Viikon aivoradio 35/2020

A

The Beatles - She Loves You: Beatles ui tähänkin Aivoradioon.

Alice Merton - No Roots: hyvä basso ja groove!

Meeri Sarjasto - Sä: Megen uusi single.

Maija Vilkkumaa - Prinsessa jää: Luultavasti huomenna omassa keikkasetissä ensimmäistä kertaa ikinä. Vanhempaa Maijaa.

Egotrippi - Matkustaja: Ei vieläkään läpeensä kamala...
Kirjoita viesti…


YYTE

Cruraders - Last Call: Viime sunnuntaina päättyi yksi vaihe urallani. 

Seasick Steve - Toes in the Mud: Tässä ei ole turhia soittimia, ei sovituskiemuroita eikä erityisiä koukkuja, mutta ei niille ole tarvettakaan. 

Coldplay - Hymn for Weekend: Elokuun ensimmäinen kotiviikonloppu. Siispä aika levätä sekä keskittyä liikuntaan, musiikkiin ja yhdessä oloon. 

Baker Gurvitz Army - Since Beginning: Tässä yhtyessä oli soittotaitoa, jota ei voi olla huomaamatta. Kuunnelkaapa vain Ginger Bakerin rummuttelua ja Adrian Gurvitzin kitarointia tässäkin kappaleessa. 

Speedometer - Orisha’s Party: Palaanpa tähän yhtyeeseen, sillä sen verran tanakasti tämä funk nousi esille työpäiväni taustanmusiikin äänimatosta. 

Lars Winnerbäck - Död och himmel: Kappale soljuu eteenpäin lämminhenkisesti tarinaansa kuljettaen. 

Brüssel kaupallinen - Varjele mun järkeni:  Tanakkaa soittoa ja Helttusen vokalisointia.  Siinä tämän herkkusopan ainekset.


SPINEBRAIN

Power Trip - Nightmare Logic: Dedicating my playlist today for Power Trip due to tragic loss of singer Riley Gale only at 35 years old. I had the privilege to witness them playing live in Helsinki and they absolutely tore the place apart and easily were the most promising crossover/thrash metal band in the recent decade. Play this album loud and have moshpits in your living room or at work place to honor his legacy. Rest In Power.


T

Kent - Sundance Kid: Kentiin voi aina palata. Se ei petä vieläkään.

Gov't Mule - Fool's Moon: Noin 2005 ja pyöräkorjaushommat. Sopii syksyistyvään tunnelmaan.

Grant Lee Buffalo - Fuzzy: Ysärin alulta melko tuntematon bändi Suomessa. Grungen linjamilla.

Stam1na - Piste, jolta ei ollut paluuta: Viimeinen Atlantis on pirun kova metallilätty. Jostain syystä se jää aina harmittavasti paitsioon, kun Stam1naa kuunnellaan.

The Night Flight Orchestra - 1998: Ruotsin popmetalliylpeys.

PJ Harvey - This is Love: PJ:n äänessä on sellaista anarkiaa, mistä pidän.

Roger Daltrey - Always Heading Home: Vanha ukko, mutta riittävästi kannuksia edelleen. Kaunis kappale.

Pain of Salvation - WAIT: PoSilta tuli uusi albumi tänään. Vaatii kyllä totuttelua, eikä vaikuta ihan niin kovalta, kuin toivoisin, mutta tämä biisi oli jo kertakuulemalta hyvä.

Matthew Good Band - Everything is Automatic: Tästä tällainen kannanottobändi kuunteluun.

Marzi Nyman - Outo tyttö: Marzin Outo tyttö on sisäpiiriklassikko. Hyvät sanat ja ihan hyvä sävellyskin.

Metallimusiikin olemus – 77. - . -- - . -- -- ..

RUSH - MOVING PICTURES (1981)

Pearsonin lentoaseman koodi morsetettuna. Se on ihan hyvä intro progekappaleelle. Se lienee lähes kuuluisin tämän albumin kappaleista, vaikka tällä tunnettuja sävelmiä on muitakin.

