JIMI HENDRIX EXPERIENCE - ARE YOU EXPERIENCED (1967)
Nyt sitten päästäänkin Jimi Hendrixiin. Hän on tähän asti läpi käydyistä ehkä eniten mainittu artisti. Varmasti koko metalligenren vaikuttavimpia artisteja. Toisaalta tässä on levyesimerkkinä The Jimi Hendrix Experiencen albumi. Näin ollen emme voi unohtaa myöskään bändin muita soittajia.
Jimi itse syntyi USA:ssa. Saatuaan vapautuksen armeijasta hän muutti Tennesseehen ja liittyi The Isley Brothersin taustabändiin. Ehti mies käymään myös täälläkin mainitun Little Richardin bändissä. Jimi itse ei ollut taustahommiin täysin tyytyväinen. Tilaisuus saada mainetta koitti, kun Chas Chandler näki Jimin esiintymässä ja ohjasi hänet muuttamaan Lontooseen. Vain muutaman kuukauden aikana Jimille oli kasattu bändi, jossa soitti rumpuja Mitch Mitchell ja bassoa Noel Redding.
Noel oli alun perin kitaristi, ja se kuului hänen soitossaan. Noel oli nopea oppimaan kappaleet ja hiuspehkokin sopi Jimin silmään, joten paikka bändissä oli ansaittu. Rumpuihin valittiin jazzia soitellut Mitch Mitchell. Valinta tiputti toisen vaihtoehdon, Aynsley Dunbarin pois. Tuskin hänkään kehno olisi ollut. Mitchellin soljuvat fillit täydensivät Jimin poukkoilevaa sävellystä ja soittoa mainiosti. Lopputuloksena oli aikansa superbändi, vaikkei nimistä kukaan ollut erityisen tunnettu ensimmäisen albumin ilmestyessä.
Are You Experienced (1967) on monesti arvioitu aivan kärkeen, vaikka mukaan olisi laskettu kaikki mahdolliset musiikkialbumit. Albumista tehtiin monia eri painoksia, joista USA:n versiota pidetään yleisesti parhaana. Tämä johtunee pitkälti siitä, ettei UK-versiossa ole Hey Joeta, Purple Hazea eikä The Wind Cries Marya. Jenkkiversion biisijärjestys on myös Jimin itsensä suunnittelema, joten käsitellään tässä yhteydessä sitä.
Albumia on vaikea kuunnella niin, että osaisi poimia sieltä ne uudet ja ajalle erikoiset elementit. Vaikka levy on jo vanha ja oikeastaan itseni ikäisille tosi vanha, on sen jostain syystä kuullut kymmeniä, ellei satoja kertoja. Hienoa rokkia. Pääasiassa. Purple Haze on sitä itseään, psyke-rokkia. Hey Joe ehkä yksi maailman parhaita biisejä. Metallilistaukseenkin sopiva, sillä se oli rajun sanoituksensa takia soittokiellossa monilla radiokanavilla. The Wind Cries Mary on ovela ja rauhallinen sävellys, joka paranee kerta kerralta. Fire, tuo monesti coveroitu kappale on sellaisessa asemassa myös metallipiireissä, että eihän se ihan kuraa voi olla. Levy on täynnä klassikoita, mutta myös tuntemattomammissa lauluissa on paljon hyvää.
Jos jollain, niin Jimillä on ollut metallin suhteen lusikka sopassa jo valmistusvaiheessa. Aika vähän on niitä bändejä tai kitaristeja, jotka eivät jotain kautta Jimiä pitäisi esikuvanaan. Hendrixin soittotyylissä oli jotain hyvin omaperäistä. Se sekoitti jopa jazz- ja funk-elementtejä valloilla olevaan psykedeeliseen rokkiin. Soitto perustui hyvin paljon improvisaatioon tai siltä kuulostavaan soittoon, vaikka kappaleita hiottiinkin tuhansia kertoja. Myös teknisesti hän oli eräänlainen innovaattori. Oli oikeastaan ihan sama, miten päin kitara käteen lyötiin ja silti soitto kulki. Jimi käytti taitavasti feedback- ja wah wah-efektejä. Eipä ihan heti tule mieleen parempaa wahin käyttäjää. Teknisen taidon lisäksi Jimi osasi sanoittaa, laulaa ja ennen kaikkea esiintyä. Ei se Yngwie J. Malmsteenkaan kitaroita palamaan sytyttäisi ilman Jimin esimerkkiä.
Albumi on omilla listoillani lähellä kärkeä, muttei ihan top-kamaa. On se silti sellainen, että melkein kaikilla itseään rock-fanina pitävillä se pitäisi hyllystä löytyä.
Laitan esimerkkikappaleeksi Hey Joen, vaikkei sävellys alun perin oma olekaan. Sillä pääsee kuitenkin tunnelmaan. Erityishuomio bändin yhteensoitossa. On muuten muutama komea filli ja bassoraita.
https://www.youtube.com/watch?v=rXwMrBb2x1Q
https://open.spotify.com/album/7rSZXXHHvIhF4yUFdaOCy9
Kuva: denofgeek.com
torstai 27. huhtikuuta 2017
tiistai 25. huhtikuuta 2017
Metallimusiikin olemus – 31. Cream kuorii kermat kakun päältä
CREAM - DISRAELI GEARS (1967)
Jo ennen tätä metallilevyjen läpikahluuta minäkin olisin osannut nimetä Creamin yhdeksi metallin syntyyn vaikuttaneista bändeistä. Bändiä voidaan pitää yhtenä ensimmäisistä rockin superbändeistä. Se syntyi, kun The Yardbirdsissä ja John Mayall & the Bluesbreakersissa vaikuttanut kitaristi Eric Clapton löi taitonsa yhteen jo aiemmin yhteisessä bändissä esiintyneiden basisti Jack Brucen ja rumpali Ginger Bakerin kanssa. Nimi Cream kuvaa juuri tuota Brittirockin kermaa.
Gingerin ja Brucen aiemmat erimielisyydet eivät vaikuttaneet aluksi bändin toimintaan, vaan trio sai hyvin paljon kehuja toisella albumillaan, psykedeelisellä Disraeli Gearsilla. Albumihan sai nimen väärin lausutusta ”derailleur gearsista”, joka tarkoittaa vaihdepyörän ratasvaihteita. Disraeli taas on yksi Brittien kuuluisimpia poliitikkoja.
Disraeli Gears sisältää paljon blues-vaikutteista, mutta melkoisen raskasta ja psykedeelistä rockia. Raskautta tuki Ginger Bakerin uraauurtava soittotyyli. Yhtenä tuplabasarisoiton tärkeimpänä kehittäjänä hän myös järjesti rumpunsa aikalaisiin verraten oudosti. Peltejä oli siellä täällä ja soitossa oli tekniikan lisäksi paljon myös showta. Eipä ihme, että miestä ovat esikuvinaan pitäneet monet huippurumpalit kuten John Bonham, Neil Peart, Dave Lombardo ja Ian Paice muutamia mainitakseni.
Psykedeliaa ja raskautta toi kitarataituri Eric Clapton. Nykypolvelle lauhkea pehmorokkari oli tuolloin ”maailman kovimpia kitaristeja”, ja hänen wah wahin käyttö sekä tiukka soolottelu olivat haluttua tavaraa. Tuon virtuoosin maineen tuli ”pilaamaan” joku Jimi Hendrix, joka ilmestyi rock-kansan tietoisuuteen heti kohta Creamin perustamisen jälkeen.
Yhtään huonommaksi ei jäänyt myöskään laulaja-basisti Jack Bruce, jonka paikkaa pidettiin vaikeana niin hurjien soittajien rinnalla. Brucen musikaalisuus oli vahva, ja hän oli kova kappaleiden työstäjä. Sanoituksissa Cream kyllä käytti hyvin paljon ulkopuolista apua. Roger Waters on sanonut Brucen olleen ”ehkäpä musiikillisesti lahjakkain basisti ikinä”. Myös Geddy Lee, Geezer Butler ja Sting ovat miehen esikuvikseen maininneet.
Vaikka Cream oli rock-kentällä varsin vähän aikaa, sai se paljon aikaan. Disraeli Gears ilmestyi vuonna 1967. Se vaikutti metalliin kaikkien edellämainittujen soittajien vuoksi, mutta myös tuon supertrion kappaleiden takia. Kakkosraita Sunshine of Your Love on riffeiltään täyden kympin biisi. Se sai syntynsä, kun basisti Bruce näki Jimi Hendrixin ensimmäistä kertaa keikalla, meni sen jälkeen kotiin ja tuli seuraavan kerran treeneihin tämän kappaleen riffien kanssa. Tales of Brave Ulysses on hieno muunnos Summer in the City-kappaleesta. Muu levyn materiaali on hiukan epätasaista, mutta kansista huolimatta tämä kannattaa kuunteluun ottaa. Juuri soiton takia.
