Toomion top200-biisit: 67. J. Karjalainen – Mennyt mies (2012)

 

Kun tämä kappale soi ensimmäisen kerran radiossa, olin melko yllättynyt. Olin myös aidosti iloinen, kun Karjalainen bändeineen pystyi tekemään jälleen ”väinöt” ja nousemaan koko Suomen näkökenttään.

Tämä kappalehan kertoo tietynlaisesta sielunvaelluksesta. Tai oikeastaan siitä, että ihminen voi eläessään elää toisessa todellisuudessa toisiakin elämiä. Tästä esimerkiksi A.W.Yrjänä puhuu selventävästi Perttu Häkkisen radiolähetyksessä. 

Lankisen kitarointia on mukava kuunnella. Ja Gröhnin sähköpiano siellä seassa myös kulkee. Salaiset aseet on hyödynnetty. Minusta komppi on kuitenkin tämän biisin ydinkärki, se on ehkä simppelin kuuloinen, mutta koittakaas soittaa se..

Monia nyppii kappaleen suoraviivainen poljento. Minua ei. Kyllä välillä voi vain mennä eteenpäin.  

Toomion Top200-biisit: 68. Angra - Heroes of Sand (2001)

 

Angra tuli vastaan mp3-tiedostoja vertaisverkoista kolutessa. Angrassa ja varsinkin Heroes of Sandissa säväytti sen hulppea mahtipontisuus ja tietysti siisti juttu oli se, että bändi tuli Brasiliasta.

Tuohon aikaan lauluja hoiti Edu Falaschi, joka ei Andre Matosille paljoa jää. Kitarassa tietysti Kiko Loureiro. Tämän kappaleen tuotanto on tällaiseksi suht tavalliseksi power metal -voimabiisiksi erinomaista. Soundit ovat komeat ja kitarasoolo sopivan kikkaileva.

Tällaisesta musiikista tulee hyvä mieli. Sopii aurinkoiseen kevääseen!

Keikka-arvio: The War on Drugs Helsingin jäähallissa 22.3.2022

An Evening of Live Drugs. Siinä oli illan teema, kun Philadelphiassa vuonna 2005 perustettu Adam Granducielin johtama indie rock-kollektiivi asteli seitsenhenkisenä Helsingin jäähallin lavalle tiistai-iltana. Keikkamiljöö oli päivitetty silloin tällöin käytössä olevaan black box-malliin: 3000 ihmistä, kaikki permannolla. Tunnelma ei ollut liian tiivis, mutta erittäin lämminhenkinen ja mainiosti mukana tunnelmoinut yleisö ansaitsevat heti kärkeen erityismaininnan.

Bändi soi uljaasti. Granducielin kitara toimi keihäänkärkenä, jonka alla David Hartleyn basso ja Charlie Hallin rummut tykyttivät junan lailla jykevästi. Lavan eturivin reunat olivat valloittaneet Robbie Bennett, illan kosketinvelho, sekä Anthony LaMarca, joka maski naamallaan soitteli valtaosin kitaroita (sekä sähkö- että akustisia) ja hetkittäin myös koskettimia. Yleisöstä katsoen oikeassa takareunassa operoi Jon Natchez, jonka arsenaaliin kuuluivat niin ikään koskettimet sekä saksofoni, joka jäi äänivallissa valitettavan alas eturivistä kuunnellessa. Vasemmassa takareunassa, LaMarcan takana, musisoi puolestaan Eliza Hardy Jones: illan näkymättömiä sankareita, joka soitti niitä asioita jotka monesti tulisivat taustanauhalta: akustista kitaraa, koskettimia ja erilaisia lyömäsoittimia taustalaulujen ohella.

Bändi asteli lavalle ilmoitetulla kellonlyömällä, klo 20. Kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia lopulta kestäneen keikan kuudentoista kappaleen settilista (14 pääsetissä ja 2 encoressa) koostui valtaosin viime vuonna julkaistun I Don´t Live Here Anymore-albumin biiseistä, joista levyn kaikkiaan kymmenestä kuultiin kahdeksan eli puolet iltaman kattauksesta. Tuo levy onkin alkanut omissa korvissa parantua kuuntelu kuuntelulta ja keikan aikana vakuutuin sen materiaalista entisestään. Oikeastaan kaikki siltä soitetut raidat olivat hienoja, mutta itselleni erityisesti iskivät Living Proof kauniissa atmosfäärissään sekä nimiraita I Don´t Live Here Anymore. Molemmat rikkoivat myös mukavasti keikan perusrytmiä.

