”Tarvinneeko nämä tekstejä?
Jamie Cullum - Let It Snow
Various Artists - O Holy Night
Frank Sinatra - White Christmas
Hanoi Rocks - Dead by X-mas
Juice Leskinen Slam - Me käymme joulun viettohon”
A
”Erja Lyytinen, Veeti Kallio, Erika Wikman - Joulun Unelma: Erja oli Oulussa 16.12 ja onhan hän vaan Artisti.
Darlene Love - Christmas (Baby Come Home): Soi komeasti mononakin, kun on ollut tuottaja asialla (Phil Spector).
Trio Töykeät - En etsi valtaa, loistoa: Ja viulu soi (Pekka Kuusisto).
Bob Dylan - Must Be Santa: Kuin Hamboa ruotsalaisittain
Brian Setzer - Boogie Woogie Santa Clause: Onneksi on näinkin swengaavia pukkeja suomalaista mollijoulua raikastamaan.
Clarence Clemons - The Christmas Song: Hyvää Joulua - nauttikaa ystävät”
A
”Leevi and the Leavings – Jouluaattona kännissä: Laittaisin tähän mieluummin Jossain on kai vielä joulun, mutta sitä ei Spotifyssa ole. Leevi oli toinen kasetti, jonka sain joululahjaksi.
Juice Leskinen Slam – Joulu Yksin: Jaan tämän joka joulu.
Eppu Normaali – Arkussa vainaan: Eppu Normaalin Repullinen hittejä oli viides kasetti, minkä sain joululahjaksi.
Roy Orbison – She´s a Mystery to me: Roy Orbison oli kolmas kasetti, minkä sain lahjaksi. Se oli kopio ja toisella puolella oli Kirkaa, mutta sekin oli ihan hyvä.
Topi Sorsakoski & Agents: Varjojen Yö: Joka joulu päädymme lopulta kuuntelemaan Topia.
Devin Townsend – Tiny tears: Tämä on minulle SE joululevy.
Ark – Just A Little: Annoin tämän levyn joskus pikkuveljelle lahjaksi. Hyvä muisto tämäkin.
Type O Negative – Wolf Moon (Including Zoanthropic Paranoia): Tämän levyn tunnelma on synkkyyden lisäksi, jotenkin synkkä myös.
Nat King Cole – O Holy Night: Tämä se soi lapsuudessa aina jouluisin. Onhan siinä ääni melkoinen.”
T
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=HgcDOqyZTk6e-t3mrA4x6w[/embed]
lauantai 22. joulukuuta 2018
tiistai 18. joulukuuta 2018
Metallimusiikin olemus – 53. Keulakuva naamiaisissa
Genesis – Foxtrot (1972)
Genesiksen perustivat laulaja Peter Gabriel ja kiippari Anthony Banks vuonna 1967. Aluksi bändin oli tarkoitus olla yhteisö, joka vain sävelsi musiikkia muille. Lopulta sen oli kuitenkin pakko alkaa esittämään tuotoksiaan itse.
Peter Gabriel oli alun perin hyvin teatraalinen hahmo ja tämä on näkynyt koko miehen uran ajan hänen lavaolemuksessa. Tästä ja ajan hengestä johtuen kappaleista tahtoi tulla pitkiä ja mahtipontisia. Pitää muistaa, että Foxtrotilla esiintyi yhtyeen klassikkokokoonpanona pidetty viisikko. Näillä hahmoilla on väkisin saattanut tulla aika eeppistä materiaalia.
Gabriel laulussa oli lumoava esiintyjä. Kitaran kanssa taiteili Steve Hackett ja koskettimissa Tony Banks, jonka albumi-introa pidetään yleisesti yhtenä hienoimmista. Rytmiryhmän muodostivat basisti Mike Ruhterford ja rumpali Phil Collins. Phil Collins on muuten yksi niistä kolmesta artistista, joka on onnistunut myymään yli 100 miljoonaa albumia sekä bändin jäsenenä, että sooloartistina.
Foxtrot oli kohtuullisen suosittu, muttei jättimenestys. Vuonna 1972 progressiivista rockia oli paljon tarjolla. Foxtrot nousi Englannissa listasijalle 12. Singleillä ei ollut mainittavaa myyntiä. Albumi kuitenkin nosti bändin tunnetuksi. Suurin menestyksen tae olivat Gabrielin mystiset sanoitukset. Esimerkiksi Get ’Em Out by Fridayssa kerrotaan ihmisten geneettisestä muuntamisesta pienikokoisemmiksi, jolloin heitä mahtuisi rakennuksiin tuplamäärä. Ja tämä on varmasti helpoimmasta päästä tajuttavaksi.
Metallia levyltä on vaikea hakea, mutta soittotaidon puolelta ja eeppisistä sekä kunnianhimoisista rakenteista se helposti tulee. Hackettin kitarasoundi on melko rupuinen, mutta albumin kokonaissointi on tasapainossa. Progea tämä on ihan siinä mallissa, missä itse ”progejättien musiikin” ymmärrän. Varsinkin Collins on progerumpalina juuri sellainen, kuin kuuluukin.
Soittajat ovat timanttisia. Ilman Genesistä tuskin olisi Dream Theateria ja Rushiakaan.
Kyllä Watcher of the Skies on progestandardina tähän laitettava.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=-ESurU9HouY[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/1P9AuGH530Oy9JEW5XVuxo?si=Ah3ootRcR3yrP1wKL4_3qA[/embed]
Genesiksen perustivat laulaja Peter Gabriel ja kiippari Anthony Banks vuonna 1967. Aluksi bändin oli tarkoitus olla yhteisö, joka vain sävelsi musiikkia muille. Lopulta sen oli kuitenkin pakko alkaa esittämään tuotoksiaan itse.
Peter Gabriel oli alun perin hyvin teatraalinen hahmo ja tämä on näkynyt koko miehen uran ajan hänen lavaolemuksessa. Tästä ja ajan hengestä johtuen kappaleista tahtoi tulla pitkiä ja mahtipontisia. Pitää muistaa, että Foxtrotilla esiintyi yhtyeen klassikkokokoonpanona pidetty viisikko. Näillä hahmoilla on väkisin saattanut tulla aika eeppistä materiaalia.
Gabriel laulussa oli lumoava esiintyjä. Kitaran kanssa taiteili Steve Hackett ja koskettimissa Tony Banks, jonka albumi-introa pidetään yleisesti yhtenä hienoimmista. Rytmiryhmän muodostivat basisti Mike Ruhterford ja rumpali Phil Collins. Phil Collins on muuten yksi niistä kolmesta artistista, joka on onnistunut myymään yli 100 miljoonaa albumia sekä bändin jäsenenä, että sooloartistina.
Foxtrot oli kohtuullisen suosittu, muttei jättimenestys. Vuonna 1972 progressiivista rockia oli paljon tarjolla. Foxtrot nousi Englannissa listasijalle 12. Singleillä ei ollut mainittavaa myyntiä. Albumi kuitenkin nosti bändin tunnetuksi. Suurin menestyksen tae olivat Gabrielin mystiset sanoitukset. Esimerkiksi Get ’Em Out by Fridayssa kerrotaan ihmisten geneettisestä muuntamisesta pienikokoisemmiksi, jolloin heitä mahtuisi rakennuksiin tuplamäärä. Ja tämä on varmasti helpoimmasta päästä tajuttavaksi.
Metallia levyltä on vaikea hakea, mutta soittotaidon puolelta ja eeppisistä sekä kunnianhimoisista rakenteista se helposti tulee. Hackettin kitarasoundi on melko rupuinen, mutta albumin kokonaissointi on tasapainossa. Progea tämä on ihan siinä mallissa, missä itse ”progejättien musiikin” ymmärrän. Varsinkin Collins on progerumpalina juuri sellainen, kuin kuuluukin.
Soittajat ovat timanttisia. Ilman Genesistä tuskin olisi Dream Theateria ja Rushiakaan.
Kyllä Watcher of the Skies on progestandardina tähän laitettava.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=-ESurU9HouY[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/1P9AuGH530Oy9JEW5XVuxo?si=Ah3ootRcR3yrP1wKL4_3qA[/embed]
perjantai 14. joulukuuta 2018
Ausculto - Viikon Aivoradio 50/2018
”Jason Becker - Valley of Fire: Tätä kappaletta työstäessä on studiossa ollut ahdasta, mutta kokkien määrästä huolimatta soppa on maukasta kimppakitarointia.
Patti Scialfa - Come Tomorrow: Patti on ollut mukana mm. Rolling Stonesien ja Southside Johnnyn & Dukesien levyillä sekä tietysti puolisonsa Bruce Springsteenin. Mutta hän on julkaissut myös kolme sooloalbumia 1993-2007.
Steve Hackett - Under the Eye of the Sun: Lapin kaamoksessa ei juuri aurinko näy, mutta sinne jouluksi tieni vie. Siellä Hackettin aurinkosilmä riittää vallan mainiosti tunnelmaa täyttämään.
Laura Nyro - Sophia: Löysin Lauran musiikin 1968 tastingin myötä. Jo hänen vuokseen se kannatti tehdä. Kappale on Lauran albumilta Mother’s Spiritual, jonka julkaisusta tulee tammikuussa 35-vuotta.
Sex Pistols - Anarchy in The U.K: Brexit vai ei? Osuiko Marraskuussa 1976 Sex Pistols brittiläisyyden ytimeen?
America - Ventura Highway: Ystävälleni Juhalle, joka vietti merkkipäiväänsä Venturan seuduilla.
Wings - Band on The Run: Sir Paul & Co.”
Yyte
”Mournful Congregation - The Book Of Kings: 33min hitautta liian kiireisen elämän tasapainoksi”
Spinebrain
”Blue Öyster Cult - (Don’t Fear) The Reaper: Viikolla tuli kuunneltua paljon klassikoita. Tätä ei ollut aikoihin tullut kuultua loppuun asti, ja olipa hyvä.
Kansas - Dust in the Wind: Väliosan jouset, ah...
Lynyrd Skynyrd - Free Bird: Tämäkin kolisi pitkästä aikaa. Mikähän tästä mahtaisi olla paras osa?
Lana del Rey - Venice Bitch: Lana syöksyi suoraan tämän vuoden top 10-biisilistalle. Kahdeksan ja puolen minuutin kestolla saa heti pisteet, ja muukin sisältö toimii.
Antony Parviainen - Sylvian joululaulu: Ensimmäinen joululaulu jakoon tälle vuodelle. Onhan se Raskasta joulua kuulunut alusta asti joululevyihin.”
A
”Timo Kämäräinen – John´s Suitcase: Timo ”räpeltää” kitaraa.
E-Type – Angels Crying: Tässä ollaan Mietaan nuorisoseuralla aika lailla väsyneinä ja kylmissään, mutta silti vähissä vaatteissa.
The Residents – Voodoo Doll: Tarantinomaista musiikkia jonnekin Monkey Islandin tunnelmiin.
Antero Lindgren – World Gone Mad: Maantiemusiikkia vakuuttavalla äänellä. Jonnekin Hankasalmen ja Pieksämäen välille, kun alijäähtynyttä vettä vihmoo tuulilasiin.
Stig Dogg feat. Vesta – Korkeilla käytävillä: Stig Doggissa on jotain huvittavaa. Tyhmä mies ei varmasti ole. Tämän kappaleen kuitenkin kruunaa Vesta ja hänen mieletön äänensä.
Gluecifer – Reversed: Rähinärokkia. Täysin väärästä ilmanalasta näihin joulun hetkiin.
ZZ Top – La Grange: Oi, jospa saisin nähdä tämän erään paikallisen trubaduurin esittämänä. Hattu ja partakin hältä taitaa löytyä.
Riverside – Cybernetic Pillow: Surumielistä progea Puolan maalta.
Rihanna – Kiss It Better: Tyttären soittolistalta bongailtu. Aivan hyvä. On voinut olla ennenkin täällä.
Anssi Tikanmäki – Balladi elokuvasta Klaani: Melkoinen sävellys. Tässä on jotain suomalaista joululaulua. Niin synkkä, että katse alkaa etsiä tukevampia kattohirsiä.”
T
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=rWwFtuW1ScqSoeDesa-nzw[/embed]
Patti Scialfa - Come Tomorrow: Patti on ollut mukana mm. Rolling Stonesien ja Southside Johnnyn & Dukesien levyillä sekä tietysti puolisonsa Bruce Springsteenin. Mutta hän on julkaissut myös kolme sooloalbumia 1993-2007.
Steve Hackett - Under the Eye of the Sun: Lapin kaamoksessa ei juuri aurinko näy, mutta sinne jouluksi tieni vie. Siellä Hackettin aurinkosilmä riittää vallan mainiosti tunnelmaa täyttämään.
Laura Nyro - Sophia: Löysin Lauran musiikin 1968 tastingin myötä. Jo hänen vuokseen se kannatti tehdä. Kappale on Lauran albumilta Mother’s Spiritual, jonka julkaisusta tulee tammikuussa 35-vuotta.
Sex Pistols - Anarchy in The U.K: Brexit vai ei? Osuiko Marraskuussa 1976 Sex Pistols brittiläisyyden ytimeen?
America - Ventura Highway: Ystävälleni Juhalle, joka vietti merkkipäiväänsä Venturan seuduilla.
Wings - Band on The Run: Sir Paul & Co.”
Yyte
”Mournful Congregation - The Book Of Kings: 33min hitautta liian kiireisen elämän tasapainoksi”
Spinebrain
”Blue Öyster Cult - (Don’t Fear) The Reaper: Viikolla tuli kuunneltua paljon klassikoita. Tätä ei ollut aikoihin tullut kuultua loppuun asti, ja olipa hyvä.
Kansas - Dust in the Wind: Väliosan jouset, ah...
Lynyrd Skynyrd - Free Bird: Tämäkin kolisi pitkästä aikaa. Mikähän tästä mahtaisi olla paras osa?
Lana del Rey - Venice Bitch: Lana syöksyi suoraan tämän vuoden top 10-biisilistalle. Kahdeksan ja puolen minuutin kestolla saa heti pisteet, ja muukin sisältö toimii.
Antony Parviainen - Sylvian joululaulu: Ensimmäinen joululaulu jakoon tälle vuodelle. Onhan se Raskasta joulua kuulunut alusta asti joululevyihin.”
A
”Timo Kämäräinen – John´s Suitcase: Timo ”räpeltää” kitaraa.
E-Type – Angels Crying: Tässä ollaan Mietaan nuorisoseuralla aika lailla väsyneinä ja kylmissään, mutta silti vähissä vaatteissa.
The Residents – Voodoo Doll: Tarantinomaista musiikkia jonnekin Monkey Islandin tunnelmiin.
Antero Lindgren – World Gone Mad: Maantiemusiikkia vakuuttavalla äänellä. Jonnekin Hankasalmen ja Pieksämäen välille, kun alijäähtynyttä vettä vihmoo tuulilasiin.
Stig Dogg feat. Vesta – Korkeilla käytävillä: Stig Doggissa on jotain huvittavaa. Tyhmä mies ei varmasti ole. Tämän kappaleen kuitenkin kruunaa Vesta ja hänen mieletön äänensä.
Gluecifer – Reversed: Rähinärokkia. Täysin väärästä ilmanalasta näihin joulun hetkiin.
ZZ Top – La Grange: Oi, jospa saisin nähdä tämän erään paikallisen trubaduurin esittämänä. Hattu ja partakin hältä taitaa löytyä.
Riverside – Cybernetic Pillow: Surumielistä progea Puolan maalta.
Rihanna – Kiss It Better: Tyttären soittolistalta bongailtu. Aivan hyvä. On voinut olla ennenkin täällä.
Anssi Tikanmäki – Balladi elokuvasta Klaani: Melkoinen sävellys. Tässä on jotain suomalaista joululaulua. Niin synkkä, että katse alkaa etsiä tukevampia kattohirsiä.”
T
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=rWwFtuW1ScqSoeDesa-nzw[/embed]
torstai 13. joulukuuta 2018
Toomion TOP200-biisit: 171. Midlake - Acts of Man
Surullinen ja luomu. Siinä pääpiirteittäin Midlaken musiikki The Courage of Others (2010) -albumilla. Ja perhana, että se tenhoaa tietyissä sää- ja mielentiloissa.
Acts of Man on albumin paras kappale. Se tippuu ja valuu päälle kuin vesi peltikaton räystäältä. Ei se iloinen ole, mutta kaunis se on.
Olen sit mieltä, että sanoitus kertoo ihmisen tuhovoimasta maan päällä. Voi se kertoa paljon muustakin, mutta minulle siinä on ilmastonmuutosta hyvin paljon.
Joku tällainen pimeä talven alku. Loskainen tie. Voi olla helvetisti pakkastakin. Mutta pimeä on oltava.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=fEIdxj1mSmU[/embed]
[embed class="is-loading"]https://open.spotify.com/track/6WXuNUMmCaZx2k70FRx1xq?si=m-qJnnujTyG-G7nlrMfiVA[/embed]
Acts of Man on albumin paras kappale. Se tippuu ja valuu päälle kuin vesi peltikaton räystäältä. Ei se iloinen ole, mutta kaunis se on.
Olen sit mieltä, että sanoitus kertoo ihmisen tuhovoimasta maan päällä. Voi se kertoa paljon muustakin, mutta minulle siinä on ilmastonmuutosta hyvin paljon.
Joku tällainen pimeä talven alku. Loskainen tie. Voi olla helvetisti pakkastakin. Mutta pimeä on oltava.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=fEIdxj1mSmU[/embed]
[embed class="is-loading"]https://open.spotify.com/track/6WXuNUMmCaZx2k70FRx1xq?si=m-qJnnujTyG-G7nlrMfiVA[/embed]
lauantai 8. joulukuuta 2018
Viikon Aivoradio 49/2018
"Mark Ronson feat. Miley Cyrus - Nothing Breaks Like a Heart: Viikon tuore nosto. Yllättävän ok. Ronson meinaa olla kultanäppi.
U2 - With or Without You: Ajelumusiikkia, osa 1.
Emma Salokoski Ensemble - Veden alla: Ajelumusiikkia, osa 2. Aina unohtuu miten hyvä tämäkin on.
Causes - Teach Me How to Dance with You: Kitarakuvio tuli vastaan Youtube-videossa. Biisi meinaa livetä hömpäksi, mutta em. kitaroinnilla saa paikkansa soittolistalla.
The Offspring - Bad Habit: Loppuun vähän vanhaa kunnon Offspringiä, ettei mene ihan nössöilyksi."
-A
Carita Holmström - Shore: Kun on opiskellut pianon soittoa jo 8 vuotiaana Sibeliusakatemissa, lienee saanut hyvän pohjakoulutuksen. Taidolla tehtyä tyylikästä musiikkia.
Ulf Lundell - Snön faller och vid med den: Täll hetkellä kun tätä kirjoitan (4.12) oli runsaan lumisateen päivä. Kappale on vuodelta 1978 ja taustoja laulaa Agnetha Fältskog.
The City - Lady: Tämänkin yhtyeen jäsenenä oli taitava pianisti ja sävelkynäilijä. Carole Kingin perustama yhtye julkaisi yhden albumin, Now That Everything’s Been Said, vuonna 1968.
Jasmin Tabatabai - La Le Lu : Jäljet päättyvät Berliiniin sunnuntaisin - Mina Amiri on tekee myös musiikkia.
Larkin Poe - Sometimes: Atlantalaissiskosten Megan ja Rebecca Lovellin albumi Venom & Faith on juurevaa bluesia.
Blues Section - Kauan kuljen: merkitty Spotifyssa yhtyeen nimiin, mutta käytänössä orkesteri soitti taustoja tällä Ronnie Österbergin singlellä.
-Yyte
Enslaved - E: viime vuoden kärkialbumeita. Metsän ja talventuoksuista menoa.
-T
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=4Us8hcW6RBexXBmqoyWyAQ[/embed]
U2 - With or Without You: Ajelumusiikkia, osa 1.
Emma Salokoski Ensemble - Veden alla: Ajelumusiikkia, osa 2. Aina unohtuu miten hyvä tämäkin on.
Causes - Teach Me How to Dance with You: Kitarakuvio tuli vastaan Youtube-videossa. Biisi meinaa livetä hömpäksi, mutta em. kitaroinnilla saa paikkansa soittolistalla.
The Offspring - Bad Habit: Loppuun vähän vanhaa kunnon Offspringiä, ettei mene ihan nössöilyksi."
-A
Carita Holmström - Shore: Kun on opiskellut pianon soittoa jo 8 vuotiaana Sibeliusakatemissa, lienee saanut hyvän pohjakoulutuksen. Taidolla tehtyä tyylikästä musiikkia.
Ulf Lundell - Snön faller och vid med den: Täll hetkellä kun tätä kirjoitan (4.12) oli runsaan lumisateen päivä. Kappale on vuodelta 1978 ja taustoja laulaa Agnetha Fältskog.
The City - Lady: Tämänkin yhtyeen jäsenenä oli taitava pianisti ja sävelkynäilijä. Carole Kingin perustama yhtye julkaisi yhden albumin, Now That Everything’s Been Said, vuonna 1968.
Jasmin Tabatabai - La Le Lu : Jäljet päättyvät Berliiniin sunnuntaisin - Mina Amiri on tekee myös musiikkia.
Larkin Poe - Sometimes: Atlantalaissiskosten Megan ja Rebecca Lovellin albumi Venom & Faith on juurevaa bluesia.
Blues Section - Kauan kuljen: merkitty Spotifyssa yhtyeen nimiin, mutta käytänössä orkesteri soitti taustoja tällä Ronnie Österbergin singlellä.
-Yyte
Enslaved - E: viime vuoden kärkialbumeita. Metsän ja talventuoksuista menoa.
-T
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=4Us8hcW6RBexXBmqoyWyAQ[/embed]
tiistai 4. joulukuuta 2018
Toomion TOP200-biisit: 172. Circle - Vaellus
Circlen livenä nähneet tietävät mistä on kyse. Räjähdysherkästä hulluudesta, suorastaan kaistapäisyydestä. Silti siinä on se kuuuisa punainen viiva, vaikka se ei kuljekaan suoraan, vaan kiemurtelee itään ja länteen, välillä ylös, välilla alas. Eteenpäin se kuitenkin rullaa.
Rättö & Lehtisalo on se kaksikko, joiden kautta löysin tieni Circlen maailmaan. Erittäin outo sanoitusmaailma sopii Circlen musiikkiin, sillä Rätön hyvin omaperäinen laulusoundi muuntaa sanat joksikin vieraaksi kieleksi, ettei varsinainen teksti edes muodostu niin tärkeäksi elementiksi.
Bändihän on myös levyllä petomaisen kova soittamaan. Vaelluksessa vetoaa yksinkertainen, mutta tarttuva progeriffittely. Voi helposti nähdä Mika Rätön polkevan jalkaa bändin liukuessa toisteiseen, jopa stonermaiseen haahuiluun. Kappale on Rautatie-albumilta (2010) ja junamatka tästä mieleen tuleekin.
Istukaa junaan, luurit korviin, katsokaa vähän ennen Parikkalaa järvenselälle päin ja nauttikaa!
Ja kun pääsette perille, katsokaa Mika Rätön haastattelu Arto Nybergin ohjelmasta jonkun vuoden takaa.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=RCwOyCTIU30[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/6Ml7O1FgAfct2e1rEarobr?si=sg9RwN1SQLWHEJPyLeDjnA[/embed]
Rättö & Lehtisalo on se kaksikko, joiden kautta löysin tieni Circlen maailmaan. Erittäin outo sanoitusmaailma sopii Circlen musiikkiin, sillä Rätön hyvin omaperäinen laulusoundi muuntaa sanat joksikin vieraaksi kieleksi, ettei varsinainen teksti edes muodostu niin tärkeäksi elementiksi.
Bändihän on myös levyllä petomaisen kova soittamaan. Vaelluksessa vetoaa yksinkertainen, mutta tarttuva progeriffittely. Voi helposti nähdä Mika Rätön polkevan jalkaa bändin liukuessa toisteiseen, jopa stonermaiseen haahuiluun. Kappale on Rautatie-albumilta (2010) ja junamatka tästä mieleen tuleekin.
Istukaa junaan, luurit korviin, katsokaa vähän ennen Parikkalaa järvenselälle päin ja nauttikaa!
Ja kun pääsette perille, katsokaa Mika Rätön haastattelu Arto Nybergin ohjelmasta jonkun vuoden takaa.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=RCwOyCTIU30[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/6Ml7O1FgAfct2e1rEarobr?si=sg9RwN1SQLWHEJPyLeDjnA[/embed]
perjantai 30. marraskuuta 2018
Ausculto - Viikon Aivoradio 48/2018
Viikko 48/2018 - albumiradio
"Satan - Life Sentence: Vahingossa tuli vastaan. Nimestä huolimatta vankkaa hevimetallia. Paluu muistoissa lukion viimeisille vuosille."
T
"Blues Section - Blues Section: Albumi on yhtyeen ainoa varsinainen studioalbumi, joka julkaistiin vuonna 1967. Ajankohtaansa nähden yllättävänkin kansainvälistä musiikkia tältä Wigwamin edeltäjältä, jonka kokoonpanossa olivat Jim Pembroke, Ronnie Österberg, Måns Grundström, Eero Koivistoinen, Pekka Sarmanto ja Hasse Walli. Levyn tuottivat Atte Blom ja Otto Donner, joka on myös vierailevana muusikkona (piano & huilu)"
Yyte
"Nelecc - The Stars: Atmobläkyä Keniasta. Cowaa gamaa."
Spinebrain
"Pelle Miljoona Oy - Anna soihtusi palaa EP: "Vanhojen jäärien yllättävän vahva paluu. Ei se soiton tarkkuus vaan se, miten siistiä on soittaa bändissä. Yhdessä enemmän kuin osiensa summa."
A
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=cgCPDNY_TtuOfi4IugoksA[/embed]
"Satan - Life Sentence: Vahingossa tuli vastaan. Nimestä huolimatta vankkaa hevimetallia. Paluu muistoissa lukion viimeisille vuosille."
T
"Blues Section - Blues Section: Albumi on yhtyeen ainoa varsinainen studioalbumi, joka julkaistiin vuonna 1967. Ajankohtaansa nähden yllättävänkin kansainvälistä musiikkia tältä Wigwamin edeltäjältä, jonka kokoonpanossa olivat Jim Pembroke, Ronnie Österberg, Måns Grundström, Eero Koivistoinen, Pekka Sarmanto ja Hasse Walli. Levyn tuottivat Atte Blom ja Otto Donner, joka on myös vierailevana muusikkona (piano & huilu)"
Yyte
"Nelecc - The Stars: Atmobläkyä Keniasta. Cowaa gamaa."
Spinebrain
"Pelle Miljoona Oy - Anna soihtusi palaa EP: "Vanhojen jäärien yllättävän vahva paluu. Ei se soiton tarkkuus vaan se, miten siistiä on soittaa bändissä. Yhdessä enemmän kuin osiensa summa."
A
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=cgCPDNY_TtuOfi4IugoksA[/embed]
maanantai 26. marraskuuta 2018
Toomion TOP200-biisit: 173. AC/DC - T.N.T.
Armeijan jälkeen muuttelin serkkupojan kamppeita kohti Hervantaa. Jostain syystä muuttomusiikiksi valikoitui AC/DC.
Bändi on jo toistamiseen listalla. Eikä ennakkoasetelmissa järjestys pitänyt olla tämä. Mutta on se vain.
