BLUE CHEER - VINCEBUS ERUPTUM (1968)
Psykedelia on ollut viimeisen kymmenen levyn yläkategoria. Siihen voidaan liittää myös Blue Cheerin Vincebus Eruptum (1968). Blue Cheer on tähän astisista yhtyeistä ehkä lähimpänä stoner-rockia.
Bändin perusti Dickie Peterson, joka jo nuorena menetti vanhempansa ja joutui näin ollen tätinsä huomiin. Koko elämänsä musiikin kanssa touhunneena hän oli Blue Cheerin organisoiva voima. Legendaarisimpaan kokoonpanoon kuuluivat myös kitaristi Leigh Stephens ja rumpali Paul Whaley. Dickie itse soitti bassoa ja lauloi.
Vaikkei bändi itse musiikkiaan määrittänyt minkään muun kuin blues-genren alle, on siinä kovasti samaa kuin stoner rockissa, hard rockissa tai jopa punkissa. Ei mitenkään mielettömän teknistä, vaan ennemminkin aggressiivista ja kovaäänistä. Joissakin legendoissa kerrotaan, että keikkapaikan ohi kulkenut koira olisi heittänyt henkensä kovien desibelitasojen takia.
Esimerkkialbumina tuo Vincebus Eruptum on suhteellisen lyhyt, vain hiukan yli puoli tuntia kestävä kohkauspaketti. Se sisältää kuusi kappaletta, joista vain kolme on omia. Bändin kuuluisin kappale on versio Eddie Cochranin Summertime Bluesista. Se, kuten koko albumin muukin materiaali, on valtavalla energialla sivelty rumpufillien, houruisten soolojen ja vahvan laulun möykky. Dickien esikuvakseen mainitsema Otis Redding ei varsinaisesti musiikista kuulu. Albumin äänittäjänä on muuten toiminut mies nimeltä John MacQuarrie, joka ilmeisesti on yhtä kuin J.J. Cale.
Koko albumilta välittyy huumeinen ja höyryinen tunnelma. Osa jäsenistä käyttikin aineita, Dickie itse kevyesti heroiinia. Silti tämä albumi on musiikillisesti aika köykäinen. Ainakaan allekirjoittaneen kuunteluhistorialla tämä ei merkityksellään hirmu ylös nouse. Koko levy on kuin kattilassa laitetut popcornit, jotka palavat vähän pohjaan. Elementit jees, mutta lopputulos nou.
Metallisia sävyjä tässä on, varsinkin stonerin ilmansuuntaan osoittavia. En silti sanoisi tätä niin oleelliseksi tai edes hyväksi tekeleeksi, vaikka se nousikin aikoinaan USA:ssa listoille. Koittakaa itse.
Esimerkkibiisinä tietysti tuo Summertime Blues.
https://www.youtube.com/watch?v=1OjllIG96g8
https://www.youtube.com/watch?v=FafdwvD6qw0
Kuva: Michael Ochs Archive / Getty Images
perjantai 31. maaliskuuta 2017
maanantai 27. maaliskuuta 2017
Metallimusiikin olemus – 28. Progerockin musta hevonen
CAPTAIN BEYOND - CAPTAIN BEYOND (1972)
Myöhemmin täälläkin esille tulevan Iron Butterflyn hajottua 1971, perustivat sen kitaristi Larry ”Rhino” Reinhardt ja basisti Lee Dorman bändin, johon ottivat mukaansa blues-legenda Johnny Winterin rumpalin Bobby Caldwellin. Laulajaksi pääsi Deep Purplen alkuperäisjäsen Rod Evans. Captain Beyondiksi nimetty bändi sai helposti levytyssopimuksen. Levy-yhtiö Capricorn oli tunnettu oikeastaan vain southern rock-yhtyeistään, joten progressiivista hard rockia soittanut Captain Beyond ei oikein saanut halutunlaista kuulijakuntaa. Tästä syystä bändin vetonaula Caldwell erosi, eikä Rod Evansillakaan ihan onnistunut.
