Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1970. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1970. Näytä kaikki tekstit

tiistai 8. kesäkuuta 2021

Metallimusiikin olemus - 86. Okkultismin lähettiläinä tahtomattaan

 


BLACK SABBATH - PARANOID (1970)

Bändi oli kova keikkailemaan ja uusia faneja sikisi kuin sieniä sateella. Toisesta suunnasta päälle satoi okkultismin ja pimeän puolen harrastajia. Black Sabbath ei kuitenkaan allekirjoittanut levy-yhtiön luomaa imagoa pahasta bändistä, eikä näin ollen lähtenyt esiintymään mustan magian tapahtumiin. Vaikka saikin tästä kiellosta huolimatta “kirouksen” päälleen. Black Sabbath oli nimenä vain kuulostanut hyvältä, eikä muuten kuvannut bändin kiinnostuksen aiheita. Tuohon aikaan bändi sai myös Ozzy Osbournen isän takomat ristimerkit “lahjaksi ja suojelukseksi”.  

Black Sabbath –albumi (1969) oli ollut menestys ja yleisö kaipasi uutta. Bändi soitti Zurichissa 7x45min settiä päivässä kuuden viikon ajan. Materiaalista oli siis pulaa. Bändin oli pakko kehitellä uutta. Kappaleet tehtiin Tony Iommin loppumattomasta riffivalikoimasta, niihin luotiin laulut pakettiautossa matkoilla keikoille ja hiottiin sitten livenä kohdilleen. 

Uuden levyn nauhoitukset suoritettiin jälleen nopeasti. Parissa päivässä. Tällä kertaa bändi kuitenkin jopa treenasi pari viikkoa ennen sessioita. Kappalemateriaali oli polveilevampaa kuin ykkösalbumilla. Osa kappaleista lähenteli kahdeksaa minuuttia ja sävyjä oli enemmän myös muista genreistä, kuten jazzista ja bluesista. Albumia voi paikoin sanoa jopa progressiiviseksi.

Menestys oli heti julkaisun jälkeen hurjaa. Paranoid julkaistiin singlenä ja siitä tuli lopulta albuminkin nimi, koska suunniteltua War Pigs -nimeä ei amerikkalaisessa levy-yhtiössä katsottu suopeasti. Yksinkertaisen Paranoidin voima riitti sinkkulistan nelossijaan, mutta se siivitti albumin listaykköseksi Briteissä.  

Menestys osoitti myös sen, ettei manageripuolella ollut enää kykyjä pitää näin kovaa liikkuvaa junaa raiteilla. Piti vaihtaa manageria ja siirtyä myös meren taakse hommiin. Myös amerikkalaiset ottivat bändin vastaan kriittisesti peläten saatananpalvontaa ja okkultismia. Albumi kuitenkin menestyi kohtuullisesti, vaikka kriitikoiden mukaan Ozzyn laulu kuulosti siltä kuin “tamponeja olisi työnnetty hänen nenäänsä” ja bändi muutenkin “purukumisatanismilta”.  

Vaikka aikalaisten kritiikki oli suoraa ja kovaa, pidetään Paranoidia nykyään yhtenä metallia ja varsinkin heavy metal -genreä määrittelevänä albumina. Soundit ja riffit voivat nykyään kuulostaa siltä, että jokainen teinipoika niitä autotallissa raapii. Se johtuu vain siitä, että koko genre on niin syvästi polveutunut Black Sabbathin riffeistä. Vähän kuin pop rock Beatlesista. 

Albumi on nykyään omasta mielestänikin hyvä. Siellä on todella korneja sanoituksia, kuten Iron Manissa, mutta musiikki ja sävellykset ovat oivallisia. Etenkin Bill Wardin rumputyöstä olen aina pitänyt. Ozzyn ääni ei minullekaan putoa, mutta tuskin tämä ilman sitä niin legendaarinen olisi. 

