Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2012. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2012. Näytä kaikki tekstit

torstai 7. huhtikuuta 2022

Toomion Top100-biisit: 64. Gregory Porter – Painted on Canvas (2012)

 


Gregory Porter on jännä hahmo. Hän esiintyy pipossa tai hatussa, joka peittää myös kaulan. Ihokirurgiasta, jonka syytä hän ei ole kertonut, on jäänyt jälkiä. Vaikka pääasiassa pidän raskaammasta musiikista, olen aina pitänyt jazzista. 

Gregoryn musiikki on hiukan sellaista, että sillä on riski jäädä taustamusiikiksi. Se vaatii siis keskittymistä. Eikä taustamusiikkimääritystäkään kannata aina dissata. Onhan se kiva, että taustalla soi hyvä musiikki.

Kontrabasson ääni luo aina hyvää tunnelmaa. Tässä tuotanto on saatu sellaiseksi, että kuulostaa siltä kuin samassa huoneessa soiteltaisiin. Varsin kaiutonta menoa.

Tämä on sellaista helppoa ja rauhallista viskinjuontijazzia.


maanantai 4. huhtikuuta 2022

Toomion Top200-biisit: 66. Devin Townsend Project – Terminal (2012)

 


Kun kävi ilmi, että Devin Townsend tekee neljän albumin projektin, niin tottahan sitä odotettiin kuin aurakuski lumentuloa. Kun kuultiin, että Ki-levy tulee olemaan rauhallinen ja rummuissa on joku vanha jarru, oli fiilis kun olisi riistakäristyksenä tarjottu sianlihaa.

Kuriositeettina levy tuli ostaa ja kuunnella. Ja kappas, ei se ollut ollenkaan kuraa. Hyvin vähäeleinen vain. Epä-Deviniä. Rauhallista, tasaista, matalasointuista.

Duris Maxwellin rummut vievät kirjaimellisesti junaa ja Devin, edelleen aika aliarvostettuna kitaristina, viihdyttää matkustajia. Devin on siitä (ja monesta muustakin) hullu, että uskaltaa pelata tavanomaisilla ja jopa korneilla riffeillä.

Terminalissa on jotain Bryan Adamsia. Jotain kuulasta ja jotain kasaria. Ei ehkä niin selkeää melodiaa, mutta sellaista ilta-autoilutunnelmaa, jossa ei voi tiirata puhelinta, vaan on pakko katsoa pihalle tai pitää silmiä kiinni.


keskiviikko 30. maaliskuuta 2022

Toomion top200-biisit: 67. J. Karjalainen – Mennyt mies (2012)

 


Kun tämä kappale soi ensimmäisen kerran radiossa, olin melko yllättynyt. Olin myös aidosti iloinen, kun Karjalainen bändeineen pystyi tekemään jälleen ”väinöt” ja nousemaan koko Suomen näkökenttään.

Tämä kappalehan kertoo tietynlaisesta sielunvaelluksesta. Tai oikeastaan siitä, että ihminen voi eläessään elää toisessa todellisuudessa toisiakin elämiä. Tästä esimerkiksi A.W.Yrjänä puhuu selventävästi Perttu Häkkisen radiolähetyksessä. 

Lankisen kitarointia on mukava kuunnella. Ja Gröhnin sähköpiano siellä seassa myös kulkee. Salaiset aseet on hyödynnetty. Minusta komppi on kuitenkin tämän biisin ydinkärki, se on ehkä simppelin kuuloinen, mutta koittakaas soittaa se..

Monia nyppii kappaleen suoraviivainen poljento. Minua ei. Kyllä välillä voi vain mennä eteenpäin.  


perjantai 29. lokakuuta 2021

Toomion TOP200-biisit: 113. Michael Kiwanuka – Tell Me a Tale (2013)

 


Home Again oli albumi, joka Michael Kiwanuka löi läpi. Idi Aminin hirmuiluja karkuun lähteneet vanhemmat toivat Michaelin Englantiin ja katsoivat Lontoon musikaaliseen ilmapiiriin.

Kiwanuka on monitaituri. Laulaa, soittaa ja säveltää hyvin. Juuret ovat jossain 70-luvulla. Jimissä ja Nick Drakessa. On siellä myös vanhaa soulia paljon.

Tell Me A Tale on levyn avausraita, mutta taitaa olla kehnoimmin selviytynyt sinkku. Se lähtee oikealla tavalla retrosti. On huilua ja kaikkea.

Kappaleessa on samanlainen tunnelma kuin keltasävyiseksi haalistuneessa polaroid-kuvassa.

