend
You can get killed just for living
In your American skin


Kakkossäkeistö tuo näkökulmaksi sivustakatsojan, vanhemman, huolen. Elämä on kovaa ja sen mukaan on mentävä, vaikkei aina oikein osaisikaan. Ettei vain tekisi mitään, mikä saattaisi johtaa peruuttamattomaan. Koko säkeistö on riipaiseva.

41 shots
Lena gets her son ready for school
She says "on these streets, Charles
You've got to understand the rules
If an officer stops you
Promise you'll always be polite,
that you'll never ever run away
Promise Mama you'll keep your hands in sight"


Is it a gun, is it a knife
Is it a wallet, this is your life
It ain't no secret
It ain't no secret
No secret my friend
You can get killed just for living
In your American skin


Tom Morello soittaa tässä osuvan soolon, jossa hän ei päästä teknistä osaamista draamankaaren tielle. Kuten jossain fanifoorumilla todettiin, niin on oikeastaan aika yllättävää, että Morello pystyy tuomaan jo yli vuosikymmenen ajalta tuttuun biisiin uuden ulottuvuuden kitarasoolollaan!

Loppubiisi kierrättääkin aiemmin kuultuja osia kasvaen kuitenkin vaivihkaa askel askeleelta isommaksi kuin asianosaisten tunteet. Varsinkin keikoilla soitettu versio näyttää jopa bändiläisillä nostattavan tunteita pintaan. Hieno laulu, joka pitää kuunnella kokonaisuudessaan hyvällä laitteistolla, jotta nyanssit pääsevät kuuluviin.

https://www.youtube.com/watch?v=jGfV0gHETrA

https://www.youtube.com/watch?v=nghqjBwZTiE

torstai 2. heinäkuuta 2015

Toomion TOP100: 59. Opeth - Pale Communion

Tuottaja: Mikael Åkerfeldt
Nauhoitettu: 2014
Julkaistu: 25.8.2014
Levy-yhtiö: Roadrunner

Suomen listan 1. UK 14. USA 19.

SINGLET
- Cusp of Eternity

Aluksi en pitänyt bändin örinästä. Kun totuin siihen, niin eiköhän bändi päätä muuttaa tyylinsä kliiniin lauluun. Heritagen jälkeen olin varma, ettei Opeth tee enää mitään, mikä minua liikuttaa. Olin väärässä.

Pale Communion on alkukantaista ja tummaa 70-luvun luomuprogea. Soundit ja soitto on hämyisää ja Mikael Åkerfeldtkin laulaa luonnollisesti. Heritagella tökki juuri laulun ja soiton irtonaisuus. Mukana on kaikuja Kaustiselta eli folkiakin on joukossa. Eikä niin vähääkään. Midlaken kannoilla kuljetaan laulumelodioiden suhteen. Kyllä tämän silti itsekseen tunnistaa. Opethin sointukulut ovat hyvin tunnistettavia. Melkein voi riffistä sanoa, että tämä on Opethia biisiä tietämättä.

"Jos joskus on musiikki luomua, niin nyt."

Tuotanto on onnistunut niin hyvin, että voi nähdä soittajien polkevan Leslien pedaalia, vääntävän Les Paulin potikoita ja paukuttavan Ludwigin settiä. Liekö ihan oikeita nauhakaikujakin käytössä? Jos joskus on musiikki luomua, niin nyt. Steven Wilson toi aikoinaan Mellotronin opethiin, eikä bändi osaa siitä enää irti päästää. Ei lasketa sitä miinukseksi. Jos jostain pitää nillittää, niin kyllä minä vähän Martin Lopezia rumpuihin kaipaan. Parempi groove.

Menkää kernisohvalle istumaan, viinilasi käteen ja tämä soimaan. Laavalamppukaan ei vie tunnelmaa vikasuuntaan.

PARHAAT HETKET
Voice of Treason – Sävellyksenä kiehtova.
Goblin – Nimi kuvaa hyvin tunnelmaa.

EI LÄHDE
Elysian Woes – Sekavan oloinen suoritus, jopa Opethilta.

https://open.spotify.com/album/0DLImjuzdrOBQKtYLlf3C5

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Toomion TOP100: 66. Fallujah - The Flesh Prevails

Tuottaja: Zack Ohren
Nauhoitettu: 2014
Julkaistu: 22.7.2014
Levy-yhtiö: Unique Leader Records

Jenkkilistan 115.

Tämä albumi kiinnosti lähinnä sen kansitaiteen takia. Kannet ovat äärettömän hienot. Se on hyvä esimerkki sille, että kansiin kannattaa vieläkin satsata, vaikka ne näkyisivät vain Spotifyn pienessä ikkunassa.

