sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Toomio's TOP100: 51. Queen - A Kind of MagicToomion TOP100: 51. Queen - A Kind of Magic

Producers: Queen, Reinhold Mack, David Richards
Recorded: 1985-1986
Published: 2.6.1986
Labels: EMI / Parlophone / Capitol / Hollywood

#1 in UK. Queen’s first digitally recorded album. The soundtrack of the Highlander-movie.

SINGLES
- One Vision
- A Kind of Magic
- Princes of the Universe
- Friends Will Be Friends
- Pain Is So Close to Pleasure
- Who Wants to Live Forever
- One Year of Love

Last winter we had a privilege to prove debate: Which one was better singer Freddie Mercury  or Ozzy Osborne. In this debate, we heard arguments like “Queen was non-musical shit”. Memorable conversation.

Cover art tells us that we’re now in years when 80s and 90s turn. Shoulder pads and neon colors. The sounds has been totally "out", but now they are "hot" again. So 80’s!

Let’s go to the compositions. Surprisingly, they work. the album contains strict bass beats and treble guitars. But yes, they kicked so hard.  One Vision would be quite a show starting song. Oh, well imagine how Mercury has become the stage by John Deacon in beating on his DX 7. In synth world it is a classic.

Always hear people say that Mercury is the world's best singer. And this record doesn’t say anything else.”


Mercury makes his best. Always hear people say that Mercury is the world's best singer. And this record doesn’t say anything else. It rocks. Even though the Highlander-movie’s dark concept, there’s a joy in these songs. At least there’s a pace. And the humor, which is not yet black. Especially Don’t Lose Your Head, whose bass line is even grotesque.

I could see myself listening to this, preferably in the car between Mänttä and Vilppula. Slippery curves and a fear of moose.

THE BEST MOMENTS
Who Wants to Live Forever – This is not the one of those tedious ballads. The song is, in retrospect, quite tragic clang when Mercury's destiny is know. Strings is composed by Michael Kamen.

EI LÄHDE
One Year of Love – This is just them.

https://open.spotify.com/album/0pEfDPZko6TnNOgrZMe5nnTuottaja: Queen, Reinhold Mack, David Richards
Nauhoitettu: 1985-1986
Julkaistu: 2.6.1986
Levy-yhtiö: EMI / Parlophone / Capitol / Hollywood

Brittien listaykkönen. Queenin ensimmäinen digitaalisesti äänitetty albumi. Soundtrack elokuvassa Highlander.

SINGLET
- One Vision
- A Kind of Magic
- Princes of the Universe
- Friends Will Be Friends
- Pain Is So Close to Pleasure
- Who Wants to Live Forever
- One Year of Love

Viime talvena saimme Ausculton poikain kanssa todistaa väittelyä aiheesta: Freddie Mercury vastaan Ozzy Osborne laulajana. Tässä keskustelussa kuultiin esimerkiksi argumentti, jossa todettiin Queenin olevan ”epämusikaalista paskaa”. Ikimuistoinen keskustelu.

Kannen grafiikka kertoo sen, että nyt ollaan vahvasti 80- ja 90-lukujen taitteessa. Olkatoppaukset ja neonvärit. Ja sitä voi sitten miettiä, onko siitä kauan kun ne ovat jälleen muodissa. Soundipuoli on vuosien saatossa koukannut totaalisen "outista" takaisin "inin" huulille. Kasaria vimosen päälle.

Ulkomusiikillisista avuista päästään sävellysten pariin. Ja yllättäen, ne toimivat. Ajan henkeen sopivasti lätty sisältää tiukkoja bassobeattejä ja diskanttisia kitaroita. Mutta kyllä ne niin kovasti potkivat päälle, että ei alta pois ehdi. One Vision olisi melkoinen keikan aloitusbiisi. Voi hyvin kuvitella kuinka Mercury on tullut lavalle John Deaconin paukuttaessa DX-seiskaansa. Se syntikka nimittäin esiintyy levyllä useammassa kohtaa. Nykyisellään se on syntikkamaailmassa klassikko.

”Usein kuulee sanottavan, että Mercury on maailman paras laulaja. Eikä tämä levy vie väitteeltä pohjaa.”


Mercury on omimmillaan. Aina kuulee sanottavan, että Mercury on maailman paras laulaja. Eikä tämä levy vie väitteeltä pohjaa. Kova on. Tavallaan synkän Highlander-elokuvan konseptista huolimatta on biiseissä iloa. Ainakin vauhtia. Ja huumoria, joka ei vielä ole mustaa. Highlander-yhteys on monelle tuttu, mutta siihen tämä soppii. Varsinkin Don’t Lose Your Head, jonka bassolinja on jopa irvokas.

Itseni näkisin kuuntelemassa tätä mieluiten autossa Virrat-Vilppula välillä, liukkaita kurveja ja hirviä peläten.

