Näytetään tekstit, joissa on tunniste hard rock. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hard rock. Näytä kaikki tekstit

tiistai 29. marraskuuta 2022

Toomion TOP200-biisit: 4. Alice Cooper - Poison (1989)

 


Olin aika pieni poika, kun tämä tuli Levyraadissa. Hämähäkkiteema, varjoina soittavat miehet ja vähän pelottavan näköinen laulaja vangitsi katseen. Raskaampi musiikki oli jo tuolloin ”jännä juttu”, joten korvatkin oli viety. Kun jo silloin kauniiksi ymmärretty nainen asteli sisään kulki jotain koko vartalon läpi. 

Kappaleessa kuuluu Desmond Child. Jotenkin tuotanto on tuore vielä kolme vuosikymmentä myöhemminkin. Miksaus on erittäin hyvin onnistunut, eikä mikään rasita korvia. 

Poisonissa on saavutettu joku värähtelyn taso, joka toimii vuodesta toiseen ja kelle vain. Tyttäreni tykkää kappaleesta, eikä se isäänikään häiritse. Alice Cooper on vakuuttava ja persoonallinen, mutta ei ylimielinen. 

Pidän tätä kappaletta jonkinlaisen ensimmäisen seksuaalisuuden pisaran nuolaisuna. Ei ihan tiedä, että mitä tarkoittaa, mutta jokin vetää puoleensa. Myrkyn lailla


torstai 17. marraskuuta 2022

Toomion TOP200-biisit: 11. The Who - Baba O'Riley (1971)

 


Who’s Next on yksi maailman parhaista albumeista. Suuren yleisön mielestä. Eikä se nyt ihan suotta näin olekaan. Albumin hitit ovat sellaisia, että rockia kuunnellut ei ole niiltä voinut mitenkään välttyä. 

Tällä albumilla The Who oli toipumassa rock-ooppera Tommysta, Moon veti huumeita ja Townsendh viunaa. Sieltä kuitenkin kaavittiin jälkimmäisen raitistumisen jälkeen sellainen albumi, että oksat pois. Who’s Nextilla ovat pääosassa kovat riffit ja sävellykset, mutta myös A.R.P.-syntetisaattori.

Levyn aloitusbiisi menee edellisen kanssa klassikkosarjaan. Siellä kuullaan viulua ja itämaisia sävyjä. Kummallista synaloopia ja Moonin tarkkaa soittoa. Kaikkea erikoista siis.

Minulle Baba O’Riley on nimenomaan CSI:n juttu. Muistan, kun mietin että ”mitäs helvettiä se tämä on!?!" Pidän Moonia parhaimmillaan aivan älyttömän kovana rumpalina. Moonhan ei juuri peltejä käyttänyt ja se on ovelaa jos mikä. Tässä Daltreykin vetää kyllä aivan elämänsä huokuja keuhkoistaan. 

Parhaimmillaan The Who on aivan käsittämätön. Tästä biisistä tulee aina sellainen ”kyllä kaikki kuitenkin onnistuu” -fiilis. 


perjantai 28. lokakuuta 2022

Toomion TOP200-biisit: 21. Rainbow - Rising (1976)

 


Kuten on aiemminkin tullut ilmi, on teini-iän hierojani Arto opettanut minulle paljon musiikista. Ensimmäisellä kerralla hieronnassa soitettiin Deep Purplea, toisella kerralla kysyttiin, että ”onkos tämä tuttu?”. Silloin lähti soimaan Rainbown Rising.

Kosketinsooloilulla alkavassa kappaleessa oli jotain hienoa Stratovariusta kuuntelevalle pojanklopille. Tässä oltiin sen power metal -musiikin alkusijoilla. Ikinä en ole pitänyt Blackmoresta kitaristina, mutta säveltäjänä on mies paikallaan.

Rising-albumin kansi on muuten minusta yksi kaikkien aikojen tyylikkäimpiä. Varsinkin vinyylin kantena.

Tarot Woman on pääasiassa nostalgiaa, mutta paljon on siinä myös polkevaa voimaa ja ikonisia muusikoita.

maanantai 24. lokakuuta 2022

Toomion Top200-biisit: 24. Queen - A Winter's Tale (1995)

 


Sain Made in Heaven -kasetin joululahjaksi vuonna 1995. Kuuntelin sitä todella paljon, esimerkiksi koko kotimatkan Espoosta joulun vietosta. Silloin nousi kova kuume ja olo tuntui jotenkin vertaiskärsimykseltä Freddie Mercuryn kipuihin. 

