Keikkaa edeltävät päivät
Bruce Springsteen ja E Street Band kiersivät Eurooppaa jo kaksi edellistä kesää 2023 ja 2024, mutta jälkimmäisenä iskenyt Brucen lauluäänen vienyt tauti pakotti siirtämään neljä keikkaa vielä kesälle 2025. Noiden siirrettyjen keikkojen ympärille rakennettiin sitten yhteensä 16 keikan Euroopan kiertue ja aiemmin nimetön rundi sai kolmannelle ”kaudelleen” nimeksi The Land of Hope and Dreams Tour. Allekirjoittaneella ei ollut alun perin enää tarkoitus lähteä bändin perässä maailmalle, olihan 2023-2024 tullut nähtyä mukavat yhdeksän keikkaa. Totesin kuitenkin vuosi sitten ääneen Vaskiradiossa, että jos ”helppo Saksa” mahdollistuisi, niin sinne voisi lähteä. Niinpä kun joulukuussa kalenteri alkoi selkiytyä ja Frankfurtin keikalle ilmaantui ylimääräinen satsi lippuja myyntiin, piti mahdollisuus hyödyntää ja tarttua hetkeen. Luvassa oli ensimmäinen reissu Saksaan!
Finnairin hämminkien takia lentojen kanssa oli jännitettävää loppuun saakka, mutta molemmat lennot lähtivät matkaan niinä päivinä kuin pitikin. Ensimmäinen oli tosin sen verran myöhässä, ettei jonotusnumeron haku onnistunut vielä maanantai-iltana eli kaksi päivää ennen keikkaa. Tiistai-aamuna kuitenkin stadion löytyi ja kämmenselkään iskettiin numero #282. Ihan hyvät paikat luvassa, kun aiemminkin on pari kertaa ollut numero noilla main. Saksalainen järjestelmällisyys oli vain myytti, kun käytiin järjestäytymässä jonoihin kolmesti tiistaina ja kertaalleen keskiviikko-aamuna ennen keikkaa.
Frankfurtissa piisasi lämmintä koko reissun ajan celsiusten pysyessä oikeastaan koko päivän yli +25 asteen. Keskustasta oli helppo reilun kymmenen minuutin ratikka-ajelu + kilometrin käppäilymatka stadionille, jota tuli siis rampattua ”roll calleissa” muutaman kerran ja kertaalleen juostuakin hotellille.
Keikkapäivä
Keskiviikkona eli keikkapäivänä stadionille saavuttiin lopullisesti klo 14 ja hieman ennen klo 16 oltiin stadionin nurkalla jonossa, kun soundcheck alkoi. Siinä kuultiin nopeasti ”Letter to You” sekä pieni pätkä stemmojen harjoittelua, sanoisin kyseessä olleen ”Chimes of Freedom”. Stadionille mentiin neljän jälkeen, keikan alkamisajaksi oli ilmoitettu 19.30.
Stadionilla etsin mukavan paikan hieman keskilinjasta vasemmalle eli Nils Lofgrenin puolelle. Siinä hetken paikkaa pidettyäni totesin että on pakko käydä vessatauolla sekä ostamassa juotavaa, ettei tule uupelo helteessä. Totesin vieressä olleelle herralle, että ”can you keep me a spot” ja käväisin ostamassa kalliin Pepsin, josta jäi tosin matkamuistoksi Springsteenin kuvalla ja kiertueen nimellä varustettu muki. Takaisin tullessa em. herrasmies totesi selkeästi suomeksi, että ”tunnistan tuon numerosi”, sillä olin jakanut sen suomalaisten Bruce-foorumille. Reissun ainoa suomalainen osui siis stadionille viereen.
Stadion alkoi täyttyä ja kuhina kävi siihen malliin, että keikka alkoi muutaman minuutin etuajassa. Olin etukäteen jo varautunut, että tunteet saattaisivat ottaa vallan jos erehtyy tiedostamaan että kyseessä saattaa olla viimeinen kerta tuon pumpun keikalla. Ensimmäiset kyyneleet kihosivat silmiin jo avauskappaleen No Surrender aikana. Olin kuullut saman laulun avauskappaleena kertaalleen aiemmin, Dublinissa kolmoiskeikan ensimmäisenä iltana toissa vuonna: sillä keikalla, jolla palasin Bruce-keikoille vuosikymmenen tauon ja kaiken maailman (korona-)hässäköiden jälkeen. Nyt tuntui kuin ympyrä sulkeutuisi, kun taas oltiin uudessa maassa maailman parhaan bändin soittaessa ehkä viimeistä kertaa.