PARHAAT HETKET
Who Wants to Live Forever - Ei ole niitä tylsiä balladeja. Biisillä on näin jälkikäteen aika traaginen kalskahdus, kun Mercuryn kohtalon tietää. Jousethan on kevyesti säveltänyt Michael Kamen.

EI LÄHDE
One Year of Love – Tämä taas on juuri niitä.

https://open.spotify.com/album/0pEfDPZko6TnNOgrZMe5nn

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Toomio's TOP100: 52. Metallica - Master of PuppetsToomion TOP100: 52. Metallica - Master of Puppets

Producers: Flemming Rasmussen, Metallica
Recorded: 1985
Published: 3.3.1986
Label: Elektra

Sold exclusively in the USA for more than 6 million records.

This is The “back patch”-album. The album, which is perhaps the most legendary picture on the cover. On this album the song titles are not important, I don’t even remember them in order. This is an entity with a capital E.

Master Of Puppets has a sound 80’s metal. The same sound is set the standard of thrash metal. Production is in fact a deadly tough.

Playing was so strict at that time. They have had probably some gigs in those days. The songs have clever breaks, ultimate sawing and fine slowdowns as though Disposable Heroes. James Hetfield already knows how to sing, Lars Ulrich plays so hard that he could, bass and guitar makes what is needed.

The lyrics are applied for the right phrases, the correct positions. Rhythms and adhesion is like sticky flypaper. Otherwise, the content can be a bit empty, but it’s how they are arranged. It works.

"I think the band's best stuff is made about the time when Burton has been involved. Was he the mastermind, is quite a different matter."


The band has always been more than the sum of its parts. There is a charisma in the band and I think most in Hetfield’s person. No one in the band has ever been "the world's best player". Not even Cliff Burton. Burton's compositions always talked about, but even in this album, he made compositions only in the three songs. Sure, the person's participation would be otherwise able to be seen and heard in the band's albums. I think the band's best stuff is made about the time when Burton has been involved. Was he the mastermind, is quite a different matter. I’m sorry, but the Orion's bass patterns aren’t so wonderful.

This is a thrash-metal classic. So hard, that it must be listened to at least once. And as a bonus: The best songs to play with a tennis racket: The Thing That Should Not Be, Disposable Heroes, Damage, Inc.

THE BEST MOMENTS
The Thing That Should Not Be – Ramming with Chulthu-spirit has always been awesome.
Battery – The pace is deadly.

EI LÄHDE
There’s no bad songs.

 

https://open.spotify.com/album/41bTjcSaiEe4G40RVVHbuxTuottaja: Flemming Rasmussen, Metallica
Nauhoitettu: 1985
Julkaistu: 3.3.1986
Levy-yhtiö: Elektra

Jenkkien listalla 29. Suomessa 7. Myynyt pelkästään USA:ssa yli 6 miljoonaa levyä.

Tämä on se selkälippulevy. Levy, jossa on se ehkä legendaarisin kuva kannessa. Tällä levyllä kappaleiden nimet eivät ole tärkeitä, en muista niitä vieläkään järjestyksessä. Tämä on kokonaisuus isolla K:lla.

Master of Puppetsissa on oman aikansa soundi. Sama soundi on määrittänyt thrash-metallia lähes näihin päiviin asti. Tuotanto on nimittäin tappavan kova.

Soitto oli Metallicalla tuolloin niin tiukkaa, että hirvittää. Siellä on luultavasti myös keikkailtu jonkin verran. Kappaleissa on ovelia taukoja, kunnon sahausta ja hienoja hidastuksia kuten vaikka Disposable Heroesissa. James Hetfield osaa jo laulaa, Lars Ulrich soittaa sen mihin taitojensa rajoissa pystyy, basso ja kitara tekevät tarvittavan.

Lyriikoissa on osattu hakea oikeat fraasit oikeisiin kohtiin. Rytmitykset ja tarttuvuus on kuin kärpäspaperia. Muuten sisältö voi olla vähän tyhjänlainen, mutta se miten ne on sovitettu, toimii.

”Bändin parhaat jutut on tehty suunnilleen aikana, kun Burton on mukana ollut. Mutta onko kaikki hänen ansiotaan, on ihan eri asia.”


Bändi on aina ollut enemmän kuin osiensa summa. Karismaa bändissä on ja mielestäni eniten juuri Hetfieldissä. Kukaan bändissä ei ole koskaan ollut ”maailman paras soittaja”. Ei edes Cliff Burton. Burtonin sävellyksistä aina puhutaan, mutta ei hän tälläkään levyllä ole osallistunut kuin kolmen biisin sävellykseen. Toki henkilön mukanaolo on muuten voinut näkyä ja kuulua bändin aikaansaannoksissa. Minusta bändin parhaat jutut on tehty suunnilleen aikana, kun Burton on mukana ollut. Mutta onko kaikki hänen ansiotaan, on ihan eri asia. Ei ne Orionin bassokuviot NIIN ihmeellisiä ole.