Kappale on viimeinen, jonka Mercury on yksin säveltänyt. Se on tehty jollain tapaa joulukappaleeksi Freddien Sveitsin kodissa. Laulut on nauhoitettu kuukausia ennen miehen kuolemaa, mutta taustalaulut vasta paljon myöhemmin. 

Kappaleessa on jotain hyvin kotoista.

tiistai 18. lokakuuta 2022

Toomion TOP200-biisit: 26. Queen -Innuendo (1991)

 


Saattaa hyvinkin olla ensimmäisiä aikuisten musiikin albumeita, joita olen ylipäätään tiennyt olevan olemassa. Tuo paketti on jäänyt hyvin ehjänä mieleen.

Soundeja ja Freddien ääntä täytyy edelleen ihmetellä. Sillä levytysaikaan oli miehen olo jo melkoisen kehno. Ja kummastella täytyy myös sitä, että kriisin ja lopun keskellä bändi on pystynyt noin uskomattoman ehjiin sävellyksiin. Lyriikat varmaan tulevat sydämestä tuossa tilanteessa.

Innuendo väritettynä Yes-kitaristi Steve Howen soololla on edelleen erittäin uhkaava kappale. Jotain samaa saavuttaa David Bowie Blackstarillaan. Blackstarissa on muutenkin paljon samaa. 

Kun Freddien kuolema tuli tietooni, oli lumi satanut lähes sulan maan päälle. Vedin pettyneenä pulkkaa mäkeä ylös. Tuon kokonaisen millin paksuisen lumikerroksen päällä. Tuo on se tunnelma, missä tätä pitäisi kuunnella. Ensilumi ja sen tuoma pettymys.

torstai 11. elokuuta 2022

Toomion Top200-biisit: 41. Queen – The Show Must Go On (1991)

 


Tämä on minulle ja tietylle vaiheelle elämässäni enemmänkin käsite kuin musiikkia. Siksi tästä on vaikea kirjoittaa mitään konkreettista.

Soundeja ja Freddien ääntä täytyy edelleen ihmetellä. Sillä levytysaikaan oli miehen olo jo melkoisen kehno. Ja kummastella täytyy myös sitä, että kriisin ja lopun keskellä bändi on pystynyt noin uskomattoman ehjiin sävellyksiin. Lyriikat varmaan tulevat sydämestä tuossa tilanteessa.

Kun Freddien kuolema tuli tietooni, oli lumi satanut lähes sulan maan päälle. Vedin pettyneenä pulkkaa mäkeä ylös. Tuon kokonaisen millin paksuisen lumikerroksen päällä. Tuo on se tunnelma, missä tätä pitäisi kuunnella. Ensilumi ja sen tuoma pettymys.

Onhan tämä julmetuilla soittomäärillä menettänyt kovimman tenhonsa, mutta silti maagisen kova kappale.

perjantai 1. heinäkuuta 2022

Toomion TOP200-biisit: 45. Aerosmith – Janie’s Got A Gun (1989)

 


Steven Tyler keksi melodian, muttei sanoja. Sitten hän näki koskettavan hyväksikäyttötapauksen uutisoinnin lehdessä ja teki tämän biisin jonkinlaiseksi vastalauseeksi tai osanotoksi sen kohdanneille. Pump-levyn toiseen sinkkuun videon ohjaili kevyesti David Fincher (se7en, Zodiac, The Girl with the Dragon Tattoo…)."

Tyler on uskottava rock-laulaja ja bändi hurjassa iskussa. Kitarasoolo on vähän kummallinen, mutta ehkä perussooloja oli silloin niin paljon, että kaivattiin vaihtelua. Jousetkin löytyy, vaikkei niitä välttämättä tarvitsisi, mutta kasarin loppu… 

Kappale on muutenkin jännä, koska tässä soitetaan ikään kuin aikaa takaisin päin (fade-kitarat ja soolo, laulun huudot…), mutta silti kerrotaan tarinaa eteenpäin. 