Esimerkkibiisiä ei tarvinne taaskaan nimeltä mainita.
https://www.youtube.com/watch?v=zt51rITH3EA
Kuva: beardedgentlemenmusic.com
Jo ennen tätä metallilevyjen läpikahluuta minäkin olisin osannut nimetä Creamin yhdeksi metallin syntyyn vaikuttaneista bändeistä. Bändiä voidaan pitää yhtenä ensimmäisistä rockin superbändeistä. Se syntyi, kun The Yardbirdsissä ja John Mayall & the Bluesbreakersissa vaikuttanut kitaristi Eric Clapton löi taitonsa yhteen jo aiemmin yhteisessä bändissä esiintyneiden basisti Jack Brucen ja rumpali Ginger Bakerin kanssa. Nimi Cream kuvaa juuri tuota Brittirockin kermaa.
Gingerin ja Brucen aiemmat erimielisyydet eivät vaikuttaneet aluksi bändin toimintaan, vaan trio sai hyvin paljon kehuja toisella albumillaan, psykedeelisellä Disraeli Gearsilla. Albumihan sai nimen väärin lausutusta ”derailleur gearsista”, joka tarkoittaa vaihdepyörän ratasvaihteita. Disraeli taas on yksi Brittien kuuluisimpia poliitikkoja.
Disraeli Gears sisältää paljon blues-vaikutteista, mutta melkoisen raskasta ja psykedeelistä rockia. Raskautta tuki Ginger Bakerin uraauurtava soittotyyli. Yhtenä tuplabasarisoiton tärkeimpänä kehittäjänä hän myös järjesti rumpunsa aikalaisiin verraten oudosti. Peltejä oli siellä täällä ja soitossa oli tekniikan lisäksi paljon myös showta. Eipä ihme, että miestä ovat esikuvinaan pitäneet monet huippurumpalit kuten John Bonham, Neil Peart, Dave Lombardo ja Ian Paice muutamia mainitakseni.
Psykedeliaa ja raskautta toi kitarataituri Eric Clapton. Nykypolvelle lauhkea pehmorokkari oli tuolloin ”maailman kovimpia kitaristeja”, ja hänen wah wahin käyttö sekä tiukka soolottelu olivat haluttua tavaraa. Tuon virtuoosin maineen tuli ”pilaamaan” joku Jimi Hendrix, joka ilmestyi rock-kansan tietoisuuteen heti kohta Creamin perustamisen jälkeen.
Yhtään huonommaksi ei jäänyt myöskään laulaja-basisti Jack Bruce, jonka paikkaa pidettiin vaikeana niin hurjien soittajien rinnalla. Brucen musikaalisuus oli vahva, ja hän oli kova kappaleiden työstäjä. Sanoituksissa Cream kyllä käytti hyvin paljon ulkopuolista apua. Roger Waters on sanonut Brucen olleen ”ehkäpä musiikillisesti lahjakkain basisti ikinä”. Myös Geddy Lee, Geezer Butler ja Sting ovat miehen esikuvikseen maininneet.
Vaikka Cream oli rock-kentällä varsin vähän aikaa, sai se paljon aikaan. Disraeli Gears ilmestyi vuonna 1967. Se vaikutti metalliin kaikkien edellämainittujen soittajien vuoksi, mutta myös tuon supertrion kappaleiden takia. Kakkosraita Sunshine of Your Love on riffeiltään täyden kympin biisi. Se sai syntynsä, kun basisti Bruce näki Jimi Hendrixin ensimmäistä kertaa keikalla, meni sen jälkeen kotiin ja tuli seuraavan kerran treeneihin tämän kappaleen riffien kanssa. Tales of Brave Ulysses on hieno muunnos Summer in the City-kappaleesta. Muu levyn materiaali on hiukan epätasaista, mutta kansista huolimatta tämä kannattaa kuunteluun ottaa. Juuri soiton takia.
Esimerkkibiisiä ei tarvinne taaskaan nimeltä mainita.
https://www.youtube.com/watch?v=zt51rITH3EA
Kuva: beardedgentlemenmusic.com
lauantai 22. huhtikuuta 2017
MUSA-TASTING VI: ”1001 ALBUMIA, JOTKA JOKAISEN ON KUULTAVA EDES KERRAN ELÄESSÄÄN” – C:LLä ALKAVIEN ARTISTIEN 10 PARASTA BIISIÄ
"1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään" Robert Dimeryn toimittama musiikkikirja, josta C:llä alkavat artistit T on kahlannut läpi. Sieltä T:n mielestä 10 parasta biisiä kuunneltiin ja analysoitiin.
Lista, jolta biisit on valittu:
Calexico - Feast of Wire
Can - Future Days
Can - Tago Mago
Captain Beefheart & His Magic Band - Safe as Milk
Captain Beefheart & His Magic Band - Trout Mask Replica
Carpenters - Close To You
Cheap Trick - At Budokan
Chemical Brothers - Exit Planet Dust
Chemical Brothers - Dig Your Own Hole
Chic - Risque
Chic - C'est Chic
Chicago - Chicago Transit Authority
Circle Jerks - Group Sex
Cocteau Twins - Treasure
Cocteau Twins - Heaven or Las Vegas
Coldcut - What's that Noise?
Coldplay - A Rush of Blood To The Head
Coldplay - Parachutes
Common - Like Water for Chocolate
Cornershop - When I Was Born For The 7th Time
Country Joe & The Fish - Electric Music For Body & Mind
Cowboy Junkies - The Trinity Session
Cream - Disraeli Gears
Creedence Clearwater Revival - Cosmo's Factory
Creedence Clearwater Revival - Bayou Country
Creedence Clearwater Revival - Green River
Crosby, Stills & Nash - Crosby, Stills & Nash
Crosby, Stills, Nash & Young - Deja Vu
Crowded House - Woodface
Cult - Electric
Culture Club - Karma Chameleon
Cure - Seventeen Seconds
Cypress Hill - Cypress Hill
David Crosby - If I Could Only Remember My Name
Elvis Costello - My Aim Is True
Elvis Costello - Brutal Youth
Elvis Costello & The Attractions - Armed Forces
Elvis Costello & the Attractions - Imperial Bedroom
Elvis Costello & The Attractions - Blood And Chocolate
Elvis Costello & The Attractions - This Year's Model
Eric Clapton - 461 Ocean Boulevard
Gene Clark - No Other
Gene Clark - White Light
John Cale - Paris 1919
John Coltrane - A Love Supreme
Johnny Cash - American IV: The Man Comes Around
Johnny Cash - At Folsom Prison
Johnny Cash - At San Quentin
Julian Cope - Peggy Suicide
Leonard Cohen - I'm Your Man
Leonard Cohen - Songs of Leonard Cohen
Leonard Cohen - Songs From a Room
Leonard Cohen - Songs of Love and Hate
Lloyd Cole & The Commotions - Rattlesnakes
Manu Chao - Clandestino
Mariah Carey - Butterfly
MJ Cole - Sincere
Neneh Cherry - Raw Like Sushi
Nick Cave & The Bad Seeds - Murder Ballads
Nick Cave & The Bad Seeds - The Boatman's Call
Nick Cave & The Bad Seeds - Henry's Dream
Nick Cave & The Bad Seeds - Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus
Ray Charles - The Genius of Ray Charles
Ray Charles - Modern Sound of Country and Western Music
Sam Cooke - Live at the Harlem Hall
Sheryl Crow - Tuesday Night Music Club
The Cardigans - The First Band in the Moon
The Cars - The Cars
The Charlatans - Tellin' Stories
The Clash - London Calling
The Clash - The Clash
The Coral - The Coral
The Cramps - Songs The Lord Taught Us
The Crickets - Chirping
The Crusaders - Street Life
The Cure - Disintegration
The Cure - Pornography
Tracy Chapman - Tracy Chapman
Willie Colón & Rubén Blades - Siembra
Tasting-osallistujat:
T – Ausculton jäsen T, illan isäntä, junamatkaaja.
A – Ausculton jäsen A, Lieksan rokkari, viidettä kertaa mukana.
MT - Ausculton jäsen MT, metallin suurkuluttaja toista kertaa maistelemassa.
P – Länkipohjan länkkäri viidettä kertaa analysoimassa.
YT – Oulun hiihtohirmu, ensi kertaa someilemassa.
R – Iki-grungettaja, ensi kertaa maistelureissulla.
10. Calexico – Black Heart (Feast of Wire, 2003)
Calexico on indie-bändi, josta usein kuulee, mutta ei tule kuunneltua. Koko Feast of Wire-albumi on sellainen piiloteltu salaisuus, jota ei oikein kätevästi ole missään. Sen läpi liukuu kuitenkin mystinen tunnelma, joka tulee parhaiten esiin tällä kappaleella.
https://www.youtube.com/watch?v=dZRzO-moBNs
T: Minusta on hienoja soundeja. Laulua lukuunottamatta tämä voisi olla jotain Neil Youngiakin. Se Buffalo Springfield oli aika samanlaista.
YT: Mystinen, savunmakuinen ja utuinen, mutta ei aivan saavuttanut kliimaksia.
MT: No siis koko päivän veivannut aika mustaa metallia niin aika kevyt, mutta onneksi saunassa kuunneltiin niin sanotusti pall cleanserina tuommoista Muska Babitzinia, Eveä ja Marjo Leinosta, niin kyllä tää tästä pikkuhiljaa alkaa avautua. Tuommoista tunnelmointia, semmoinen bändi kuin Live tuli mieleen.