Kappale julkaistiin vuonna 1975 ja 1976. Miksi näin? No siksi, että albumi ilmestyi nimellä T.N.T. Australiassa ja vasta seuraavana vuonna maailmanlaajuisesti albumilla High Voltage.
Yksinkertainen kappalerakenne ja bändin aina niin pelkistetty ilmaisu kyllä vetoaa. Sanat ovat uhkaavat rock-sanat. Oikeasti eivät kerro oikein mitään, mutta kyllä tälläkin pääsi listalle, jonka kappaleita ei suositeltu soitettavan WTC-terrori-iskujen aikoihin.
Kyllä tämä soi leppoisasti kesäisellä Hämeenkadulla.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=JJfT0n5zvZg[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/7LRMbd3LEoV5wZJvXT1Lwb?si=wsVDTPWlT4iqLJ-LsCGpdw[/embed]
Bändi on jo toistamiseen listalla. Eikä ennakkoasetelmissa järjestys pitänyt olla tämä. Mutta on se vain.
Kappale julkaistiin vuonna 1975 ja 1976. Miksi näin? No siksi, että albumi ilmestyi nimellä T.N.T. Australiassa ja vasta seuraavana vuonna maailmanlaajuisesti albumilla High Voltage.
Yksinkertainen kappalerakenne ja bändin aina niin pelkistetty ilmaisu kyllä vetoaa. Sanat ovat uhkaavat rock-sanat. Oikeasti eivät kerro oikein mitään, mutta kyllä tälläkin pääsi listalle, jonka kappaleita ei suositeltu soitettavan WTC-terrori-iskujen aikoihin.
Kyllä tämä soi leppoisasti kesäisellä Hämeenkadulla.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=JJfT0n5zvZg[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/7LRMbd3LEoV5wZJvXT1Lwb?si=wsVDTPWlT4iqLJ-LsCGpdw[/embed]
perjantai 23. marraskuuta 2018
Ausulto - Viikon Aivoradio 47/2018
”Greni – Dream and Drive: Yllättävä löytö Viikon suosituksista.
Arcturus – The Arcturian Sign: Hämmentävää mäiskettä Norjasta. Vie takaisin Imatran Sm-maastoihin.
The National – Fake Empire: Yleensä tämänkaltainen musiikki ei maistu, mutta nyt pystyi nielemään.
Popeda – Kersantti Karoliina: Onhan tässä hyvä tunnelma. Vain Popeda pystyy tekemään tämän näin.
Jeff Beck – Love is Blue (L’Amour est Blue): Tuttu biisi Agentsilta. Aika komea ja mahtipontinen loppu.
MONO – After You Comes the Flood: Tällaista post-metalliahan tämä on.
Jack Butler – Apocalypse Clocks: Alkaa kuin pari muuta tutumpaa biisiä, mutta on jotain ihan muuta.
Grand Funk Railroad – Black Licorice: On vuodelle 1973 räväkkää menemistä.
Kimi Kärki – Beyond Distance: Tämä oli pari vuotta sitten aika hyväkin kappale.
Anathema – Barriers: Jatketaan Anathema-linjaa.”
T
”Cordovas - I'm the One Who Needs You Tonight: Ei kuulosta tämän vuoden musiikilta, vaikka sitä onkin.
Júníus Meyvant - High Alert: 2018-musiikkia tämäkin. Mukava groove.
Sam Lewis - Loversity: Samat sanat kuin edelliseen.
Lady Gaga - Always Remember Us This Way: "A Star Is Born" tuli käytyä jo joitain viikkoja sitten katsomassa elokuvateatterissa. Taaskaan ei musiikkielokuvan biisit jääneet paikan päällä mieleen, mutta nyt kun soundtrackia kuuntelee, niin onhan siellä osumiakin. Gaga on aika kova parissa kappaleessa.
Laura Nyro - Eli's Comin': Tämän viikon Ausculto-tastingin jokeri.”
A
“Roxy Music - Do The Strand: Bryan Ferry orkesteineen mukaan lukien mm. Andy Mackay foneineen sekä Brian Eno syntikoineen.
Tomas Ledin - Ljuvliga minnen: viisi vuotta sitten Tomas muisteli lapsuuskesiään isovanhempiensa luona Ruotsin Korkealla Rannikolla, joka nykyään on yksi maailman perintökohteista.
Jussi Hakulinen – Vieraskirja: Kuulostaa ihan laululta. Jussi hallitsee melodisen herkkyyden.
Tuomo - Make Me: Prättälä ja piano.
Virtanen - Elektroninen xtaasi: Ei veltompaa.
Ted Ström - Perrong Nr. 5: Ruotsalaisen lauluntekijän ja kuvataiteilijan hienolta vuoden 1984 Ger Mig Liv -albumilta. Mukana mm. Ulf Ådåker (trumpetti).
The Beatles - Happiness is A Warm Gun: Valkoinen Tupla julkaistiin 22.11.1968.”
Yyte
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=rMeFXiXYS3SdFvDlO1WwFA[/embed]
Arcturus – The Arcturian Sign: Hämmentävää mäiskettä Norjasta. Vie takaisin Imatran Sm-maastoihin.
The National – Fake Empire: Yleensä tämänkaltainen musiikki ei maistu, mutta nyt pystyi nielemään.
Popeda – Kersantti Karoliina: Onhan tässä hyvä tunnelma. Vain Popeda pystyy tekemään tämän näin.
Jeff Beck – Love is Blue (L’Amour est Blue): Tuttu biisi Agentsilta. Aika komea ja mahtipontinen loppu.
MONO – After You Comes the Flood: Tällaista post-metalliahan tämä on.
Jack Butler – Apocalypse Clocks: Alkaa kuin pari muuta tutumpaa biisiä, mutta on jotain ihan muuta.
Grand Funk Railroad – Black Licorice: On vuodelle 1973 räväkkää menemistä.
Kimi Kärki – Beyond Distance: Tämä oli pari vuotta sitten aika hyväkin kappale.
Anathema – Barriers: Jatketaan Anathema-linjaa.”
T
”Cordovas - I'm the One Who Needs You Tonight: Ei kuulosta tämän vuoden musiikilta, vaikka sitä onkin.
Júníus Meyvant - High Alert: 2018-musiikkia tämäkin. Mukava groove.
Sam Lewis - Loversity: Samat sanat kuin edelliseen.
Lady Gaga - Always Remember Us This Way: "A Star Is Born" tuli käytyä jo joitain viikkoja sitten katsomassa elokuvateatterissa. Taaskaan ei musiikkielokuvan biisit jääneet paikan päällä mieleen, mutta nyt kun soundtrackia kuuntelee, niin onhan siellä osumiakin. Gaga on aika kova parissa kappaleessa.
Laura Nyro - Eli's Comin': Tämän viikon Ausculto-tastingin jokeri.”
A
“Roxy Music - Do The Strand: Bryan Ferry orkesteineen mukaan lukien mm. Andy Mackay foneineen sekä Brian Eno syntikoineen.
Tomas Ledin - Ljuvliga minnen: viisi vuotta sitten Tomas muisteli lapsuuskesiään isovanhempiensa luona Ruotsin Korkealla Rannikolla, joka nykyään on yksi maailman perintökohteista.
Jussi Hakulinen – Vieraskirja: Kuulostaa ihan laululta. Jussi hallitsee melodisen herkkyyden.
Tuomo - Make Me: Prättälä ja piano.
Virtanen - Elektroninen xtaasi: Ei veltompaa.
Ted Ström - Perrong Nr. 5: Ruotsalaisen lauluntekijän ja kuvataiteilijan hienolta vuoden 1984 Ger Mig Liv -albumilta. Mukana mm. Ulf Ådåker (trumpetti).
The Beatles - Happiness is A Warm Gun: Valkoinen Tupla julkaistiin 22.11.1968.”
Yyte
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=rMeFXiXYS3SdFvDlO1WwFA[/embed]
keskiviikko 21. marraskuuta 2018
Ausculton Musa-Tasting XIII - Groove
Ausculton Musa-Tasting XIII oli vierailijan kynästä ja teemana groove.
OSALLISTUJAT
R: Illan isäntä.
T: Ausculton jäsen T
A: Ausculton jäsen A
Y: Ausculton jäsen Yyte
R: Ensimmäinen isännöinti Ausculton Musatastingissa. Viime tippaan piti sitten jättää valmistelut, mutta valmista tuli. Hankalaa oli mahduttaa kymmeneen biisiin grooven olemusta. Varsinkin, kun lupasin, että osallistujat saavat esittää omia toiveita ja otan niitä sitten vielä mukaan. Hain tuolla toiveiden pyytämisellä hieman sitä, mitä kukin groovella käsittää. Mikä musa on groovaavaa?
Wikipedia kertoo grooven olevan musiikissa tunne eteenpäin vievästä tai keinuvasta rytmistä, joka tuppaa olemaan toistuvaa kuviota, jota kutoo orkesterin rytmiryhmä (useimmiten rumpali ja basisti) (väljä suomennos). Itse kullakin lienee ihan oma groovekorva eli yhden mielestä hyvinkin groovaava biisi voi toisen mielestä olla laahaava jne. Kymmenen biisiä on tulossa illan mittaan ja olisiko pisteytykseen sen verran ohjetta, että itse biisille annetaan arvio, mutta sitten grooven puutteesta rokotetaan ja hyvästä groovesta laitetaan vähän plussaa.
Pyydän anteeksi, että suurin osa biiseistä ei mahdu ihan radiosoittomittaan. Pisimmät jätin kyllä jo suosiolla pois.
1.Tower of Power - What Is Hip? (Tower of Power, 1973)
Funk tullee varsin monelle mieleen, kun puhutaan groovemusasta. T.O.P.:n repertuaarista oli pieni vaikeus tehdä valinta tähän, kun tarjolla on Soul With A Capital 'S' ja Diggin' On James Brown -tyyppisiä zibaleita tarjolla. Vaikka allekirjoittaneelle ehdottomasti suurin osa T.O.P. biiseistä on amerikan lässyä hapatusta, niin on ne muutaman hyvän biisin onnistuneet pykäämään. Basisti Francis "Rocco" Prestian työskentely on kuuntelemisen arvoista.
[embed]https://open.spotify.com/track/62v4o0RTpCCoTL8GjFhycg?si=VHO6JmpwRwKxS83jf0UOOw[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=90S1t1Mu6dI[/embed]
T: Pidän tästä bassonjurnutuksesta kyllä todella paljon. Laulu ei niinkään säväytä. Groove on hyvin usein (ei aina) basistin ja rumpalin yhteispeliä. Hienoa dynamiikkaa on lopun rumpujen soiton voimakkuudeen lisäämisessä. On tuo varmasti kiva lopettaa livenä.
A: Jurnutus on hyvä sana. Tästä orkesterista tulee hyvä mieli ja on ensimmäisiä mieleen tulevia, kun puhutaan ”groovesta”. En ehkä itse olisi tätä biisiä valinnut ensimmäisenä. Rumpuosasto mielestäni bassopuolta parempi tässä rytmisektiossa.
R: Samoilla linjoilla T:n kanssa. Laulusuoritukset ovat olleet aina TOP:n heikkous. Lantioni antaa tälle kyllä kovasti groovepisteitä. Torvisektiostahan tämä poppoo on tietty myös tuttu ja terävästi tuuttaukset lähtivätkin. Mukavaa aksentointia.
Y: 50-vuotias bändi, johon olen tutustunut pääasiassa muiden tuotannon yhteydessä, mutta kyllä tämä albumi löytyy hyllystäni. Komppaan T:tä, basso on kuin kosiva sammakko, kurnutusta ja jurnutusta sen positiivisessa merkityksessä. Otti kappaleen omakseen. Funky meininki.
Raadin arvio:
T: 7,26
Y: 7,82
A: 7,70
R: 8,00
2.Booker T. & The M.G.’s – Green Onions (Green Onions, 1962)
Old School instrumentaaligroovesta olisi voinut esimerkkejä ottaa myös The Metersiltä, mutta tällä erää mennään (toivottavasti ei liian) tutulla Green Onionsilla by Booker T. & the M.G.'s.
[embed]https://open.spotify.com/track/4fQMGlCawbTkH9yPPZ49kP?si=2Ylhtn9cSxK_HGvYCqh3BA[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=_bpS-cOBK6Q[/embed]
Y: Uskokaa tai älkää, mutta tästä tulee mieleen Blues Brothers-leffan lisäksi Lumilinna. Eli se suomalainen 60-luvun VEK-pläjäys, joka voitti Montreux:n hopeisen ruusun. Teema oli samankaltaista instruetenemistä. Mutta tämä vihreät omenat, takuuvarmaa klassikko, mutta ei oikein minua enää sytytä.
T: Tämähän on jo kerran tastingissa ollut. Tästä tulee mieleen ne vanhat Batmanit aina. Mulle tämä on enemmän legendaarinen kuin hemmetin hyvä.
R: Tämä sentään mahtui siihen radiosoittomittaan. Pikkasen olisin vaihtelua kaivannut biisiin. Nyt nytkytteli menemään aika tasapaksusti. 60-lukua ja sen kuulee.
A: En ole vielä osannut kyllästyä tähän. Jotenkin vastustamaton ja keinahtelee sopivasti edeten jossain mystisessä tunnelmassa.
Raadin arvio:
T: 6,94
Y: 6,80
A: 8,10
R: 6,80
3.The Prodigy - Breathe (The Fat of the Land, 1997)
Mielestäni vahvalle Drum'n'Bass -vaikutteelle pohjautuva biisi. Drum'n'Bass ei juuri muuta ole kuin Groovea. 90-lukua, joka minulta on hieman kateissa musan suhteen. Tämä on kyllä MTV:ltä jäänyt mieleen.
[embed]https://open.spotify.com/track/5oPUBUzrAnwvlmMzl1VW7Y?si=gtbmHWjeT9qoFe4Sj767ag[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=rmHDhAohJlQ[/embed]
T: "riktopesso kamplei my neipoutessia!", kuten tuota laulettiin teininä. Prodigy on ikisuosikki. Kuka muu tekee näin pahaa elektromusiikkia ja nimenomaan tuo komppi tuolla sytyttää. Sillehän pystyy pahuutta rakentamaan. Omassa kosketinsoittelussa on aina pieni osa Prodigya ja nimenomaan noita liukuvia soundeja.
R: Tässähän oli paljon samoja elementtejä kuin ekassa biisissä; bassojurnutus ja noin neljän minsan kohdalla pudotetaan melko nollille. TOPpiin verrattuna tässähän oli ASENNETTA vokaaleissa ja muutenkin.
Y: 90-luku ja MTV ovat ne minulle vierainta aluetta. Enkä oikein tästäkään otetta saanut, rytkettä on ja räimettäkin, mutta mulle liian paljon irrallista kamaa ja tuo ns. laulu...
T: Tämä on mulle sitä "stairwaytoheavenia". Eihän tämä tavallaan ole hyvä, mutta siihen aikaan tämä oli paras. Mainitaan, kuten aina, että minullahan oli ruotsin kirjoituksissa tuollainen kampaus kuin Flyntilla tällä videolla. Ruotsinope kysyi, että "oletko tullut hulluksi?".
A: Juuri tällä viikolla kuuntelin uudenkin Prodigyn. Tämä on vähän sellaista musiikkia meikäläiselle, että vaatisi erittäin sopivan mielentilan tai jonkin lisäkkeen (videon, elokuvakohtauksen tjsp...) että iskeytyisi kunnolla. Muuten sellaista taustamusiikkia.
Raadin arvio:
T: 8,21
Y: 6,45
A: 6,90
R: 7,90
4.Bob Marley & The Wailers (Exodus, 1977)
Mitäpä olisi groove-iltamat ilman reggaeta. Bob Marley; kiistaton kingi tällä arealla. Valitettavasti tämäkin herra poistui keskuudestamme turhan varhain. Reggae ja funk on mielestäni sukua toisilleen. Molemmissa pyritään hypnoottiseen rytmiin ja transsitilaan.
[embed]https://open.spotify.com/track/79SljFSvQIPwEb6usNQ3v2?si=tDb_GxcLRw6-BvAA1uIXRQ[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=nv584jRwh0s[/embed]
R: Kun musiikiin rytmistä puhutaan, niin ovatko ”groove” ja ”syke” synonyymeja? Nimittäin mielestäni, jos aiemmissa oli groove, niin tässä oli syke. Meni niskaan ja sai nyökyttelemään mukana jopa yllättävässä määrin. Tässä toteutuu tuo Wikipedian grooven määritelmä: eteenpäin kuljettavaa rytmipatternia toistetaan.
Y: Marleyn esiin nostamiseen tarvittiin Claptonia, mutta sitten mies kyllä pärjäsi ihan omillaan. Ja mitä tähän genreen tulee… Niin kyllähän se on Bob ja Wailers, joka on eniten kuunneltavaa materiaalia. Reggaen kuivahkosta peruskompista huolimatta bändi sai soitollaan siihen elämän sykettä.
T: Reggae on mulle vaikea. Mutta jos sitä pitää kuunnella, niin kyllä se Marleyta on. Jostain syystä kuunneltiin tätä rumpalimme kanssa silloin pahimmassa bändivaiheessa. Mikä lie silloin päässä vikana? Reggaen peruselementti on myös se "junnaus", josta tykkään esim. stonerissa. Onhan tässäKIN rumpali ja basisti sen grooven kannalta ihan kivijalkahommissa.
A: Tämä oli tässä hetkessä yllättävän hyvä.
R: Monesti tulee laitettua joku reggaeradio soimaan, kun ei erityisesti halua paneutua siihen musaan, mutta haluaa letkeän fiiliksen.
Raadin arvio:
T: 7,02
Y: 7,68
A: 7,40
R: 7,30
5.James Brown - Give It Up or Turnit a Loose (Ain’t it funky, 1969)
James Brownia ei voi sivuuttaa, kun puhutaan groovesta. Miehen 70-luvun bändi The J.B.'s piti sisällään myös omillaan nimeä tehneitä nimiä, kuten Bootsy Collins (bs) ja Maceo Parker (sax). Tämän kokoonpanon kanssa on tehty mm. Get Up (I Feel Like Being a) Sex Machine. Tällä kertaa ehkä hieman tuntemattomampi biisi.
[embed]https://open.spotify.com/track/0uyhg7GSPeAZD3xdJ0YLVs?si=Ce7sjX84SLyMkN746EafYA[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=921kqkHOHDo[/embed]
Y: Nämä Jamesin kappaleet ovat taustasoitannaltaan aivan kymppejä ja livenä varmasti hulvaton esiintyjä, mutta levytettynä juuri tuo vokalisointi pudottaa minun suomaani pojopottia.
R: Tuliko kelleen muulle mieleen, että tässä oli elementtejä jostain toisesta biisistä? Toimii kyllä illan teemassa varsin mainiosti, mutta jää hieman mietityttämään, että oliko tuossa biisi vai jami.
T: Kun joku kertoo, että soittaa bassoa ja alkaa soittamaan jotain tällaista, niin voi kyllä muun instrumentin soittajana olla aika huoleti. Oli tässä ehkä hivenen oman biisin plagiointia havaittavissa. James Brownin kanssa pitäs olla aika päissään, että se musiikkina uppoasi. Ilmiönä kyllä. Just silleen kakstequilaaliiannopeasti-kunnossa voisi livenä lähteä.
A: No niin. Jossain musiikkijulkaisussa luki, että Brownin taustabändi soitti niin tiukasti yhteen, että keikalla biisin tempo saattoi kiihtyä 5 BPM eikä sitä soinnissa varsinaisesti huomannut. Tässä oli mainio poljento. Oli kyllä sellainen jamin henki.
Raadin arvio:
T: 7,02
Y: 7,32
A: 7,90
R: 7,99
6.Gov’t Mule – Bad Little Doggie (The Deepest End, 2003)
Tämä kvartetti on kiertänyt tahkoa sen verran, että yhteissoitto toimii. Tämän tastingin ainoa livepätkä. Usein käy niin, että livenä tempot hieman karkaavat ja biisit kyllä edelleen kulkevat ja jengillä on hyvä meininki, mutta se biisin alkuperäinen groove voi siinä matkalla jäädä jalkoihin. Tässä ei onneksi niin käy. Gov't Mulella tätä matskua riittäisi, vaikka useammankin groovetastingin aineiksi.
[embed]https://open.spotify.com/track/7Cs2f6WI9r7ErNNLrSjS9h?si=eWdJtLCQQhqYHt1trmIy_g[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=IXJK00r6a-s[/embed]
T: Astuin pyöräkorjaamoon ensimmäistä kertaa vuonna 2002. Korjaajamentorini, 5 vuotta vanhempi Mikko, kuunteli tätä stereoista. Olin aika myyty heti. Oli jo jonnekin Ruotsiin keikallekin liput joskus, mutta onnekseni jouduin jalan leikkaukseen silloin. Koko tuo DVD on groove-kamaa. Huom. Haynes soittaa ilman plekua.
Y: Soitanta on kyllä kaikenkattavaa joustavaa äänimattoa. Ei puisevaa eikä liian raskasta, mutta silti jotain pientä lisänyanssia olisin kaivannut. Laulupuoli ei tätä ihan kärjessä maaliin kantanut.
R: Aika pienillä jutuilla saadaan kiinnostavuus aikaiseksi. Minulle tuossa oli olennaista säkeistön joka toisen tahdin virvelinisku keulille. Sillä sai sen sykkeen aikaiseksi. Ja livemeininkiä on aina mukava kuunnella. Murakka kitarasoundi.
A: Tämä orkesteri tulee silloin tällöin vastaan. Soundit tässä oli parasta. En enää muista, että miten biisi oikeastaan meni. Vähän sellaista muodotonta. Kitara murea ja rummut jämäkät. Jalat olisi millä juosta, mutta tyytyy konttaamaan.
R: Tuo Warren Haynesin lauluääni voi toki hieman häritä, jos tuon tyyppisestä äänestä ei tykkää.
Raadin arvio:
T: 9,08
Y: 8,23
A: 7,00
R: 8,30
The Crusadersin suurin hitti taitaa olla Street Life, jonka luokittelisin tuonne hyvin lähelle discomusaa. The Vocal albumilta löytyvä Joe Cockerin vokaloima kappale funkkaa mukavasti ja ehkäpä herran laulutyyli auttaa siinä, ettei se tuonne Street Lifen kategoriaan niin helposti putoa.
[embed]https://open.spotify.com/track/4xIvI6HMBQH9EW24fsre4P?si=GQ4sDFi1Qi6g2SshY_fQng[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=4L1co9Jbq98[/embed]
A: Tämä on sitä groovea, mitä tältä tastingilta odotin, ei niinkään edellä mainittua ”jurnutusta” basso-osastolla vaan enemmänkin släppiin päin kallistuvaa. Siellähän oli maukas sähköpianosoolokin.
T: Olipa "kasipuoli" soolot tässä… Cockerin ääni on kyllä hyvä. Siitä ei pääse mihinkään. Grooveen tosiaan kuuluu tuo tehonlasku tuonne "kuolemankierroksen" tuntumaan eli kolmannelle neljännekselle. Näytetäänkö sillä, että ”oottakaahan, miten me tästä palataan tempoon”.
Y: Orkesteri aloitti Jazz Crusadersina 1961, mutta kääntyi funkimpaan suuntaan 70-luvulla ja Jazz tippui kuvioista ja nimestä. Tämä oli alunperin Standing Tall -albumilla 1981 ja veti myös tanssilavan täyteen Ålidhemin krogen Krogenissa. Soittotaitojaan ei herrojen Sample, Felder ja Hooper tarvitse hävetä. Eikä Joen lauluaan.
R: Hyvä, että tässä oli noita instrumentaaliosioita (jotka siis poikkesivat tuosta peruslätkytyksestä). Pelkkä säkeistöosasto hieman puudutti.
Raadin arvio:
T: 7,18
Y: 8,54
A: 8,00
R: 7,80
8.John Scofield – A Go Go (A Go Go, 1998)
Tässä kaksi suosikkiani yhdistivät voimansa. John Scofieldin tunnistettava, hyvin artikuloiva kitarointi yhdistyy Medeski, Martin & Woodin persoonalliseen urkujatsiin. Jos MMW ei ole vielä tuttu, niin suosittelen tutustumaan. Billy Martinin (dr) ja Chris Woodin (bs) työskentely saa ainakin allekirjoittaneen jalan lähes poikkeuksetta naputtamaan rytmiä. Illan teemaan sopivaa materiaalia löytyy MMW:n levyiltä runsaasti. Jos tällainen musa kiinnostaa, niin suosittelen YouTubesta löytyvää livepätkää vuodelta Estival Jazz Lugano 2007 (https://www.youtube.com/watch?v=0KeYU8xG-ek)
[embed]https://open.spotify.com/track/4bcyZfaAWCN5SwJgYToxkN?si=VCCADTmqRI6IzPOb8X3u7A[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=1WPGdjZr8PI[/embed]
R: Tämä istuu aika oivasti tähän vuorokauden aikaan. Pirskatin hyvällä maulla ja tyylillä tehty kappale - instrumenttien maukasta keskustelua.
T: On kyllä miellyttävää musiikkia tällä Scofieldillä. Björninen tulee mieleen. Olen tämän albumin kuunnellut aiemminkin. Tämä on sellainen perunamuusi ja kunnon lihapullat. Ei mitään ihmeellistä, mutta parhaimmillaan muuta ei tarvi. Viskinmaistelumusiikkia.
R: Scofieldin kitara ja Medeskin urkuttimet kyllä aika makoisasti soivat yhteen.
A: Mainio nosto. Tämä levy on joskus tullut kuunneltua ja jotain nostettua ihan soittolistoillekin. Tosiaan maukasta bändisoittoa. Hetkittäin meinaa livetä vähän turhan paljon sivupoluille, mutta löytää tiensä takaisin.
Raadin arvio:
T: 7,34
Y: 8,83
A: 8,30
R: 9,10
9.Pantera – Walk (Vulgar Display of Power, 1992)
Groove metalliksikin on Panteran musaa haukuttu. Eikä siinä nyt aivan metsään olla menty. Jo 80-luvun alussa perustettu bändi sai maistaa kuuluisuutta 90-luvun alussa ja tämä biisi on läpimurtolevyä, Cowboys From Hell seuranneelta Vulgar Display Of Powerilta. Kitaristi Dimebag Darrel on jo pitkään soitellut pilven reunalla ja häntä seurasi tänä kesänä rumpali Vinnie Paul.
[embed]https://open.spotify.com/track/7fcfNW0XxTWlwVlftzfDOR?si=uIbpyae0TtKpgam9uTlyew[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=AkFqg5wAuFk[/embed]
T: Joo-o. Tämä on niin mun nuoruutta, että vaikea suhtautua tähän objektiivisesti. Kyllä Anselmo on oikeasti vihaisimman kuuloisia artisteja mitä tiedän. Ja Dimebag oli kyllä todella kova soittaja, vaikka ominaissoundi onkin erikoinen. Oikeastaan Vinnie on tässä se grooven lähde. Vinnie siis on Dimebagin veli, vaikka taitelijanimet eivät "sukua" olekaan.
Y: Niinpä se nuoruus, mutta... Ei voi mittään, nyt meni taas minun mukavuusalueeni ulkopuolelle ja suhteellisen kauas.