Toisena soi kiertueen nimilaulu Land of Hope and Dreams, jota edisti jo kesän aiemmilta keikoilta tuttu palopuhe:
The mighty E Street Band is here tonight to call upon the righteous power of art, of music, of rock and roll in dangerous times.
In my home, the America I love, the America I've written about that has been a beacon of hope and liberty for 250 years, is currently in the hands of a corrupt, incompetent, and treasonous administration.
Tonight, we ask all who believe in democracy and the best of our American experience to rise with us. Raise your voices against authoritarianism and let freedom ring.”
Setin alkupää olikin tätä teemaa, kun jatkoksi kuultiin 2000-luvulta Death to My Hometown sekä keikkojen alkuun jälleen jumittunut Lonesome Day.
Seuraava todellinen huippuhetki oli My Love Will Not Let You Down. Sen laulun olen kuullut kahden viime vuoden aikana useilla keikoilla, mutta tällä kertaa sekin liikutti kyyneliin asti. E-kadun bändi soitti lyömättömästi ja biisi iski vasten kasvoja kuin sen olisi kokenut aikoinaan ensi kertaa Live in New York City-keikkataltioinnilta.
Rainmaker oli noussut settiin uuden teeman myötä. Letter to You-levyltä eli vuodelta 2020 peräisin oleva kappale oli yksi setin kohokohtia ja se omistettiin ”for our dear leader”. Bruce väänsi loppuun raisun kitarasoolon.
Biisilistan rivit seitsemän ja kahdeksan olivat iltaman väkevintä osastoa. Ensin Atlantic City, joka pääsi jotenkin yllättämään ja jonka kohdalla taisi päästä ensin spontaani riemunkiljaisu ja sitten taas pienet kyyneleet silmäkulmiin. Perään Bruce huuteli bändille seuranneen biisin, joka siis tuli selkeästi biisilistan ulkopuolelta (tämän pystyi varmistamaan myös jälkikäteen nähtyään suunnitellun listan). Vuoron sai Trapped, joka kirvoitti yhdet kovimmista suosionosoituksista. Hiljaiset säkeistöt ja räjähtävä kertosäe, mahtava kappale.
Greatest hits-osaston kolmikon The Promised Land, Hungry Heart ja The River (olipa mahtava versio!) jälkeen päästiin tämän kesän politiikkasetin kovaan ytimeen. Ensin Youngstown, joka tässä kontekstissa on entistä räjähtävämpi. Seuraavaksi kuultiin ”oikeaoppisesti” eli vuosituhannen taitteen Reunion-kiertueen hengessä yllättävähkösti tänä suvena settiin itsensä yli vuosikymmenen tauolta kammennut Murder Incorporated, joka kohosi yhdeksi koko illan kovimmista vedoista. Vähän epäilytti että riittääkö herroilla enää potkua tähän biisiin, mutta kyllä vain riitti. Murderin perään vielä viime kesän Helsingin keikalla livesettiin elvytetty Long Walk Home, jonka kohdalla tuli jälleen liikutus: onhan se yksi 2000-luvun parhaista Bruce-lauluista, ellei peräti se paras.
Viimeisimmältä ”oikealta” studiolevyltä löytyvä House of a Thousand Guitars oli Brucen soolonumero akustisella kitaralla, ja sitä edelsi hieno puheenvuoro demokratian merkityksestä päättyen sanoihin ”at the end of the day, all we’ve really got is each other”. Kun laulu julkaistiin keskellä koronakurimusta syksyllä 2020, jaoin sen sosiaaliseen mediaan lainaten sen tekstin kohtaa ”so wake and shake off your troubles my friend / we’ll go where the music never ends”. Nyt heti lähes viisi vuotta myöhemmin sain kuulla sen elävänä saksalaisyleisön laulaessa juuri tuon mainitun kohdan melkoisella antaumuksella mukana. Hieno versio.