Permanent Wavesin (1980) aikaan yleisö sai tottua Rushin lyhyempiin kappaleisiin, jossa oli myös huomattavasti enemmän syntetisaattorin käyttöä ja erikoisia musiikkityylejä, kuten reggaeta. Myös Neil Peart siirtyi sanoituksissaan enemmän humanistisiin teemoihin.  

Uusi albumi oli siis oleva edelleen radioystävällisempää kamaa. Nykyään kuunneltuna on vaikea ajatella sen soivan radiossa, mutta tuohon aikaan se oli lähes popia. Tällä kertaa bändi kirjoitti materiaalia Stony Lakessa, Ontariossa. Bändi oli erittäin luovassa tilassa ja siellä syntyi albumin hittikappaleista Tom Sawyer, Red Barchetta, YYZ ja Limelight.  

Melko kivuttoman sävellystyön jälkeen itse nauhoitussessiot tapahtuivat Quebecissä. Äänityksissä käytettiin paljon tilaääntä, jotta saataisin vangittua studiotilan äänet narulle. Peartin rintaan oli esimerkiksi teipattu mikrofoni, jotta rumpufilleistä saadaan dynaamisia. Soundeja ja äänimaisemaa voi pitää todella hyvinä edelleen jos verrataan äänitysten aikakauteen. Bändin kovasta soittokunnosta kertoo se, että esimerkiksi Red Barchetta tykitettiin yhdellä yrityksellä purkkiin. Muutenkin äänitykset kestivät vain pari kuukautta. 

Kanadassa albumi nousi odotetusti listaykköseksi. USA:ssa ja Briteissä kolmanneksi. Rolling Stone listasi albumin kaikkien aikojen kolmanneksi parhaaksi progealbumiksi heti King Crimsonin ja Pink Floydin teosten jälkeen. Kerrang! nosti levyn jopa kaikkien aikojen 100 parhaan metallialbumin joukkoon.  

Eikä se täysin väärin ole. Kyllä tällä albumilla kuuluu nimenomaan progemetalli tai sen tyylin peruselementit: oudon tahtilajin kosketinliidit, pitkät instrumentaaliosiot ja alati vaihtuvat rumpukompit. Monessakaan kappaleessa ei mennä 4/4-tahdissa. Myös Alex Lifesonin kitarat soivat säröisemmin.  

Albumin kappaleita on metallibändeistä tai vaikuttajista coveroineet ainakin Dream Theater ja Machine Head, sekä DT:n laulaja James LaBrie soolona.  

Esimerkkinä levystä instrumentaali YYZ!

Metallimusiikin olemus – 76. Seinä yleisön ja yhtyeen välillä

PINK FLOYD - THE WALL (1979)

Rahat olivat lopussa. Levytyssopimukset olivat menneet jollain tapaan käteen ja Pink Floydin ukot olivat kovissa veloissa. Oli siis tehtävä albumi, jos saatiin rahaa.  

Kun kitaristi David Gilmour, rumpali Nick Mason ja kosketinsoittaja Richard Wright pakersivat soolo- ja sivuprojektiensa parissa, yritti basisti Roger Waters kirjoittaa uuttaa konseptia albumille. Lopulta hän saikin kehiteltyä kaksi ideaa, joista valittiin Pinkin tarina.  

Pink oli muusikko, jota elämä potki päähän. Jokainen vastoinkäyminen oli vain tiili hänen seinässään, jota hän mielessään rakensi. Lopulta muuri valmistuu ja Pink vaipuu omaan mielikuvitusmaailmaansa. Tarina peilaa bändin kokemiin tiloihin keikoilla, jossa yleisöä on niin paljon, ettei sen kanssa pääse vuorovaikutukseen.  

Äänityksiä tehtiin useassa paikassa. Bändi joutui äänitysten aikaan myös muuttamaan ulkomaille maksamattomien verojen takia. Osa asui Sveitsissä, osa Ranskassa ja osa Kreikassa. Nauhoituksia tehtiin esimerkiksi Nizzassa   

Äänitysten aikaan bändin välit kiristyivät ja lopulta Wright painostettiin eroamaan. Osaksi syynä oli myös Wrightin pieni panostus äänityksiin, perhesyyt ja jopa vähäinen kokaiinin käyttö. Tuottajaksi tuotu Bob Ezrin kuitenkin pystyi pitämään välit jotenkin kasassa ja Wright palkattiin keikkasoittajaksi bändiin.  