R: Eteenpäinhän tämäkin biisi meni, mutta löysinkö tästä groovea - ehkä hieman, mutta toistaiseksi soineista vähiten. Vaikka myös tämä raskas osasto on minulle rakas, niin joudun antamaan pienen miinuksen siitä, että en sitä groovea oikein löytänyt.
A: Hieman liian möyrivää tähän suuntaan. ”Groove” erilainen kuin muissa tänään kuulluissa, mutta kuitenkin tässäkin havaittavissa.
Raadin arvio:
T: 8,33
Y: 6,13
A: 6,90
R: 7,49
10.Dr. John - Big Chief (Dr.John’s Gumbo, 1972)
Vaikea on mahduttaa kymmeneen biisiin kaikenlaisia grooveja, mutta en halunnut unohtaa New Orleans -meininkiä, joten Dr. John Gumbo kehiin.
[embed]https://open.spotify.com/track/5QepcFT1p5DRzhtL0Bv3ix?si=zhCfKjjRSuSmJOb25swaBQ[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=UCBdO4w6jAs[/embed]
T: Eikös tämä ole se voodoo-häiskä? Uruista kyllä bonusta. Omaperäisesti soitettu. Tämäkin täyttää ainakin sen Tapsan grooven määritelmän. Hyvin vahvasti se siellä tiukassa rummussa ja bassolinjassa on.
Y: Mitäs tilulilulei meininkiä tämä oikein olikaan... Mutta lasten lorujen teemoilla on monta hittiä ulos pykätty. Toimii tavallaan, mutta vain satunnaiskuuntelussa.
R: Jäin odottamaan milloin biisi pääsisi oikein kunnolla irti ja kunnon New Orleans -meininki olisi päässyt vallloilleen. Sopiva paikka olisi ollut siinä toisen säkeistö-kertsi -kierron jälkeen. Nyt jäi siltä osin vaisuksi. Tykkäsin tuosta bassokuviosta, joka minulle toi tähän biisiin sen grooven.
A: Leppoisasti soi. Dr. Johnissa on jotain ihan kiinnostavaa, vaikkei koskaan ole enempää tullut kuunneltua. Vähän olisi kaivannut tosiaan jossain kohtaa pientä nousua tai suvantoa. Miellyttävä.
Raadin arvio:
T: 7,02
Y: 6,78
A: 7,60
R: 7,50
TASTING-RAADIN TOP10
1.John Scofield- A Go Go 8,39
2.Gov't Mule - Bad Little Doggie 8,15
3.Joe Cocker & The Crusaders - This Old World's Too Funky for Me 7,88
4.Tower of Power - What is Hip? 7,70
5.James Brown & the J.B.'s - Give it up or turnit a loose 7,56
6.Prodigy - Breathe 7,37
7.Bob Marley - Exodus 7,35
8.Dr. John - Big Chief 7,23
9.Pantera - Walk 7,21
10 .Booker T. & The M.G.'s - Green Onions 7,16
OSALLISTUJAT
R: Illan isäntä.
T: Ausculton jäsen T
A: Ausculton jäsen A
Y: Ausculton jäsen Yyte
R: Ensimmäinen isännöinti Ausculton Musatastingissa. Viime tippaan piti sitten jättää valmistelut, mutta valmista tuli. Hankalaa oli mahduttaa kymmeneen biisiin grooven olemusta. Varsinkin, kun lupasin, että osallistujat saavat esittää omia toiveita ja otan niitä sitten vielä mukaan. Hain tuolla toiveiden pyytämisellä hieman sitä, mitä kukin groovella käsittää. Mikä musa on groovaavaa?
Wikipedia kertoo grooven olevan musiikissa tunne eteenpäin vievästä tai keinuvasta rytmistä, joka tuppaa olemaan toistuvaa kuviota, jota kutoo orkesterin rytmiryhmä (useimmiten rumpali ja basisti) (väljä suomennos). Itse kullakin lienee ihan oma groovekorva eli yhden mielestä hyvinkin groovaava biisi voi toisen mielestä olla laahaava jne. Kymmenen biisiä on tulossa illan mittaan ja olisiko pisteytykseen sen verran ohjetta, että itse biisille annetaan arvio, mutta sitten grooven puutteesta rokotetaan ja hyvästä groovesta laitetaan vähän plussaa.
Pyydän anteeksi, että suurin osa biiseistä ei mahdu ihan radiosoittomittaan. Pisimmät jätin kyllä jo suosiolla pois.
1.Tower of Power - What Is Hip? (Tower of Power, 1973)
Funk tullee varsin monelle mieleen, kun puhutaan groovemusasta. T.O.P.:n repertuaarista oli pieni vaikeus tehdä valinta tähän, kun tarjolla on Soul With A Capital 'S' ja Diggin' On James Brown -tyyppisiä zibaleita tarjolla. Vaikka allekirjoittaneelle ehdottomasti suurin osa T.O.P. biiseistä on amerikan lässyä hapatusta, niin on ne muutaman hyvän biisin onnistuneet pykäämään. Basisti Francis "Rocco" Prestian työskentely on kuuntelemisen arvoista.
[embed]https://open.spotify.com/track/62v4o0RTpCCoTL8GjFhycg?si=VHO6JmpwRwKxS83jf0UOOw[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=90S1t1Mu6dI[/embed]
T: Pidän tästä bassonjurnutuksesta kyllä todella paljon. Laulu ei niinkään säväytä. Groove on hyvin usein (ei aina) basistin ja rumpalin yhteispeliä. Hienoa dynamiikkaa on lopun rumpujen soiton voimakkuudeen lisäämisessä. On tuo varmasti kiva lopettaa livenä.
A: Jurnutus on hyvä sana. Tästä orkesterista tulee hyvä mieli ja on ensimmäisiä mieleen tulevia, kun puhutaan ”groovesta”. En ehkä itse olisi tätä biisiä valinnut ensimmäisenä. Rumpuosasto mielestäni bassopuolta parempi tässä rytmisektiossa.
R: Samoilla linjoilla T:n kanssa. Laulusuoritukset ovat olleet aina TOP:n heikkous. Lantioni antaa tälle kyllä kovasti groovepisteitä. Torvisektiostahan tämä poppoo on tietty myös tuttu ja terävästi tuuttaukset lähtivätkin. Mukavaa aksentointia.
Y: 50-vuotias bändi, johon olen tutustunut pääasiassa muiden tuotannon yhteydessä, mutta kyllä tämä albumi löytyy hyllystäni. Komppaan T:tä, basso on kuin kosiva sammakko, kurnutusta ja jurnutusta sen positiivisessa merkityksessä. Otti kappaleen omakseen. Funky meininki.
Raadin arvio:
T: 7,26
Y: 7,82
A: 7,70
R: 8,00
2.Booker T. & The M.G.’s – Green Onions (Green Onions, 1962)
Old School instrumentaaligroovesta olisi voinut esimerkkejä ottaa myös The Metersiltä, mutta tällä erää mennään (toivottavasti ei liian) tutulla Green Onionsilla by Booker T. & the M.G.'s.
[embed]https://open.spotify.com/track/4fQMGlCawbTkH9yPPZ49kP?si=2Ylhtn9cSxK_HGvYCqh3BA[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=_bpS-cOBK6Q[/embed]
Y: Uskokaa tai älkää, mutta tästä tulee mieleen Blues Brothers-leffan lisäksi Lumilinna. Eli se suomalainen 60-luvun VEK-pläjäys, joka voitti Montreux:n hopeisen ruusun. Teema oli samankaltaista instruetenemistä. Mutta tämä vihreät omenat, takuuvarmaa klassikko, mutta ei oikein minua enää sytytä.
T: Tämähän on jo kerran tastingissa ollut. Tästä tulee mieleen ne vanhat Batmanit aina. Mulle tämä on enemmän legendaarinen kuin hemmetin hyvä.
R: Tämä sentään mahtui siihen radiosoittomittaan. Pikkasen olisin vaihtelua kaivannut biisiin. Nyt nytkytteli menemään aika tasapaksusti. 60-lukua ja sen kuulee.
A: En ole vielä osannut kyllästyä tähän. Jotenkin vastustamaton ja keinahtelee sopivasti edeten jossain mystisessä tunnelmassa.
Raadin arvio:
T: 6,94
Y: 6,80
A: 8,10
R: 6,80
3.The Prodigy - Breathe (The Fat of the Land, 1997)
Mielestäni vahvalle Drum'n'Bass -vaikutteelle pohjautuva biisi. Drum'n'Bass ei juuri muuta ole kuin Groovea. 90-lukua, joka minulta on hieman kateissa musan suhteen. Tämä on kyllä MTV:ltä jäänyt mieleen.
[embed]https://open.spotify.com/track/5oPUBUzrAnwvlmMzl1VW7Y?si=gtbmHWjeT9qoFe4Sj767ag[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=rmHDhAohJlQ[/embed]
T: "riktopesso kamplei my neipoutessia!", kuten tuota laulettiin teininä. Prodigy on ikisuosikki. Kuka muu tekee näin pahaa elektromusiikkia ja nimenomaan tuo komppi tuolla sytyttää. Sillehän pystyy pahuutta rakentamaan. Omassa kosketinsoittelussa on aina pieni osa Prodigya ja nimenomaan noita liukuvia soundeja.
R: Tässähän oli paljon samoja elementtejä kuin ekassa biisissä; bassojurnutus ja noin neljän minsan kohdalla pudotetaan melko nollille. TOPpiin verrattuna tässähän oli ASENNETTA vokaaleissa ja muutenkin.
Y: 90-luku ja MTV ovat ne minulle vierainta aluetta. Enkä oikein tästäkään otetta saanut, rytkettä on ja räimettäkin, mutta mulle liian paljon irrallista kamaa ja tuo ns. laulu...
T: Tämä on mulle sitä "stairwaytoheavenia". Eihän tämä tavallaan ole hyvä, mutta siihen aikaan tämä oli paras. Mainitaan, kuten aina, että minullahan oli ruotsin kirjoituksissa tuollainen kampaus kuin Flyntilla tällä videolla. Ruotsinope kysyi, että "oletko tullut hulluksi?".
A: Juuri tällä viikolla kuuntelin uudenkin Prodigyn. Tämä on vähän sellaista musiikkia meikäläiselle, että vaatisi erittäin sopivan mielentilan tai jonkin lisäkkeen (videon, elokuvakohtauksen tjsp...) että iskeytyisi kunnolla. Muuten sellaista taustamusiikkia.
Raadin arvio:
T: 8,21
Y: 6,45
A: 6,90
R: 7,90
4.Bob Marley & The Wailers (Exodus, 1977)
Mitäpä olisi groove-iltamat ilman reggaeta. Bob Marley; kiistaton kingi tällä arealla. Valitettavasti tämäkin herra poistui keskuudestamme turhan varhain. Reggae ja funk on mielestäni sukua toisilleen. Molemmissa pyritään hypnoottiseen rytmiin ja transsitilaan.
[embed]https://open.spotify.com/track/79SljFSvQIPwEb6usNQ3v2?si=tDb_GxcLRw6-BvAA1uIXRQ[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=nv584jRwh0s[/embed]
R: Kun musiikiin rytmistä puhutaan, niin ovatko ”groove” ja ”syke” synonyymeja? Nimittäin mielestäni, jos aiemmissa oli groove, niin tässä oli syke. Meni niskaan ja sai nyökyttelemään mukana jopa yllättävässä määrin. Tässä toteutuu tuo Wikipedian grooven määritelmä: eteenpäin kuljettavaa rytmipatternia toistetaan.
Y: Marleyn esiin nostamiseen tarvittiin Claptonia, mutta sitten mies kyllä pärjäsi ihan omillaan. Ja mitä tähän genreen tulee… Niin kyllähän se on Bob ja Wailers, joka on eniten kuunneltavaa materiaalia. Reggaen kuivahkosta peruskompista huolimatta bändi sai soitollaan siihen elämän sykettä.
T: Reggae on mulle vaikea. Mutta jos sitä pitää kuunnella, niin kyllä se Marleyta on. Jostain syystä kuunneltiin tätä rumpalimme kanssa silloin pahimmassa bändivaiheessa. Mikä lie silloin päässä vikana? Reggaen peruselementti on myös se "junnaus", josta tykkään esim. stonerissa. Onhan tässäKIN rumpali ja basisti sen grooven kannalta ihan kivijalkahommissa.
A: Tämä oli tässä hetkessä yllättävän hyvä.
R: Monesti tulee laitettua joku reggaeradio soimaan, kun ei erityisesti halua paneutua siihen musaan, mutta haluaa letkeän fiiliksen.
Raadin arvio:
T: 7,02
Y: 7,68
A: 7,40
R: 7,30
5.James Brown - Give It Up or Turnit a Loose (Ain’t it funky, 1969)
James Brownia ei voi sivuuttaa, kun puhutaan groovesta. Miehen 70-luvun bändi The J.B.'s piti sisällään myös omillaan nimeä tehneitä nimiä, kuten Bootsy Collins (bs) ja Maceo Parker (sax). Tämän kokoonpanon kanssa on tehty mm. Get Up (I Feel Like Being a) Sex Machine. Tällä kertaa ehkä hieman tuntemattomampi biisi.
[embed]https://open.spotify.com/track/0uyhg7GSPeAZD3xdJ0YLVs?si=Ce7sjX84SLyMkN746EafYA[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=921kqkHOHDo[/embed]
Y: Nämä Jamesin kappaleet ovat taustasoitannaltaan aivan kymppejä ja livenä varmasti hulvaton esiintyjä, mutta levytettynä juuri tuo vokalisointi pudottaa minun suomaani pojopottia.
R: Tuliko kelleen muulle mieleen, että tässä oli elementtejä jostain toisesta biisistä? Toimii kyllä illan teemassa varsin mainiosti, mutta jää hieman mietityttämään, että oliko tuossa biisi vai jami.
T: Kun joku kertoo, että soittaa bassoa ja alkaa soittamaan jotain tällaista, niin voi kyllä muun instrumentin soittajana olla aika huoleti. Oli tässä ehkä hivenen oman biisin plagiointia havaittavissa. James Brownin kanssa pitäs olla aika päissään, että se musiikkina uppoasi. Ilmiönä kyllä. Just silleen kakstequilaaliiannopeasti-kunnossa voisi livenä lähteä.
A: No niin. Jossain musiikkijulkaisussa luki, että Brownin taustabändi soitti niin tiukasti yhteen, että keikalla biisin tempo saattoi kiihtyä 5 BPM eikä sitä soinnissa varsinaisesti huomannut. Tässä oli mainio poljento. Oli kyllä sellainen jamin henki.
Raadin arvio:
T: 7,02
Y: 7,32
A: 7,90
R: 7,99
6.Gov’t Mule – Bad Little Doggie (The Deepest End, 2003)
Tämä kvartetti on kiertänyt tahkoa sen verran, että yhteissoitto toimii. Tämän tastingin ainoa livepätkä. Usein käy niin, että livenä tempot hieman karkaavat ja biisit kyllä edelleen kulkevat ja jengillä on hyvä meininki, mutta se biisin alkuperäinen groove voi siinä matkalla jäädä jalkoihin. Tässä ei onneksi niin käy. Gov't Mulella tätä matskua riittäisi, vaikka useammankin groovetastingin aineiksi.
[embed]https://open.spotify.com/track/7Cs2f6WI9r7ErNNLrSjS9h?si=eWdJtLCQQhqYHt1trmIy_g[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=IXJK00r6a-s[/embed]
T: Astuin pyöräkorjaamoon ensimmäistä kertaa vuonna 2002. Korjaajamentorini, 5 vuotta vanhempi Mikko, kuunteli tätä stereoista. Olin aika myyty heti. Oli jo jonnekin Ruotsiin keikallekin liput joskus, mutta onnekseni jouduin jalan leikkaukseen silloin. Koko tuo DVD on groove-kamaa. Huom. Haynes soittaa ilman plekua.
Y: Soitanta on kyllä kaikenkattavaa joustavaa äänimattoa. Ei puisevaa eikä liian raskasta, mutta silti jotain pientä lisänyanssia olisin kaivannut. Laulupuoli ei tätä ihan kärjessä maaliin kantanut.
R: Aika pienillä jutuilla saadaan kiinnostavuus aikaiseksi. Minulle tuossa oli olennaista säkeistön joka toisen tahdin virvelinisku keulille. Sillä sai sen sykkeen aikaiseksi. Ja livemeininkiä on aina mukava kuunnella. Murakka kitarasoundi.
A: Tämä orkesteri tulee silloin tällöin vastaan. Soundit tässä oli parasta. En enää muista, että miten biisi oikeastaan meni. Vähän sellaista muodotonta. Kitara murea ja rummut jämäkät. Jalat olisi millä juosta, mutta tyytyy konttaamaan.
R: Tuo Warren Haynesin lauluääni voi toki hieman häritä, jos tuon tyyppisestä äänestä ei tykkää.
Raadin arvio:
T: 9,08
Y: 8,23
A: 7,00
R: 8,30
- Joe Cocker & The Crusaders - This Old World's Too Funky For Me (I’m so glad I’m standing here today, 1981)
The Crusadersin suurin hitti taitaa olla Street Life, jonka luokittelisin tuonne hyvin lähelle discomusaa. The Vocal albumilta löytyvä Joe Cockerin vokaloima kappale funkkaa mukavasti ja ehkäpä herran laulutyyli auttaa siinä, ettei se tuonne Street Lifen kategoriaan niin helposti putoa.
[embed]https://open.spotify.com/track/4xIvI6HMBQH9EW24fsre4P?si=GQ4sDFi1Qi6g2SshY_fQng[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=4L1co9Jbq98[/embed]
A: Tämä on sitä groovea, mitä tältä tastingilta odotin, ei niinkään edellä mainittua ”jurnutusta” basso-osastolla vaan enemmänkin släppiin päin kallistuvaa. Siellähän oli maukas sähköpianosoolokin.
T: Olipa "kasipuoli" soolot tässä… Cockerin ääni on kyllä hyvä. Siitä ei pääse mihinkään. Grooveen tosiaan kuuluu tuo tehonlasku tuonne "kuolemankierroksen" tuntumaan eli kolmannelle neljännekselle. Näytetäänkö sillä, että ”oottakaahan, miten me tästä palataan tempoon”.
Y: Orkesteri aloitti Jazz Crusadersina 1961, mutta kääntyi funkimpaan suuntaan 70-luvulla ja Jazz tippui kuvioista ja nimestä. Tämä oli alunperin Standing Tall -albumilla 1981 ja veti myös tanssilavan täyteen Ålidhemin krogen Krogenissa. Soittotaitojaan ei herrojen Sample, Felder ja Hooper tarvitse hävetä. Eikä Joen lauluaan.
R: Hyvä, että tässä oli noita instrumentaaliosioita (jotka siis poikkesivat tuosta peruslätkytyksestä). Pelkkä säkeistöosasto hieman puudutti.
Raadin arvio:
T: 7,18
Y: 8,54
A: 8,00
R: 7,80
8.John Scofield – A Go Go (A Go Go, 1998)
Tässä kaksi suosikkiani yhdistivät voimansa. John Scofieldin tunnistettava, hyvin artikuloiva kitarointi yhdistyy Medeski, Martin & Woodin persoonalliseen urkujatsiin. Jos MMW ei ole vielä tuttu, niin suosittelen tutustumaan. Billy Martinin (dr) ja Chris Woodin (bs) työskentely saa ainakin allekirjoittaneen jalan lähes poikkeuksetta naputtamaan rytmiä. Illan teemaan sopivaa materiaalia löytyy MMW:n levyiltä runsaasti. Jos tällainen musa kiinnostaa, niin suosittelen YouTubesta löytyvää livepätkää vuodelta Estival Jazz Lugano 2007 (https://www.youtube.com/watch?v=0KeYU8xG-ek)
[embed]https://open.spotify.com/track/4bcyZfaAWCN5SwJgYToxkN?si=VCCADTmqRI6IzPOb8X3u7A[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=1WPGdjZr8PI[/embed]
R: Tämä istuu aika oivasti tähän vuorokauden aikaan. Pirskatin hyvällä maulla ja tyylillä tehty kappale - instrumenttien maukasta keskustelua.
T: On kyllä miellyttävää musiikkia tällä Scofieldillä. Björninen tulee mieleen. Olen tämän albumin kuunnellut aiemminkin. Tämä on sellainen perunamuusi ja kunnon lihapullat. Ei mitään ihmeellistä, mutta parhaimmillaan muuta ei tarvi. Viskinmaistelumusiikkia.
R: Scofieldin kitara ja Medeskin urkuttimet kyllä aika makoisasti soivat yhteen.
A: Mainio nosto. Tämä levy on joskus tullut kuunneltua ja jotain nostettua ihan soittolistoillekin. Tosiaan maukasta bändisoittoa. Hetkittäin meinaa livetä vähän turhan paljon sivupoluille, mutta löytää tiensä takaisin.
Raadin arvio:
T: 7,34
Y: 8,83
A: 8,30
R: 9,10
9.Pantera – Walk (Vulgar Display of Power, 1992)
Groove metalliksikin on Panteran musaa haukuttu. Eikä siinä nyt aivan metsään olla menty. Jo 80-luvun alussa perustettu bändi sai maistaa kuuluisuutta 90-luvun alussa ja tämä biisi on läpimurtolevyä, Cowboys From Hell seuranneelta Vulgar Display Of Powerilta. Kitaristi Dimebag Darrel on jo pitkään soitellut pilven reunalla ja häntä seurasi tänä kesänä rumpali Vinnie Paul.
[embed]https://open.spotify.com/track/7fcfNW0XxTWlwVlftzfDOR?si=uIbpyae0TtKpgam9uTlyew[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=AkFqg5wAuFk[/embed]
T: Joo-o. Tämä on niin mun nuoruutta, että vaikea suhtautua tähän objektiivisesti. Kyllä Anselmo on oikeasti vihaisimman kuuloisia artisteja mitä tiedän. Ja Dimebag oli kyllä todella kova soittaja, vaikka ominaissoundi onkin erikoinen. Oikeastaan Vinnie on tässä se grooven lähde. Vinnie siis on Dimebagin veli, vaikka taitelijanimet eivät "sukua" olekaan.
Y: Niinpä se nuoruus, mutta... Ei voi mittään, nyt meni taas minun mukavuusalueeni ulkopuolelle ja suhteellisen kauas.
R: Eteenpäinhän tämäkin biisi meni, mutta löysinkö tästä groovea - ehkä hieman, mutta toistaiseksi soineista vähiten. Vaikka myös tämä raskas osasto on minulle rakas, niin joudun antamaan pienen miinuksen siitä, että en sitä groovea oikein löytänyt.
A: Hieman liian möyrivää tähän suuntaan. ”Groove” erilainen kuin muissa tänään kuulluissa, mutta kuitenkin tässäkin havaittavissa.
Raadin arvio:
T: 8,33
Y: 6,13
A: 6,90
R: 7,49
10.Dr. John - Big Chief (Dr.John’s Gumbo, 1972)
Vaikea on mahduttaa kymmeneen biisiin kaikenlaisia grooveja, mutta en halunnut unohtaa New Orleans -meininkiä, joten Dr. John Gumbo kehiin.
[embed]https://open.spotify.com/track/5QepcFT1p5DRzhtL0Bv3ix?si=zhCfKjjRSuSmJOb25swaBQ[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=UCBdO4w6jAs[/embed]
T: Eikös tämä ole se voodoo-häiskä? Uruista kyllä bonusta. Omaperäisesti soitettu. Tämäkin täyttää ainakin sen Tapsan grooven määritelmän. Hyvin vahvasti se siellä tiukassa rummussa ja bassolinjassa on.
Y: Mitäs tilulilulei meininkiä tämä oikein olikaan... Mutta lasten lorujen teemoilla on monta hittiä ulos pykätty. Toimii tavallaan, mutta vain satunnaiskuuntelussa.
R: Jäin odottamaan milloin biisi pääsisi oikein kunnolla irti ja kunnon New Orleans -meininki olisi päässyt vallloilleen. Sopiva paikka olisi ollut siinä toisen säkeistö-kertsi -kierron jälkeen. Nyt jäi siltä osin vaisuksi. Tykkäsin tuosta bassokuviosta, joka minulle toi tähän biisiin sen grooven.
A: Leppoisasti soi. Dr. Johnissa on jotain ihan kiinnostavaa, vaikkei koskaan ole enempää tullut kuunneltua. Vähän olisi kaivannut tosiaan jossain kohtaa pientä nousua tai suvantoa. Miellyttävä.
Raadin arvio:
T: 7,02
Y: 6,78
A: 7,60
R: 7,50
TASTING-RAADIN TOP10
1.John Scofield- A Go Go 8,39
2.Gov't Mule - Bad Little Doggie 8,15
3.Joe Cocker & The Crusaders - This Old World's Too Funky for Me 7,88
4.Tower of Power - What is Hip? 7,70
5.James Brown & the J.B.'s - Give it up or turnit a loose 7,56
6.Prodigy - Breathe 7,37
7.Bob Marley - Exodus 7,35
8.Dr. John - Big Chief 7,23
9.Pantera - Walk 7,21
10 .Booker T. & The M.G.'s - Green Onions 7,16
maanantai 19. marraskuuta 2018
Metallimusiikin olemus – 52. Suorituskyvyn rajamailla
Yes - Close to the Edge (1972)
Fragilen jälkeen Yesillä oli keskenään vaikeampaa. Toki menestys oli vankka. Pitkän kiertueen jälkeen bändi meni nauhoittamaan muutamia kappaleita tulevaa albumiaan varten. Tämän jälkeen pidettiin jälleen pieni tauko ja palattiin studioon nauhoittamaan Close to the Edge -albumia. Metodina oli tehdä kaikki kappaleet studiossa, harjoitusnauhoitusten tuotosten pohjalta. Tämän jälkeen Yes nauhoittikin kaikki harjoituksensa ideoiden loppumisen pelossa.
Advision Studiosin nauhoituspaikkaa modifioitiin Eddy Offordin toimesta sellaiseksi, että soundista tulisi ”livemmän” oloinen. Soundeissa ei vikaa ollutkaan, mutta yhtye oli muuten stressaantunut. Kunnianhimoiset sävellykset eivät olleet helppoja. Varsinkin rumpali Bill Bruford olisi kaivannut enemmän tilaa improvisaatiolle. Brufordin mukaan kuri oli niin tiukka, että ”jokaisen instrumentin ja idean kohdalla piti käydä vaalit, jotta sai äänensä kuuluviin.” Bruford äänitti omat osuutensa ja jätti bändin tämän jälkeen. Bruford suuntasi King Crimsoniin, joka oli enemmän hänen mieleensä.
Albumin musiikki on kunnianhimoista, mutta kyllä se objektiivisesti kuunneltuna on aika höyrypäistä. Sen nimi (Brufordin mukaan) kertoo bändin tilasta tuossa vaiheessa. Eli reunalla oltiin ja johonkin suuntaan piti mennä. Yleisölle se kuitenkin maittoi. Sitä tilattiin etukäteen lähes puoli miljoonaa kappaletta pelkästään USA:ssa. Albumilla nähdään ensimmäistä kertaa Roger Deanin suunnittelema Yes-logo.
Suoranaista metallin makua ei suuhun jää. Se toki johtuu osittain Jon Andersonin pehmeästä äänestäkin. Kikkailua ja sekopäistä osien yhdistelyä ei ole helppo jäsentää kappaleiksi. Kun oikein vaihdetaan katsantokulmaa, voidaan ajatella, että Yes oli se bändi, joka teki niitä tolkuttoman pitkiä proge-eepoksia, jonka vastavoimaksi oli syntyvä punk, joka taas on metallin alkuaineita varmasti.