Uudelta albumilta kuultiin lisäksi avausraitana Old Skin sekä show´n alkueuforian jälkeiset I Don´t Wanna Wait ja Victim, jotka molemmat olivat yllättävän tenhoavia. Harmonia´s Dream lukeutuu levyn menonumeroihin ja kesti keikalla toistakymmentä minuuttia pitkän jami-osion sisältäen. Rings Around My Father´s Eyes toimi pienenä suvantona ennen loppukeikan nousuhuumaa ja Occasional Rain puolestaan kuultiin koko keikan viimeisenä kappaleena päättäen illan duuritunnelmissa.

Majesteetillisimmaksi hetkeksi nousi, odotetusti, vuoden 2017 A Deeper Understanding-levyn jalokivi Thinking of a Place. Encoren ensimmäisenä kuultu tunnelmallinen maalailu helmeili studioversiolle kunniaa tehden. Tässä kohtaa on paikallaan mainita myös performanssin valotyöskentely, sillä verhoilla tiivistetyssä ja pimeässä jäähallissa efektit pääsivät oikeuksiinsa. Kun oli pimeää ja savuista, sitä myös oli. Vastavuoroisesti silloin kun valoilla päästiin pelaamaan, ne todella toimivat. Thinking of a Placen aikana nähtiin molempia ääripäitä. ”I´m moving through the dark of a long black night”.

Kaksi muutakin kappaletta kuultiin tuolta vuoden 2017 levyltä. Heti setin toisena Pain tuntui ihastuttavan tutulta ja Strangest Thing tuli hieman yllättävässä draamankaarellisessa kohdassa hieman ennen biisilistan puolta väliä.

Lost in the Dream-levy oli edustettuna neljällä kappaleella. Tuo levy ei itselleni ole uponnut kahden seuraavan lailla, mutta siltä valitut numerot olivat osuvia. Erityisesti An Ocean in Between the Waves ja Red Eyes toimivat mainiosti. Pääsetin kahtena viimeisenä kuultiin Under the Pressure ja Eyes to the Wind.

Vanhinta osastoa edusti Come to the City, joka julkaistiin alun perin vuoden 2011 Slave Ambient-levyllä. Bändin kehityskaari on mielenkiintoinen, sillä koko katalogi etenee tunnistettavasti eivätkä alkupään levytkään millään tavalla kehnoja ole. Sieltä voi huoletta nostella näitä paloja keikkasettiin.

Kaiken kaikkiaan: olipa hieno keikka ilman ylimääräisiä kommervenkkejä. Seitsemän soittajaa, paljon kitaroita (ja kolme kitarateknikkoa!), komeat valot ja sopivasti livekeikan ja -jammailun tuntua. Tässä keikan jälkeisenä päivänä junassa istuessa ja keikkatunnelmia kirjatessa voi todeta, että fiilis ei ole sellainen ”nytpä se on tullut nähtyä, eipä tarvitse toiste”, vaan juuri päin vastoin.

Videoita keikasta löytyy täältä: https://youtube.com/playlist?list=PLsVziYINquEZ_SDmYFKMSsVJXXOot3NMQ

THE WAR ON DRUGS, HELSINGIN JÄÄHALLI, 22.3.2022

1. Old Skin
2. Pain
3. An Ocean in Between the Waves
4. I Don´t Wanna Wait
5. Victim
6. Strangest Thing
7. Red Eyes
8. Living Proof
9. Harmonia´s Dream
10. Come to the City
11. Rings Around My Father´s Eyes
12. I Don´t Live Here Anymore
13. Under the Pressure
14. Eyes to the Wind
15. Thinking of a Place (encore)
16. Occasional Rain (encore)

Toomion Top200-biisit: 69. J. Karjalainen yhtyeineen - Villejä lupiineja (1994)

 

Voiko olla enempää helteisen kesäillan kappaletta kuin tämä? Maistuu makealta, hyttyset kiusaavat ja aurinko laskee autereiseen maisemaan.

J. Karjalainen oli aika lennossa siellä ysärin puolivälissä. Itse elin yläaste-lukio-aikaa ja bussimatkojen ainut viihdyke oli radio. Sieltä tätä sitten tuli ja joskus tuli Alivaltiosihteeri.

Tiedän kyllä, että sanat todennäköisesti viittaavat kuolinvuoteellaan makaavaan vanhukseen. Mutta steriili saattohoito on tyylikkäästi maalattu pinkin ja violetin väristen lupiinien taakse. 

Nykyisin, kun lupiini luokitellaan haittakasviksi, olen usein miettinyt, että oliko lupiineja oikeasti Suomessa jo silloin, kun tarinan päähenkilö on ollut muisteluhetkessään? 1994 oli varmasti, mutta entäpä esim. sotien aikaan?

Bändihän vetää hienosti. Ainahan Jiin bändit. Tältä levyltä voi anekdoottina kertoa, että bassoa soittaa nykyisin bändin kipparina toimiva Pekka Gröhn.

Tämä soi pyöräillessä Mini-Suomesta takaisin mummolaan. Kaikki rahat on kulutettu ja kotiinpaluuaikakin on jo mennyt. 

Toomion Top200-biisit: 70. Radiohead - All I Need (2007)

 

In Rainbowsilta tämä on. Levyhän myytiin vapaalla maksulla eli sait valita paljon siitä halusit pulittaa, vai et mitään. maksoin 4,19e. 

Radiohead oli bändi, josta ei saanut tykätä yläasteella. Enkä tosiasiassa tykännytkään, vaikka sitä väkisin kuulinkin. 

Joku vaan lopulta veti Radiopäätä kuuntelemaan. Nykypäivänä tämä on niitä harvoja bändejä, mitä voisi lähteä kauemmaksikin katsomaan. Hintelästi se vain tällä sektorilla on keikkaillut. 

Kappaleessa ollaan jälleen itselleni tärkeän junnaamisen eli toiston parissa. Olenkohan vähän yksinkertainen? Intro on huminaa. Thom Yorke alkaa valmistautumaan lauluun. Bassotaajuuksilla liikkuva, sopivan rapea syntikkalinja nappaa mukaansa. Hiukan epäkesko sävelkulku, juuri sen verran, että ollaan sopivasti popin ja progen kynnyksellä. Soiton ei tarvitse olla mitään kikkailua. Yorke laulaa taas komeasti, sitä ei voi kiistää. 

Sanoitus. Tuollaiset sanat riittävät minulle, kun tausta niille on hyvin tehty. Tai tärkeää on se, kuinka ne julki tuodaan. Yorke vaan on kova. Ei kovin, mutta kovimpien joukossa.

Lopun pianokilkatus. Joskus se toimii. Se ”joskus”  löytyy tästä kappaleesta.

Tämä kappale lipuu aamuruuhkassa vierelle ja ajaa kanssasi samaa matkaa aina viimeiseen risteykseen asti. 

Toomion Top200-biisit: 71. Billy Idol – White Wedding (1982)

 

Billy Idol on rankka jätkä. Tai tarkoituksellisesti sellaista esittää. Karismaa ei kuitenkaan käy kieltäminen.

White Wedding esiintyy minulle kappaleena, jossa mies palaa ehkä vankilasta hiukan omistushaluiseen ja väkivaltaiseen suhteeseen. Billy Idolin kertoman mukaan, se kertoo fiktiivisesti jälkeen siskostaan, joka tuli (oikeasti) raskaaksi ennen häitä ja häät piti järjestää pikaisesti (engl. shotgun wedding). Sanoituksen on luultu myös liittyvän insestin tai kokaiinin käyttöön, mutta sitä ei ainakaan Idolin mukaan ole ajateltu. No, parhaissa kappaleissa onkin monta merkitystä. Ainakin kuulijalle.

Minä pidän Idolin kappaleiden vähäeleisyydestä. Niissä ei kikkailla. Ei tarvitse.

Toomion Top200-biisit: 72. Cynic – True Hallucination Speak (2014)

 

Cynic on kaikkien djent-bändien esi-isä, jolle ne kaikki edelleen saavat kumartaa ja syvään.  Cynic on kuin lihaa, jota pitää hauduttaa todella pitkään, ennen kuin se luovuttaa parhaan puolensa aistittavaksi.

Musiikillisesti se on kuin ruuanlaitto-ohjelmien makujentunnistustehtävä. Sitä pitää maistella monen monta kertaa, ennen kuin voi sanoa, mistä soppa koostuu. Nopealla vilkaisulle se näyttää helpolta progemetallilta, mutta lopulta se on kuin bouillabaisse-keitto, joka muodostuu mielettömän monesta eri raaka-aineesta. Vaikka lilluvatkin aika vahvassa metalliliemessä.