Taidokas laulaja Evans oli erotettu Deep Purplesta liian ”balladilaulajana”. Mies muutti Briteistä Yhdysvaltoihin, jossa pääsi Captain Beyondiin laulamaan. Miehistöt vaihtelivat ja Evansilla meni käämit koko musiikkialaan. 1980-luvulla Evans teki paluun vähintäänkin hämäräperäisen porukan mukana. Aiemmin Steppenwolfina laittomasti esiintynyt miehistö, otti hänet laulajakseen ja perustivat bändin nimeltä Deep Purple Inc. Manageritoimisto kähmi Evansin ainoaksi omistajaksi. Valebändi kiersi Pohjois-Amerikkaa ja myi nimellä keikkansa loppuun. Kun keikan edetessä kävi ilmi, että eihän tyypit edes osaa soittaa, menivät ne yleensä melkoiseksi kaaokseksi. Lopulta aito Deep Purple haastoi valebändin oikeuteen ja Evans tuomittiin ainoana omistajana lähes 700 tuhannen dollarin korvauksiin. Samalla menivät oikeudet aitojen Deep Purple-levyjen rojalteihin. Kaiken tämän jälkeen mies katosi julkisuudesta ja palasi sairaanhoitajaksi, mitä hän alun perin oli. Vuonna 2016 hänet kutsuttiin Rock and Roll Hall of Fameen Deep Purplen jäsenenä. Hän ei saapunut tilaisuuteen.
Kaikesta surkuhupaisuudestaan ja jumalattoman kököistä kansistaan huolimatta Captain Beyond-albumi on kovaa tavaraa. Bändi hakkaa nuo alkuaikojen Deep Purplet monilta osin. Evans täyttää osansa rock-laulajana helposti, eikä häntä tämän levyn perusteella osaa balladimieheksi mieltää. Levy sisältää monitahoisia rock-sävellyksiä, joissa on tarttuvia riffejä ja kauniita suvantoja. Kannethan ovat alun perin 3D-lasien läpi katsottavat, joten 2D-ilme hiukan hämää.
Tällaista musiikkia on lähtökohtaisesti tehty jokunen vuosi Captain Beyondin jälkeen. Jos verrokkeja etsii, tulee mieleen tietysti Jimi Hendrix. Varsinkin I Can’t Feel Nothin’ (Part 1) on kuin Crosstown Traffic. Stoner-bändit kuten Fu Manchuja Queens of the Stone Age voisivat myös olla Captain Beyondin jälkeläisiä. Jethro Tulliin ja Moody Bluesiinkin on bändiä verrattu. Ainut löytämäni bändiä coveroinut metallibändi on Entombed.
Metalliin tällä albumilla vie ehdottomasti soittajat. Riffit ovat osittain hyvinkin nopeita ja teknisiä. Sieltä löytyy tilusooloja ja kekseliäitä siirtymisiä metalliin taipuvine filleineen. Varsinkin rumpaleiden kannattaa albumi ottaa haltuun. Albumi on muuten omistettu kitaristi Duane Allmanin muistolle, joka kuoli suunnilleen vuotta ennen albumin julkaisua.
Esimerkkibiisinä Dancing Madly Backwards (on a Sea of Air), joka tarjoaa aika kattavan otannan progesta, riffeistä ja laulusta.
https://www.youtube.com/watch?v=6AKaUr_nDeM
https://www.youtube.com/watch?v=RDj0NugSeR0
Kuva: Cleopatra Records
Myöhemmin täälläkin esille tulevan Iron Butterflyn hajottua 1971, perustivat sen kitaristi Larry ”Rhino” Reinhardt ja basisti Lee Dorman bändin, johon ottivat mukaansa blues-legenda Johnny Winterin rumpalin Bobby Caldwellin. Laulajaksi pääsi Deep Purplen alkuperäisjäsen Rod Evans. Captain Beyondiksi nimetty bändi sai helposti levytyssopimuksen. Levy-yhtiö Capricorn oli tunnettu oikeastaan vain southern rock-yhtyeistään, joten progressiivista hard rockia soittanut Captain Beyond ei oikein saanut halutunlaista kuulijakuntaa. Tästä syystä bändin vetonaula Caldwell erosi, eikä Rod Evansillakaan ihan onnistunut.
