Toomion Top200-biisit: 129. Roy Orbison - She's a Mystery to Me (1989)

 

Halusin 8-vuotiaana joululahjaksi Roy Orbisonin levyn. Kuuntelin sitä taajaan pienoismalleja värkätessäni. Todennäköisesti työstössä oli joku ralliversio Porsche Carrerasta.  

She’s a Mystery to Men ovat Bono ja The Edge säveltäneet alun perin U2:lle. Saatuaan kappaleen valmiiksi, tulivatkin siihen tulokseen, että Orbisonin äänellehän tämä on tehty. Näin Orbison sen sitten levytti. 

Kun sanotaan että ”hyvä ääni laulajalla”, on Roy Orbison vielä aivan omassa luokassaan. Tunnistettava, puhdas, mutta silti siellä on kokemusta yhden peräkärryllisen verran.  

Erinomainen, erinomainen. 

Toomion TOP200-biisit: 167. R.E.M. - Man on The Moon

R.E.M. on minulle Jyrki!-ajan musiikkia. Sitä on kuullut paljon, vailla väistämismahdollisuutta. Voisin sanoa, että en koskaan tartu “Remmiin” kuunnellakseni sitä. Toisaalta en koskaan skippaa kappaleita, jos bändin musiikkia jostain alkaa soimaan.  

Man on the Moon syntyi Bill Berryn ja Peter Buckin ideasta, mutta sanoitusta sille ei ollut. Automatic For the Peoplen äänitykset olivat loppusuoralla ja Man on the Moon oli ilman sanoitusta. Michael Stipe oli sitä mieltä, että siitä tulisi instrumentaali, kun taas muut bändin jäsenet olivat lauletun kappaleen kannalla.

Niinpä Stipe tallusteli ympäri Seattlea kuunnellen kappaletta kasettisoittimesta, kunnes hän sai päähän kirjoittaa sanat Andy Kaufmanin edesottamuksista ja muista uskomuksista. Kuinka loppusuoralla äänitykset siis olivat? No, kun Stipe sai sanat valmiiksi ja lauloi koko lauluraidan, niin jo samana iltana albumi miksattiin seuraavan päivän masterointia varten.  

Mielestäni parasta kappaleessa on sen bassolinja ja tietysti Elvis-imitaatio. “Yeah, yeah, yeah, yeah” -toisto muuten on kappaleessa siksi, että Stipen ystävä, Kurt Cobain käytti Stipen mielestä yeah-sanaa täytteenä joka paikassa.

On oikeastaan outoa, että pidän kappaleesta, se kun tahtoo olla lähes countrya. Hyvä se silti on.  

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=dLxpNiF0YKs[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/track/4jLv3tDBu8ww2R07DvL12s?si=9OTrC-wqQyqWwmypq_KZmw[/embed]

Metallimusiikin olemus – 16. Buffalo Springfield pohjustaa tietä tulevalle proge-aallolle

BUFFALO SPRINGFIELD – BUFFALO SPRINGFIELD AGAIN (1967)

Buffalo Springfield kalskahtaa äkkiä oudolta bändiltä. Kun aletaan tarkemmin tutkia, tulee vastaan Neil Young ja Stephen Stills. Neil Youngia emme tässä vaiheessa enempiä esittele, mutta Stephen Stills perusti myöhemmin bändin Crosby, Stills and Nash, joka tuon ajan musiikkia seuranneille lienee huomattavasti tutumpi.

Yhtye perustettiin vuonna 1966 ja mainetta niitettiin välittömästi. Stephen Stills on myöhemmissäkin vaiheissa saanut julkisuutta hivenen eripuraisena hahmona bänditouhuissa, eikä yhteiselo Neil Youngin kanssa tehnyt siitä poikkeusta. Kaksi kitaristi-laulajaa, jotka tahtoivat kuitenkin olla bändinsä keulahahmoja. No, taitoa ja intohimoa musiikkiin oli kuitenkin sen verran, että bändi pysyi kasassa pienistä ongelmista huolimatta.

Neil Youngia ei varsinkaan nykypäivänä voi kummoisenakaan kultakurkkuna pitää, mutta tuohon aikaan mies lauleskeli oikeinkin osuvasti. Stills taas saa nimenomaan instrumenttien hallitsijana useastikin kiitosta. Lopulta se kantava voima oli kuitenkin sävellykset, jotka tällä hölmösti nimetyllä esimerkkilevyllä Buffalo Springfield Again (1967) ovat hyviä, mutta hiukan sekavasti paiskittu minne sattuu.

Bändi määritellään folk-/psyke-/kantrirockiksi, mutta lopulta se ei taida olla niistä oikein mitään. Levyn avaava Mr.Soul kuulostaa Rollareiden Satisfactionilta, mutta on nopeammassa tempossa. Seuraavat kappaleet ovat vaikka ja mitä väliltä folk-kantri-rock-blues-proge-jne… Taidokasta, mutta hivenen sekavaa.

Metallikytkös löytynee muutamasta riffipohjaisesta kappaleesta, joihin juuri tuo Mr.Soul kuuluu. Myös kitarasoundit ovat joissain kohtaa aika raskaat. Kitaroinnissa kuuluu yhteissoiton harkinta ja fuzz-soundi. Vaikka albumi ei varsinainen progeteos olekaan, on sitä coveroineet metallibändeistä juuri progeilevat porukat kuten Rush ja Queensrüche.

Katselkaapa tähän video juuri tuosta edellämainitusta kappaleesta. Neil Youngilla on kohtuullisen intensiivinen ote esiintymiseen.

https://www.youtube.com/watch?v=VrFvZYTPQaw

https://open.spotify.com/album/7hez8jibf36E66GHpFkWz7

Kuva: genius.com