Oliisiko Siberian Khatru jotenkin kuunneltavissa?
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=ydAANC7sl0Y[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/6344rkGqCBDenGoS7eJlBN?si=-tDGMV7YSg6fDtaFEOCfkw[/embed]
Kuva: loudersound.com
Fragilen jälkeen Yesillä oli keskenään vaikeampaa. Toki menestys oli vankka. Pitkän kiertueen jälkeen bändi meni nauhoittamaan muutamia kappaleita tulevaa albumiaan varten. Tämän jälkeen pidettiin jälleen pieni tauko ja palattiin studioon nauhoittamaan Close to the Edge -albumia. Metodina oli tehdä kaikki kappaleet studiossa, harjoitusnauhoitusten tuotosten pohjalta. Tämän jälkeen Yes nauhoittikin kaikki harjoituksensa ideoiden loppumisen pelossa.
Advision Studiosin nauhoituspaikkaa modifioitiin Eddy Offordin toimesta sellaiseksi, että soundista tulisi ”livemmän” oloinen. Soundeissa ei vikaa ollutkaan, mutta yhtye oli muuten stressaantunut. Kunnianhimoiset sävellykset eivät olleet helppoja. Varsinkin rumpali Bill Bruford olisi kaivannut enemmän tilaa improvisaatiolle. Brufordin mukaan kuri oli niin tiukka, että ”jokaisen instrumentin ja idean kohdalla piti käydä vaalit, jotta sai äänensä kuuluviin.” Bruford äänitti omat osuutensa ja jätti bändin tämän jälkeen. Bruford suuntasi King Crimsoniin, joka oli enemmän hänen mieleensä.
Albumin musiikki on kunnianhimoista, mutta kyllä se objektiivisesti kuunneltuna on aika höyrypäistä. Sen nimi (Brufordin mukaan) kertoo bändin tilasta tuossa vaiheessa. Eli reunalla oltiin ja johonkin suuntaan piti mennä. Yleisölle se kuitenkin maittoi. Sitä tilattiin etukäteen lähes puoli miljoonaa kappaletta pelkästään USA:ssa. Albumilla nähdään ensimmäistä kertaa Roger Deanin suunnittelema Yes-logo.
Suoranaista metallin makua ei suuhun jää. Se toki johtuu osittain Jon Andersonin pehmeästä äänestäkin. Kikkailua ja sekopäistä osien yhdistelyä ei ole helppo jäsentää kappaleiksi. Kun oikein vaihdetaan katsantokulmaa, voidaan ajatella, että Yes oli se bändi, joka teki niitä tolkuttoman pitkiä proge-eepoksia, jonka vastavoimaksi oli syntyvä punk, joka taas on metallin alkuaineita varmasti.
Oliisiko Siberian Khatru jotenkin kuunneltavissa?
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=ydAANC7sl0Y[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/6344rkGqCBDenGoS7eJlBN?si=-tDGMV7YSg6fDtaFEOCfkw[/embed]
Kuva: loudersound.com
perjantai 16. marraskuuta 2018
Ausculto - Viikon Aivoradio 46/2018
” Muse - Pressure: Vihdoinkin tuli uusi Muse-levy kuunneltua. Taitaa olla vähän niin, että tällainen 80-lukumeininki alkaa taas lipua pois muodista, mutta laitetaan silti sieltäkin yksi biisi jakoon.
A Perfect Circle - Get the Lead Out: Tämäkin tuli vihdoin ihmeteltyä. Albumimitassa paketti levisi, mutta joitain kelpo raitoja oli aikaan saatu.
Juice Leskinen - Kiveä ja sämpylää: Biisin kanssa samaa nimeä kantavalta levyltä vuodelta 1996. Bändissä vaikutti kaikenlaista sakkia siihen aikaan. Ei ollutkaan tullut aiemmin kuultua kuin live-versioina tämän ajanjakson kappaleita, joten levy pääsi yllättämään positiivisesti.
Confidence Man - Don’t You Know I’m in a Band: Albumi ”Confident Music for Confident People” oli jollain tämän vuoden levylistalla aika korkeallakin. Kummallista huumoria sisältävää vahvasti syntetisoitua pop-musiikkia.
Pennywise - Stand by Me: Vanha kunnon biisi melkoisissa kuorissa.”
A
”Anna Aaron - Labyrinth: Anna on 33-vuotias baselilainen, jonka tuotantoon tutustuin tammikuussa ilmestyvän albuminsa, Pallas Dreams myötä. Olenhan Lapin hullu, vuosittain myös Pallaksella käyden.
Get Well Soon - Nightjogging: Get Well Soon on saksalaisen Konstantin Gropperin projekti. Ps. Yöjuoksuhan on suhteellisen suosittu liikuntalaji.
Yes - Cans and Brahms Steven Wilson Remix: Yhtye täyttää tänä vuonna 50 vuotta ja juhlistaa sitä mm. viiden albuminsa Steven Wilson Remix -paketilla.
Aknestik - Suomirokkia: Positiivinen Suomirokin perusralli, miellyttävä sävelkulku ja tarttuva kertsi.
Santana - Riders On The Storm: Doorsin klassikkoa hieman toisin toteutettuna mukana kappaletta muokkaamassa myös Linkin Park vokalisti Chester Bennington ja Doorsien kosketinsoittaja Ray Manzarek.
Bad Company - Ready For Love: Queenin musiikki ei ehkä ollut Paul Rodgersille kaikkein soveliainta laulettavaa - toisin kuin Bad Companyn materiaali.
Välikausitakki - Ne tekee teistä rehua: 40 vuotta sitten ilmestyi Välikausiyhtyeen ainoa albumi. Tekijöistä olemme kyllä kuulleet myöhemminkin.”
Yyte
”Spidergawd – What You Have Become: Edelleen Spidergawdia jurskutetaan. Toimii niin nasevasti. Pahempaa Foo Fightersia.
Led Zeppelin – Rock and Roll: Eikös tämä lähde aina?
The Provenance – Tearful, Bitter, Broken: Mp3-ajan löytöjä. Tuli sattumoisin suosituksissa vastaan ja kuulosti aaveelta vuosituhannen vaihteesta. Ihan hyvä.
Simple Minds – Don’t You (Forget About Me): Radionovamusiikkia. Ei niin huono kuitenkaan.
Zero 7 – Red Dust: Parempaa hissimusiikkia. 10 vuotta sitten kuuntelin Zero 7 paljon.
Baroness – The Gnashing: Jotenkin tämä stoner iskee taas. Hyvä poljento.
Katri Helena – Katson autiota hiekkarantaa: Tytön uusin nosto soittolistalle, kun ”tästä tulee vaari ja ukki mieleen.”
Sacrilege – Feed the Cold: Aina hyvää mätkettä. Tai oikeammin pahaa mätkettä.
The Beatles – Eleanor Rigby: Tykkään tästä temposta. Hätäinen ja etukenoinen.
Anathema – Dreaming Light: Anathema on yllättävän tärkeä bändi itselleni. Ei sitä oikeastaan edes tajua monesti, kuinka paljon on tullut kuunneltua.”
T
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=41cizqECQuucZusuJAt2zA[/embed]
A Perfect Circle - Get the Lead Out: Tämäkin tuli vihdoin ihmeteltyä. Albumimitassa paketti levisi, mutta joitain kelpo raitoja oli aikaan saatu.
Juice Leskinen - Kiveä ja sämpylää: Biisin kanssa samaa nimeä kantavalta levyltä vuodelta 1996. Bändissä vaikutti kaikenlaista sakkia siihen aikaan. Ei ollutkaan tullut aiemmin kuultua kuin live-versioina tämän ajanjakson kappaleita, joten levy pääsi yllättämään positiivisesti.
Confidence Man - Don’t You Know I’m in a Band: Albumi ”Confident Music for Confident People” oli jollain tämän vuoden levylistalla aika korkeallakin. Kummallista huumoria sisältävää vahvasti syntetisoitua pop-musiikkia.
Pennywise - Stand by Me: Vanha kunnon biisi melkoisissa kuorissa.”
A
”Anna Aaron - Labyrinth: Anna on 33-vuotias baselilainen, jonka tuotantoon tutustuin tammikuussa ilmestyvän albuminsa, Pallas Dreams myötä. Olenhan Lapin hullu, vuosittain myös Pallaksella käyden.
Get Well Soon - Nightjogging: Get Well Soon on saksalaisen Konstantin Gropperin projekti. Ps. Yöjuoksuhan on suhteellisen suosittu liikuntalaji.
Yes - Cans and Brahms Steven Wilson Remix: Yhtye täyttää tänä vuonna 50 vuotta ja juhlistaa sitä mm. viiden albuminsa Steven Wilson Remix -paketilla.
Aknestik - Suomirokkia: Positiivinen Suomirokin perusralli, miellyttävä sävelkulku ja tarttuva kertsi.
Santana - Riders On The Storm: Doorsin klassikkoa hieman toisin toteutettuna mukana kappaletta muokkaamassa myös Linkin Park vokalisti Chester Bennington ja Doorsien kosketinsoittaja Ray Manzarek.
Bad Company - Ready For Love: Queenin musiikki ei ehkä ollut Paul Rodgersille kaikkein soveliainta laulettavaa - toisin kuin Bad Companyn materiaali.
Välikausitakki - Ne tekee teistä rehua: 40 vuotta sitten ilmestyi Välikausiyhtyeen ainoa albumi. Tekijöistä olemme kyllä kuulleet myöhemminkin.”
Yyte
”Spidergawd – What You Have Become: Edelleen Spidergawdia jurskutetaan. Toimii niin nasevasti. Pahempaa Foo Fightersia.
Led Zeppelin – Rock and Roll: Eikös tämä lähde aina?
The Provenance – Tearful, Bitter, Broken: Mp3-ajan löytöjä. Tuli sattumoisin suosituksissa vastaan ja kuulosti aaveelta vuosituhannen vaihteesta. Ihan hyvä.
Simple Minds – Don’t You (Forget About Me): Radionovamusiikkia. Ei niin huono kuitenkaan.
Zero 7 – Red Dust: Parempaa hissimusiikkia. 10 vuotta sitten kuuntelin Zero 7 paljon.
Baroness – The Gnashing: Jotenkin tämä stoner iskee taas. Hyvä poljento.
Katri Helena – Katson autiota hiekkarantaa: Tytön uusin nosto soittolistalle, kun ”tästä tulee vaari ja ukki mieleen.”
Sacrilege – Feed the Cold: Aina hyvää mätkettä. Tai oikeammin pahaa mätkettä.
The Beatles – Eleanor Rigby: Tykkään tästä temposta. Hätäinen ja etukenoinen.
Anathema – Dreaming Light: Anathema on yllättävän tärkeä bändi itselleni. Ei sitä oikeastaan edes tajua monesti, kuinka paljon on tullut kuunneltua.”
T
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=41cizqECQuucZusuJAt2zA[/embed]
tiistai 13. marraskuuta 2018
Toomion TOP200-biisit: 174. Rockin' Da North - Kingsize
Vieläkin pidetään majaa vuodessa 2002. Suomirap teki kaameaa jälkeä TOP40-listalla. Silloin suomirapin jonkinlainen ongelma olivat olleet hiukan tuhnuiset tausta. Sitten tuli Rockin' Da North.
Juuri Kingsize soi radioissa (sen Kesäkumi-renkutuksen lisäksi) ja tämä oli pitkälti tuottaja Jukka Immosen ansiota. Todella mahtipontiset jouset vyöryvät introssa päälle.
Lisäarvoa tuo kova feattaajakatras. YOR123, B.O.W. (eli Bomfunk MC's Raymond), vuonna 2015 ikävästi kuollut Ezkimo sekä omalaatuisella tyylillään koko kappaletta kantava Lord Est.
Tässä pisteet voi antaa oikeastaan tuotannolle, jossa eri elementit on niiden erilaisuudesta huolimatta naulittu tiukasti yhteen.
Tämän kappaleen kuulee harvoin. Enpä silti ikinä vaihda pois.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=hkB1vCKptG4&list=RDhkB1vCKptG4&start_radio=1[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/0dAOkG1wnpiTTgLCrvP1g9?si=lZaggs8dTzG-HfJuHN5wNw[/embed]
Juuri Kingsize soi radioissa (sen Kesäkumi-renkutuksen lisäksi) ja tämä oli pitkälti tuottaja Jukka Immosen ansiota. Todella mahtipontiset jouset vyöryvät introssa päälle.
Lisäarvoa tuo kova feattaajakatras. YOR123, B.O.W. (eli Bomfunk MC's Raymond), vuonna 2015 ikävästi kuollut Ezkimo sekä omalaatuisella tyylillään koko kappaletta kantava Lord Est.
Tässä pisteet voi antaa oikeastaan tuotannolle, jossa eri elementit on niiden erilaisuudesta huolimatta naulittu tiukasti yhteen.
Tämän kappaleen kuulee harvoin. Enpä silti ikinä vaihda pois.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=hkB1vCKptG4&list=RDhkB1vCKptG4&start_radio=1[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/0dAOkG1wnpiTTgLCrvP1g9?si=lZaggs8dTzG-HfJuHN5wNw[/embed]
maanantai 5. marraskuuta 2018
Toomion TOP200-biisit: 175. Soilwork - As We Speak
Maaliskuussa 2002 ilmestyi Soilworkin Natural Born Chaos -albumi, joka jo TOP100-albumilistallakin tuli tutuksi. Sitä rumpalimme kera kuunneltiin niin sanotut "parit kerrat". Aluksi tietysti nuo nopeammat kappaleet tarttuivat, mutta jotenkin As We Speakin sävellys on vuosien saatossa muodostunut alkupuoliskon kärkikappaleeksi. Se on monitahoisempi ja rauhallisempi ja on siksi säilynyt kuuntelulistalla.
Muistan vieläkin katsomatta tuon levyn kitaristit, jopa osan heidän kommenteistaan kansilehdessä. Björn "Speed" Strid on laulumiehiä metallin puolella ja nykyään tahkoaa vakuuttavasti myös Night Flight Orchestrassa. Tämän levyn kitarapari Frenning & Wichers pelittävät komeasti yhteen. Ranta & Flink rumpu-bassopuolelta vastaavat kitaroille täysin hyväksyttävästi. Oman lisämausteen tuo kuitenkin Sven Karlsson, joka tuli tässä vaiheessa Evergreyn koskettimista Soilworkin hommiin. Kuten monesti aiemminkin olen todennut, niin Karlsson ei turhia soita. Hän värittää ja sävyttää sävellyksiä ja tuo niihin ilmaa. Vaikka raskaasta musiikista onkin kyse, niin pieni happi välissä ei yleensä haittaa.
Sanoituspuoli menee vähän ohi. Se on tuollaista tavallista metallihuttua, mutta kyllähän sieltä kohtia päähän jää. Maailmantilaa ja sen synkkyyttä tässä varmaankin analysoidaan. Voi olla, että tässäkin, kuten omissa vähäpätöisemmissä sanoitustouhuissa tulee usein vaihe, jossa sanat eivät välttämättä tarkoita sen suurempia, vaan sopivat muihin teemaltaan ja ennen kaikkea istuvat sävellykseen ja melodiaan. Se Soilworkilla toimii mainiosti.
Kyllä tämä on lumihankien keskellä kuultava. Autolla ajaessa. Mielellään aika kovaa. Autona voisi olla Peugeot, jossa on sellainen ilmanraikastinpotkuri keskikonsolin tuulettimessa.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=TcKoqGKuz6U[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/6uCNPKVAKkG1M4UH77fu18?si=MTQAZdPvTyOe3tr39vk2RA[/embed]
Muistan vieläkin katsomatta tuon levyn kitaristit, jopa osan heidän kommenteistaan kansilehdessä. Björn "Speed" Strid on laulumiehiä metallin puolella ja nykyään tahkoaa vakuuttavasti myös Night Flight Orchestrassa. Tämän levyn kitarapari Frenning & Wichers pelittävät komeasti yhteen. Ranta & Flink rumpu-bassopuolelta vastaavat kitaroille täysin hyväksyttävästi. Oman lisämausteen tuo kuitenkin Sven Karlsson, joka tuli tässä vaiheessa Evergreyn koskettimista Soilworkin hommiin. Kuten monesti aiemminkin olen todennut, niin Karlsson ei turhia soita. Hän värittää ja sävyttää sävellyksiä ja tuo niihin ilmaa. Vaikka raskaasta musiikista onkin kyse, niin pieni happi välissä ei yleensä haittaa.
Sanoituspuoli menee vähän ohi. Se on tuollaista tavallista metallihuttua, mutta kyllähän sieltä kohtia päähän jää. Maailmantilaa ja sen synkkyyttä tässä varmaankin analysoidaan. Voi olla, että tässäkin, kuten omissa vähäpätöisemmissä sanoitustouhuissa tulee usein vaihe, jossa sanat eivät välttämättä tarkoita sen suurempia, vaan sopivat muihin teemaltaan ja ennen kaikkea istuvat sävellykseen ja melodiaan. Se Soilworkilla toimii mainiosti.
Kyllä tämä on lumihankien keskellä kuultava. Autolla ajaessa. Mielellään aika kovaa. Autona voisi olla Peugeot, jossa on sellainen ilmanraikastinpotkuri keskikonsolin tuulettimessa.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=TcKoqGKuz6U[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/6uCNPKVAKkG1M4UH77fu18?si=MTQAZdPvTyOe3tr39vk2RA[/embed]
sunnuntai 4. marraskuuta 2018
Metallimusiikin olemus – 51. Kreikkalainen tähdenlento
APHRODITE'S CHILD - 666 (1972)
Demis Roussos syntyi Egyptissä, mutta joutui alueen häilyvän tilanteen takia muuttamaan perheensä kanssa Kreikkaan. Roussoksen äiti ja isä olivat muusikkoja ja Kreikkaan muutettuaan Demiskin liittyi kirkkokuoroon. Noin 17 vuoden iässä hän tapasi Loukas Siderasin ja Evángelos Papathanassioun, joka tuli tunnetuksi nimellä Vangelis. Vangelis oli aloittanut säveltämisen vaatimattomasti 4-vuotiaana.
Roussos ja Vangelis soittelivat yhdessä muutamassa bändissä, kunnes löivät päänsä yhteen Siderasin ja Silver Koulourisin kanssa. Bändi muuttii Pariisiin ja levytti pari albumia ennen 666-albumia, jota tässä käsitellään.
666 kertoo Johanneksen ilmestyksestä. Albumin julkaisun kanssa oli melkoisia ongelmia, sillä levy-yhtiö pelkäsi kristillisten joukkojen rienaussyytöksiä. Levy odotti julkaisemattomana niin kauan, että ilmestyessään bändin jäsenet olivat ehtineet jo soolourilleen ja Aphrodite’s Child bändinä oli muisto vain.
Musiikki itsessään on ihan aitoa progea. Levyllä musiikkityylit vaihtelevat välimerellisistä kansanmusiikkiteemoista jonkinlaiseen esimetalliin asti. Ei ole oikeastaan ihmekään, että suomalainen Saimaa-yhtye on soittanut suomenkielistä versiota The Four Horsemenistä. Roussoksen ääni on tavattoman korkea ja Vangelis on säveltämiseen melkomoinen talentti.
Metallia tästä tekee osittain metalliset kohdat, mutta ehkä myös kristinuskolle naureskelevat teemat ja lopulta tietysti tuo Roussoksen korkea lauluääni. Uskontoja peilataan jotenkin kummasti 1960-luvun maailmaan, joten tuo sanoituspuoli on vähän vaikea hahmottaa 1980-luvun lapselle.
Sooloja on niin pinkfloydmaisesta maalailusta kunnon tilutteluun. Rumpufilleissä on myös yritystä, jopa tuplabasaria kuulee. Levyä voisi kuvailla viihdyttäväksi kuunneltavaksi.
Bändin esikuvakseen on nimennyt ainakin Yes, joka jossain vaiheessa taivutteli Vangelista kosketinsoittajakseen, mutta hän kieltäytyi. Lopulta Vangelis on kuitenkin tehnyt useammankin levyn bändin laulajan Jon Andersonin kanssa. Vangelis on syntetisaattorimusiikin uranuurtaja, joten haluamattaankin ovat äänisynteesin käyttäjät hänestä vaikuttuneet ainakin välillisesti. Ja Blade Runnerin soundtrack, sitä ei voi ohittaa.
Demis Roussos taisteli suuren osan elämästään ylipainon kanssa. Elimistö ei tästä johtuvaa painonvaihtelua kestänyt ja Roussos kuoli erilaisten ruuansulatuselimien syöpiin vuonna 2015. Vangelis sen sijaan porskuttaa edelleen. Viimeinen levy tuli vuonna 2016.
Esimerkiksi laitan The Four Horsemenin, koska se lopulta lienee sävellyksistä tarttuvin. Videolta myös välittyy Roussoksen silminnähden vakuuttava karisma.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=3KCbqhJt16k&start_radio=1&list=RD3KCbqhJt16k[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/4MB7X1urqItzKWFI73dyhb?si=z2CPAJyuQn-S2s-dP4t3aA[/embed]
Demis Roussos syntyi Egyptissä, mutta joutui alueen häilyvän tilanteen takia muuttamaan perheensä kanssa Kreikkaan. Roussoksen äiti ja isä olivat muusikkoja ja Kreikkaan muutettuaan Demiskin liittyi kirkkokuoroon. Noin 17 vuoden iässä hän tapasi Loukas Siderasin ja Evángelos Papathanassioun, joka tuli tunnetuksi nimellä Vangelis. Vangelis oli aloittanut säveltämisen vaatimattomasti 4-vuotiaana.
Roussos ja Vangelis soittelivat yhdessä muutamassa bändissä, kunnes löivät päänsä yhteen Siderasin ja Silver Koulourisin kanssa. Bändi muuttii Pariisiin ja levytti pari albumia ennen 666-albumia, jota tässä käsitellään.
666 kertoo Johanneksen ilmestyksestä. Albumin julkaisun kanssa oli melkoisia ongelmia, sillä levy-yhtiö pelkäsi kristillisten joukkojen rienaussyytöksiä. Levy odotti julkaisemattomana niin kauan, että ilmestyessään bändin jäsenet olivat ehtineet jo soolourilleen ja Aphrodite’s Child bändinä oli muisto vain.
Musiikki itsessään on ihan aitoa progea. Levyllä musiikkityylit vaihtelevat välimerellisistä kansanmusiikkiteemoista jonkinlaiseen esimetalliin asti. Ei ole oikeastaan ihmekään, että suomalainen Saimaa-yhtye on soittanut suomenkielistä versiota The Four Horsemenistä. Roussoksen ääni on tavattoman korkea ja Vangelis on säveltämiseen melkomoinen talentti.
Metallia tästä tekee osittain metalliset kohdat, mutta ehkä myös kristinuskolle naureskelevat teemat ja lopulta tietysti tuo Roussoksen korkea lauluääni. Uskontoja peilataan jotenkin kummasti 1960-luvun maailmaan, joten tuo sanoituspuoli on vähän vaikea hahmottaa 1980-luvun lapselle.
Sooloja on niin pinkfloydmaisesta maalailusta kunnon tilutteluun. Rumpufilleissä on myös yritystä, jopa tuplabasaria kuulee. Levyä voisi kuvailla viihdyttäväksi kuunneltavaksi.
Bändin esikuvakseen on nimennyt ainakin Yes, joka jossain vaiheessa taivutteli Vangelista kosketinsoittajakseen, mutta hän kieltäytyi. Lopulta Vangelis on kuitenkin tehnyt useammankin levyn bändin laulajan Jon Andersonin kanssa. Vangelis on syntetisaattorimusiikin uranuurtaja, joten haluamattaankin ovat äänisynteesin käyttäjät hänestä vaikuttuneet ainakin välillisesti. Ja Blade Runnerin soundtrack, sitä ei voi ohittaa.
Demis Roussos taisteli suuren osan elämästään ylipainon kanssa. Elimistö ei tästä johtuvaa painonvaihtelua kestänyt ja Roussos kuoli erilaisten ruuansulatuselimien syöpiin vuonna 2015. Vangelis sen sijaan porskuttaa edelleen. Viimeinen levy tuli vuonna 2016.
Esimerkiksi laitan The Four Horsemenin, koska se lopulta lienee sävellyksistä tarttuvin. Videolta myös välittyy Roussoksen silminnähden vakuuttava karisma.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=3KCbqhJt16k&start_radio=1&list=RD3KCbqhJt16k[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/4MB7X1urqItzKWFI73dyhb?si=z2CPAJyuQn-S2s-dP4t3aA[/embed]
perjantai 2. marraskuuta 2018
Auculto - Viikon Aivoradio 44/2018
”Steve Vai – In My Dreams With You: Aika legendaarinen Devin-Vai-parivaljakko.
Yngwie Malmsteen – Heaven Tonight: Ynkkähän on kova, kovempi kuin moni haluaa myöntää.
A-Tyyppi – Voihitsivoiharmi: On niin luokattoman hulppeat sanat, että aivan siksi tälle listalle.
Fairport Convention – Genesis Hall: Vakuuttava folk-ääni naisella.
Gov’t Mule – Thorazine Shuffle: Tällainen se pitää tarttuva bassolinja olla.
Thulsa Doom – Kick Me: Stoneria, jonka kertosäe jää yksinkertaisuudessaan päähän.
Steve Reich – Music for 18 Musician: Pulses: Minimaalista ja outoa musiikkia.
The Prodigy – Champions of London: Uusi levy ilmestyi tänään. Aika aggressiivinen ote.
Uriah Heep – Why: Tässä on sitä groovea jo aika hyvin.
Night Verses – Trading Shadows: Djent-tilutusta, joka kuulostaa jotenkin suomalaiselta kansanmusiikilta.”
T
”Nirvana - Swap Meet: En tiennytkään, että pidän Nirvanasta. Kappale alkoi soida kaiuttimissani ja vasta jälkeenpäin katsoin mikä se oikein olikaan. Kappalehan on orkesterin debyyttialbumilta Bleach (1989).
Hullujussi - Friduna Skikuna: Sanoilla on merkitystä, ainakin tässä ”Preiz zimi zeel mama lookystre...”
Steely Dan - Glamour Profession: ilmavaa, selkeää musikkia yhtyeen seitsemänneltä albumilta Gaucho (1980), jonka tekemiseen osallistui kaikkiaa 42 muusikkoa.
Seal - Touch (acoustic version): Kaunis, hieman utuinen sävellys ja tulkinta, joka sopii tämän viikonlopun seesteisen hartaaseen tunnelmaan.
Slim Butler - Junk In The Trunk: International Blues Challenge kasaa vuosittain n. 250 bändiä Tenneseen osavaltioon ollen maailman suurin blues tapahtuma. Ensi tammikuussa siellä kuullaan Rovaniemeläislähtöisistä muusikoista koostuva Slim Butler & The Slim Cuts.
Tabula Rasa - Lähtö: Tabulan Rasan esikoisalbumi, Tabula Rasa (1975), on loistava. Se on yksi parhaista suomalaisista levyistä, joka on vinyylipainosta ulos saatettu. Sen melodisuus ja musikaalisuus hivelee korvia. Tämän avauskapaleen lisäksi kannattaa kyllä kuunnella koko albumi - ja useampaan kertaan, keskittyen.
