TOOMION TOP100:2. Type O Negative - Life Is Killing Me

Tuottaja: Josh Silver, Peter Steele
Julkaistu: 17.6.2003
Levy-yhtiö: Roadrunner

Suomessa 5. Jenkeissä 39.

SINGLET
-I Don’t Wanna Be Me
-Life Is Killing Me

Type O Negative oli ollut minulle käytännössä olemassa vain October Rustin ansiosta. Vihreänmustasta ilmeestä tuttu bändi antoi tällä albumilla selvän syyn palata kuuntelemaan heitä kuolemaakin synkemmän World Coming Downin jälkeen.

Levy on jokseenkin vakava, jopa surullinen ja masentava, mutta musiikissa on selkeästi iloisempi ote kuin edeltäjässään. Toki se on verhottu bändille ominaisen mustan huumorin kuosiin. Peter Steele oli aikaisempaakin masentuneempi, pahassa kokaiini- ja lääkekoukussa eikä muutenkaan jaksanut innostua juuri mistään. Se tältä levyltä kuuluu. Jostain syystä mies kuitenkin heräsi sävellysprosessiin. Omien sanojensa mukaan tekstien tekeminen oli raastavampaa kuin aikoihin, mutta säveltäminen kiinnosti kyllä.

Tuotanto oli entisenlainen eli soundit olivat harkittuja ja miksaus erotteleva. Bändin kaikki albumit harjoiteltiin ja sävellettiin kosketinsoittaja Josh Silverin kotistudiossa ja äänitettiin lopulta Systems Two-studiossa. Steele vei Silverin kotistudioon reilun levyllisen valmiita biisejä, joita sitten alettiin hioa äänityskuntoon. Tämä tapa oli toiminut hyvin, joten ei siihen muutoksia kannattanut tehdä.

Type O Negativea on isossa kuvassa pidetty aina gootti-bändinä. Itselleni se on enemmän crossover-bändi, joka poikkeaa monessa musiikkityylissä sävyttäen sen raskailla basso-/kitarasoundeilla. Life Is Killing Me on kuin olisi yhdistetty Black Sabbathin ja The Beatlesin parhaat puolet. Tämä ei tietysti ole mikään ihme, sillä molemmat bändit olivat Steelelle tärkeitä.

Albumi alkaa jälleen bändin kummallista huumoria ilmentävällä valinnalla. 1960-luvun kulttisarja The Munstersin tunnusmusiikin mukaelmalla. Sen jälkeen päästään itse asiaan. Steelen taito tehdä sanoituksia kahdella terällä oli vertaansa vailla. Populistisella ”kaikille sopivalla” ja samalla omasta elämästään kertovalla tavalla. Hän sai nämä puolet usein ahdettua jopa samaan biisiin. Toisena lähtevä I Don’t Wanna Be Me, joka oli toki hitti, mutta saattoi olla yhtä aikaa todella raastava kuvaus omasta henkisestä tilasta. Siinä sivussa se ottaa kantaa, kuinka vaikea nykymaailmassa lopulta on olla oma itsensä. Kappaleen sanoma jää usein sen erinomaisen videon jalkoihin.

Less Than Zerosta tulee aina mieleen Sealin julkaisut. sointukuluissa on hyvin paljon samankaltaista tunnelmaa. Kertosäkeen melodia, kosketinsoundit ja todella hienot taustalaulut Josh Silveriltä ja kitaristi Kenny Hickeyltä. Monessa tasossa kuuluvat laulut kertovat ammattitaidosta äänitystilanteissa. Kappaleen sanoitukset kertovat jälleen siitä kuoresta, jota Steele joutui yllään kantamaan:

”Of this man of Steele
Nothing is real
The truth be scant
Lord of idiots”

Todd’s Ship Gods (Above All Things) on kappale hänen isänsä muistolle. Type O Negative on täynnä tietynlaisia maneereita, jotka seuraavat bändiä joka paikkaan. Yksi niistä on Steelen R-kirjaimen lausuminen, joka tässä biisissä tulee hienosti esiin. Se on taidetta.

Ennen albumin julkaisua kävi niin, että albumi varastettiin ja se levisi raakaversiona nettiin. Tästä johtuen joidenkin kappaleiden nimissä on sulut ja niiden sisällä kappaleen nimi ennen tuota laitonta leviämistä. Näin tekemällä hankaloitettiin keskeneräisten versioiden löytymistä. Albumin nimi piti alun perin olla The Dream Is Dead. Se kuitenkin muutettiin. Muutos ei johtunut tietovuodosta vaan siitä, että bändi pelkäsi sen vihjaavan liikaa hajoamisen tai lopettamisen suuntaan.

Viidentenä, joidenkin mielestä homofobisena kappaleena kuullaan I Like Goils, joka ei kuitenkaan Steelen omien sanojensa mukaan ole sitä. Se on parodiaa ja provosointia, mutta myös tosi tarina Steelen roolista seksisymbolina. Hän oikeasti kärsi ahdisteluista niin nais- kuin miespuolistenkin fanien toimesta. Ystävien kertoman mukaan herra oli erittäin ystävällinen kaikkia kohtaan, riippumatta suuntauksesta tai ihonväristä. Olihan hän itsekin puolalaista verta.

…A Dish Better Served Coldly lipuu kauniina välipalana kahden naisista kertovan kappaleen välissä. Sijoittelultaan se voisi olla muuallakin, sillä melodia on erinomainen. How Could She?:ssä Steele luettelee kuuluisia naisia tai naishahmoja. Itse hän kertoo kappaleen riimitysten olleen erityisen vaikeita. Syyksi tällaisen kappaleen tekoon hän totesi seuraavaa: ”En aina haluaisi kirjoittaa tekstejä kuolemasta, seksistä ja masennuksesta. Uusien teksti-ideoiden keksiminen on vaikeaa.”

Tämän albumin nauhoituksia ennen Peter oli jo pari kertaa ollut vieroitushoidoissa. Koko elämänsä ahdistuneena kulkenut jättiläinen alkoi menettää uskonsa kaikkeen. Toinen sinkku ja albumin nimikappale kertovat hoitolaitosten kaksinaamaisuudesta ja ihmisen oikeudesta päättää omasta elämästään. Tai tässä ehkä paremminkin kuolemasta. Peter Steele ei pelännyt omaa kuolemaansa, mutta äitinsä kuolemaa pelkäsi. Enemmän kuin mitään muuta. Koko elämänsä synnyinkotinsa kellarissa asunut Steele kirjoitti Nettien äidilleen, vaikkei tämä vielä ollutkaan kuollut. Peter laulaa Nettien ehkä matalimmalla äänellä kuin koskaan ennen. Ääntä ei kuitenkaan ole muokattu, vaan bändi kertoo mataluuden johtuneen biisin henkilökohtaisuudesta.

(We Were) Electrocute tuo eniten mieleen The Beatlesin. Ehkä siitä tuotannosta juuri Penny Lanen. Rummut hakkaavat tiukasti tahtia jousien ja torvien kuljettaessa biisiä eteenpäin. Rummut muuten on tehty ohjelmoimalla. Ne on ohjelmoitu John Kellyn toimesta, mutta oikeasti niitä levylle ei ole soitettu. Electrocute oli yksi Steelen itse keksimistä sanoista. Kappale kertoo jälleen kerran menetetystä rakkaudesta. Bändi kääntää kauniin kappaleen äkkiväärälle kiertotielle sen viimeisellä säkeistöllä:

"Even though I still miss your lips
You're about as real as your tits"

IYDKMIGTHTKY (Gimme That). Siinäpä biisin nimi. Nimi tulee kertosäkeen sanoista "If you don't kill me, I'm going to have to kill you". Se on tyypillinen Type O Negative-biisi rauhallisine väliosineen. Kertosäkeessä jyrätään murskaavalla kitaravallilla kaikki mahdollinen. Loppu jää jumittamaan samaa riffiä, jota höystetään toisella riffillä ja moniäänisellä laululla.

Angry Inchissä tulee kertosäe ensimmäisen kymmenen sekunnin jälkeen. Kappalehan on cover-biisi musikaalista Hedwig and the Angry Inch. Siitä huolimatta se on aivan mahtava biisi. Aivan jumalattoman kova live-biisi. Sitä en tiedä, ehtikö bändi ikinä esittämään sitä livenä, mutta siihen se sopisi kuin nyrkki silmään.

Albumin päättää kolmen kappaleen timanttinen ryhmä. Ensin kuullaan Anesthesia, jota itse pidän ehkäpä jopa albumin parhaana kappaleena. Kauniiden, jopa iloisten sävelien avulla se kertoo esittäjänsä syvästä masennuksesta. Kappale oli niin synkkä, ettei Steele voinut esittää sitä jokaisella keikalla. Kaksi yksinkertaista lausetta kuulostavat julmemmilta kuin koskaan missään.

"I don’t need love
I don’t feel anything"

Drunk In Paris on lyhyt instrumentaali. Twin Peaksin soundtrackin parhaita paloja muistuttava sävelkulku jää usein kalvamaan mieltä. Steele kertoi säveltävänsä ensin biisit ja laulumelodiat ja sen jälkeen makustelevansa tuntumaa kauankin. Hän antoi kappaleen tekeytyä. ”Odotan, että sävelet kertovat millaisesta tarinasta kappaleessa voisi olla kyse.” Tämä kappale kertoo kaiken oleellisen ilman sanoja. Alkuperäisen albumin nimen mukaan otsikoitu The Dream Is Dead on sekoitus gootti rockia ja doomia. Jollain tapaa kappaleesta tulee mieleen myös bändi nimeltä The Cult.

Näitä Type O Negativen biisejä voisi soittaa poppina ja jopa akustisena. Steelellä on ollut ison kokonsa alla kuormittain sellaista Desmond Childin tapaista sävellyksen sujuvuutta. Sävellyksistä ja sanoituksista voi yhä uudelleen löytää paljon asioita, joita ei ole aiemmin tajunnut. Tokihan näissä kappaleissa kuuluu myös muun bändin tekeminen, sillä onhan totta, että bändin pitkä yhteiselo tuo vakautta tuotantoon. Vain rumpali on vaihtunut ja sekin jo vuonna 1994. Levyä kuunnellessa tulee väistämättä ajateltua, kuinka sääli Steelen kuolema on. Bändillä olisi ollut vielä paljon annettavaa. Tällaiseen tyyliin ei moni ole uskaltautunut. Eikä pystynytkään.

Pikkuisen on pitkä albumi jos pelkkää minuuttimäärää katselee, mutta harvoin on näin pitkä albumi näin helposti kuunneltu. Voi olla, ettei suuri yleisö juuri tästä albumista tykkää. Mutta minä tykkään.

Nautitaan pimeässä syyssäässä. Vettä sataa ja elämä ei voita.

PARHAAT HETKET
Anesthesia – Kaunista ja murhaavaa doom poppia.
I Don’t Wanna Be Me – Koukuttava biisi.

https://open.spotify.com/album/5N3BBuJXjyGYIc3UdubYVm

BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Undivided

Albumilta Bounce (2002).

Syyskuun 2001 tapahtumat aktivoivat myös Bon Jovin luomaan uutta musiikkia: eihän bändin kotikaupungista New Jerseystä ole kuin 50 kilometrin matka New Yorkiin, jossa 9/11 tapahtui. Bounce-albumi erottuu muusta tuotannosta erityisesti vahvasti alavireisillä, vihaisilla kitaroilla sekä yleisellä raskaudella. Myös joitain 2000-luvun alun tuotannollisia ratkaisuja, kuten erilaisia elektronisia täytteitä, levyllä kuultiin. Undivided on Bouncen ensimmäinen raita.

