tiistai 31. tammikuuta 2017

Atson Aikakone: 2009 & Anssi Kela - Aukio

Aukio on Anssi Kelan soolouran neljäs albumi. Nummelan (2001) jälkeinen suurmenestys vaihtui pian pienempiin piireihin levyjen Suuria kuvioita (2003) ja Rakkaus on murhaa (2005) jälkeen. Viimeksi mainittua seuranneen neljän vuoden levytauon aikana, vuonna 2008, Kela julkaisi esikoisromaaninsa Kesä Kalevi Sorsan kanssa. Kirjailijanuran käynnistymistä seurannut askelma, levytysrintamapaluuta edustanut Aukio, on monille Kela-faneille herran tuotannon piilotettu jalokivi.

Ensimmäinen maistiainen levyltä saatiin kesäkuussa 2009, kun ilmoille laskettiin Aamu. Kokonainen albumi seurasi 9.9.2009 ja itse sain sen haltuuni, lainaan kaverilta, viikon-pari myöhemmin. Hyvin harvat levyt jättävät sellaisen tuntuman ensitutustumisella kuin Aukio teki.

Aukio on nimittäin konseptialbumi: rakenteeltaan yhtenäinen tarina, jota laulut kuljettavat eteenpäin. Kela on kertonut kirjoittaneensa ensin novellin ja riisuneensa sen sitten yksittäisiin kappaleisiin. Moiseen rakenteeseen pohjautuvia levyjä ei Suomessa ole hirveästi tehty. Huolellinen suunnitteleminen sekä kunnianhimoinen suunnitelma eivät kuitenkaan osuneet suuren yleisön hermoon: Aukiota myytiin lopulta ainoastaan noin 4000 kappaletta. Vertailun vuoksi Nummelaa oli ostettu 157 000 kappaletta: Aukio möi siis 2,5 prosenttia debyytin saldosta... Kela on kertonut Maija Vilkkumaan kuitenkin tokaisseen: ”onhan se suomalaiselle konseptilevylle ihan hyvin!”.

Poikkeuksellista aiempiin Kela-levyihin on myös se, että ensimmäistä kertaa hän on valjastanut albumille soittamaan keikkabändinsä. Kaikilla muilla, myös seuranneilla levytyksillä, hän on huolehtinut itse valtaosasta soittimista. Tällä levyllä kuitenkin tuolloinen yhtye (V. Kela, K. Ketonen, A.Karisalmi, S. Metsberg) pääsee ääneen tuoden mausteensa kivasti: erityisesti Ketosen toiminta rumpujen takana erottuu selkeästi Kelan omasta.

Koska kyseessä on siis konseptialbumi ja jatkuva kertomus, ei juonesta voi paljonkaan paljastaa pilaamatta tarinan kuljettamista. Tällä tavalla rakennetun levyn vahvuudeksi nousevat sanoitukset ja niissä viljellyt viittaukset albumin edeltäviin ja seuraaviin raitoihin, joita ei oikein voi huomata yhden kuuntelukerran perusteella. Jo heti edellä mainitussa Aamu-singlessä on koskettaviakin ennakkokuvia... Harvoin kokonaisuus on tällä lailla, näin selvästi, enemmän kuin osiensa summa.

Yksittäisistä biiseistä nostaisin itse esille jo edellä mainitun ”Aamun”, loppupään selkeitä kitaransoitannollisia viittauksia sisältävän ”Paluun” sekä mainion tunnelman kehittelevän "Romahduksen", josta tarina varsinaisesti lähtee tehokkaasti vyörymään.

Aukio-levyyn siis melkein päättyi Anssi Kelan ura. Niille, jotka sen ovat vaivautuneet kuuntelemaan muuten kuin taustamusiikkina, se on kuitenkin paljastunut helmeksi, jota saa jo jossain määrin metsästää levykaupoista. Ei ole ollut kerran tai kaksi, kun henkilöt, joille olen tätä mainostanut, ovat pitkän harkinnan jälkeen levyn kuunnelleet ja todenneet, että sehän vei mennessään.

https://open.spotify.com/album/7L9LFkwCsNvrgLT3VeE89j

maanantai 30. tammikuuta 2017

Metallimusiikin olemus – 20. Ziggy Stardust eli kun glam rockin keksinyt alter ego saa ihmisestä vallan

Jos puhutaan maailman parhaista rock-levyistä, tulee jonkun suusta varmasti Ziggy Stardust. Levyn koko nimi on The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars(1972). Tekijänä tietenkin viime vuonna edesmennyt David Bowie.

Vuotta aiemmin ilmestynyt Honky Dory oli jo ok, mutta Ziggy Stardust oli läpimurto. Konseptialbumi, joka kertoo avaruudesta Maahan saapuneesta rocktähdestä. Albumin kiertue oli kokonaisvaltainen taideteos. Bowie esiintyi itse Ziggy Stardustina, joka oli meikattu hyvin erikoisesti. Media tosin syytti Bowieta Alice Cooperin kopioinnista. Todellisuudessa tämä oli huhu, sillä Bowie oli inspiroinut hahmon brittirokkari Vince Taylorista ja parista muusta hahmosta. Ziggy Stardustin hahmo oli huumeaddikti ja seksuaalisesti häilyvä. Tämä rooliksi luotu alter ego tahtoi kuitenkin ottaa vallan myös todellisuudessa ja David Bowie eli pitkän aikaa melkoisen huuruista elämää.