Tässähän on aika raaka aihe, vaikka välillä mennään duurissakin. Video on samaan tapaan huvittava kuin Indiana Jones -elokuvat. Vaikka sekin on tavallaan raaka. 

Mitä enemmän tässä tulee ikää, sitä enemmän Aerosmithistä pidän. Ja onhan Pump on autorokkilevyjen kärkeä!


tiistai 28. kesäkuuta 2022

Toomion Top200-biisit: 47. Guns 'N Roses - Welcome to the Jungle (1987)

 


Axl. Ehkä eniten rock kaikista hahmoista. Todellakin se jätkä, josta äidit ei uskalla edes mainita. Ei mikään kultakurkku, mutta se tästä kovan tekeekin. Kuka tuolla äänellä vie itsensä maailman kovimmaksi rokkariksi, ansaitsee paikan siellä kyllä.

Slash. Ehkä eniten hieno hattu kaikista. Ei minkään maailman virtuoosi, mutta Les Paul ja kitaraa rakasteleva soittotyyli. Jos jo miehen varjo on tunnistettava, onko mikään väärin?

Soittotaito on riittävää. Ei se tässä ole itsetarkoitus. Ja varmaan olisi 90-luvun puolivälissä ollut aika kovakin. Sävellys on rock-sävellys, mutta sulava sellainen. Riittävät koukut, mutta riittävän matalalla teknisellä tasolla, että voi aika tuubassakin ne läpi soittaa.

Sanat ovat tavallaan nerokkaat. Onko siinä jengisota-kannanottoa, viihdemaailman kiroja vai mitä, mutta uskon, että suurin osa tarkemmin kuuntelematta yhdistää sen sängyssä heilumiseen. Ja sehän toimii rokissa aina.

Meininkiä tästä ei puutu. Monelle on varmaan ensin tullut video, sitten biisi. Minulle on aikoinaan käynyt toisinpäin. Video on silti legendaarinen. Axl on tässä karpannut itsensä aika laihaan kuosiin. Kilttiäkään ei vielä ole, mutta menoa on.

Jos debyyttialbumin eka biisi on tällainen, ja koko levy jatkaa samaa linjaa niin onhan se kova. Rokkia ja rytinää.


perjantai 11. maaliskuuta 2022

Toomion Top200-biisit: 71. Billy Idol – White Wedding (1982)

 


Billy Idol on rankka jätkä. Tai tarkoituksellisesti sellaista esittää. Karismaa ei kuitenkaan käy kieltäminen.

White Wedding esiintyy minulle kappaleena, jossa mies palaa ehkä vankilasta hiukan omistushaluiseen ja väkivaltaiseen suhteeseen. Billy Idolin kertoman mukaan, se kertoo fiktiivisesti jälkeen siskostaan, joka tuli (oikeasti) raskaaksi ennen häitä ja häät piti järjestää pikaisesti (engl. shotgun wedding). Sanoituksen on luultu myös liittyvän insestin tai kokaiinin käyttöön, mutta sitä ei ainakaan Idolin mukaan ole ajateltu. No, parhaissa kappaleissa onkin monta merkitystä. Ainakin kuulijalle.

Minä pidän Idolin kappaleiden vähäeleisyydestä. Niissä ei kikkailla. Ei tarvitse.

torstai 25. marraskuuta 2021

Toomion Top200-biisit: 104: Aerosmith – Livin’ on the edge (1993)



”Näittekö miten siisti video, kun se kitaristi just väisti sitä junaa?!” 

Tähän tyyliin sitä kavereille jutusteltiin, kun Livin' on the Edge oli näytetty Hittimittarissa tai muussa vastaavassa.

Living on the Edgea haukuttiin, koska se ”kuulosti liikaa Aerosmithiltä, joka soittaa Bon Jovia”. Siinä oli ”liikaa pop-elementtejä” ja se ”ratsasti kliseisesti nuoriin vetoavilla vaaran tunteilla”. Just. Mitäs uutta tässä on, jos rockin historiaa katsoo? Bändihän osui oikeaan.

Toxic Twins oli elämänsä vedossa ja varmaan vetikin. Bändi oli iso. Ja teki minusta työtään tyylikkäästi.