Tabula Rasa - Prinssi: Albumin päätöskappale, kuuntelethan muutkin levyn kappaleet.”
Yyte
”Bon Jovi - The Radio Saved My Life Tonight: Pitkään arkistoissa säilytelty biisi ajalta, jolloin tämä bändi osui aika useasti maaliinsa.
Grateful Dead - Friend of the Devil: American Beauty-levystä tulee soittofiilis.
Eppu Normaali - Kaikki häipyy, on vain nyt: Mahtava ja syksyissä mahtavampi.
PMMP - Olkaa yksin ja juoskaa karkuun: Vaihtelun vuoksi. Jäsen T:n levylista ja samalla Ausculto-sivustohan käynnistyi tästä albumista.
William Bell - Poison in the Well: Yksinkertaisuudessaan tenhoava biisi.”
A
”Blaze Bayley - December Wind: Kevyempää tuotantoa, mutta Blaze-sedän ääni on maaginen pelkän akustisen kitaran säestyksellä.
Wandering Midget - Where we march the voltures follow: Toivottavasti bändin hyväksynnällä eetterissä. Tässä kunnianosoitus Reverend Bizarrelle ja Spiritus Mortisille isosti.
Judas Priest - Beyond The Realms Of Death: Olen viime aikoina käynyt läpi vanhaa tuotantoa... tämän kun olisi nähnyt 70-luvulla, niin en tiedä missä olisin nyt.
Death Of Kings - Shadow Of A Reaper: Tuli täysin puskista: kunnon thrash attack USAsta.
Dödsrit - A Drowning Voice: Yhden miehen projekti Tanskasta. Tummaa bläkkistä pimeneviin iltoihin.
Obliteration - Detestation Rite :Semmoista kunnon old school dödöä että piti kaivaa pankkitunnukset ostovalmiuteen.”
Spinebrain
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=PuGYJrEdQbWmQZu-UP-ONA[/embed]
Yngwie Malmsteen – Heaven Tonight: Ynkkähän on kova, kovempi kuin moni haluaa myöntää.
A-Tyyppi – Voihitsivoiharmi: On niin luokattoman hulppeat sanat, että aivan siksi tälle listalle.
Fairport Convention – Genesis Hall: Vakuuttava folk-ääni naisella.
Gov’t Mule – Thorazine Shuffle: Tällainen se pitää tarttuva bassolinja olla.
Thulsa Doom – Kick Me: Stoneria, jonka kertosäe jää yksinkertaisuudessaan päähän.
Steve Reich – Music for 18 Musician: Pulses: Minimaalista ja outoa musiikkia.
The Prodigy – Champions of London: Uusi levy ilmestyi tänään. Aika aggressiivinen ote.
Uriah Heep – Why: Tässä on sitä groovea jo aika hyvin.
Night Verses – Trading Shadows: Djent-tilutusta, joka kuulostaa jotenkin suomalaiselta kansanmusiikilta.”
T
”Nirvana - Swap Meet: En tiennytkään, että pidän Nirvanasta. Kappale alkoi soida kaiuttimissani ja vasta jälkeenpäin katsoin mikä se oikein olikaan. Kappalehan on orkesterin debyyttialbumilta Bleach (1989).
Hullujussi - Friduna Skikuna: Sanoilla on merkitystä, ainakin tässä ”Preiz zimi zeel mama lookystre...”
Steely Dan - Glamour Profession: ilmavaa, selkeää musikkia yhtyeen seitsemänneltä albumilta Gaucho (1980), jonka tekemiseen osallistui kaikkiaa 42 muusikkoa.
Seal - Touch (acoustic version): Kaunis, hieman utuinen sävellys ja tulkinta, joka sopii tämän viikonlopun seesteisen hartaaseen tunnelmaan.
Slim Butler - Junk In The Trunk: International Blues Challenge kasaa vuosittain n. 250 bändiä Tenneseen osavaltioon ollen maailman suurin blues tapahtuma. Ensi tammikuussa siellä kuullaan Rovaniemeläislähtöisistä muusikoista koostuva Slim Butler & The Slim Cuts.
Tabula Rasa - Lähtö: Tabulan Rasan esikoisalbumi, Tabula Rasa (1975), on loistava. Se on yksi parhaista suomalaisista levyistä, joka on vinyylipainosta ulos saatettu. Sen melodisuus ja musikaalisuus hivelee korvia. Tämän avauskapaleen lisäksi kannattaa kyllä kuunnella koko albumi - ja useampaan kertaan, keskittyen.
Tabula Rasa - Prinssi: Albumin päätöskappale, kuuntelethan muutkin levyn kappaleet.”
Yyte
”Bon Jovi - The Radio Saved My Life Tonight: Pitkään arkistoissa säilytelty biisi ajalta, jolloin tämä bändi osui aika useasti maaliinsa.
Grateful Dead - Friend of the Devil: American Beauty-levystä tulee soittofiilis.
Eppu Normaali - Kaikki häipyy, on vain nyt: Mahtava ja syksyissä mahtavampi.
PMMP - Olkaa yksin ja juoskaa karkuun: Vaihtelun vuoksi. Jäsen T:n levylista ja samalla Ausculto-sivustohan käynnistyi tästä albumista.
William Bell - Poison in the Well: Yksinkertaisuudessaan tenhoava biisi.”
A
”Blaze Bayley - December Wind: Kevyempää tuotantoa, mutta Blaze-sedän ääni on maaginen pelkän akustisen kitaran säestyksellä.
Wandering Midget - Where we march the voltures follow: Toivottavasti bändin hyväksynnällä eetterissä. Tässä kunnianosoitus Reverend Bizarrelle ja Spiritus Mortisille isosti.
Judas Priest - Beyond The Realms Of Death: Olen viime aikoina käynyt läpi vanhaa tuotantoa... tämän kun olisi nähnyt 70-luvulla, niin en tiedä missä olisin nyt.
Death Of Kings - Shadow Of A Reaper: Tuli täysin puskista: kunnon thrash attack USAsta.
Dödsrit - A Drowning Voice: Yhden miehen projekti Tanskasta. Tummaa bläkkistä pimeneviin iltoihin.
Obliteration - Detestation Rite :Semmoista kunnon old school dödöä että piti kaivaa pankkitunnukset ostovalmiuteen.”
Spinebrain
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=PuGYJrEdQbWmQZu-UP-ONA[/embed]
torstai 1. marraskuuta 2018
Metallimusiikin olemus – 50. Soittotaidon ja sävellystyön täydellinen kombinaatio
URIAH HEEP - DEMONS AND WIZARDS (1971)
Uriah Heepillä oli uusi basisti - Mark Clarke. Hän kuitenkin ehti olla bändissä vain pari kuukautta jättäen bändin ”työuupumuksen tähden.” Sen verran mies kuitenkin vaikutti, että osallistui Demons and Wizards -albumin avausraita Wizardsiin soittamalla siinä ja olemmalla myös sävellystyössä mukana. Se onkin melko tavalla eri kastia kuin loput albumista, vaikka on edelleen yksi bändin kestohiteistä.
Ei mennyt pitkäänkään, kun bändiin oli liitetty The Keef Hartley Bandissa soittanut uusiseelantilainen Gary Thain, jota voidaan pitää bändin legendaarisimman kokoonpanon osasena. Thainin tiukka soitto yhdessä rumpali Lee Kerslaken rumputyön kanssa asetti loppubändille hyvän pohjan tehdä tarttuvia kappaleita.
Käytännössä sävellystyö oli pääasiassa urkuri Don Hensleyn käsissä. Eikä se ollut virhe. Levyn hitti Easy Livin’ on edelleen, 45 vuotta ilmestymisensä jälkeen, usein kuultavissa milloin missäkin mainoksessa. Ja ihan syystä. Onnistunut urkujyystö, jossa koko bändin parhaat puolet saadaan esille kuitenkin ulkoisesti suhteellisen simppelissä kappaleessa.
Ennen tätä soinut Traveller in Time kuulostaa 1990-luvun Dream Theaterilta parhaimmillaan. Tosin noin 20 vuotta aiemmin. Rainbow Demon taas on väkisinkin antanut potkua Diolle tai Rainbowlle. Tai oikeimmin ehkä juuri Rainbow-vaiheen Diolle.
Demons and Wizards nosti Uriah Heepin aivan uudelle tasolle. Se nousi Briteissä sijalle 20. ja oli USA:ssakin 23. Suomessa albumi meni kuin kuumille kiville. Demons & Wizards oli listaykkösenä jopa 14 viikkoa. Easy Livin’ on muuten ainut Heepin kappale, joka on noussut USA:ssa singlelistalle. Jos albumi olisi ilmestynyt vuotta aiemmin tai vastaavasti myöhemmin, olisi sillä voinut olla jopa paremmat mahdollisuudet menestyä.
Levyn merkitys metallille ja raskaalle musiikille on ohittamaton. Raskas urkuriffittely maustettuna yhdellä rock-historian kovimmista laulajista nostaa omissa kirjoissa Uriah Heepin korkeammalla kuin se maaimanlaajuisesti on. On sääli, että niin David Byron kuin Gary Thain näkivät silloin rock-elämän varjopuolet lopulta niihin menehtyen. Liian nuorena. Paljon olisi ollut vielä annettavaa.
Demons and Wizards on mainio albumi. Sen kuuntelee mielellään. Myös sen mystiikassa liittyvät sanoitukset voi vetää metalliin. Pidän toki Easy Livin’istä paljon, mutta albumin annista kertoo mielestäni enemmän sen viimeinen kappale The Spell, jossa on davidgilmourmaista kitarasoolottelua ja ylipäätään laadukasta musisointia. Mainitsen vielä Why-kappaleen, joka on bonusbiisinä cd-versiossa. On melkoista työstöä.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=psnHkE642e4[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/3jEKIN45ZsAN6tP9GRwLap?si=-l2ZPKLvSzS3Ntg5dLW1vQ[/embed]
Kuva: Youtube.com
Uriah Heepillä oli uusi basisti - Mark Clarke. Hän kuitenkin ehti olla bändissä vain pari kuukautta jättäen bändin ”työuupumuksen tähden.” Sen verran mies kuitenkin vaikutti, että osallistui Demons and Wizards -albumin avausraita Wizardsiin soittamalla siinä ja olemmalla myös sävellystyössä mukana. Se onkin melko tavalla eri kastia kuin loput albumista, vaikka on edelleen yksi bändin kestohiteistä.
Ei mennyt pitkäänkään, kun bändiin oli liitetty The Keef Hartley Bandissa soittanut uusiseelantilainen Gary Thain, jota voidaan pitää bändin legendaarisimman kokoonpanon osasena. Thainin tiukka soitto yhdessä rumpali Lee Kerslaken rumputyön kanssa asetti loppubändille hyvän pohjan tehdä tarttuvia kappaleita.
Käytännössä sävellystyö oli pääasiassa urkuri Don Hensleyn käsissä. Eikä se ollut virhe. Levyn hitti Easy Livin’ on edelleen, 45 vuotta ilmestymisensä jälkeen, usein kuultavissa milloin missäkin mainoksessa. Ja ihan syystä. Onnistunut urkujyystö, jossa koko bändin parhaat puolet saadaan esille kuitenkin ulkoisesti suhteellisen simppelissä kappaleessa.
Ennen tätä soinut Traveller in Time kuulostaa 1990-luvun Dream Theaterilta parhaimmillaan. Tosin noin 20 vuotta aiemmin. Rainbow Demon taas on väkisinkin antanut potkua Diolle tai Rainbowlle. Tai oikeimmin ehkä juuri Rainbow-vaiheen Diolle.
Demons and Wizards nosti Uriah Heepin aivan uudelle tasolle. Se nousi Briteissä sijalle 20. ja oli USA:ssakin 23. Suomessa albumi meni kuin kuumille kiville. Demons & Wizards oli listaykkösenä jopa 14 viikkoa. Easy Livin’ on muuten ainut Heepin kappale, joka on noussut USA:ssa singlelistalle. Jos albumi olisi ilmestynyt vuotta aiemmin tai vastaavasti myöhemmin, olisi sillä voinut olla jopa paremmat mahdollisuudet menestyä.
Levyn merkitys metallille ja raskaalle musiikille on ohittamaton. Raskas urkuriffittely maustettuna yhdellä rock-historian kovimmista laulajista nostaa omissa kirjoissa Uriah Heepin korkeammalla kuin se maaimanlaajuisesti on. On sääli, että niin David Byron kuin Gary Thain näkivät silloin rock-elämän varjopuolet lopulta niihin menehtyen. Liian nuorena. Paljon olisi ollut vielä annettavaa.
Demons and Wizards on mainio albumi. Sen kuuntelee mielellään. Myös sen mystiikassa liittyvät sanoitukset voi vetää metalliin. Pidän toki Easy Livin’istä paljon, mutta albumin annista kertoo mielestäni enemmän sen viimeinen kappale The Spell, jossa on davidgilmourmaista kitarasoolottelua ja ylipäätään laadukasta musisointia. Mainitsen vielä Why-kappaleen, joka on bonusbiisinä cd-versiossa. On melkoista työstöä.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=psnHkE642e4[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/3jEKIN45ZsAN6tP9GRwLap?si=-l2ZPKLvSzS3Ntg5dLW1vQ[/embed]
Kuva: Youtube.com
keskiviikko 31. lokakuuta 2018
Toomion TOP200-biisit: 176. Rauli Badding Somerjoki – Valot
Ensikosketus tähän on Pulliaisen ja Agentsin instrumentaaliversiona, todennäköisesti Mitsubishi Galantin kasettimankasta. Kappale on kuitenkin lähtöjään Rauli Badding Somerjoen debyyttialbumin B-puolelta. Totuuden nimissä olen aika kauan luullut, että veisu on venäläinen käännös, mutta mitä vielä. Se on Raulin itsensä säveltämä ja sanoittama!
Tunnelma ja sanat ovat synkät, harmaat, suomalaiset. Mutta, kun se ei tässä tapauksessa haittaa. Olen myös alkanut pitää alkuperäisestä levytyksestä siinä määrin, että rankkaan sen ohi Agentsin, vaikkei se Kääriäisen esittämänäkään paljoa kympin biisistä puutu.
Tällä vuoden 1971 versiolla on kovettu soittajakokoonpano: Rauli laulaa, Antero Jakoila kitaroi, Arto Koskinen klähmii urkuja, bassoa soittaa Ilkka Willman ja rummuissa keikkuu legendaarinen Matti Oiling. Varsinkin rumpu- ja urkutyö maistuu kuin pannukahvi. Aidolta ja rouhealta.
Raulin hahmossa ja ulosannissa on yhtä aikaa jotain hyvin melankolista ja kohtalon takia myös hyvin surullista. Komea ääni ja melkoinen melodiantaju miehellä kuitenkin oli.
Kyllä tätä kuunnellessa pitäisi olla 1980-luvun lopussa, lähdössä väsyneenä ja nälissään Vaasan kansallisista kisoista noin klo 22:10 ajelemaan kohti kotia. Syksy olisi juuri alkamaisillaan.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=4ri7W40lAYE[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/2qIDlbmLILpU2mvpZk373R?si=Tyk5ZpUQR1WR43DAlIixiA[/embed]
Tunnelma ja sanat ovat synkät, harmaat, suomalaiset. Mutta, kun se ei tässä tapauksessa haittaa. Olen myös alkanut pitää alkuperäisestä levytyksestä siinä määrin, että rankkaan sen ohi Agentsin, vaikkei se Kääriäisen esittämänäkään paljoa kympin biisistä puutu.
Tällä vuoden 1971 versiolla on kovettu soittajakokoonpano: Rauli laulaa, Antero Jakoila kitaroi, Arto Koskinen klähmii urkuja, bassoa soittaa Ilkka Willman ja rummuissa keikkuu legendaarinen Matti Oiling. Varsinkin rumpu- ja urkutyö maistuu kuin pannukahvi. Aidolta ja rouhealta.
Raulin hahmossa ja ulosannissa on yhtä aikaa jotain hyvin melankolista ja kohtalon takia myös hyvin surullista. Komea ääni ja melkoinen melodiantaju miehellä kuitenkin oli.
Kyllä tätä kuunnellessa pitäisi olla 1980-luvun lopussa, lähdössä väsyneenä ja nälissään Vaasan kansallisista kisoista noin klo 22:10 ajelemaan kohti kotia. Syksy olisi juuri alkamaisillaan.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=4ri7W40lAYE[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/2qIDlbmLILpU2mvpZk373R?si=Tyk5ZpUQR1WR43DAlIixiA[/embed]
perjantai 26. lokakuuta 2018
Ausculto - Viikon Aivoradio 43/2018
“John Fogerty - The Holy Grail: 1970 John lauloi: ”Seven thirty seven comin' out of the sky...” ja olin myyty rockille. Ja tänä vuonna - yhä vaan rokataan.
Montserrat Caballé (feat. Bruce Dickinson) - Bohemian Rhapsody: Caballé oli Diiva, upeaääninen sopraano, joka uskalsi heittäytyä myös populaarisemmalle puolelle musiikin raja-aitoja. Mutta olisikohan tämä kuitenkin pitänyt tehdä Mercuryn kanssa?
Hollies - Blue in the Morning: 1972 yhtye julkaisi albumin Romany, joka oli jotain muuta kuin mihin olimme tottuneet. Alan Clarke oli lähtenyt yhtyeestä soolouralle ja laulajaksi oli pestattu ruotsalainen Mikael Rickfors, eikä tätä muutosta voinut olla huomaamatta.
Them - Mystic Eyes: Them oli Van Morrisonin ensimmäinen yhtye ja Mystic Eyes oli Themin ensimmäisen albumin, The Angry Young Them, avausraita.
Pallas & Euan Lawson - Queen of the Deep (live): Aika usein, kun musiikki tulee iPodilta työpäivääni taustoittamaan ja pysähdyn tsekkaamaan kuulemani hyvän kappaleen esittäjää, niin se on Pallas.
Jaan Wessman - Well, cuz...: Tamperelainen multi-instrumentalisti on julkaissut esikoisensa, None For The Money, Two For The Show. Progea, melodista poppia, musiikkia hyvällä maulla ja ammattitaidolla.
Topmost - I Believe To My Soul: Alunperin Ray Charles -kappaleesta Topmost teki oman tulkintansa 1966 kuuluisimmalla kokoonpanollaan: Gugi Kokljuschki, Harri Saksala, Eero Lupari, Arto ”Poku” Tarkkonen, Heimo ”Holle” Holopainen ja Kisu Jernström.”
Yyte
”Jenni Vartiainen - Malja: Meni aikoinaan itseltä melko täydellisesti ohi tämä biisi. Radiossa kyllä taisi soida, mutta ei tarttunut korvaan. Nyt ihan ok.
Ultra Bra - Savanni nukahtaa: Parempi nyt kuin ikinä ennen.
Christine & the Queens - Comme si: Viikon 2018-levy. Kuuntelukelpoista modernia, olisiko tämä nyt sitten poppia.
Karjalainen - Tule kesäyö: Jäsen T jakoi viime viikolla koko Karjalaisen uuden levyn. Laitan tämän vielä uusiksi, koska tässä tiivistyy hyvin miehen taidot yhteen kappaleeseen.”
A
”Gutalax – Robocock: Eilen livenä koettu. Erittäin hämmentävät sammakkovokaalit...vokaaliakrobatiaa parhaimmillaan/kauheimmillaan
Eneferens - This Onward Reach: Yhden herrasmiehen projekti Minnesotasta. Vuoden kovinta materiaalia.
Fifth Angel - Can you hear me?: Bändi jatkaa uudella tuotannolla kitaristin tarttuessa mikin taakse. Kyllä tässä vielä potkia löytyy.
Hate Eternal - All Hope Destroyed: Laatudödistä Ameriikasta
Bloodbath - Chainsaw Lullaby: Nick Holmesin toinen puoli... On tässä uhkan mahdollisuus
Cumbeast – Analconda: Eilen livenä koettu. Erittäin loistavat välispiikit ja soittajilla selvästi ilo soittaa. Hyvä Turku!
Omnium Gatherum - New World Shadows: Keskiviikkona lavan reunalla koettu ja fanipoikamaisuus huipussaan. OG ei petä juuri koskaan.
Unleashed - Stand Your Ground: Ei väsymisen merkkejä... Ensi vuonna 30v. synttärit orkesterilla.”
Spinebrain
”Spidergawd – Is This Love?: Suosittelin tätä kaverille itse, unohdin bändin ja hän suositteli takaisin. Nyt onkin mennyt puolet lomasta tämän bändin kanssa.
Kvelertak – Åpenbaring: Edellisen sukulainen. Raisuhkoa mätkettä.
György Ligeti – Musica Ricercata: No. 7, Cantabile, molto legato: Klassista pianomusiikkia. Säveltäjähän tunnetaan Kubrickin elokuvien musiikeista.
Samuel Barber – Adagio for Strings op. 11: Synkkä kuin mikä. Klassista parhaimmistoa, ties miessä elokuvissa soinut. Soinut myös kuuluisuuksien hautajaisissa. Kuten Rooseveltin ja Einsteinin. Soi myös usein erilaisten onnettomuuksien yhteydessä televisiolähetyksissä. Komia on.
Portishead – Sour Times: Klassikko ysärin puolesta välistä. Tästä tulee väkisin sen ajan Bondit mieleen. Trip Hopia parhaimmillaan.
Foo Fighters – Skin and Bones (Live): En kovin usein lähde live-biiseihin, enkä Foo Fightersiin. Tässäpä sitä nyt molempia parhaimmillaan.
The War on Drugs – Red Eyes: Jotenkin tämä tuli vastaan aurinkoisella automatkalla. Ei se ihme ole. Automusiikkia parhaasta päästä.
Kolmas Nainen – En oo kuullut mitään: Tytön soittolistan viimeinen lisäys. Kyllähän tämä kertosäe päähän jää. Alavus-meininki.
Anathema – Pulled Under at 2000 metres a Second: Samalla kun pihalla alkaa lumisade, niin on sopivaa kuunnella Anathemaa. Tässä kappaleessa on ns. THE KOHTA puolentoista minuutin kohdilla. Mahtava rumpufilli.
Eppu Normaali – Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset: Tämäkin tavallaan kuuluu Pohjanmaan reissuun. Ja Lumisaateeseen.”
T
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=jD7wXrymSrWEhKK3PNGmwA[/embed]
Montserrat Caballé (feat. Bruce Dickinson) - Bohemian Rhapsody: Caballé oli Diiva, upeaääninen sopraano, joka uskalsi heittäytyä myös populaarisemmalle puolelle musiikin raja-aitoja. Mutta olisikohan tämä kuitenkin pitänyt tehdä Mercuryn kanssa?
Hollies - Blue in the Morning: 1972 yhtye julkaisi albumin Romany, joka oli jotain muuta kuin mihin olimme tottuneet. Alan Clarke oli lähtenyt yhtyeestä soolouralle ja laulajaksi oli pestattu ruotsalainen Mikael Rickfors, eikä tätä muutosta voinut olla huomaamatta.
Them - Mystic Eyes: Them oli Van Morrisonin ensimmäinen yhtye ja Mystic Eyes oli Themin ensimmäisen albumin, The Angry Young Them, avausraita.
Pallas & Euan Lawson - Queen of the Deep (live): Aika usein, kun musiikki tulee iPodilta työpäivääni taustoittamaan ja pysähdyn tsekkaamaan kuulemani hyvän kappaleen esittäjää, niin se on Pallas.
Jaan Wessman - Well, cuz...: Tamperelainen multi-instrumentalisti on julkaissut esikoisensa, None For The Money, Two For The Show. Progea, melodista poppia, musiikkia hyvällä maulla ja ammattitaidolla.
Topmost - I Believe To My Soul: Alunperin Ray Charles -kappaleesta Topmost teki oman tulkintansa 1966 kuuluisimmalla kokoonpanollaan: Gugi Kokljuschki, Harri Saksala, Eero Lupari, Arto ”Poku” Tarkkonen, Heimo ”Holle” Holopainen ja Kisu Jernström.”
Yyte
”Jenni Vartiainen - Malja: Meni aikoinaan itseltä melko täydellisesti ohi tämä biisi. Radiossa kyllä taisi soida, mutta ei tarttunut korvaan. Nyt ihan ok.
Ultra Bra - Savanni nukahtaa: Parempi nyt kuin ikinä ennen.
Christine & the Queens - Comme si: Viikon 2018-levy. Kuuntelukelpoista modernia, olisiko tämä nyt sitten poppia.
Karjalainen - Tule kesäyö: Jäsen T jakoi viime viikolla koko Karjalaisen uuden levyn. Laitan tämän vielä uusiksi, koska tässä tiivistyy hyvin miehen taidot yhteen kappaleeseen.”
A
”Gutalax – Robocock: Eilen livenä koettu. Erittäin hämmentävät sammakkovokaalit...vokaaliakrobatiaa parhaimmillaan/kauheimmillaan
Eneferens - This Onward Reach: Yhden herrasmiehen projekti Minnesotasta. Vuoden kovinta materiaalia.
Fifth Angel - Can you hear me?: Bändi jatkaa uudella tuotannolla kitaristin tarttuessa mikin taakse. Kyllä tässä vielä potkia löytyy.
Hate Eternal - All Hope Destroyed: Laatudödistä Ameriikasta
Bloodbath - Chainsaw Lullaby: Nick Holmesin toinen puoli... On tässä uhkan mahdollisuus
Cumbeast – Analconda: Eilen livenä koettu. Erittäin loistavat välispiikit ja soittajilla selvästi ilo soittaa. Hyvä Turku!
Omnium Gatherum - New World Shadows: Keskiviikkona lavan reunalla koettu ja fanipoikamaisuus huipussaan. OG ei petä juuri koskaan.
Unleashed - Stand Your Ground: Ei väsymisen merkkejä... Ensi vuonna 30v. synttärit orkesterilla.”
Spinebrain
”Spidergawd – Is This Love?: Suosittelin tätä kaverille itse, unohdin bändin ja hän suositteli takaisin. Nyt onkin mennyt puolet lomasta tämän bändin kanssa.
Kvelertak – Åpenbaring: Edellisen sukulainen. Raisuhkoa mätkettä.
György Ligeti – Musica Ricercata: No. 7, Cantabile, molto legato: Klassista pianomusiikkia. Säveltäjähän tunnetaan Kubrickin elokuvien musiikeista.
Samuel Barber – Adagio for Strings op. 11: Synkkä kuin mikä. Klassista parhaimmistoa, ties miessä elokuvissa soinut. Soinut myös kuuluisuuksien hautajaisissa. Kuten Rooseveltin ja Einsteinin. Soi myös usein erilaisten onnettomuuksien yhteydessä televisiolähetyksissä. Komia on.
Portishead – Sour Times: Klassikko ysärin puolesta välistä. Tästä tulee väkisin sen ajan Bondit mieleen. Trip Hopia parhaimmillaan.
Foo Fighters – Skin and Bones (Live): En kovin usein lähde live-biiseihin, enkä Foo Fightersiin. Tässäpä sitä nyt molempia parhaimmillaan.
The War on Drugs – Red Eyes: Jotenkin tämä tuli vastaan aurinkoisella automatkalla. Ei se ihme ole. Automusiikkia parhaasta päästä.
Kolmas Nainen – En oo kuullut mitään: Tytön soittolistan viimeinen lisäys. Kyllähän tämä kertosäe päähän jää. Alavus-meininki.