Albumi valmistui ja se oli menestys. Monessa maassa listaykkönen. The Wall on bändin diskografiassa toiseksi eniten myynyt albumi, joten kaivattua rahaa oli tulossa. Tosin sen massiivinen kiertue teki tappiota kaikille muille paitsi Wrightille, koska hänen ei keikkamuusikkona tarvinnut maksaa kiertueen kuluja.  

Albumi on järkyttävän pitkä. Jopa ylipitkä. Siellä on toki klassikkokappaleita, kuten Another Brick In The Wall ja Comfortably Numb, mutta muuta materiaalia on aivan tuhottomasti. Toki pitkä tarina vaatiikin pohjia. Silti teos on puuduttavaa kuunneltavaa. Tällaisena teoksena se kuitenkin vaikutti niin konseptialbumiartisteihin kuin bändien live-esiintymisiin. Massaa ja mahtipontisuutta oli vaikka muille jakaa.  

Albumin teemoja on coveroitu vaikka millä mitalla. Metallibändeistä mainitaan nyt esimerkkinä Dream Theater, jossa konseptin esimerkki näkyy ehkä eniten.  


Progeimpana kappaleena esille Another Brick on the Wall.  

Metallimusiikin olemus – 75. Sadan tonnin levy

RUSH - HEMISPHERES (1978)

A Farewell to the Kings oli menestynyt mukavasti. Myös Englannissa. Siellä oli albumi myös tehty ja seuraavaa albumia tultaisiin tekemään. Rockfieldin studio oli miellyttänyt yhtyettä toimimattomasta ovesta huolimatta.  

Ennen nauhoittamista bändi harjoitteli intensiivisesti pari viikkoa. Sitä seurasi hyvin tiukka äänitys- ja miksaus sessio, joka kesti monta kuukautta. Vain yhtenä päivänä bändi lepäsi. Rumpali Neil Peartin mukaan äänitysten jälkeen tarvitsi kuuden viikon loman.  

Aiemmin ei ollut näin paljon aikaa levyn tekemiseen mennyt. Eikä näin paljon rahaa. Arvio on, että Hemispheresin tekeminen maksoi yli 100 000 dollaria.  

Levyn ensimmäinen puolisko on yhtenäinen, kuudesta osasta koostuva konseptiteos, jossa kerrotaan avaruusaluksesta, joka joutuu mustaan aukkoon. Peartin mukaan tarinan keksiminen ja harjoittelu sai “repimään hiuksia”, mutta se onnistui. 

Toisella puolella on erilaisia sävellyksiä, kuten poliittisen kannanoton tekevä The Trees ja instrumentaali La Villa Strangiato.  

Vaikuttiminaan Rush oli tutustunut esimerkiksi Yesiin ja King Crimsoniin. Haluttiin enemmän progressiivista otetta. Oli enemmän syntetisaattoreita, erilaisia kitaroita ja Peartin setissä kaiken maailman kilkuttimia.  

Progeteoksena albumi on suuri. Se on vaikeudellaan ihastuttanut minua jälkiaikojen bändejä. La Villa Strangiato on jopa bändin mielestä erittäin vaikea soittaa, mutta he halusivat sen tehdä. Metalliin albumi on vaikuttanut eniten esikuvana. Bändin rohkeutensa heittäytyä syvemmälle omaan juttuunsa ja uusiin äänimaailmoihin. Ja tietysti jo mainittuihin, monisyisiin lyriikoihin 

Tällä albumilla Geddy Leen äänikään ei häiritse enää merkittävästi. Tai sitten tässä alkaa tottumaan.  

Jokainen kappale olisi oikeastaan yhtä vahva esimerkki levyn annista. Laitetaan The Trees.

rollingstone.com

Toomion TOP200-biisit: 143. Queen - I'm Going Slightly Mad (1991)

Kuin olisi tippunut painajaiseen. Siltä Queenin I'm Going Slightly Madin videolla näytti. Se oli samaan tapaan pelottava kuin Pelle Hermanni. Tavallaan hauska, mutta liian luonnoton ollakseen lapselle hauska.

