Toomion Top200-biisit: 30. Ozzy Osbourne - Perry Mason (1995)

 

Ozzya Tomin listalla?!? Joo. Kyllä on. Ozzy ei laulajana ole ylimmillä rapuilla minun rankkauksessa, mutta kyllä hänelläkin kannuksensa on.

Ozzmosis-albumia alettiin runtata kasaan kitaristi Steve Vain kanssa. Yllärinä Ozzy ja Vai saivat välinsä poikki ja bändi päivittyi niinkin kehnoksi kuin Zakk Wylde, Geezer Butler, Rick Wakeman ja Deen Castronovo. Sillä oli siis ”mentävä”. Tällä albumilla tuotanto on aika huikeaa. Siitä vastaa grungemies Michael Beinhorn, joka oli Soundgardenin ja RHCP:n kanssa päässyt kiinni moderniin soundiin.

Perry Masonin video tuli Jyrk!stä. Se oli videona laadukas ja Ozzy omaan tapaansa vähän pelottava ja häiriintynyt. Perry Mason on amerikkalainen kirjasarja, jossa sen niminen asianajaja ratkaisee murhajuttuja. Aiemman ajan Matlock.

Kappaleessa on yllättävän monivivahteinen säkeistö. Yleensä Ozzylla ei ole. Tämä toimii ja tästä tulee hyvä ja nostalginen fiilis.

Toomion Top200-biisit: 31. Topi Sorsakoski & Agents – Tyhjää (1988)

 

Olen ollut sellainen 6-10-vuotias, kun Topi ja Agents ovat levyttäneet ne parhaat albuminsa. Ei Renegadeskaan toki huono ole, mutta ei lähellekään näitä kärkilevyjä. Nämä soivat usein radiossa, usein kasetilta ja usein taisi isäkin bändin kanssa näitä joutua soittamaan lavatansseissa. 

Tyhjää eli Peggy Marchin vuonna 1965 levyttämä Young Men (Hear Me) oli lapsena jotenkin inhokki, mutta se on nykyään noussut aivan kärkikappaleisiin. Sovitus on tyylikästä. Ja ainahan se on Pulliainen/Hietanen-kaksikolta sitä ollut. 

Nostalgiatrippi, mutta ihan aiheellinen.

Toomion TOP200-biisit: 32. Kuusumun Profeetta – Ei aurinko milloinkaan laske (2003)

 

Tältä kokoonpanolta ei voi mitään tavallista odottaa. Toisaalta voi odottaa mitä vain. Kappaleet ovat usein outoja, mutta on niissä paljon kauneuttakin. Bändin keulakuva Mika Rättö on artisti ihan isolla A:lla. Ääneltään hyvin paljon mielipiteitä jakava, mutta taiteilija. Ehdottomasti.

Ei aurinko milloinkaan laske iski minuun jotenkin syvälle. Siinä käsittellään mielestäni kaiken tarkoitusta ja jumalaa/jumalia, mutta riittävän konkreettisesti ja riittävän abstraktisti, jotta voin sen mielessäni hyväksyä kelvoksi pohdinnaksi.

Orkestraatio toimii ja on jopa taivaallista. Tässä koskettaa se jonkin asteinen herkkyys ja surumielisyys.  

Toomion TOP200-biisit: 33. Jean Sibelius – Finlandia, op. 26. (1899-1900)

 

Tähän teokseen on oikeastaan kaikilla suomalaisilla jonkinlainen suhde. Enkä ole itse tavannut yhtäkään ihmistä, joka tätä ei siedä. Ei se kuitenkaan maailman paras biisi ole, mutta suomalaiseen identiteettiin se sopii, ja on korkealla. 

Moni oikeasti sijoittaa tämän aikajanalla väärään kohtaan eli kertomaan Suomesta ensimmäisessä tai toisessa maailmansodassa. Ei se sinne mene, vaan Helmikuun manifestin tietämille, parikymmentä vuotta ennen itsenäistymistä. Suomalaisten kokemus tietysti on Tuntemattomasta sotilaasta, lähtien vuodesta 1955.