Tämä laulu liittyy keskeisesti ensimmäiseen Bon Jovi-fanitusaaltooni muistaakseni vuonna 2003. Yhtye oli ensimmäinen, jolta tuli haalittua koko tuotanto haltuun ja Bounce oli tuolloin viimeisin studiojulkaisu. Levy oli kuitenkin inhottavan raskas 11-vuotiaan korviin kun taas edeltävä Crush (2000) aivan liian pop, vaikkakin sisälsi muutaman täsmähitin kuten It's My Life tai Just Older.

Kesän 2003 kääntyessä lopuilleen Bounce alkoi hiljalleen kuitenkin hahmottua omissa korvissanikin. Itse asiassa tuo suvi oli jonkinlainen ensimmäinen välähdys siitä, mitä nuoruuden kesät saattoivat olla. Undividedin säkeistöt, joissa kuullaan matalalta möyryävää riffittelyä, Jonin efektillä sävytettyä laulua sekä WTC-rauniot välittömästi mieleen tuovat sanat resonoivat tuolloin kesäloman päättymisestä johtuneen oman haikeuden kanssa.

Kun edellä mainitusta säkeistön riffistä päästään eteenpäin, paljastuu perinteisen toimiva Bon Jovi-rock-kappale. B-osassa edetään Dm-Bb-F-C-kierrolla, jonka alla yksi lukuisista särökitaroista soittaa yksinkertaista muutaman nuotin kuviota, jota ei voi olla kuulematta kun sen kerran rekisteröi. Kertosäkeen laulumelodia ja sanat menevät juuri niin kuin niiden olettaakin olevan.

”One for love
one for truth
one for me
and one for you
Where we once were divided
now we stand united
we stand as one
undivided”

B-osan mantramainen melodia vahvistui aikakauden live-versioinneissa, kun Jon aloitti kappaleen kitaranäppäilyllä sekä matalien jousien säestyksellä. Tämä kappale on ollut ensitapaamisesta asti omia suosikeitani ja 2000-luvun parhaita tuotoksia tältä yhtyeeltä.

https://www.youtube.com/watch?v=91zHqWhRtCc

BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: These Days

Albumilta These Days (1995).

Keep the Faith oli siis ollut ensiaskel aikuisemman Bon Jovin suuntaan. Noina vuosina grunge nousi tyylilajina jalustalle tuoden myös muuhun rock- ja pop-musiikkiin tummempia sävyjä. Vuoden 1995 levyllään These Days Bon Jovi vei omalla kohdallaan nuo vivahteet pisimmälle: 80-luvun tukkahevi oli muisto vain ja tilalla sävykkäät tekstit sekä tunnelmalliset sävellykset.

Albumin nimibiisi on jälleen Jonin ja Richien yhteistä työtä. ”These days” on sanaparina sellainen, että sille pitääkin luoda tällainen isosti maalaileva teksti sekä huolella rakennettu sovitus. Väittäisinpä, että tällä albumilla sanoitukset ovat bändin parhaita ja These Days niiden kärkipäässä yksittäisenä biisinä: käsitellään kaiken hetkellisyyttä, kodittomuutta ja viattomuuden päättymistä. Ainoastaan kertosäkeessä korkealle nousevat laululinjat ovat jäänne 80-luvulta.

Hiljalleen vahvistuvalla, kummittelevalla pianolla sekä kitara-arpeggiolla käynnistyvä biisi ei ole sävellyksesti ihmeellinen mutta sovitus pelaa biisin pussiin. Monilta osin C-D-Em-pohjainen sointukierto on kuultu monissa biiseissä, mutta tässä nuo soinnut on maustettu sus2-äänillä, jotka luovat niiden päälle oman kimalteensa. Sekä välillä kuultava kitarasoolo että lopun outro ovat sellaisia, joista en itse vaihtaisi nuottiakaan. Niissä ei soiteta liikaa eikä liian vähän. Lisäksi varsinaisen soolon kitaratone on juuri sopivan Stratocaster: säröä on, mutta sopivan muromaisen rouheasti.

Tekstissä käsitellään siis sitä, kuinka maailma pyörii näinä päivänä eri ihmisten silmin. Ensimmäisessä säkeistössä kertoja itse näkee kadulla irtolaisen ja pohtii, päätyykö itse joskus samanlaiseksi; toisessa lauletaan tytöstä, joka lähti yksin maailmalle etsimään onneaan päätyen lopulta motelliin mukanaan matkalaukullinen unelmia; kolmannessa kerrotaan tarina Jimmystä, joka ei enää jaksanut vaan hyppäsi ikkunasta alas, koska esikuvansakin kuolivat nuorina saavutettuaan hetkellisen huumansa.

Kertosäkeet yksinkertaistavat kappaleen teeman: näinä päivinä maailma on entistä kovempi ja erittelevämpi eikä oikoteitä ole. Yksi, hienovarainen muunnos kappaleen tekstissä kuitenkin luo siihen komean ajatuksen kehittelyn: yksi rivi muuntuu kappaleen neljän kertosäkeen aikana lopulta lohdulliseen, toivoa tuovaan muotoon.

Nothing lasts in this graceless age → love don't last in this graceless age → even innocence has caught the midnight train → there ain't no time to waste.

Yksinkertaistettuna kyseessä on tarina haaveista ja ihmisten matkasta kohti niiden toteutumista läpi hankalien aikojen.

Jos aiemmin listalla ollut Wild is the Wind oli itselle Jovi-keikkauran kohokohta, on myös These Days Ratinassa 2013 aika ylhäällä sillä listalla. Pitkällä encore-setissä kuultiin koskettava versio tästä kappaleesta, jota jarrutti vain hieman se, ettei itse R. Sambora ollut enää paikalla.

https://www.youtube.com/watch?v=vzQRTn77Crk

TOOMION TOP100: 3. Devin Townsend - Physicist

Tuottaja: Devin Townsend
Julkaistu: 26.6.2000
Levy-yhtiö: HevyDevy

80. Japanissa. Samat soittajat kuin Strapping Young Ladissa.

Tämä albumi on ehkä suurin taitekohta minun musiikin kuuntelussa. Paljon se on vaikuttanut myös omaan soittotyyliin, vaikkei sitä mitenkään voi kosketinsoitinlevyksi kutsuakaan. Levyn ostin pelkästään erikoisen kansitaiteen takia. Progeilu oli silloin hyvin jees, joten luulin tätäkin kitaratilutteluksi. Sitä se ei ihan ollut. Kaikki oli muuttunut.

Levy mäjähtää käyntiin singermäisellä Namastella. Mitään sellaista en ollut kuullut. Toki Slayerit ja muut kohkaukset olivat tuttuja, mutta tämä oli muuta. Seuraavat kappaleet taotaan sellaista kyytiä sisään, että levyn päättävä Planet Rain kuulostaa hitaalta.

Energiaa ja raivoa on kannen alla niin, että osa pursuaa yli. Miksaus on outo. Devin Townsend itse ei sanojensa mukaan levystä tykkää juuri sen miksauksen takia. Itselleni se oli juuri se lamauttava asia. Muistan kun ensi kertaa otin CD:n kotelostaan ja työnsin soittimeen. Tarkoitus oli leppoisasti siivoilla huonetta teknisen kitarakikkailun lomassa. Siivosin huoneeni noin puolessa tunnissa. Sellainen energia soittimesta levisi.

Sävellykset ovat rautaa, tai tässä tapauksessa jotain sähkösinkittyä terästä. Toisena kuultavan Victimin alku on kohtuullisen jämäkkää tuuttausta. Miten lie Gene Hoglan pystyy paukuttamaan rumpuja sillä habituksella ja maiharit jalassa? Lopputuloksesta päätellen ilmeisen vaivattomasti, mutta ihmetellä sitä silti täytyy. Sanoituspuoli kertoo varmasti jostain muusta, mutta minulle se on täydellistä musiikkia juoksukisaan valmistautumiseen. Lähtöön kutsuvan pillin jälkeinen kahden minuutin jännitys tiivistyy lähes sietämättömäksi ennen kuin starttipistooli laukeaa.

Tällä levyllä termi ”äänivalli” on nimittäin hyvin lähellä konkretisoitua.

Material on hiukan positiivisempi perussävyltään. Sen mainiot torvet ovat juuri sitä ”jotain uutta”, mitä albumi musiikilliseen ajatusmaailmaani toi. Seuraavana tuleekin albumin huippukohtia eli Kingdom. Kai Devin itsekin Kingdomista jonkin verran tykkää, koska on sen uudelleen levyttänyt Epicloudille. Tämä alkuperäinen on vaan kovin paljon parempi versio. Tässä on enemmän hiomatonta särmää.

Kingdomissa on monta erinomaista yksityiskohtaa. Esimerkiksi sen raivokkaan säkeistön taustalla toimivat rummut. Kannattaa myös kuunnella 1.15 alkavan säkeistön välissä oleva pieni, mutta helvetin tärkeä isku kupuun. Tuotannollista nerokkuutta. Samalla kun lauletaan mahtipontiseen musiikkiin poikkeavasti, niin toimiihan se:

”OK, I know, I missed it
The point I mean, I missed it good
And if I could
Good God I would”

Viidentenä pauhaava Death osoittaa Devinin taidon laittaa todella äärimmäiseen biisiin hienosti sopiva, mutta silti kaunis kohta. Sävellyksessä on avustanut rumpali Hoglan, jolle biisin nimellä on muitakin merkityksiä. Mies kun on soittanut kahden levyn verran samoin nimetyssä ja kohtuullisen kovassa bändissä. Vaikka kappaleen sanat ovatkin moraalisesti epäilyttävät, on kappaleessa jotain hyvin aitoa. Kappaleen päälle mäiskitään puolentoista minuutin Devoid, jolla hämmentävyydestä huolimatta on täysin oikeutettu paikkansa albumilla.

Devinin mieletön äänenkäyttökapasiteetti tulee lähes parhaiten esiin The Complexissa, jonka ensimmäisen säkeistön aikana kuullaan kaikki mahdolliset tavat käyttää ääntä. Tässäkin kappaleessa rumpalimies Hoglan on mukana, jotenkin herrojen yhteistyö vain toimii pirun komeasti.

Irish Maiden ja Jupiter ovat vähän välipaloja, vaikka eivät huonoja olekaan. Varsinkin Jupiterissa on osoitus Devinin kyvystä säveltää tarttuvia melodioita. Kappaleen keskivaiheilla voi kuvitella laulajaksi Björkin ja siitä sitten hyvin sujuvasti siirrytään menevään ja rosoiseen rokkiin. Levyn viimeinen virallinen kappale Planet Rain viekin jo osittain tulevan Terrian maailmaan. Planet Rainista äiti sanoi, että sen tempo sopisi rivakkaan siivoamiseen.

Levystä huokuu stressi ja mitan täyteen tuleminen. Vaikka tekijä ei itse levystä perustakaan, on se minulle todellinen merkkipaalu. Progea voi olla ilman niplaamista. Moni tuohon asti kuuntelemani taidokkaasti soitettu musiikki oli hyvin erottelevaa. Tämä albumi antoi mahdollisuuden etsiä nyansseja tasaisemmastakin äänivallista. Ennen tätä tuli kuunneltua kaikkia soittimia erikseen. Tästä eteenpäin aina vain enemmän kokonaisuuden hahmottamiseen pyrkien. Se oli vapauttavaa. Tällä levyllä termi ”äänivalli” on nimittäin hyvin lähellä konkretisoitua.

Kuuntele missä vain, mutta eritoten autossa vaarallista ylinopeutta ajaen ja muuta liikennettä vaarantaen.

PARHAAT HETKET
Kingdom – Antaa parhaan kuvan koko albumin keskiarvosta.
Death – Tässä on jotain. En tiedä mitä, mutta jotain.

EI LÄHDE
Nimenomaan lähtee.

https://open.spotify.com/album/1VJu4UCjfFLwCGAIjQK9Fa

BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Dry County

Albumilta Keep the Faith (1992).