Hiukan edellistä Omnium Gatherumia jäljitellen on tässäkin hyvin rauhallisia kitaraliidejä ja taustalla täysin kaistapäistä rumpumesoamista. Ajoittain seassa on kuultavissa ohilipuvia naisvokaaleja ja ilmavuutta lisääviä synamattoja. Esimerkiksi Alone With You on vakuuttava näyte muidenkin tyylilajien hallinnasta ollen kokonaan elektroninen intro seuraavalle Allure-kappaleelle, jossa kuullaan kaunista kitarointia teknisen death metalin päällä. Kontrasti soolo-osuuksien hiljaa virtaavien sävelien ja taustojen tulvivan kosken lailla pauhaavan mäiskeen välillä on niin suuri, että se kutsuu kuuntelemaan levyä uudelleen.

Pikkuisen on Nilelta ja Cynicilta tarttunut vaikutteita matkaan. Aivan ei vokaalit saavuta tässäkään täyttä peukutusta, mutta muu musiikki on kyllä kuuntelun arvoista. Soittajien taidoista ei tälläkään kerralla jää epäselvyyttä.

"Soolot ja liidit eivät ole väkisin täyteenahdettuja. Säveliä on käytetty säästeliäästi."

Tekninen taituruus näyttelee pääosaa, mutta sivuosassa olevalla tunnelmallakin on tärkeä tehtävä. Äänimaailma ja sävelkulut on kaapattu unista, jotka liikkuvat painajaisten reunalla. Kerrankin tällaisessa musiikissa on soundit kohdallaan. Erityisesti kitaroiden soolosoundeista täytyy antaa isoa plussaa. Soolot ja liidit eivät ole väkisin täyteenahdettuja. Säveliä on käytetty säästeliäästi. Samaan tapaan tehokkaasti kuin Huuliharppukostajan teemassa. Melodiat kaikuvat päässä pitkään kuuntelun jälkeenkin.

Tämänkaltaiselle musiikille on vaikea sanoa juuri oikeaa kuunteluhetkeä. Tällä albumilla ei todellakaan olla synkissä tunnelmissa. Ei se kuitenkaan ole mitään iloralliakaan. Oikeanlainen kontrasti saattaisi syntyä aamulenkillä aikaisin kesäaamuna, kun aurinko on nousemassa tai ajaessa autoa ukkosmyrskyssä. Ottakaa itse selvää.

PARHAAT HETKET
The Flesh Prevails – Alku on tunnelmaltaan unenomainen.
Levitation – Kuorot ja bassotyö.

EI LÄHDE
Carved in Stone – Tarttuva kitaraliidi, mutta liian tavanomaista kohkausta muuten.

https://open.spotify.com/album/6OuJ8Sq6p9LxBG39PWXoFH

Bruce Springsteen -TOP56-biisit: 48 - The Wall (2014)

Albumilta High Hopes (2014).

The Wall on viimeisimmän albumin materiaalia, mutta Springsteen on tiettävästi kirjoittanut laulun jo 90-luvun lopulla. Idean hän sai muusikkoystävältään Joe Grusheckylta ja varsinaisen tekstin innoittajana toimi Brucen ja vaimonsa Patti Scialfan vierailu Washingtonissa sijaitsevalla Vietnam Veterans Memorialilla. Kyseessä on 3 eekkerin kokoinen monumentti, johon on koottu Vietnamin sodassa  taistelleiden, menehtyneiden ja kadonneiden nimet.

Vierailu The Wallilla toi Brucen mieleen myös Walter Cichonin. Springsteen kertoo Cichonista näin High Hopes-levyn sisälehtisessä vapaasti suomennettuna:

Walter oli yksi mahtavista ensimmäisistä Jersey Shore-rokkareita johtaen yhdessä veljensä Rayn (joka oli yksi varhaisista kitaramentoreistani) kanssa yhtyettä nimeltä ”Motifs”. He olivat paikallinen rock-bändi joka oli koko ajan askeleen edellä kaikkia muita. He olivat raakoja, seksikkäitä ja kapinallisia: sankareita, jollaisiksi itse tahdoit tulla. Mutta he olivat myös sankareita joihin pystyi koskemaan, heille pystyi juttelemaan ja heiltä saattoi tiedustella musiikista. He olivat cooleja, mutta aina helposti lähestyttäviä ja samalla inspiraatio paitsi minulle myös monille muille nuorille muusikoille 1960-luvun keskeisessä New Jerseyssä.

Vaikka henkilöni ”The Wallissa” on laivastossa, Walter oli itseasiassa armeijassa, A-komppaniassa, 3. pataljoonassa, kahdeksannessa jalkaväessä. Hän oli ensimmäinen henkilö jonka vierellä seistessäni tunsin hänen huokuvan todellisen rock-tähden mystiikkaa.