A: Mielikuva Calexicosta oli kepeämpi, voi olla että sekoitan johonkin toiseen orkesteriin. Jouset oli soitannon paras puoli minusta. Pikkuisen liian tunkkainen minulle, mutta tunnelma oli kyllä mukavan utuinen.
P: Tietynlainen synkkyys tässä on, mutta tosiaan jäi hiukan kesken.
R: Calexico on hennon taiteellinen, minä en 7,55
T: 8,14
MT: 7,345
P: 6,79
YT: 8,2
R: 7,55
A: 7,0
Tasting-rating: 7,50/10
9. Coldplay – The Scientist (A Rush of Blood to the Head, 2002)
Nykyisin hyvin paljon mielipiteitä jakavan bändin toiselta albumilta kuullaan sen toinen single. Biisi on soitettu vanhalla, vähän epävireisellä pianolla. Kappaleen video on voittanut monia musiikkivideopalkintoja. Sanat kertovat laulajan mukaan tytöistä ja Dan Keelingistä, joka kiinnitti yhtyeen Parlophonelle.
https://www.youtube.com/watch?v=RB-RcX5DS5A
A: Tämä oli pitkään inhokki, mutta viime aikoina nostanut pojoja. Oli monta vuotta, että jo tämän laahustava tempo ärsytti. Sittemmin se ja esim. tuotantopuolikin peruspianoineen on alkanut toimia. ”Nobody said it was easy” on rivi, joka on jäänyt kummittelemaan kyllä aina. Ihan kirkkaimmista arvosanoista tämä jää puuttumaan siinä, että itselleni tuntuu kuin ihan isoin vaihde jäisi käyttämättä, vaikka periaatteessa sinne voisi loppupuolelle syöksyäkin.
T: Jos videota arvioitaisiin tämä olisi korkealla
YT: Video on video, mutta musa… Ei mitään uutta rock-maailmaan. Hellyttävästi laulettu, imelletty perunalaatikko.
MT: Jotenkin arvasin, että tätä on tulossa. Minulle tämä bändi ei oo koskaan lähtenyt, eikä se tehnyt sitä nytkään. Periaatteessa ymmärrän levymyynnin ja suosion, mutta minulle tässä on liikaa weltschmerzia ja semmoista tekotaiteellista tuskaa, jää minulle ontoksi.
A: Itsellekin Coldplay vaatii kyllä sopivan mielentilan. Ei sitä tule edes joka vuosi kuunneltua, mutta nyt viime viikkoina on parikin levyä tullut pyöräytettyä.
T: 8,3
MT: 6,5
P: 7,5
YT: 7,4
R: 8,76
A: 9,25
Tasting-rating: 7,95/10
8. Coldplay – Shiver (A Rush of Blood to the Head, 2002)
Legendaarisen albumin ensimmäinen single-julkaisu. Se on tehty jo pari vuotta ennen sen virallista julkaisua. Shiver on kirjoitettu päivänä, jolloin Martin luuli, ettei ikinä löydä oikeaa naista. Kirjoittaessa hän on sanonut miettineensä Natalie Imbrugliaa. Shiverissähän on hyvin paljon elementtejä Jeff Buckleyn Grace-albumilta. Muutenkin kappale on Coldplaylle aika räyhäkäs.
https://www.youtube.com/watch?v=u8XFFTWwSvY
MT: Tuttu, turvallinen, ennakoitu ja tunteeton. Ei tää vaan lähde mulle.
A: Ihan alkupään Coldplay ei sitten taas lähde vielä tänä päivänäkään. Bändisointi kyllä hellyttää, mutta vähän tasapaksuhkoksi jää.
T: Aika tavalliselta tämä nyt kuulostaa, mutta ei tämä niin tavallista ilmestymisen aikana ollut. Mulle tuolla on sellasia bändielementtejä, mitkä vaikuttavat. kanttiin iskevä rumpu, kitaraliidi, joka jatkuu muuttumattomana jne...
MT: Mun on pakko verrata sitä siihen hetkeen, kun sen nyt tänään kuulin ensimmäistä kertaa. Ei ole siis verrokkitoistoja etukäteen.
YT: Vieläkin mietteissäni. En juurikaan saanut otetta. Ehkä volyymit liian pienellä. Mutta naapurit pitää ottaa huomioon. En löytänyt sellaista rakenteellista koukkua, joka olisi sytyttänyt. Jotenkin vain läpisoitettu biisi.
T: 8,39
MT: 6,1
P: 8,3
YT: 7,6
R: 9,11
A: 7,75
Tasting-rating: 7,88/10
7. Johnny Cash – Hurt (American IV: The Man Comes Around, 2002)
Alun perin Nine Inch Nailsin kappale, josta Cashin versio teki vielä paljon suuremman. Videolla kuvataan Cashia vanhassa museotalossa, joka on monin osin ränsistynyt. Cashin terveys ei enää ollut kummoinen, ja hänen vaimonsa June Carter Cashkin videolla esiintyy. Alkuperäisestä sanoituksesta on korjattu rivi ”crown of shit” paremmin Cashille sopivaan muotoon. ”Crown of thorns” on viittaus miehen elintavoista huolimatta vahvaan kristinuskoon. Kappale toimii ilmankin, mutta videon kanssa se on vielä parempi.
https://www.youtube.com/watch?v=vt1Pwfnh5pc
R: Kai mä nyt osaan ton Hurtin ulkoa. Aivan mieletön tulkinta ja tunne.
T: Kyllä se on tuo piano ja Cashin ääni. "Puolittainen" karisma paistaa läpi.
YT: Mutta tämä on tyylikkäästi toteutettu Johnnya kunnioittaen. Johnny osaa ja taitaa tulkinnan, soundit kohdallaan.
MT: Tässähän on selkeesti kyse siitä, katsooko videota vai kuunteleeko biisiä. Nimittäin papparaisesta saa aina lisäpojoja. Mutta onhan se totta, kuten R totesi, että tulkinnassa on todellakin tunnetta ja
elämän tuomaan kokemusta ja pettymyksiä ja kolhuja, joka saa sen tuntumaan todellisemmalta.
A: Tässä on se maaginen tekijä, joka luo parhaisiin biiseihin ylimääräisen ulottuvuuden. Tämä menee sisuksiin sellaisella taialla, että harva menee. Olkoonkin cover, niin näin tämä kuuluu vetää. Ennen kuin olin kovinkaan perillä mistään Nine Inch Nailseista, niin tämä jo löytyi muistaakseni I Walk the Line-elokuvan innoittamana ja oli ensikuulemalta tatuoitu musiikinkuulijasieluun. Tälle on pakko antaa enemmän kuin Scientistille. Olipa mahtava jälleen kerran!
P: Onhan tämä kyllä aika kova! Mahtava tulkinta. Turhaan minä tähän mitään lisään.
T: 8,48
MT: 9,375
P: 9,86
YT: 9,41
R: 10
A: 9,75
Tasting-rating: 9,48/10
6. Leonard Cohen – First We Take Manhattan (I’m Your Man, 1988)
Moni mieltää kappaleen rakkauskappaleeksi. Näin tein itsekin, kunnes otin ja kAin sanat. Kappale kertoo myös Leonard Cohenin itsensä mukaan terrorismista. Cohen teki sen alkujaan Jennifer Warnerille, joka ehti sen äänittääkin ennen Leonardia. Alkuperäisellä versiolla muuten kitaroita soittaa SRV ja rumpuja Colaiuta.
https://www.youtube.com/watch?v=JTTC_fD598A
T: Mullahan on kosketinsoittajana jonkinlainen salainen mieltymys näihin kasari-kappaleisiin. Cohen on paria kappaletta lukuun ottamatta mulle aika outo, paitsi kuolemansa jälkeen tuli sitäkin tietty vähän kuunneltua enemmän.
YT: Olen myyty. Ei ehkä se Leonardin ykköskappale, mutta miehen kyky eläytyä, heittäytyä peliin koko sielullaan. Hän elää laulunsa ja laulunsa soi hänessä.
A: Ei ole Cohenin tavara ihan hallussa, mutta tämä on kyllä tuttu. Mainio sävy tunnelmassa ja Leonardin ääni sopii äänimaisemaan, kasarituotannosta saa aina pikkuisen plussan. Hyvä tagline tuo First We Take Manhattan. Duurilla käynnistyvää osaa (”I’d really like to live beside you, baby…”) ei välttämättä olisi tarvinnut minun mielestä olla. Sanoitus varmaan vaatisi useamman kuuntelukerran ja lähempää tarkastelua hahmottuakseen…
MT: No siis ei parasta Cohenia mulle, mutta ei voi olla tuntematta myötätuntoa poismenon johdosta ja onhan toi ääni kyllä karismaattinen ja massasta erottuva. Tuo taustan tsukutaka-tsukutaka ei ihan iske, mutta sanoma syvenee alkusanojen myötä.
R: Muakin hämää toi duuri-line ja nyt kun tämä kerran kertoo terrorismista, niin vielä enemmän. Muuten loistobassoääni.
P: Minulle ei Cohen oikein nyt iskenyt. En ole päässyt vielä tähän puhuttuun sanaan kiinni, enkä oikein tunnelmaan.