1980-luvun taituttua 90-luvun puolelle Bon Jovi oli ensimmäistä kertaa tauolla. Kahden mega-luokkaista menestystä saavuttaneen albumin ja maailmankiertueen jälkeiset lieveilmiöt olivat paitsi polttaneet jäsenten liekit loppuun, myös vaurioittaneet heidän sisäisiä suhteitaan. Bändin lähtiessä työstämään viidettä albumiaan Jon Bon Jovi otti entistä enemmän vastuuta sukunimeään kantavasta yhtyeestä: manageri vaihtoon, bändin ulkoasu ja ulosanti päivitykseen varttuneempaa maailmaa kohti sekä ylipäätään päätäntävalta tekemisistä itselle.

Jon kävi vuonna 1991, ennen Keep the Faith-levyn sessioita, ajelemassa moottoripyörällään ympäri Yhdysvaltoja. Noilta matkoilta heränneiden ajatusten jälkeen hän palasi kirjoittamaan lauluja, joiden joukkoon lukeutui myös Dry County: albumiltaan jopa kuudentena singlenä julkaistu ja edelleen bändin levytyshistorian pisin laulu. Albumiversio kestää 9 minuuttia ja 52 sekuntia.

Biisi onkin albuminsa materiaalista selkein irtiotto neljän aiemman levyn suurilta osin tietyllä tapaa pintaliitäviin kappaleisiin. ”Dry county” tarkoittaa öljystä kuivaksi pumpattua maata kappaleen kertoessa tarinan siitä, kuinka öljytuotannon hiipuminen vaikuttaa siitä toimeentulonsa saaviin. Biisin Wikipedia-sivulla todetaan, että kyseessä on ”eeppinen balladi, joka sisältää useita nousuja, kliimakseja ja sooloja biisien kuten ”Free Bird”, ”Child in Time”, ”Stairway to Heaven”, ”Telegraph Road”, ”I Want You (She's So Heavy” ja ”Jungleland” tapaan."

Kuten kestosta voi päätellä, ottaa ”Dry Countylle” aikansa rakentua. Kuullaan pitkiä säkeistöjä, draamattisia osanvaihtoja ja useita sooloja, joissa myös kosketinsoittimet pääsevät esille. Albumin tuottaneen ja ensi kertaa niissä tehtävissä Bon Joville toimineen Bob Rockin sormenjälki kuuluu erityisesti rumpusoundeissa, joissa voi kuulla kaikuja esim. Metallican Blackista, joka julkaistiin edeltävänä vuonna.

Tekstinä tämä oli ensimmäisiä yhteiskunnallisuutta sivuavia Jovi-kappaleita. Köyhiä ja hankalia aikoja kuvataan synkeästi. Hankala kuvitellakaan, että tämä teos olisi ollut millään aiemmilla yhtyeen levyillä, sillä sisällöstä välittyy myös selvästi tekijöidensä henkinen kasvu. Sanoitus itsessään on Jon Bon Jovin parhaita: tyhjäkäyntiä on vähän ja ideat ruokkivat kuulijan ajatuksia.

Down in dry county
They're swimming in the sand
Praying for some holy water
To wash the sins from off our hand
Here in dry county
The promise has run dry
Where nobody cries
And no one's getting out of here alive

Bon Jovi pääsee bändinä soittamaan ”Dry Countyssa” vahvuuksillaan. Jonin vahvuudesta tulkitsijana noihin aikoihin ei tarvinne enää lisätä mitään. Samboran kitara (kuulostaa Stratocasterilta) soi tällä ja seuraavalla levyllä parhaimmillaan ja esimerkiksi vajaan viiden minuutin kohdalla kuultava ensimmäinen sekä minuuttia myöhemmin kuultava toinen soolo ovat esimerkkejä kahdesta toisistaan poikkeavasta mutta silti tunnistettavasta pätkästä. Tuohon jälkimmäiseen sooloon tapahtuva nostatus korottaa myös sekä David Bryanin että Tico Torresin hetkeksi vetämään bändiä.

Monet mieltävät, aivan oikeutetusti radiohittien perusteella, Bon Jovin luultavasti melko yksinkertaiseksi poprock-koneeksi. Varsinkin 1990-luvulla bändi kuitenkin teki myös huomattavasti syvemmille ulapoille ajelehtinutta materiaalia, josta tämä kappale on vahvimpia esimerkkejä. Kestonsa ja nyanssiensa puolesta se voi olla jopa hankala pala jäsentää ensikuunteluilla, mutta auetessaan maalautuu hyvinkin kauniisti, joskin pohjavireeltään harmaan surulliseksi.

https://www.youtube.com/watch?v=8UX-G_JSmio

BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Wild is the Wind

Albumilta New Jersey (1988).

Bändin kotikaupungin mukaan nimetty New Jersey (1988) seurasi kaksi vuotta yhtyeen maailmaan maineeseen singauttaneen Slippery When Wetin perään. Siltä irrotettiin viisi singleä, joista jokainen nousi Billboardin Hot 100-listan top-kymppiin. Wild is the Wind ei noihin lohkaisuihin kuitenkaan lukeutunut.

Richie Samboran akustisella, jopa flamencomaisella, tahtilajeista irrallisella kitarakoruilulla käynnistyvä ja ensimmäisessä säkeistössä saman aikaisesti pehmeään mutta paineistavaan sykkeeseen asettuva kappale rakentuu Jovi-tuotannossa ainutkertaisesti. Säkeistöissä taustalla tikittävä Tico Torresin rim-shot sekä pahaenteinen syntetisaattori yhdistyvät aina pimeään E-molliin sävellajina.

Säkeistön ja kertosäkeen välisissä neljässä tahdissa vaihdetaan A-molli-sävellajin sointuihin ja kappale lähtee kertosäkeeseen sen askelmerkeistä. Sävellajin muutoksesta johtuvan tunnelmanvaihdoksen voi aistia. Biisin huippukohta on kuitenkin itselleni ylivoimaisesti kertosäkeen ns. ”häntä”: F-G-Am-soinnuilla liki maanisesti toistettu ”wild is the wind / wild is the wind / you gotta understand, baby / wild is the wind”. Nyt kuunnellessa tuntuu myös, että kitarasoolo nojailee intron tapaan espanjalaishenkiseen tunnelmaan ollen samalla kuitenkin vahvan dramaattinen jatke muulle äänimaailmalle.

Wild is the Windin taustalta löytyvät paitsi Bon Jovi-tehokaksikko Jon Bon Jovi ja Richie Sambora, myös heidän helmillään usein tavattava Desmond Child. Childin käden- ja korvanjälki onkin kuultavissa kertosäkeen melodioissa. Lisäksi tekijälistalta löytyy Jovi-piireissä harvinaisempi nimi Diane Warren, jonka CV:stä löytyy kuitenkin suuri määrä hittejä 1980-luvulta alkaen: Warren on kirjoittanut lauluja mm. Alice Cooperille, Eric Claptonille, Aerosmithille (I Don't Want to Miss a Thing!) sekä Cherille.

Jon Bon Jovi oli yhtyeen ensimmäisen aktiivisen ajanjakson aikana tällaisten ihmissuhde-/erolaulujen tulkitsijana parhaimmillaan. Rivit kuten ”You wanted more from me / than I could ever be” tai ”I couldn't be the one / to make your dreams come true / that's why I had to run / 'though I needed you” ovat Jonin laulamia emotionaalisesti tuskaisia. Yksi biisin hämmentävimmistä kohokohdista on se, kuinka hän kertosäkeen lähtiessä tokaisee ”baby!” kuin viimeisenä tehokeinonaan.

Tämä kappale on myös oman Bon Jovi-keikkakokemusten listani kärjessä. Kesäkuun 2011 Helsingin-keikalla (sillä, jolla Jon rikkoi polvensa) yhtye päätti palkita sadetta uhmanneen soittamalla encoren loppupuolella tämän vuosien saatossa hyvin harvoin kuullun biisin. Jokainen, joka on keikalla kuullut suosikkiyhtyeensä soittavan harvinaisemman suosikkikappaleensa, tietää tuon tunteen.

https://www.youtube.com/watch?v=4WLosslUr2Q

BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Only Lonely

Albumilta 7800° Fahrenheit (1985).

7800° Fahrenheit oli Bon Jovin toinen studioalbumi bändin nimeä kantaneen, edellisenä vuonna julkaistun debyytin jälkeen. Noihin aikoihin yhtye oli ns. “hair rock”-imagonsa kanssa vielä matkalla maineeseen eivätkä kaksi ensimmäistä levyä tuottaneet jälkipolville megahitiksi kuin ensimmäisen singlen Runawayn. 7800° Fahrenheit on kuitenkin kaksikosta se, joka on kokonaisuutena vahvempi ja johon itsellä tulee palattua useammin. Only Lonely oli levyn ensimmäinen singlejulkaisu.

Kuten todettua, bändi on tässä vielä matkalla Slippery When Wetin tai New Jerseyn iskusävelmiin. Biisi kuitenkin kantaa melodiansa ja, kuitenkin, tutulta Bon Jovilta kuulostavien dramaattisten sointukulkujen voimin. 80-luvun soundille ominaisesti syntetisaattorit ovat vahvat (David Bryania omimmillaan) ja Samboran kitarat kuulostavat juuri tuon vuosikymmenen puolivälistä repäistyiltä.

Levytysuransa ensimmäisellä vuosikymmenellä Jon Bon Jovi pystyi vakuuttamaan kuulijansa laulusuorituksillaan, ja niin hän tekee tässäkin. Kertojan selvitellessä välejään itsensä sekä puoliskonsa kanssa kuulija voi liki tuntea puukon kääntyvän omassa haavassaankin.

Itselleni herää biisistä mielikuva. On helppo nähdä 80-lukulainen nuori, ajan hengen mukaisesti tukka tytöillä tuperaattuna ja pojilla takatukkana leijaillen, astelemassa lumisateen kastellessa kadulla sydän särkyneenä, tämä biisi korvalappustereoissa soiden.

https://www.youtube.com/watch?v=Y-JjefRlMCQ

Bon Jovi - 7 ilman Slipperyä

Bon Jovi julkaisee uransa 13. studiolevyn This House is Not for Salen perjantaina, marraskuun neljäntenä päivänä. Koska yhtye on ollut omalla musiikin kuluttajan polullani merkittävässä roolissa päätin kirjoittaa pienen juttusarjan, jossa pureudun seitsemään omasta mielestäni kiinnostavaan Bon Jovi-kappaleeseen aiemmin Atson Aikakoneessa käsitellyn Slippery When Wet-levyn ulkopuolelta. Näin ollen listalta puuttuvat esim. You Give Love a Bad Name, Livin' on a Prayer sekä Wanted Dead or Alive.

Kappaleet tulevat julki kronologisessa järjestyksessä. Toivottavasti ne tarjoavat vaihtoehtoista katsantokantaa Bon Joviin usein kuultujen klassikoiden ulkopuolelta. Juttusarja käynnistyy pian: tervetuloa seuraan!

TOOMIO's TOP100: 4. Magyar Posse - Random AvengerTOOMION TOP100: 4. Magyar Posse - Random Avenger

Producer: Magyar Posse
Released: 17.5.2006
Label: Verdura Records

#27 in Finland

Saarijärvi. We were going to band rehearsals in January 2014. Traditional band meeting was a bit changing as regular drummer was not coming. The bassist was becoming the drummer and the aim was to make different kinds of music. My brother slapped this album into player and said that "should we do something like this?"

From that moment, Random Avenger has been one of the best albums I’ve heard. Why? Say it. There is nothing incredibly special. It’s instrumental music. All the sounds and tunes are on the right way synchronized. This album has something artistic too. Album’s cover art is also strange, but accurate. In line with the music.