On tämä thrash-metalliklassikko. Niin kova, että se tulee kuunnella vähintään kerran. Ja vielä erityislistauksena albumin parhaat tennismailabiisit: The Thing That Should Not Be, Disposable Heroes, Damage, Inc.

PARHAAT HETKET
The Thing That Should Not Be – Chulthu-hengessä möyrivä junttaus on aina ollut mahtava.
Battery – Vauhti tempaisee mukaansa.

EI LÄHDE
Ei ole erityisen huonoja biisejä.
https://open.spotify.com/album/41bTjcSaiEe4G40RVVHbux

tiistai 22. syyskuuta 2015

Atso's Time Machine: 2015 & Bon Jovi - Burning BridgesAtson Aikakone: 2015 & Bon Jovi - Burning Bridges

The first Bon Jovi-release after the depart of Richie Sambora was released on August 21th. My personal feelings were quite mingled with fear because Sambora has been one of my personal favourites and idols and his talent not only as a guitarist but as a songwriter can't be denied.

How would Bon Jovi manage to continue without a member whose been in the band since the beginning and would the album continue to sound numb like it's predecessor What About Now (2013). It has been reported that Burning Bridges isn't a proper studio album but more of a handshake for fans with an actual album to follow in 2016. The title, Burning Bridges, can be taken as a reference towards Sambora or as twitting towards the record company: Bon Jovi is known to have been releasing stuff just to fulfill their contracts...

From these premises the default value for the album was pretty much zero, when the opening track A Teardrop to the Sea started to play. What's this for an opening song? There's no sign of the radio hit potential and fundamental medium rock and the song feels more darker and almost mystical. There's familiar tones coming through, however, from the band's playing and Jon Bon Jovi's grown up voice. The lyrics also have some nice phrases for example right in the beginning, when Jon sings ”So this is it / here it is / a pot of gold / a Judas kiss”. The song keeps on going in an abstemious feeling and the band isn't let loose.

We Don't Run kicks the engine running with it's almost anthem-like go. It's modern Bon Jovi which also rocks nicely! In this song the album's title is also mentioned for the first time when Jon sings ”I’m not afraid of burning bridges / ’cause I know they’re gonna light my way”. This might be a reference towards Sambora... Nice pounding and especially the chorus is sang in such attitude that it might even get to played in sports events.

The third track was released as a ”single” before the album: Saturday Night Gave Me Sunday Morning. At first this seemed like so basic Bon Jovi that it almost made me puke. The chord progression is traditional still, but then I listened to this a couple of times and wrote the lyrics on paper. The text showed up to be a return to similar kind of scenery from the band's hit records from the 80s with their high school romances. On the previous albums Bon Jovi's rock songs have been left to their starting blocks in some way but this has something more appealing. Maybe it's in the melody, maybe it's in the story. ”You're shoes and attitude were stacked way up high” for example is a cool line in it's corniness. There's also many other very bonjovi-like phrases like when you’re driving down a street that’s only going one way / when every day starts feeling like a month of Mondays”. The song seems like a radio hit but it's outro could have been longer in my opinion. Maybe when this gets to played live then... There's one thing that bothers me a lot about SNGMSM: in the c-section the point of view changes irritatingly from third person to first at the middle of scene.

It's likely that We Fall Down comes from the preceding album What About Now, because it doesn't startle yours truly. It's packed with too flamboyant production and feels lame... And the melody sounds like recycling of WAN:s title song.

Blind Love improves a bit but it doesn't get the train going either. The mood is more succesful but Jon Bon Jovi's current singing isn't capable of carrying a song's bottom as minimalistic as this like it did before. This kind of ballad can be found from every Bon Jovi album and this isn't the worst of them, however.

After two weaker tracks the record, a bit suprisingly, starts to ameliorate with Who Would You Die For. This and the starting song of the album have some These Days (1995)-like feeling with their gloom. Jon's vocal performance is one of the bests not only on this album but from the last decade. Was it the way your fingers held that glass / the way your lips broke when you laughed”. There wasn't many better texts on the previous album.

In general the album's use of instruments and the sounds start to go in the right direction here. A guitar solo is heard and there's more space in the band's playing more than on their last few records. Especially the first-mentioned was a perplexing notice when you remember that Sambora isn't playing at all...

Fingerprints is played in a time signature of 6/8, which hasn't been heard in quite a while from Bon Jovi (but on These Days it was used on several songs...). This is a very jovi-like love song in which the narrator remembers how all didn't go as planned.

The more acoustic arrangement and melody are quite pretty but the line ”the last time that I saw them / I haven’t seen them since” is so horrible that it surprises me how it made it way to the album.

The song is one of the best on the album, however. Especially its outro-solo which is played by John Shanks, who also takes care of most of the electric guitar work on the album. This is also the longest song on the album with it's duration of a few seconds short of six minutes.