Sean Malonen nauhattomat bassot ovat hyvin vahvasti esillä. Paul Masvidalin laulu kuulostaa siltä, kuin olisi koko ajan kolmeääninen stemma menossa. Ja voihan se ollakin. Sean Reinertin rummut taas ovat hajautettu jännästi niin, että sieltä tulee diskanttia ja hyvin matalaa bassotaajuutta. Nauhaton basso ja kitara kun hoitaa tuon keskiosaston. Alaa harrastaneiden mielestä tämä oletus on varmaan hyvin heikko, mutta siltä se kuulostaa.

Suuri harmi on se, että niin rumpali Reinert kun basisti Malonekin kuolivat äskettäin.

Sävellystä on oletetusti mietitty kauan ja siirtymiä on hiottu tuntikaupalla. Melodiat ovat omaperäisiä. Ne voisivat toimia jopa Flow-festareilla riisutumpina versioina. Yliluonnollinen bassokikkailu vie välillä pohjaa hyviltä melodioilta. Se on osittain jopa kikkeliheviosastoa. Tämä tekee levystä myös mielenkiintoisen. Se on se vähän omituisempi mauste, joka vaatii totuttelua.

Jos kaipaa uutta ruokalajia, johon ei heti kyllästy, niin tässä on teille avokadopasta. Itse voitte päättää, missä tilaisuudessa tämä parhaiten maistuisi.

Toomion Top200-biisit: 73. The Smashing Pumpkins – Soots and Stars (1998)

 

Olen “Smashareiden” suhteen vähän myöhäisherännäinen. Totta kai legendaarisimmat kappaleet ovat tuttuja, kun niiden kultakautena teinivuosia elin, mutta koko tuotantoon olen tutustunut vasta myöhemmin.

Soots and Stars on Corganin Billyn kotona nauhoitettu pätkä, joka alun perin löytyi Adore-ajan julkaisemattomia demoja sisältäneeltä Adore Demos II:lta. 

Soots and Stars on hämmentävä niin sanoituksiltaan kuin esitystavaltaankin. Vähän epävireinen piano ja hyvin improvisaation kuuloinen laulusuoritus, jota se joidenkin tietojen mukaan onkin. ”Nokea hiuksissani ja tähtiä käsissäni”, kummallista.

Myös sanoitusten seuraava pätkä on sellainen, joka jää mieleen:
”I often speak of you, but the you is always me,
Cause when I speak of me, it's me I ask of you,
So let there be no truth, just trickery in rhymes”

Joka tapauksessa se on surullisen kaunis. Corganin äänihän on parhaimmillaan mieletön ja hänen säveltämisen taitoa ei kyllä käy kiistäminen.

Toomion Top200-biisit: 74. Porcupine Tree - The Creator Has a Mastertape (2002)

 

Alkujaan kappale oli In Absentia -levyn vitsi. Onhan se saattanut olla myös bändin tarkoitus. Sävellys on sekava, mutta efektejä ja koukkuja on keksitty miljoona, ja ne vielä sopivat kappaleeseen. Oma suosikkini on seinään loppuva pimpelipom kappaleen ensimmäisen kertosäkeen jälkeen.

Biisi lähtee liikkeelle melkoisen kahjolla bassolinjalla. Sehän vie kuin polkupyörä, jonka takavanne ei ole enää täysin pyöreä. Kappale on ehkä myös suunnattu progenörteille. Sellainen "osataan me muuten soittaakin" -kuittaus faneille.

Kappaleessa on yhdistetty mainiosti bändin soittotaito ja kummalliset lyriikat. Gavin Harrisonin talenttia rummuissa ei voi kyllä kiistää. Siinä on sitä jotain, mitä löytyy Porcarosta ja Colaiutasta. Äärimmäistä oikea-aikaisuutta. Tuskin miestä turhan takia on valittu useampaan otteeseen Vuoden Rumpaliksi.

En tiedä mistä tässä todellisuudessa lauletaan, mutta olen aina tulkinnut kertosäkeen niin, että Jumalalla oli maailman masternauha, jonka hän unohti taksiin. Ihmiset sitten löysivät sen ja miksasivat sen huonommaksi. Tuskin tämä niin on ajateltu, mutta näin se minulle esittäytyy. Kappaleen nimi saattaa kuitenkin viitata saksofonisti Pharaoh Sandersin legendaariseen The Creator Has a Masterplan -sävellykseen. Tiedä häntä.