Kappaleessa voi olla sen ajan kliseitä, mutta sävellyksenä se on toimiva. Se sai innoituksensa New Yorkin mellakoista ja sillä kuullaan Steven Tylerin yläkouluiässä varastamaan bassorumpua siellä kappaleen loppupäässä.

Klassikko. Ihan sama kuinka harkittua poppia.


tiistai 9. marraskuuta 2021

Toomion TOP200-biisit: 109. Black County Communion – One Last Soul (2010)

 


Black Country Communion on minulle melko uusi tuttavuus vaikka ei pitäisi olla. Bändi tosiaan on superbändi. Rummuissa Jason Bonham, bassossa ja laulussa Glenn Hughes, koskettimissa Derek Sherinian ja kitarassa Joe Bonamassa. Taitoa siis on. Ja kokemustakin.

Debyyttilevy on selkeästi kokemuksella tehtyä vähän raskaampaa rokkia. Tässä kappaleessa on hyvät ja rohkeat peruselementit. Rohkeat siksi, että vain riittävän kokeneet uskaltavat tehdä yksinkertaista. Toimiva riffi, hyvät perusosat ja tarttuva, tunnelmaa nostava kertosäe. Pirun hyvä.

Tämän kuuntelee ilolla aina. Hykerryttää sen rullaus.

perjantai 21. elokuuta 2020

Metallimusiikin olemus – 74. Brucea hypertempoon



MEAT LOAF - BAT OUT OF HELL (1977)

Lihamureke on melko rapsakka artistinimi. Sen Marvin Lee Aday sai jo pentuna isältään. Dallasissa syntynyt näyttelijä teki ensimmäisen albuminsa jo vuonna 1971. Sen jälkeen enemmän musikaalinäyttelijänä tunnettue Meat Loaf kipusi urallaan Broadway-maineeseen esimerkiksi Rocky Horror Picture Shown näyttelijäkaartissa. 

Bat Out of Helliä alettiin tekemään Jim Steinmanin kanssa jo vuonna 1972, mutta sen teko otettiin vakavasti vasta 1974, kun Meat Loaf päätti lähteä teatterista ja keskittyä musiikkiin. Albumin tuottajaksi valittiin Todd Rundgren, joka myös soittaa kitaraa albumilla. 

Jim Steinman otti paljon vaikutteita Bruce Springsteenin tuotannosta ja varsinkin Born to Run –albumista. Tätä suuntaa vahvistaakseen sai tekijäporukka soittajiksi Brucen E Street Bandista rumpali Max Weinbergin ja pianisti Roy Bittanin. Yhteys Springsteeniin löytyy myös siitä, että E Street –kitaristi Steve Van Zandt solmi Meat Loafille levytyssopimusta. 

Miltä musiikki kuulostaa? Minä kuvailisin hypertempoiseksi Bruce Springsteeniksi. Meat Loafin laulusoundissa on vähän Bonnie Tyleriakin. Joka tapauksessa musiikki kuulostaa rock-musikaalilta, jota pyöriteen aivan päättömällä nopeudella. On voinut livenäkin olla meininkiä.  

Niin kauheasti tämä ei metallilta kuulosta, mutta ehkä se siltä näyttää albumin kuvaston kun huomioon ottaa. Tietysti myös nopeus on monen metallin peruselementtejä. Energiaa on riittävästi, sen ainakin voi sanoa. 

Albumin myyntilukemathan ovat aivan järkyttävät. Albumia pidetään edelleen maailman kolmanneksi eniten myyneenä levytyksenä heti Thrillerin ja Back in Blackin jälkeen. Varmistettua myyntiä on 21,7 miljoonaa, mutta todellinen arvio liikkuu 50 miljoonan paikkeilla. Armottomia lukuja. 

Eiköhän nimibiisi laiteta esimerkiksi. 





Kuva: louder.com

keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Metallimusiikin olemus – 65. Sairasvuoteelta ikonisten soolojen soittajaksi

QUEEN - SHEER HEART ATTACK (1974)

Brian May makasi sairaana Rockfield-studiolla ja kuunteli, kun Freddie Mercury soitti ensi kertaa Killer Queenia. Vatsakivut olivat todella kovat ja Mayta kaihersi pelko, ettei voi jatkaa bändissä. Maylta kuitenkin löydettiin hepatiitti ja pohjukkaissuolihaava, ja hoitojen jälkeen hän tuli nauhoittamaan omia osuuksiaan muiden nauhoitusten päälle.