The third to last (eighth) song is Life is Beautiful. It's the third on the album to start with whoa-whoa-lilting... This feels also like a surplus from What About Now, and remains pale like that album. Bon Jovi could do albums full of songs like this three times a year.

The rank outsider of the tail end of the album is I'm Your Man. From the teasers released before the album this didn't sparkle anything in me, but in it's simplicity and almost rollingstones-like guitars this rocks in a different way than anything Bon Jovi has released in a long, long time. Lasting nearly four minutes IYM offers something from the old Bon Jovi. The outro is being played a few measures longer than they have been used to play on the 2000s. From a lyrical point of view IYM offers same kind of romanticity like Saturday Night Gave Me Sunday Morning:

When your heart is hungry
When you want a secret you can keep
You know that you can call me
Anytime for anything you need
No one asking questions
No need for alibis
No need for wasting words
I'm who I am
I'm your man


The album ends with it's title track Burning Bridges, which works as an outright middle finger towards the band's record company: the album has been mentioned to work as a fulfillment of a contract. Mercury Records has been behind Bon Jovi since the beginning of their career and after 32 years their cooperation ending with conflicts didn't please Jon Bon Jovi at all. This song tells that story as whole from the band's point of view.

Sayonara
Adios, auf wiedersehen, farewell,
Adieu, good night, guten abend,
Here's one last song you can sell
Let's call it burning bridges
It's a sing along as well
Ciao, adieu, good nacht, guten abend
Play it for your friends in hell






The sum of summarum: from it's starting points this is a good Bon Jovi-album. Shanks stands in for Sambora nicely but a certain luster is lost with Richie. The darker tones and modern sounds are a big improvement from the last few albums.


https://open.spotify.com/album/2oFRx0ajcKwsWobcwK7YI6Ensimmäinen Bon Jovi-julkaisu Richie Samboran siirryttyä sivuun julkaistiin 21.8. Otin uutukaisen vastaan hieman pelonsekaisin tuntein, sillä itselleni Sambora on ollut yksi tärkeimmistä esikuvista eikä miehen taitoja paitsi kitaristina myöskään biisintekijänä käy vähätteleminen.

Kuinka Bon Jovi selviäisi alusta saakka mukana olleen miehen poissa ollessa ja jatkaisiko levy edeltäjänsä, vuonna 2013 julkaistun What About Now’n jalanjäljissä pääasiassa kädenlämpöisinä ”by numbers”-poprock-numeroina? Lisäksi yhtye on tiedottanut, ettei Burning Bridges ole varsinainen studiolevy vaan enemmänkin kädenojennus faneille varsinaisen huolella työstetyn albumin seuratessa ensi vuonna. Levyn nimi, Burning Bridges, voidaan ottaa paitsi viittauksena Samboran lähtöön myös keljuiluna levy-yhtiölle, sillä aiemminkin Bon Jovi on joutunut julkaisemaan sopimuspykälien täyttämiseksi täytejulkaisuja…

Näistä lähtökohdista oletusarvo oli melko lailla nollassa, kun avausraita A Teardrop to the Sea pyörähti käyntiin. Mikäs aloituskappale tämä tällainen on? Edellisten levyjen radiohittimateriaalista ja perustavanlaatuisesta keskitien rockista ei ole tietoakaan, vaan tummempisävyinen ja jopa mystinen biisi soljuu ilmoille. Tutut sävyt kuitenkin välittyvät bändin soitannasta ja Jon Bon Jovin varttuneesta lauluäänestä. Tekstin puolella on muutamia mukavalta kalskahtavia ilmaisuja, kuten heti avausrivillä ”So this is it / here it is / a pot of gold / a Judas kiss”. Pidättyvässä tunnelmassa mennään eikä bändiä päästetä irti.

We Don’t Run sen sijaan lyö höyryn päälle liki anthem-maisella meiningillä. Nykyaikaista Bon Jovia, joka kaiken lisäksi potkii aika hyvin! Tässä laulussa kuullaan ensimmäisen kerran myös levyn nimi, kun Jon laulaa ”I’m not afraid of burning bridges / ’cause I know they’re gonna light my way”. Tämä lienee viittaus Samboraan päin…. Hyvää jytinää ja kertosäe ennen kaikkea on sellaisella asenteella liikkeellä, että saattaa soida jopa urheilutapahtumissa.