Walter katosi taisteluissa Vietnamissa maaliskuussa 1968. Hän esiintyy edelleen jotakuinkin tasaisin väliajoin mielessäni: muistan tavan jolla hän seisoi, pukeutui ja piti tamburiinia sekä hänen arkisen viileytensä ja vapautensa. Hän oli mies, joka asenteellaan ilmaisi että ”voit uhmata kaikkea tätä, kaikkea mikä on olemassa, kaikkea mitä sinulle on opetettu, rakastamista ja pelkäämistä ja silti olla ookoo”. Hän oli valtava menetys meille, rakkailleen ja paikalliselle musiikkiskenelle. Kaipaan häntä yhä.


The Wall on kaunis laulu. Kuten ensimmäinen säkeistö kertoo, se on kuin kirje Brucelta Cichonille. Vanha ystävä vierailee The Wallilla, eikä kyyneleiltäkään vältytä. Muistoihin toveri on jäänyt iloisena läksiäisjuhlissaan. Viittaus Robert McNamaraan pohjaa siihen, että hän toimi Yhdysvaltain puolustusministerinä vuosina 1961-1968 eli juuri Vietnamin sodan aikaan. Hän sanoi olevansa pahoillaan että monille kävi niinkuin kävi: laulun kertojaa se ei tässä hirveästi lohduta.

Cigarettes and a bottle of beer this poem that I wrote for you
This black stone and these hard tears are all I got left now of you
I remember you in your Marine uniform laughin’, laughin’ at your ship out party
I read Robert McNamara says he's sorry


Toinen säkeistö on suoraa muistelua. ”Billy” soitti paikallisessa bändissä, joka oli parasta mitä heidän ja kertojamme pieni kotikaupunki saattoi tarjota. Nyt sitä ei enää ole, vaan jäljelle ovat jääneet enää ne, jotka laittoivat miehet sotimaan. Enää ei ole sijaa anteeksiantamiselle, ei edes anteeksipyynnöille.

Your high boots and striped T-shirt, Billy you looked so bad
You and your rock-n-roll band you were best thing this shit town ever had
Now the men who put you here eat with their families in rich dining halls
And apology and forgiveness got no place here at all at the wall


Kolmossäkeistössä kertoja pyytää anteeksi ettei ole muistanut antaa aikaa toverilleen ja pohtii muistaisiko ”Billy” hänet jos näkisi hänet nyt. Hänen omat muistonsa ovat kirkkaita. Viimeisessä säkeistössä mukaan liittyy haikeasti maalaileva haitari. ”Dog tag” viittaa tunnuslevyyn, jolla asevoimat identifoivat kaatuneet. The Wall on anteeksiantamaton paikka.

I’m sorry I missed you last year, I couldn't find no one to drive me
If your eyes could cut through that black stone, tell me would they recognize me
For the living time it must be served, the day goes on
Cigarettes and a bottle of beer, skin on black stone


On the ground dog tags and wreaths of flowers, with ribbons red as the blood
Red as the blood you spilled in the Central Highlands mud
Limousines rush down Pennsylvania Avenue rustling the leaves as they fall
Apology and forgiveness got no place here at all
Here at the wall


High Hopes-levyn materiaalilla Brucea säestävä muusikkojoukko vaihtelee biisi biisiltä. Tässä mukana ovat kuitenkin luottomiehet: itseasiassa urkujen takana (kuten lämpimästä soundista voi päätelläkin) on itse Danny Federici, joka menehtyi melanoomaan vuonna 2008. Itsessäni tämä herättää juuri siksi haikean lämpimän tunteen jokaisella kuuntelukerralla: vaikka osa klassisesta ESB-miehistöstä on jo poistunut suurempiin orkestereihin, niin taika on edelleen olemassa. Sovitus on riisuttu, itselleni tulee aina mielikuva, jossa bändi istuu ringissä soittaen harkittua, tyylikästä taustaa kauniille tarinalle.

[iframe src="http://www.youtube.com/embed/GR7liJUaZ3A" width="640" height="340"]

[iframe src="http://www.youtube.com/embed/j3m0BXVKPu0" width="640" height="340"]

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Toomion TOP100: 74.Cynic – Kindly Bent to Free Us

Tuottaja: Paul Masvidal, Sean Reinert, Sean Malone
Nauhoitettu: 2013
Julkaistu: 14.2.2014
Levy-yhtiö: Season of Mist

SINGLET
Kindly Bent To Free Us

Cynic on kuin lihaa, jota pitää hauduttaa todella pitkään, ennen kuin se luovuttaa parhaan puolensa aistittavaksi.