T: 8,57
MT: 8,567
P: 6,1
YT: 9,65
R: 8,88
A: 8
Tasting-rating: 8,29/10
5. Johnny Cash – I Hung My Head (American IV: The Man Comes Around, 2002)
Johnny Cash teki vuonna 2002 albumin, joka sisälsi muiden kuuluisien artistien kappaleita. Näiden onnistumisesta saa paljolti kiittää tuottaja Rick Rubinia, mutta toki myös Cashin ääntä. Alkuperäinen kappale on tietysti Stingin sävellys ja on siitä outo hittibiisi, että kulkee 9/8-rytmillä. Cashin versio on synkempi ja suorempi. Cashin ääni tuo siihen kuitenkin aika hienoa karismaa.
https://www.youtube.com/watch?v=0M53FcPoWtA
T: Tässä on lähes maailman parhaat sanat. Minusta ne toimivat tässä Cashin versiossa paremmin kuin Stingin iloisessa versiossa. Ja varmaan ainakin R voi allekirjoittaa nämä yksinkertaiset, mutta isot pianosoinnut. Ne toimivat aina, kun on hyvä piano.
MT: Kyllähän se nyt on vaan niin että Cash on kasvanut viime aikoina mun mittarissa artistiksi, joten olisin T:n sanojen mukaan voinut käydä katsomassa jopa Kerubissa. Tässä tulkinnassa on tunnetta ja ennen kaikkea karismaa.
YT: Sting on harvoin avautunut minulle. Cash saa sen kuulostamaan omalta tarinaltaan. Pelkistetty, mutta toimiva sovitus.
A: Cashin versio ei ollut ennestään tuttu, Stingin kyllä ja jopa Springsteenhän tätä on coveroinut. Tässä olisi voinut taustalla ehkä tapahtua hieman enemmänkin, tai olla jotain kompin tapaista. Sanat komeat
ja saavat Cashin laulamana entistä jykevämmän tehon. Alkuperäisessä se 9/8-tahtilaji poukkoilee mahtavasti, mutta tässä mennään tasaisempia latuja.
R. Mulle jopa liian yksinkertainen.
P: Cash pieksi Gordonia tässä kyllä sata nolla: "Tee sä niitä lallatuksia, niin minä sitten sovitan ne ISOIKSI hyvin minimalistisella tyylillä!"
T: 9,2
MT: 9,075
P: 8,45
YT: 8,85
R: 8,54
A: 8,75
Tasting-rating: 8,81/10
4. Coldplay – God Put a Smile upon Your Face (A Rush of Blood to the Head, 2002)
Tämä on sitten se neljäs sinkku. Kappaleella Coldplay halusi tehdä jotain nopeampaa. Samaan tyyliin kuin Muse. Tässäkin kappaleessa video antaa sävelille hyvän tuen ponnistaa. Kappaleessa on myös jonkinlaista pientä vaaran tunnetta, jota uusimmista Coldplay-tuotoksista on kriitikoiden mielestä puuttunut.
https://www.youtube.com/watch?v=qhIVgSoJVRc
YT: Kappaleen alku odotutti, että jotain on tulossa. Tämä on sellaista kultapeliä, jota pelaavalta tiimiltä haluan. Hyvää yhteensoittoa, pysyy kasassa ja nyt laulupuolikin stemmaa eikä falskaa.
A: Kitaroille plussat sekä soitannosta että soundista. Itselle vieläkään tämä A Rush of Blood to the Head-levy ei kolahda niin kuin jäsen T:lle, siitä eteenpäin ovat kovempia minun listoilla. Parempi kuin Shiver, ei niin kova kuin Scientist. Jostain syystä tänään taas vähän tökkii Chris Martinin laulu. Tässä on hyviä elementtejä koko bändin voimin ja melodiakin ihan pop. Akustisen kitaran sointukuvio on aika "british".
MT: En rupea sen enempää toistamaan itseäni, mutta joku tässä Coldplayssa vaan tökkii ja kolme biisiä samaa artistia on muutenkin liikaa.
T: Kappaleessahan melkein kaikki on hyvin, paitsi kertosäe ei ihan lähde. Mulle menis ilman sitäkin. Kitaraliidi aivan jumalaisen rosoisella soundilla riittäs ihan hyvin.
R: Vanha basisti arvostaa bassolineä kovasti. Kivan grungemainen fiilis. Eli loistava.
P: Minun korvaan tämä oli parempi mitä edelliset Coldplayt! Kertsistä olisin kyllä hiukan isomman tuottanut, fuzzia tai jotain... Bassolle menee minunkin äänet, joka on mielestä se kantava teema koko biisissä.
T: 9,55
MT: 6
P: 8,4
YT: 8,9
R: 9,89
A: 8,25
Tasting-rating: 8,81/10
3. Nick Cave & The Bad Seeds – Where the Wild Roses Grow (Murder Ballads, 1995)
Ilmestymisaikaan olin 15-vuotias teini, ja silti tämä iski. Tietysti se oli video, joka siinä ensin iski, mutta onhan sävellyskin oikein onnistunut. Naislaulut hoitaa toinen aussi Kylie Minogue, jota Cave on sanonut ajatelleensa kappaletta säveltäessään.
https://www.youtube.com/watch?v=lDpnjE1LUvE
R: Life is too short to spend with Cave. Hypin aina yli, kun tulee radiostakin. Cave sucks.
MT: Enemmin tätä kuin Coldplayta!!! Hahaha, the war is on!!!
A: Tämä oli mielessä kun levylistan näin, mutta jotenkin oletin ettei mahdu kymppisakkiin. Ensimmäisiä biisejä, joista muistan tunnelmasta jääneen muistijäljen. Tässä Caven ja Minoguen äänet täydentävät toisiaan äänikirjamaiseksi kokonaisuudeksi. Tarinankerrontabiisit oikein tehtynä toimii meikäläiselle ja jousista tällekin pikkuinen lisä arvosanaan.
YT: Kukapa ei Minoqueta ajattelisi. Vaikka tämä kappale olisi toiminut ihan vaan Nickin laulamana. Tunnelma vaihtelee näiden välillä.... Eli pidän Nickin tummemmasta tulikinnasta enemmän.
T: Nick Cave on semmonen, että tykkään siitä tyyppinä, mutta harvoin pääsen kappaleisiin sisään.
P: Koskahan Ville Valo ja Jenni Vartiainen tekee tästä version? Ei tämä nyt kyllä oikein lähtenyt! Liian tuttu ja turvallinen, alkoi heti ärsyttämään, kun kuulin alkusävelet. Mä oon Cavesta aina miettinyt, että onkohan se kusipää? Eihän se sitä varmasti ole, mutta sen huojuva soundi jotenkin huutaa sen vittumaista asennetta.
MT: Tässä on minulle juuri sitä tunnetta joka näistä wannabe-rocken roll coldplaysta tai bulletformyvalentinesta tai fivefingerdeathpunchista puuttuu. Toki kertsi ei ole täydellinen, mutta Nick on kasvanut meikälle isoksi artistiksi.
T: 9,63
MT: 8,99
P: 6,2
YT: 7,86
R: 4,55
A: 9
Tasting-rating: 7,71/10
2. Cream – Sunshine of Your Love (Disraeli Gears, 1967)
Tarinan mukaan Jack Bruce sai kappaleeseen idean käydessään Jimi Hendrixin keikalla. Itse hän asian kielsi, mutta toisaalta Jimi on kappaletta coveroinut. Kappale on eräänlainen metallimusiikin esimerkki, jolla aikansa superbändi Cream pääsi listoille monessa maassa.
https://www.youtube.com/watch?v=zt51rITH3EA
T: Kun oon noita Metallin olemus-juttuja tehnyt, niin näihin on jotenkin syttynyt näihin vanhoihinkin biiseihin. On tää aikamoinen bändi ollut silloin.
YT: Tuo Gingerin rumputyöskentely, on se vain niin ainutlaatuista. Tämä trio kyllä soi tässä kappaleessa niin räkäisen kauniisti. Mutta jos joku palanen ei ole kohdallaan, niin en tiedä mikä. Läppäsen soolokin ihan ok. Ja Jaskanin bassoillut kunnossa. Kun vein tämän levyn luokkabileisiin 1972, niin illan hitti.
MT: Tässä kun mennään aina tunnetilan mukaan, niin tässä ollaan kuitenkin vahvasti skenen ja genren alkulähteillä ja vaikka alun perin tätä biisiä en ole inhonnut, niin täytyy antaa pojot sille, että tuo hendrixmäinen tunnelma tuntuu niin luomulta ja teeskentelemättömältä. Pakko lyödä lisää eroa näihin wannabe-rockbändeihin.
A: Ei tämän nyt pitänyt tulla, vaan ykkösenä, koska niin veikkasin T:lle yksityisviestillä. Täydellinen riffi, kitaran ”woman tone” ja väärinpäin menevä rumpukomppi. Juuri sopiva annos höyryä seassa. En minä tästä oikeastaan muuttaisi mitään.
R: Aikamoinen kurko ollut miksaajana, että saanut noiden kitara-, basso-, ja rumpuraitojen päälle noin loistavan laulun liimattua.