Esimerkkikappaleena kuullaan War Pigs, koska se on huomattavasti parempi kuin Paranoid. 

kuva: rollingstone.com

torstai 20. toukokuuta 2021

Metallimusiikin olemus - 85. Maailman ensimmäinen doom-levy


BLACK SABBATH - BLACK SABBATH (1970)

Tony Iommi ja Bill Ward olivat nuoria poikia Birminghamista. Soittelivat hittejä The Rest – ja Mythology-yhtyeissä. Jälkimmäinen loppui bändin jäsenen huumepidätykseen ja kaksikko oli uutta vailla. Musiikkiliikkeen seinästä he bongasivat ilmoituksen, jossa luki ”Ozzy Zig requires gig, owns his own PA”. Senhän oli seinään läntännyt Ozzy Osbourne.

Osbourne oli Iommin tiedossa, eikä hän ollut uskoa Ozzyn olevan tosissaan. Ozzy kun oli koulun pelle. Bändiä kuitenkin lähdettiin työstämään ja mukaan tuli myös Ozzyn hippiystävä Terence Butler. Monien nimimuunnosten jälkeen bändistä tuli Earth. 1960-luvulla nuorison suosiossa oli kaikenlainen kauhumateriaali niin sarjakuvien, kirjojen kuin elokuvienkin muodossa. Musiikissa tuota elementtiä ei kuitenkaan juuri ollut havaittu. Basisti Butler ehdottikin tämän huomattuaan, että bändi voisi alkaa tekemään kauhumusiikkia. Tämän myötä vaihdettiin myös nimi Black Sabbathiksi. Nimi oli kaapattu vuoden 1963 ilmestyneestä kauhuelokuvasta. 

Black Sabbath keikkaili paljon ja vuonna 1969 kesken kiertueen määräsi manageri Jim Simson porukan Trident-studiolle. Koko Black Sabbath -albumi reviteltiin nauhalla 12-tuntisen session aikana. Tuottajana toimi Rodger Bain. Rodgerin ansiota oli se, että bändi sai soittaa nauhoitukset bändinä. Kukaan ei siis hoitanut erikseen omia osuuksiaan. Albumin äänitykset maksoivat 600 puntaa. Bändi itse ei miksaukseen puuttunut, vaan lähti nauhoituksen jälkeen pakkailemaan ja seuraavana aamuna kohti Sveitsiä keikalle. 

Levy-yhtiö käytti häikälemättä hyväkseen okkultismi ja musta magia -viittauksia ja länttäsi kanteen noitamaisen hahmon. Sanoituksethan on Butlerin mukaan mieluumminkin varoittavia satanismin ja mustan puolen suhteen, mutta markkinointina pimeä puoli oli kovempi juttu. Albumi olikin ilmiömäinen menestys. Se nousi heti listakasiksi Briteissä, vaikka sitä kovasti kritisoitiinkin. 

Musiikkia pidettiin ”sopivana sairaisiin messuihin”, ”ammattitaidottomana” ja yleisesti saatananpalvontamusiikkina. Levyn kappaleista Black Sabbath -kappale käyttää kyllä keskiajalla kiellettyä tritonusta riffissään ja on niitä harvoja biisejä levyllä, jonka on sanoittanut joku muu kuin Butler. Kappaletta pidetään yleisesti ensimmäisenä doom metal -kappaleena. 

Nykyväki pitää sitä metallin synnyttäneenä teoksena, jolla on paljon iättömiä klassikoita. Usein siihen suhtaudutaankin minun mielestäni vähän parempana musiikillisena teoksena, kuin se lopulta onkaan. Raskastahan tämä on kuin perkele itse. Vaikka tyyli on uraauurtava, on albumi lopulta hiukan itseään toistava. Black Sabbathissa on aina jonkin verran ärsyttänyt myös se, että Ozzyn laulumelodia seuraa kitarariffin melodiaa. 

Albumin ja bändin perintöä vaalivat lähes kaikki metallibändit. Ehkä eniten sitä kuitenkin ovat hehkuttaneet Iron Maiden, Metallica ja Judas Priest. Metalliin bändi toi kovaa soittamisen, joka juonsi juurensa siitä, ettei halvoista kamoista muuten tahtonut saada ääntä. Myös Iommin käsivamma, joka pakotti käyttämään powersointuja oli metallin tulevaa peruskauraa. Doom ja sludge tälle bändille tietysti eniten kumartaa.