Whirpool of Terror and Tension opens the album and breaks the “brain radio”. It remains to repeat the first riff at least for one day. Song video has been awarded couple of times. Ten years old album probing also today’s frightening atmosphere. Sudden Death continues threatening atmosphere in the same way, with simple keyboard pattern. Black Procession wakens melancholic feelings.

The entire album moves in the themes of breaking war. So in my imagination. It's like a soundtrack of modern silent film. It’s even so good, that there’s no need of pictures. Instrumental music could very rarely tell so much.

European Lover passing imperceptibly with waltz rhythm, that great bass lines may go unnoticed. Magyar Posse rely on the simple progressive guitar and synth riffs, which it skillfully colored with violin, voices of woman and very accurate rhythm section. Fine example of that could be Intercontinental Hustle, which becomes very chaotic at the end. One by One offers a moment of truce until Popzag returns the album back up and running.

This is one of the toughest Finnish works.

Guitar sound is the best in the world. It bends anywhere. Breaks and shifts come as the first snow fall. As expected, but unexpectedly. Breaks will take listener there, where they should. Sandra Mahlamäki’s violin is foisted very softly in Magyar Posse’s music.

Playing isn’t over virtuoso. It’s skilled enough. I don’t deny that they would be proficient musicians. The music is progressive, but still smooth. It’s heavy without heavy guitars. It’s beautiful, even it uses harsh sounds and angular melodies. The music is like fatal drama. It would go completely in the background of films. The band could be influenced by movie music. Which band doesn’t?

The songs are similar, but completely different way from each other. This is one of the toughest Finnish works. Undervalued it still is.

Optimal listening place for this album is in the car at the very cold winter.

THE BEST MOMENTS
Whirpool of Terror and Tension – As its name suggests, this song creates so tight tension, so that it could be cut with a knife.
Sudden Death – A good follow-up.

EI LÄHDE
There’s no breaking point.

https://www.youtube.com/watch?v=metVCJfFjto

Tuottaja: Magyar Posse
Julkaistu: 17.5.2006
Levy-yhtiö: Verdura Records

Suomen listan 27.

Saarijärvi. Olimme menossa bänditreeneihin 2014 vuoden Tammikuussa. Perinteisten Loppiaisen bänditreenin konsepti oli vähän muuttumassa, koska vakirumpalimme ei ollut tulossa. Basisti oli tulossa rumpaliksi ja tarkoituksena oli tehdä erilaista musiikkia. Veljeni löi tämän levyn autossa soittimeen ja sanoi, että "pitäskö tehdä jotain tällaista?"

Siitä hetkestä lähtien Random Avenger on ollut yksi kaikkien aikojen levyistä. Miksi? Sanopa se. Ei tässä tavallaan ole mitään mielettömän erikoista, jos instrumentaalimusiikki ei jo itsessään sitä ole. Kaikki soundit ja sävelet ovat oikealla lailla synkroonissa. Albumissa on jotain taiteellistakin. Sitä sen on varmasti hiukan tarkoituksellakin haluttu olevan, mutta ei se millään lailla musiikkia pilaa. Kansitaide on sekin outoa, mutta täsmällistä. Linjassa musiikin kanssa. Koulun näyttämöstä ehdottoman iso plussa.

Whirpool of Terror and Tension avaa levyn ja rikkoo aivoradion. Se nimittäin jää toistamaan tuota ensimmäistä riffiä vähintään yhdeksi päiväksi. Kappaleen video on palkittu parissakin yhteydessä, eikä ihan suotta. Kymmenen vuotta vanhaksi levyksi se luotaa pelottavan hyvin tässäkin ajassa vahvana elävää jännitystä. Sudden Death jatkaa uhkaavaa tunnelmaa samaan tapaan päähän jäävällä kosketinkuviolla. Hetkiseksi kotirintaman kaihomielisyyteen vie Black Procession.

Koko albumi liikkuu minun mielikuvituksessani syttyvän sodan teemoissa. Se on kuin nykyaikaisen mykkäelokuvan soundtrack. Se on jopa niin hyvä, ettei tarvitse kuvitusta. Harvoin voi sanattomalla musiikilla kertoa näin paljon.

European Loverin huomaamattoman valssin tahdissa kulkeva dramaattisuus tanssittaa niin vahvasti eteenpäin, että sen melodian taustalla kulkevat bassolinjat meinaavat jäädä huomaamatta. Magyar Posse luottaa simppelin progressiivisiin kitara- ja syntikkariffeihin, joita se taiten värittää viuluin, naisäänin ja kellon tarkkuudella toimivan rytmiryhmän avulla. Tästä mainiona esimerkkinä toimii Intercontinental Hustle, joka lopussa muuttuu hyvinkin kaoottiseksi. One by One tarjoaa hetkiseksi aselepoa, kunnes Popzag palauttaa albumin takaisin vauhtiin. Ei kuitenkaan ihan niin tummasävyisenä.

Levykokonaisuutena tämä on yksi kovimpia suomalaisia teoksia.

Bändin kitarasoundi on maailman paras. Se taipuu mihin tahansa. Tauot ja siirtymät tulevat kuin ensilumi syksyllä. Odotettuna, mutta odottamatta. Tauot vievät yllättävyydestään huolimatta täysin luonnolliseen jatko-osaan. Sandra Mahlamäen viulu on Magyar Possen musiikkiin ujutettu todella pehmeästi.

Soittokaan ei tavallaan ole ylivirtuoosimaista. Se on riittävän taidokasta. En kiellä, etteivätkö he olisi taitavia soittajia. Tällä kertaa he vain saavat yhteistuloksena aikaan jotain kovin kiehtovaa. Musiikki on progressiivista, mutta silti sulavaa. Siitä on saatu raskasta ilman säriseviä kitaroita. Se on kaunista, vaikka käytössä onkin aika kovia soundeja ja kulmikkaita melodioita. Musiikissa on jonkinlaista kohtalokasta draamaa. Se menisi täysin elokuvien taustalle. Elokuvamusiikista bändi varmaan on vaikutteita hakenutkin. Kukapa ei? Tahtomattaankin.

Kappaleet ovat samankaltaisia, mutta silti täysin erilaisia toistensa kanssa. Levykokonaisuutena tämä on yksi kovimpia suomalaisia teoksia. Maailmalla tätä pidetään erityisen tyylikkäänä tuotoksena. Aliarvostettu se mielestäni silti on.

Levyn optimaalisin kuuntelutila on kovalla pakkasella ja auton kyydissä. Mielellään paljon lunta ja pimeää.

PARHAAT HETKET
Whirpool of Terror and Tension – Nimensä mukaisesti luo ilmoille niin tiiviin jännityksen, jotta sitä voisi leikata veitsellä.
Sudden Death – Hyvä jatko, eikä puristuksen tunne hellitä hetkeksikään.

EI LÄHDE
Ei tästä kovalla kuuntelullakaan löydä murtumakohtaa.

https://www.youtube.com/watch?v=metVCJfFjto

TOOMIO's TOP100: 5. Anathema - A Fine Day to ExitTOOMION TOP100: 5. Anathema - A Fine Day to Exit

Producer: Nick Griffiths
Recorded: 2000-2001
Released: 9.10.2001
Label: Music For Nations

#34 in Finland. The only record with drummer John Douglas has worked as a composer.

SINGLE
- Pressure

Until this album was Anathema only “pretty ok” Judgement to me. After I had seen the video of Pressure, I began to listen this band.

The entire album moves as so happy subject as suicide. Theme album it is. The cover image is perfect image of the start of the 2000s. On the other hand, the artwork tells a little too much of the story of album.

The songs are clear, but atmospheric. The album deals with suicide more by getting bored than by the despair. The tracks are not profoundly sad. They are more melancholy. The suicide is handled through different emotional states. There is abandonment, panic, hatred and schizophrenia. Lyric side has traces of the band's previous Gothic times.

Melodies are beautiful. Especially the bass lines are comfortable. The album's essence is grey, and the colour will remain, even if the tempo varies. Single and opening track Pressure presents itself with a piano and whistling guitars create an image of slowly decomposing head. Release resembles about Judgement’s guitar work, but leans also towards Radiohead. Looking Outside Inside’s first part is like Anathema nowadays. On the other hand, the chorus sounds like guitarists playing in Nirvana. However, racking grunge fully supports the theme.

Leave No Trace returns to nauseam and the feeling of smallness. The chorus says a lot of the atmosphere:

“Here and now
We are gone in a heartbeat
A dream in the
Passage your time

Chances are failing
This world isn't waiting
The moment is passing you by”

Even I have lived so long that I’ve met self-destructive people. Underworld is formed, at least in my eyes, a narrative of how the majority of people know what suffering souls should be done. It’s not always so easy to accept. The brain functioning in power saving mode. Instructions grows anger. Barriers offers a peace after rage. But only for a moment before Panic, which perhaps has the best lyrics on this album:

”Whispers coming from the next room
Window cleaner keep on SPYING
I put my hands up to my eyes
But the HOLES in my PALMS let me find
A way to corner me

Twelve tonnes hammer for My breakfast…”

Album title track starts a little unresponsive after Panic’s manic pace, but after a while it turns out to be very satisfactory piece. The lyrics move toward great decision. The album ends with Temporary Peace. Every one may actually make own conclusions about what is the destiny of narrator.

Every song is in the right place on this album. There’s some remastered version, where the order of songs is changed, but Wikipedia tells the correct order. Technically, the quality of production is still high. Even in the sounds of synths, even they sound like cheap pre-set sounds. I've also always liked Anathema way to mix drum sounds. There is not a lot of audiophiles. They sound like rehearsals, which is a good thing.

There’s no weak moments on A Fine Day to Exit. The album is just the cases that need to listen through once. This is definitely an autumn Monday's record. Coming home from work later than normal, at dinner yesterday’s sauce, warmed in the microwave and the flu symptoms begin.

Take your headphones, take a seat on the couch, look at the rain and listen to this album.

THE BEST MOMENTS
Barriers ja Panic – Tells everything about the perfect placing of songs.

NOT SO BRILLIANT
This is so f*****g brilliant!

This is a compilation of three albums. There's the original track list of A Fine Day Exit.
https://open.spotify.com/album/6rAcqvF8bsczcbpmCAIfZNTuottaja: Nick Griffiths
Nauhoitettu: 2000-2001
Julkaistu: 9.10.2001
Levy-yhtiö: Music For Nations

Suomessa 34. Ainut levy, jolla rumpali John Douglas on toiminut säveltäjänä.

SINGLE
- Pressure

Tähän albumiin asti oli Anathema minulle vain puolihyvä Judgement. Kuunteluun asti bändi pääsi sen jälkeen, kun olin nähnyt Pressuren videon.

Koko albumi liikkuu niinkin iloisten aiheiden kuin hylätyksi tulemisen ja itsemurhan ympärillä. Teemalevy siis. Kannen kuva on taattua 2000-luvun alkua. Jopa suomalaisille kovin tuttu Nokian känny on siitä paikkansa löytänyt. Toisaalta kansitaide kertoo hiukan liikaakin levyn tarinasta.

Kappaleiden äänimaailma on selkeä, mutta tunnelmallinen. Albumi käsittelee itsemurhaa enemmän kyllästymisen kuin epätoivon kannalta. Kappaleet eivät ole läpeensä surullisia. Enemmänkin ne ovat haikeita. Tunneskaalaa ja tuohon oman käden oikeuteen liittyvää pohdintaa käydään läpi eri tunnetilojen kautta. Löytyy luopumista, paniikkia, vihaa ja skitsofreniaa. Sanoituspuolella on jäämiä yhtyeen aikaisemmista goottiajoista.