P: Enpä tähankään sen enempää viitsi kommentoida, kun kaikki ovat melko samaa mieltä. Simppeliä ja groovea, jotenkin alkoi tehdä mieli kuunnella Panteraa!
T: 9,64
MT: 9,123
P: 9,7
YT: 8,84
R: 9,06
A: 9,8
Tasting-rating: 9,36/10
1. Coldplay – Politik (A Rush of Blood to the Head, 2002)
Coldplayn ensimmäinen albumi oli aika nössöä musiikkia. Siksi toisen levyn avausbiisi Politik oli hyvin raju poikkiviiva kaikelle, mitä oli aiemmin ollut. Periaatteessa kahteen sointuun perustuva, hakkaava kappale on erilainen rakkauslaulu, jota jouset uhmakkaasti sävyttävät. Taitaa olla muuten ensimmäinen kokonainen kappale, jonka olen akustisella ottanut haltuun.
https://www.youtube.com/watch?v=3DEuJrAOjkI
MT: Ei hemmetti, T…
T: Tässä vois joku elementti olla puristillekin, jos antaisi sille mahdollisuuden. Paino sanalla jos.
MT: Hahaha, äijä rupee oikein myymään. Emmä mikään niin puristi ole, pelkkä tuhnu. Nyt tiedä mikä tässä Coldplayssa eniten ärsyttää: se on tuo laulajan "mä-niin-kärsin-kun-tulkitsin-näitä-biisejä-teille" eli joku siinä tulkinnassa ärsyttää kovasti, nämä ovat näitä. Tein päätöksen ensimmäisellä tunnetilalla ja sitä on sen jälkeen vaikea muuttaa. Eli tuo falsettikohkaaminen ja weltschmerz eivät vaan edelleenkään avaudu mulle. Tuossa rytmisektiossa on toivoa, mutta nämä ovat niitä biisejä että yleensä radiossa vaihtuu kanava.
YT: Alun rapulajyskytys antoi odottaa enemmän, mutta tuo perusteema - melkoinen pannukakku. Ei voi sanoa flopiksi, koska jo Fosbury voitti sillä Olympiakultaa. Mutta ei vaan kulje. Ei ainakaan minun makuuni.
T: Olisko se mulla sitten se grunge tai joku perhanan aivopesulla päähän saatu Deicide ollut sellanen, että tykkään hyvin monotonisista jutuista sen kikkailuprogen sivussa. Mun mielestä tässä on hieno dynamiikka.
A: Kuten sanottua, tämä levy ei ihan lähde mutta Politik on sen parempaa osastoa. Melodiakulussa on mieleen jäävää ideaa, mutta meininki polkee vähän paikallaan. Kolmen minuutin kohdalla vilkaisin, että joko tämä loppuisi.
R: Oi, melkein yhtä hyvä kuin Kent tai Keane, ehkä jopa parempi.
P: Ehkä tässä ärsyttää sen laulujen aaltomaisuus. Bändin ollessa melkoisen simppelin kuuloinen niin laululla tehdään se nyanssi. Tässä biisissä liikutaan melkoisen äärirajoilla, että mennäänkö nuotin vierestä vai ei. Jotenkin tällasena minä laulut tässä näen. Vaikka ollaankin äärirajoillla oli biisi ihan ok. Minusta laulut oli erittäin taitavat!
T: Mä ymmärrän kyllä, että tuo Martinin laulu on se joka ei tunnu monesta hyvälle.
T: 9,82
MT: 6,2666
P: 7,3
YT: 7,3
R: 9,99
A: 8
Tasting-rating: 8,11/10
Raadin TOP-lista:
1. Johnny Cash – Hurt 9,48
2. Cream – Sunshine of Your Love 9,36
3. Johnny Cash – I Hung My Head 8,81
4. Coldplay – God Put a Smile on Your Face 8,50
5. Leonard Cohen – First We Take Manhattan 8,29
6. Coldplay – Politik 8,11
7. Coldplay – The Scientist 7,95
8. Coldplay – Shiver 7,88
9. Nick Cave & The Bad Seeds – Where The Wild Roses Grow 7,71
10. Calexico – Black Heart 7,50
Lista, jolta biisit on valittu:
Calexico - Feast of Wire
Can - Future Days
Can - Tago Mago
Captain Beefheart & His Magic Band - Safe as Milk
Captain Beefheart & His Magic Band - Trout Mask Replica
Carpenters - Close To You
Cheap Trick - At Budokan
Chemical Brothers - Exit Planet Dust
Chemical Brothers - Dig Your Own Hole
Chic - Risque
Chic - C'est Chic
Chicago - Chicago Transit Authority
Circle Jerks - Group Sex
Cocteau Twins - Treasure
Cocteau Twins - Heaven or Las Vegas
Coldcut - What's that Noise?
Coldplay - A Rush of Blood To The Head
Coldplay - Parachutes
Common - Like Water for Chocolate
Cornershop - When I Was Born For The 7th Time
Country Joe & The Fish - Electric Music For Body & Mind
Cowboy Junkies - The Trinity Session
Cream - Disraeli Gears
Creedence Clearwater Revival - Cosmo's Factory
Creedence Clearwater Revival - Bayou Country
Creedence Clearwater Revival - Green River
Crosby, Stills & Nash - Crosby, Stills & Nash
Crosby, Stills, Nash & Young - Deja Vu
Crowded House - Woodface
Cult - Electric
Culture Club - Karma Chameleon
Cure - Seventeen Seconds
Cypress Hill - Cypress Hill
David Crosby - If I Could Only Remember My Name
Elvis Costello - My Aim Is True
Elvis Costello - Brutal Youth
Elvis Costello & The Attractions - Armed Forces
Elvis Costello & the Attractions - Imperial Bedroom
Elvis Costello & The Attractions - Blood And Chocolate
Elvis Costello & The Attractions - This Year's Model
Eric Clapton - 461 Ocean Boulevard
Gene Clark - No Other
Gene Clark - White Light
John Cale - Paris 1919
John Coltrane - A Love Supreme
Johnny Cash - American IV: The Man Comes Around
Johnny Cash - At Folsom Prison
Johnny Cash - At San Quentin
Julian Cope - Peggy Suicide
Leonard Cohen - I'm Your Man
Leonard Cohen - Songs of Leonard Cohen
Leonard Cohen - Songs From a Room
Leonard Cohen - Songs of Love and Hate
Lloyd Cole & The Commotions - Rattlesnakes
Manu Chao - Clandestino
Mariah Carey - Butterfly
MJ Cole - Sincere
Neneh Cherry - Raw Like Sushi
Nick Cave & The Bad Seeds - Murder Ballads
Nick Cave & The Bad Seeds - The Boatman's Call
Nick Cave & The Bad Seeds - Henry's Dream
Nick Cave & The Bad Seeds - Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus
Ray Charles - The Genius of Ray Charles
Ray Charles - Modern Sound of Country and Western Music
Sam Cooke - Live at the Harlem Hall
Sheryl Crow - Tuesday Night Music Club
The Cardigans - The First Band in the Moon
The Cars - The Cars
The Charlatans - Tellin' Stories
The Clash - London Calling
The Clash - The Clash
The Coral - The Coral
The Cramps - Songs The Lord Taught Us
The Crickets - Chirping
The Crusaders - Street Life
The Cure - Disintegration
The Cure - Pornography
Tracy Chapman - Tracy Chapman
Willie Colón & Rubén Blades - Siembra
Tasting-osallistujat:
T – Ausculton jäsen T, illan isäntä, junamatkaaja.
A – Ausculton jäsen A, Lieksan rokkari, viidettä kertaa mukana.
MT - Ausculton jäsen MT, metallin suurkuluttaja toista kertaa maistelemassa.
P – Länkipohjan länkkäri viidettä kertaa analysoimassa.
YT – Oulun hiihtohirmu, ensi kertaa someilemassa.
R – Iki-grungettaja, ensi kertaa maistelureissulla.
10. Calexico – Black Heart (Feast of Wire, 2003)
Calexico on indie-bändi, josta usein kuulee, mutta ei tule kuunneltua. Koko Feast of Wire-albumi on sellainen piiloteltu salaisuus, jota ei oikein kätevästi ole missään. Sen läpi liukuu kuitenkin mystinen tunnelma, joka tulee parhaiten esiin tällä kappaleella.
https://www.youtube.com/watch?v=dZRzO-moBNs
T: Minusta on hienoja soundeja. Laulua lukuunottamatta tämä voisi olla jotain Neil Youngiakin. Se Buffalo Springfield oli aika samanlaista.
YT: Mystinen, savunmakuinen ja utuinen, mutta ei aivan saavuttanut kliimaksia.
MT: No siis koko päivän veivannut aika mustaa metallia niin aika kevyt, mutta onneksi saunassa kuunneltiin niin sanotusti pall cleanserina tuommoista Muska Babitzinia, Eveä ja Marjo Leinosta, niin kyllä tää tästä pikkuhiljaa alkaa avautua. Tuommoista tunnelmointia, semmoinen bändi kuin Live tuli mieleen.
A: Mielikuva Calexicosta oli kepeämpi, voi olla että sekoitan johonkin toiseen orkesteriin. Jouset oli soitannon paras puoli minusta. Pikkuisen liian tunkkainen minulle, mutta tunnelma oli kyllä mukavan utuinen.