Musiikillisesti albumilta löytyy monenmoista rockia ja räimettä. Sen voi aika helposti luokitella glam rockiksi. Riffit ovat tarttuvia ja visuaalinen asu on kimalteleva. Moonage Daydreamissa ja Ziggy Stardustissa on kuultavissa hevielementtejä, It Ain’t Easyssa Led Zeppeliniä ja onhan Suffragette Citykin aika hakkaava rytmiltään. Varsinkin jos torvet ja pianon ottaisi pois. Bowien vokaalit vaihtelevat Starmanin leppoisuudesta joidenkin kappaleiden karjumiseen, josta voi löytää jopa grungen elementtejä. Koko paketissa on ehkä eniten queenmäisyyttä, joka ei myöhempiä aikoja tunteville mikään ihme pitäisi ollakaan. Sieltähän löytyy esimerkiksi Under Pressure.

Metallille levy on varmasti tuonut paljon paljolti David Bowien hahmon takia. Kasvojen maalailua, outoja hiustyylejä ja androgyynisyyttä on myöhemmistä metallihahmoista helppo löytää. King Diamond ja KISS ovat kertoneet Bowien olleen kova vaikutin. Myös Immortalin Abbath on jossain todennut roolihahmonsa olleen sekoitus Bowieta ja Kissiä. Itse näen Marilyn Mansonissa paljon Bowieta. Niin ulkomusiikillisesti kuin musiikillisestikin.

Onko albumi hyvä? Taideteoksena kyllä, tarinana kyllä. Musiikkina se on ehkä hiukan vanhahtavan oloista 1980-luvulla syntyneelle, mutta ehdottomasti paikkansa täällä ansaitsee. Sen vaikutus myöhempään musiikkiin on joka tapauksessa valtava.

Levyn annista kokonaisuutena kertoo ehkä parhaiten Moonage Daydream. Sen live-versiosta näkee muutakin meininkiä aika paljon.

https://www.youtube.com/watch?v=BOWY8hDxNAY

https://open.spotify.com/album/48D1hRORqJq52qsnUYZX56

tiistai 24. tammikuuta 2017

Metallimusiikin olemus – 19. Huumeiden ja naisseikkailuiden yhteistuloksena syntyi iätön albumiklassikko

The Rolling Stones oli jo aikaisemmilla levyillään saavuttanut maailmanlaajuisen suosion. Briteissähän bändi oli ollut ensimmäisestä julkaisustaan asti kärkinimiä, mutta Sticky Fingers oli lähes jokaisessa maassa listaykkönen. Jotain piti keksiä, joten pojat ottivat ja lähtivät maailmalle nauhoittelemaan tulevaa albumia.

Keith Richards oli vuokrannut asumuksen Nellcôtesta läheltä Nizzaa. Mick Jagger vietti aikaansa uuden morsiamensa kanssa Pariisissa, joten koko poppoo oli sijoittunut Ranskan maalle. Bändin organisatorinen liidaaja ja sovinnaisin jäsen, basisti Bill Wyman, yritti pitää nauhoitukset pyörimässä säännöllisesti. Siitä ei kuitenkaan tahtonut tulla mitään. Tämä johtui pääasiassa Richardsin päivittäiseksi muuttuneesta heroiinin käytöstä ja Jaggerin naisseikkailuista.

Kaikesta kaaoksesta huolimatta parin vuoden nauhoitusten tuloksista saatiin kasattua jopa tuplalevy. Tämä lienee lopulta mitä eniten Jimmy Millerin ja Bill Wymanin ansiota. Kaikesta edellä mainitusta johtuen soundit ja äänitysten taso vaihtelevat kappaleesta toiseen. Käytännössä aineiden läsnäolo on osassa biiseissä enemmän havaittavissa kuin toisissa.

Esimerkkialbumi Exile on The Main Street (1972) oli ja on pirunmoinen klassikko sekä maailmanlaajuinen menestys. Musiikkityyli on blues rockia ja garage rockia ja rock n’ rollia. Metalliin kytkeminen on jälleen haastavaa. Rollareiden blues ei ole niin vaarallista kuin tämän listan alussa olevien blues-artistien blues. Rock on kyllä rosoista, mutta ei varsinaisen raskasta. Ehkä tämä eniten kuitenkin viittaa tuohon rock-maailmaan juuri tekotavoiltaan ja jäsenten alituisella säätämisellä. Tällä albumilla metalliviite voisi olla vaikka Shake Your Hips, joka kuulostaa täysin ZZ Topin vuotta myöhemmin julkaistulta La Grangelta. Sattumaksi tuota ei voine sanoa.

Kuten jo aiemmin on tullut ilmi, Rollarit ovat rockiin vaikuttaneet paljon. Nykymusiikki on sille jotenkin velkaa, halusi tai ei. Albumi ei itselleni iske. Se on liian pitkä, tupla kun on. Muutamia hyviä pistoja, mutta sekava paketti. Jälleen täytyy sanoa, että sen musiikillinen arvo on hyvin paljon kytköksissä omaan aikaansa, jota en ole elänyt.

Biisiesimerkkinä Rip This Joint, josta välittyy levyn musiikillinen tunnelma. Jaggerin liikehdinnästä versus muiden seisoskelusta voi sitten muodostaa käsityksen äänitysten tunnelmasta.

https://www.youtube.com/watch?v=TB-bremDd5k

https://open.spotify.com/album/5T5FSDZHbXIQlwihGwXn3X

maanantai 23. tammikuuta 2017

Metallimusiikin olemus – 18. Albumiklassikko, jolla jenkkien blues sulautettiin eurooppalaiseen rock-musiikkiin

The Rolling Stonesia on vaikea mieltää metalliksi. Siellä on kyllä raaempiakin hetkiä, mutta genrehän on vahvasti perinteisen rockin ja bluesin välimailla.