Progressiivisen ja fantasiamaailmassa pyörineen Queen II –albumin jälkeen Queen oli tekemässä popimpaa albumia. Tällä kertaa talouspuolikin oli kunnossa, joten äänityksiä voitiin tehdä ihan oikeilla studioilla ja oikeina työaikoina. Albumin kappalemateriaali oli enemmän koko bändin tuotosta, vaikka valtaosa biiseistä meni vieläkin Mayn ja Mercuryn nimiin. Tältä albumilta löytyy ensimmäinen basisti John Deaconin kappale ja rumpali Roger Taylor laulaa yhden kappaleen kokonaan. Onneksi ei enempää.

Queenmaisesti albumi oli jälleen varsin monitahoinen ja teatraalinen musiikkityylien suhteen. Sitä oli yleisön mielestä kuitenkin helpompi kuunnella ja se nousi Briteissä listakakkoseksi, Ranskassa kuutoseksi ja mikä tärkeintä, USA:ssa 12:nneksi. Tämä aukaisi tiet siihen maailmanmenestykseen, mistä me Queenin tunnemme.

Vaikka albumi ainakin minusta on hiukan sekava ja oudoista kohtaa teatraalinen, on sillä kuitenkin tyylillisesti metallimaailmalle valtava merkitys. Heti levyn aloittava Brighton Rock tunnetaan yhdestä ikonisimmista kitarasooloista ja nehän metalliin kuuluvat. Niin ikään Mayn säveltämä Now I’m Here on ehtaa glam rockia, jossa voi kuulla esimerkiksi Mötley Crüeta ja monia muita tukkabändejä. Se metallisin pala on joka tapauksessa Stone Cold Crazy, jota voidaan pitää speed metalin ensimmäisenä ilmentymänä, jopa thrash metallina ennen kuin termiä oli edes olemassa. Siitä on metallin saralla melkoista kulmakiveä pystyssä pitävä Metallicakin tehnyt ihan tunnetun coverin. Albumin kappaleita ovat versioineet metallibändeiksi luokiteltaviksi myös Dream Theater ja Def Leppard.

Musikaalisesti erittäin taitava albumi, jonka kappaleet kuitenkin vaihtelevat hiukan liikaa. Koska metallipää edellä mennään, niin tähän laitetaan itseoikeutetusti tuo Stone Cold Crazy ja vieläpä ilmestymisvuoden live-versiona. Onhan tuossa nyt metallia ja munaa vaikka minkä verran!

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=T8Rfb1Jtmic[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/album/1Gnrd76EubInPV4KjOJ1Zr?si=hb9wgKuPSLS8_bK578MT2Q[/embed]

keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Toomion TOP200-biisit: 160. Deep Purple - Sometimes I Feel Like Screaming

Alavuden Tusanpuoli ja lukioaikainen hieronta. Melkosta hieromista oli tietysti koko elämä, mutta tämä liittyi juoksuharrastukseen. Hieroja oli vannoutunut Deep Purple -fani, ja perehdytti minut sille tielle.

Purpendicular oli juuri ilmestynyt ja se kuulosti vähän kummalta. Tämä toki Steve Morsen takia. Ritchie Blackmore oli poissa ja Steve ekaa kertaa puikoissa.

Monisyinen kappale jää helposti hyräilylistalle, mutta sen eniten kiinnostusta herättävä kohta on Morsen mahtava kitarasooloilu kappaleen lopussa. Morse vuolee kitarastaan juoksutuksia, kuin kuorisi perunaa. Niin helpolta se kuulostaa.

Morsen yksikseen tapaillessa kappaletta, olivat Jon Lord ja Roger Glover tulleet ihmettelemään sävelmää ja niin siitä oli samana päivänä tehty Deep Purplen biisi.