Lainataan loppuun Lamb of Godin Chris Adleria: ”Jos joku heavy metalia soittava väittää, ettei hän ole saanut vaikutteita Black Sabbathilta, hän valehtelee. Mielestäni kaikki heavy metal -musiikki on jollakin tapaa saanut vaikutteita siitä, mitä Black Sabbath teki.”

Esimerkkibiisinä bändin ja albumin nimibiisi.


maanantai 16. huhtikuuta 2018

Toomion TOP200-biisit: 187. Stanley Myers - Cavatina

Vuonna 1978 ilmestyi Kauriinmetsästäjä-elokuva, joka paljon sen jälkeen oli aika vaikuttava ilmestys. Synkkyys ja pikkujätkille sopivan jännittävä Venäläisen ruletin pelaamiskohtaus jäivät mieleen. Myöhemmin, kun elokuvaa on katsonut, jää siitä erinomaisten näyttelijäsuoritusten lisäksi mieleen Cavatina.

Cavatina on kappale, jonka Stanley Myers sävelsi hiukan aiemmin ihan eri elokuvaan. Sävelmä kuitenkin sai kuuluisuutensa juuri tämän Kauriinmetsästäjän ansiosta. Alun alkujaan kappale on sävelletty pianolle, mutta Myers halusi siitä vähän pidemmän ja sävelsi sen akustiselle kitaralle.

Elokuvassa soinut, ja eniten herkkyyttä sisältävä versio on John Williamsin soittama. Kyseessä ei siis ole se Star Wars -säveltäjä vaan brittiläis-australialainen kitaristi.

Tämä ei oikeastaan tarvitse mitään spesiaalipaikkaa soidakseen, vaan on aina yhtä ihastuttava.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=M_8d0DJpbBI[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/track/28W5lTZMClVz9fLt6iiaJN?si=ejqtmUVwQvyxJDXPr94pkA[/embed]

torstai 29. maaliskuuta 2018

Metallimusiikin olemus – 44. Nebuchadnezzarin eväillä

ATOMIC ROOSTER - DEATH WALKS BEHIND YOU (1970)

Vincent Crane on käsitelty jo aiemmin The Crazy Wolrd of Arthur Brownin kohdalla. Hän siis oli brittiläisen bändin kosketinsoittaja-urkuri, joka vuonna 1969 perusti Atomic Rooster -yhtyeen. Oppinsa jazzin puolelta saanut Crane kärsi mielenterveysongelmista jo tuolloin. Lopulta ne ajoivat hänet itsemurhaan reilun 30 vuotta myöhemmin.

Death Walks Behind Youlla soittavat Cranen lisäksi John Du Cann (kitara ja laulu) sekä Paul Hammond (rummut). Bassot soitti pääsääntöisesti Crane koskettimilla tai jalkiolla. Levyä ja varsinkin sen avausraitaa Death Walks Behind Youta pidetään myös yhtenä heavy metallin ensimmäisenä ilmentymänä.

Levyn kansitaiteessa on kuvattu Nebuchadnezzar eli Vanhasta Testamentista tuttu Babylonian kuningas, joka menetti järkensä ja ”söi ruohoa kuin härkä.” Tällä Crane on varmasti halunnut viitata omaan olotilaansa. Koko albumi käsittelee teemaltaan mielen häilymistä ja Cranen kohtalon kun tietää, on ensimmäisen kappaleen nimi jopa irvokas.

Albumi sai hyvän vastaanoton. Se oli kotimaassaan sijalla 12 ja Yhdysvalloissakin sadan joukossa. Koko albumilla on sävyjä myöhemmästä Deep Purplesta urkusooloineen ja kohtuullisen raskaine riffeineen. Varsinkin Vug taas on progetiluttelua ihan aikansa hengessä, vaikka progebändiksi Atomic Rooster onkin hyvin suoraviivainen.

John Du Cannin laulu ei oikein omaa korvaa miellytä, mutta muuten äänimaailmassa on sopivan sekoinen meininki. Kitarariffeissä on jo mainitun Deep Purplen lisäksi jonkin verran Iron Maidenia ja ehkä jopa Megadethia kivikautisemmassa muodossa. Metallibändeistä Paradise Lost on nimikappaletta coveroinut.