Sticky Fingers julkaistiin vuonna 1971. Se liikkuu pääasiassa tuolla yllä kuvatulla genreotsikolla. Albumilla on legendaarinen farkkujen vetoketju-kansi, jonka suunnitteli Andy Warhol. Albumin on tuottanut jo edellisessä jutussa mainittu Jimmy Miller. Taustat ovat siis enemmän kuin kunnossa. The Whon Pete Townshend löytyy taustalaulajien joukosta, Ry Cooder slide-kitarasta sekä Billy Breston uruista.

Rollarit aiheuttivat ihailua ja pahennustakin. Keith Richards ja Mick Jagger olivat ja ovat vaikuttava kaksikko. Kumpikin on elintavoillaan liikkunut vahvasti rajamailla. Habitus ja kommentit ovat aikojen saatossa tehneet heistä yhden tunnistettavimmista keulahahmoista. Sävellyksissä on monipuolisuutta. Jousisovituksia, siirtymiä, koukkuja. Osasta kappaleista löytyy The Allman Brothersia, jopa Santanaa. Sanoituspuolella jopa pahuutta. Onhan Bitch kappaleen nimenä tuolle ajalle ilmeisen raaka.

Levyn anti metallille pitää hakea hiukan kaukaa kiertäen. Osa kappaleista on riffivetoisia ja Richardsin kitarasoundi on rouhea, mutta komea. Kitarapätkät ovat kaiken kaikkiaan yllättävänkin onnistuneita. Esimerkiksi Sway-biisissä on jopa tilutteleva kitarasoolo. Monesti Richardsia pidetään huonona soittajana, mutta en minä tämän levyn perusteella häntä nyt niin onnettomaksi sanoisi. Onko Kirk Hammett omassa genressään juuri sen kummoisempi? Tekee tarvittavan.

Tältä levyltä en metalli-coverointeja löytänyt. The Rolling Stones on kuitenkin tarkistamattakin monen myöhempien aikojen bändille esikuva tai tien näyttäjä, vaikkei bändit sitä myöntäisikään. Albumina tämä on ihan hyvää rockia. Varmasti omana aikanaan aivan toista luokkaa.

Biisiesimerkkinä Wild Horses, joka toimii ehkä power balladina, jos oikein pinnistää ajattelua metallin suuntaan.

https://www.youtube.com/watch?v=Xb3fZmkzy84

https://open.spotify.com/album/3i3imP9g6gCc6VzeeyduXZ

perjantai 20. tammikuuta 2017

Metallimusiikin olemus – 17. Spooky Tooth teki biisin, jota syytettiin itsemurhista

1960-luvun loppupuolta on tässä jo jonkin verran käsiteltykin. Sieltä ponnisti myös varsin tuntemattomaksi jäänyt Spooky Tooth. Brittibändi, joka liikkui psykedelian ja hard rockin välimaastossa. Yhtyeen erikoisuus oli sen kaksi kosketinsoittajaa, jotka molemmat vastasivat myös laulupuolesta. Mike Harrison hoiteli pianoa ja Gary Wright urkuja. Jälkimmäinen liikkuu soittotyylinsä puolesta hyvin samoilla seuduilla Jon Lordin kanssa. Yhteistyötä hän on kuitenkin tehnyt myöhemmin Beatles-miesten kanssa.

Hammondiin on saatu mukavasti säröä, eli perinteisen hevirockin puolelle mennään. Biisien riffit ovat junnaavia ja sitä kautta jopa stonermaisia piirteitä omaavia. Jompikumpi laulajista kuulostaa aika paljon Purplen Ian Gillanilta ja toinen taas on sekoitus Rob Halfordista ja Ken Hensleystä. Musiikillisesti tulee eniten mieleen kuitenkin Led Zeppelin. Paljon on raakoja kitarariffejä, mutta myös kliiniä puolta on ujutettu kappaleisiin.

Vaikutus metalliin on ehdottomasti tältä urkupuolelta haettavissa. Edellä mainitut nimet osoittavat myös vaikutuksen olleen kohtuullinen näihin enemmän metallisiinkin nimiin. Myös biisi nimeltä Evil Woman on selkeä askel pimeän puolelle.

Albumin kovin hitti lienee Better by You, Better than Me, jolla on jo sitten kovastikin metallikulttuuriin kuuluvaa historiaa. Vuonna 1978 Judas Priest teki kappaleesta versioinnin, jonka takia joutui ihan oikeuteen asti. Vuonna 1990 kaksi nuorta heppua päättivät päättää päivänsä haulikolla, ja Judas Priest haastettiin oikeuteen osasyyllisenä tapahtumaan. Näin siksi, että tässä kappaleessa laulettiin ”Do It”, jonka omaiset näkivät selvänä vaikuttimena itsemurhiin. Bändi todettiin syyttömäksi, mutta levy-yhtiö joutui maksamaan oikeuskuluja 40 000 dollaria. Judas Priest-vokalisti Halford kommentoi tapausta seuraavasti: ”Mitä järkeä bändin on käskeä fanejaan tappamaan itsensä? Sehän ei bisneksen kannalta kovin järkevää ole.”

Albumiesimerkkinä on Spooky Two (1969), joka jatkaa ajan hengen mukaista sekaisuuden linjaa. Muutamia hyviä kappaleita kummasti aseteltuna. Albumin tuottaja kannattaa tässä kuitenkin mainita. Se on Jimmy Miller, joka on tuottanut tämän lisäksi muitakin kohtuullisia levyjä. Esimerkiksi Rollareiden Sticky Fingersin ja Motörheadin Overkillin. Mies kuitenkin kuoli rock-kuoleman – maksa petti.

Biisiesimerkkinä juuri tuo surullisenkuuluisa ”itsemurhabiisi”.

https://www.youtube.com/watch?v=RPEHheZQsb4

https://open.spotify.com/album/7Ehr4tstOQtGR8SILkfhsn

torstai 5. tammikuuta 2017

Toomion vuosi 2016

Vuosi 2016. Musiikkia on taas kuunneltu hemmetisti. Last.fm:n rullaamanakin aika monta päivää. Siihen päälle kun lyödään kaikki scrobblaamaton musiikki, on määrä aika hirmuinen. Kuten viime vuonna jo totesin, tulee vuosilistat oikeammiksi aina jälkijunassa. Näin myös 2015 vuoden levyt ovat päivittyneet. Laitan teille piruuttani jälleen kahden viimeisenkin vuoden tilastoja.

Ensin pieni koonti eniten kuunneltuihin artisteihin, albumeihin ja kappaleisiin. Nämä eivät siis ole mielestäni parhaita. Näitä vain olen kuunnellut SCROBBLATTUNA eli Spotifysta eniten. En ole niin pikkutarkka että jaksaisin itse laittaa listaan kaikkea, mitä olen autossa tai YouTubesta kuunnellut.

ENITEN KUUNNELLUT ARTISTIT

Tänä vuonna Type O Negative on ollut kovassa soitossa. Se oli niitä harvoja bändejä, joita kuuntelin läpi vuoden. Jopa Brasilian reissulla, vaikkei se oikeastaan siihen ympäristöön yhtään sopinutkaan. Myös Eppu Normaali on palannut listoille. Miksipä ei? Dream Theaterin paljous johtuu sen jumalattoman pitkästä uudesta albumista.

1. Type O Negative
2. Opeth
3. Dream Theater
4. Leprous
5. Anathema
6. Stam1na
7. Eppu Normaali
8. Gojira
9. Radiohead
10. Soilwork

ENITEN KUUNNELLUT ALBUMIT

Tämä se on aina hullu lista. Stam1na on kärjessä siksi, että albumi on hyvä ja Stam1nan musiikki vaatii aina monta kuuntelukertaa. Aphrodite’s Child jäi kuunteluun vain ja ainoastaan Saimaan keikan takia. Oli sen verran kova cover-veto Four Horsemenista, että piti kuunnella alkuperäistäkin useampaan kertaan. Garden of Delete on siitä hauska, että se oikeasti on jotain, mitä musiikki tulevaisuudessa yhä enemmän tulee olemaan – outoa tämän ikäiselle.

1. Stam1na – Elokuutio
2. Aphrodite’s Child – 666
3. Oneohtrix Point Never – Garden of Delete
4. UNKLE – War Stories
5. Radiohead – A Moon Shaped Pool
6. Saimaa – Matka Mielen Ytimeen
7. Leprous – The Congregation
8. Devin Townsend Project – Trancendence
9. Opeth – Sorceress
10. Katatonia – The Fall of Hearts

ENITEN KUUNNELLUT KAPPALEET

Jätän tässä, kuten aiemmissakin listauksissa kappaleet, joita olen kuunnellut vain jutunkirjoittamismielessä tai esimerkiksi urheilukilpailussa DJ:nä toimiessa. Myös perheeni käyttää tiliäni välillä, joten jätän Sannin tältä listalta pois. Siitäkin huolimatta tylsä on lista, mutta Stam1na on saanut kuuntelua. Burn The Witch on hyvä kärkipaikan pitäjä, koska biisi lienee vuoden paras. Ainakin lähelle.

1. Radiohead – Burn The Witch
2. Stam1na – Mätä Hohtava Omena
3. Stam1na – Pienet Vihreät Miehet
4. Stam1na – Ikoneklasmia
5. Stam1na – Pala Palalta
6. Stam1na – D.S.M.
7. Stam1na – Elokuutio
8. Devin Townsend Project – Failure
9. Klone – Gone Up In Flames
10. Stam1na – Kuudet Raamit

Sitten tämän vuoden parhaiden listauksiin kahta edellistä vuotta muistellen… Aloitamme albumeista ja tällä kertaa laitan biisejäkin. Viime vuonna en niin tainnut tehdä.

VUODEN ALBUMIT 2014

1. Pepe & Saimaa – Saimaa (sijoitus viime tammikuussa 1.)
2. Cynic - Kindly Bent to Free Us (4.)
3. Opeth – Pale Communion (3.)
4. Fallujah – The Flesh Prevails (4.)
5. Saor – Aura (5.)
6. Yann Tiersen – Infinity (6.)
7. The War On Drugs – Lost In The Dream (*)
8. Anathema – Distant Satellites (7.)
9. The Contortionist – Language (8.)
10. Lotus Thief – Rervm (*)

VUODEN ALBUMIT 2015

1. Batushka – Litourgiya (*)
2. Leprous – The Congregation (1.)
3. Blind Guardian – Beyond the Red Mirror (2.)
4. Saimaa – Matka Mielen Ytimeen (8.)
5. Between the Buried and Me – Coma Ecliptic (*)
6. Soilwork - The Ride Majestic (3.)
7. Deafheaven – New Bermuda (4.)
8. Killing Joke - Pylon (*)
9. Paradise Lost – The Plague Within (5.)
10. False - Untitled (*)

Ja näin päästään vuoteen 2016.

VUODEN ALBUMIT 2016

Lista on yllättävä. Kaksi vuosi sitten ennustamaani artistia mahtuu TOP10-albumeihin. Käyn vielä koonnin noista ennustuksista, joten palataan siihen kohta.

1. David Bowie - Blackstar

Enpä olisi uskonut, että David Bowien albumi vaikuttaa näin syvästi. Juu, ennustin sen aika kovaksi, mutta tein sen siksi, että yksi sinkku oli tuolloin jo julkaistu. Albumi on outo sekoitus kuolemaa ja fuusiojazzia sävytettynä totuttelua vaativalla laululla. On ilman muuta selvää, että esittäjän kuolema tuo teokseen ison säväyksen. Mutta taideteoksena koko julkaisu on aivan maaginen, eikä se varmaankaan ole vielä kaikkea paljastanutkaan. Tämä on todella kova levy, mutta sitä ei pysty kuuntelemaan usein.

2. Oranssi Pazuzu - Värähtelijä

Bändihän oli nimenä tuttu. Sen ilmestyminen ulkomaisillekin top-listoille herätti mielenkiinnon niin, että otin ihan työstettäväksi erään pimeän junamatkan aikana. Tämä on jonkinlainen hypnoottinen riitti, kuten Mansikkamaagi taisi todeta Ausculton keskustelussa. Komeaa jälkeä tekee bändi ulkomailla. Soisi suomalaistenkin tämän ymmärtävän.

3. Gojira - Magma

Gojiraa odotettiin kovin. Hyvä levy saatiinkin, mutta ei ehkä ihan niin kova kuin aikaisemmat. Tai sitten se vaatii vielä aikaa. Bändi teki pienen muutoksen musiikissaan, mitä pitää arvostaa, vaikkei siitä itse aina pitäisikään. Niinhän se pitääkin tehdä. Olen aina ollut sitä mieltä, että vaikka Metallican alkupää onkin parempaa kuin loppupää, olisi bändiltä aika hölmöä tehdä vain alkupään kaltaista musiikkia pelkästään siksi, että kuulijat haluavat.

4. Haken - Affinity

Tämän bändin näin livenäkin. Hienosti soittivat, vaikken ihan tällaiselle musiikille livenä parhaiten syty. Albumi promotointeineen on veikeästi stailattu eikä kappaleissakaan ole mitään vikaa. Kikkailumusiikin ja DT:n ystäville.

5. Stam1na - Elokuutio

Stam1nasta oli oletus, ettei se enää ikinä pääse minun listalla hyville sijoille. Onneksi olin väärässä. Tämä on hieno albumi. Sen arvoa lisää se, että jäsen A on tällä saatu kuuntelemaan myös metallia. Ausculto-tiimi alkaa muutenkin olla aivopesty joka suuntaan.

6. Devin Townsend Project - Transcendence

Myös Devin yllätti positiivisesti. Levyllä on pari pirun komeaa biisiä ja hyvää massaa on loputkin. Myös muutama kitarasoolo on siihen suuntaan kuin pitää. Armoton muusikko, jolla kunnianhimo ei lopu. Elämäkerran valmistumista odotellessa.

7. Radiohead – A Moon Shaped Pool

Bändille ominaisesti uusi levy tuli täysin puskista. Hajanainen teos, kuten lähes kaikki bändin muutkin albumit. Siellä on kuitenkin pari niin mammuttimaista sävellystä, että halu nähdä bändi livenä on kasvanut entisestään.

8. Twelve Foot Ninja - Outlier

Kyllä. Bändi on aikaisemmalla levyllään korkealla minun listoilla. Sitten tuli mieleen katsoa, että ovatko tehneet aiemmin mitään. Eivät juuri olleet, mutta uusi levy oli tullut huomaamattani listoille. Musiikki ei ihan ole minun genreä, mutta se on niin hienosti tuotettu ja huumorilla sivelty, etten voi olla pitämättä.

9. Borknagar – Winter Thrice

Porkkana on legenda. Se, että bändi miellyttää edelleen, on ihme. Kymmenes albumi sisältää hienoja norjalaisia vuonometalliteoksia. Huvittavana yksityiskohtana kerrottakoon, että rumpuja soittaa ”liian kaunis mies hevirumpaliksi”.

10. Darkher - Realms

Erikoista, mutta uhkaavaa on tämä Darkher. Naisvokaalit ja hidas tempo. Ei ole nimestään huolimatta oikein metallia. On ehkä enemmän ambientia. Hieno teos jylhillä soundeilla.

Ennustin seuraavaa sakkia kärkeen (suluissa lopullinen sijoitus):

1. Gojira (3.)
2. David Bowie (1.)
3. Deftones (16,)
4. Pearl Jam (-)
5. Red Hot Chili Peppers (19.)
6. Kanye West (49.)
7. Meshuggah (41.)
8. Metallica (33.)
9. Dream Theater (44.)
10. Elton John (45.)