Kappale on tehty vakavasta aiheesta, mutta kieli poskessa. Laulaja Freddie Mercury koki AIDSin takia ajoittaisia mielenhorjahduksia, ja idea aiheelle syntyi tästä. Sanat taas käyvät läpi eri muotoja ilmaista sitä, ettei päähenkilöllä ole kaikki intiaanit muumitalossa.

Sanoituksessa auttoi Mercuryn ystävä Peter Straker. Näyttelijä, joka oli käymässä Freddien luona. Mercuryn "kihlattu" Jim Hutton onkin kertonut, että herrat nauroivat myöhään yöhön keksiessään yhä hulvattomampia vertauksia hulluksi tulemiselle.

Queen ei poikkeuksellisesti käyttää kappaleessa juurikaan sähkökitaraa. Se on syntikkavetoinen, joskin Brian May soittaa siinä slidemaisen kitarasoolon. Basisti John Deaconkin möyrii djent-tunnelmissa. Basso on viritetty H-vireeseen. 

Videoiden kultakautta kun vietettiin, jäi se eniten minullekin mieleen. Videossa on langanlaiha Mercury, narri, gorilla ja banaanipuu. Bändin jäsenet esittivät kutakin. On myös huhua, että gorilla olisi todellisuudessa ollut Elton John.

Tästä tulee nykyään hyvin nostalginen fiilis. Ja onhan tämä hieno pop-kappale, edelleen. 

Viikon Aivoradio 24/2020

SPINEBRAIN

Mercury Circle - The Beauty Of Agony: Uusi suomalainen superkokoonpano yllätti soundillaan ja laadullaan. Tämä on kun laitetaan Atoma, Ulver ja Depeche Mode blenderiin. Odotan mielenkiinnolla kokopitkää.

Unleash The Archers - Abyss: New album is out today and i am able to witness their EMFA Stream Festival performance, which convinced me that they are the  real deal. This in its turn hurts me even more as they were supposed to play at Saarihelvetti festival, but this didn't happen due to this Covid-19.

Rope Sect - Rope Of The Just: This was one of my most anticipated debuts this year and the guys prove that the hype is real. Absolutely gorgeous album where metal is not that much present, but the atmosphere and songwriting is topnotch.

Black Crown Initiate - Death Comes in Reverse: The chorus has been stuck in my head for a couple of days now, so this songs needs more ears. I haven't really followed BCI in the past, but this album is really good and I am intrigued to see what they do next.

Töxik Death - Sepulchral Demons: Fresh from the oven as the new album has been released today. Listened this album in the morning and their energy was good enough to spread the word.

Faceless Burial - Worship: Australian death/black assault Faceless Burial surprised me with their debut album. This is somewhere between Blood Incantation and Immolation so these guys are the real deal. Fans of the genre heads up.

Black Royal - Pagan Savior: Tampereen oma Black Royal yllätti housut nilkoissa toisella täyspitkällään. Nyt lanataan kovaa ja jälki on musertavaa. Isot riffit, jykevä laulu ja ennen kaikkea hyvät biisit kantavat levyn kokonaisuutena hienosti loppuun saakka. Ottakaa levy haltuun.

Trapeze - Jury: Glenn Hughes is on fire on this song and I stumbled across this album by a recommendation in social media, so glad I decided to give it a go.  The full Medusa album from 1970 is worth a listen and considered a hidden classic in psychedelic rock.


YYTE

Robert Plant - Charlie Patton Highway (Turn it Up - part 1): Lokakuussa Plant julkaisee kokoelman soolouraltaan. Tämä siltä löytyvä kappale on kuitenkin ennen julkaisematon. 

Don Henley - Gimme What You Got: Eagles-ikoni on menestynyt myös soolourallaan. 

Colin Bass & Daniel Biro - Hands: Colin Bassin ja Daniel Biron kaverina tässä kappaleessa on suomalainen Jonas Widenius kitaroineen. 