Kappaleiden melodiat ovat kauniita. Erityisesti bassokuljetukset miellyttävät. Levyn olemus on harmaa, ja se linja pysyy, vaikka tempo vaihteleekin. Sinkkuna ja avausraitana esittäytyy Pressure, jossa piano ja ujeltavat kitarat luovat kuvan pikkuhiljaa hajoavasta päästä. Releasella kuullaan Judgementilta tuttua kitaranäppäilyä, mutta myös Radioheadille kumartavaa kitarointia. Looking Outside Inside on alkuosaltaan taas sitä Anathemaa, jolta bändi eniten nykyään kuulostaa. Kertosäe sen sijaan kuulostaa siltä kuin kitaristit tippuisivat Nirvanan keikalle. Raastava grunge-poljento kuitenkin tukee teemaa täysin.

Leave No Trace palaa tuohon kyllästymiseen ja pienuuden tunteeseen. Kertosäe kertoo tunnelmasta paljon:

“Here and now
We are gone in a heartbeat
A dream in the
Passage your time

Chances are failing
This world isn't waiting
The moment is passing you by”

Sen verran on itsekin maapallon pintaa tallattu, että vastaan on tullut myös itsetuhoisia ihmisiä. Underworld muodostuu, ainakin minun silmissäni, kertomukseksi siitä, kuinka osa ihmisistä tietää, mitä kärsivän tulisi tehdä. Se ei kärsivälle kuitenkaan ole aina niin helppoa ottaa vastaan. Aivot toimivat virransäästötilassa. Ohjeet jopa suututtavat. Barriers tarjoaa vihanpuuskan jälkeisen rauhan, jopa katumuksen. Mutta vain hetkeksi ennen kuin Panic takoo ilmoille skitsofreenisen paniikin levyn ehkä parhaiten sanoitetussa kappaleessa:

”Whispers coming from the next room
Window cleaner keep on SPYING
I put my hands up to my eyes
But the HOLES in my PALMS let me find
A way to corner me

Twelve tonnes hammer for My breakfast…”

Mahtava on. Albumin nimiraita käynnistyy vähän tahmeasti Panicin maanisen vauhdin jälkeen, mutta päästessään vauhtiin osoittautuu oikein hyväksi kappaleeksi. Sanoituksessa liikutaan kohti suurta päätöstä. Albumin päättävästä Temporary Peacesta voi kukin itse tehdä johtopäätökset siitä, kuinka kertojalle lopulta käy.

Albumilla kullekin kappaleelle on löytynyt juuri oikea paikka. Jossain uusioversiossa kappalejärjestystä on rukattu, mutta Wikipediasta löytyy oikea järjestys. Teknisesti tuotanto on edelleen timanttinen. Vaikka käytössä kuulostaa olevan syntikoiden halpoja preset-soundeja, tuntuu kaikki täysin oikeilta ja relevanteilta valinnoilta. Olen myös aina tykännyt Anatheman tavasta miksata rumpusoundit. Siellä ei paljoa hifistellä. Ne kuulostavat bänditreeneiltä, mikä on pelkästään hyvä asia.

A Fine Day To Exitiltä ei heikkoja hetkiä juuri löydy, ja levyn nimikin on tietynlaiseen goottiteemaan sopiva. Albumi on juuri niitä tapauksia, jotka pitää kuunnella kerralla läpi. Tämä on ehdottomasti syksyisen maanantain levy. Töistä kotiin tavallista myöhemmin, päivällisenä eilistä, mikrossa lämmitettyä nakkikastiketta ja alkavan flunssan oireet.

Ottakaahan laput korville, menkää sohvalle makaamaan, katsokaa sadetta ja kuunnelkaa tämä albumi.

PARHAAT HETKET
Barriers ja Panic – Kertoo kaiken onnistuneesta kappalesijoittelusta levyllä.

EI LÄHDE
Lähtee ja kovaa.

Tässä kolmen albumin kokoelma, jossa alkuperäinen kappalejärjestys. Albumi on toisena listassa.
https://open.spotify.com/album/6rAcqvF8bsczcbpmCAIfZN

TOOMION TOP100: 6. Blind Guardian - Imaginations From The Other Side

Tuottaja: Flemming Rasmussen
Nauhoitettu: 1994-1995
Julkaistu: 4.4.1995
Levy-yhtiöt: Virgin, Century Media

Japanissa 11.

SINGLET
- A Past and Future Secret
- Bright Eyes

Armeijavuonna kokee tavallisesti ahaa-elämyksiä monella elämänalueilla. Minä koin montakin musiikillista elämystä, mutta Blind Guardian taisi olla kovin herätys. Useampi ihminen hiukan jopa naureskelee minun Blind Guardian-fanitukselle, mutta aivan suotta. Bändi on kova.

On vaikea laittaa tätä musiikillisesti mihinkään genreen. Power metalliahan tämäkin on. Varsinkin jos tutkailee kappaleiden nimiä. Mutta musiikki on muuta. Se on thrashia, folkia, aavistuksen sitä power metalliakin. Taiten tehty kombinaatio joka tapauksessa.

Hansi Kürschin lauluääni on sen verran persoonallinen, että sen voi sijoittaa mihin genreen tahansa, ja lopputulos on vähintään mielenkiintoinen. Rahtusen vinossa kulkevat kitarasoolot, todella napakka rumpalointi ja julmetun kova vauhti määrittävät tätä albumia, tehden siitä eittämättä yhden kovimmista metallialbumeista koskaan.

Levy alkaa nimibiisillä, jonka intro on kaverin kanssa kuunneltu kymmeniä kertoja ullakkokamarin pimeydessä. Tarkemmin kun ajattelee, alkaa moni albumin kappaleista erittäin vangitsevalla introlla. Tämä on huomattavissa myös toisena tulevassa I’m Alivessa. Äärimmäisen intensiivinen virvelin paukutus vie kuulijan muuten hyvinkin dynaamisesti polveilevaan metallikappaleeseen.

Liidikitarat seuraavat usein laulumelodiaa, joka monessa tapauksessa kuulostaa kornilta. Blind Guardianilla ei. A Past and Future Secret antaa kuvan yhtyeen toisesta puolesta. Folkiin vivahtava kappale on osoitus musikaalisuudesta, sävellystaidosta ja Kurschin lauluäänen taipumisesta monenlaiseen musiikkiin. Kolmen minuutin hölkkäpalautuksen jälkeen palataan jälleen ruotuun. The Script for my Requiem starttaa jälleen terävällä rummuttelulla, jota oman bändimme ensimmäinen rumpali kovasti yritti juniorina matkia. Sekä tässä, että Born in a Mourning Hallissa on kertosäe lähimpänä power metallia. Ja hyvin ne päähän jäävätkin soimaan. Aivoradioon, kuten jäsen A asian toteaisi.

Rahtusen vinossa kulkevat kitarasoolot, todella napakka rumpalointi ja julmetun kova vauhti määrittävät tätä albumia, tehden siitä eittämättä yhden kovimmista metallialbumeista koskaan.

Bright Eyes oli tuolloin lähes kaksi vuosikymmentä sitten kappale, jota jostain syystä kuuntelin monesti. Kerrottakoon tässä samalla bändini pojillekin, että tämän kappaleen myötä ensimmäinen kappaleemme sai nimen Out of Control. Se onkin hirveä teos, jos verrataan kohtaan, missä Blind Guardian laulaa ”Everything is out of control”. Levyn päättävä raita And the Story Ends niputtaa albumin tunnelman hienosti. Se on synkkä, se kulkee jossain Mordorin ja Mikä-Mikä-Maan välisellä alueella, jossa aurinkokin paistaa jollain tappaa kierosti.

Fantasialla sävytetyt lyriikat kimpoilevat välillä ihan reaalimaailmaankin. Ja kuten aina, fantasiahan on eskapismia. Ja hyvin usein metallipäät haluavat pois, jonnekin. Metallin kuuntelu on jonkinlaista pakoa ja ahdistuksen purkamista. Vaihe iskee usein teini-iässä, jolloin ihminen herkästi pettyy moneen osa-alueeseen elon tiellä. Useille metalli on tullut tutun kautta, mutta niille, jotka siihen kiinni jäävät, sillä on syvempi merkitys. Stereotypiointihan tämä on, mutta monesti kuuntelija on pohjavireeltään aika melankolinen hahmo.

Lähes jokainen kappale kuulostaa viimeistellyltä, muttei silti liian kliiniltä. Niitä voisi verrata rallikuskiin, joka pienistä kolhuista ja liirroista huolimatta tulee EK:n ylivoimaisen nopeasti. On tunnelmaa, on raskautta, on taitoa ja näinkin vanhaksi levyksi vielä aika muhkeat soundit. Usea media nimeää tämän kaikkien aikojen metallialbumit-listoillaan jossain vaiheessa. Eikä oikeastaan edes perustele valintaa mitenkään. Eikä tarvitsekaan, tämä jotenkin vangitsee.

Aivan erinomaista syysiltojen juoksumusiikkia. Armeijassa tätä tuli kuunneltua hiljaisuuden jälkeen korvalapuilla. Se olikin hienoa aikaa, kun oli aikaa keskittyä nyansseihin. Itse asiassa näinhän sitä voisi nytkin tehdä...

PARHAAT HETKET
Imaginations from the Other Side – Ystäväni kanssa päädymme joka ainut kerta tähän kappaleeseen.
Another Holy War – Olisiko tässä sitten levyn paras kertosäe? Ainakin se jää joka kerta soimaan päähän.

EI LÄHDE
Albumilla ei ole kuin pari hapenvetokohtaa ja nekin hyvin miellyttäviä.

https://www.youtube.com/watch?v=AB_zVyuAEDk

TOOMION TOP100: 7. DevinTownsend - Terria

Tuottaja: Devin Townsend
Nauhoitettu: 2001
Julkaistu: 6.11.2001
Levy-yhtiö: HevyDevy Records, InsideOut Music

Devin Townsendin ”anteeksipyyntölevy” huonoa vastaanottoa saaneen Physicistin jälkeen.

Ostin ensimmäisen Devin Townsendini sattumalta. Tästä innostuneena ostin veljelleni joululahjaksi Terrian. Sinä jouluna kuunneltiin levy useampaan otteeseen. Itse asiassa niin usein, että kävin ostamassa sen välipäivinä itsellenikin.

Physicistin jälkeen odotimme jotain todella nopeaa. Mutta tällä levyllä olikin enemmän vaihtelua. Kannet jo loivat sen verran omalaatuisen maailman biisien ympärille, ettei albumi vain voinut olla huono.

Vielä satojenkin kuuntelukertojen jälkeen tulee tietyt biisit kuunneltua pari-kolme kertaa putkeen.

Äänimaailma levyllä on monikerroksinen. Näinhän se on Devinin tuotoksissa yleensäkin. Tällä kertaa se on erityisen dynaaminen. Tuntuu, että kappaleita ja sointukiertoja on hiottu todella pitkään. Vaikka asian tola tuskin näin kuitenkaan on, koska Devin on tunnettu melko tuotteliaana tekijänä. Devin käyttää monialaista ääntään erittäin taitavasti. Gene Hoglan on tapansa mukaan tyylitajuinen myös hitaissa rumpufilleissä ja bändi soittaa yhteen kuin unelma. Genestä kyllä kuulee, että metallimies hän on. Silti hänellä on kierolla tavalla taiteellinen ote rumpuihin. Miehellä on oikeasti silmää ja korvaa läimiä basarit juuri oikeisiin kohtiin.

Tämä on yksi eniten kuuntelemistani levyistä. Voi olla, että eniten kuuntelemani levy. Vieläkin, valehtelematta satojen kuuntelukertojen jälkeen, tulee tietyt biisit kuunneltua pari-kolme kertaa putkeen. Levy ei silti ole aivan ykkönen. Alussa ja lopussa on kanadalaiselle tyypilliset outoudet, jotka toki osaan nekin ulkoa.

