Vapun aikoihin ilmaantui Tikettiin myyntiin kummallinen keikka: saksalais-meksikolainen salsayhtye Die Seis Mescalinos esiintyisi vuoden ainoalla Suomen keikallaan Helsingin Tavastialla kesäkuun kolmantena päivänä. Kahden kympin arvoinen lippu tuli napattua heti ja ilmoiteltua keikkakavereillekin, että tämä ainutkertainen mahdollisuus kannattaa hyödyntää.
Keikkapäivän alkuillassa kello neljän jälkeen käppäiltiin Tavastian ovelle. Kun rock-kehdon ovesta kaupunkiin luikahti erehdyttävästi Juha Torvista muistuttanut harmaatukka, keikkakaveri Santtu totesi että ”jaahas, salaisuuksien kammio on paljastunut”. Jännitys tiivistyy.
Ehdin ensimmäiseksi jonon kärkeen Tavastian ovelle. Kun heti perään seuraan alkoi löytyä niin Eppu- kuin Springsteen-heimoista tuttua jengiä, niin parituntinen ennen ovien aukeamista meni joutuisasti tarinoita vaihtaessa ja edes pientä varjoa lämpimästi porottaneelta auringolta etsien.
Sisään päästiin luvatusti klo 19. Käveltiin suoraan saliin ja napattiin eturivin paikat kavereiden kanssa ja todettiin, että vaikka biisilista voitaisiin nähdä niin yritetään vältellä viimeiseen asti. Muisteltiin vanhoja keikkoja ja kerroin esimerkiksi, kuinka 2006 Kosketuksessa-ohjelman kuvauksissa melkein kuulin Pannaan pannaan bändin alettua tapailla sen säveliä, mutta Martti ei kuitenkaan tarttunut mukaan. Todettiin yksimielisesti että se oli varmaan lähimpänä osumaa sen kappaleen kohdalla, sitä ei kyllä koskaan tulla keikalla kuulemaan.
Salinkin puolella aika lensi siihen malliin, että puolitoistatuntinen vierähti ja keikka alkoi aika tarkalleen ilmoitettuna ajankohtana 20.30. Die Seis Mescalinos saapui lavalle muistuttaen kuitenkin erehdyttävästi Eppu Normaalia, mitä nyt Pantsella oli päässään sombrero. Martti kertoi heti alkuun, että bändi yritti hämätä yleisöä ja nähtävästi onnistui aika hyvin: porukka oletti keikalla olevan Eppu Normaalin mutta me olemme Die Seis Mescalinos ja versioimme Eppujen kappaleita.
Kuten olettaa sopi, oli settiin kaivettu harvemmin kuultua materiaalia koesoitettavaksi ennen kesän isoja keikkoja jotka alkaisivat kaksi päivää Tavastian jälkeen Bolt-areenalta. Aloitus oli heti sellainen, jota ei tullut esille missään ennakkospekulaatioissa: sähkökeikoilla yli kymmeneen vuoteen kuulematon Ei säästä perheen koiraakaan Paunon vastustamattomasti tulkitsemana. Perään Akun tehdas ja kertakaikkisen hyväntuuliset pirskeet olivat käynnissä viimeistä kertaa näissä merkeissä klubikeikalla.
Kolmosbiisin kohdalla jo spiikissä otti mahanpohjasta: mitä ihmettä! PANNAAN PANNAAN! Ei oltu taidettu soittaa neljäänkymmeneen vuoteen. Kulki mahtavasti ja yleisön hymyt tuntuivat leijailevan salin yllä. Mahtava nosto.
Fanisuosikit jatkuivat rokkaavammalla otteella Viinaa tsat tsat tsaa ja On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa saadessa vuoronsa vuosien jälkeen. Hipit rautaa oli ensimmäinen megahitti vuorossa ja oli oma vangitseva itsensä. Ruusukallion vankka soitto kiinnitti huomion.
Kultaista sadetta oli kuin olikin pitänyt paikkansa vielä sähkösetteihin siirryttäessä. Kun kävin talven akustisella kiertueella Hyvinkäällä jättämässä omat jäähyväiset sen tyypin keikoille, pyyhin kyyneleitä tämän biisin kohdalla ajatellen kuulleeni sen viimeistä kertaa elävänä. Nyt pyyhin taas silmäkulmia, kun sainkin kokea sen vielä kerran. Iltaman helmiä.