Mike Polizze - Wishing Well: Miken musiikki on leppoisaa viikonloppu musiikkia kun on tarve ja tahto ottaa rennosti ja antaa vain tunnelman soljua eteenpäin. 

Nektar - A Tab in the Ocean: Nektarin toisen albumin vuodelta 1972 nimikappale on sitä itseään, eli nektaria.  


Elliot Murphy - Diamonds by the Yard: Elliotin äänestä löydän samanaikaisesti vivahteita sekä Dylanin sekä Gesslen soundeihin, minun korvia miellyttävää laulua.


T

a-Ha - The Sun Always Shines on T.V.: Niin kasaria, niin kasaria. Tämäkin jonkin verran jää päähän pyörimään.

Spice Girls - Wannabe: Paluu Aulavan Viidakkodiskoon.

Ozzy Osbourne - Perry Mason: Vahvaa kitarointia Wyldeltä ja Ozzykin aika lailla vedossa.

UFO - Can You Roll Her: UFO on melko tuntematon itselleni. Kyllä sieltä metallin vanhemmuutta löytyy.

Pekko Käppi & K:H:H:L - Ikoni: Viime vuoden Väärä laulu -albumi meni ihan ohi. Sehän on kova, piru vie!

Aleah - My Will: Surullinen tausta on tällä levyllä ja musiikilla. Tästä tunnelmissa Twin Peaksiin.

Deftones - Ohms: Tänään tuli Deftonesin sinkku. Se on yksi vuoden odotetuimpia juttuja. Hienosti toimii!

Meat Loaf - Bat Out of Hell: Hypertemmossa kohti illan isompaa juttua.

VOLA - Whaler: Viikon suositus-listalta rauhaisaa progeilua.

Megadeth - Train of Consequences: Klassikkoriffittelyä. Tulee perjantaifiilis!


A

Porcupine Tree - Deadwing: Kesän viimeiset elokuun illat ja Deadwing on aina toimiva kombinaatio. Sen kummemmitta saatesanoitta suosittelen vahvasti.

Metallimusiikin olemus – 74. Brucea hypertempoon

MEAT LOAF - BAT OUT OF HELL (1977)

Lihamureke on melko rapsakka artistinimi. Sen Marvin Lee Aday sai jo pentuna isältään. Dallasissa syntynyt näyttelijä teki ensimmäisen albuminsa jo vuonna 1971. Sen jälkeen enemmän musikaalinäyttelijänä tunnettue Meat Loaf kipusi urallaan Broadway-maineeseen esimerkiksi Rocky Horror Picture Shown näyttelijäkaartissa. 

Bat Out of Helliä alettiin tekemään Jim Steinmanin kanssa jo vuonna 1972, mutta sen teko otettiin vakavasti vasta 1974, kun Meat Loaf päätti lähteä teatterista ja keskittyä musiikkiin. Albumin tuottajaksi valittiin Todd Rundgren, joka myös soittaa kitaraa albumilla. 

Jim Steinman otti paljon vaikutteita Bruce Springsteenin tuotannosta ja varsinkin Born to Run –albumista. Tätä suuntaa vahvistaakseen sai tekijäporukka soittajiksi Brucen E Street Bandista rumpali Max Weinbergin ja pianisti Roy Bittanin. Yhteys Springsteeniin löytyy myös siitä, että E Street –kitaristi Steve Van Zandt solmi Meat Loafille levytyssopimusta. 

Miltä musiikki kuulostaa? Minä kuvailisin hypertempoiseksi Bruce Springsteeniksi. Meat Loafin laulusoundissa on vähän Bonnie Tyleriakin. Joka tapauksessa musiikki kuulostaa rock-musikaalilta, jota pyöriteen aivan päättömällä nopeudella. On voinut livenäkin olla meininkiä.  

Niin kauheasti tämä ei metallilta kuulosta, mutta ehkä se siltä näyttää albumin kuvaston kun huomioon ottaa. Tietysti myös nopeus on monen metallin peruselementtejä. Energiaa on riittävästi, sen ainakin voi sanoa. 