Ensimmäisenä oikeana kappaleena kuullaan Mountain, jonka väliosassa näen apinoiden tanssivan paratiisisaaren rannalla. Kolmantena kuultava Earth Dayn oli ilmestymisvuoden tapaus monessakin mediassa. Se mainittiin useamman kriitikon toimesta vuoden metallibiisinä. Minulle se on useammankin vuoden metallibiisi, ellei jopa biisi. Mieletön joka tapauksessa. Rauhaisammat Deep Peace, Nobody's Here ja Tiny Tears ovat vastaavasti rauhallisempien biisien A-luokkaa. Deep Peacen kitarasoolo ainakin on yksi parhaista. Devin osoittaa viimeistään siinä, millainen soittaja hän halutessaan on. Kaunista, taidokasta, muttei ylitsevuotavaa.

Mieletön suoritus alle 3-kymppiseltä mieheltä. Ei yhtään huonoa biisiä, ei edes keskinkertaista. Mies on varmaan koko elämänsä paininut jos jonkinmoisten kriisien keskellä. Tästä kuitenkin selkeimmin on kuultavissa orastava keski-iän pelko. Sanoitukset viittaavat siihen suuntaan useammassakin kohtaa. Tästä johtuen albumi iski ytimeen toisen kerran noin kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen, kun itse saavutin elämässäni tuon vaiheen.

Minulle tämä on joululevy, mutta parasta tämä olisi varmaan silloin kun koulut loppuvat ja (aina) sataa. Märkään ja valoisaan kesäiltaan.

PARHAAT HETKET
Earth Day – ”So just shut your face and take a seat, Because after all, you're just talking meat…”
Nobody’s Here – “I think, I guess, I know, I think, I know…Fuck off…”

EI LÄHDE
Olives – Tämä on aika vaikea luokitella kappaleeksi.

https://open.spotify.com/album/6w2kw48F3xyHLgY4GDwFRV

Bob Dylanille kirjallisuuden Nobel-palkinto

Ruotsin akatemia julkisti tänään, että vuoden 2016 kirjallisuuden Nobel-palkinto, arvoltaan noin miljoona euroa, myönnettiin Bob Dylanille. 75 vuotta keväällä täyttänyt laulaja ja lauluntekijä on ollut aiemminkin esillä puhuttaessa ehdokkaista, mutta valintaansa ei pidetty todennäköisenä. Kyseinen Nobelin palkinto on aiemmin aina, siis koko vuodesta 1901 alkavan historiansa ajan, myönnetty kirjailijalle, runoilijalle tai näytelmäkirjailijalle.

On hyvin sopivaa, että juuri Dylan rikkoo tuon rintaman. Mies, joka oli etujoukoissa tuomassa rock-musiikkiin sanoituksia, jotka olivat yhtä aikaa vakavasti otettavia sekä yhteiskunnallisesti kantaa ottavia. Nyt, 50 vuotta ensimmäisten klassikkolevyjensä jälkeen, hän on jälleen nostamassa rock-lyriikkaa kulttuurillisesti seuraavalle portaalle.

Palkinnonsaajan nimen julkistaneen Ruotsin akatemian sihteerin Sara Daniuksen sanoin: ”Dylan kirjoittaa korvan runoutta, joka kuuluu esitettäväksi. Mutta samoin oli muinaisen kreikkalaisen runouden laita.”. Lyhyen elinkaarensa seuraavana askeleena rock-lyriikkaa voidaan siis alkaa entistä vakavammin pitää kulttuurin ja kirjallisuuden osana.

Itselläni Dylanin tuotantoon tutustuminen on vielä kesken. Kaikista julkaistuista kolmestakymmenestäseitsemästä studiolevyistä on tullut kuunneltua vajaa puolet ja Highway 61 Revisited soi tätä tekstiä kirjoittaessakin. Pakko todeta, että kun tämän jälkeen kuulee jostain tämän hetken ”kuuminta” pop-musiikkia, on kontrasti aika vahva.

The times they are a-changin'.

-A-

TOOMIO's TOP100: 8. Helloween - Better Than RawTOOMION TOP100: 8. Helloween - Better Than Raw

Producer: Tommy Hansen, Helloween
Recorded: 1997
Released: 14.4.1998
Label: Castle Communications

#9 in Japan, #7 in Finland.

SINGLES
- I Can
- Hey Lord!

Skiing trip at high school. Destination was a “big mountain” Simpsiö, Lapua. Schoolmate had this record and he got busdriver to play it for everyone. Music remains my head. The next time I had contact with the band in the army, when my friend gave me this album, because I’m sick and laying on the bed of army hospital. And I definitely enjoy it.

Withclike and colorful covers were immediately captivated. German, sometimes strange, humor shows through the catalog. My mother was frightened, because the booklet is “so sexist” and we were not able to give it to our cousin. However, it’s not taken away from us.

The album will start up by film music like intro. For the complete contrast to it, comes a fast-paced Push. Thereafter, it is skipped rather traditional power metal. However, with the exception that all would be generally well-made. The road to the end of the album is coloured by changing styles of metal music.

When you listen this, think this is music, not power metal.

In terms of production the album is much better than the nominal power metal-band-average much. Guitar solos are mixing succeeded so well that you can hear every note. Roland Grapow and Michael Weikath were brilliant solo guitarists. Uli Kusch is near the top in metal drummer. I think the singer Andi Deris has always been better than Michael Kiske. Deris got more balls.

I didn’t like Helloween when Michael Kiske was singer. However, this is the best record after that period. Playing and singing are in sync. The compositions are brave, but functional. There is no weak moments.

Revelation is one of the few really good, but at the same time, long power metal songs. The bass patterns are especially fun to follow. Guitars in Hey Lord! tell about composers experience. Quite simple, understated, even dragging verse. Even the power ballad Time give this concept more than ten other power ballads of this genre.

Sitting in the cottage in a dark and cold night after a sauna. Sausages and dark beer. Thus for me, but for many this is the most likely driving music. When you listen this, think this is music, not power metal.

THE BEST MOMENTS
Push – Truly effective starter for this album.
Revelation – Bolder song than many could believe from this band.

NOT SO BRILLIANT
The whole album is good.

https://open.spotify.com/album/6JvPnZo5Zm7iEgeYCGyjfOTuottaja: Tommy Hansen, Helloween
Nauhoitettu: 1997
Julkaistu: 14.4.1998
Levy-yhtiö: Castle Communications

Suomessa 7. Japanissa 9.

SINGLET
- I Can
- Hey Lord!

Lukion laskettelureissu tehtiin ison maailman malliin Lapuan Simpsiölle. Kaverilla oli tämä levy mukana ja sepä jostain syystä laitettiin soimaan koko bussilliselle. Musiikki jäi päähän. Seuraavan kerran sain kosketuksen bändiin armeijassa, kun kurssikaverini lainasi tämän(kin) levyn ajankuluksi varuskuntasairaalassa makaavalle potilaalle. Ja hyvin se aika kuunnellessa kuluikin.

Noitamaiset ja värikkäät kannet saivat heti kerrasta pauloihinsa. Saksalainen, joskus kummallinenkin, huumori näkyy kuvastosta läpi. Äitini jopa pelästyi pikkutuhmista kansista ja levy jäi serkkupojalle lahjaksi antamatta. Ei äiti kuitenkaan sitä meiltä pois ottanut. Knoppina kerrottakoon, että kannet ovat saaneet inspiraation Smurffien Gargamelista.

Levy käynnistyy ajan elokuvamusiikin tapaan tehdyllä sinfoniateoksella. Tälle täydellisenä vastakohtana ilmoille lyödään nopeatempoinen Push, jonka pysäytettyjä pelliniskuja olen monesti ääneenkin ihaillut. Sen jälkeen hypätään hetkeksi varsin perinteisen oloiseen kikkeliheviin. Tosin sillä poikkeuksella, että kaikki ovat järjestään hyvin tehtyjä. Albumin loppuun kuljetaan vuorotellen metallin eri tyylien välillä.

Tuotannollisesti albumi on nimellisesti power metal-bändille keskivertoa paljon parempi. Kitarasooloihin on miksaus onnistunut niin mainiosti, että sävelkään ei jää kuulematta. Roland Grapow ja Michael Weikath olivat soolokitarakaksikkona parhaimmillaan maailman parhaita. Uli Kuschin nostan suoraviivaisena metallirumpalina aika korkealle. Laulaja Andi Deris on mielestäni aina ollut parempi kuin Michael Kiske. Deriksellä on enemmän munaa.

Vaikea sanoa olisiko tämä itselleni niin kova juttu, jos olisin Helloween-kauteni alkanut jo Kisken aikana. On tämä kuitenkin paras levy sen kauden jälkeen. Soitto ja laulu ovat synkassa. Sävellykset rohkeita, mutta toimivia. Kaikki kohdillaan. Ei yhtään huonoa kappaletta.

Tämä kannattaa kuunnella musiikkina tai metallina, ei power metallina.

Revelation on harvoja oikeasti hyviä, mutta samalla pitkiä power metal-kappaleita. Sen bassokuviot varsinkin ovat hauskaa seurattavaa. Hey Lord!:n taustakitaroissa on kuultavissa säveltäjien kokemus. Varsin yksinkertaista ja vähäeleistä, säkeistössä jopa laahaavaa. Tämä kaikki tekee levystä kokonaisuutena valtavan jämäkän paketin. Jopa inhokkityylilajiani edustava voimaballadi Time antaa tässä konseptissa enemmän kuin kymmenen muuta genren tuotosta yhteensä.

Mökillä pimeänä ja kylmänä iltana saunan jälkeen. Makkaraa takassa paistaen ja tummaa olutta juoden. Näin minulle, mutta monelle tämä on luultavimmin automusaa. Ja tämä kannattaa kuunnella musiikkina tai metallina, ei power metallina.

PARHAAT HETKET
Push – Todella tehokas startti kovalle albumille.
Revelation – Rohkeampi sävellys bändille, jota moni luulee pelkäksi ”korkealta ja kovaa”-tapaukseksi

EI LÄHDE
Hyvää tavaraa koko albumi.

https://open.spotify.com/album/6JvPnZo5Zm7iEgeYCGyjfO

Ja tapahtui tuona päivänä: Slayer - Reign in Blood 30 vuotta

Side A:

1. Angel of Death 4:51
2. Piece by Piece 2:02
3. Necrophobic 1:41
4. Altar of Sacrifice 2:50
5. Jesus Saves 2:55

Side B:
1. Criminally insane 2:22
2. Reborn 2:12
3. Epidemic 2:23
4. Postmortem 3:27
10. Raining Blood 4:16

Kokonaiskesto 28:59

7.10.1986 Def Jam Records sylkäisi ilmoille sittemmin thrash metallin kulmakiven Reign in Bloodin. Legendaarisella kokoonpanolla Hanneman (RIP 2013), King, Araya ja Lombardo levytetty albumi sai heti ilmestyessään suurta huomiota niin sanoitusten kuin satanistisen kansitaiteen vuoksi. Heti ensimmäinen kappale, Angel of Death, joka kertoo Josef Mengelestä ja hänen epäinhimillisistä ihmiskokeistaan Auschwitzin keskitysleirillä herättivät närää ja natsisyytöksiä. Yhtye on kuitenkin totesi yksikantaan tuomitsevansa aatteen, mutta olevansa kiinnostunut aiheesta. Hanneman inspiroitui kirjoittamaan Angel of Death-kappaleen luettuaan useita kirjoja Mengelesta kiertueen aikana. Levyn muut lyriikat kertovat mietteitä kuolemasta, uskonnonvastaisuudesta, hulluudesta ja murhista.