Kolmosena sitten jo aiemmin ”singlenä” julkaistu Saturday Night Gave Me Sunday Morning. Ensikuulemalta tämä oli niin peruskauraa, että liki ällötti. Sointukierto onkin aika perinteinen, mutta sitten kuuntelin useamman kerran ja kirjoittelin sanat ylös. Teksti paljastuikin paluuksi samankaltaisiin maisemiin, joissa 80-luvun huippulevyt viihtyivät maalaillen kohtauksia high school-romansseista. Edeltävillä levyillä rokkaavammat numerot ovat jääneet ikään kuin lähtötelineisiin, mutta tässä on jotain vetoavampaa. Ehkä se on melodiassa, todennäköisemmin tarinassa. ”Your shoes and attitude were stacked way up high” esimerkiksi on korniudessaan siisti rivi. Myös muita kovasti bonjovimaisia sanontoja löytyy, kuten ”when you’re driving down a street that’s only going one way / when every day starts feeling like a month of Mondays”. Radiohittitavaraa, jonka outroa tosin olisi saanut minun puolestani venyttää vielä runsaasti pidemmäksi. Jospa livenä sitten… Yksi pahasti tässä häiritsevä tekijä tosin on: c-osassa näkökulma vaihtuu ärsyttävästi kolmannesta persoonasta ensimmäiseen kesken kaiken.

Todennäköisesti edellisen What About Now’n sessioista ylijääneeltä materiaalilta kuulostava We All Fall Down ei sitten säväytä allekirjoittanutta. Ponnettomaksi jäävää turhan suurieleistä tuotantoa, jonka melodiakin tuntuu kierrätykseltä WAN:in nimibiisistä.

Blind Love parantaa hieman, mutta sekään ei oikein lähde käyntiin. Tunnelma on kuitenkin onnistuneempi, mutta Jon Bon Jovin nykyinen laulusoundi ei aivan riitä kannattelemaan näin minimalistista pohjaa niin hyvin kuin joskus aiemmin. Tällainen kuitenkin löytyy liki jokaiselta Bon Jovi-levyltä, eikä tämä huonoin näistä lauluista ole.

Kahden heikomman raidan jälkeen levy lähtee hieman yllättäenkin paranemaan, kun seuraavana on vuorossa Who Would You Die For. Levyn avausbiisissä sekä tässä on jotain These Days-levyn (1995) kaltaista tunnelmaa synkkyydessään. Jonin laulusuorituskin on yksi albumin, ja ylipäätään kuluneen vuosikymmenen, onnistuneimpia. Was it the way your fingers held that glass / the way your lips broke when you laughed”. Edellisellä levyllä ei ollut yhtään näin hyvää tekstiä.

Ylipäätään levyn soitanto ja soundit lähtevät tässä kohtaa oikeampaan suuntaan. Kitarasoolokin kuullaan ja bändin soitossa on tilaa eri tavalla kuin parilla aiemmalla albumilla. Varsinkin ensin mainittu oli hämmentävä huomio, kun ottaa huomioon ettei se Sambora tosiaan ole mukana ollenkaan…

Fingerprints kulkee viime vuosina Bon Jovi-piirissä harvinaisemmassa 6/8-tahdissa, jota sitäkin These Days-levyllä kuultiin useammassa biisissä. Hyvin jovimainen rakkauslaulu, jossa muistellaan miten kaikki ei mennyt ihan niin kuin piti.

Akustisempi sovitus ja melodia ovat ihan nättejä, mutta tekstin rivi ”the last time that I saw them / I haven’t seen them since” on niin kammottava, että ihmetyttää miten moinen on levylle saattanut päätyä.

Biisi kuitenkin on levyn parhaimmistoa. Ennenkaikkea outro-soolo, jonka siis soittaa tuottaja John Shanks, joka muutenkin hoitelee sähkökitaraosuudet valtaosassa levystä. Tämä on myös pari sekuntia vajaan kuuden minuutin kestossaan albumin pisin raita.

Kolmanneksi viimeinen eli kahdeksas biisi on Life is Beautiful. Se on levyn kolmas joka käynnistyy whoa-whoa-rallatuksella… Tämäkin tuntuu What About Now-ylijäämältä, ja jääkin sen levyn kaltaisen valjuksi. Näitä Bon Jovi voisi suoltaa kolme levyllistä vuodessa.

Loppupuolen yllättäjä on I'm Your Man. Ennen albumin julkaisua julki tulleista pätkistä tämä ei herättänyt minkäänlaista mielenkiintoa, mutta yksinkertaisuudessaan ja liki rollingstonesihtaveine kitaroineen tämä rokkaa erilailla kuin mikään Bon Jovin julkaisema biisi pitkään, pitkään aikaan. Vajaa neliminuuttinen tarjoaa jotain siitä vanhasta Bon Jovista. Loppusoittoakin jammaillaan muutama tahti pidempään kuin 2000-luvulla on ollut radiosoittobiiseissä tapana. Tekstin puolelta IYM tarjoaa samankaltaista romantiikkaa kuin Saturday Night Gave Me Sunday Morning:

When your heart is hungry
When you want a secret you can keep
You know that you can call me
Anytime for anything you need
No one asking questions
No need for alibis
No need for wasting words
I'm who I am
I'm your man


Levyn päättävä nimibiisi Burning Bridges on suoranainen keskisormen nosto levy-yhtiölle, jonka sopimuksen täytteeksi ja päätteeksi tämä albumi on mainittu. Mercury Records on ollut Bon Jovin taustalla sen uran alusta saakka ja 32 vuoden lojaaliuden päättyminen sopimusristiriitoihin ei miellyttänyt Jon Bon Jovia alkuunkaan. Tämä laulu kertoo tuon tarinan kokonaisuudessaan bändin näkökulmasta.