Musiikillisesti se on kuin ruuanlaitto-ohjelmien makujentunnistustehtävä. Sitä pitää maistella monen monta kertaa, ennen kuin voi sanoa, mistä soppa koostuu. Nopealla vilkaisulle se näyttää helpolta progemetallilta, mutta lopulta se on kuin bouillabaisse-keitto, joka muodostuu mielettömän monesta eri raaka-aineesta. Vaikka lilluvatkin aika vahvassa metalliliemessä, löytyy tältäkin levyltä elementtejä popista, ambientista ja indie-hippimusiikista.

Levy ei ole mitenkään tavallisesti miksattu. Sean Malonen nauhattomat bassot ovat hyvin vahvasti esillä. Paul Masvidalin laulu kuulostaa siltä, kuin olisi koko ajan kolmeääninen stemma menossa. Ja voihan se ollakin. Sean Reinertin rummut taas ovat hajautettu jännästi niin, että sieltä tulee diskanttia ja hyvin matalaa bassotaajuutta. Nauhaton basso ja kitara kun hoitaa tuon keskiosaston. Alaa harrastaneiden mielestä tämä oletus on varmaan hyvin heikko, mutta siltä se kuulostaa.

"Bassokikkailu on se vähän omituisempi mauste, joka vaatii totuttelua."


Sävellyksiä on oletetusti mietitty kauan ja siirtymiä on hiottu tuntikaupalla. Melodiat ovat omaperäisiä. Ne voisivat toimia jopa Flow-festareilla riisutumpina versioina. Yliluonnollinen bassokikkailu vie välillä pohjaa hyviltä melodioilta. Se on osittain jopa kikkeliheviosastoa. Tämä tekee levystä myös mielenkiintoisen. Se on se vähän omituisempi mauste, joka vaatii totuttelua.

Jos kaipaa uutta ruokalajia, johon ei heti kyllästy, niin tässä on teille avokadopasta. Itse voitte päättää, missä tilaisuudessa tämä parhaiten maistuisi.

PARHAAT HETKET
Infinite Shapes – Tylsähköstä ja abstraktista nimestään huolimatta levyn eniten hyräiltävä kappale.

EI LÄHDE
Holy Fallout – Kertosäe on taustaltaan minunkin korvaan liian sekava.

https://open.spotify.com/album/5R0EiTkY0eE1VW7GQWozdz

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Toomion TOP100: 79. Yann Tiersen - Infinity

Tuottaja: Yann Tiersen
Nauhoitettu: 2014
Julkaistu: 16.4.2014
Levy-yhtiö: Mute

Wikipedia kuvailee tämän musiikin folkiksi, akustikseksi tai indie rockiksi.

Höpöhöpö. Ei tämä ole mitään niistä. Ainakaan niin, että näistä mikään voisi musiikkia kuvata sellaisena kuin se on. Elokuvamusiikki on varmaan lähes paras kuvaus, eikä sekään ole riittävä. Pidetään tätä ihan vain musiikkina.

"Levyä ei myöskään pitäisi jättää taustamusiikiksi, vaikka se tavallaan on juuri sitä. Se on elokuvamusiikkia ilman elokuvaa."


Levy ei ole outo vaikkei se ole millään muotoa tavallistakaan musiikkia. Levy ei myöskään ole hankalaa kuunneltavaa, vaikka se vaatiikin useamman kuuntelukerran. Levyä ei myöskään pitäisi jättää taustamusiikiksi, vaikka se tavallaan on juuri sitä. Se on elokuvamusiikkia ilman elokuvaa. Se vaatii oikeanlaiset näytökset ja oikeanlaiset maisemat, riippumatta siitä liikutaanko niissä oikeasti vai mielikuvituksen avulla. Eräs elokuvaohjaaja onkin todennut, että Tiersenin musiikin kohdalla pahin osa on valinta, sillä jokainen kappale sopii elokuvaan kuin elokuvaan.

Vaikka Yann Tiersenin tunnetuin teos onkin Amelie-elokuvan Soundtrack, on minusta Infinity miehen parasta jälkeä. Mies soittaa jos minkälaista kilkutinta ja osaa sen lisäksi luoda hienoja melodioita ja kauniita lauluharmonioita. Kuunnelkaahan kuinka monessa kappaleessa kellopelit soivat taustalla. Nii-in, pirun monessa, vaikkei niitä aluksi huomaakaan. Mies on itse sanonut, ettei koe musiikkia klassiseksi tai pop-musiikiksi, vaan tekee musiikkia poimien vapaasti kaikkea, mikä kuulostaa hyvältä, koska sellaista elämä on.

Levyltä ei löydy odotusten vastaisesti ranskan kieltä. Sieltä löytyy englannin, fäärin, islannin ja bretonin kieltä.