Helppo kuunnella ja tykästyä.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=YUoKQvMyWMM[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/track/5coxHUKzWOdMXunt7EGDDX?si=xJHX9ujXRTiabyqE2PR1sw[/embed]

perjantai 9. elokuuta 2019

Metallimusiikin olemus – 56. Huumorilla Metallican esikuvaksi

BUDGIE - NEVER TURN YOUR BACK ON A FRIEND (1973)

Budgien kolmas albumi alkaa kuin historian siiville tiputettu Rage Against the Machine aloittaisi levynsä. Hetken kuunneltuaan, voi todeta ettei ole ihme, että Metallica on Breadfanin kovertanut vuonna 1987. Onhan tämä nyt selkeästi thrashin alkuaineista kehitelty soppa. Tuo coverointi oli myös Budgie-rumpali Ray Phillipsin elämän pelastus, sillä vararikon partaalla liikkunut Phillips sai Metallica-levytyksen jälkeen sen verran tekijänoikeusmaksuja, että nousi kurjuuksista takaisin elävien kirjoihin. Toisaalta on kyllä sanottava, että Budgie hakkaa rujoudessaan tuon Metallica-version selkeästi. Budgie kuulostaa pelottavammalta.

Kitaristi Tony Bourge jatkaa edelleen riffejä, jotka ovat vaikuttaneet monen raskaamman rokin esittäjän soittoon. Siinä on Morelloa, Hammettia, Mustainea... Vakuuttavaa jälkeä vuonna 1973. Rumpali Phillips hoitaa tonttinsa sooloja myöten komeasti, eikä Shirley Basseyta esikuvanaan pitävä Burke Shelley ole ollenkaan kehno laulaja.

Tekemisestä myös paistaa vilpitön ilo. Hommaa ei oteta niin vakavasti kuin esimerkiksi King Crimsonin voisi kuvitella tekevän. Esimerkiksi hauskasti nimetty You're the Biggest Thing Since Powdered Milk alkaa manowarmaisella bassottelulla ja jatkuu taitavasti soitettuna jamitteluna ihan loppuun asti.

Metalliyhteyksiä on vaikka millä mitalla. Ensiksikin albumin kannen on tehnyt Roger Dean, joka esimerkiksi Yesin kansitaidetta on luonut. Toiseksi albumi olisi sisältänyt Winston Churchillin puhetta vuodelta 1940, mutta lupa-asioiden vuoksi se kuitenkin poistettiin CD-versioilta. Tässäkin ollaan oltu metallin eturintamassa, sillä kyllä jokaisen proge-bändin kuuluu lainata jotain historiallista puhetta jollekin albumilleen.

Albumi on täysin kuunneltavaa raskaampaa rokkia ja jos soundit olisivat paremmat, olisi se helppo luokitella jopa metalliksi. Progressiivisuutta tältä albumilta ei siinä määrin löydy kuin monelta muulta tässä osiossa tavatulta bändiltä. Metalliin vaikuttava teos jo pelkän Breadfanin vuoksi se silti on. Tässäpä siis teille se.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=orYr_dVnb48[/embed]

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=-adPtH68I9Y&list=PL1EAA48870BB2CE67[/embed]

Kuva: artrockstore.com

maanantai 26. marraskuuta 2018

Toomion TOP200-biisit: 173. AC/DC - T.N.T.

Armeijan jälkeen muuttelin serkkupojan kamppeita kohti Hervantaa. Jostain syystä muuttomusiikiksi valikoitui AC/DC.

Bändi on jo toistamiseen listalla. Eikä ennakkoasetelmissa järjestys pitänyt olla tämä. Mutta on se vain.

Kappale julkaistiin vuonna 1975 ja 1976. Miksi näin? No siksi, että albumi ilmestyi nimellä T.N.T. Australiassa ja vasta seuraavana vuonna maailmanlaajuisesti albumilla High Voltage.

Yksinkertainen kappalerakenne ja bändin aina niin pelkistetty ilmaisu kyllä vetoaa. Sanat ovat uhkaavat rock-sanat. Oikeasti eivät kerro oikein mitään, mutta kyllä tälläkin pääsi listalle, jonka kappaleita ei suositeltu soitettavan WTC-terrori-iskujen aikoihin.

Kyllä tämä soi leppoisasti kesäisellä Hämeenkadulla.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=JJfT0n5zvZg[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/track/7LRMbd3LEoV5wZJvXT1Lwb?si=wsVDTPWlT4iqLJ-LsCGpdw[/embed]

torstai 23. elokuuta 2018

Toomion TOP200-biisit: 181. The Who - Won't Get Fooled Again

David Caruso asettaa aurinkolasit silmille ja Pete Townsendhin kitara rämähtää soimaan.