Tunnelma on hullu. Skitsofrenian aaltopituuksilla surffaillaan. Kappale tuo kivasti esiin bändin soitannollisen taidon. Ei aina tarvitse luottaa vain Wilsonin sävellystyöhön. Jännittävä kappale.

Toomion Top200-biisit: 75. Opeth - The Grand Conjuration (2005)

 

Toimiessani naisten kuntosalilla ohjaajana, oli minulla tämä kappale soittoäänenä puhelimessa. Sitäpä mummot hyppivät seinille, kun tämä alkoi soimaan.

Kappale sisältää monta sellaista riffiä ja komppia, mitä on helppo naputella mukana. Myös murina on pahimman kuuloista mitä kuvitella saattaa. Kappaleen pahuutta lisää myös sen video, josta voi knoppina kertoa, että siinä rumpuja soittaa Gene Hoglan, sillä Martin Lopez oli kipeänä.

The Grand Conjuration on maailman pahin biisi (Imperial Marchin jälkeen), sanoo siihen Bentonit ja Iommit mitä haluavat. Jos maailmanloppu on paha, niin se tulee jommankumman biisin saattelemana. Åkerfeldt ja Williams, te pahuuden kätyrit!

Toomion Top200-biisit: 76. Opeth – Ghost of Perdition (2005)

 

Mikael Åkerfeldtiä pitää kyllä ihailla. Ensinnäkin säveltäjänä hän löytää mielettömän kauniita melodioita hyvinkin äkkiväärien ja raskaidenkin osien lomaan. Toisekseen häntä pitää arvostaa kitaristina. Hänellä on taito soittaa ainoastaan tarkoituksenmukaisia sooloja. En tiedä yhtään Mikaelin sooloa, joka olisi huono. Kolmanneksi hän kerää suuret aplodit laulajana. Kliini soundi on yksi parhaista ja murinakin varsin pahaa. 

Näihin aikoihin oli mukana vielä Martin Lopezin dynaamisesti nerokas rumpalointi yhdistettynä groovaavan elävään tempoon, joka sai bändin kuulostamaan siltä, että se on soitettu tässä ja nyt. Tuotanto on siis erinomaista.

Ghost Reveriesin aloitusbiisi Ghost of Perdition luo koko albuminmitan kestävän pimeän tunnelman. Jotenkin tulee mieleen Hohto-elokuvan loppuvaiheet. Se alkaa lyhyellä, aistit herättävällä introlla ja sen jälkeen sitten mennäänkin tanakasti. Siinä vaiheessa, kun Åkerfeldt aloittaa puhtaan laulunsa, tietää kappaleen toimivan. Kerrankin pitkä progemetallibiisi, joka säilyttää mielenkiintonsa ihan loppuun asti.

Tämä levy pitäisi kuunnella yksin synkässä metsässä. Mielellään nuotion vieressä. Kyllä ei kipinävuorossa nukuttaisi.

Toomion Top200-biisit: 77. Eppu Normaali – Arkussa vainaan (1993)

 

Hyvin harmaalla pinnalla matkataan tällä Eppujen, mielestäni, mestariteoksella. On kylmää, harmaata ja pimeää. Aivan kuin hyvääkään ei olisi olemassa, jos siitä ei valittaisi.

Arkussa vainaan oli minulle jotenkin unohduksissa, vaikka ikäni puolesta olen hyvinkin Studio Etana -ihmisiä. Se osui sopivasti siihen, kun menin yläasteelle ja teiniangsti otti minut koulun ovella vastaan. Soitannassa on bluesin sävyjä ja sanat ovat sitä nerokkainta Eppua, mitä sanoituspuolella on. 

Soundit ovat taattua Eppua, vaikkei ilmeisesti monenkaan mielestä riittävän hyvät. Eihän Martti Syrjä kummoinen laulaja ole, mutta äänestä Suomen kansa on salaa oppinut pitämään. Varmaan hänen habitukseen on helppo kapakkimiesten samaistua.

Tätä kuunnellaan 30 asteen pakkasessa, vuoden -91 Escortissa, jonka tuulilasi ei pysy auki. Kasettimankka, oikea kanava mykkänä. Ajellaan mielellään Pieksämäki-Joensuu väliä tapaninpäivänä.