Anathema – Pulled Under at 2000 metres a Second: Samalla kun pihalla alkaa lumisade, niin on sopivaa kuunnella Anathemaa. Tässä kappaleessa on ns. THE KOHTA puolentoista minuutin kohdilla. Mahtava rumpufilli.
Eppu Normaali – Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset: Tämäkin tavallaan kuuluu Pohjanmaan reissuun. Ja Lumisaateeseen.”
T
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=jD7wXrymSrWEhKK3PNGmwA[/embed]
perjantai 19. lokakuuta 2018
Ausculto - Viikon Aivoradio 42/2018
"Marzi Nyman - Olet sydämessäni: Viimeinkin saatiin Marzin uusi levy. Laitetaan siltä vaikkapa tämä.
Sister Sparrow - Leave Here with Me: Uutta musiikkia. Hyvä groove ja lämmin sointi.
Eppu Normaali - Vahantajoki: Akustiselta levyltä vanha ja unohdettu fanisuosikki.
Stam1na - Merivälimatka: Stam1nan uusi levy on tullut muutamaan kertaan kuunneltua.
Neko Case - Last Lion of Albion: Yksi tämän vuoden yllättäjistä omilla listoilla."
-A
"VoiVod - The Wake (albumi): Aivan käsittämätön osoitus tahdonvoimasta 3 vuoden työstämisen jälkeen. Eilen livenäkin koettu ja pesi & linkosi huolella!"
-Spinebrain
"J. Karjalainen - Sä kuljetat mua (albumi): Jiin uusi soi laadukkaasti ja rullaa kevyesti. Vaivatonta kuunneltavaa."
-T
"Danny Bryant - Yours For A Song: Danny alkoi ammattimuusikoksi parikymmentä vuotta sitten 18 vuoden ikäisenä. Albumeja on kertynyt toistakymmentä, joista tuorein, Revelation, tämän vuoden huhtikuussa.
Janiva Magness - Back To Blue: Detroitissa 1957 (hyvää vuosikertaa) syntynyt useampaan kertaan eri palkinnoilla palkittu soul- ja blueslaulajatar, jolta tämän vuoden maaliskuussa julkaistiin albumi Love is An Army.
Bob Seger - Katmandu: Detroitin Raivohärkä rokkasi ja rollasi tähän tahtiin 70-luvun puolivälissä.
38 Special - Hold On Loosely: Lynyrd Skynyrdin Ronnie Van Zandin pikkuveljen Donnien naapurinsa Don Barnesin kanssa perustama rokkiorkesteri.
Peter Frampton - (I’m A) Road Runner: Holland-Dozier-Holland tuotantoa, jonka alunperin levytti Junior Walker & Allstars vuonna 1966. Framtonin versio julkaistiin 11 vuotta myöhemmin.
Erja Lyytinen - Another World: Mie niinku tykkään Erjasta...siis hänen musiikistaan. Sinkku julkaistiin tässä kuussa.
Anna Murtola - Fuego por dentro: Oululaislöhtöisen Annan maanantaina ilmestynyneen albumin nimikappale Levyn myötä Anna on ensimmäinen Suomessa levyttänyt flamengo-laulaja."
-Yyte
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve[/embed]
Sister Sparrow - Leave Here with Me: Uutta musiikkia. Hyvä groove ja lämmin sointi.
Eppu Normaali - Vahantajoki: Akustiselta levyltä vanha ja unohdettu fanisuosikki.
Stam1na - Merivälimatka: Stam1nan uusi levy on tullut muutamaan kertaan kuunneltua.
Neko Case - Last Lion of Albion: Yksi tämän vuoden yllättäjistä omilla listoilla."
-A
"VoiVod - The Wake (albumi): Aivan käsittämätön osoitus tahdonvoimasta 3 vuoden työstämisen jälkeen. Eilen livenäkin koettu ja pesi & linkosi huolella!"
-Spinebrain
"J. Karjalainen - Sä kuljetat mua (albumi): Jiin uusi soi laadukkaasti ja rullaa kevyesti. Vaivatonta kuunneltavaa."
-T
"Danny Bryant - Yours For A Song: Danny alkoi ammattimuusikoksi parikymmentä vuotta sitten 18 vuoden ikäisenä. Albumeja on kertynyt toistakymmentä, joista tuorein, Revelation, tämän vuoden huhtikuussa.
Janiva Magness - Back To Blue: Detroitissa 1957 (hyvää vuosikertaa) syntynyt useampaan kertaan eri palkinnoilla palkittu soul- ja blueslaulajatar, jolta tämän vuoden maaliskuussa julkaistiin albumi Love is An Army.
Bob Seger - Katmandu: Detroitin Raivohärkä rokkasi ja rollasi tähän tahtiin 70-luvun puolivälissä.
38 Special - Hold On Loosely: Lynyrd Skynyrdin Ronnie Van Zandin pikkuveljen Donnien naapurinsa Don Barnesin kanssa perustama rokkiorkesteri.
Peter Frampton - (I’m A) Road Runner: Holland-Dozier-Holland tuotantoa, jonka alunperin levytti Junior Walker & Allstars vuonna 1966. Framtonin versio julkaistiin 11 vuotta myöhemmin.
Erja Lyytinen - Another World: Mie niinku tykkään Erjasta...siis hänen musiikistaan. Sinkku julkaistiin tässä kuussa.
Anna Murtola - Fuego por dentro: Oululaislöhtöisen Annan maanantaina ilmestynyneen albumin nimikappale Levyn myötä Anna on ensimmäinen Suomessa levyttänyt flamengo-laulaja."
-Yyte
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve[/embed]
perjantai 12. lokakuuta 2018
Ausculto - Viikon Aivoradio 41/2018
”Natalie Prass - Side By Side (Live At Spacebomb Studios): Tylsä musiikinkuunteluviikko. Tämän kyllä ostaisin heti, jos tulisi vastaan.”
A
“Miracle - Light Mind: Outo kummajainen, mutta Depeche Modea löydän ja diggailen.
Sepulcher - Abyssal Horror: Maistuvaa death rässiä Norjasta.
Trees Of Eternity - My Requiem: Juurikin kohtuu täydellistä syysiltojen tunnelmointia.
Baest - Atra Mors: Nimestä huolimatta erittäin tykkiä kamaa.
Saturnus - Wind Torn: Soi autossa aamulla, vokaaleista et välttämättä saa selvää mutta hienosti tulkitsee.instrumentillaan
Daylight Dies – Infidel: Lisää doomia koska kansa vaatii sitä.
Vreid - One Hundred Years: Uusi levy yllätti ja toivottavasti kasvaa kuuntelukertojen myötä.
Absolva - Never A Good Day To Die: Tänään keikalla On The Rocksissa... Toivon että pääsen paikan päälle.”
Spinebrain
”Ydinperhe – Pummilla: Punkkia juuri niin anarkistisena kuin pitääkin.
Stam1na – Hammasratas: Vanhaa Stam1naa Raja-albumilta.
Yngwie Malmsteen – How Many Miles to Babylon: Ynkkä on kova.
Kalle Päätalo – Lootusasentoon: Nostalgiatrippi paikkaan, jonne ei ehkä pitäisi.
Skeletonwitch – The Luminous Sky: Metallia suosituksesta.
Evergrey – In Remembrance: Tämä oli ilmestyessään vähän
pettymys, mutta ei se nykyään niin kamala ollutkaan.
Lita Ford – Close My Eyes Forever: Kaksi kovaa hahmoa laulelee. Toisen saatte arvata itse.
The Smashing Pumpkins – Siva: Legendaarista surinaa vaihtoehtorockin syntyajoilta.
Stam1na – Metsästäjä: I Metsästäjä: Uutta Stam1naa. Tämä vakuutti balsagothmaisuudellaan.
Marzi Nyman – Vesi virtaa: Uutta Marzia. Epämusik.pask.”
T
”Van Morrison - The Prophet Speaks: Herralta tuli uusi äänite. No ei se mitään, Jouluksi tulee lisää.
Dio - Don’t Talk To Strangers: Tätä kutsuttiin minun nuoruudessani Jytäksi. Selkeää, melodista, hyvin tuotettua rockia.
Sonny Landreth - Blue Tarp Blues (feat. Mark Knopfler): From the Reach -albumi julkaistiin 10-vuotta sitten. Sillä Sonnyn kanssa duetoivat kitaroineen mm. Eric Clapton ja Mark Knopfler.
Walter Trout - We’re All In This Together: Saman nimisen albumin nimikappale, jolla kaverukset Trout ja Bonamassa soittavat kitaroitaan sydämensä kyllyydestä bluesin verta vuotaen.
Graham Nash - Encore: Nash ei esittelyjä tarvinne (Hollies, CSN & Y). Soolonakin Nash on työstänyt kuusi albumia 1971-2016 aikajänteellä.
Joanne Shaw Taylor - Beautifully Broken: Joanne on sisäistänyt blues ytimen - tulkinnoissa pitää olla mukana koko sielullaan.
James Taylor - October Road: on lokakuu, kuten joka vuosi tähän aikaan.”
Yyte
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=fePvDThcTziK-R8ssYiifA[/embed]
A
“Miracle - Light Mind: Outo kummajainen, mutta Depeche Modea löydän ja diggailen.
Sepulcher - Abyssal Horror: Maistuvaa death rässiä Norjasta.
Trees Of Eternity - My Requiem: Juurikin kohtuu täydellistä syysiltojen tunnelmointia.
Baest - Atra Mors: Nimestä huolimatta erittäin tykkiä kamaa.
Saturnus - Wind Torn: Soi autossa aamulla, vokaaleista et välttämättä saa selvää mutta hienosti tulkitsee.instrumentillaan
Daylight Dies – Infidel: Lisää doomia koska kansa vaatii sitä.
Vreid - One Hundred Years: Uusi levy yllätti ja toivottavasti kasvaa kuuntelukertojen myötä.
Absolva - Never A Good Day To Die: Tänään keikalla On The Rocksissa... Toivon että pääsen paikan päälle.”
Spinebrain
”Ydinperhe – Pummilla: Punkkia juuri niin anarkistisena kuin pitääkin.
Stam1na – Hammasratas: Vanhaa Stam1naa Raja-albumilta.
Yngwie Malmsteen – How Many Miles to Babylon: Ynkkä on kova.
Kalle Päätalo – Lootusasentoon: Nostalgiatrippi paikkaan, jonne ei ehkä pitäisi.
Skeletonwitch – The Luminous Sky: Metallia suosituksesta.
Evergrey – In Remembrance: Tämä oli ilmestyessään vähän
pettymys, mutta ei se nykyään niin kamala ollutkaan.
Lita Ford – Close My Eyes Forever: Kaksi kovaa hahmoa laulelee. Toisen saatte arvata itse.
The Smashing Pumpkins – Siva: Legendaarista surinaa vaihtoehtorockin syntyajoilta.
Stam1na – Metsästäjä: I Metsästäjä: Uutta Stam1naa. Tämä vakuutti balsagothmaisuudellaan.
Marzi Nyman – Vesi virtaa: Uutta Marzia. Epämusik.pask.”
T
”Van Morrison - The Prophet Speaks: Herralta tuli uusi äänite. No ei se mitään, Jouluksi tulee lisää.
Dio - Don’t Talk To Strangers: Tätä kutsuttiin minun nuoruudessani Jytäksi. Selkeää, melodista, hyvin tuotettua rockia.
Sonny Landreth - Blue Tarp Blues (feat. Mark Knopfler): From the Reach -albumi julkaistiin 10-vuotta sitten. Sillä Sonnyn kanssa duetoivat kitaroineen mm. Eric Clapton ja Mark Knopfler.
Walter Trout - We’re All In This Together: Saman nimisen albumin nimikappale, jolla kaverukset Trout ja Bonamassa soittavat kitaroitaan sydämensä kyllyydestä bluesin verta vuotaen.
Graham Nash - Encore: Nash ei esittelyjä tarvinne (Hollies, CSN & Y). Soolonakin Nash on työstänyt kuusi albumia 1971-2016 aikajänteellä.
Joanne Shaw Taylor - Beautifully Broken: Joanne on sisäistänyt blues ytimen - tulkinnoissa pitää olla mukana koko sielullaan.
James Taylor - October Road: on lokakuu, kuten joka vuosi tähän aikaan.”
Yyte
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=fePvDThcTziK-R8ssYiifA[/embed]
keskiviikko 10. lokakuuta 2018
MUSA-TASTING XI: 1001-albumi - E-kirjaimella alkavat artistit
11:nnessä Musa-Tastiginssa kuunneltiin “1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” -kirjasta listan E-kirjaimella alkavia artisteja. Sieltä kuunneltiin jäsen T:n mielestä 10 parasta biisiä. Tuo lista on seuraavanlainen.
Electric Light Orchestra - Out of Blue
Eminem - Slim Shady LP
Eminem - The Marshall Mathers LP
Missy "Misdemeanor" Elliott - Supa Dupa Fly
Elastica - Elastica
Brian Eno - Another Green World
Laura Nyro - Eli and the Thirteenth Confession
Missy Elliott - Under Construction
Ramblin' Jack Elliott - Jack Takes the Floor
Einstürzende Neubauten - Kollaps
Eels - Beautiful Freak
Emerson, Lake & Palmer - Pictures at an Exhibition
The Everly Brothers - A Date With the Everly Borthers
The Electric Prunes - I Had to Much t Dream (Last Night)
Everything but the Girl - Idlewild
Elbow - The Seldom Seen Kid
Brian Eno & David Byrne - My Life in the Bush of Ghosts
Everything but the Girl - Walking Wounded
Eagles - Eagles
Eurythmics - Sweet Dreams (Are Made of This)
Brian Eno - Before and After Science
Steve Earle - Guitar Town
Echo & The Bunnymen - Porcupine
Joe Ely - Honky Tonk Masquerade
Echo & The Bunnymen - Crocodiles
Brian Eno - Here Come the Warm Jets
Eagles - Hotel California
Echo & The Bunnymen - Ocean Rain
Earth, Wind & Fire - That's the Way of the World
Emerson, Lake & Palmer - Tarkus
Bill Evans - Sunday at the Village Vanguard
Duke Ellington Ellington - at Newport (Live)
Brian Eno - Ambient 1: Music for Airports
OSALLISTUJAT
T: Ausculton jäsen T ja illan isäntä. Odottelen iloliemin huomista Helsingin reissua.
Y: Ausculton jäsen Yyte. Oulusta ja Torniosta (vähän myös Uumajasta ja aamulla kohden Rovaniemeä.
A: Ausculton jäsen A.
R : Harrastelijamuusikko.
S: Toivotaan yleiseen säätämiseen sopivaa musaa.
10. Eagles – Tryin’ (1972)
Eagles ei ihan suosikkeja ole, vaikka onkin jokusen levyn myynyt. Eaglesin debyytillä on muun muassa Take it Easy, mutta ei se oikein lähde. Kantrirock bändin fanittaminen on niin vaikea laji. Tryinissä on sentään meininkiä ja komea soolokin. Varsinkin siihen nähden, että sen sävelsi ja lauloi bändin basisti Randy Meisner.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=qiY51W3jE8Q[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/72i08olb2JviCg1ggLzaWs?si=lmLs0XeNTyGF8pUbvCB01Q[/embed]
T: Helppoa Amerikan autorokkia. Sopisi siihen eiliseen Me kaksi ja Irene -elokuvaan.
Y: Ei parasta Eaglesia, hieman peruskauraa. Kitara kyllä soi, mutta ei jaksa nostaa sfääreihin. Olen kuunnellut kyllä albumin ”joitain” kertoja, mutta en edes muistanut kappaletta.
R: Eaglesin biiseistä hyvä siinä mielessä, ettei ole jatkuvaa stemmalaulua. Tänä päivänä soundimielessä kuunnellen miellyttävää rouheutta mukana. Biisinä aika mitäänsanomaton.
S: Hmh. Olisin toivonu soivan pidempäänkin.
A: Ihan perus-Eaglesiä. En osaa ärsyyntyä mutta en rakastukaan. Harmoniat ja melodiat miellyttävät kyllä aina.
Raadin arvio:
T: 6,94
Y: 6,72
A: 7,25
R: 6,8
S: 5,7
9. Earth, Wind & Fire – Shining Star (1975)
Earth, Wind & Firessa on laatumuusikoita, mutta ei sekään musiikkina aina jaksa hivellä. Listalla on That’s the way of the world -albumi, joka on oikeastaan soundtrack eräälle elokuvalle. Kitaristeille tämä on mainiota kuunneltavaa. Eikä unohtaa voi Verdine Whiten bassoa.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=Zu9a29UR2dU[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/0RgcOUQg4qYAEt9RIdf3oB?si=FCLaW_mCSKyTdauhxQQ1fg[/embed]
R: Intron jälkeen odotin parempaa. Kertistä muistui mieleen, että olenhan tämän aiemminkin kuullut. Instrumentaaliosuudet parasta. Säkeistö sitä kauheinta perusfunkkia. Vaikka funkista tykkäänkin, niin valitettavan paljon on tätä osastoa, jossa ei ole riittävästi FUNKkia.
Y: Kohtuullinen, mutta ei myöskään ÖrttiVintin mestariteoksia. Hyvin tuotettu, mutta ei oikein funkkaa.
A: Groove. EWF:ssä on tällaiseen musiikkiin elementit kyllä kohdallaan: koko perusbändi sekä, ah, puhaltimet. Laulantasuorituksiin tulee harvoin tässä bändissä niin kiinnitettyä edes huomiota, mutta nyt otti korvaan hyvin.
S: Sävellyksenä hyvin average, mutta hyvin rullaili.
T: Kai näillä parempiakin levyjä on? Mentäiskö tässä sitten bassoriffien takia näin.
Raadin arvio:
T: 7,02
Y: 7,12
A: 7,3
R: 6,5
S: 6,1
8. Eels – Novocaine for the Soul (1996)
Eels kulkee kyllä aikansa aalloissa. Tämä maistuu sen verran ysikuudelta, että ihan tulee hyvä mieli. Suomessa bändistä ei niin paljon kuulu, mutta viime vuonna bändi teki ihan menestyneenkin levyn. Novocaine for the Soul nousi Briteissä jopa TOP-kymppiin. Video on saanut ideansa Maija Poppasesta.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=V2yy141q8HQ[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/4uPi47C1WcnhIbvCx4zCu6?si=--zOBTTiQtK9vbLoDqzliQ[/embed]
A: Mietin soimaan lähtiessä, että mikä tässä ”ysikuudelta” maistuu. Kun komppi lähti, niin tajusin. Kuulostaa syksymusiikilta. En oikein tiedä, oliko tämä parempi vai huonompi kuin nuo edelliset, mutta mielenkiintoisempi.
R: Tuntematon suuruus minulle ennalta. Vähän nuo naivistiset kilkutukset häiritsivät (tekotaiteellisena). Ysäri on monelta osin mennyt minulta aikanaan ohi - eikä nähtävästi aivan turhaan.
Y: Häiriötekijlistään huolimatta kappaleen peruselementti aika simppeli. Ja nuo kilkuttimet, breikit etc. lähinnä efektikikkailua.
T: Tämä on kyllä niin ysikutosta kun olla ja voi. Saatan etäisesti muistaa tämän jopa sieltä 1996-vuodelta ja Jyrkistä
S: Joo tää on mulle tuttua. Käytännössä taitaa olla niin yhden miehen visiota ku bändi voi olla. Synkkien tekstien mies. Mutta tässä tapauksessa tuoreempi tuotanto on parempaa.
Raadin arvio:
T: 7,06
Y: 6,34
A: 7,7
R: 6,3
S: 6,6
7. Elbow – One Day Like This (2008)
Coldplay-aikana vähän jalkoihin jäänyt bändi, vaikka esiintyikin Lontoon olympialaisten päättäjäisissä. Tämä kappale nousi sen jälkeen TOP40-listalle Briteissä ja piti bändin hetken aikaa näkvyillä. Hieno jousisovitus, eikä niin pöllömpi sävellyskään. Tältäkin bändiltä tuli levy viime vuonna.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=0NFV8dHrZYM[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/1OZSVl0JJ1MBzibpuhmmXb?si=6PaOwxJTT3SIdJ-Uud_SKg[/embed]
R: Aluksi jouset kuulostivat mukavalta, mutta kun ne jatkuivat läpi biisin, niin niihin alkoi jo kyllästyä. Sunnuntaiaamupäivän musaa. Hieman tasapaksuhko ja ehdottomasti liian pitkä tässä muodossaan. Tämän mittaisissa biiseissä kaipaa sitä loppunostatusta tavalla tai toisella.
Y: Kappaleeseen olisi riittänyt kevyempikin tuotanto laulua tukemaan. Nyt sinänsä erinomaisen kelpo suoritus hieman hukkuu tuohon taustamassaan.
T: Kyllä tämän jossain olympialaisten päättäjäisissä voi kuulla, mutta tämä tarvii ne highlightsit sinne taustalle pyörimään
S: Joo tämä on hyvinkin tuttu ja tarkastettu ruisrockissa 2011. Oli sillon vuoden levynä monessa listauksessa. Livenä hyväntuulista ja hyvällä tavalla maailmoja syleilevää tunnelmointia
A: Mukava lauluääni ja ihan helposti kulkeva sävellys. Vähän sellainen Coldplayn perisynti, että venyy ja odottaa kasvamistaan, muttei sitten lähde kuitenkaan. Mietin samaa kuin edellä puhujat, että olisiko tuota sinällään pätevää jousihommaa voinut tehdä vähän vähemmänkin.
Raadin arvio:
T: 7,26
Y: 7,44
A: 6,9
R: 6,4
S: 7,6
6. Eminem – The Real Slim Shady (2000)
Vihasin tätä kappaletta aidosti vuonna 2000. Bänditreeneissä (tyylinä progemetalli) soitin kiusallani synariffiä ja rumpalillamme oli mennä hermo. Ei se kuitenkaan niin huono voinut olla, sillä se on 14:nneksi eniten myynyt kappale Briteissä 2000-luvulla. Siellä on kuitenkin joku muukin kohtuullinen kappale. Sanat ovat rohkeat. Ei ole ihme, että musiikki sai huomiota osakseen. Taisi jonkun oikeuscasenkin saada.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=eJO5HU_7_1w[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/7KccdUP4IslFXUNNseqBc7?si=wUckzhcdSXu6skRqVvR_-Q[/embed]
S: Ihan mukava oli kuunnella pitkästä aikaa. Kaikkiaan erittäin taidokasta ja tasokasta räppiä. Muutti tuota maailmaa kerrasta eikä syyttä. Nokkahuilusta lisäpisteet. En nyt tiedä pidänkö biisistä, mutta tärkee biisi monella tapaa.
R: Räppi. Kyllähän Eminemiltä flow sujuu ei siinä mitään. Kun en yleensäkään biiseissä sanoituksiin kiinnitä huomiota, niin eipä ole tämä sitten meikäläisen leipälaji. Tätä ei Dido ole pelastamassa kuten Stanissa. Tylsä.
T: Listalle kuuluu ehdottomasti. Tämä ei mene musikaalisuuden perinteisen käsityksen mukaan. Tämä on niin ärsyttävä, että tämä on ennemmin hyvä kuin huono
Y: Elektroluuppi, joka ei ole kuuskymppisen makuun. Käskytyksestä huolimatta pysyin pötkölläni.
A: Minullahan tähän liittyy tavallaan vähän sellaista nostalgiaakin. Vaikka ei itse kuunnellut yhtään, niin ei tältä voinut välttyä. Tästä on T:n kanssa puhuttukin syksyn mittaan, että Eminemin uskaltaa nykyään sanoa kuulostavan hyvältä usealtakin osin. Ei ole viime vuosikymmeninä ollut sellaista musiikintekijää, joka olisi sitä maailmaa enemmän muuttanut kuin tämä herra. Nostan soittolistalle.
Raadin arvio:
T: 7,27
Y: 5,78
A: 8,1
R: 2,9
S: 7,2
5. Bill Evans – Alice in Wonderland (1961)
Liisa Ihmemaassa on kohtuullinen sävellys. Se on Sammy Fainin teos Disneyn samannimiseen elokuvaan vuonna 1951. Siitä teki Billie Evans jazz-version noin 10 vuotta myöhemmin. Siitä tuli eräänlainen jazz standardi. Bill oli valitettavasti melkoisen perso huumeiden perään ja kuoli niiden aiheuttamiin terveysongelmiin 51-vuotiaana.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=ywGRnFjOaxI[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/0bDlhKzFeybyiwcDYnrGe0?si=M5IfDVfAQSuARtLHa68TRA[/embed]
Y: Leppoista sunnuntaiaamun kahvimusiikista /perjantai-illan pubinurkasta valokeilaan. Osaavia muusikoita, mutta välissä hieman nippelisoitantaa.
R: Olen sormin soitetun pystybasson soundin hyvä ystävä. Siitä heti plussapiste. Jo tuolla reilusti alle 18-kesäisenä kiusasin itseäni lainaamalla Lieksan kirjastosta jazz-äänitteitä, jotka toisaalta ärsyttivät, mutta toisaalta niissä taas jokin kiehtoi. Nyt sitten varmaan 10-15 viimeisimmän vuoden aikana varmaan suurin osa musasta, mitä kuuntelen, on jazzia, fuusiota ja siihen suuntaan kallellaan olevaa musaa. Kuunneltavana oleva zipale edusti aika tyylipuhdasta pianojazzia. Tuon ajan strereokuva äänitteissä on myös mukava. Meikäläisen korvaan tähän mennessä illan paras.
S: Kyllä oli komee veto basistilta. Tällä muuten onnistu tämä säätäminen tässä ympärillä parhaiten. Lähti jo take 2 soimaan tosta
A: Se vei mennessään. Hyvvää jatsia. Se kontrabassovälike oli ehkä vähän turhan pitkä minun makuun, kun tuo piano rullaili noin mainiosti. Ei tullut ähkyä kuitenkaan missään vaiheessa.
T: Minä tykkään näistä juuri tällaisina jumitusbiiseinä tai jos pitää esim. venytellä.
Raadin arvio:
T: 7,34
Y: 7,55
A: 8,5
R: 7,7
S: 8,3
4. Brian Eno & David Byrne – Mea Culpa (1981)
Brian Eno se vasta kumma ukko onkin. On musiikkia lentokentille ja elokuviin ja ties minkälaista kilkutusta. Ihan ei selkeintä ole tämäkään, mutta minuun uppoaa. Se on tehty Talking Headsin David Byrnen kanssa. Kaikki My Life in the Bush of Ghosts -albumin kappaleet on sämplätty jostain radio-ohjelmasta. Tämä kyseinen vuodelta 1971. Soittajan ja poliitikon keskustelua.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=-nH0-Ex4VnQ[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/1m08xZXMNDVCYU7VgUGsme?si=HdYbh1pSTL6FMXpa4vAJOg[/embed]
T: olikohan Brian Eno-Jukolassa?
R: Tämä ajaa samaa asiaa kuin drum’n’bass -meininki. Töitä tehdessä voi hyvin laittaa taustalle soimaan. Saa jalan hieman vippasemaan ja peittää häiriöäänet. Ilman rumpuja olisi aika vaikeaa kuunneltavaa. Olikohan tuo lyömäsoitinkomppikin sämplätty?
S: Onko tämä muuten teemalevy?