C.S.I. Miamin tunnusmusiikkina toiminut Won't Get Fooled Again oli siihen asti ollut minulle vain "ihan ok". Sarja kuitenkin iski, eikö vähiten siksi, että Caruso oli ollut niin NYPD Bluessa kuin Hill Street Bluesissakin. Siihen oli leikattu vielä niin sopivat pätkät, että kappaleesta on muodostunut ikuinen "älä skippaa" -klassikko.

1971 tehty Won't Get Fooled Again oli kantaaottava ja nimenomaan vallankumouksellinen teos myös syntetisaattorin takia. Se oli osa Tommyn menestyksen myötä Townsendhille pakkomielteeksi muodostunutta Lifehouse-teemateosta. Albumin piti kertoa orjuutetusta kansasta, jonka rock-konsertti pelastaa. Lifehouse jäi lopulta tekemättä, mutta moni kappale siltä jäi elämään. Suurin osa niistä julkaistiin Who's Next -albumilla.

WGFA:n leimallisimpia elementtejä ovat mahtipontiset kitarat ja hyvin progrehtava syntikkariffi. Myös lopussa tuleva Roger Daltreyn huuto on ikoninen. Tarinan mukaan sen nauhoitus kuului tien toiselle puolelle asti, ravintolaan, jossa muu bändi ruokaili. Myös rytmiryhmää kannattaa tarkkailla. John Entwistle vetelee melkoisia viivoja bassollaan samaan aikaan, kun lähes ilman haikkaa soittava Keith Moon räimii perunoita kellariin.

Pituudeltaan kappale on pitkä kuin historian kaksoistunti. Ei se kuitenkaan ole häiritsevä tekijä, vaikkei erilaisia osia niin paljon olekaan. Bändi on ollut tuohon aikaan vedossa. Myös tuotanto on onnistunut, sillä soundit kuulostavat edelleen hyviltä, joskin vähän hiljaisilta.

Aurinkoiseen elokuun iltaanhan tämä uppoaa kuin kuuma koira voihin.

[embed]https://open.spotify.com/track/0cJPLFrlV7TTCyPLupHzcH?si=ufEFkANpSj-K8NM3XyyCYg[/embed]

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Toomion TOP200-biisit: 191. Aerosmith - Dream On

Aerosmithiin olen aina suhtautunut hyväksyvästi. Kasari- ja ysäriklassikot on toki kuunneltu jo aikanaan, mutta Dream Oniin olen tutustunut vasta rock-radioiden kautta. Ja suhteellisen myöhään. Heitetään arvioksi noin seitsemän vuotta sitten.

Dream On julkaistiin vuonna 1973 debyyttialbumi Aerosmithin toisena sinkkuna. Se oli Steven Tylerin pianolla säveltämä kappale, jota ei ikinä pitänyt levyttää. Stevenin itsensä mukaan se on ainut debyyttialbumin kappale, joka on laulettu hänen luonnollisella äänellään. Muissa oli liikaa näytttelyä ja yritystä olla matala soul-ääni.

Kappale on hyvin yksinkertainen, mutta samalla se on aito. Dream Onin sointukulku on Tylerin kertoman mukaan saanut alkunsa jo hänen isänsä pianoharjoituksista. Pikku-Steven makasi pianon alla ja kuunteli isänsä harjoituksia. Kappale myös osoittaa kuinka lahjakas laulaja Tyler oli jo nuorna miesnä. Kappaleessa odotetaan sitä lopun kirkuen laulettua "dream onia". Ei unohdeta myöskään Toxic Twinsin toista osapuolta, kitaristi Joe Perrya. Kitarakin nimittäin kulkee aivan linjassa.

Dream On on parhaimmillaan aamuruuhkassa, mikä Joensuussa tapahtuessaan onkin unta. Aamun ensimmäistä kahvia odotellessa.

[embed class="is-loading"]https://www.youtube.com/watch?v=sZfZ8uWaOFI[/embed]

[embed class="is-loading"]https://open.spotify.com/track/5MxNLUsfh7uzROypsoO5qe?si=1lGwo1zIQYCIlYoRxTlFIg[/embed]

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Toomion TOP200-biisit: 192. Queen - Headlong

Vuosi 1989. Tajusin Queenin olemassaolon. Liikkui huhuja, että Freddie Mercury on sairas. Vuosi 1991. Freddie kuolee, autoon ilmestyy Greatest Hits 2 -kasetti. Headlong aloitti tuon kokoelmakasetin b-puolen.