Ilmestyessään kriitikot ja fanit ottivat levyn nopeasti omakseen. Kerrang!-lehti kuvaili albumia "raskain metallialbumi ikinä". Levyn oli alunperin tarkoitus ilmestyä aikaisemmin, mutta kansitaiteen ja lyriikoiden takia sitä jouduttiin lykkäämään. On sanottu että Anthraxin Among the Living, Megadethin Peace Sells...But Who's Buying ja Metallican Master of Puppets olivat kolme muuta albumia, jotka muovasivat ja toimivat US thrash metallin suunnannäyttäjänä 1980-luvulla.

Levyn perintö on huima: Ilmestymisviikollaan levy nousi Billboardin sijalle #127 ja oli korkeimmillaan sijalla #94 kuudennella viikolla. Yhdysvalloissa levyä on myyty kultalevyyn oikeuttava määrä (500 000 kpl). Se on noteerattu Imagine Games Netoworkin (IGN) TOP 25 Most Influental Metal Albums sijalle 7. MTV puolestaan hehkutti alhaalle viritettyä kitarasaundia, tarttuvia riffejä, väkivaltaisia lyriikoita ja karskia kansitaidetta. Heidän mielestään juuri tämä levy on suoraan syyllinen siihen että death metalli alkoi nostaa päätään.

Knoppeja:
- Kansitaiteen on suunnitellut Larry Carroll
- Def Jamin jakelija, Columbia Records, kieltäytyi julkaisemasta albumia ristiriitaisen kansitaiteen ja lyriikoiden takia. Lopulta jakelijaksi valittiin Geffen Records, mutta kiistanalaisuuden takia sitä ei näkynyt virallisella julkaisulistalla.
- Tuottaja Rick Rubin (ensimmäinen levy bändin kanssa)
- Lombardo lopetti bändissä marraskuussa 1986, mutta hänen vaimonsa sai houkuteltua hänet takaisin 1987
- Levy oli edesmenneen Hannemanin suosikki: "Short, quick and straight to the point"
- Reign In Blood US-kiertueella olivat mukana Overkill ja Euroopan rundilla Malice. Slayer toimi myös W.A.S.P.in lämppärinä US-kiertueella 1987
- Paul Bostaphin ensisanat kuullessaan levyn olivat "Forbidden is now Fucked"
- Levy julkaistiin vinyylinä seuraavissa väreissä punainen, purppura ja vihreä. Albumi julkaistiin myös kuvavinyyliä tavallisella ja limited edition-kansitaiteella.
- Tori Amos on tehnyt vuonna 2001 coverin kappaleesta Raining Blood
- Vanhoilla CD- ja LP-versioilla P"ostmortem" loppuu kohdassa 2:44 ennen nopeaa osaa. Tämä virhe korjattiin uudelleenjulkaistulla Expanded Edition CD:llä. Tuolla julkaistiin myös kappaleet Aggressive Perfector ja Criminally Insane (remix), jotka olivat äänitetty 12-tuuman singleä varten.
- Raining Blood kappaleella on kolme erilaista outroa.
- Kaveripiirissä oli tunnuskoputus, joka oli imitoitu Raining Bloodista: muuten ovi ei auennut.

-Spinebrain-

https://open.spotify.com/album/4EKODboelaOmS0gt7hbTHN

TOOMIO's TOP100: 9. Opeth - DamnationTOOMION TOP100: 9. Opeth - Damnation

Producer: Opeth, Steven Wilson
Recorded: 2002
Released: 22.4.2003
Label: Koch

#37 in Finnish chart. The first Opeth-album without growling.

SINGLE
- Windowpane

"This will be The Album of The Year!” said my brother in 2003, when I played Damnation for the first time. We were amazed.

Making process of the album was obviously hard for the band. Recordings of Deliverance weighed in the background, and the recording session was full of technical problems. Fortunately, the band was able to walk through the session.

Indications of Opeth's ability to make lighter music had always been visible on some level. After producer Steven Wilson came in, the band had the courage to do the whole album with lighter touch. Although I’m a little tired of Wilson's sound, but on this album it’s hardly be heard. There you can find Mellotrons and really crisp acoustic guitars, but the sound is still very massive. Mellotron fits nicely to Opeth's music. The album is very exciting work, because it was made by progressive death metal band. Still it’s very easy to listen through, regardless of your age.

This is certainly the most balanced prog music throughout this century.

The album spins exactly nine seconds before it becomes clear that the band get a grip. Opening track Windowpane’s guitar solo comes in a strange position. However, Mikael Åkerfeldt’s solos does not make mistakes, so it's rather awaken to listen more closely, as a nuisance. Nearly eight-minute song is not a one second too long.

Transition to heartfelt In My Time of Need goes naturally. Each piece is foisted the lurking evil, which always go with Opeth’s music. Death Whispered a Lullaby, which is composed by Steven Wilson, sits nicely on an album. The bass lines and guitar effects at the end of a hassle (which is so Wilson!) make this song perfect for Opeth also.

The chorus of To Rid The Disease is brought to the surface by using Mellotron, that you must like it. The intro guitar piece moves along with the song, creating despair. The Young and the Restless-piano in the background increase the bass and drum attacks. This is certainly the most balanced prog music throughout this century. If I have to name one album, that describes melancholy, it will be Damnation.

I can’t explain the atmosphere that I have while listening this. Driving from Tuuri to Ähtäri on slushy weather of early December. It’s still not freezing cold, but not warm either. Socks are almost certainly wet. A pale coffee and old bun waiting in the granny's house. Windscreen wiper blades should be replaced.

Everyone should listen to this album. Everyone

THE BEST MOMENTS
Windowpane – This song gets me to learn acoustic guitar.

NOT SO BRILLIANT
There’s no weak moments.

https://open.spotify.com/album/4FmI0F5GvvR1M9RURWnJV9
Tuottaja: Opeth, Steven Wilson
Nauhoitettu: 2002
Julkaistu: 22.4.2003
Levy-yhtiö: Koch

Suomen listan 37. Ensimmäinen Opeth-albumi ilman örinää.

SINGLE
- Windowpane

”Nyt on vuoden levy!”, sanoi veljeni vuonna 2003, kun soitti minulle ensi kertaa Damnationia. Olimme melkoisen myytyä poikaa. Ja levy on kestänyt kulutusta pian 14 vuotta.

Levyn tekoprosessi oli yhtyeelle ilmeisen raskas. Deliverancen äänitykset painoiva taustalla, eikä äänityssessiot meinanneet ottaa onnistuakseen. Kaikkien tai ainakin kuuntelijoiden onneksi, bändi jaksoi session läpi.

Viitteitä Opethin kyvystä tehdä kevyempääkin materiaalia oli ollut aina jollain tasolla näkyvissä. Steven Wilsonin tultua tuottajaksi saatiin bändille riittävästi rohkeutta tehdä koko albumi kevyemmällä otteella. Vaikka olenkin hiukan kyllästynyt Wilsonin soundiin, se ei tällä levyllä juurikaan kuulu. Sieltä löytyy ne mellotronit ja todella kuulaat akustiset, mutta soundi on sitä huolimatta hyvin jyhkeä. Mellotron on Opethin musiikissa enemmän kuin paikallaan. Levy on siitäkin syystä jännä teos progressiiviselta death metal-bändiltä, että sen kuuntelee iästä riippumatta helposti läpi.

Levyä ehtii kulua tasan yhdeksän sekuntia ennen kuin käy selväksi, että soitossa on otetta. avausbiisi Windowpanen kitarasoolo tulee aavistuksen outoon kohtaan. Mikael Åkerfeldthän ei sooloissaan kuitenkaan virheitä tee, joten se pikemminkin herättää kuuntelemaan tarkemmin kuin häiritsee. Windowpanen väliosaan lähtö tapahtuu kevyellä rumpufillillä. Sen jälkeen tulee synkooppinen osio, joka on monen progenössön mieliin jäänyt ja varmasti sitä on jonkun kerran kellaribändeissä kopioitukin. Lähes kahdeksan minuutin biisi ei ole pätkääkään liian pitkä.

Opethin Damnation on eittämättä tasapainoisinta progemusiikkia koko tällä vuosituhannella.

Siirtymä hartaaseen In My Time of Neediin sujuu luontevasti. Jokaiseen kappaleeseen on ujutettu sitä Opethin musiikissa alati vaanivaa pahuutta, kuitenkaan harrasta tunnelmaa sotkematta. Tuottaja Wilsonin säveltämä Death Whispered a Lullabyn istuu levylle komeasti. Sen bassolinjat ja lopun kitaraefektihässäkkä (,joka on kyllä silkkaa Wilsonia) tekevät kappaleesta sopivan utuisen myös Opethin esitettäväksi.

To Rid The Diseasen kertosäe on mellotronin avulla nostettu niin pintaan, että siitä ei voi olla pitämättä. Intron kitarapätkä liikkuu kappaleen mukana luoden epätoivoa, jota kertosäe välillä kuitenkin rikkoo. Lopun Tunteita ja tuoksuja-pianon taustalle nousevat basso- ja rumpuiskut sekä outroksi muuttuva fiilistely ovat eittämättä tasapainoisinta progemusiikkia koko tällä vuosituhannella. Jos jollain levyllä halutaan kuvata alakuloa ja melankoliaa, niin on Damnation sillä listalla hyvin kärjessä.

En osaa kaikille selittää tunnelmaa joka kuunnellessa tulee. Suomea tunteville se on seuraavanlainen: Ajo Tuurista Ähtäriin joulukuun alun loskasäässä. Ei ole vielä pakkasta, muttei lämminkään. Sukat ovat melko varmasti märät. Mummon luona odottaa valju kahvi ja vähän vanhaksi mennyt pulla. Pyyhkijänsulat pitäisi uusia. Vastahan ne kolme vuotta sitten uusittiin.

Kaikkien pitäisi kuunnella tämä levy ajatuksella. Kaikkien.

PARHAAT HETKET
Windowpane – Tämä kappale sai allekirjoittaneen ottamaan akustisenkin kitaran jotenkin hanskaan.

EI LÄHDE
Huonoja hetkiä ei ole yhtäkään.

https://open.spotify.com/album/4FmI0F5GvvR1M9RURWnJV9

Atson Aikakone: 2009 & Weezer - Raditude

Weezerin seitsemäs studioalbumi Raditude julkaistiin hieman vajaat seitsemän vuotta sitten, tarkalleen 30.10.2009. En muista mistä albumi omaan kuunteluun päätyi, olisiko ollut jostain lehti-ilmoituksesta, mutta siitä on muodostunut yksi keskeisimmistä ”mielentilalevyistä”: silloin kun syksy alkaa pimentyä, tulee RDtitude kaivaa esiin.

Aikalaisarvioissa tai sittemminkin kuulluissa lausunnoissa levyä ei pidetä klassikkona. Muistan lukeneeni useammankin 2/5 tähden arvostelun ja totuus lienee, että noihin aikoihin yhtye sekä nokkahahmonsa Rivers Cuomo olivat lähellä uransa pahinta aallonpohjaa, josta nousu käynnistyi puolenkymmentä vuotta myöhemmin vuonna 2014 julkaistulla Everything Will Be Alright in the End-julkaisulla.

Itselleni Ratitude kuitenkin iskee, ja aika lujaa, silloin kun edellämainittu syyspimeys tuntuu iskevän päälle. Bändin autotallihenkisyys, tarvittaessa hyvinkin rujo soitanta sekä Cuomon omaperäinen, varmasti monia ärsyttäväkin lauluääni vyöryvät läpi harmaimmastakin massasta, ottavat harteilleen ja hetken aikaa mukana kulkemalla saattelevat eteenpäin.

Myönnän, ettei kyseessä ole maailman vahvin levykokonaisuus, mutta oikeastaan ainoastaan Love is the Answer jää biisinä selvästi muusta kattauksesta jälkeen. Sen sijaan seasta löytyy kolme biisiä, jotka olen nostanut Spotifyn omalle Playlist-soittolistalleni, jossa ovat ns. ”parhaat biisit”.