Albumin myyntilukemathan ovat aivan järkyttävät. Albumia pidetään edelleen maailman kolmanneksi eniten myyneenä levytyksenä heti Thrillerin ja Back in Blackin jälkeen. Varmistettua myyntiä on 21,7 miljoonaa, mutta todellinen arvio liikkuu 50 miljoonan paikkeilla. Armottomia lukuja. 

Eiköhän nimibiisi laiteta esimerkiksi. 





Kuva: louder.com

Metallimusiikin olemus – 73. Ilmapallo karkuteillä

PINK FLOYD - ANIMALS (1977) 

Wish You Were Here oli tehty, mutta pari kappaletta jäi yli. Nämä olivat pohjana Dogs- ja Sheep-kappaleille. Enää tarvittiin sikoja. Sävellysvastuu oli käytännössä Roger Watersilla. Muiden rooli oli pienempi, mutta kuuluva. Tosin kosketinsoittaja Richard Wrightin sooloja ei juuri kuulla.  

Myös tarina oli Watersin näpeissä. Se ammensi hiukan George Orwellin Eläinten vallankumouksesta, mutta oli ylipäätään kapitalismia, ei neuvostomahtia vastaan. Siat ovat pomoja. Tyranneja, jotka alistavat muita. Koirat taas keskitason pyrkyreitä, jotka tekevät kaikkensa oman etunsa vuoksi. Lampaat kuvaavat normaalia, kasvotonta kansaa, joka on hiukan kapeakatseinen. Tarina on hyvä, vaikkakin hiukan pastissinomainen.  

Musiikki on hämyilyä. Koskettimista otetaan paljon irti, vaikkei sooloja olekaan. Kukin kappale pääsee lähelle tarinansa tunnelmaa, ainakin tarinan tuntevan mielestä.  

Pink Floyd jatkaa tällä albumilla vaikuttavan kansitaiteen linjaa. Kansi kuvattiin Battersean voimalaitoksella. Tai yritettiin. Kannessa leijuva sika oli oikeasti pituudeltaan 12-metrinen. Ensimmäisenä päivänä se karkasi, leijui Heathrown lentokentälle, pysäytti lentoja ja aiheutti paniikkia. Yksi päivä paikkailtiin ja kolmantena kuvattiin, mutta yhtä onnistunutta kuvaa ei saatu, joten lopputulos on yhdistelmä useampaa.  

Albumi oli menestys. Kolmen kärjessä ympäri maailmaa, vaikkei siitä julkaistukaan sinkkuja. Pieni promokiertue tosin järjestettiin.  

Konseptialbumina tämä kelluu  hyvin progemetallin alkukeitoksissa. Pitkä ja kantaaottava satu, jota musiikilla väritetään. Tässä sadussa ei kuitenkaan suurempia musiikillisia tyhjäkäyntejä kuulu. Jollain tapaa metallin sivujakin käänteleviksi cover-versioiden esittäjiksi voisi lukea ainakin Les Claypoolin ja Gov't Mulen. Metallia voi kuulla parhaiten Dogsissa. Se menee sludge-temmossa ja toimisi kompoinsa takia myös doom-versiona.  

Toomion TOP200-biisit: 144. Glen Hansard & Markéta Irglová – When Your Mind's Made Up (2006)

- Katsotaanko tämmönen Once-leffa?
- Mjaa... No voidaan katsoa…

Lopputulema: Tämähän olikin ihan pirun hyvä. Vaikka kyseessä oli nössö rakkausleffa, on siinä pirun hieno tarina taustalla myös musiikin tekemisestä. Ja tietysti hyvät hahmot sitä työstöä esittämässä. Ainahan musiikin tekeminen on pirunmoista säätämistä, vaikka taskussa olisi lopulta ihan hyviä biisejä. Normaalia harrastelijamuusikon touhua ja haaveilua.

Glen Hansard on irlantilainen katusoittaja, josta pitkän työn tuloksena tuli ihan pätevä muusikko ja näyttelijäkin. Kaikki heilahti eteenpäin isoilla harppauksilla vuoden 2007 elokuvan takia. Siinä esiintynyt vastanäyttelijä, tsekkiläinen Markéta Irglová hoiti pianopuolta ja äänet sopivat muutenkin hyvin yhteen. 