Voipa noista sanasen sanoakin. Deftones oli lopulta aika kova pettymys. Soundimaailma on kyllä hyvä ja grungekin toimii, mutta biisit eivät. Pearl Jam ei saanutkaan ulos albumia. RHCP jatkoi perisyntiään ja teki viisi biisiä liian pitkän levyn, muutenhan se olisikin ylhäällä. Kanye ei lähellekään päässyt sinne, mitä odotin. Tylsempää tavaraa. Meshuggah taas tekee sitä, mitä siltä odotetaan jopa niin tarkasti, ettei se jaksa innostaa. Metallica kun olisi jättänyt puolet biiseistä pois, olisi se ollut aika ylhäälläkin. Lopulta voidaan todeta, että se yllätti positiivisesti, vaikkei top10:in päässytkään. Dream Theater on myös näitä turvonneita teoksia. Aivan liian pitkä. Väliin ehtii nukahtaa parikin kertaa. Elton on laadukas, muttei ihan minun musiikkia.

VUODEN BIISIT 2016

Yhden vuoden aikana huikeaksi klassikoksi kasvaminen vaatii biisiltä paljon, jopa epäreilusti liikaa. Hyvää materiaalia kuitenkin tulee aina. Tässä jonkinlainen listaus näistä.

1. Leonard Cohen - You Want It Darker

Vakuuttavan uran tehneen miehen vakuuttava joutsenlaulu

2. Radiohead - Burn The Witch

Radiohead saa melkein jokaiselle albumille pari aivan loistavaa kappaletta. Tämä on myös sellainen. Greenwood on jälleen onnistunut tekemään kappaleeseen kohtuullisen oudon jousisovituksen.

3. David Bowie - Blackstar


Mies, joka ujutti viimeiselle levylleen kaksi joutsenlaulua: Tämän hänen julkisminälleen ja seuraavan omalle elämälleen.

4. David Bowie - Lazarus

Videon kera kuunneltuna niin koskettava, ettei sitä ihan joka päivä pysty katselemaan.

5. Oranssi Pazuzu - Havuluu

Erikoisen levyn hypnoottisin kappale. Bassokuvio saa pään pyörälle. Se on ansio sekin.

6. Vesala – Rakkaus ja Maailmanloppu

Arvaan, että tätä ihmetellään. Minusta tämä on hyvin tehty kappale. Se on vähemmän PMMP:tä kuin muu levy, ja se osoittaa hyvin sen, miten Paula on äänenkäyttäjänä kehittynyt valtavasti.

7. Miljoonasade – Sähköinen Rouva Maa

Usein on jäsen A:n kanssa puhuttu, kuinka Heikki Salo sortuu liikaan nokkeluuteen teksteissään. Minusta tämä kantaa itsensä. Tässä on lisäksi ihan tarttuva melodia.

8. Twelve Foot Ninja – One Hand Killing

Todella pätevältä proge-metallibändiltä hiukan erilainen, huumorin kautta musiikkia lähestyvä kappale. Se on joka tapauksessa niin helkatin hyvin sovitettu, että kestää kuuntelua.

9. Devin Townsend Project – Offer Your Light

Deviniltä aika epätyyppillisen räimivä kappale. Vaikka muoto on lähempänä power metallia, kuin hänelle tavallista riffittelyä, on tässä osoitus tarttuvan kappaleen tekotaidoista.

10. Oranssi Pazuzu - Lahja


Tässä kappaleessa taas perkussiopuoli on sen verran outo, että jää päiväksi päähän. Oranssi Pazuzu ei ole helppo, mutta loistava se on.

ENNUSTE VUODELLE 2017

Mitäs tältä vuodelta sitten toivoisi? Ehkä vähän vähemmän artistien kuolemia. Tosin ainahan sitä jollekin kovia hahmoja lähtee. Tänä vuonna meni kuitenkin ennätyspaljon tällaista maailmanlaajuisesti tunnettua porukkaa. Listaan alle vielä tämän vuoden TOP 10-levyt.

1. Pain of Salvation
2. Tool
3. Pearl Jam
4. Sigur Rós
5. Eppu Normaali
6. Mastodon
7. U2
8. System of a Down
9. The Offspring
10. Gorillaz

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Metallimusiikin olemus – 16. Sinfonisuuden ja kitarasankaruuden yhdistäminen

Gurvitzin veljekset Paul ja Adrian olivat voimahahmoja bändissä nimeltä The Gun. Bändi, jonka vaiheita kävi värittämässä muiden muassa Yesin Jon Andersson. Vaikka yhtye ei ole vielä jälkikäteenkään niittänyt suuren suurta mainetta, on se aikoinaan lämmitellyt esimerkiksi Pink Floydia.

Bändin nimeä kantavalla vuoden 1968 albumilla voi kuulla jo ihan heviksi luokiteltavaa kamaa. Kitarasoundin voisi luokitella jopa viiltäväksi. Kitaran osa kappaleissa on ehdottoman suuri. Se on suuri nimenomaan liidikitaroinnin mielessä. Kitaran käsittely kuulostaa kitarasankaruudelta. Ei sellaista supersankarikamaa, mutta vahvaa joka tapauksessa. Onhan Kimalaisen lennon soittaminen ollut kova juttu myöhemminkin (vrt. Extreme ja Manowar). Bändiä on muiltakin osin coveroitu esimerkiksi Judas Priestin, Jimi Hendrixin ja Church of Miseryn toimesta.