Ensimmäisenä heti albumin avaava, mahtavalla nimellä varustettu (If You're Wondering If I Want You To) I Want You To. Biisi oli jonkin asteinen hitti sekä malliesimerkki Rivers Cuomon huumorintajusta tekstittäjänä ja popbiisin kirjoittajana. Boy meets a girl ja sitä rataa: Slayer-T-paita, Titanic, uima-altaat ja jopa ruokahetki tytön vanhempien luona romantisoidaan tavalla, johon vain Cuomo pystyy. ”The rest of the summer was the best we ever had / we watched Titanic and it didn't make us sad”, silloin menee jo aika hyvin.

Seuraava nosto on raita numero viisi: Put Me Back Together. Edellisen ja tämän välissäkin on toimivaa räiskimistä, mutta tämän biisin myötä levy hieman rauhoittuu. Jostain syystä tällä levyllä Cuomon rauhallisemmin rakentuvat kappaleet vakuuttavat, johtuneekohan biisijärjestyksestä. Ei tarjoa ihmeitä, mutta omissa korvissani kasvaa dramaattiseksi Weezerin tyyliin.

Levyn päättävä I Don't Want to Let You Go jatkaa hieman samalla linjalla. Kuullaan pelkistetty tausta ja niin monesta yhteydestä tuttu sointumalli, mutta jos tällainen biisi kirjoitetaan niin se kuuluu säestää näin. Allekirjoittaneen listoille sillä ainakin pääsee joka kerta. Cuomo päästää jälleen kuulijan lähemmäs kuin monilla muilla tuotoksillaan, tai ainakin luo sellaisen vaikutelman. Tämä on kaunis päätös albumille. Sohjoinen ja lumisateinen marraskuinen ilta ja levy kuunneltuna pihalla sään armoilla tulevat tästä mieleen.

Tällaisena pehmeänä laskeutumisena tähän väliin siis Weezerin Ratitude: myös bändin debyytti (ns. ”sininen albumi” (1994)) sekä tekstissä mainittu Everything Will Be Alright in the End (2014) kannattaa kuunnella: itselle ne edustavat genressään merkkilevyjä. Lisäksi Rivers Cuomon sosiaalisen median kanavat ovat hulppeaa viihdettä!

Näin pistettiin Aikakone jälleen käyntiin. Kunhan saadaan ylläpito parempaan kuosiin, niin palataan asiaan.
Weezerin seitsemäs studioalbumi Raditude julkaistiin hieman vajaat seitsemän vuotta sitten, tarkalleen 30.10.2009. En muista mistä albumi omaan kuunteluun päätyi, olisiko ollut jostain lehti-ilmoituksesta, mutta siitä on muodostunut yksi keskeisimmistä ”mielentilalevyistä”: silloin kun syksy alkaa pimentyä, tulee Raditude kaivaa esiin.

Aikalaisarvioissa tai sittemminkin kuulluissa lausunnoissa levyä ei pidetä klassikkona. Muistan lukeneeni useammankin 2/5 tähden arvostelun ja totuus lienee, että noihin aikoihin yhtye sekä nokkahahmonsa Rivers Cuomo olivat lähellä uransa pahinta aallonpohjaa, josta nousu käynnistyi puolenkymmentä vuotta myöhemmin vuonna 2014 julkaistulla Everything Will Be Alright in the End-julkaisulla.

Itselleni Raditude kuitenkin iskee, ja aika lujaa, silloin kun edellämainittu syyspimeys tuntuu iskevän päälle. Bändin autotallihenkisyys, tarvittaessa hyvinkin rujo soitanta sekä Cuomon omaperäinen, varmasti monia ärsyttäväkin lauluääni vyöryvät läpi harmaimmastakin massasta, ottavat harteilleen ja hetken aikaa mukana kulkemalla saattelevat eteenpäin.

Myönnän, ettei kyseessä ole maailman vahvin levykokonaisuus, mutta oikeastaan ainoastaan Love is the Answer jää biisinä selvästi muusta kattauksesta jälkeen. Sen sijaan seasta löytyy kolme biisiä, jotka olen nostanut Spotifyn omalle Playlist-soittolistalleni, jossa ovat ns. ”parhaat biisit”.

Ensimmäisenä heti albumin avaava, mahtavalla nimellä varustettu (If You're Wondering If I Want You To) I Want You To. Biisi oli jonkin asteinen hitti sekä malliesimerkki Rivers Cuomon huumorintajusta tekstittäjänä ja popbiisin kirjoittajana. Boy meets a girl ja sitä rataa: Slayer-T-paita, Titanic, uima-altaat ja jopa ruokahetki tytön vanhempien luona romantisoidaan tavalla, johon vain Cuomo pystyy. ”The rest of the summer was the best we ever had / we watched Titanic and it didn't make us sad”, silloin menee jo aika hyvin.

Seuraava nosto on raita numero viisi: Put Me Back Together. Edellisen ja tämän välissäkin on toimivaa räiskimistä, mutta tämän biisin myötä levy hieman rauhoittuu. Jostain syystä tällä levyllä Cuomon rauhallisemmin rakentuvat kappaleet vakuuttavat, johtuneekohan biisijärjestyksestä. Ei tarjoa ihmeitä, mutta omissa korvissani kasvaa dramaattiseksi Weezerin tyyliin.

Levyn päättävä I Don't Want to Let You Go jatkaa hieman samalla linjalla. Kuullaan pelkistetty tausta ja niin monesta yhteydestä tuttu sointumalli, mutta jos tällainen biisi kirjoitetaan niin se kuuluu säestää näin. Allekirjoittaneen listoille sillä ainakin pääsee joka kerta. Cuomo päästää jälleen kuulijan lähemmäs kuin monilla muilla tuotoksillaan, tai ainakin luo sellaisen vaikutelman. Tämä on kaunis päätös albumille. Sohjoinen ja lumisateinen marraskuinen ilta ja levy kuunneltuna pihalla sään armoilla tulevat tästä mieleen.

Tällaisena pehmeänä laskeutumisena tähän väliin siis Weezerin Raditude: myös bändin debyytti (ns. ”sininen albumi” (1994)) sekä tekstissä mainittu Everything Will Be Alright in the End (2014) kannattaa kuunnella: itselle ne edustavat genressään merkkilevyjä. Lisäksi Rivers Cuomon sosiaalisen median kanavat ovat hulppeaa viihdettä!

Näin pistettiin Aikakone jälleen käyntiin. Kunhan saadaan ylläpito parempaan kuosiin, niin palataan asiaan.

https://open.spotify.com/album/7EBmhfSbPeB3NL8wBLemhI

TOOMION TOP100: 10. Porcupine Tree - In Absentia

Tuottaja: Steven Wilson
Nauhoitettu: 2002
Julkaistu: 24.9.2002
Levy-yhtiö: Lava

Ensimmäinen Porcupine Treen albumi, jossa rumpalina häärii arvostettu Gavin Harrison.

Nyt on levy, joka todellakin on legendaarinen. Taisi olla sen vuoden tapaus monellakin saralla, ainakin progemaailmassa. Myöhemmin tarkasteltuna tämä oli Steven Wilsonin varsinainen läpimurto. Totta puhuen albumi ei ole niin paljon myynyt, kuin sopisi olettaa, mutta progeväelle se on yleensä hyvinkin tuttu.

Kansien perusteella musiikista voisi olettaa vaikka mitä. Musiikki on progressiivista rockia, brittipoppia, jopa grungea, mutta metallia se ei mielestäni tällä levyllä ole. Porcupine Treelle on harmillisesti lyöty ”musiikkia muusikoille”-leima, vaikka sen soitinhiplaus on varsin hellää verrattaessa nykyisiin djent-bändeihin. Tai oikeammin; se on sen lisäksi paljon muutakin. Uskon, että tätä kuuntelee mielellään, vaikkei soittamista harrastaisikaan. Vaikeuskerroin ei ole korkealla.

Heti ensimmäisen biisin kertosäkeeseen tultaessa tietää, että ollaan tuotannossa maailman kärjen tuntumassa. Soundit, miksaus ja kaikki ovat tasan tarkkaan siellä missä pitää. Toki tuo 15 vuotta tekee tehtävänsä, mutta tätä se oli vuonna 2002. Albumilla on kaikista kulmista tarkasteltuna hienoja soundiratkaisuja. Äärimmäisen harkittuja kosketinsoundeja, lämpimiä ja kylmiä kitarasäröjä ja tarkkuutta esiintuovia basso- sekä rumpusoundeja.

Ensimmäiset kaksi kipaletta ovat aikamoista timanttia. Blackest Eyes on yksi parhaita levynavausbiisejä. Rumpali Gavin Harrisonin ja basisti Colin Edwinin yhteispeli on pelottavan hienoa kuunneltavaa. Gavin Harrisonin talenttia rummuissa ei voi kyllä kiistää. Siinä on sitä jotain, mitä löytyy Porcarosta ja Colaiutasta. Äärimmäistä oikea-aikaisuutta. Tuskin miestä turhan takia on valittu useampaan otteeseen Vuoden Rumpaliksi. Tätä aloitusbiisiä olen useampaan otteeseen kuullut soundcheck-biisinä isommillakin areenoilla. Laulajana bändin keulakuva Steven Wilson on tietysti ihan taidokas, mutta ei hän mikään raivokas esiintyjä ole.

Kokonaisuutta häiritsee pieni sekasorto. Mukana on muutama aika tarpeeton kappale. Sanottakoon jälleen se, mikä on aiemminkin tullut sanottua: Wilsonin tuottamat levyt ovat tämän jälkeen kuulostaneet vähän puuduttavankin samanlaisilta. Laadussa ei ole vikaa, mutta jälki on turvallista.

Trainsissä on kaikki kohdallaan. Jopa se kympin kappaleelle välttämätön vähän ärsyttävä kohta. Koska täydellinen ei koskaan ole virheetöntä. Sanat kertovat kauniisti junista, jotka monelle kuvaavat matkaa, aikaa, paikkaa, yksinoloa, muutosta. Rytmiryhmän hoitaessa taustatyön kiitettävästi tekee sen myös Wilsonin hempeä laulu. Sen hiukan häiritsevän läpytyksen jälkeen tullaan takaisin kertosäkeeseen hienolla liu’ulla.

Wilsonin sanoitukset ovat välillä osittain naiiveja, mutta Trainsin toinen säkeistö, joka ei kerro ilmeisesti muusta kuin junista, on maaginen.

”A 60 ton angel falls to the earth
A pile of old metal, a radiant blur
Scars in the country, the summer and her”

Kappaleessa The Creator has a Mastertape on yhdistetty mainiosti bändin soittotaito ja kummalliset lyriikat:

”The creator had a mastertape
But he left it in a cab”

En tiedä mistä tässä todellisuudessa lauletaan, mutta olen aina tulkinnut sanaparren niin, että Jumalalla oli maailman masternauha, jonka hän unohti taksiin. Ihmiset sitten löysivät sen ja miksasivat sen huonommaksi. Tuskin tämä niin on ajateltu, mutta näin se minulle esittäytyy.

Kuitenkin Trains ja Collapse the Light On Earth ovat sävellyksinä jo niin kovia mahtuessaan samalle levylle, että paikka satasessa ja TOP10:ssä oli melko varma jo ennen varsinaista listausta.

Kyllä se on kesäiltana Trainsin soidessa Suomen luonto kaunis.

PARHAAT HETKET
Trains – Jos miettii progressiivisen rockin peruselementtejä, niin tässä kappaleessa ne ovat ehkä parhaiten kohdillaan.
Collapse the Light on Earth – Tämä on massiivinen teos. Se ei ole raskas, mutta silti se jollain tasolla vyöryy päälle.

EI LÄHDE
Strip the Soul – Joskus toimii, useimmin ei. Ahdistava riffi.

https://open.spotify.com/album/3Mqfc88llbmxwP6wunfMbW