My City of Ruins lukeutuu lauluihin, joita on soitettu paljonkin mutta jotka eivät ole omalle kohdalleni useinkaan osuneet. MCOR oli itse asiassa tullut kuultua ainoastaan ensimmäisellä omalla keikalla eli legendaarisen pitkällä Helsingin Olympiastadionin iltana 2012. Sitäkin edelsi nyt pitkä puheenvuoro Bittanin säestäessä pianollaan: kovaa kommenttia jenkkien nykyhallinnosta. Lopuksi tuli jälleen hieno kaneetti: “Now, I have hope because I believe in the truth of what the great American writer James Baldwin said. He said, in this world, there isn't as much humanity as one would like. But there's enough.” Seurannut itse biisi oli melkoinen tunnelmapala kuten olettaa sopi, eikä tällä kertaa liian venytetty versio.
Because the Night on aina keikkatykki, niin myös Frankfurtissa. Kertosäkeet lauletaan aina täysin palkein mukana. Wrecking Ball kuullaan näemmä joka keikalla kuten The Rising myös, mutta tällä keikalla jälkimmäinen tuntui ehkä parhaalta ”Raisinkilta” mitä olen nähnyt, siinä oli jotenkin poikkeava tenho.
Badlands ja Thunder Road ovat puolestaan maailman parhaita lauluja. Aina kun ensin mainittu rykäistään käyntiin Maxin rumpufillillä, ovat juhlat valmiit. Thunder Roadin huuliharppuintro tuntuu kuin kädenojennukselta ja kutsulta kesäyön seikkailuun. Maaginen laulu.
Encoren avaukseksi Bruce totesi stadionin täyttäneen juuri keikkapäivänä vuosisadan ja heidän avanneen sen rock’n’rollille neljäkymmentä vuotta sitten. Vuoroon jyrähti itseoikeutetusti Born in the U.S.A. ja stadionin valot syttyivät kansanjuhlan merkiksi. Perään hyökättiin maailman parhaan bändin parhaan biisin eli Born to Runin kimppuun, ja sen olin päättänyt nauttia täysillä: jos oli viimeinen kerta, niin vedetään nyt keuhkot täyteen sitten.
Encoressa ei suuria yllätyksiä kuultu, mutta Bobby Jean oli tällä kertaa omalle kohdalle toivottu valinta Glory Daysin sijaan. Jäähyväisten jättö nimittäin sopi teemaan. Jakelta hieno, pitkä soolo loppuun kuten asiaan ja biisiin kuuluu. Setä Clarencen kuolemasta oli sattumalta myös tasavuosia, neljätoista. Yläkertaan omistettuja pätkiä oli useita keikan mittaan ja vielä kumarrus sen lopuksikin.
Dancing in the Dark (joka on muuten mahtava pop-kappale) sekä Tenth Avenue Freeze-Out olivat omia itsejään, encorejyriä. Twist and Shoutiin mahtui ylimääräisiä sooloja sekä melko improvisoidun oloinen yleisönhuudatuskilpailu. Encoren viimeisenä kuultiin tämän kesän setin herkkupala, joka herätti jo aiemmilla keikoilla pelkästään videostriimin välitykselläkin kylmiä väreitä: Bob Dylanin laulukirjasta lainattu mahtava Chimes of Freedom, jota bändi oli esittänyt viimeksi vuonna 1988. Maailmanmenoon ennen ja nyt osui Dylan aika mahtavasti, ja Brucekin toivoi laulua alustaessaan että ”take this home with you”:
“Starry-eyed and laughing as I recall when we were caught
Trapped by no track of hours for they hanged suspended
As we listened one last time and we watched with one last look
Spellbound and swallowed 'til the tolling ended
Tolling for the aching whose wounds cannot be nursed
For the countless confused, accused, misused, strung-out ones and worse
And for every hung-up person in the whole wide universe
And we gazed upon the chimes of freedom flashin'”
Näin oli jälleen yksi Bruce Springsteen ja E Street Band-keikka takana, kolmastoista omalle kohdalleni yhtä monen vuoden aikana. Jos se tuohon jäi, niin melkoisen kovaan keikkaan loppui. Nyt kun alkaa olla viikko kulunut, niin olen kääntynyt kannalle että vielä noita tulee: jos ei välttämättä noin isolla bändillä, niin jollain kokoonpanolla kyllä. Sellainen palo lavalla tuntui vielä käyvän. Hieno reissu ja hieno keikka. Kiitos Bruce ja bändi!
BIISILISTA, BRUCE SPRINGSTEEN & THE E STREET BAND @ FRANKFURT 18.06.2025:
