Toomion Top200-biisit: 130. Radiohead – Climbing Up the Walls (1997)

 

Radiohead oli klassikkoalbumi OK Computerin aikaan ihan yhtä paljon kamala kuin loistavakin. Loistavan puolelle helposti kiipeää Climbing Up The Walls.

Vaikka koko bändi on merkitty tekijäksi, erottuu sieltä ehdottomasti laahaavat jouset, jotka kuulostavat Jonathan Greenwoodin työstöltä. En ole niin paljon perehtynyt taustoihin, että osaisin sen suoraan sanoa.

Joka tapauksessa kappaleen bassokulku vaanii taustalla usein, vaikkei biisiä ole hetkeen kuullutkaan. Minulle tämän tunnelmat tuovat mieleen kylmän ja lumettoman talvipäivän.

Toomion Top200-biisit: 131. Prince - Purple Rain (1984)

 

Joensuun Katajassa järjestettyjen yleisurheilukisojen päätösmusiikkina on jo usean vuoden ajan soinut Purple Rain. En muista, mistä tuo lähti. Olisiko sellaisesta haikeasta tunnelmasta?

On hiukan korniakin, että listalle pääsee Princen tuotannon ilmiselvin kappale. Puristit varmasti nimeävät tuotannosta kymmeniä parempia kappaleita. 

Purple Rainin piti alun perin olla kantrikappale, joka oli tehty Stevie Nicksille. Stevie ei kuitenkaan uskaltanut siihen tarttua. Piti kappaletta liian isona itselleen. Näin Prince joutui miettimään rakennetta ja tyyliä uudelleen. Taustabändinsä kitaristin, Wendy Melvoinin kanssa he sitten soittivat sitä kuusi tuntia putkeen ja nykymuoto alkoi olla siinä.

Voimaballadit eivät joukoittain juhli minun listoilla. Purple Rainissa miellyttää tietysti sen ylenpalttinen kitarasoolo. Se Princen vetämänä Super Bowlin puoliajalla on piirtynyt verkkokalvoille ikuisiksi ajoiksi. Juuri sinne se sopi.

Toomion Top200-biisit: 132. Ihana Leijona – Rosebud (2018)

 

Ihana Leijona puhuttelee suomalaisia nimenä varmasti. Sillä voi olla hiukan luotaantyöntäväkin vaikutus, mutta kitaristi Kämäräinen on soittotyyliltään todella maanläheinen. Yhteen säveleenkin löytyy nyansseja vähintään riittävästi.

Koko Mä voin loistavasti -albumi oli hyvä ja erityisesti tämä kappale on siltä soinut kymmeniä kertoja autossa. Kaunista, vaikka onkin aika Sometimes I Feel Like Screaming –vaikutteinen. 

Citizen Kane -elokuvassahan selvitetään Rosebud-sanan merkitystä. Uskoisin, että viite tähän elokuvaan on, mutta tuskin sanat elokuvasta kertovat.

Jason Isbell & The 400 Unit - Reunions

 

Jason Isbell irtosi vaihtoehtorock/southern rock-yhtye Drive-By Truckersista soolouralle vuonna 2007. Toukokuussa julkaistu Reunions on hänen uransa seitsemäs levy ja neljäs, jossa taustalla kuullaan The 400 Unit-bändiä. Kokoonpanoon kuuluvat kitaraa soittavan ja laulavan johtohahmon lisäksi vaimonsa Amanda Shires (viulu), Sadler Vaden (kitara), Jimbo Heart (basso), Derry DeBorja (koskettimet, haitari) sekä Chad Gamble (rummut).

Tunnelma läpi albumin on eheä. Paljon akustista kitaraa ja Isbellin laulussa sellaista countryvivahdetta, joka varmasti jollain nostaa karvoja pystyyn. Tuotannollisesti materiaali miellyttää allekirjoittanutta tilavassa soinnissaan ja erityisesti pääjehun hienot kitarasoundit ja -soolot ovat melkeinpä parasta, mitä tällä vuodella 2020 on ollut tarjota sillä saralla. Heti neljään ensimmäiseen biisiin mahtuu kaksi ääripäätä tuosta näkökulmasta katsoen: Only Childrenin akustinen näppäilymelodia ja erityisesti Overseas-kappaleen vinguttelu, joka nousi heti omille vuosilistoille. Jälkimmäinen kappale kokonaisuudessaan on levyn paras, jos minulta kysytään. Bändisoitosta pitää mainita myös Amanda Shiresin viulu, joka monessa kappaleessa kääntää veistä sielussa.

Isbell on siinä määrin tietoinen populäärimusiikin historiasta, että on sekvensoinut levyn klassisesti. Alussa esitellään tunnelmat ja jälkimmäisellä puoliskolla niissä vain vellotaan. Tämä voi aiheuttaa sen, että moni biisi tuntuu samalta toisten kanssa, jos levyä kuuntelee ns. puolella korvalla. Sanoihin ja soitantaan kun keskittyy, niin vivahteitakin alkaa kuulla. Ei tässä yhtään sellaista raitaa ole, jotka välttämättä tarvitsisi hypätä yli.

Suomessa tällaiselle musiikille ei paljon kysyntää ole, tähänkään hahmoon ja bändin harvemmin törmää. Omalla kohdalla hyvä, että tuli törmättyä. Vinyylihyllymateriaalia.

https://open.spotify.com/album/5XIafkwTpyvL7jjLJx1xKz?si=cEgkmWb-QQ-0pG_RgggUHg

Bruce Springsteen - Letter to You

 

Bruce Springsteen on viimeisten vuosien aikana tutkinut tuotannossaan ajan kulumista, ikääntymistä ja menettämistä. Vuoden 2016 kehuttua omaelämäkertaa seurasi siihen pohjannut Broadway-esitys sekä viime kesänä julkaistu Western Stars-albumi, jonka 60-luvun pop-henkisissä lauluissa seikkailleet hahmot katselivat elämänsä taustapeileihin. Samaan jatkumoon asettuu Springsteenin uusi albumi Letter to You, jolla 71-vuotiasta lauluntekijää säestää luottoyhtye E Street Band.

Uusi kokopitkä rakentuu useista vahvoista lauluista. Ennakkoon maistiaisina singleinä julkaistut nimikappale Letter to You sekä Ghosts ovat vankinta osastoa ja ilmiselvää live-repertuaaria, kunhan joskus keikoille päästään. Vahvaa bändisointia, jossa erityisesti rytmiryhmä Weinberg-Tallent demonstroi miltä kuulostaa rock-rutiini. Molemmat kappaleet voi lukea musiikin ja sen kautta koettavan yhtenäisyyden ylistyksinä.

Keskilevyn trilogia Last Man Standing, Power of Prayer ja House of a Thousand Guitars puolestaan on koko albumin temaattinen origo, joista muodostuvan kerroksen päälle muu materiaali kerääntyy. Ensin mainitun pohjalla on Springsteenin ystävän George Theissin liittyminen isompiin orkestereihin vuonna 2018 ja Brucen ymmärrys siitä, että hän on nyt ainoa elossa oleva jäsen ensibändistään Castilesista. ”I’m the last man standing now”. ”Power of Prayer” vie maisemiin, joissa lauluntekijä ei ole paljon seikkaillut oikeastaan vuoden 1984 jälkeen: kesäyö ja pieni klubi, jossa soi This Magic Moment esittäjänään The Drifters ja solistinaan Ben E. King (tuolloin vielä Benny King, kuten teksti oikein toteaa, vaikka tätä on pidetty kirjoitusvirheenä...) . Kolmikon viimeinen kappale ”House of a Thousand Guitars” rakentuu sointukuviosta, jonka rytmitys ei ole Brucelle perinteisin. Rivi ”the criminal clown has stolen the throne” on levyn suorimpia viittauksia Donald Trumpiin.

Mielenkiintoisinta materiaalia ovat kolme todella vanhaa kappaletta, jotka nyt näkevät ensimmäistä kertaa virallisesti päivänvalon. Janey Needs a Shooter, If I Was a Priest ja Song for Orphans olivat kaikki mukana jo 70-luvun alkuhämärien demosessioissa, mutta eivät koskaan päätyneet varsinaisille albumeille. Nyt kaikista on tehty versiot, liki 50 vuotta myöhemmin. Varsinkin keskimmäinen näistä kohoaa taistelemaan albumin parhaan raidan tittelistä. Brucen laulufraseeraus ja varsinkin teksti, jollaisia hän ei ole vuosikymmeniin kirjoittanut, ovat tuntuneet tepsineen fanikuntaan. Myös kaksi muuta ”vanhaa” biisiä ovat hienoja. ”Janeysta” voi saada maistiaisen siitä, miltä Darkness on the Edge of Town kuulostaisi soundillisesti, jos se äänitettäisiin nyt. ”Song for Orphans” on niin lähellä Dylania, että siinä lienee yksi syy miksi sitä ei aikanaan julkaistu: Bruce kun ei tahtonut olla ”vain yksi uusi Bob Dylan”.

Vielä täytyy huomioida kokonaisuuden avaus- ja lopetuskappaleet. Kuin prologina kuultava One Minute You’re Here toimii siltana Western Starsin ja uutuuden välillä, kun puolestaan päätös I’ll See You In My Dreams sisältää koko E-kadun bändin, mutta hiipuu lopulta ainoastaan pianon säestämäksi viimeisillä riveillään. Maku on kuitenkin sellainen, että tämä ei jää tähän diskografian osalta.