Sävellykset eivät kuitenkaan ole nojallaan pelkkään kitaraan. Vähintään toinen jalka lepää vahvasti The Beatlesien raskaamman tuotannon päällä. Erilaiset stemmalaulut ja torviorkestraatiot värittävät kappaleita välillä hyvinkin massiivisesti. Eikä Bond-sävellyksiäkään ole ihan pelkällä sivukorvalla kuunneltu, vaan viitteitä on tuostakin maailmasta paljon. Gurvitzin veljeksillä on selkeästi ollut tajua musiikille. Ja on vieläkin. Nimi on löytynyt usean nykyartistin taustoista, vaikkei ihan samassa genressä mentäisikään. Tai aika hankala Snoop Dogg on metallimieheksi mieltää.

Hyvä nosto tämä on Metallin olemus-listalle. En ole bändistä kuullutkaan, mutta moni biisi levyllä menee vahvasti metalliseksi. Sieltä voi hyvällä tahdolla löytää jopa post metallisia oireita. Ja ulkomusiikillisesti voidaan tarkastella myös levyn kansitaidetta, jossa liikkuu aikamoisia hirviöitä. Eli ihan menisi alkeellisesta tumman metallin kannesta. Erinomainen albumi joka tavalla. Ihan voisi ostolistalle laittaa.

Esimerkkibiisinä ei ehkä ole kaikkein metallisin kappale. Se ei myöskään ole levyn paras kappale, mutta se on paras kokonaisuus bändin jokaisen ulottuvuuden hahmottamiseen.

https://www.youtube.com/watch?v=2an6dXX-KWk

https://youtu.be/q5hP0G-7zaM

tiistai 3. tammikuuta 2017

The Essence of Metal – 13. Buffalo Springfield Sets The Way for The Coming Prog WaveMetallimusiikin olemus – 13. Buffalo Springfield pohjustaa tietä tulevalle proge-aallolle

BUFFALO SPRINGFIELD – BUFFALO SPRINGFIELD AGAIN (1967)

Buffalo Springfield sounds a strange band. When investigating more closely, Neil Young and Stephen Stills will come out. I’m not going to tell more about Neil Young, but Stephen Stills subsequently founded the band Crosby, Stills and Nash, which would be much more familiar than Buffalo Springfield.

The band was founded in 1966 and fame was immediately imitated. Stephen Stills has later gained publicity as a bit difficult person in his bands, and career with Neil Young didn’t make the exception. Two guitarist-singers, who wanted to be the band's leading figures. Well, the skill and passion for music was, however, so great that the band stayed on despite minor problems.

Neil Young is no longer a great singer. In the late 60's, Young sang very beautifully. Stills, moreover, has been given the praise of instrumental music. However the overwhelming force was the compositions that are played by this foolishly labelled example album Buffalo Springfield Again (1967).

The band is defined as folk/psychedelic/countryrock, but in the end it doesn’t seem to be any of them. The opening song, Mr. Soul, sounds like Rolling StonesSatisfaction, but has a faster tempo. The following tracks are anything between the folk-country-rock-blues-progrock-etc... Artistic but somehow confusing.

The metal connection can be found on a few riff-shaped pieces like Mr. Soul. Guitar sounds are heavy in some places too. The guitar mix includes some elements from heavy guitar duos and fuzz-sound. Even though the album isn’t the actually progressive rock album, it has been covered by metal-bands such as Rush and Queensrüche.

Watch this video just about that one of the songs mentioned above. Neil Young has a fairly intense grip on the show.

https://www.youtube.com/watch?v=VrFvZYTPQaw

https://open.spotify.com/album/7hez8jibf36E66GHpFkWz7

Photo: genius.comBUFFALO SPRINGFIELD – BUFFALO SPRINGFIELD AGAIN (1967)

Buffalo Springfield kalskahtaa äkkiä oudolta bändiltä. Kun aletaan tarkemmin tutkia, tulee vastaan Neil Young ja Stephen Stills. Neil Youngia emme tässä vaiheessa enempiä esittele, mutta Stephen Stills perusti myöhemmin bändin Crosby, Stills and Nash, joka tuon ajan musiikkia seuranneille lienee huomattavasti tutumpi.

Yhtye perustettiin vuonna 1966 ja mainetta niitettiin välittömästi. Stephen Stills on myöhemmissäkin vaiheissa saanut julkisuutta hivenen eripuraisena hahmona bänditouhuissa, eikä yhteiselo Neil Youngin kanssa tehnyt siitä poikkeusta. Kaksi kitaristi-laulajaa, jotka tahtoivat kuitenkin olla bändinsä keulahahmoja. No, taitoa ja intohimoa musiikkiin oli kuitenkin sen verran, että bändi pysyi kasassa pienistä ongelmista huolimatta.

Neil Youngia ei varsinkaan nykypäivänä voi kummoisenakaan kultakurkkuna pitää, mutta tuohon aikaan mies lauleskeli oikeinkin osuvasti. Stills taas saa nimenomaan instrumenttien hallitsijana useastikin kiitosta. Lopulta se kantava voima oli kuitenkin sävellykset, jotka tällä hölmösti nimetyllä esimerkkilevyllä Buffalo Springfield Again (1967) ovat hyviä, mutta hiukan sekavasti paiskittu minne sattuu.

Bändi määritellään folk-/psyke-/kantrirockiksi, mutta lopulta se ei taida olla niistä oikein mitään. Levyn avaava Mr.Soul kuulostaa Rollareiden Satisfactionilta, mutta on nopeammassa tempossa. Seuraavat kappaleet ovat vaikka ja mitä väliltä folk-kantri-rock-blues-proge-jne… Taidokasta, mutta hivenen sekavaa.

Metallikytkös löytynee muutamasta riffipohjaisesta kappaleesta, joihin juuri tuo Mr.Soul kuuluu. Myös kitarasoundit ovat joissain kohtaa aika raskaat. Kitaroinnissa kuuluu yhteissoiton harkinta ja fuzz-soundi. Vaikka albumi ei varsinainen progeteos olekaan, on sitä coveroineet metallibändeistä juuri progeilevat porukat kuten Rush ja Queensrüche.

Katselkaapa tähän video juuri tuosta edellämainitusta kappaleesta. Neil Youngilla on kohtuullisen intensiivinen ote esiintymiseen.

https://www.youtube.com/watch?v=VrFvZYTPQaw

https://open.spotify.com/album/7hez8jibf36E66GHpFkWz7

Kuva: genius.com

maanantai 2. tammikuuta 2017

The Essence of Metal – 8. Others moved to the psychedelia, The Kinks chose riffsMetallimusiikin olemus – 8. Muut siirtyivät psykedeliaan, The Kinks valitsi riffit

THE KINKS - KINKS (1964)

The Kinks was set up at the same time with The Beatles and The Rolling Stones. All of them picked inspiration from American rhythm and blues music, and after the initial coverings they began to write their own songs. In 1963, The Kinks got its final name after many previous. That year, the band also got the chance to make a demo album.

There are many versions of The Kinks name, but this can be said in the metal: the band was dressed in leather jackets and jewels, so the term kinky described them well. And leather is always connected to metal.

The band was already dripping from the path of success until the super hit You Really Got Me got them back to the sky. The song didn’t get the right kind of sound before Dave Davies came up to slice the hole of his amplifier into the loudspeaker diaphragm. This caused the song to become familiar with the cracked sound. The song was scared producer Shel Talmy, but eventually he also agreed to recording it. The single rose to the top of the British list and even to the top ten in US.

The Kinks didn’t go into so popular psychedelic rock at that time, but stayed in simple riff music. The impact on many of the later hard rock and metal bands is obvious. Ray Davies's voice and outburst are like a shy Lemmy. Although the music is still like Beach Boys, there is a sense of frustration with metal and energy. For example, in Got Love If You Want It you could hear a very metallic bargaining round with the twisting drum fills. As influential, the band has named such metal names as Van Halen, Black Sabbath and Metallica.

Sample album Kinks (1964) is a mixed set of songs that have been played in gigs before the recording. There are significant visitors from there. For example, Bald Headed Woman plays as lightweight duo as Jimmy Page and Jon Lord.

As a video, of course, You Really Got Me, in which we hear power chords and heavy riffing.

https://www.youtube.com/watch?v=Eq_KQYVPadQ

https://open.spotify.com/album/0FgCt8v40c1zeax0SoxGki

Photo: youtube.comTHE KINKS - KINKS (1964)

The Kinks syntyi samoihin aikoihin The Beatlesin ja The Rolling Stonesin kanssa. Kaikki mainitut poimivat vaikutteita amerikkalaisesta rhythm and blues-musiikista, ja alun coverointien jälkeen he alkoivat kirjoittaa omia kappaleita. Vuonna 1963 The Kinks sai nimensä monien aikaisempien versioiden jälkeen. Tuona vuonna bändi sai myös mahdollisuuden tehdä demolevytyksen.

The Kinks nimen synnystä on monia versioita, mutta metallin yhteydessä voidaan kertoa tämä: yhtye pukeutui nahkatakkeihin ja -viittoihin, jolloin termi kinky kuvasi heitä hyvin. Ja nahkahan se liittyy metalliin aina.

Yhtye oli jo tippumassa nousukiidon polulta, kunnes superhitti You Really Got Me sai porukan takaisin nosteisiin virtauksiin. Kappale ei saanut oikeanlaista soundia ennen kuin Dave Davies keksi viiltää reiän vahvistimensa kaiuttimen kalvoon. Tämä aiheutti kappaleen tutuksi tuoman säröytyneen soundin. Kappale pelotti tuottaja Shel Talmya, mutta lopulta hänkin taipui sen äänitykseen. Single nousi brittilistan ykköseksi ja rapakon takanakin kärkikymmenikköön.

The Kinks ei lähtenyt mukaan tuolloin niin suosittuun psykedeliähömpötykseen vaan pysyi yksinkertaisessa riffimusiikissa. Vaikutus moneen myöhempään hard rock- ja metallibändiin on ilmeinen. Ray Daviesin äänessä ja ulosannissa on ujoa Lemmyä. Vaikka musiikki on kuitenkin aika Beach Boysia, on pohjalla aistittavissa metallinen ja energiaa pursuava meno. Esimerkiksi Got Love If You Want Itissä kuullaan erittäin metallibändimäinen loppurevittely kiertävine tomifilleineen. Vaikuttajiksi bändin ovat nimenneet sellaiset metallinimet kuin Van Halen, Black Sabbath ja Metallica.

Esimerkkialbumi Kinks (1964) on ajan hengen mukaisesti sekava joukko biisejä, joita on keikoilla soiteltu ennen levyttämistä. Merkittäviä vierailijoita sieltä kyllä löytyy. Esimerkiksi Bald Headed Womanilla soittaa niinkin kevyt kaksikko kuin Jimmy Page ja Jon Lord.

Videoksi tietysti You Really Got Me, jossa kuullaan voimasointuja ja rankkaa riffittelyä.

https://www.youtube.com/watch?v=Eq_KQYVPadQ

https://open.spotify.com/album/0FgCt8v40c1zeax0SoxGki

Kuva: youtube.com