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Toomion TOP200-biisit: 155. Antero Lindgren - Snake and The Devil's Arm




Jostain syystä eksyttiin vuoden 2013 Ilosaarirockissa Antero Lindgrenin keikalle. Siellä Antero soitti pienellä rekkalavalla. Farkkutakissa ja shortseissa esiintyvä partahahmo on hyvin välitön ja sympaattinen. Bändissä soittivat ainakin Risto Joensuu sekä Topi Sahan näköinen Topi Saha. Lavan edusta oli miehen tuntemattomuudesta huolimatta kohta täynnä. Paikalla oli hevimiehiä, hippejä ja kaikenlaisia hipstereitä. Hyvä meininki.

Ilmeen takana on myös vakuuttavia kappaleita, joista Snake And The Devil’s Arm on jäänyt itselleni isoksi kappaleeksi. Siinä on jotain lapsuuden automatkoja ja Radio Novaa. Vähän tylsää, mutta hyvin turvallista. Anteron äänikin on sellainen, että siellä on ainakin elämänkokemusta, vaikkei keikkakokemusta niin paljon olisikaan. Tuolloin tämän tyylistä musiikkia ei tehnyt juuri kukaan.

Antero Lindgren on itseni ikäinen mies, syntyjään Lohjalta. Sen enempää hänestä ei oikein osaa sanoa. Tavallinen mies, mutta epätavallista musiikki. Hyvin koskettavaa silti.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

TOOMION TOP100: 22.Gojira - L' Enfant Sauvage

Tuottajat: Joe Duplantier, Josh Wilbur
Nauhoitettu: 2011-2012
Julkaistu: 26.6.2012
Levy-yhtiö: Roadrunner Records

7. Suomessa, 11. Ranskassa, 34. USA:ssa.

SINGLET
- L'Enfant Sauvage
- Liquid Fire
- The Axe
- Explosia
- Born in Winter


Liikuin kovassa pakkasessa kohti Töysän takamaita ja bänditreenejä. Tutustuin mp3:sten muodossa Gojiran tuotantoon. Ähtärin paikkeilla päätin, että käyn Tuurista levyn ostamassa.

Ranskan miehet tekevät luonnonsuojelumetallia. Maanläheiseen tunnelmaan päästään varsin kiitettävästi, sillä sävellykset vievät ajatukset poikkeuksetta erinäisiin peltomaisemiin. Minulle tästä tulee eniten mieleen maaseudut syksyn ja kevään kosteimpina aikoina. Vaikka ei tietäisikään, mistä miehet laulavat, on selvää ettei tässä paholaista ylistetä. Musiikissa ei ole sellaista tuhoa. Tässä on enemmän huolta.

Rummutus on nakuttavaa ja tarkkaa, kitarankieliä liu'utetaan ja muutenkin soitossa on jännittävä, rattaiden lailla toimiva flow. Se ei ole sulava ja pehmeä, mutta eteenpäinvievä. Maatalon poikana termi ”kyntävä” sopii tähän mainiosti. Matka pysähtelee, tökkii, kolahtaa kiveen, auraa ja välillä käännetään suuntaa.

"Pelkäksi death metalliksi tämä on vaikea mieltää, mutta parhaita genren tuotoksia, mitä tähän asti olen kuullut."



Laulu on selvää murinaa. Jokaista sanaa ei tarvitse arvailla, vaan lyriikoista saa selvää. Kappaleissa on käytetty vähäisesti efektejä, mutta ne on käytetty oikeissa paikoissa. Soundeissa on jotain todella miellyttävää. vaikka ne ovatkin raakoja ja rajuja. Pelkäksi death metalliksi tämä on vaikea mieltää, mutta parhaita genren tuotoksia, mitä tähän asti olen kuullut.

Tätä kuunnellaan pimeällä, autossa kun Ajellaan bänditreeneihin loppiaisena. Auto täynnä huonosti pakattuja soittokamoja.

PARHAAT HETKET
The Gift of Guilt – Temponvaihteluineen soi etäisesti päässä koko päivän.

EI LÄHDE
Jälleen virheetön albumi.


https://open.spotify.com/album/5dxqD5Kc6cRRi3rErmDfXG

tiistai 15. joulukuuta 2015

Bruce Springsteen - TOP56-biisit: 16 - Land of Hope and Dreams

Albumilta Wrecking Ball (2012).