T: Tämä lasketaan kaiketi kaikkien aikojen ensimmäiseksi sample-albumiksi. Eno on ainakin ollut rohkea. Ihan se tuollakin perusteella listalle kuuluu. Enoa ei ole ennen 1001-listaa tullut kuunnelut yhtään.
Y: Eno kyllä kuului omituisten otusten kerhoon. Tässäkin melkoinen sekamelska sikin sokin heitettyä tavaraa, mutta kuitenkin paketti onkin kasassa. Upea kokonaisuus.
A: Alkuun vaikutti haastavammalta kuin sitten lopulta olikaan. Aivan hyvä rytmi ja syke. Odotin ehkä tältä tekijäkaksikolta enemmän vivahteita.
Raadin arvio:
T: 7,35
Y: 8,36
A: 7
R: 7,1
S: 7
3. Eagles – Hotel California (1976)
Eaglesin tunnetuin teos. Ainakin Suomessa. Sen sävelsi kitaristi Felder ja sovitti kaksikko Frey-Henley. Helppoja ukkoja kaikki. Hemmetin hyvä soolohan tässä on, ja tavallaan aika hyvät sanatkin. Hotel California menestyi sen verran hyvin, että sai Grammyn vuonna 1978. Kaikkihan tämän tietää, kuunnellaan mieluummin.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=EqPtz5qN7HM[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/40riOy7x9W7GXjyGp4pjAv?si=a5JbQAdxSH6ORHlJFQDkHA[/embed]
Y: Mie ossaan jo ulkoa... Felderin sävellys, Henleyn laulu ja Walshin / Felderin tuplakitarointi. Upposi alle kakskymppiseen lukiolaiseen täysillä ja on kyllä kestänyt kuuntelua puhkikulumatta nelisenkymmentä vuotta. Yksi niistä bändeistä, jonka jokainen albumi on cd:nä hyllyssäni.
R: Ajattelin ensin, että tämä on jo niiiiiiin kuultu. Mutta onhan tämä komeata soitantaa ja laulua. Luureilla kuunnellen tuo nykivä bassolinja tuli hyvin esille ja tykkäsin kyllä.
T: Käytännössä tuo on sellainen, jota en radiosta kuuntele. Mutta ei se kerran vuodessa ole niin huono. Tämä laulu on vähän riipivä... sPienenä ärsytti kun Novalla aina katkasivat ennen sooloa...
A: Olihan tässä välillä vaihe, että tämän vain skippasi kun jostain kuuli. Nyt kun on parin viime vuoden aikana kuunnellut ja vähän perehtynyt bändiin ja biisiin, niin on ryhtynyt pohtimaan, että onkohan tämä ihan kympin biisi. Tänään kyllä odotin lopun sooloja entistä enemmän. Olkoon hahmoista mitä mieltä vain, niin on tuo outro mainio. Ja se, että siihen mennään säkeistöstä eikä kertosäkeestä. Annan tälle 9,4. History of Eagles-dokkarisuositus kaikille taas kerran, by the way.
R: Olikohan siinä selitetty jopa hieman tuota sanoitusta tai sen syntyä? Muistelen ihan äskettäin töllöstä moisen nähneeni.
T: Minullahan keväällä tyttö 6v sanoi, että "laitapa isi tämä mun soittolistalle" kun radiosta kuuli, että ei tämä ihan paska voi olla.
S: Nimenomaan koko perheen musiikkia. Ei mitään tajunnanräjäyttävää tai groundbreakingia vaan laadukasta ja siistiä musaa alusta loppuun
Raadin arvio:
T: 7,36
Y: 9,13
A: 9,4
R: 8,8
S: 7,9
2. Eminem feat. Dido – Stan (2000)
Stan on rap-musiikin virstanpylväs. Se soi jossain vaiheessa niin paljon, että jokainen aikalainen on jollain tapaa sillä kyllästetty. 213 miljoonaa YouTube-katselijaa kertoo kyllä aika paljon. Kappaleella vierailee Dido, joka vierailun jälkeen löi rajusti läpi myös soolourallaan. Stan teki Eminemistä vielä suuremman. Se oli vihainen, mutta kaunis kappale.
https://youtu.be/gOMhN-hfMtY?t=1m20s
[embed]https://open.spotify.com/track/4HkJZAJUvXmqGquwlXFTCu?si=Wwg-kW1PQwOnxFRC9xJt5Q[/embed]
R: Olikohan tämä ensimmäisiä isoja räpätyksiä joissa feattaa joku mimmi laulamassa nättiä melodiaa. Nythän näitä on kuultu kyllästymiseen asti myös kotimaamme genren edustajien toteuttamina. Ihan jännä yksityiskohta tuo kynää kuvaava soundi. Kyllä tämä minulle toimii kertaluokkaa paremmin kuin tastingissa aiemmin kuultu Eminem
Y: Ihan kohtuu hyvä lyhytleffa, jossa kohtuullinen tausta ja pätkittäin melodista laulua.
T: Mainio on bassokuvio ja Dido on kyllä hyvä. Tämäkin vähän soi yli silloin aikanaan... Olin vielä hierojakurssilla, niin kuulin ihan helvetin monesti päivässä tämän. Kun sitä on 18 vuotta vältellyt, niin nythän se taas menee.
A: Ei ole tätä tullut ajatuksella kuunneltua koskaan. Eihän tältä voinut silloin välttyä aikanaan, muttei jäänyt mieleen muuta kuin tunnelma ja Didon melodia. On melkoiset sanat.
S: Tämä räpin myymisen kaava on tuttu. Ensin laitetaan pari rajumpaa biisiä kehiin ja sitten annetaan herkistelyllä yleisölle kuva siitä, että kaiken takana onkin ajatteleva ihminen ja rankka tarina. Noooh. Ihan tämä toimii ja Didokin nykyään, vaikka silloin en tykännyt.
T: Tuota räpin myymisen kaavaa vaan ei tainnut juuri ennen Eminemiä olla tuossa mittakaavassa, sitten sitä on yritetty toistaa satoja kertoja.
S: Ei niin ja siksi Eminem onkin varsin merkittävä.
Raadin arvio:
T: 7,58
Y: 6,94
A: 8,6
R: 5,8
S: 7,6
1. Eurythmics – Sweet Dreams (Are Made of This) (1983)
Niin ollaan ykkösessä. Pahoittelut jäsen A:lle. Sitä alkaa pelottaa.Tässä insproi kylmä syntikkamaailma ja vakuuttava laulusuoritus. Se nousi ilmestyessään Briteissä kakkoseksi ja Jenkeissä jopa kärkeen. Annie on lopulta aika hyvä laulaja. Eikä Stewartin Davidiakaan voi oikein jättää pois laskuista. Tämä duo oli syntikkapopin ehdotonta kärkeä.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=qeMFqkcPYcg[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/1TfqLAPs4K3s2rJMoCokcS?si=UPatG2K_TQuwJ1Xzj69RcA[/embed]
A: Kiitos T. Tämä on harvinaisen vastenmielinen kappale itselleni. Ihan TOP-kympissä ehdottomasti, jopa -viitosessa. Rummut 80-luvun karmeammalta puolelta, syntikat hiertävät sekä soundeillaan että soitollaan ja laulutkin jäävät lähtötelineisiin. Jotenkin tämä tulee niin vastakarvaan, että ihan itseäkin kummastuttaa.
R: Eurythmics on minulle näistä kasarisynapoppiporukoista se, jota vieläkin pystyy kuuntelemaan. Tästä tulee mieleen toinen synaduo; Yazoo.
T: Minusta tämä on pirullisen kova. Olen käsittänyt, että Annie sai tuosta synariffistä painajaisia eikä aluksi oikein suostunut kappaletta työstämään. Sitten sen sanoitusta kai vaihdettiin ja tällainen tuli. Synasoundi on mulle se juttu tuossa. Tiesin jo alkujaan, että tämä harvalle uppoaa.
S: Mielenkiintonen toi biisin tarina. Kovan riitelyn jälkeen sävelletty. Yhtä kertosäettä koko biisi.
Y: Mitäs sitä alussa todettiin... Tältäkin Lennox Stewart -parivaljakolta löytyy kovempaakin kamaa. Tuotanto ok, laulu ok, soitanta ok, mutta silti perusmaku junnaava. Tässä kappaleessa Lennox ei vaan saanut käyttää kuin pienen osan kapasiteetistaan.
R: Näissä biiseissä lienee se ongelma, että ne eivät oikein lähde lentoon. Se jalan alle menevä groove puuttuu.
Raadin arvio:
T: 9,17
Y: 7,3
A: 4
R: 8,3
S: 7,5
TASTING-RAADIN TOP10
1. Eagles - Hotel California 8,52
2. Bill Evans- Alice in Wonderland 7,88
3. Brian Eno & David Byrne - Mea Culpa 7,36
4. Eminem – Stan 7,30
5. Eurythmics - Sweet Dreams (Are Made of This) 7,25
6. Elbow - One Day Like This 7,12
7. Earth, Wind & Fire - Shining Star 6,81
8. Eels - Novocaine for the soul 6,80
9. Eagles - Tryin' 6,68
10. Eminem - The Real Slim Shady 6,25
Electric Light Orchestra - Out of Blue
Eminem - Slim Shady LP
Eminem - The Marshall Mathers LP
Missy "Misdemeanor" Elliott - Supa Dupa Fly
Elastica - Elastica
Brian Eno - Another Green World
Laura Nyro - Eli and the Thirteenth Confession
Missy Elliott - Under Construction
Ramblin' Jack Elliott - Jack Takes the Floor
Einstürzende Neubauten - Kollaps
Eels - Beautiful Freak
Emerson, Lake & Palmer - Pictures at an Exhibition
The Everly Brothers - A Date With the Everly Borthers
The Electric Prunes - I Had to Much t Dream (Last Night)
Everything but the Girl - Idlewild
Elbow - The Seldom Seen Kid
Brian Eno & David Byrne - My Life in the Bush of Ghosts
Everything but the Girl - Walking Wounded
Eagles - Eagles
Eurythmics - Sweet Dreams (Are Made of This)
Brian Eno - Before and After Science
Steve Earle - Guitar Town
Echo & The Bunnymen - Porcupine
Joe Ely - Honky Tonk Masquerade
Echo & The Bunnymen - Crocodiles
Brian Eno - Here Come the Warm Jets
Eagles - Hotel California
Echo & The Bunnymen - Ocean Rain
Earth, Wind & Fire - That's the Way of the World
Emerson, Lake & Palmer - Tarkus
Bill Evans - Sunday at the Village Vanguard
Duke Ellington Ellington - at Newport (Live)
Brian Eno - Ambient 1: Music for Airports
OSALLISTUJAT
T: Ausculton jäsen T ja illan isäntä. Odottelen iloliemin huomista Helsingin reissua.
Y: Ausculton jäsen Yyte. Oulusta ja Torniosta (vähän myös Uumajasta ja aamulla kohden Rovaniemeä.
A: Ausculton jäsen A.
R : Harrastelijamuusikko.
S: Toivotaan yleiseen säätämiseen sopivaa musaa.
10. Eagles – Tryin’ (1972)
Eagles ei ihan suosikkeja ole, vaikka onkin jokusen levyn myynyt. Eaglesin debyytillä on muun muassa Take it Easy, mutta ei se oikein lähde. Kantrirock bändin fanittaminen on niin vaikea laji. Tryinissä on sentään meininkiä ja komea soolokin. Varsinkin siihen nähden, että sen sävelsi ja lauloi bändin basisti Randy Meisner.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=qiY51W3jE8Q[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/72i08olb2JviCg1ggLzaWs?si=lmLs0XeNTyGF8pUbvCB01Q[/embed]
T: Helppoa Amerikan autorokkia. Sopisi siihen eiliseen Me kaksi ja Irene -elokuvaan.
Y: Ei parasta Eaglesia, hieman peruskauraa. Kitara kyllä soi, mutta ei jaksa nostaa sfääreihin. Olen kuunnellut kyllä albumin ”joitain” kertoja, mutta en edes muistanut kappaletta.
R: Eaglesin biiseistä hyvä siinä mielessä, ettei ole jatkuvaa stemmalaulua. Tänä päivänä soundimielessä kuunnellen miellyttävää rouheutta mukana. Biisinä aika mitäänsanomaton.
S: Hmh. Olisin toivonu soivan pidempäänkin.
A: Ihan perus-Eaglesiä. En osaa ärsyyntyä mutta en rakastukaan. Harmoniat ja melodiat miellyttävät kyllä aina.
Raadin arvio:
T: 6,94
Y: 6,72
A: 7,25
R: 6,8
S: 5,7
9. Earth, Wind & Fire – Shining Star (1975)
Earth, Wind & Firessa on laatumuusikoita, mutta ei sekään musiikkina aina jaksa hivellä. Listalla on That’s the way of the world -albumi, joka on oikeastaan soundtrack eräälle elokuvalle. Kitaristeille tämä on mainiota kuunneltavaa. Eikä unohtaa voi Verdine Whiten bassoa.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=Zu9a29UR2dU[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/0RgcOUQg4qYAEt9RIdf3oB?si=FCLaW_mCSKyTdauhxQQ1fg[/embed]
R: Intron jälkeen odotin parempaa. Kertistä muistui mieleen, että olenhan tämän aiemminkin kuullut. Instrumentaaliosuudet parasta. Säkeistö sitä kauheinta perusfunkkia. Vaikka funkista tykkäänkin, niin valitettavan paljon on tätä osastoa, jossa ei ole riittävästi FUNKkia.
Y: Kohtuullinen, mutta ei myöskään ÖrttiVintin mestariteoksia. Hyvin tuotettu, mutta ei oikein funkkaa.
A: Groove. EWF:ssä on tällaiseen musiikkiin elementit kyllä kohdallaan: koko perusbändi sekä, ah, puhaltimet. Laulantasuorituksiin tulee harvoin tässä bändissä niin kiinnitettyä edes huomiota, mutta nyt otti korvaan hyvin.
S: Sävellyksenä hyvin average, mutta hyvin rullaili.
T: Kai näillä parempiakin levyjä on? Mentäiskö tässä sitten bassoriffien takia näin.
Raadin arvio:
T: 7,02
Y: 7,12
A: 7,3
R: 6,5
S: 6,1
8. Eels – Novocaine for the Soul (1996)
Eels kulkee kyllä aikansa aalloissa. Tämä maistuu sen verran ysikuudelta, että ihan tulee hyvä mieli. Suomessa bändistä ei niin paljon kuulu, mutta viime vuonna bändi teki ihan menestyneenkin levyn. Novocaine for the Soul nousi Briteissä jopa TOP-kymppiin. Video on saanut ideansa Maija Poppasesta.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=V2yy141q8HQ[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/4uPi47C1WcnhIbvCx4zCu6?si=--zOBTTiQtK9vbLoDqzliQ[/embed]
A: Mietin soimaan lähtiessä, että mikä tässä ”ysikuudelta” maistuu. Kun komppi lähti, niin tajusin. Kuulostaa syksymusiikilta. En oikein tiedä, oliko tämä parempi vai huonompi kuin nuo edelliset, mutta mielenkiintoisempi.
R: Tuntematon suuruus minulle ennalta. Vähän nuo naivistiset kilkutukset häiritsivät (tekotaiteellisena). Ysäri on monelta osin mennyt minulta aikanaan ohi - eikä nähtävästi aivan turhaan.
Y: Häiriötekijlistään huolimatta kappaleen peruselementti aika simppeli. Ja nuo kilkuttimet, breikit etc. lähinnä efektikikkailua.
T: Tämä on kyllä niin ysikutosta kun olla ja voi. Saatan etäisesti muistaa tämän jopa sieltä 1996-vuodelta ja Jyrkistä
S: Joo tää on mulle tuttua. Käytännössä taitaa olla niin yhden miehen visiota ku bändi voi olla. Synkkien tekstien mies. Mutta tässä tapauksessa tuoreempi tuotanto on parempaa.
Raadin arvio:
T: 7,06
Y: 6,34
A: 7,7
R: 6,3
S: 6,6
7. Elbow – One Day Like This (2008)
Coldplay-aikana vähän jalkoihin jäänyt bändi, vaikka esiintyikin Lontoon olympialaisten päättäjäisissä. Tämä kappale nousi sen jälkeen TOP40-listalle Briteissä ja piti bändin hetken aikaa näkvyillä. Hieno jousisovitus, eikä niin pöllömpi sävellyskään. Tältäkin bändiltä tuli levy viime vuonna.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=0NFV8dHrZYM[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/1OZSVl0JJ1MBzibpuhmmXb?si=6PaOwxJTT3SIdJ-Uud_SKg[/embed]
R: Aluksi jouset kuulostivat mukavalta, mutta kun ne jatkuivat läpi biisin, niin niihin alkoi jo kyllästyä. Sunnuntaiaamupäivän musaa. Hieman tasapaksuhko ja ehdottomasti liian pitkä tässä muodossaan. Tämän mittaisissa biiseissä kaipaa sitä loppunostatusta tavalla tai toisella.
Y: Kappaleeseen olisi riittänyt kevyempikin tuotanto laulua tukemaan. Nyt sinänsä erinomaisen kelpo suoritus hieman hukkuu tuohon taustamassaan.
T: Kyllä tämän jossain olympialaisten päättäjäisissä voi kuulla, mutta tämä tarvii ne highlightsit sinne taustalle pyörimään
S: Joo tämä on hyvinkin tuttu ja tarkastettu ruisrockissa 2011. Oli sillon vuoden levynä monessa listauksessa. Livenä hyväntuulista ja hyvällä tavalla maailmoja syleilevää tunnelmointia
A: Mukava lauluääni ja ihan helposti kulkeva sävellys. Vähän sellainen Coldplayn perisynti, että venyy ja odottaa kasvamistaan, muttei sitten lähde kuitenkaan. Mietin samaa kuin edellä puhujat, että olisiko tuota sinällään pätevää jousihommaa voinut tehdä vähän vähemmänkin.
Raadin arvio:
T: 7,26
Y: 7,44
A: 6,9
R: 6,4
S: 7,6
6. Eminem – The Real Slim Shady (2000)
Vihasin tätä kappaletta aidosti vuonna 2000. Bänditreeneissä (tyylinä progemetalli) soitin kiusallani synariffiä ja rumpalillamme oli mennä hermo. Ei se kuitenkaan niin huono voinut olla, sillä se on 14:nneksi eniten myynyt kappale Briteissä 2000-luvulla. Siellä on kuitenkin joku muukin kohtuullinen kappale. Sanat ovat rohkeat. Ei ole ihme, että musiikki sai huomiota osakseen. Taisi jonkun oikeuscasenkin saada.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=eJO5HU_7_1w[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/7KccdUP4IslFXUNNseqBc7?si=wUckzhcdSXu6skRqVvR_-Q[/embed]
S: Ihan mukava oli kuunnella pitkästä aikaa. Kaikkiaan erittäin taidokasta ja tasokasta räppiä. Muutti tuota maailmaa kerrasta eikä syyttä. Nokkahuilusta lisäpisteet. En nyt tiedä pidänkö biisistä, mutta tärkee biisi monella tapaa.
R: Räppi. Kyllähän Eminemiltä flow sujuu ei siinä mitään. Kun en yleensäkään biiseissä sanoituksiin kiinnitä huomiota, niin eipä ole tämä sitten meikäläisen leipälaji. Tätä ei Dido ole pelastamassa kuten Stanissa. Tylsä.
T: Listalle kuuluu ehdottomasti. Tämä ei mene musikaalisuuden perinteisen käsityksen mukaan. Tämä on niin ärsyttävä, että tämä on ennemmin hyvä kuin huono
Y: Elektroluuppi, joka ei ole kuuskymppisen makuun. Käskytyksestä huolimatta pysyin pötkölläni.
A: Minullahan tähän liittyy tavallaan vähän sellaista nostalgiaakin. Vaikka ei itse kuunnellut yhtään, niin ei tältä voinut välttyä. Tästä on T:n kanssa puhuttukin syksyn mittaan, että Eminemin uskaltaa nykyään sanoa kuulostavan hyvältä usealtakin osin. Ei ole viime vuosikymmeninä ollut sellaista musiikintekijää, joka olisi sitä maailmaa enemmän muuttanut kuin tämä herra. Nostan soittolistalle.
Raadin arvio:
T: 7,27
Y: 5,78
A: 8,1
R: 2,9
S: 7,2
5. Bill Evans – Alice in Wonderland (1961)
Liisa Ihmemaassa on kohtuullinen sävellys. Se on Sammy Fainin teos Disneyn samannimiseen elokuvaan vuonna 1951. Siitä teki Billie Evans jazz-version noin 10 vuotta myöhemmin. Siitä tuli eräänlainen jazz standardi. Bill oli valitettavasti melkoisen perso huumeiden perään ja kuoli niiden aiheuttamiin terveysongelmiin 51-vuotiaana.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=ywGRnFjOaxI[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/0bDlhKzFeybyiwcDYnrGe0?si=M5IfDVfAQSuARtLHa68TRA[/embed]
Y: Leppoista sunnuntaiaamun kahvimusiikista /perjantai-illan pubinurkasta valokeilaan. Osaavia muusikoita, mutta välissä hieman nippelisoitantaa.
R: Olen sormin soitetun pystybasson soundin hyvä ystävä. Siitä heti plussapiste. Jo tuolla reilusti alle 18-kesäisenä kiusasin itseäni lainaamalla Lieksan kirjastosta jazz-äänitteitä, jotka toisaalta ärsyttivät, mutta toisaalta niissä taas jokin kiehtoi. Nyt sitten varmaan 10-15 viimeisimmän vuoden aikana varmaan suurin osa musasta, mitä kuuntelen, on jazzia, fuusiota ja siihen suuntaan kallellaan olevaa musaa. Kuunneltavana oleva zipale edusti aika tyylipuhdasta pianojazzia. Tuon ajan strereokuva äänitteissä on myös mukava. Meikäläisen korvaan tähän mennessä illan paras.
S: Kyllä oli komee veto basistilta. Tällä muuten onnistu tämä säätäminen tässä ympärillä parhaiten. Lähti jo take 2 soimaan tosta
A: Se vei mennessään. Hyvvää jatsia. Se kontrabassovälike oli ehkä vähän turhan pitkä minun makuun, kun tuo piano rullaili noin mainiosti. Ei tullut ähkyä kuitenkaan missään vaiheessa.
T: Minä tykkään näistä juuri tällaisina jumitusbiiseinä tai jos pitää esim. venytellä.
Raadin arvio:
T: 7,34
Y: 7,55
A: 8,5
R: 7,7
S: 8,3
4. Brian Eno & David Byrne – Mea Culpa (1981)
Brian Eno se vasta kumma ukko onkin. On musiikkia lentokentille ja elokuviin ja ties minkälaista kilkutusta. Ihan ei selkeintä ole tämäkään, mutta minuun uppoaa. Se on tehty Talking Headsin David Byrnen kanssa. Kaikki My Life in the Bush of Ghosts -albumin kappaleet on sämplätty jostain radio-ohjelmasta. Tämä kyseinen vuodelta 1971. Soittajan ja poliitikon keskustelua.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=-nH0-Ex4VnQ[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/1m08xZXMNDVCYU7VgUGsme?si=HdYbh1pSTL6FMXpa4vAJOg[/embed]
T: olikohan Brian Eno-Jukolassa?
R: Tämä ajaa samaa asiaa kuin drum’n’bass -meininki. Töitä tehdessä voi hyvin laittaa taustalle soimaan. Saa jalan hieman vippasemaan ja peittää häiriöäänet. Ilman rumpuja olisi aika vaikeaa kuunneltavaa. Olikohan tuo lyömäsoitinkomppikin sämplätty?
S: Onko tämä muuten teemalevy?
T: Tämä lasketaan kaiketi kaikkien aikojen ensimmäiseksi sample-albumiksi. Eno on ainakin ollut rohkea. Ihan se tuollakin perusteella listalle kuuluu. Enoa ei ole ennen 1001-listaa tullut kuunnelut yhtään.
Y: Eno kyllä kuului omituisten otusten kerhoon. Tässäkin melkoinen sekamelska sikin sokin heitettyä tavaraa, mutta kuitenkin paketti onkin kasassa. Upea kokonaisuus.
A: Alkuun vaikutti haastavammalta kuin sitten lopulta olikaan. Aivan hyvä rytmi ja syke. Odotin ehkä tältä tekijäkaksikolta enemmän vivahteita.
Raadin arvio:
T: 7,35
Y: 8,36
A: 7
R: 7,1
S: 7
3. Eagles – Hotel California (1976)
Eaglesin tunnetuin teos. Ainakin Suomessa. Sen sävelsi kitaristi Felder ja sovitti kaksikko Frey-Henley. Helppoja ukkoja kaikki. Hemmetin hyvä soolohan tässä on, ja tavallaan aika hyvät sanatkin. Hotel California menestyi sen verran hyvin, että sai Grammyn vuonna 1978. Kaikkihan tämän tietää, kuunnellaan mieluummin.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=EqPtz5qN7HM[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/40riOy7x9W7GXjyGp4pjAv?si=a5JbQAdxSH6ORHlJFQDkHA[/embed]
Y: Mie ossaan jo ulkoa... Felderin sävellys, Henleyn laulu ja Walshin / Felderin tuplakitarointi. Upposi alle kakskymppiseen lukiolaiseen täysillä ja on kyllä kestänyt kuuntelua puhkikulumatta nelisenkymmentä vuotta. Yksi niistä bändeistä, jonka jokainen albumi on cd:nä hyllyssäni.
R: Ajattelin ensin, että tämä on jo niiiiiiin kuultu. Mutta onhan tämä komeata soitantaa ja laulua. Luureilla kuunnellen tuo nykivä bassolinja tuli hyvin esille ja tykkäsin kyllä.
T: Käytännössä tuo on sellainen, jota en radiosta kuuntele. Mutta ei se kerran vuodessa ole niin huono. Tämä laulu on vähän riipivä... sPienenä ärsytti kun Novalla aina katkasivat ennen sooloa...
A: Olihan tässä välillä vaihe, että tämän vain skippasi kun jostain kuuli. Nyt kun on parin viime vuoden aikana kuunnellut ja vähän perehtynyt bändiin ja biisiin, niin on ryhtynyt pohtimaan, että onkohan tämä ihan kympin biisi. Tänään kyllä odotin lopun sooloja entistä enemmän. Olkoon hahmoista mitä mieltä vain, niin on tuo outro mainio. Ja se, että siihen mennään säkeistöstä eikä kertosäkeestä. Annan tälle 9,4. History of Eagles-dokkarisuositus kaikille taas kerran, by the way.
R: Olikohan siinä selitetty jopa hieman tuota sanoitusta tai sen syntyä? Muistelen ihan äskettäin töllöstä moisen nähneeni.
T: Minullahan keväällä tyttö 6v sanoi, että "laitapa isi tämä mun soittolistalle" kun radiosta kuuli, että ei tämä ihan paska voi olla.