P: Tietynlainen synkkyys tässä on, mutta tosiaan jäi hiukan kesken.
R: Calexico on hennon taiteellinen, minä en 7,55
T: 8,14
MT: 7,345
P: 6,79
YT: 8,2
R: 7,55
A: 7,0
Tasting-rating: 7,50/10
9. Coldplay – The Scientist (A Rush of Blood to the Head, 2002)
Nykyisin hyvin paljon mielipiteitä jakavan bändin toiselta albumilta kuullaan sen toinen single. Biisi on soitettu vanhalla, vähän epävireisellä pianolla. Kappaleen video on voittanut monia musiikkivideopalkintoja. Sanat kertovat laulajan mukaan tytöistä ja Dan Keelingistä, joka kiinnitti yhtyeen Parlophonelle.
https://www.youtube.com/watch?v=RB-RcX5DS5A
A: Tämä oli pitkään inhokki, mutta viime aikoina nostanut pojoja. Oli monta vuotta, että jo tämän laahustava tempo ärsytti. Sittemmin se ja esim. tuotantopuolikin peruspianoineen on alkanut toimia. ”Nobody said it was easy” on rivi, joka on jäänyt kummittelemaan kyllä aina. Ihan kirkkaimmista arvosanoista tämä jää puuttumaan siinä, että itselleni tuntuu kuin ihan isoin vaihde jäisi käyttämättä, vaikka periaatteessa sinne voisi loppupuolelle syöksyäkin.
T: Jos videota arvioitaisiin tämä olisi korkealla
YT: Video on video, mutta musa… Ei mitään uutta rock-maailmaan. Hellyttävästi laulettu, imelletty perunalaatikko.
MT: Jotenkin arvasin, että tätä on tulossa. Minulle tämä bändi ei oo koskaan lähtenyt, eikä se tehnyt sitä nytkään. Periaatteessa ymmärrän levymyynnin ja suosion, mutta minulle tässä on liikaa weltschmerzia ja semmoista tekotaiteellista tuskaa, jää minulle ontoksi.
A: Itsellekin Coldplay vaatii kyllä sopivan mielentilan. Ei sitä tule edes joka vuosi kuunneltua, mutta nyt viime viikkoina on parikin levyä tullut pyöräytettyä.
T: 8,3
MT: 6,5
P: 7,5
YT: 7,4
R: 8,76
A: 9,25
Tasting-rating: 7,95/10
8. Coldplay – Shiver (A Rush of Blood to the Head, 2002)
Legendaarisen albumin ensimmäinen single-julkaisu. Se on tehty jo pari vuotta ennen sen virallista julkaisua. Shiver on kirjoitettu päivänä, jolloin Martin luuli, ettei ikinä löydä oikeaa naista. Kirjoittaessa hän on sanonut miettineensä Natalie Imbrugliaa. Shiverissähän on hyvin paljon elementtejä Jeff Buckleyn Grace-albumilta. Muutenkin kappale on Coldplaylle aika räyhäkäs.
https://www.youtube.com/watch?v=u8XFFTWwSvY
MT: Tuttu, turvallinen, ennakoitu ja tunteeton. Ei tää vaan lähde mulle.
A: Ihan alkupään Coldplay ei sitten taas lähde vielä tänä päivänäkään. Bändisointi kyllä hellyttää, mutta vähän tasapaksuhkoksi jää.
T: Aika tavalliselta tämä nyt kuulostaa, mutta ei tämä niin tavallista ilmestymisen aikana ollut. Mulle tuolla on sellasia bändielementtejä, mitkä vaikuttavat. kanttiin iskevä rumpu, kitaraliidi, joka jatkuu muuttumattomana jne...
MT: Mun on pakko verrata sitä siihen hetkeen, kun sen nyt tänään kuulin ensimmäistä kertaa. Ei ole siis verrokkitoistoja etukäteen.
YT: Vieläkin mietteissäni. En juurikaan saanut otetta. Ehkä volyymit liian pienellä. Mutta naapurit pitää ottaa huomioon. En löytänyt sellaista rakenteellista koukkua, joka olisi sytyttänyt. Jotenkin vain läpisoitettu biisi.
T: 8,39
MT: 6,1
P: 8,3
YT: 7,6
R: 9,11
A: 7,75
Tasting-rating: 7,88/10
7. Johnny Cash – Hurt (American IV: The Man Comes Around, 2002)
Alun perin Nine Inch Nailsin kappale, josta Cashin versio teki vielä paljon suuremman. Videolla kuvataan Cashia vanhassa museotalossa, joka on monin osin ränsistynyt. Cashin terveys ei enää ollut kummoinen, ja hänen vaimonsa June Carter Cashkin videolla esiintyy. Alkuperäisestä sanoituksesta on korjattu rivi ”crown of shit” paremmin Cashille sopivaan muotoon. ”Crown of thorns” on viittaus miehen elintavoista huolimatta vahvaan kristinuskoon. Kappale toimii ilmankin, mutta videon kanssa se on vielä parempi.
https://www.youtube.com/watch?v=vt1Pwfnh5pc
R: Kai mä nyt osaan ton Hurtin ulkoa. Aivan mieletön tulkinta ja tunne.
T: Kyllä se on tuo piano ja Cashin ääni. "Puolittainen" karisma paistaa läpi.
YT: Mutta tämä on tyylikkäästi toteutettu Johnnya kunnioittaen. Johnny osaa ja taitaa tulkinnan, soundit kohdallaan.
MT: Tässähän on selkeesti kyse siitä, katsooko videota vai kuunteleeko biisiä. Nimittäin papparaisesta saa aina lisäpojoja. Mutta onhan se totta, kuten R totesi, että tulkinnassa on todellakin tunnetta ja
elämän tuomaan kokemusta ja pettymyksiä ja kolhuja, joka saa sen tuntumaan todellisemmalta.
A: Tässä on se maaginen tekijä, joka luo parhaisiin biiseihin ylimääräisen ulottuvuuden. Tämä menee sisuksiin sellaisella taialla, että harva menee. Olkoonkin cover, niin näin tämä kuuluu vetää. Ennen kuin olin kovinkaan perillä mistään Nine Inch Nailseista, niin tämä jo löytyi muistaakseni I Walk the Line-elokuvan innoittamana ja oli ensikuulemalta tatuoitu musiikinkuulijasieluun. Tälle on pakko antaa enemmän kuin Scientistille. Olipa mahtava jälleen kerran!
P: Onhan tämä kyllä aika kova! Mahtava tulkinta. Turhaan minä tähän mitään lisään.
T: 8,48
MT: 9,375
P: 9,86
YT: 9,41
R: 10
A: 9,75
Tasting-rating: 9,48/10
6. Leonard Cohen – First We Take Manhattan (I’m Your Man, 1988)
Moni mieltää kappaleen rakkauskappaleeksi. Näin tein itsekin, kunnes otin ja kAin sanat. Kappale kertoo myös Leonard Cohenin itsensä mukaan terrorismista. Cohen teki sen alkujaan Jennifer Warnerille, joka ehti sen äänittääkin ennen Leonardia. Alkuperäisellä versiolla muuten kitaroita soittaa SRV ja rumpuja Colaiuta.
https://www.youtube.com/watch?v=JTTC_fD598A
T: Mullahan on kosketinsoittajana jonkinlainen salainen mieltymys näihin kasari-kappaleisiin. Cohen on paria kappaletta lukuun ottamatta mulle aika outo, paitsi kuolemansa jälkeen tuli sitäkin tietty vähän kuunneltua enemmän.
YT: Olen myyty. Ei ehkä se Leonardin ykköskappale, mutta miehen kyky eläytyä, heittäytyä peliin koko sielullaan. Hän elää laulunsa ja laulunsa soi hänessä.
A: Ei ole Cohenin tavara ihan hallussa, mutta tämä on kyllä tuttu. Mainio sävy tunnelmassa ja Leonardin ääni sopii äänimaisemaan, kasarituotannosta saa aina pikkuisen plussan. Hyvä tagline tuo First We Take Manhattan. Duurilla käynnistyvää osaa (”I’d really like to live beside you, baby…”) ei välttämättä olisi tarvinnut minun mielestä olla. Sanoitus varmaan vaatisi useamman kuuntelukerran ja lähempää tarkastelua hahmottuakseen…
MT: No siis ei parasta Cohenia mulle, mutta ei voi olla tuntematta myötätuntoa poismenon johdosta ja onhan toi ääni kyllä karismaattinen ja massasta erottuva. Tuo taustan tsukutaka-tsukutaka ei ihan iske, mutta sanoma syvenee alkusanojen myötä.
R: Muakin hämää toi duuri-line ja nyt kun tämä kerran kertoo terrorismista, niin vielä enemmän. Muuten loistobassoääni.
P: Minulle ei Cohen oikein nyt iskenyt. En ole päässyt vielä tähän puhuttuun sanaan kiinni, enkä oikein tunnelmaan.