Springsteen kokosi E Street Bandin rivit vuonna 1999 lähtien Reunion-maailmankiertueelle, joka jatkui pitkälle seuraavaan kesään saakka. Tuolla kiertueella kuultiin myös uutta materiaalia, joka myös suuntasi tyyliltään lähemmäksi vanhaa rock-kantaisuutta kuin kuluneen vuosikymmenen pehmeämmät sävyt. Land of Hope and Dreams ensiesitettiin tuolla kiertueella ja taltioitiin useille liveäänitteille, mutta studioversio saatiin julkisuuteen vasta vuonna 2012 Wrecking Ball-levyn myötä.

LOHAD:in juuret juontavat vanhaan amerikkalaiseen gospeliin: tarkalleen ottaen kahteen eri lauluun. Kyseessä ovat “This Train”, josta Springsteen tykästyi Sister Rosetta Thorpen versioon, sekä “People Get Ready”, joka oli Curtis Mayfieldin kirjoittama ja The Impressions-yhtyeen esittämä teos. Juna-teema on yksinkertainen: juna vie ja mukaan saa tulla kuka uskaltaa. Tuossa vanhassa This Train-kappaleessa, joka esikuvana toimi, mukaan pääsivät vain oikeamieliset ja pyhät, mutta Springsteenin otoksessa siis ovet ovat avoimet kaikille menneisyydestä tai tulevaisuudesta riippumatta.

Studioversio poikkeaa hieman alunperin tutuksi tullessta keikkaversiosta. Kehykset ovat vankistuneet ja jykevöityneet, mutta samalla on tuotu sisään myös nyansseja. Aivan aluksi urkumaton päälle kuullaan gospel-henkistä laulua: “oh-oh, this train, I'm ridin' this train”. Wrecking Ball-levyllä Springsteeniä säesti sekalainen joukko soittajia, mutta ESB oli mukana muutamalla raidalla. Land of Hopes and Dreamsilla he kuulostavat omimmalta itseltään.

Kun intro käynnistyy nostattaen biisin jalustalleen, pääsee bändi iskemään täydellä voimallaan. Stevie Van Zandtin mandoliiniriffi päällimmäisenä täyttyvä äänivalli on hieno. Sähkörumputäytteet jakavat mielipiteitä, mutta kyllä ne sekaan istuvat. 70-luvun aikainen nuoruuden uho on muuttunut tekstissä varttuneemmaksi optimismiksi. Heti ensimmäisessä säkeistössä lähdetään liikkeelle ja otetaan ensiaskel kohti uutta suuntaa. Vahvimpina riveinä mainittakoon loppupuolisko “we'll take what we can carry / and we'll leave the rest” sekä ennenkaikkea “big wheels roll through fields where sunlight streams / meet me in a land of hope and dreams”. Sanat kuulostavatkin ylväiltä, ja ESB:n majesteettinen soitto tukee niitä mainiosti.

Toisesta säkeistöstä biisi hyppää poljentoonsa, jota Weinbergin bassorumpu kuljettaa. Tarinakin etenee: “Leave behind your sorrows / let this day be the last / tomorrow there'll be sunshine / and all this darkness past”. Tällaista tekstiä voisi kirjoittaa pelkästään positiivisen kuuloisenkiin musiikkiin, mutta nyt musiikin haikeus, eräänlainen haikeus ja blues, soivat kauniisti resonoiden kuulijaan.

Soolonpätkä on yksi Wrecking Ball-levyn merkittävimmistä hetkistä. Edes Springsteen itse ei ollut selvinnyt kyynelittä, kun hän oli ensi kertaa kuullut studioversiossa soivan Clarence Clemonsin soolon. Clemons oli menehtynyt vuonna 2010, mutta vanhoista keikkataltioinneista oli saatu tälteen hänen soolonsa, joka on nyt liitetty muun bändin soittamaan uuteen taustaan. Kyseessä on siis melko koskettava hetki. Ja eihän tuolla tavalla saksofoniaan soita kukaan muu kuin Big Man.

Loppupää kappaleesta kulkee kuin juna kutsuen ihmisiä kyytiin. Gospel-vaikutteet tulevatkin täällä entistä selkeämmin läpi kuorolauluna sekä useasti toistuvina fraaseina. Lisäksi Clemonsin saksofonin soittoa kuullaan ennen kuin bändi häipyy pois ja tilalle tulee Impressions laulamassa People Get Readya Springsteenin saarnatessa päälle: “You don't need no ticket”.

Land of Hope and Dreams on 2000-luvun ylväintä Bruce Springsteeniä ja E Street Bandia. Soitossa ja tekstissä on voimaa ja sanomaa, vanhaa gospelia päivitettynä näihin päiviin. Keikoilla LOHADia on soitettu siis koko kulunut puolitoista vuosikymmentä ja usein se kuullaan encoressa, mutta muutamalla keikalla se on toiminut myös avausnumerona. Kyllä tämä stadioneille sopii.