Hämmentävästä kuvauksesta huolimatta tämä levy on todella sellainen, joka kannattaa kuunnella. Erilaisten värien luonti sävelien avulla on onnistunut erinomaisesti. Oman sävynsä niihin tuo myös kappaleissa käytetyt kielet. Sieltä ei nimittäin odotusten vastaisesti löydy ranskaa vaan englannin lisäksi fäärin, islannin ja bretonin kieltä. Ei ihan tavanomaisimpia vaikka Islanti on musiikkikentällä vahvoja otteita aiemmin näyttänyt.

Samankaltaisuutta voi varmaan hakea sellaisista artisteista kuin Air ja Jean Michel Jarre. Yllättäen nämä bändit tulevat juuri Ranskasta. Suomalaisista ehkä Magyar Possea lähennytään kierron joissain vaiheissa. Ehkä eniten ilmaisun osalta.

Jos on ihmisenä sellaista tyyppiä, että voi kuunnella musiikkia nukkumaan mennessä, ei tämä ole ollenkaan hullu vaihtoehto siihen tarkoitukseen. Matka muihin tunnelmiin alkaa heti ensimmäisestä kappaleesta.

PARHAAT HETKET
Aer Mahen Bihan – Synkkä ja jotenkin myös merellinen kappale.

EI LÄHDE
Meteorites – Oikeastaan vain levyn lopetus. Ei muuta.

https://open.spotify.com/album/3UH6S1zAB2BDhUQmtuyKSp

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Atso's Time Machine: 2014 & Tom Petty and the Heartbreakers - Hypnotic EyeAtson Aikakone: 2014 & Tom Petty and the Heartbreakers - Hypnotic Eye

Tom Petty and Heartbreakers' new album Hypnotic Eye has been praised in many occasions and I have been thinking about buying it while browsing through record shelves. However, I just came to listen to it last week: I'm glad I finally did. The album's full of great rock music played by a real Band. It also has powerful songs written by the man himself, mr. Tom Petty. The veterans show that it doesn't take wonders to make great music.




Hypnotic Eye starts with the song American Plan B. It has got ragged riffing, fuzzy guitar and the familiar, creaky way of singing. ”I’m gonna make my way through this world someday / I don’t care what nobody say”. When the song gets to it's chorus the atmosphere opens up and the band's playing has got air. The guitar fill in the chorus is touchingly leaning forward, it definitely hasn't been placed in perfect timing with Pro Tools. This song can be taken' as kind of a sequel to the 1977 classic song American Girl.

Fault Lines starts interestingly with Mike Campbell's guitar, there's even wah-wah there somewhere. The ambience is melancholic and wistful, Petty's sound fits this life experience demanding text great.

”And I've got a few of my own
I've got a few of my own fault lines
Running under my life”


The interlude with fuzz guitar and harmonica is pretty catchy and works well.

Red River is a great song. The vocal melody and the guitar line going underneath are supplementing each other nicely. Meanwhile there's an electric guitar being played above the landscape, painting tones with simple chords.

This one also has upstanding chorus and the feel opens up before closing in on the following verse.

”So meet me tonight by the Red River
Where the water is clear and cold
Meet me tonight by the Red River
And look down into your soul
Look down into your soul”


The bridge and guitar solo feel like coming from a different song. The solo has got a nice acoustic guitar sound until the band jumps in and the guitar solo changes to an electric one.

It's a great song with the sections supporting each other. One of the best pieces on the album.

The fourth track, Full Grown Boy, is almost jazz. Petty and the band show how they're capable of swinging from one feel to another. The band plays barely and intimately while Petty joins with style.


The line ”full grown boy” is an interesting one and it's amazingly apt. There's something magical and beautiful in the atmosphere, it makes my spine tingle...


”Can you see her in the fire light
Hear how soft and low she sings
How’m I gonna tell her that I love her
When words don’t mean a thing
And I’m a full grown boy”


Immediately after the dusky ambience the album gets back to rocking with All You Can Carry. Because the record popped in different sound, now this rock-band sound feels to work even better.

In the verses there's some similarity to Red River, but this one's chorus is more simple, almost lingering. The past is left behind and all that's taken along and remembered are the things needed. Petty's sound grinded by rock miles gives this song a great tinge.

”There's something moving in the dark outside
I gotta face it when it hits the light
No one can say I didn't have your side
No one can say I left without a fight”


Power Drunk is somehow a neutral song. ”Can you see me against the sun? / crying out to reach someone”. Nice riffing flavoured with fuzz. The clean sound of the guitar is also pleasant. This kind of ”lazy” american rock isn't exactly my cup of tea...

Forgotten Man continues the album with more rocking feel, starting with an overdriven guitar played through a tremelo effect. The band plays great once again! And the term ”forgotten man”, while sung by Petty, sounds pretty credible. This song doesn't straggle, it just keeps on rocking straight forward.