Vallitsevasta maailmantilanteesta johtuen live-esiintymisiä ei päästy tekemään eikä kiertuetta kiertämään. Albumin oheen julkaistiinkin Apple+-palvelussa dokumentti, joka kuvaa Springsteenin ranchilla reilu vuosi sitten tapahtuneita viiden päivän sessioita. Bändi soittaa livenä hoitaen homman itse asiassa neljän päivän aikana. Vanhan liiton ote, jota sitäkään ei ole harjoitettu tuolla kokoonpanolla vuosikymmeniin. Se kuuluu myös miellyttävänä tuoreutena kappaleiden soinnissa.

https://open.spotify.com/album/5devPxQnSKVF2Ed0CVwQZh?si=AlsVy669SqeVcN-VQiuxzw

Ausculton Aivoradio 49/2020

 

SPINEBRAIN

Soilwork - A Whisp of the Atlantic: Soilwork new album is only five songs long and I haven't even listened it fully. However, since the colossal opening track and title track of the album clocks over 16 minutes, this is something that it either new classic or nice try to be epic. I cannot put my finger on both at the moment, but I want to throw this out there and let you make up your own mind. If Soilwork is going progressive, this is not pure failure but could be a sign of bright new future.

Opium Warlords - A Heavy Heart: Anarchy in the Facebook: the new album cover was blocked due to its name which FB say is violating the rules. However, the music behind is what we are here for and this is some top class traditional doom with epic lengths in the songs, slow tempo and wailing vocals. I strongly recommend to check out the band and support by buying records during these difficult times.

Katla - Svartnaetti: Katla's new album has an outstanding highlight with this closing song. When I first heard it I needed to press replay immediately as I could not believe my ears what I just heard. We are not writing new music history here, but we are definitely talking about a monumental track where the emotions are so deep and engaging that if you feel nothing at the end of the track you must be dead inside? Intrigued to find out? Press play and find out if my mumbling makes any sense.

T

Dom Martin - Easy Way Out: Kaikenlaista uutta on (minulle) on tullut kuunneltua. Tässä vakuuttavalla soundilla laulettua tavaraa.

Ex Eye - Xenolith; the Anvil: Hienoa ja tyylikästä luomu fuusiometallijazzia. 

Thåström - Bluesen i Malmö: Ruotsalainen musiikki ruotsinkielellä ei ole useinkaan ihan sitä ominta minua, mutta kyllä tämä oli perusmusiikiksi hyvin tehtyä.

Normal Life - Violence: Tässäkin mennään vähän oudosti Scooter-linjoilla, mutta jollain tapaa tästäkin voi tykätä.

Jaakko Laitinen & Väärä raha - Kotimatka: Suomalaista balkanilaista musiikkia, hyvin tehtynä.

Jessie Ware - Spotlight: Nykypoppia. Sellaista, jota jaksaa kuunnella.

Kikkels bojat - Suuri junaryöstö: Tommi Liimatan jo lapsena aloitettu elämänkertatyö on päätynyt myös Spotifyyn Diu Dau Tapes -nimellä. Vaatii tietynlaista bänditoimintahistoriaa, että täysin aukeaa. Siitä huolimatta nerokasta sanoitusta 15-16-vuotiaalta.

Morrissey - Morning Starship: Morrisseyn äänessä on jotain hienoa, vaikka mies erikoinen onkin. Tässähän sävellyskin on sopivan progevivahteinen.

Erki Pärnoja - Maa: Erki on virolainen musiikintekijä, jolla on käsittämättömän hienoja soundeja valittuna kappaleisiin.

Alcatrazz - Jet to Jet: Alcatrazzissahan se Yngwie alunperin vaikutti ja tästä kyllä kuuluu se mukana olo.

A

John Fogerty - Fogerty's Factory:  Vähän löi tyhjää tämän viikon Aivoradion osalta, mutta tämä on helppo valinta kuunnella. Fogerty ja jälkikasvu klassikoiden kimpussa laajennetulla versiolla kesän julkaisusta.

Y

Patti Smith & Soundwalk Collection - The Rat: Patti Smithiltä  en ole vielä huonoa laulua kuullut eikä tämäkään tee poikkeusta. Vahvaa tulkintaa. 

Rob Mazurek & Exploding Star Orchestra - Dimensional Stardust (Parable 33): Ensivaikutelmani oli, että mitähän tämä oikein on? Mutta tovin kuunneltuani aloin jo löytämään musikaalisia elementtejäkin. 

OSKA & Stu Larsen - Honeymoon Phase / Wide Awake ä& Dreaming: Uutuksista löytyi uusi helmi OSKA, jonka kirjoittamat sävelet ja sanat ovat kaunista kuultavaa. 