Minä olen aika laajalla musiikkimaulla varustettu. Olen klassiseenkin uhrannut useampia päiviä elämästäni. Ihan ilman kotiinpäinvetoa voin sanoa, että Finlandia on kuulemistani hienoimpia. Ei ehkä maailman tasolla merkityksellisin, mutta niin hyvä, että minunkin listalle pääsee.

Kuunnelkaa. Ihan ajatuksella.

Toomion TOP200-biisit: 34. Nick Drake - Things Behind The Sun (1972)

 

Kappale on levyltä, jonka artisti jätti levy-yhtiön vastaanottotiskille lähes valmiina. Se ilmestyi kaksi vuotta ennen tekijänsä kuolemaa, jota osa pitää itsemurhana, osa vahinkona. Se kuitenkin on varmaa, että tämä tekijä oli vahvasti masentunut.

Nick Drake teki viimeisen Pink Moon -albuminsa hyvin pelkistettynä. Siinä kuuluu vain laulu, akustinen kitara ja paikoittain piano. Koko teos on hyvin, sanoisinko pilvinen. Siksi myös sen paras kappale, on ehkä surullisimpia, ja siksi myös kauneimpia tietämiäni kappaleita.

Jos Drake nuo biisit tekisi tänä päivänä, voisi menestyä kohtuullisen hyvin. Tarkennetaan, että Nick Drake. Tai kumpi vain.

"But say what you'll say, About the farmers and the fun, And the things behind the sun, And the people around your head, Who say everything's been said, And the movement in your brain, Sends you out into the rain."

Toomion Top200-biisit: 35. Chris Cornell - You Know My Name (2006)

 

Kun Casino Royale oli tulossa, oli odotukset sekavat. Onnistuuko Daniel Craig? Onko elokuva mistään kotoisin? Miten musiikki? Ensimmäistä piti hetken sulatella, alkukohtaus vastasi toiseen myöntävästi. Kun kappaleen ensi iskut pärähtivät soimaan, näkyi elokuvateatterissa hyväksyvää nyökyttelyä. 

Chris Cornell kutsuttiin tekemään Bond-kappaletta, koska haluttiin ”vahva miesääni”. Cornell oli kiinnostunut, koska piti Bondeista, joskaan ei uusimmista. Bond-hahmon päivityksestä kuultuaan mies kuitenkin lähti hommaan ”uuden Barryn” eli David Arnoldin kanssa. Cornell halusi, että kappaleessa kuuluu hänen äänensä ja piti referenssinä Tom Jonesin esittämää Thunderballia. Lyriikatkin tulivat suhteellisen helposti. ”Olen elänyt 42 vuotta ja nähnyt paljon. Ei ole vaikea asennoitua Bondin tunne-elämään.”

Miksi tämä on näin korkealla? Siksi, että se on erittäin hyvä biisi. Samalla se ei turhia nöyristele esi-isilleen, muttei unohda heidän kunnioitustaan. Se myös sopii täydellisesti elokuvan taustalle. Kertakaikkisen onnistunut kappale.

Toomion Top200-biisit: 36. Devin Townsend – Nobody’s Here (2001)

 

“I think, I guess, I know, I think, I know…Fuck off…”

Ostin Terrian veljelleni joululahjaksi vuonna 2001. Siitä asti se on ollut hyvin toistuvasti joululevynä. Se on samalla jotenkin masentava. Se muistuttaa minunkin heikoimmista kausistani, jolloin elämä on ollut varjoisempaa. 

Nobody’s Here pitää ajoittain soittaa, jotta huomaa ettei asiat mene niin huonosti. Tyttärellenikin se piti automatkalla soittaa uudestaan. Tämä oli muuten äitinikin mielestä hyvä kappale, joten sukupolvissa on jotain samaa.