The next song coming is one that rose as one of the album's jewels right from the first listens: Sins of My Youth. There's an almost Agents-like hazy feel and sound in the song, that's clearly the most beautiful one on the album.

”When the past gets up in your face
Memories slide out of place
All those things that were hidden away
Ain't so bad in the light of day


Oh...
Let me tell you the truth
I love you more
Than the sins of my youth”


Here's a song that's got nothing too much. Sins of My Youth goes to my soul every single time. If somebody sings a line ”I love you more / than the sins of my youth”, it means he's talking about pretty powerful feelings. Damn, what a beautiful song.


U Get Me High. The guitar sounds differ from the previous songs, it's more overdrive than fuzz. The bass guitar sounds more prominent also. This song is just a little ”too slow”, it feels like it's prances forward leaning backwards.

I guess this a love song in a manner of Tom Petty.

”You get me high
You get me high
You give me something so deep
You get me high”


In the outro the band plays greatly as one piece, the ending section could have been even longer!

Burnt Out Town is more bluesy material with it's piano fills and harmonica. The theme of this song has been dealt with in many songs and especially by these veteran rockers. The youngsters don't sing about these things this way too often. The harmonica played through a bullet-mic rocks!

There's also a piano solo in this one: it means more blues. The song is carried by drums and bass and not guitar, like the rest on this album.

”Yeah, it's a burnt out town
It's going down but no one knows
Yeah, it's a burnt out town
Ain't dead but getting close”


Shadow People. Hypnotic Eye gets to it's end with a great final track. I think the song's ”shadow people” describe the people often referred to only as ”they”, who always do everything and often screw things up. They do this and they do that, but no one can name them. The song can also be taken in a way that everyone goes where they go and no one else can know it. ”Shadow people / in shadow land”.

”That one's thinking of great art and eloquent words
That one's strapped on a gun and joined up with the herd
That one's saving up water, got some food stored away
For the war that is coming on the judgment day”


The chords and scenery of this song have some tone of wisdom in them. The keyboard pad and the guitar pattern bring some magic and mysticism. Especially the interlude that tinkles while the bass pumps a few selected notes has a great tension.

Shadow People's lyrics have something to say against the U.S. like the opening song of the album.

”And this one carries a gun for the USA
He's a 21st Century man
And he's scary as hell cause when he's afraid
He'll destroy everything he don't understand”


This one's clearly the longest track on the album. Petty & the Heartbreakers isn't best known about long songs otherwise. It has a long outro that hovers in the air and then tails off, until Petty steps forward with just an acoustic guitar. ”Waiting for the sun to be straight overhead / 'Til we ain't got no shadow at all”.






Hypnotic Eye wasn't in the top positions for nothing when selecting the best rock records of 2014. The songs are strong not only independent but also as parts of the album. Especially the trio of Red River, Sins of My Youth and Shadow People are such songs that you hear these days way too rarely in a music world in which disposable material and radio hits weigh too much.


https://open.spotify.com/album/55dSc0Ry199sq95DwnHFFaTom Petty and the Heartbreakersin uutta Hypnotic Eye-levyä on hehkutettu monissa paikoissa ja itsekin olen sitä hypistellyt levyhyllyjä kierrellessä. Kuunteluun se tuli kuitenkin otettua vasta viime viikolla: onneksi tuli. Hienoa rock-soitantaa aidon bändin soittamana ja tehokkaita lauluja vanhan herran Pettyn kirjoittamina. Vanhat jermut näyttävät, ettei toimivaan musiikkiin ihmeitä tarvita.




Hypnotic Eye käynnistyy raidalla American Plan B. Rouheaa riffittelyä, fuzzahtavaa kitaraa ja tuttu, nariseva laulusoundi. ”I’m gonna make my way through this world someday / I don’t care what nobody say”. Kertosäkeeseen tultaessa laulu ja ilmapiiri ”aukeaa” ja bändin soitossa on tilaa. Kertosäkeen kitarafilli on hellyttävästi nokallaan, sitä ei olla Pro Toolsilla aseteltu kohdalleen. Tätä laulua voi pitää tietynlaisena jatko-osana vuoden 1977 American Girlille.

Fault Lines lähtee mielenkiintoisesti Mike Campbellin kitaroiden voimin, kuullaanpa seassa myös wah-wahia. Laulun tunnelma on melankolinen ja haikea, Pettyn laulusoundi sopii tähän elämänkokemusta vaativaan tekstiin mahtavasti.

”And I've got a few of my own
I've got a few of my own fault lines
Running under my life”


Huuliharpulla sävytetty fuzz-kitaravälike on ihmeen tarttuva ja toimiva.

