Toomion TOP200-biisit: 84. Pink Floyd - Comfortably Numb (1979)

Kun kitaristi David Gilmour, rumpali Nick Mason ja kosketinsoittaja Richard Wright pakersivat soolo- ja sivuprojektiensa parissa, yritti basisti Roger Waters kirjoittaa uuttaa konseptia albumille. Lopulta hän saikin kehiteltyä kaksi ideaa, joista valittiin Pinkin tarina. Pink oli muusikko, jota elämä potki päähän. Jokainen vastoinkäyminen oli vain tiili hänen seinässään, jota hän mielessään rakensi. Näin syntyi The Wall -albumi. Albumi on järkyttävän pitkä. Jopa ylipitkä. Siellä on klassikkokappaleita, joista yksi on Comfortably Numb. 

Kappaleen olen minäkin kuullut lapsena jo, mutta ei sitä sillä tavalla ole sisäistänyt.  Parikymmentä vuotta sitten se tuli jollain ”kaikkien aikojen kitarasoolot” -listalla vastaan ja sen jälkeen sitä ruokittiin vielä työkaverini taholta aivon sopukoihin.

Se kitarasoolohan siinä maistuu. David Gilmour ei soita säveltäkään väärään kohtaan. Vaan kitara menee sinne, minne pitää. Ei kappale ehkä muuten olekaan niin erikoinen, mutta tuon soolon kanssa se on vallan mahdottoman hyvä.

Toomion Top200-biisit: 85. Mastodon – Jaguar God (2017)

 

Mastodon on jännä bändi. Se harvemmin kutsuu kuuntelemaan. En tiedä miksi se on jotenkin sellainen möykky, johon ei viitsi tarttua. Kuitenkin silloin, kun sitä kuulee tai ihan tarkoituksella kuuntelee, se aina säväyttää. Taiten tehtyä musiikkia siis.

Jaguar God löytyy vuoden 2017 Emperor of Sand -albumilta. Vaikka kyseessä on metallibändi, on Mastodonin surisevien kitaroiden alla usein hyvin taidokkaitakin melodioita. Välillä jopa ihan beatlesmäisiä harmonioita.

Jaguar God on rauhallinen ja vanhemman progen jalanjälkiä seuraileva sävellys, johon on vain lisätty kitaroihin säröä. Kaunista ja tyylikästä työstöä, jonka voin kuunnella aina.

Toomion TOP100-biisit: 86. Black Sabbath - Immaculate Deception (1994)

 

Yläasteella (tai saattoi olla jo lukiossa) luokkakaveri alkoi jostain pirun syystä kuuntelemaan Black Sabbathia. Ei se oikein lähtenyt, vaikka Paranoid oli toki tuttu. Alavuden kirjastosta kuitenkin löytyi Cross Purposes -levy. Tämä levy ei taida tosifanien suosiossa olla, koska "Eihän siinä oo ees Ozzya”. Juuri siksi levy tuntui itselläni napsahtavan kohdilleen. Tony Martin on noin tuhat wattia parempi laulaja kuin Ozzy. Itse asiassa voisin Martinin nostaa kymmenen parhaan hevilaulajan joukkoon. Uskon, että moni lähtee linjoilleni tämän levyn kuultuaan.

Immaculate Deception on minun kaavoihini sopiva kipale. Se alkaa aika pahalla riffillä, joissa Tony Iommi oikeasti on aika mestari. Silti kappaleessa on erittäin syvä ja koskettava säkeistö, josta se muuttuu vähän punkmaiseksikin kohkaamiseksi. Ja niin edelleen, kunnes siirrytään oikeaoppisen pehmeästi säkeistön riffiin.

Sanat ovat bändin nimen mukaan melko synkät. Ei niinkään sanoitus, vaan sanojen sovitus kappaleeseen. Ei tämän genren lyriikoissa päästä useinkaan kovin syvälle, ellei sitten helvettiin. Ja sehän toimii. 

Toomion TOP200-biisit: 87. Spidergawd - ...Is this Love? (2017)

 

Norjasta tulee mustaa metallia vaikka minkä verran. Siellä on myös muuta tarjolla, kun jaksaa tutkia. 