Sayonara
Adios, auf wiedersehen, farewell,
Adieu, good night, guten abend,
Here's one last song you can sell
Let's call it burning bridges
It's a sing along as well
Ciao, adieu, good nacht, guten abend
Play it for your friends in hell






Summa summarum: lähtökohdiin nähden kelpo Bon Jovi-levy. Shanks paikkaa Samboraa mainiosti, mutta tietyn hohteen Richie on mukanaan vienyt. Tummemmat sävyt ja modernimmat soundit kuitenkin suuri plussa edellisiin levyihin nähden.


https://open.spotify.com/album/2oFRx0ajcKwsWobcwK7YI6

perjantai 18. syyskuuta 2015

Toomio's TOP100: 53. Stam1na - Viimeinen AtlantisToomion TOP100: 53. Stam1na - Viimeinen Atlantis

Producer: Miitri Aaltonen
Recorded: 2009-2010
Published: 10.2.2010
Label: Sakara Records

#1 in Finnish chart. Sold platinum in 2012.

I had to read for the last big exams, but it was a bit difficult, ‘cause the new Stam1na published. My brother ordered me a special edition CD, which includes a handsome booklet.

Previous album Raja had been a slight disappointment in the public. So Stam1na had to do better. The theme of the album is about climate change.

In the first album Stam1na was traditional technical trash, the second album was Devin-style prog-thrash and the third was dry and raw sounds. Now we came back to the softer sounds. In this album keyboards were, for the first time, the official part of the band, as Emil Lähteenmäki named as official member. The songs follow and support each other. Playing is technically skilled and Hyrde can sing. For me the band has always worked better from the album. I don’t like their live fooling and the weakness of the sounds gig situations.

“Fast-action songs of Stam1na are mainly gold, but the slow sections don’tt reach the medals.”


Viimeinen Atlantis is a little pretentious name, but is suitable for Stam1na line. The lyrics clearly being invested, but they have contributed to unpleasant disgust realistic phrases. Fast-action songs of Stam1na are mainly gold, but the slow sections don’t reach the medals.

The story rolls forward. Stam1na’s strength is the fact.  Not many bands from the same genre in Finnish charts. Stam1na is out there running for ten years already.

THE BEST MOMENTS
Elämän Tarkoitus - Happy rock has a stimulating and extremely rare element in the Finnish heavy metal music.

NOT SO BRILLIANT
Viimeinen AtlantisToo slow.

https://open.spotify.com/album/19JOooYajwZ2P6mwVcBOrmTuottaja: Miitri Aaltonen
Nauhoitettu: 2009-2010
Julkaistu: 10.2.2010
Levy-yhtiö: Sakara Records

Lista-ykkönen Suomessa. Myi platinarajan vuonna 2012.

Piti lukea ammattikorkeakoulun viimeisiä isoja tenttejä varten, mutta se jäi vähän paitsioon uuden Stam1nan ilmestyttyä. Veljeni tilasi minulle vieläpä erikoispainoksen, johon kuuluu komea kirjanen.

Edellinen Raja-albumi oli ollut suurelle yleisölle kokonaisuutena hienoinen pettymys, joten Stam1nan oli pystyttävä parempaan. Tällä kertaa saatiin teemalevy, joka kertoi ilmastonmuutoksesta. Se oli muutenkin linjaltaan yhtenäisemmin ekologisen käyttäytymisen kannalla.

Stam1na oli ensimmäisellä levyllään perinteistä teknistä trashia, toinen levy oli onnistunut Devin-tyylinen progethrash-levy ja kolmas oli kuivien ja raakojen soundien paahtoa. Nyt tultiin pehmeämpiin soundeihin takaisin. Levyllä kosketinsoittimet olivat ensimmäistä kertaa virallinen osa bändiä, sillä Emil Lähteenmäki sai vakituisen jäsenen paikan. Se lisääkin sovituksiin hyvin ilmaa. Biisit seuraavat ja tukevat toisiaan. Soitto on teknisesti taitavaa ja Hyrde osaa laulaa. Bändi on minulle toiminut aina levyllä paremmin. Syy tähän on vieroksumani live-pelleily ja soundien heikkous keikkatilanteissa.

”Stam1nan nopeatempoiset kohdat ovat pääsääntöisesti kultaa, mutta hitaat kohdat eivät yllä mitaleille.”