Elokuvassa tämä kappale esitetään sellaisella tunteella, että se jää aivan väkisin mieleen. En tiedä jääkö mieleen kappale vai se tapa, millä se esitetään. Joka tapauksessa, kun kappaleen on kerran nähnyt elokuvassa, kuuntelee sen itsenäisenäkin jatkossa aivan helposti.

Kuunnelkaa kappale ja katsokaa se elokuva!

Metallimusiikin olemus – 72. Miehistökikkailujen mestari

KANSAS - LEFTOVERTURE (1976)

Kansas tunnetaan jumalattomasta liudasta erilaisia kokoonpanoja. Vuonna 1969 kitaristi-kosketinsoittaja Kerry Livgren kasasi Lynn Meredithin ja Dan Wrightin kanssa Saratoga-bandin, joka vaihtoi nimensä Kansasiin seuraavana vuonna. Samalla se fuusioitui White Clover -bändin kanssa, josta mukaan tuli basisti Dave Hope ja rumpali Phil Ehart. Nämä porukat erkanivat ja yhdistyivät jälleen White Cloveriksi. Levydiilin myötä he kuitenkin ottivat Kansas-nimen takaisin.

Näinkin selkeiden vaiheiden jälkeen he tekivät kolme albumia, jotka myivät jotenkin. Kaksi viimeistä olivat Jenkkien TOP100:ssa. Laulaja Steve Walsh kärsi jonkinlaisesta valkoisen paperin syndroomasta. Näin Livgrenin oli pakko tulla auttamaan. Bändi souteli itsensä keskelle Lousianaa soiden keskelle äänittämään Leftoverturea. Äänitykset sujuivat mukavasti, vaikka Livgrenin mielestä studiolla oli ”pommikoneen kokoisia hyttysiä ja pihalla vaanivat alligaattoreiden laumat”.

Albumin avaava Carry on Wayward Son on mitä vähiten metallia, mutta hienohan se on. Se nousi Jenkkien listasijalle 11. ja nosti koko Leftoverture-albumin listavitoseksi. Kanadassa albumi oli jopa listakakkonen.

Kansas on itse kertonut ottaneensa vaikutteita Yesiltä ja Genesikseltä. Toisinpäin bändin vaikuttajakseen ovat maininneet metalliväestä sitä itsekin coveroineet Dream Theater, Anthrax ja Yngwie Malmsteen.

Heviin tältä albumilta on pitkä matka, vaikka sävellystyö ja soitto on kautta linjan vahvaa. Sounditkin ovat tuohon aikakauteen priimaa ja musiikki mahtipontista. Välillä tosin progekikkailu menee vähän ärsyttäväksikin, kuten Magnum Opuksessa.

Mutta metallia on hyvin vähän. Rumpufilleistä sitä voisi ehkä himpun verran löytää. Ehkä myös kompeissa on jotain samalla lailla kömpelöä, kuin Mike Portnoylla ajoittain. Vaikkei niin metallista, niin tuo hittibiisihän tähän kuitenkin laitetaan.  

Kuva: louder.com

Toomion TOP200-biisit: 145. Lulu - The Man with the Golden Gun (1974)

Jos on kolme viikkoa aikaa ja pitäisi tehdä ns. kuolematon teema suosittuun elokuvasarjaan, on todennäköistä, että alkaa pukata pikku stressiä. John Barry palasi Bond-teemojen pariin George Martinin jälkeen ja sai ns. mahdottoman tehtävän. Laulamaan saatiin haalittua Lulu. Kumpikaan ei ole jälkikäteen pitänyt laulusta ja omasta suorituksestaan, vaikka se lienee yksi tunnetuimmista. Toisaalta se on ainut, joka ei ole Brittien listalle noussut.

Minulle se edustaa lapsuuden seikkailumieltä ja VHS-aikaa. Perjantai-iltäpäiviä, jolloin koulun jälkeen ehti katsomaan jonkun elokuvan ennen kuin piti lähteä koulun kentälle jotain pelaamaan. Perjantaihan oli paras päivä, koska silloin oli isot pojat tulleet kotiin muualta opiskelemasta.