Täysin puskista pölähti tämäkin bändi tutuksi samaisena vuonna 2017. Jonkinlaista hevirockin ja stonerin sekoitusta tarjoilee Spidergawd ja mikä parasta se tarjoilee sitä saksofonin kera. 

Itse pidän myös tällaisesta etukenoisesta (lähes nenällään olevasta) rumpaloinnista, jota tässä kyllä on. Räminää ja rokkia!

Tähän liittyy vahvasti saunakaljoittelu kaverin kanssa ja maalimanparannus, joten nostalgia nostaa pisteet näinkin korkealle.

Toomion TOP200-biisit: 88. Symphony X – Evolution (The Grand Design) (2000)

 

"Onpa ankeat kitarasoundit!" Tämä oli ensimmäinen mielipide tätä levyä ensi kertaa kuullessani. Kaverini sai tämän syntymäpäivälahjaksi ja ajan tavan mukaan kopioin sen kasetille. Tätä kasettia sitten kuunneltiinkin jonkin verran.

Harva varmaan kyseenalaistaa bändin soitto- ja laulutaitoa. Jokaista instrumenttia käsittelee yksi genrensä ehdottomista kärkinimistä. On soittotaidoista riippumatta helkatin vaikea tehdä tarttuvaa power metallibiisiä, vaikka se progressiivista olisikin. 

Evolution on ehdottoman hyvä aloitusbiisi albumin intron jälkeen tällä levyllä. Oiva sisäänheittäjä Atlantiksen tarun tunnelmiin ja riittävän helppo sävellys ennen progempia kiemuroita.

Toomion TOP200-biisit: 89. Type O Negative - Wolf Moon (Including Zoanthropic Paranoia) (1996)

 

Jälleen liikutaan Type O Negativen ja goottitematiikan lempiaiheissa. Tällä kertaa lauletaan ihmissudesta. Laulaja-basisti Peter Steelen mukaan kyseessä on mies, joka muuttuu sudeksi fellaation seurauksena. Sello ja John Silverin kilkuttavat koskettimet ovat komeaa kuultavaa yhdessä Steelen jopa nauhattomalta kuulostavan bassottelun päällä. Viktoriaanisen ajan tunnelmaa lisää kirkkokuoro kappaleen lopussa. Siihen sopii myös tempon vaihto, jolla kappale saadaan kääntymään täysiveriseksi pop-biisiksi.

Tämä ei ole ensimmäinen Type O Negative -biisi tällä listalla, eikä tule varmasti olemaan viimeinenkään.

Toomion Top200-biisit: 90. Youssou N'Dour and Neneh Cherry – 7 Seconds (1994)

 

Inhosin tätä kappaletta yli kaiken silloin yläasteella. Ehkä se soi liikaa tai pää ei ollut sille valmis. Nykyisin se on aivan todella maaginen.

Youssou N’Dour laulaa ranskaksi, englanniksi ja wolofiksi. Wolofi voi kuulostaa harvinaiselta kieleltä, mutta sellainen 7-8 miljoonaa ihmistä sitä maailmassa puhuu. Kaunisääninen Neneh Cherry laulaa englanniksi ja täyttää kappaletta tyylikkäästi.

Ilmestyessään kappale kipusi ympäri maailmaa ihan kärkipaikoille. Suomessa listaykköseksi, että heilahti.

Synkkä tunnelma ja syyssateinen ajomatka Tampereelta Orivedelle päin.

Toomion Top200-biisit: 91. Arcane Roots – Off the Floor (2017)

 

Arcane Roots tuli tutuksi silloin, kun valmistelin albumeiden top100-listaa. Tämä bändi jännästi sekoittaa teknoelementtejä progemetalliin.

Tämän orkesterin progeilu ei mene turhaksi kikkailuksi, vaan pysyy hyvin kasassa. Säkeistön riffi on sopivasti hämmentävä ja yökerhonosto ennen kertsiä toimii mainiosti. Pidän kokonaisuudessaan kappaleen kylmyydestä ja sellaisesta teräksisestä voimasta, joka pakottaa auton huimiin ylinopeuksiin.

Orkesteri tulee Briteistä ja on muidenkin kappaleiden osalta tutustumisen arvoinen.