Sitten mentiin vielä hetkeksi albumiraitaosastolle. Talven setistä mukana pysyivät Viihteen kuningas, jonka paikkaa puoltaa tietysti Iiron piano, sekä Sotilaallinen tyhjiö, joka kuulutettiin jälleen bändin yhteislaulusuosikiksi ja kirvoittikin messevät kuorot. Koko illan tuntuikin että porukka lauloi mukana hienosti sekä palkitsi Iiron pianosooloja useampaan kertaan kuuluvin aplodein ja vihellyksin.
Setin yllättäjiin lukeutui seuraavaksi kuultu Tien päällä taas, jota ei oltu keikoilla kuultu sitten Ratinan keikan ja bändin 40-vuotisjuhlallisuuksien vuosikymmen sitten. Rullasi hienosti käyntiin päästyään. Sitä seurasikin hittikattaus startaten kolmikolla Vuonna ’85, Suomi-ilmiö ja Afrikka, sarvikuonojen maa. ”Kasiviis” meinasi tuntua joskus puhkisoitetulta, mutta keikkajyränä se on lyömätön. ”Afrikassa” meinasi olla mukavaa vaaran tuntua ja ne viidakkorummut toimivat aina. Yhteislaulusta ei tässä kohti keikkaa tarvinne erikseen mainita.
Saksassa ja Meksikossa ei kuulemma harrasteta kuin korkeintaan kaktushommia eikä bändi puolla viinalla läträämistä, mutta arvelivat soittaa Eppujen pari tunnetuinta juomalaulua, totesi Martti ja vuoroon tulivat totta kai Murheellisten laulujen maa sekä Baarikärpänen. Ensin mainittuun suhtauduttiin hienolla huokaisulla jälleen kerran ensimmäisen A-duurin laskeuduttua ja jälkimmäiseen osallistuttiin niin kuin keskiviikkoiltainen Tavastian yleisö vain suinkaan kykeni. Heti perään Iiro löi käyntiin Urheiluhullun, jonka jännite rakentuu nykyään hienosti biisin edetessä. Näytöille heijastetut kuvat olivat ennallaan.
Pääsetti loppui veret seisauttavasti Kun olet poissa merkeissä. Pimeällä lavalla sähköpianolla aloitettu ja hetken kuluttua kitarasankareiden mukaan liityttyä hiljalleen virittynyt teos oli (jälleen) illan kohokohta. Huikea, huikea esitys ja karvat pystyssä yleisössä. Tämän jälkeen kiitokset ja kumarrukset ennen takaoikealle siirtymistä.
Tässä kohtaa jo hahmotti, että soittamatta on vielä hittejä melkoinen läjä. Ylimääräisiä valitessa oltiinkin luotettu klassikoihin isolla koolla. Encoret avasti Kitara, taivas ja tähdet tilulii-kitaroineen: täyden kympin biisi nyt ja aina. Perään toinen samanmoinen eli Joka päivä ja joka ikinen yö ennen vuoden 1980 helmeä Puhtoista lähiötä, jonka loppuhuuma oli jälleen tehokas.
Klubikeikkahengessä tuli vielä toinenkin encore, kahden biisin mittainen. Njet njetin kohdalla tietää, että loppu häämöttää ja kun sen perään tuli vielä Kaikki häipyy, on vain nyt välähti jo mielessä että kohta tämä oikeasti loppuu lopullisesti. Onneksi on hienoja keikkoja vielä jäljellä. ”Ei huomista, ei eilistä, vain tämän hetken voit nähdä peilistä”.
Hyväntuulisuus paistoi koko Yhtyeestä kauas. Tuli jopa mielikuva, että Torvinen jäi tällä kertaa vähän paitsioon kun ei ollut tarvetta pitää yksin tunnelmaa yllä varsinkin Syrjän veljesten oltua molempien energisiä ja positiivisia hahmoja lavalla. Rytmiryhmä virnuili tuttuun malliin ja Iiro tutkaili yleisöä soittonsa lomassa useaan otteeseen.
Oli kaiken logistisen säädön väärti reissu. Saa nähdä tuleeko vielä ennen Ratinoita lähdettyä johonkin kesäfestareille, tällä hetkellä tuntuu että ehkä ei. Komea loppuhuipennus on luvassa parin kuukauden kuluttua.