Esimerkkikappaleena avausraita. Se antaa suhteellisen hyvän läpileikkauksen koko albumin musiikkiin.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Metallimusiikin olemus – 40. Emersonin hulluuden ilmentymä

EMERSON, LAKE & PALMER - EMERSON, LAKE & PALMER (1970)

Keith Emerson soitti alunperin koskettimia melko rohkeasti eri tyylejä yhdistelevässä The Nice-yhtyeessä. 15-vuotiaana ensimmäisen Hammondinsa hankkinut Emerson kuitenkin koki liikaa rajoituksia The Nicessakin ja alkoi hahmottelemaan mielessään vielä kokeellisempaa kokoonpanoa.

Hän perusti basisti Greg Laken (King Crimson) ja rumpali Carl Palmerin (Atomic Rooster) kanssa tylsästi nimetyn Emerson, Lake & Palmerin. Palmerin tilalla olisi voitu nähdä myös Mitch Mitchell (The Jimi Hendrix Experience), mutta huhut myös Jimin itsensä liittymisestä bändiin pilasivat myös Mitchin osallistumisen. Bändi alkoi esiintymään hyvin pian perustamisensa jälkeen ja Isle of Wight Festivalin setin jälkeen se nousi nopeasti suureen suosioon. Tosin aikalaisissa oli myös oppositiota. Esimerkiksi BBC:n juontaja piti bändiä ”talentin ja sähkön tuhlauksena.”

Debyyttialbumin tuottajana toimi basisti Lake. Hän hoiti lisäksi laulupuolen. Kappaleet albumilla ovat hyvin ristiin sävellettyjä ja sovitettuja. Ne sisältävät ihan suoria kopioita varsin kuuluisienkin klassisten säveltäjien teoksista. Albumilta löytyy monenlaista kikkailua, mutta rumasti voisi sanoa sen olevan Emersonin ”hulluuden” ilmentymä. Ei ole ihme, että bändit kuten Dream Theater pitävät ELP:a suuressa arvossa. Kuten kaikkien progejättien kanssa tahtoo käydä, on albumimitallinen jumalatonta kokeilua ja kikkailua pidemmän päälle raskas pala nieltäväksi. Niin tahtoo käydä myös Emerson, Lake & Palmerin kanssa.

Metallin kehityksessä se on varmasti ollut erittäin merkittävässä roolissa. Se vei King Crimsonin tahallisen vaikeaselkoisuuden melodisen improvisaation äärirajoille. Sisältö kuulostaa siltä, kuin osista noin kymmenen prosenttia olisi sovittu bändin jäsenten kesken etukäteen ja loppu tulee sitten lennosta. Albumi on Laken lauluja lukuun ottamatta melkoisen raskas, joten pieni metalliviite myös sieltä suunnasta.

Keith Emerson on monelle kosketinsoittajalle kova esikuva, sillä hän oli äärimmäisen maaninen live-esiintyjä. Mies kun soitti koskettimiaan milloin mitenkin päin. Soittimia ei varsinaisesti silitelty vaan soitto oli väkivaltaista ja kaoottista. Silti erinomaisen taitavaa. Tällä kertaa laitellaan myös tuosta live-osastosta videomateriaalia.

https://www.youtube.com/watch?v=KjkD39dCvBI

Jos esimerkkikappaleen haluaa albumia parhaiten kuvaavaksi, niin Knife-edgessä taitaa olla kaikki, mihin bändi tällä lätyllä pystyy.

https://www.youtube.com/watch?v=XwIehM-x6kA

https://open.spotify.com/album/4Q8vDc5lmB9SW9cgMDeQAJ

Kuva: anglonautes.eu

torstai 23. maaliskuuta 2017

Metallimusiikin olemus – 27. Heavy metal-termin ensiesiintyminen - osa 2.

SIR LORD BALTIMORE - KINGDOM COME (1970)

Erilaisia listauksia maailman ensimmäistä metallibändeistä on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana näkynyt koko liuta. Itse metalli on käsitteenä lopulta niin nuori, että tuon joukon nimeämistä pidetään näennäisen helppona. Sitähän se ei ole, mutta näistä listoista tahtoo aina löytyä tietyt bändit. Osaa on näissäkin artikkeleissa käsitelty ja osa on vielä tulossa.