T: 8,57
MT: 8,567
P: 6,1
YT: 9,65
R: 8,88
A: 8
Tasting-rating: 8,29/10
5. Johnny Cash – I Hung My Head (American IV: The Man Comes Around, 2002)
Johnny Cash teki vuonna 2002 albumin, joka sisälsi muiden kuuluisien artistien kappaleita. Näiden onnistumisesta saa paljolti kiittää tuottaja Rick Rubinia, mutta toki myös Cashin ääntä. Alkuperäinen kappale on tietysti Stingin sävellys ja on siitä outo hittibiisi, että kulkee 9/8-rytmillä. Cashin versio on synkempi ja suorempi. Cashin ääni tuo siihen kuitenkin aika hienoa karismaa.
https://www.youtube.com/watch?v=0M53FcPoWtA
T: Tässä on lähes maailman parhaat sanat. Minusta ne toimivat tässä Cashin versiossa paremmin kuin Stingin iloisessa versiossa. Ja varmaan ainakin R voi allekirjoittaa nämä yksinkertaiset, mutta isot pianosoinnut. Ne toimivat aina, kun on hyvä piano.
MT: Kyllähän se nyt on vaan niin että Cash on kasvanut viime aikoina mun mittarissa artistiksi, joten olisin T:n sanojen mukaan voinut käydä katsomassa jopa Kerubissa. Tässä tulkinnassa on tunnetta ja ennen kaikkea karismaa.
YT: Sting on harvoin avautunut minulle. Cash saa sen kuulostamaan omalta tarinaltaan. Pelkistetty, mutta toimiva sovitus.
A: Cashin versio ei ollut ennestään tuttu, Stingin kyllä ja jopa Springsteenhän tätä on coveroinut. Tässä olisi voinut taustalla ehkä tapahtua hieman enemmänkin, tai olla jotain kompin tapaista. Sanat komeat
ja saavat Cashin laulamana entistä jykevämmän tehon. Alkuperäisessä se 9/8-tahtilaji poukkoilee mahtavasti, mutta tässä mennään tasaisempia latuja.
R. Mulle jopa liian yksinkertainen.
P: Cash pieksi Gordonia tässä kyllä sata nolla: "Tee sä niitä lallatuksia, niin minä sitten sovitan ne ISOIKSI hyvin minimalistisella tyylillä!"
T: 9,2
MT: 9,075
P: 8,45
YT: 8,85
R: 8,54
A: 8,75
Tasting-rating: 8,81/10
4. Coldplay – God Put a Smile upon Your Face (A Rush of Blood to the Head, 2002)
Tämä on sitten se neljäs sinkku. Kappaleella Coldplay halusi tehdä jotain nopeampaa. Samaan tyyliin kuin Muse. Tässäkin kappaleessa video antaa sävelille hyvän tuen ponnistaa. Kappaleessa on myös jonkinlaista pientä vaaran tunnetta, jota uusimmista Coldplay-tuotoksista on kriitikoiden mielestä puuttunut.
https://www.youtube.com/watch?v=qhIVgSoJVRc
YT: Kappaleen alku odotutti, että jotain on tulossa. Tämä on sellaista kultapeliä, jota pelaavalta tiimiltä haluan. Hyvää yhteensoittoa, pysyy kasassa ja nyt laulupuolikin stemmaa eikä falskaa.
A: Kitaroille plussat sekä soitannosta että soundista. Itselle vieläkään tämä A Rush of Blood to the Head-levy ei kolahda niin kuin jäsen T:lle, siitä eteenpäin ovat kovempia minun listoilla. Parempi kuin Shiver, ei niin kova kuin Scientist. Jostain syystä tänään taas vähän tökkii Chris Martinin laulu. Tässä on hyviä elementtejä koko bändin voimin ja melodiakin ihan pop. Akustisen kitaran sointukuvio on aika "british".
MT: En rupea sen enempää toistamaan itseäni, mutta joku tässä Coldplayssa vaan tökkii ja kolme biisiä samaa artistia on muutenkin liikaa.
T: Kappaleessahan melkein kaikki on hyvin, paitsi kertosäe ei ihan lähde. Mulle menis ilman sitäkin. Kitaraliidi aivan jumalaisen rosoisella soundilla riittäs ihan hyvin.
R: Vanha basisti arvostaa bassolineä kovasti. Kivan grungemainen fiilis. Eli loistava.
P: Minun korvaan tämä oli parempi mitä edelliset Coldplayt! Kertsistä olisin kyllä hiukan isomman tuottanut, fuzzia tai jotain... Bassolle menee minunkin äänet, joka on mielestä se kantava teema koko biisissä.
T: 9,55
MT: 6
P: 8,4
YT: 8,9
R: 9,89
A: 8,25
Tasting-rating: 8,81/10
3. Nick Cave & The Bad Seeds – Where the Wild Roses Grow (Murder Ballads, 1995)
Ilmestymisaikaan olin 15-vuotias teini, ja silti tämä iski. Tietysti se oli video, joka siinä ensin iski, mutta onhan sävellyskin oikein onnistunut. Naislaulut hoitaa toinen aussi Kylie Minogue, jota Cave on sanonut ajatelleensa kappaletta säveltäessään.
https://www.youtube.com/watch?v=lDpnjE1LUvE
R: Life is too short to spend with Cave. Hypin aina yli, kun tulee radiostakin. Cave sucks.
MT: Enemmin tätä kuin Coldplayta!!! Hahaha, the war is on!!!
A: Tämä oli mielessä kun levylistan näin, mutta jotenkin oletin ettei mahdu kymppisakkiin. Ensimmäisiä biisejä, joista muistan tunnelmasta jääneen muistijäljen. Tässä Caven ja Minoguen äänet täydentävät toisiaan äänikirjamaiseksi kokonaisuudeksi. Tarinankerrontabiisit oikein tehtynä toimii meikäläiselle ja jousista tällekin pikkuinen lisä arvosanaan.
YT: Kukapa ei Minoqueta ajattelisi. Vaikka tämä kappale olisi toiminut ihan vaan Nickin laulamana. Tunnelma vaihtelee näiden välillä.... Eli pidän Nickin tummemmasta tulikinnasta enemmän.
T: Nick Cave on semmonen, että tykkään siitä tyyppinä, mutta harvoin pääsen kappaleisiin sisään.
P: Koskahan Ville Valo ja Jenni Vartiainen tekee tästä version? Ei tämä nyt kyllä oikein lähtenyt! Liian tuttu ja turvallinen, alkoi heti ärsyttämään, kun kuulin alkusävelet. Mä oon Cavesta aina miettinyt, että onkohan se kusipää? Eihän se sitä varmasti ole, mutta sen huojuva soundi jotenkin huutaa sen vittumaista asennetta.
MT: Tässä on minulle juuri sitä tunnetta joka näistä wannabe-rocken roll coldplaysta tai bulletformyvalentinesta tai fivefingerdeathpunchista puuttuu. Toki kertsi ei ole täydellinen, mutta Nick on kasvanut meikälle isoksi artistiksi.
T: 9,63
MT: 8,99
P: 6,2
YT: 7,86
R: 4,55
A: 9
Tasting-rating: 7,71/10
2. Cream – Sunshine of Your Love (Disraeli Gears, 1967)
Tarinan mukaan Jack Bruce sai kappaleeseen idean käydessään Jimi Hendrixin keikalla. Itse hän asian kielsi, mutta toisaalta Jimi on kappaletta coveroinut. Kappale on eräänlainen metallimusiikin esimerkki, jolla aikansa superbändi Cream pääsi listoille monessa maassa.
https://www.youtube.com/watch?v=zt51rITH3EA
T: Kun oon noita Metallin olemus-juttuja tehnyt, niin näihin on jotenkin syttynyt näihin vanhoihinkin biiseihin. On tää aikamoinen bändi ollut silloin.
YT: Tuo Gingerin rumputyöskentely, on se vain niin ainutlaatuista. Tämä trio kyllä soi tässä kappaleessa niin räkäisen kauniisti. Mutta jos joku palanen ei ole kohdallaan, niin en tiedä mikä. Läppäsen soolokin ihan ok. Ja Jaskanin bassoillut kunnossa. Kun vein tämän levyn luokkabileisiin 1972, niin illan hitti.
MT: Tässä kun mennään aina tunnetilan mukaan, niin tässä ollaan kuitenkin vahvasti skenen ja genren alkulähteillä ja vaikka alun perin tätä biisiä en ole inhonnut, niin täytyy antaa pojot sille, että tuo hendrixmäinen tunnelma tuntuu niin luomulta ja teeskentelemättömältä. Pakko lyödä lisää eroa näihin wannabe-rockbändeihin.
A: Ei tämän nyt pitänyt tulla, vaan ykkösenä, koska niin veikkasin T:lle yksityisviestillä. Täydellinen riffi, kitaran ”woman tone” ja väärinpäin menevä rumpukomppi. Juuri sopiva annos höyryä seassa. En minä tästä oikeastaan muuttaisi mitään.
R: Aikamoinen kurko ollut miksaajana, että saanut noiden kitara-, basso-, ja rumpuraitojen päälle noin loistavan laulun liimattua.
P: Enpä tähankään sen enempää viitsi kommentoida, kun kaikki ovat melko samaa mieltä. Simppeliä ja groovea, jotenkin alkoi tehdä mieli kuunnella Panteraa!