Viimeinen Atlantis on nimenä hiukan teennäinen, joka toisaalta sopii Stam1nan linjaan. Sanoituksiin selkeästi satsataan, mutta niissä on osaltaan ikäviä inhorealistisia säikeitä. Stam1nan nopeatempoiset kohdat ovat pääsääntöisesti kultaa, mutta hitaat kohdat eivät yllä mitaleille.

Levy on alusta loppuun taidesepän takomaa rautaa, eikä montakaan huomauttamisen paikkaa tule. Tarina vierii eteenpäin. Stam1nan vahvuudesta kertoo se, että montakaan saman genren bändiä ei Suomen listoilla liiku. Stam1na on siellä pyörinyt jo kymmenen vuotta. Bändistä nimittäin kuulee, että on jo ikää. Helppoihin ratkaisuihin ei liian usein sorruta. Varsinkin siirtymät osasta toiseen koostuvat monenmoisista pienistä keksinnöistä.

PARHAAT HETKET
Elämän Tarkoitus
- Iloinen rokki on piristävä ja todella harvinainen elementti suomalaisessa hevimusiikissa.


EI LÄHDE
Viimeinen Atlantis
Liian hidas, eikä päälle liimatut jääkarhut pelasta sanoituspuoltakaan.

https://open.spotify.com/album/19JOooYajwZ2P6mwVcBOrm

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Toomio's TOP100: 54. Rhapsody - Dawn of VictoryToomion TOP100: 54. Rhapsody - Dawn of Victory

Producers: Sascha Paeth, Michael Rodenberg
Recorded: 2000
Published: 28.10.2000
Label: Limb Music

#39 in Finnish chart, #24 in

SINGLES
- Holy Thunderforce

Yes, it may sound like childish band, as it sings knights, dragons and swords. So what? They are just as credible as God, Satan, or eternal world peace.


Despite this slightly humorous theme of the band, makes Rhapsody their music in a majestic way. The compositions are intact and successful, musicians and singers are really professionals and sounds are superior. Such orchestral sounds were still a few bands privilege at 2000. Time hasn’t affected the orchestral sounds. Traditional band instruments may sound a little lame.

Unfortunately Nightwish is light years behind, if talked about compositions and playing skills.”


The album cover is a work of art, like the other albums of the band. Each album is also a long story in the spirit of Tolkien. In this album the band had already reached the metal world public acceptance and admiration. During the composing work someone has certainly listened to filmscores. So dramatic and epic is everything. Unfortunately Nightwish is light years behind, if talked about compositions and playing skills.

This album must be listened when playing boardgames in nerd’s way. In matter of fact, left hand could hold the sword.

THE BEST MOMENTS
The Bloody Rage of Titans A rather pompous piece. The middle section is staggering.

NOT SO BRILLIANT
The Village of Dwarves It’s too much hobbit.



https://www.youtube.com/playlist?list=PLudsal-afZf5phnsTPPdc7-nXC_xX2f-uTuottajat: Sascha Paeth, Michael Rodenberg
Nauhoitettu: 2000
Julkaistu: 28.10.2000
Levy-yhtiö: Limb Music

Suomen listan 39. Japanin 24.

SINGLET
- Holy Thunderforce

Kyllä, voi kuulostaa lapselliselta bändiltä, koska laulaa ritareista, lohikäärmeistä ja miekoista. Entä sitten? Ne ovat ihan yhtä uskottavia kuin Jumala, Saatana tai ikuinen maailmanrauha.

Tästä hiukan huvittavasta aihepiiristä huolimatta, tekee Rhapsody musiikkinsa majesteettisen mahtavasti. Sävellykset ovat ehjiä ja onnistuneita, soittajat ja laulajat todella kovia ja soundit ensiluokkaiset. Ilmestymisaikanaan tällaiset orkesterisoundit olivat vielä harvojen bändien etuoikeus. Eikä aika ole orkesterisoundia lakastumaan saanutkaan. Perinteisemmät bändisoittimet saattavat kuulostaa hiukan latteilta.

”Nightwish on valitettavasti valovuoden jäljessä sävellyksissä ja soittotaidossa.”


Levyn kansi on taideteos, kuten muillakin bändin levyillä. Jokaisella albumilla on lisäksi pitkä tarina Tolkienin hengessä. Tässä albumissa bändi oli jo saavuttanut metallimaailmassa yleisen hyväksynnän ja ihailun. Se ei kuitenkaan rutinoitunut vaan loi edelleen mitä parhainta sinfoniametallia. Sävellystyön aikana on varmasti kuunneltu leffascoreja läpi. Niin dramaattista ja eeppistä on kaikki. Nightwish on valitettavasti valovuoden jäljessä sävellyksissä ja soittotaidossa.

Tämä levy tulee kuunnella pelaten nörtin lailla jotain lauta- tai tietokonepeliä. Periaatteessa toisessa kädessä voisi olla miekka.