Sir Lord Baltimore niissä lähes poikkeuksetta mainitaan. Kolmikko John Garner, Gary Justin ja Louis Dambra perustivat sen vuonna 1968. Nimensä se sai Butch Cassidy & Sundance Kid-elokuvasta löytyvästi jäljittäjästä, jonka nimi on Lord Baltimore. Nimeä ei huhujen mukaan keksinyt itse bändi, vaan heidän tuottajanaan toiminut Mike Appel, joka on paremmin tullut tutuksi Bruce Springsteenin kahden ensimmäisen albumin tuottajana.

Bändi kulki siis kolmen miehen voimin. Rumpali John Garner toimi laulajana, mikä oli ja on edelleenkin rock-bändissä hyvin harvinaista. Monesti orkesterin yhteydessä kerrotaan sen olleen ensimmäinen ”heavy metal”-termiä musiikkinsa kuvaamiseen käyttänyt bändi. Itse asiassa kyseessä oli lehtijuttu, jossa kirjoittaja kuvaili bändin musiikkia heavy metalliksi. Joka tapauksessa Steppenwolfin sanoitusten jälkeen, tuo termi pääsi nyt oikeasti genre-määritelmäksi.

Yhtye julkaisi Kingdom Come-albuminsa vuonna 1970. Se on musiikkityyliltään ehkä eniten lähellä stoner-rockia. Ainakin itselleni tulee mieleen Kyuss tai The White Stripes. Monesti Sir Lord Baltimore saakin keskusteluissa the godfathers of stoner rock-tittelin. Äänityksissä käytettiin päällekkäin useampia kitararaitoja, joten soundimaailmasta tuli stonermainen. Koko ääniympäristö on rujo ja riipivä. Tuota murskaavan miksauksen tuomaa runkoa vahvistaa rumpali Garnerin kirkuva lauluääni ja hektinen rumpufillittely, joka tuo mieleen ahtaanpaikankammoa kärsivän Dave Grohlin.

Kappaleista löytyy tuplabasareita ja fillejä, jopa tiluttelusooloja. Bassokuviotkin ovat varsin monisäikeisiä. Bändi mainitsee esikuvakseen Creamin, jossa toki jotain samaa onkin. I Got a Womanissa on jimimäistä kitaratyöstöä. Helium Headissa kuullaan chant-kuoroa, joka taas vie tunnelmat lähemmäksi sinfonisia metallibändejä. Myös harpsichord soi jossain kappaleessa tätä ajatusta tukien.

Bändi teki huonoja levytyssopimuksia, eikä saanut itse juuri minkäänlaisia korvauksia musiikistaan. Sen suosio laski, vaikka se Paranoid-kiertueella Black Sabbathia lämppäsikin. Edes Pink Floyd-miesten ihailu ei yhtyettä pinnalla pitänyt, vaan kohtalona oli hajota vuonna 1976. Bändi teki vielä paluun 2006, jolloin sanoitukset olivat enemmän gospel-suuntaisia. Toiminta loppui rumpali Garnerin kuoltua 2015.

Metallinen meno tässä on, mutta sillä lailla syvemmin pahaa tai pimeää tässä ei ole. Melkoista kirkumista ja riehumista läpi koko albumin. Kaipaisin itse vähän suvantoja, että olisi oikeasti nousemassa kovin korkealle.

Monesti yhtye mainitaan metalliin paljon vaikuttaneena, mutta onko se lopulta niin paljon vaikuttanut vai onko se vain kuriositeettina helppo mainita? He tekivät kyllä raakaa stoner-henkistä musiikkia aikana, jolloin muut eivät, mutta kuinka moni heitä on matkinut, on paha sanoa. Tällä listalla paikan ymmärrän, koska listan tarkoitus onkin kertoa albumeista, jotka kuuntelemalla pystyy ehkä paremmin saamaan kuvan siitä, mitä termilla ”metallimusiikki” tarkoitetaan. Pienistä osasista se rakentuu.

Esimerkkikappaleena Hell Hound, oikeastaan sen äänenlaadun takia. Muu materiaali ei juuri tästä poikkea.

https://www.youtube.com/watch?v=67DSaG1_1cI

https://open.spotify.com/album/1dJwikp8EbseDpfXBRjiNY

Kuva: teamrock.com