Red River puolestaan on erinomainen biisi. Laulumelodia ja sen pohjalla kulkeva kitaralinja täydentävät toisiaan. Samalla maiseman yläpuolella kulkee pehmeä, sointuja maalaileva sähkökitara.

Kertosäe on tässäkin komea ja tunnelma aukeaa, ennenkuin sulkeutuu taas seuraavan säkeistön myötä.

”So meet me tonight by the Red River
Where the water is clear and cold
Meet me tonight by the Red River
And look down into your soul
Look down into your soul”


Väliosa ja soolo ovat kuin eri biisistä. Tässä osassa kuullaan hienoa akustista kitarasoolosoundia, kunnes bändi hyppää sisään ja kitarasoolo vaihtuu sähköiseksi.

Onpas hieno biisi, jossa osat täydentävät toisiaan. Levyn parhaimmistoa.

Nelosraita Full Grown Boy on liki jatsia. Petty ja bändi näyttävät, miten pystyvät syöksymään tunnelmasta toiseen. Paljasta soitantaa, johon Petty lauluäänellään jälleen ui sekaan tyylikkäästi.


”Full grown boy” on mielenkiintoisesti ja hämmästyttävän osuvasti sanottu. Tunnelmassa on jotain maagista ja kaunista, selkäpiitä kutkuttavaa.

”Can you see her in the fire light
Hear how soft and low she sings
How’m I gonna tell her that I love her
When words don’t mean a thing
And I’m a full grown boy”


Välittömästi hämyilyn jälkeen palataan rock-meininkiin All You Can Carryn avulla. Kun välissä käväistiin erilaisissa soundeissa, niin tämä bändisoundi kuulostaa entistä toimivammalta.

Säkeistössä on jotain samaa kuin Red Riverissä, mutta kertosäe on simppelimpi, liki hieman viipyilevä. Mennyt jätetään taakse ja otetaan mukaan ja muistetaan vain se, mitä tarvitaan. Tässäkin Pettyn rock-kilometrejä nähnyt soundi tuo tekstiin oman säväyksensä.

”There's something moving in the dark outside
I gotta face it when it hits the light
No one can say I didn't have your side
No one can say I left without a fight”


Power Drunk on jotenkin tasapaksu raita. ”Can you see me against the sun? / crying out to reach someone”. Fuzzilla höystettyä riffittelyä. Myös clean-soundi miellyttää. Tällainen ns. ”laiska” amerikanrokki ei ihan lähde...

Forgotten Man jatkaa rokkaavammalla otteella startaten tremolon läpi ajetulla särökitaralla. Bändisoitto skulaa taas! Termi ”forgotten man” istuu jälleen Pettyn suuhun aika uskottavasti. Tämä biisi ei rönsyile turhia vaan rokkaa suoraviivaisesti eteenpäin.

Sitten tuleekin ensikuunteluista saakka yhdeksi albumin helmistä noussut Sins of My Youth. Tässä biisissä on liki agentsmaisen utuinen tunnelma ja soundi. Ylivoimaisesti albumin kaunein laulu.

”When the past gets up in your face
Memories slide out of place
All those things that were hidden away
Ain't so bad in the light of day


Oh...
Let me tell you the truth
I love you more
Than the sins of my youth”


Tässä on biisi, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Uppoaa joka kuuntelukerralla sieluun saakka. Jos sanoo, että ”I love you more / than the sins of my youth” niin silloin ollaan aika voimakkaissa tunteissa. Onpa kaunis laulu.


U Get Me High. Kitarasoundit ovat erilaiset kuin aiemmissa, enemmän overdrive kuin fuzz. Bassokin enemmän pinnassa. Tämä biisi on juuri pykälän ”liian hidas”, soitto ikäänkuin tepastelee eteenpäin hieman takanojassa.

Kai tämä jonkinsortin rakkauslaulu on Pettymäiseen tyyliin.

”You get me high
You get me high
You give me something so deep
You get me high”


Outrossa bändi soittaa hienosti yhtenä palikkana, olisi voinut olla pidempikin loppusoitto!

Burnt Out Town on bluesihtavaa materiaalia pianotilutuksineen ja huuliharppuineen. Tätä teemaa on käsitelty aika monissa biiseissä, usein juuri näiden konkareiden toimesta. Ei nuorisokaarti tästä tällä tavalla useinkaan laula. Bullet-mic-huuliharppu rokkaa.

Tässä kuullaan myös pianosoolo: eli lisää bluesia. Tätä kuljettaa rummut-basso-akseli eikä kitara.