Taidokas laulaja Evans oli erotettu Deep Purplesta liian ”balladilaulajana”. Mies muutti Briteistä Yhdysvaltoihin, jossa pääsi Captain Beyondiin laulamaan. Miehistöt vaihtelivat ja Evansilla meni käämit koko musiikkialaan. 1980-luvulla Evans teki paluun vähintäänkin hämäräperäisen porukan mukana. Aiemmin Steppenwolfina laittomasti esiintynyt miehistö, otti hänet laulajakseen ja perustivat bändin nimeltä Deep Purple Inc. Manageritoimisto kähmi Evansin ainoaksi omistajaksi. Valebändi kiersi Pohjois-Amerikkaa ja myi nimellä keikkansa loppuun. Kun keikan edetessä kävi ilmi, että eihän tyypit edes osaa soittaa, menivät ne yleensä melkoiseksi kaaokseksi. Lopulta aito Deep Purple haastoi valebändin oikeuteen ja Evans tuomittiin ainoana omistajana lähes 700 tuhannen dollarin korvauksiin. Samalla menivät oikeudet aitojen Deep Purple-levyjen rojalteihin. Kaiken tämän jälkeen mies katosi julkisuudesta ja palasi sairaanhoitajaksi, mitä hän alun perin oli. Vuonna 2016 hänet kutsuttiin Rock and Roll Hall of Fameen Deep Purplen jäsenenä. Hän ei saapunut tilaisuuteen.
Kaikesta surkuhupaisuudestaan ja jumalattoman kököistä kansistaan huolimatta Captain Beyond-albumi on kovaa tavaraa. Bändi hakkaa nuo alkuaikojen Deep Purplet monilta osin. Evans täyttää osansa rock-laulajana helposti, eikä häntä tämän levyn perusteella osaa balladimieheksi mieltää. Levy sisältää monitahoisia rock-sävellyksiä, joissa on tarttuvia riffejä ja kauniita suvantoja. Kannethan ovat alun perin 3D-lasien läpi katsottavat, joten 2D-ilme hiukan hämää.
Tällaista musiikkia on lähtökohtaisesti tehty jokunen vuosi Captain Beyondin jälkeen. Jos verrokkeja etsii, tulee mieleen tietysti Jimi Hendrix. Varsinkin I Can’t Feel Nothin’ (Part 1) on kuin Crosstown Traffic. Stoner-bändit kuten Fu Manchuja Queens of the Stone Age voisivat myös olla Captain Beyondin jälkeläisiä. Jethro Tulliin ja Moody Bluesiinkin on bändiä verrattu. Ainut löytämäni bändiä coveroinut metallibändi on Entombed.
Metalliin tällä albumilla vie ehdottomasti soittajat. Riffit ovat osittain hyvinkin nopeita ja teknisiä. Sieltä löytyy tilusooloja ja kekseliäitä siirtymisiä metalliin taipuvine filleineen. Varsinkin rumpaleiden kannattaa albumi ottaa haltuun. Albumi on muuten omistettu kitaristi Duane Allmanin muistolle, joka kuoli suunnilleen vuotta ennen albumin julkaisua.
Esimerkkibiisinä Dancing Madly Backwards (on a Sea of Air), joka tarjoaa aika kattavan otannan progesta, riffeistä ja laulusta.
https://www.youtube.com/watch?v=6AKaUr_nDeM
https://www.youtube.com/watch?v=RDj0NugSeR0
Kuva: Cleopatra Records
torstai 23. maaliskuuta 2017
Metallimusiikin olemus – 27. Heavy metal-termin ensiesiintyminen - osa 2.
SIR LORD BALTIMORE - KINGDOM COME (1970)
Erilaisia listauksia maailman ensimmäistä metallibändeistä on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana näkynyt koko liuta. Itse metalli on käsitteenä lopulta niin nuori, että tuon joukon nimeämistä pidetään näennäisen helppona. Sitähän se ei ole, mutta näistä listoista tahtoo aina löytyä tietyt bändit. Osaa on näissäkin artikkeleissa käsitelty ja osa on vielä tulossa.
Sir Lord Baltimore niissä lähes poikkeuksetta mainitaan. Kolmikko John Garner, Gary Justin ja Louis Dambra perustivat sen vuonna 1968. Nimensä se sai Butch Cassidy & Sundance Kid-elokuvasta löytyvästi jäljittäjästä, jonka nimi on Lord Baltimore. Nimeä ei huhujen mukaan keksinyt itse bändi, vaan heidän tuottajanaan toiminut Mike Appel, joka on paremmin tullut tutuksi Bruce Springsteenin kahden ensimmäisen albumin tuottajana.