S: Nimenomaan koko perheen musiikkia. Ei mitään tajunnanräjäyttävää tai groundbreakingia vaan laadukasta ja siistiä musaa alusta loppuun
Raadin arvio:
T: 7,36
Y: 9,13
A: 9,4
R: 8,8
S: 7,9
2. Eminem feat. Dido – Stan (2000)
Stan on rap-musiikin virstanpylväs. Se soi jossain vaiheessa niin paljon, että jokainen aikalainen on jollain tapaa sillä kyllästetty. 213 miljoonaa YouTube-katselijaa kertoo kyllä aika paljon. Kappaleella vierailee Dido, joka vierailun jälkeen löi rajusti läpi myös soolourallaan. Stan teki Eminemistä vielä suuremman. Se oli vihainen, mutta kaunis kappale.
https://youtu.be/gOMhN-hfMtY?t=1m20s
[embed]https://open.spotify.com/track/4HkJZAJUvXmqGquwlXFTCu?si=Wwg-kW1PQwOnxFRC9xJt5Q[/embed]
R: Olikohan tämä ensimmäisiä isoja räpätyksiä joissa feattaa joku mimmi laulamassa nättiä melodiaa. Nythän näitä on kuultu kyllästymiseen asti myös kotimaamme genren edustajien toteuttamina. Ihan jännä yksityiskohta tuo kynää kuvaava soundi. Kyllä tämä minulle toimii kertaluokkaa paremmin kuin tastingissa aiemmin kuultu Eminem
Y: Ihan kohtuu hyvä lyhytleffa, jossa kohtuullinen tausta ja pätkittäin melodista laulua.
T: Mainio on bassokuvio ja Dido on kyllä hyvä. Tämäkin vähän soi yli silloin aikanaan... Olin vielä hierojakurssilla, niin kuulin ihan helvetin monesti päivässä tämän. Kun sitä on 18 vuotta vältellyt, niin nythän se taas menee.
A: Ei ole tätä tullut ajatuksella kuunneltua koskaan. Eihän tältä voinut silloin välttyä aikanaan, muttei jäänyt mieleen muuta kuin tunnelma ja Didon melodia. On melkoiset sanat.
S: Tämä räpin myymisen kaava on tuttu. Ensin laitetaan pari rajumpaa biisiä kehiin ja sitten annetaan herkistelyllä yleisölle kuva siitä, että kaiken takana onkin ajatteleva ihminen ja rankka tarina. Noooh. Ihan tämä toimii ja Didokin nykyään, vaikka silloin en tykännyt.
T: Tuota räpin myymisen kaavaa vaan ei tainnut juuri ennen Eminemiä olla tuossa mittakaavassa, sitten sitä on yritetty toistaa satoja kertoja.
S: Ei niin ja siksi Eminem onkin varsin merkittävä.
Raadin arvio:
T: 7,58
Y: 6,94
A: 8,6
R: 5,8
S: 7,6
1. Eurythmics – Sweet Dreams (Are Made of This) (1983)
Niin ollaan ykkösessä. Pahoittelut jäsen A:lle. Sitä alkaa pelottaa.Tässä insproi kylmä syntikkamaailma ja vakuuttava laulusuoritus. Se nousi ilmestyessään Briteissä kakkoseksi ja Jenkeissä jopa kärkeen. Annie on lopulta aika hyvä laulaja. Eikä Stewartin Davidiakaan voi oikein jättää pois laskuista. Tämä duo oli syntikkapopin ehdotonta kärkeä.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=qeMFqkcPYcg[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/1TfqLAPs4K3s2rJMoCokcS?si=UPatG2K_TQuwJ1Xzj69RcA[/embed]
A: Kiitos T. Tämä on harvinaisen vastenmielinen kappale itselleni. Ihan TOP-kympissä ehdottomasti, jopa -viitosessa. Rummut 80-luvun karmeammalta puolelta, syntikat hiertävät sekä soundeillaan että soitollaan ja laulutkin jäävät lähtötelineisiin. Jotenkin tämä tulee niin vastakarvaan, että ihan itseäkin kummastuttaa.
R: Eurythmics on minulle näistä kasarisynapoppiporukoista se, jota vieläkin pystyy kuuntelemaan. Tästä tulee mieleen toinen synaduo; Yazoo.
T: Minusta tämä on pirullisen kova. Olen käsittänyt, että Annie sai tuosta synariffistä painajaisia eikä aluksi oikein suostunut kappaletta työstämään. Sitten sen sanoitusta kai vaihdettiin ja tällainen tuli. Synasoundi on mulle se juttu tuossa. Tiesin jo alkujaan, että tämä harvalle uppoaa.
S: Mielenkiintonen toi biisin tarina. Kovan riitelyn jälkeen sävelletty. Yhtä kertosäettä koko biisi.
Y: Mitäs sitä alussa todettiin... Tältäkin Lennox Stewart -parivaljakolta löytyy kovempaakin kamaa. Tuotanto ok, laulu ok, soitanta ok, mutta silti perusmaku junnaava. Tässä kappaleessa Lennox ei vaan saanut käyttää kuin pienen osan kapasiteetistaan.
R: Näissä biiseissä lienee se ongelma, että ne eivät oikein lähde lentoon. Se jalan alle menevä groove puuttuu.
Raadin arvio:
T: 9,17
Y: 7,3
A: 4
R: 8,3
S: 7,5
TASTING-RAADIN TOP10
1. Eagles - Hotel California 8,52
2. Bill Evans- Alice in Wonderland 7,88
3. Brian Eno & David Byrne - Mea Culpa 7,36
4. Eminem – Stan 7,30
5. Eurythmics - Sweet Dreams (Are Made of This) 7,25
6. Elbow - One Day Like This 7,12
7. Earth, Wind & Fire - Shining Star 6,81
8. Eels - Novocaine for the soul 6,80
9. Eagles - Tryin' 6,68
10. Eminem - The Real Slim Shady 6,25
maanantai 8. lokakuuta 2018
Toomion TOP200-biisit: 177. Opeth – Deliverance
Opeth määritti musiikillisesti yhtä elämäni vaihetta vahvasti. Jotenkin piti saada omasta pääkopasta selvää. Hetki meni, ennen kuin tajusi, ettei siitä ikinä tule selvää saamaan. Annoin olla.
Deliverance-albumi julkaistiin samana vuonna 2002 kuin Damnation-albumi. Niiden piti olla samassa paketissa, mutta levy-yhtiö halusi rahastaa ja niin albumit julkaistiin muutaman kuukauden välein.
Deliverancessa viehättää sen progeote. Opethin sanoitukset nimittäin ovat sen verran pimeän puolella ja muutenkin liian abstrakteja, etteivät ne ole koskaan olleet itselleni kovin mielenkiintoisia. Tässäkin ollaan hukuttamassa poloista kanssaihmistä. Mikaelhan on ainakin vihjannut olevansa satanisti, mutta epäilen tuota hiukan markkinointikikaksi.
Deliverance-albumillakin tuottajana hääri Steven Wilson. Se kuuluu varsinkin ennen kappaleen lopussa tulevaa pöytäännapsutus-kohtaa. Parikymppisille soittajapojille tämä uppoaa täydellisesti. Oikeastaan on ihan välttämätöntä, että rytmityksen osaa naputtaa pöydän kulmaan tai reisiin iskulleen oikein. Ennen Opethin Ilosaarirockin keikkaa yleisö alkoi spontaanisti taputtaa kyseistä kohtaa. Olen varma, että bändi on säveltäessään tiennyt tämän putoavan lukion nössöhevareille kuin flyygelin keljun kojootin niskaan.
Soundimaailma on hyvä, tunnelma paha. Sen lisäksi kappale sisältää tarttuvan kohdan. Siinäpä syy listalle oloon.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=rggQNCS8UjM[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/4siXNiLG9VJR6Z2kP6fFjv?si=2KTMZLItQH62qj9dpwP6Kw[/embed]
Deliverance-albumi julkaistiin samana vuonna 2002 kuin Damnation-albumi. Niiden piti olla samassa paketissa, mutta levy-yhtiö halusi rahastaa ja niin albumit julkaistiin muutaman kuukauden välein.
Deliverancessa viehättää sen progeote. Opethin sanoitukset nimittäin ovat sen verran pimeän puolella ja muutenkin liian abstrakteja, etteivät ne ole koskaan olleet itselleni kovin mielenkiintoisia. Tässäkin ollaan hukuttamassa poloista kanssaihmistä. Mikaelhan on ainakin vihjannut olevansa satanisti, mutta epäilen tuota hiukan markkinointikikaksi.
Deliverance-albumillakin tuottajana hääri Steven Wilson. Se kuuluu varsinkin ennen kappaleen lopussa tulevaa pöytäännapsutus-kohtaa. Parikymppisille soittajapojille tämä uppoaa täydellisesti. Oikeastaan on ihan välttämätöntä, että rytmityksen osaa naputtaa pöydän kulmaan tai reisiin iskulleen oikein. Ennen Opethin Ilosaarirockin keikkaa yleisö alkoi spontaanisti taputtaa kyseistä kohtaa. Olen varma, että bändi on säveltäessään tiennyt tämän putoavan lukion nössöhevareille kuin flyygelin keljun kojootin niskaan.
Soundimaailma on hyvä, tunnelma paha. Sen lisäksi kappale sisältää tarttuvan kohdan. Siinäpä syy listalle oloon.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=rggQNCS8UjM[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/4siXNiLG9VJR6Z2kP6fFjv?si=2KTMZLItQH62qj9dpwP6Kw[/embed]
perjantai 5. lokakuuta 2018
Ausculto - Viikon Aivoradio 40/2018
”Infernal Coil - Wounds Never Close: Infernaalisen kaoottista mustaa dödö Ameriikasta, joka tappaa talossa, puutarhassa naapurin petuniatkin.
Pure Wrath - Colourless Grassland: Olen odottanut tämän levyn ilmestymistä suoratoistopalveluun pitkään. Indonesialainen one-man band osoittaa heti debyytillään tyylitajunsa ja levyt myytiin loppuun nopeasti.
Rebel Wizard - The Prophecy Came and It Was Soaked with the Common Fools Forboding: Yhden miehen orkesterilla jatketaan ja tässä levyllä vedetään 50/60 säännöllä mustempi ja perinteisempi metalli komeasti yhteen. Ehdottomasti yksi vuoden yllättäjistä tähän mennessä, kiitos vinkista Asmodeukselle.
The Eternal - Don't Believe Anymore: Erittäin komeita ja eeppisiä sävellyksiä tarjolla Australiasta. Vahva suositus goottihenkisen doom-metallin ystäville.
Kaiser – Earthquake: Komeeta stoner doomia Suomesta, joka tuli koettua livenä maanantaina Vastavirta-Klubilla. Vahva suositus riffien ystäville.
Master's Hammer – Fascinator: Tämän levyn ilmestymistä on kanssa odotettu digitaaliseen julkaisuun kauan. Tsekkien kummajainen on edelleen hyvässä vedossa.
Helrunar - In Eis und Nacht: Mustempaa pakanametallia Saksasta. Tyylilleen uskollinen, silti laadusta tinkimättä.
Anatomia - Carnal Mutilation: Kävin tsekkaamassa viime lauantaina Japanin miesten grindaamisen Ääniwallissa. Porukkaa ei ollut tungokseksi asti, mutta kavereita ja hyvää musaa sitäkin enemmän.”
Spinebrain
"Joe Bonamassa - Stronger Now In Broken Places: Uuden albumin (Redemption) balladi pääsi yllättämään herkkyydellään.
Bloodline - Calling Me Back: Kaikkea sitä oppii, kun lukee ja kuuntelee. Tässä yhtyeessä Joe Bonamassan kanssa musisoivat mm. herrat Oakley, Kriger ja Davis. Siis Allman Brothersien Berry Oakleyn poika Berry jr. (basso ja päävokalisti), Doorsien Robby Kriegerin poika Waylon (kitara)ja Miles Davisin poika Erin (rummut) lisäksi koskettimia näpytteli Lou Segreti.
Chris Duarte - Satisfy: 55-vuotiaan texaliaiskitaristin bluesia melkein vanhalla häämekkokuosilla albumilta Something Old, something new, something borrowed but all blue.
Steve Hackett - The Court of the Crimson King: Ex-Genesis kitaristin live-albumi The Tokyo Tapes julkaistiin 1998. Kyseinen kappale on McDonald/Sinfield -tuotantoa ja originaali King Crimson -yhtyeen.
Sofia Jannok - Davádat: Sofian saamelaiseen perintään pohjautuva poprock nousee aika-ajoittain kuuntelulistalleni.
Focus - Red Sky At Night: Thijs van Leer / Jan Akkerman tuotantoa, molemmat soittimiensa virtuooseja. Tällä kappaleella Jan huolehti kitaroinnista, David Kemper rummuista ja Thijs kaikesta muusta (mm. baasottelun Moogin syntikalla).
The Who - God Speaks, of Marty Robbins: Pete Downsendin sävellys The Whon 11:nnelle studioalbumille joka ilmestyi 2006 24 vuotta edellisen (It’s Hard) jälkeen.
Charles Aznavour - J'aime Paris au mois de Mai (Jazznavour): Maanantaina hiipui upean ranskalaisen tulkitsijan elämänliekki 94 vuoden iässä.”
Yyte
”Ultra Bra – Itket ja kuuntelet: Ilkeämpää Ultra Brata Veriseittejä-albumilta.
Tom Petty and the Heartbreakers – Good Enough: Pitääkö se minunkin nyt Pettyä…
The Night Flight Orchestra – West Ruth Ave: Tämä on mahtava bändi. Tästä oikein pursuaa se ruotsalaisten taito.
Linkopii – Leena: Blondien ja Debbien hengessä, mutta Suomesta.
Hammerfall – Hammerfall: Tämä on niin klassikko ja kaiken lisäksi niin turkasen korni, että tietysti se tähän listalle laitetaan.
The Smashing Pumpkins – Tonight, Tonight: Voi Billy, miten nerokas oletkaan näissä jousisovituksissa…
Kyuss – Supa Scoopa And Mighty Scoop: 15 sekunnin kohdilla, kun laulu lähtee, niin kaikki on hyvin.
Kuusumun Profeetta – Ei aurinko milloinkaan laske: Mika Rättö on artisti ihan isolla A:lla. Kappaleeehan ovat usein outoja, mutta tämä on kaunis ja sanoissakin on ajatusta.
Mastodon – The Sparrow: Tämä on vaikuttava sävellys Mastodonin aika usein vähän tasapaksuksi vaipuvassa biisikatalogissa.
Therapy? – Stories: Jos kappale on punk rockia Billy Idolin äänellä, siinä on lisäksi saksofoni ja sello sekä kertosäkeessä lause ”happy people have no stories”, niin ollaan ytimessä.”
T
”Pelle Miljoona Oy - Anna soihtusi palaa: Aivan verevää ja sopivasti ihmisten soittamalta kuulostavaa tavaraa vanhoilta jermuilta.
Juice Leskinen - En oo käyny Irlannissa: Soi radiossa eilen. Juicemaiset sanat.
Koska merkittävä osa kuluneen viikon kuunteluista meni viime viikolla julkaistuun Tom Pettyn ”An American Treasure”-boksiin, laitetaan loppuun siltä kolme nostoa. Kaksi ensin mainittua ovat Heartbreakersin kanssa soitettuja live-versioita, viimeinen puolestaan retusoitu versio 90-luvun helmestä.
Tom Petty and the Heartbreakers - Breakdown - Live at Capitol Studios, Hollywood, CA, 11/11/77
Tom Petty and the Heartbreakers - Kings Road - Live at the Forum, Inglewood, CA, 6/28/81: Heartbreakersin keikkatunnelmaa 70- ja 80-lukujen taitteesta. Vanhan koulukunnan rokkenrollia.
Tom Petty - Crawling Back to You: Yksi Pettyn parhaista biiseistä. Mahtava tunnelma.”
A
[embed]https://open.spotify.com/album/2BGdxbv6wm78omcWTvOyJV?si=cbA6RkQPStu4XsQEliGZ8A[/embed]
Pure Wrath - Colourless Grassland: Olen odottanut tämän levyn ilmestymistä suoratoistopalveluun pitkään. Indonesialainen one-man band osoittaa heti debyytillään tyylitajunsa ja levyt myytiin loppuun nopeasti.
Rebel Wizard - The Prophecy Came and It Was Soaked with the Common Fools Forboding: Yhden miehen orkesterilla jatketaan ja tässä levyllä vedetään 50/60 säännöllä mustempi ja perinteisempi metalli komeasti yhteen. Ehdottomasti yksi vuoden yllättäjistä tähän mennessä, kiitos vinkista Asmodeukselle.
The Eternal - Don't Believe Anymore: Erittäin komeita ja eeppisiä sävellyksiä tarjolla Australiasta. Vahva suositus goottihenkisen doom-metallin ystäville.
Kaiser – Earthquake: Komeeta stoner doomia Suomesta, joka tuli koettua livenä maanantaina Vastavirta-Klubilla. Vahva suositus riffien ystäville.
Master's Hammer – Fascinator: Tämän levyn ilmestymistä on kanssa odotettu digitaaliseen julkaisuun kauan. Tsekkien kummajainen on edelleen hyvässä vedossa.
Helrunar - In Eis und Nacht: Mustempaa pakanametallia Saksasta. Tyylilleen uskollinen, silti laadusta tinkimättä.
Anatomia - Carnal Mutilation: Kävin tsekkaamassa viime lauantaina Japanin miesten grindaamisen Ääniwallissa. Porukkaa ei ollut tungokseksi asti, mutta kavereita ja hyvää musaa sitäkin enemmän.”
Spinebrain
"Joe Bonamassa - Stronger Now In Broken Places: Uuden albumin (Redemption) balladi pääsi yllättämään herkkyydellään.
Bloodline - Calling Me Back: Kaikkea sitä oppii, kun lukee ja kuuntelee. Tässä yhtyeessä Joe Bonamassan kanssa musisoivat mm. herrat Oakley, Kriger ja Davis. Siis Allman Brothersien Berry Oakleyn poika Berry jr. (basso ja päävokalisti), Doorsien Robby Kriegerin poika Waylon (kitara)ja Miles Davisin poika Erin (rummut) lisäksi koskettimia näpytteli Lou Segreti.
Chris Duarte - Satisfy: 55-vuotiaan texaliaiskitaristin bluesia melkein vanhalla häämekkokuosilla albumilta Something Old, something new, something borrowed but all blue.
Steve Hackett - The Court of the Crimson King: Ex-Genesis kitaristin live-albumi The Tokyo Tapes julkaistiin 1998. Kyseinen kappale on McDonald/Sinfield -tuotantoa ja originaali King Crimson -yhtyeen.
Sofia Jannok - Davádat: Sofian saamelaiseen perintään pohjautuva poprock nousee aika-ajoittain kuuntelulistalleni.
Focus - Red Sky At Night: Thijs van Leer / Jan Akkerman tuotantoa, molemmat soittimiensa virtuooseja. Tällä kappaleella Jan huolehti kitaroinnista, David Kemper rummuista ja Thijs kaikesta muusta (mm. baasottelun Moogin syntikalla).
The Who - God Speaks, of Marty Robbins: Pete Downsendin sävellys The Whon 11:nnelle studioalbumille joka ilmestyi 2006 24 vuotta edellisen (It’s Hard) jälkeen.
Charles Aznavour - J'aime Paris au mois de Mai (Jazznavour): Maanantaina hiipui upean ranskalaisen tulkitsijan elämänliekki 94 vuoden iässä.”
Yyte
”Ultra Bra – Itket ja kuuntelet: Ilkeämpää Ultra Brata Veriseittejä-albumilta.
Tom Petty and the Heartbreakers – Good Enough: Pitääkö se minunkin nyt Pettyä…
The Night Flight Orchestra – West Ruth Ave: Tämä on mahtava bändi. Tästä oikein pursuaa se ruotsalaisten taito.
Linkopii – Leena: Blondien ja Debbien hengessä, mutta Suomesta.
Hammerfall – Hammerfall: Tämä on niin klassikko ja kaiken lisäksi niin turkasen korni, että tietysti se tähän listalle laitetaan.
The Smashing Pumpkins – Tonight, Tonight: Voi Billy, miten nerokas oletkaan näissä jousisovituksissa…
Kyuss – Supa Scoopa And Mighty Scoop: 15 sekunnin kohdilla, kun laulu lähtee, niin kaikki on hyvin.
Kuusumun Profeetta – Ei aurinko milloinkaan laske: Mika Rättö on artisti ihan isolla A:lla. Kappaleeehan ovat usein outoja, mutta tämä on kaunis ja sanoissakin on ajatusta.
Mastodon – The Sparrow: Tämä on vaikuttava sävellys Mastodonin aika usein vähän tasapaksuksi vaipuvassa biisikatalogissa.
Therapy? – Stories: Jos kappale on punk rockia Billy Idolin äänellä, siinä on lisäksi saksofoni ja sello sekä kertosäkeessä lause ”happy people have no stories”, niin ollaan ytimessä.”
T
”Pelle Miljoona Oy - Anna soihtusi palaa: Aivan verevää ja sopivasti ihmisten soittamalta kuulostavaa tavaraa vanhoilta jermuilta.
Juice Leskinen - En oo käyny Irlannissa: Soi radiossa eilen. Juicemaiset sanat.
Koska merkittävä osa kuluneen viikon kuunteluista meni viime viikolla julkaistuun Tom Pettyn ”An American Treasure”-boksiin, laitetaan loppuun siltä kolme nostoa. Kaksi ensin mainittua ovat Heartbreakersin kanssa soitettuja live-versioita, viimeinen puolestaan retusoitu versio 90-luvun helmestä.
Tom Petty and the Heartbreakers - Breakdown - Live at Capitol Studios, Hollywood, CA, 11/11/77
Tom Petty and the Heartbreakers - Kings Road - Live at the Forum, Inglewood, CA, 6/28/81: Heartbreakersin keikkatunnelmaa 70- ja 80-lukujen taitteesta. Vanhan koulukunnan rokkenrollia.
Tom Petty - Crawling Back to You: Yksi Pettyn parhaista biiseistä. Mahtava tunnelma.”
A
[embed]https://open.spotify.com/album/2BGdxbv6wm78omcWTvOyJV?si=cbA6RkQPStu4XsQEliGZ8A[/embed]
torstai 4. lokakuuta 2018
Metallimusiikin olemus – 49. Tuplakitarointia kevyesti
WISHBONE ASH - ARGUS (1972)
Vuonna 1969 ammatikseenkin pikkuisen soitellut rumpali Steve Upton ja basisti Martin Turner muuttivat Lontooseen. He etsivät kahta kitaristia bändiinsä vain siksi, että halusivat tietää ”miltä se kuulostaa, jos kitaristeja on kaksi”. Sieltä löytyi vähän kitaraa rämpyttelevä jäätelömyyjä Andy Powell ja enemmän soitteleva Ted Turner. Tämä porukka laittoi kahdelle listalle yksisanaisia bändinnimiehdotuksia ja poimivat sitten satunnaisesti niistä kaksi, joista muodostui tuo Wishbone Ash. Sitten soiteltiin jokunen kuukausi ja oltiinkin jo keikoilla.
Argus-albumi on bändin kolmas ja se nousi jopa kolmanneksi Brittien listalla. Levyn teema liikkuu keskiajalla vaikkei musiikki oikeastaan pätkääkään siltä vaikuta. Musiikki on hyväntuulista autorokkia, jossa kaksi kitaraa vuorottelee oikein taitavasti.
Itselleni bändistä tulee mieleen Dion aikainen Rainbow ja Ritchie Blackmoren soolotuotanto. Se ei toisaalta ole ihme, sillä sitä kautta Wishbone Ash on tiensä suosioon löytänytkin. Juuri Blackmoren suosituksesta bändi tuli Deep Purplen lämmittelijäksi ja sitä kautta se sai oman managerin ja paikkansa tälläkin listalla.
Musiikki ei siis metallia suoranaisesti ole, eikä vihaista tai raskasta muutenkaan. Teknistä soittoa se kyllä sisältää. Lynyrd Skynyrdin ja Pink Floydin välimaastossa tässä ollaan, enkä pitäisi yllätyksenä, vaikka jälkimmäinen olisi tätä bändiä kuunnellutkin. Kuullut on varmasti kuten Iron Maidenin Steve Harris, Judas Priest ja Thin Lizzykin. Ovat nimittäin maininneet bändin vaikuttaneen heidän musiikkiinsa paljonkin.
Suomalaisiakin on soittanut riveissä: Ben Granfelt ja Muddy Manninen ovat kitaroineet orkesterissa 2000-luvulla. Ja voihan sitä tässä nyt namedroppailla koko jutun loppuun asti. Ei tämä osittain musiikkina niin kaukana ole Eppu Normaalistakaan.
Musiikillisesti albumi on hyvä. Metallia se ei ole, eikä ihan hard rockiakaan.
Hyvä esimerkki musiikista on Sometime World, joka tarjoaa bändin rauhallisen ja reippaamman otteen samalla lautasella.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=kvLVSPPLZZY[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/7xEluvnbmFtRB5g66CJ2ND?si=M8b6hmPKQmi6ci0RQMBQvg[/embed]
Vuonna 1969 ammatikseenkin pikkuisen soitellut rumpali Steve Upton ja basisti Martin Turner muuttivat Lontooseen. He etsivät kahta kitaristia bändiinsä vain siksi, että halusivat tietää ”miltä se kuulostaa, jos kitaristeja on kaksi”. Sieltä löytyi vähän kitaraa rämpyttelevä jäätelömyyjä Andy Powell ja enemmän soitteleva Ted Turner. Tämä porukka laittoi kahdelle listalle yksisanaisia bändinnimiehdotuksia ja poimivat sitten satunnaisesti niistä kaksi, joista muodostui tuo Wishbone Ash. Sitten soiteltiin jokunen kuukausi ja oltiinkin jo keikoilla.
Argus-albumi on bändin kolmas ja se nousi jopa kolmanneksi Brittien listalla. Levyn teema liikkuu keskiajalla vaikkei musiikki oikeastaan pätkääkään siltä vaikuta. Musiikki on hyväntuulista autorokkia, jossa kaksi kitaraa vuorottelee oikein taitavasti.
Itselleni bändistä tulee mieleen Dion aikainen Rainbow ja Ritchie Blackmoren soolotuotanto. Se ei toisaalta ole ihme, sillä sitä kautta Wishbone Ash on tiensä suosioon löytänytkin. Juuri Blackmoren suosituksesta bändi tuli Deep Purplen lämmittelijäksi ja sitä kautta se sai oman managerin ja paikkansa tälläkin listalla.
Musiikki ei siis metallia suoranaisesti ole, eikä vihaista tai raskasta muutenkaan. Teknistä soittoa se kyllä sisältää. Lynyrd Skynyrdin ja Pink Floydin välimaastossa tässä ollaan, enkä pitäisi yllätyksenä, vaikka jälkimmäinen olisi tätä bändiä kuunnellutkin. Kuullut on varmasti kuten Iron Maidenin Steve Harris, Judas Priest ja Thin Lizzykin. Ovat nimittäin maininneet bändin vaikuttaneen heidän musiikkiinsa paljonkin.
Suomalaisiakin on soittanut riveissä: Ben Granfelt ja Muddy Manninen ovat kitaroineet orkesterissa 2000-luvulla. Ja voihan sitä tässä nyt namedroppailla koko jutun loppuun asti. Ei tämä osittain musiikkina niin kaukana ole Eppu Normaalistakaan.
Musiikillisesti albumi on hyvä. Metallia se ei ole, eikä ihan hard rockiakaan.
Hyvä esimerkki musiikista on Sometime World, joka tarjoaa bändin rauhallisen ja reippaamman otteen samalla lautasella.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=kvLVSPPLZZY[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/7xEluvnbmFtRB5g66CJ2ND?si=M8b6hmPKQmi6ci0RQMBQvg[/embed]
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)