”Yeah, it's a burnt out town
It's going down but no one knows
Yeah, it's a burnt out town
Ain't dead but getting close”


Shadow People. Hypnotic Eye tulee päätöksensä loistava lopetusraidan myötä.. Itse ymmärrän tämän laulun niin, että ”shadow people” on kuin niin usein puhekielessä esiintyvät ”ne”, jotka tekevät aina kaiken ja useimmiten pilaavat asiat. Ne sitä ja ne tätä, vaikkei kukaan osaa nimetä ketään. Toisaalta tämän voi ottaa myös niin, että itse kukin menee minne menee eikä sitä kukaan muu voi tietää. ”Shadow people / in shadow land”.

"That one's thinking of great art and eloquent words
That one's strapped on a gun and joined up with the herd
That one's saving up water, got some food stored away
For the war that is coming on the judgment day"


Soinnuissa ja maisemassa on jotain elämänviisauden sävyä. Kosketinmatto ja kitarakuvio tuovat tähänkin magiaa ilmaan ja tiettyä mystisyyttä. Varsinkin väliosassa, jossa kilkatellaan ja basso jumputtaa paria nuottia, on melkoinen jännite.

On tässä myös tekstissä samaa USA:n meininkiä vastaan sanomista kuin levyn avausraidassa.

"And this one carries a gun for the USA
He's a 21st Century man
And he's scary as hell cause when he's afraid
He'll destroy everything he don't understand"


Kyseessä on levyn selkeästi pisin raita, Petty & Heartbreakershan ei ole tunnettu pitkistä biiseistä muutenkaan. Pitkä outro, joka kuin leijuu ilmassa ja hiipuu sitten pois, kunnes esiin astuu vielä Petty akustisen kitaran kera: ”Waiting for the sun to be straight overhead / 'Til we ain't got no shadow at all”.






Hypnotic Eye ei turhaan ollut monien listojen kärkisijoilla, kun valittiin vuoden 2014 parasta rock-levyä. Biisit ovat vahvoja paitsi itsenäisinä niin myös albumin osina. Erityisesti kolmikko Red River, Sins of My Youth ja Shadow People ovat sellaisia lauluja, että nykypäivänä harvoin tulee vastaan musiikkimaailmassa, jossa kertakäyttömateriaali ja radiosoitto painavat liian paljon.


https://open.spotify.com/album/55dSc0Ry199sq95DwnHFFa

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Toomion TOP100: 86. Saor - Aura

Tuottaja: Andy Marshall
Julkaistu: 6.6.2014
Levy-yhtiö: Fortriu Productions

”Tunnelmallista black metallia” eli paskat soundit ja pirun pitkiä kappaleita. Tämä oli oletus tästä levystä ennakkoon.

Jostain syystä levy tuli vastaan lähes jokaisesta "parhaat metallilevyt vuonna 2014"-listasta. Kun olin joka tapauksessa kuunnellut satoja levyjä listaa varten, kuuntelin tämänkin. Se yllätti.

Tämän ikäisenä ei bändin saatanallisuus tai sen puute enää tee minkäänlaista vaikutusta suuntaan tai toiseen. Kuuntelen vain musiikkia riippumatta siitä, mitkä bändin tarkoitusperät sanomalleen ovat. No ei ihan näin mustavalkoista ole tämäkään, mutta varsinkin örinäbändeissä eivät lyriikat ole ensimmäinen osa, johon tulee huomiota kiinnitettyä.

Tämä bändi edustaa skottihaaraa, jossa harvemmin vanhaa sielunvihollista kaveerataan. Voisi olettaa, että kohderyhmänä eivät olekaan teinit vaan keski-ikäiset miehet. Miksi? Siksi, että tämän jälkeen tulee suunnaton mielihalu katsoa Braveheart. Ja jos sitä pitää hyvänä elokuvana, täytyy olla keski-iässä. Ainakin lähelle sitä.

"Tähän genreen vaan kuuluu, että ääni tulee maan alta tai metsän syvyyksistä."

Heti ensikuulemalla tietää, että meininki on ambientia. Lue epäselvää. Se ei ole sama asia kuin huonot soundit. Tähän genreen vaan kuuluu, että ääni tulee maan alta tai metsän syvyyksistä. Sammaleen ja turpeen tuoksuisena. Levy ei oikeastaan ole edes kovin raskas. Sanoisinko, että vähän raskaampaa Sigur Rosia. Hyvää tunnelmamusiikkia. Metalliksi luokittelu on jopa vähän harhaanjohtava tämän albumin yhteydessä. Raskasta post-rockia?

Koska yhteys bändiin on itselläni niin lyhytaikainen, vien tämän sinne Skotlannin soille ja nummille. Hyvä levy. Antakaa mahdollisuus.

PARHAAT HETKET
The Awakening – Sopivasti skottiviskiä ja nummille haudattuja miekkoja

EI LÄHDEFarewell – Liian vähän skottiviskiä ja nummille haudattuja miekkoja