Bändi kulki siis kolmen miehen voimin. Rumpali John Garner toimi laulajana, mikä oli ja on edelleenkin rock-bändissä hyvin harvinaista. Monesti orkesterin yhteydessä kerrotaan sen olleen ensimmäinen ”heavy metal”-termiä musiikkinsa kuvaamiseen käyttänyt bändi. Itse asiassa kyseessä oli lehtijuttu, jossa kirjoittaja kuvaili bändin musiikkia heavy metalliksi. Joka tapauksessa Steppenwolfin sanoitusten jälkeen, tuo termi pääsi nyt oikeasti genre-määritelmäksi.
Yhtye julkaisi Kingdom Come-albuminsa vuonna 1970. Se on musiikkityyliltään ehkä eniten lähellä stoner-rockia. Ainakin itselleni tulee mieleen Kyuss tai The White Stripes. Monesti Sir Lord Baltimore saakin keskusteluissa the godfathers of stoner rock-tittelin. Äänityksissä käytettiin päällekkäin useampia kitararaitoja, joten soundimaailmasta tuli stonermainen. Koko ääniympäristö on rujo ja riipivä. Tuota murskaavan miksauksen tuomaa runkoa vahvistaa rumpali Garnerin kirkuva lauluääni ja hektinen rumpufillittely, joka tuo mieleen ahtaanpaikankammoa kärsivän Dave Grohlin.
Kappaleista löytyy tuplabasareita ja fillejä, jopa tiluttelusooloja. Bassokuviotkin ovat varsin monisäikeisiä. Bändi mainitsee esikuvakseen Creamin, jossa toki jotain samaa onkin. I Got a Womanissa on jimimäistä kitaratyöstöä. Helium Headissa kuullaan chant-kuoroa, joka taas vie tunnelmat lähemmäksi sinfonisia metallibändejä. Myös harpsichord soi jossain kappaleessa tätä ajatusta tukien.
Bändi teki huonoja levytyssopimuksia, eikä saanut itse juuri minkäänlaisia korvauksia musiikistaan. Sen suosio laski, vaikka se Paranoid-kiertueella Black Sabbathia lämppäsikin. Edes Pink Floyd-miesten ihailu ei yhtyettä pinnalla pitänyt, vaan kohtalona oli hajota vuonna 1976. Bändi teki vielä paluun 2006, jolloin sanoitukset olivat enemmän gospel-suuntaisia. Toiminta loppui rumpali Garnerin kuoltua 2015.
Metallinen meno tässä on, mutta sillä lailla syvemmin pahaa tai pimeää tässä ei ole. Melkoista kirkumista ja riehumista läpi koko albumin. Kaipaisin itse vähän suvantoja, että olisi oikeasti nousemassa kovin korkealle.
Monesti yhtye mainitaan metalliin paljon vaikuttaneena, mutta onko se lopulta niin paljon vaikuttanut vai onko se vain kuriositeettina helppo mainita? He tekivät kyllä raakaa stoner-henkistä musiikkia aikana, jolloin muut eivät, mutta kuinka moni heitä on matkinut, on paha sanoa. Tällä listalla paikan ymmärrän, koska listan tarkoitus onkin kertoa albumeista, jotka kuuntelemalla pystyy ehkä paremmin saamaan kuvan siitä, mitä termilla ”metallimusiikki” tarkoitetaan. Pienistä osasista se rakentuu.
Esimerkkikappaleena Hell Hound, oikeastaan sen äänenlaadun takia. Muu materiaali ei juuri tästä poikkea.
https://www.youtube.com/watch?v=67DSaG1_1cI
https://open.spotify.com/album/1dJwikp8EbseDpfXBRjiNY
Kuva: teamrock.com
Erilaisia listauksia maailman ensimmäistä metallibändeistä on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana näkynyt koko liuta. Itse metalli on käsitteenä lopulta niin nuori, että tuon joukon nimeämistä pidetään näennäisen helppona. Sitähän se ei ole, mutta näistä listoista tahtoo aina löytyä tietyt bändit. Osaa on näissäkin artikkeleissa käsitelty ja osa on vielä tulossa.