Djabe & Steve Hackett - Unseen Sense: Djabe on unkarilainen proge-/jazzyhtye, jonka tuotannosta löytyy Steve Hackettin kanssa tehdyn yhteistyön tuloksia vuodesta 2009 alkaen. 

Exploding Star Orchestra - Black Sun: Chigolainen yhtye ihan omalla nimellään soittamassa harmonista melodiaansa mustasta auringosta. 

k.d.lang - Hallelujah: Talvi on tullut ja olen päässyt jo suksille. Hiihto ei kuitenkaan kuulunut harrastuksiini 2010, jolloin asuin Porissa. Mutta toki katsoin sitä mm. Vancouverin Olympiakisoista, joiden avajaisissa k.d esitti tämän toisen kanadalaisen, Leonard Cohenin, laulun. 

Struts - All Dressed Up (With Nowever to Go): Viikonloppuna juhlimme itsenäisyyspäiväämme poikkeuksellisia oloissa. Vallitseva pöpötilanne estää virallisemmat juhlat. Siis kotona tummaa pukua ylle ja merkit rintapieleen. 

Struts - Am I Talking to the Champagne (Or Talking to You): Pannaanpa samaan juhlatunnelmaan toinenkin Struts-kappale. 

Richie Sambora - One Light Burning: Kolmisenkymmentä vuotta (1983-2013) Bon Jovin kitaristina soittanut Richie julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa, Stranger In This Town, jo 1991.

Toomion Top200-biisit: 133. Dire Straits - Calling Elvis (1991)

Joskus vuonna 1991-1992, kun perheemme automatkoillaan kulki, kuului kotiinpaluihin radion kuuntelu ja puolivalveilla torkkuminen. Padit ja kännyt olivat hiukan vähissä, joten joutui keskittymään vastaantulevien autojen rekisterinumeroihin tai radion kuunteluun.

Siellä sattui soimaan usein Dire Straits, joka oli tehnyt uransa viimeisen albumin On Every Street. Sieltä Calling Elvis oli oikein hieno kipale. Se rullasi Knopflerin kitaralla mukavasti ja tietysti sen Elvis-viittauksen ymmärsi jo pieni poikakin.

Muutamia vuosia myöhemmin näin serkun MTV-kanavalta vielä Thunderbirds-teemalla tehdyn videonkin. Se vain lisäsi hyvää mieltä, jota kappale aiheutti.

Sinne pimeiden automatkojen kyytipojaksi tämä sopii.

JÄSEN A:N KYMMENEN VUODEN 2020 ALBUMIA: Huojuva lato - Viimeiset vanhat hyvät päivät

Suonna Konosen kipparoima kantriyhtye Huojuva lato julkaisi seitsemännen albuminsa, titteliltään Viimeiset vanhat hyvät päivät, 5.6.2020. Tuttu sointi, sisältäen suonnamaiset mennyttä henkivät tekstit ja Ilkka Vartiaisen pedal steel-kitaran maalailun on jalostunut matkan ja vuosien varrella omaleimaiseksi tyyliksi.

Kymmenen raidan ja 45 minuutin mittainen albumi rakentuu perinteitä kunnioittavasti. Kaksi ensimmäistä raitaa, nimikkokappale Vanhat hyvät päivät sekä keväällä levyn ensisinglenä julkaistu Sydänmaantie ovat vahvinta osastoa ja ovat saaneet kylkiäisikseen Youtubestakin löytyvät musiikkivideot. Omiksi suosikeikseni nousevat myös maalailevammat Kevään hopeinen virta ja kokonaisuuden päättävä Vaaran laella. Ensin mainittu nousi taannoin viimeisimmillä kuuntelukerralla kärkikahinoihin, jälkimmäinen heti alkukesästä levyn julkaisupäivänä. Tunnelma maalautuu hienosti sanojen ja sävelten symbioosissa. 

Kun noiden mainittujen neljän kappaleen seuraksi laittaa esimerkiksi kolmosraidan Mun vanha kitara, alkaa löytyä ”jokaiselle jotakin”. Kokonaisuus rönsyilee hallitusti eri suuntiin suoraviiivaisesta, Tom Pettyä & the Heartbreakersia muistuttavasta beatista akustisen ja selkeästi countryhtavamman otteen kautta sävyihin, jotka eivät lopulta olisi kovin kaukana vaikkapa Neil Youngista, jopa häivähdys Pink Floydia käväisi korvissa.

Uljas jatke Huojuvan ladon jo ennestään vahvaan katalogiin. Mielenkiinnolla seuraavia askeleita odotellen. Hienoa, Suonna ja pojat!

https://open.spotify.com/album/75MS9rRDFZdlomt0eJudO8?si=KsqRC5i6RQCVYczFrITMLg