11-vuotiaana jollain tapaa ymmärtää, mikä on hyvin laulettua ja soitettua musiikkia. Queen oli. Tuntui oikealta tykätä bändistä. Rokkipoliisin alokasaika oli alkanut.

Headlongin piti alunperin tulla Brian Mayn sooloalbumille, mutta kuultuaan Mercuryn laulavan sen, päätti May "lahjoittaa" biisin Queenille. Krediitit on Innuendo-levyllä annettu koko bändille, kuten jokaisella sen kappaleista. Mayn idea se kuitenkin oli.

Sanoitus varastaa vähän vanhemman Breakthrun tekstejä. Breakthrussa lauletaan "I want to rush headlong into this ecstasy". Headlongin sanoituksessa on muutenkin samaa. Päätä pahkaa elämässä eteenpäin, seurauksista välittämättä.

Headlongin alku on laukkakompillaan mahtava. Kun kappaleen rakenteeseen perehtyy tarkemmalla korvalla, huomaa Queenin nerokkuuden sovituksessa. Miettikääpä kappaletta ilman lauluja. On nimittäin melko tyhjä. Taitavaa soittoa, mutta liikaa ahtamatta. Kaiken kruunaa Mayn hieno soolo.

Headlongin video on Queenin kolmanneksi viimeinen ennen Freddien kuolemaa. Videolla miehen terveyden heikkenemisen voi jo kasvoista aistia, vaikkei se esiintymiseen näytä muuten vaikuttavankaan.

Niin kuin olen aiemminkin maininnut. Tämä oli pienelle juoksijapojalle tärkeä tsemppibiisi. Hengitinkin sen tahtiin juostessani Leenan kaupalta Osman tiehaaraa kohti.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=zhyaAPsT1LU[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/track/6goUTcMn0V30hWtKFIj6Kh?si=ywzDg1VxRWGJGEVtkuU4yw[/embed]

torstai 22. helmikuuta 2018

Toomion TOP200-biisit: 198. AC/DC - Thunderstruck

"Keskimmäinen jono laulaa 'TI-TI-TI-TI-TI-TI-TI-TI-TI-TI-TA-TI-TI-TI-TA-TI' ja reunimmaiset jonot huutavat oikeissa kohdissa 'THUNDER'!" Näin sitä edettiin ruokalasta kohti iltalaskentaa noin kultaisina armeija-aikoina.

Hittimittari tai joku vastaava se oli, kun kappaleen ensi kertaa kuulin. Angus Youngin koulupuku, kuolematon liidiriffi ja rumpali Chris Sladen napakat iskut jättimäisiin, ylös nostettuihin lattiatomeihin. Kyllä se heti veti puoleensa.

Malcolm ja Angus sävelsivät kappaleen Anguksen keksimän tiluriffin päälle. Idea kappaleen nimeen on urbaanilegendan mukaan tullut lentokoneeseen iskeneestä salamasta. Tiedä häntä. Vuosi oli 1990 ja Thunderstruck toimi The Razors Edge -albumin singlenä sekä avausraitana. Pisteitä nostaa se, että tämän esittää AC/DC. Ei tämä Elton Johnin esittämänä ihan samoihin kerroksiin nousisi. Suomessa tämä oli listaykkönen. Albumikin myi Suomessa platinaa. USA:ssa se oli listakakkonen ja britessä neljäs.

Lyriikat sisältävät kaikki tällaiseen rokkiin tarvittavan: naiset, matkat ja sääilmiö. Kivaa on ja meininkiä. Brian Johnson kun laulaa "I was caught
in the middle of a railroad track", niin sen pitää riittää. Ja se riittää.

Autolla äijäporukan viikonlopun viettoon ajellen, kesäilta kuumimmillaan, olut kylmimmillään, velat muuttuu saataviksi jne. Kyllä te tiedätte.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=v2AC41dglnM[/embed]

<br>

[embed]https://open.spotify.com/track/57bgtoPSgt236HzfBOd8kj?si=MgJuhh4BSYqOK6tqqYXq3w[/embed]