Sir Lord Baltimore niissä lähes poikkeuksetta mainitaan. Kolmikko John Garner, Gary Justin ja Louis Dambra perustivat sen vuonna 1968. Nimensä se sai Butch Cassidy & Sundance Kid-elokuvasta löytyvästi jäljittäjästä, jonka nimi on Lord Baltimore. Nimeä ei huhujen mukaan keksinyt itse bändi, vaan heidän tuottajanaan toiminut Mike Appel, joka on paremmin tullut tutuksi Bruce Springsteenin kahden ensimmäisen albumin tuottajana.
Bändi kulki siis kolmen miehen voimin. Rumpali John Garner toimi laulajana, mikä oli ja on edelleenkin rock-bändissä hyvin harvinaista. Monesti orkesterin yhteydessä kerrotaan sen olleen ensimmäinen ”heavy metal”-termiä musiikkinsa kuvaamiseen käyttänyt bändi. Itse asiassa kyseessä oli lehtijuttu, jossa kirjoittaja kuvaili bändin musiikkia heavy metalliksi. Joka tapauksessa Steppenwolfin sanoitusten jälkeen, tuo termi pääsi nyt oikeasti genre-määritelmäksi.
Yhtye julkaisi Kingdom Come-albuminsa vuonna 1970. Se on musiikkityyliltään ehkä eniten lähellä stoner-rockia. Ainakin itselleni tulee mieleen Kyuss tai The White Stripes. Monesti Sir Lord Baltimore saakin keskusteluissa the godfathers of stoner rock-tittelin. Äänityksissä käytettiin päällekkäin useampia kitararaitoja, joten soundimaailmasta tuli stonermainen. Koko ääniympäristö on rujo ja riipivä. Tuota murskaavan miksauksen tuomaa runkoa vahvistaa rumpali Garnerin kirkuva lauluääni ja hektinen rumpufillittely, joka tuo mieleen ahtaanpaikankammoa kärsivän Dave Grohlin.
Kappaleista löytyy tuplabasareita ja fillejä, jopa tiluttelusooloja. Bassokuviotkin ovat varsin monisäikeisiä. Bändi mainitsee esikuvakseen Creamin, jossa toki jotain samaa onkin. I Got a Womanissa on jimimäistä kitaratyöstöä. Helium Headissa kuullaan chant-kuoroa, joka taas vie tunnelmat lähemmäksi sinfonisia metallibändejä. Myös harpsichord soi jossain kappaleessa tätä ajatusta tukien.
Bändi teki huonoja levytyssopimuksia, eikä saanut itse juuri minkäänlaisia korvauksia musiikistaan. Sen suosio laski, vaikka se Paranoid-kiertueella Black Sabbathia lämppäsikin. Edes Pink Floyd-miesten ihailu ei yhtyettä pinnalla pitänyt, vaan kohtalona oli hajota vuonna 1976. Bändi teki vielä paluun 2006, jolloin sanoitukset olivat enemmän gospel-suuntaisia. Toiminta loppui rumpali Garnerin kuoltua 2015.
Metallinen meno tässä on, mutta sillä lailla syvemmin pahaa tai pimeää tässä ei ole. Melkoista kirkumista ja riehumista läpi koko albumin. Kaipaisin itse vähän suvantoja, että olisi oikeasti nousemassa kovin korkealle.
Monesti yhtye mainitaan metalliin paljon vaikuttaneena, mutta onko se lopulta niin paljon vaikuttanut vai onko se vain kuriositeettina helppo mainita? He tekivät kyllä raakaa stoner-henkistä musiikkia aikana, jolloin muut eivät, mutta kuinka moni heitä on matkinut, on paha sanoa. Tällä listalla paikan ymmärrän, koska listan tarkoitus onkin kertoa albumeista, jotka kuuntelemalla pystyy ehkä paremmin saamaan kuvan siitä, mitä termilla ”metallimusiikki” tarkoitetaan. Pienistä osasista se rakentuu.
Esimerkkikappaleena Hell Hound, oikeastaan sen äänenlaadun takia. Muu materiaali ei juuri tästä poikkea.
https://www.youtube.com/watch?v=67DSaG1_1cI
https://open.spotify.com/album/1dJwikp8EbseDpfXBRjiNY
Kuva: teamrock.com
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)