PARHAAT HETKET
The Bloody Rage of Titans Melkoisen mahtipontinen kappale. Väliosa on huikea.

EI LÄHDE
The Village of Dwarves Nyt on jo vähän liian hobittia.


https://www.youtube.com/playlist?list=PLudsal-afZf5phnsTPPdc7-nXC_xX2f-u

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Toomio's TOP100: 55. Tesseract - OneToomion TOP100: 55. Tesseract - One

Producers: Acle Kahney, Amos Williams, Francesco Cameli
Recorded: 2010
Published: 22.3.2011
Label: Century Media Records

SINGLES
- Nascent

Tesseract is a band whose repertoire I listened to in un-chronological order. In practice, it’s full of djent’s basic elements, with better vocals.


As the name suggests, the cover art is geometry. In geometry, the tesseract is the four-dimensional analog of the cube; the tesseract is to the cube as the cube is to the square. Easy, right? Likewise, it’s easy as music too. Lyrics could imagine the abstract trash, but I think there’s a story about relationship.

This album is more aggressive than the more recent Altered State. It’s slightly heavier and more direct. It doesn’t mean, however, that it’s going on AC / DC's asphalt road. There is enough bends and jumps and challenging clips. The band has a chaotic psychedelia, in otherwise so meticulously music. There may still be a grunge-like chorus.

Even many pro drummers have said that part of the rhythms is so difficult that they don’t know how they should be calculated."


A big respect must be given to all the band musicians. Even many pro drummers have said that part of the rhythms is so difficult that they don’t know how they should be calculated. At that when the device is turned on Daniel Tompkins songs, so the output is quite safe.

If you want to listen to music with a lot of listening, but still not sound like overfilled, would Tesseract be the ideal alternative. This is also the music which I could call the "new metal". If in the past Dream Theater was quite ok or if you could like Meshuggah with cleaner vocals, this could be your choice.

THE BEST MOMENTS
Concealing Fate, Part One: Acceptance Great song and a fine melody.

NOT SO BRILLIANT
Concealing Fate, Part Five: Epiphany Somewhat too heavy and too Meshuggah .

https://open.spotify.com/album/5Jszq4zKSg8fMWNk4kymX0Tuottaja: Acle Kahney, Amos Williams, Francesco Cameli
Nauhoitettu: 2010
Julkaistu: 22.3.2011
Levy-yhtiö: Century Media Records

SINGLET
- Nascent

Tesseract on bändi, jonka tuotantoon tutustuin myös epäkronologisessa järjestyksessä. Käytännössä se on täynnä djentin peruselementtejä, varustettuna astetta paremmilla laulusuorituksilla.


Nimensä mukaisesti kansitaide on geometriaa. Tesserakti on nimittäin 4-hyperkuutio, joka on kuution neliulotteinen kuvaus. Helppoa, eikö? Samaan tapaan helppoa on musiikki. Lyriikoiden voisi kuvitella olevan abstraktia höttöä, mutta tarkemmalla tutkimisella levy taitaa kertoa aika vaikeastakin ihmissuhteesta.

Tämä levy on aggressiivisempi kuin tuoreempi Altered State. Se on hiukan raskaampi ja suorempi. Ei se silti tarkoita, että mennään AC/DC:n perässä asfalttitietä, vaan kyllä siellä riittävästi on mutkia ja hyppyjä ja haastavia pätkiä. Bändissä on kaoottista psykedeliaa, muuten niin säntillisessä musiikissa. Väliin saattaa silti mahtua jopa joku grungemainen kertosäe.

”Jopa monet pro-rumpalit ovat sanoneet, että osa rytmityksistä on sellaisia, ettei tiedä miten ne pitäisi laskea.”


Aikamoista kunnioitusta täytyy antaa kaikille bändin muusikoille. Jopa monet pro-rumpalit ovat sanoneet, että osa rytmityksistä on sellaisia, ettei tiedä miten ne pitäisi laskea. Siihen kun laitetaan päälle Daniel Tompkinsin laulut, niin tuotos on aika eheä.

Jos haluaa kuunnella musiikkia, jossa on paljon kuunneltavaa, muttei silti kuulosta täyteen ahdetulta, on Tesseract siihen mainio vaihtoehto. Tämä on myös musiikkina sitä ”uutta metallia”. Eli jos aikaisemmin Dream Theaterit oli ihan jees, niin tästä sitten niille seuraaja. Tai jos tykkäisi Meshuggahista puhtaammalla laululla.

PARHAAT HETKET
Concealing Fate, Part One: Acceptance Kova biisi ja hieno melodia.

EI LÄHDE
Concealing Fate, Part Five: Epiphany Jonkin verran liian raskas ja ”meshuggahmainen” tämän levyn muuhun antiin.




https://open.spotify.com/album/5Jszq4zKSg8fMWNk4kymX0