T: 9,64
MT: 9,123
P: 9,7
YT: 8,84
R: 9,06
A: 9,8
Tasting-rating: 9,36/10
1. Coldplay – Politik (A Rush of Blood to the Head, 2002)
Coldplayn ensimmäinen albumi oli aika nössöä musiikkia. Siksi toisen levyn avausbiisi Politik oli hyvin raju poikkiviiva kaikelle, mitä oli aiemmin ollut. Periaatteessa kahteen sointuun perustuva, hakkaava kappale on erilainen rakkauslaulu, jota jouset uhmakkaasti sävyttävät. Taitaa olla muuten ensimmäinen kokonainen kappale, jonka olen akustisella ottanut haltuun.
https://www.youtube.com/watch?v=3DEuJrAOjkI
MT: Ei hemmetti, T…
T: Tässä vois joku elementti olla puristillekin, jos antaisi sille mahdollisuuden. Paino sanalla jos.
MT: Hahaha, äijä rupee oikein myymään. Emmä mikään niin puristi ole, pelkkä tuhnu. Nyt tiedä mikä tässä Coldplayssa eniten ärsyttää: se on tuo laulajan "mä-niin-kärsin-kun-tulkitsin-näitä-biisejä-teille" eli joku siinä tulkinnassa ärsyttää kovasti, nämä ovat näitä. Tein päätöksen ensimmäisellä tunnetilalla ja sitä on sen jälkeen vaikea muuttaa. Eli tuo falsettikohkaaminen ja weltschmerz eivät vaan edelleenkään avaudu mulle. Tuossa rytmisektiossa on toivoa, mutta nämä ovat niitä biisejä että yleensä radiossa vaihtuu kanava.
YT: Alun rapulajyskytys antoi odottaa enemmän, mutta tuo perusteema - melkoinen pannukakku. Ei voi sanoa flopiksi, koska jo Fosbury voitti sillä Olympiakultaa. Mutta ei vaan kulje. Ei ainakaan minun makuuni.
T: Olisko se mulla sitten se grunge tai joku perhanan aivopesulla päähän saatu Deicide ollut sellanen, että tykkään hyvin monotonisista jutuista sen kikkailuprogen sivussa. Mun mielestä tässä on hieno dynamiikka.
A: Kuten sanottua, tämä levy ei ihan lähde mutta Politik on sen parempaa osastoa. Melodiakulussa on mieleen jäävää ideaa, mutta meininki polkee vähän paikallaan. Kolmen minuutin kohdalla vilkaisin, että joko tämä loppuisi.
R: Oi, melkein yhtä hyvä kuin Kent tai Keane, ehkä jopa parempi.
P: Ehkä tässä ärsyttää sen laulujen aaltomaisuus. Bändin ollessa melkoisen simppelin kuuloinen niin laululla tehdään se nyanssi. Tässä biisissä liikutaan melkoisen äärirajoilla, että mennäänkö nuotin vierestä vai ei. Jotenkin tällasena minä laulut tässä näen. Vaikka ollaankin äärirajoillla oli biisi ihan ok. Minusta laulut oli erittäin taitavat!
T: Mä ymmärrän kyllä, että tuo Martinin laulu on se joka ei tunnu monesta hyvälle.
T: 9,82
MT: 6,2666
P: 7,3
YT: 7,3
R: 9,99
A: 8
Tasting-rating: 8,11/10
Raadin TOP-lista:
1. Johnny Cash – Hurt 9,48
2. Cream – Sunshine of Your Love 9,36
3. Johnny Cash – I Hung My Head 8,81
4. Coldplay – God Put a Smile on Your Face 8,50
5. Leonard Cohen – First We Take Manhattan 8,29
6. Coldplay – Politik 8,11
7. Coldplay – The Scientist 7,95
8. Coldplay – Shiver 7,88
9. Nick Cave & The Bad Seeds – Where The Wild Roses Grow 7,71
10. Calexico – Black Heart 7,50
maanantai 3. huhtikuuta 2017
Metallimusiikin olemus – 30. Maailman ensimmäinen platinaa myynyt albumi
IRON BUTTERFLY - IN-A-GADDA-DA-VIDA (1968)
Moni on varmasti selaillut joskus maailman eniten myyneitä albumeita. Iso osa on tuttuja nimiä, mutta muutamia oudompiakin vastaan tulee. Esimerkiksi Iron Butterflyn In-A-Gadda-Da-Vida (1968).
Oudosta nimestään huolimatta albumi on myynyt noin 30 miljoonaa kappaletta. Sen suosiosta kertoo aika paljon myös se, että se oli US Billboardin listalla 144 viikkoa. Se on tavallaan myös kautta aikain ensimmäinen platinalevyllä palkittu albumi. Oikeasti tämä titteli on Eagles-yhtyeellä, joka tosin sai sen kokoelma-albumilla.
Yhtye oli Kaliforniasta lähtöisin ja sen historiaan kuuluvat monet miehistövaihdokset, joista iso osa on tapahtunut kuolemantapausten johdosta. Bändin pää-äänenkäyttäjänä toimi tällä albumilla Doug Ingle, joka naputteli laulun ohessa myös urkujensa koskettimistoa. In-A-Gadda-Da-Vida, joka sai nimensä pikkupäissään lausutusta In The Garden of Eden-kappaleesta, on kuuluisa oikeastaan vain nimikkokappaleensa takia. Se on noin 17 minuuttia pitkä, ja sillä kuullaan sellaisetkin hevielementit kuin pitkät rumpu- ja kitarasoolot keskellä kappaletta. Menestys tuli kuitenkin kolmen minuutin mittaan lyhennetyllä radioversiolla. Kappaleessa on aika selkeä Sunshine of Your Love-sävy, mutta riffi on raskaampi.
Muuten albumi sisältää urkukikkailua The Doorsin tapaan. Laulu on aika pulskeaa, vaikka siitä voi löytää Elviksenkin sävyjä. Taustalauluissa on taitavia stemmoja ja harmonioita.
Metallikytkennät ovat oikeastaan parin kappaleen varassa. Jo mainittu In-A-Gadda-Da-Vida ja Are You Happy näistä parhaina esimerkkeinä. Metalliksi laulajan ääni on melkoisen pehmeä, mutta saa tästä sellaista aikansa Ghost-viritelmää, kun oikein ponnistaa mielikuvituksensa äärirajoille. Tekoraskasta poppia.
Laitetaan esimerkkikappaleeksi kärsivällisyyttä vaativa nimibiisi.
https://www.youtube.com/watch?v=UIVe-rZBcm4
https://open.spotify.com/album/4L1Qw49gKwFuQwQovBxsKI
Kuva: NME.com
Moni on varmasti selaillut joskus maailman eniten myyneitä albumeita. Iso osa on tuttuja nimiä, mutta muutamia oudompiakin vastaan tulee. Esimerkiksi Iron Butterflyn In-A-Gadda-Da-Vida (1968).
Oudosta nimestään huolimatta albumi on myynyt noin 30 miljoonaa kappaletta. Sen suosiosta kertoo aika paljon myös se, että se oli US Billboardin listalla 144 viikkoa. Se on tavallaan myös kautta aikain ensimmäinen platinalevyllä palkittu albumi. Oikeasti tämä titteli on Eagles-yhtyeellä, joka tosin sai sen kokoelma-albumilla.
Yhtye oli Kaliforniasta lähtöisin ja sen historiaan kuuluvat monet miehistövaihdokset, joista iso osa on tapahtunut kuolemantapausten johdosta. Bändin pää-äänenkäyttäjänä toimi tällä albumilla Doug Ingle, joka naputteli laulun ohessa myös urkujensa koskettimistoa. In-A-Gadda-Da-Vida, joka sai nimensä pikkupäissään lausutusta In The Garden of Eden-kappaleesta, on kuuluisa oikeastaan vain nimikkokappaleensa takia. Se on noin 17 minuuttia pitkä, ja sillä kuullaan sellaisetkin hevielementit kuin pitkät rumpu- ja kitarasoolot keskellä kappaletta. Menestys tuli kuitenkin kolmen minuutin mittaan lyhennetyllä radioversiolla. Kappaleessa on aika selkeä Sunshine of Your Love-sävy, mutta riffi on raskaampi.
Muuten albumi sisältää urkukikkailua The Doorsin tapaan. Laulu on aika pulskeaa, vaikka siitä voi löytää Elviksenkin sävyjä. Taustalauluissa on taitavia stemmoja ja harmonioita.
Metallikytkennät ovat oikeastaan parin kappaleen varassa. Jo mainittu In-A-Gadda-Da-Vida ja Are You Happy näistä parhaina esimerkkeinä. Metalliksi laulajan ääni on melkoisen pehmeä, mutta saa tästä sellaista aikansa Ghost-viritelmää, kun oikein ponnistaa mielikuvituksensa äärirajoille. Tekoraskasta poppia.
Laitetaan esimerkkikappaleeksi kärsivällisyyttä vaativa nimibiisi.
https://www.youtube.com/watch?v=UIVe-rZBcm4
https://open.spotify.com/album/4L1Qw49gKwFuQwQovBxsKI
Kuva: NME.com
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)