Grab your ticket and your suitcase
Thunder’s rollin’ down this track
Well, you don’t know where you’re goin’ now
But you know you won’t be back
Well, darlin’ if you’re weary
Lay your head upon my chest
We’ll take what we can carry
Yeah, and we’ll leave the rest

Big wheels roll through fields
Where sunlight streams
Meet me in a land of hope and dreams

Well, I will provide for you
And I’ll stand by your side
You’ll need a good companion now
For this part of the ride
Leave behind your sorrows
Let this day be the last
Tomorrow there’ll be sunshine
And all this darkness past

Big wheels roll through fields
Where sunlight streams
Oh meet me in a land of hope and dreams

This train...
Carries saints and sinners
This train...
Carries losers and winners
This train...
Carries whores and gamblers
This train...
Carries lost souls

I said this train...
Dreams will not be thwarted
This train...
Faith will be rewarded


https://www.youtube.com/watch?v=RTDNW9BfzfY

https://www.youtube.com/watch?v=ktLPTZGkGzw

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Toomion TOP100: 80.Anathema - Weather Systems

Tuottaja: Christer-André Cederberg.
Nauhoitettu: 2011
Julkaistu: 16.4.2012
Levy-yhtiö: Kscope

Suomen listan 14. UK:n 50.

SINGLET
- Untouchable Part 1
- Untouchable Part 2

Anatheman myöhäisemmät vaiheet tuli aluksi ohitettua nopealla ylilennolla. Onneksi joku kuitenkin sai kääntymään takaisin. Nehän sisältävät nimittäin varsin pätevää tavaraa.

Weather Systemsin kannet ovat jo nyt hetken olleet pois muodista. Pyöristetyt fraktaalimaailmat olivat yhden vuoden hitti. Muilta osin levy alkaa niin kuin Anatheman näinä päivinä kuuluukin alkaa; nimittäin kasvatettavalla akustisen kitaran näppäilyllä, jota jousisovitukset taustalta hienosti tukevat.

"Jos haluaa kärjistää, niin sävellyksissä ja sovituksissa on jopa hivenen ABBA:a."


Veljekset ovat laulajina tulleet melkoisen matkan ylös alkuaikojen maanalaisista mörinöistä. Muutenkin vokaalipuoli ja bändi on sellainen, jolle naislaulu tuo selkeästi lisäarvoa. Itse en monesti ole metallin, progen tai raskaamman musiikin sekaan lisäämässä naislaulua, mutta tällä kertaa ja tähän bändiin se sopii. Toistaalta tässä ollaan musiikillisestikin aika pirun kaukana raskaasta metallista. Ehkä tämä on metallien asteikoilla jotain kevyttä kirurginterästä. Jos haluaa kärjistää, niin sävellyksissä ja sovituksissa on jopa hivenen ABBA:a.

Olemme naureskelleet bändikavereiden kanssa nyky-Anatheman alati kasvaville sävellyksille, jotka alkavat rauhallisesti ja hennosti, ja lopulta päätyvät mahtipontiseen rymistelyyn. Mutta tällä alalla bändi onkin taitava, ellei paras.

"Sanoitukset ovat jonkin tasoisia vastakohtia synkän tunnelma-black metallin sanoituksille. "


Myös sanoituspuolella ollaan aika eteerisellä ja utuisella polulla, mutta tämän kaltaisella musiikilla ei oikeastaan tarvitsekaan tämän enempää detaljeihin puuttua. Sanoitukset ovat jonkin tasoisia vastakohtia synkän tunnelma-black metallin sanoituksille. Anatheman kappaleissa on nykyisellään paljon toivoa.

Tämän parempaa juoksumusiikkia ei ole. Jos haluaa ottaa musiikkia lenkille mukaan, niin Anatheman viiden viimeisen levyn joukossa ei ole siihen tarkoitukseen yhtäkään huonoa.

PARHAAT HETKET
Untouchable Pt 1 & 2 – Taitava osoitus, kuinka tehdään nopea ja vastaavasti hidas kappale. 

EI LÄHDE
A Storm Before the Calm – On tippunut tunnelmaltaan hiukan sivuun.

<iframe src="https://open.spotify.com/embed/album/6Cg7XeUp13Zk5W2kHIVP2f" width="300" height="380" frameborder="0" allowtransparency="true" allow="encrypted-media"></iframe>