Keikkaraportti: Eppu Normaali Kuhmossa 27.1.2026

 

 

Niin se vihdoin koitti päivä, että Eppu Normaalin viimeinen keikkavuosi käynnistyi ensimmäisellä keikallaan. Viimeisen mahdollisuuden kunniaksi päätin ottaa teemaksi ”mä kierrän ympäri maan” ja yrittää käydä vuoden aikana keikoilla parhaani mukaan. Talven akustiselle konserttisalikiertueelle tuli hankittua liput yhteensä seitsemälle keikalle (hyvä että ehdin, sillä kiertue myytiin aika äkkiä loppuun!) ja eilen rundi alkoi aina mahtavasta Kuhmo-talosta.

Keikka alkoi perinteisen koruttomasti, mutta hyvin yllättävillä lauluilla. Ensimmäisenä kuultiin viimeisimmältä studiolevyltä ”Syvään päähän” vuodelta 2007 löytyvä Kun valot tulevat vastaan. Laulun jälkeisessä juonnossaan Martti Syrjä valotti illan kulkua: ilta olisi jaettu armeliaasti puoliajalla, ensimmäisessä osiossa kuultaisiin harvinaisuuksia ja toisessa niitä tutumpia lauluja. Savuna ilmaan seurasi vajaan vuosikymmenen takaa tutussa akustisessa asussaan.

Kolmantena kuultiin sellainen biisi, jota olen metsästänyt. Tietenkin viimeisen vuoden teemaan sopii, että Kalkkiviivoilla mukaan nousee. Vähän jäi sellainen vaikutelma, että bändiäkin jännitti sitä pitkästä aikaa esittää, mutta hienolta kuulosti. Aku ajoi komppia jalka kaasulla. Jes!
Seuraavanakin tuli itselle keikalla aiemmin osumaton laulu, joka meni jopa hieman ohi edeltävän jäljiltä itseä keräillessä. Aikoinaan Reppulaulun b-puolena julkaistu Pari kaunista riviä oli taas todelista jokeriosastoa, ei ole paljon 2000-luvulla soinut.

Ruba lähti liikkeelle vähän huolimattomasti, mutta oli piristävä kuulla ensimmäistä kertaa yli vuosikymmeneen. Hipit rautaa puolestaan ei ole näiden akustisten kiertueiden setteihin aiemmin lukeutunut mutta lukeutuu omilla listoilla kympin biiseihin.
”Koska Iiro on mukana niin pitäähän tämä soittaa” alustettiin Viihteen kuningas, joten veljekset Syrjä jakoivat lauluvastuun perinteisesti. Tätä on soitettu ilahduttavan paljon sen jälkeen kun Ratinan 40-vuotisjuhlakeikalla settiin ui. Suolaista sadetta lukeutui illan hienoimpiin numeroihin vähän yllättäenkin.

Sitten syöksyttiin uran alkuhämäriin useamman laulun ajaksi. Akun tehdas oli niitä, joita ei akustisilla keikoilla olla soitettu. Yleisö lauloi hienosti mukana aina biisin nimen tullessa kohdille. Toinenkin levynnimibiisi kuultiin heti perään, kun vuoron sai vanha progeteos Tie vie. Tämäkin oli itselle keikalla aiemmin osumaton enkä osannut yhtään odottaa että nyt se tulisi. Mahtavaa.

Onnellinen hetki elämässä on aina riemastuttava maistiainen paitsioon jääneeltä ”Aku ja köyhät pojat”-levyltä vuodelta ’83. Sitä seurasi huolella spiikattu ralli debyyttilevy ”Aknepopilta” eli mainio Rääväsuita ei haluta Suomeen. Ykkössetti viimeisteltiin kahdella ”Repulliseltä hittejä” löytyvällä klassikolla nimiltään Linnunradan laidalla ja Urheiluhullu.

Toiseen settiin tultiin reilun puolen tunnin väliajalta bändin ihmetellessä, ettei tyhjiä paikkoja ollut katsomoon ilmaantunut ja kaikki olivat jääneet. Totesivatpa, että seuraavan biisin jälkeen kyllä lähtijöitä ilmaantuu, kun vuoroon tuli Lautturi. Laulu, joka nostettiin ohjelmistoon edelliselle akustiselle kiertueelle vuonna 2022, mutta jota ei muuten ollakaan soiteltu. Kiva, että piti paikkansa myös tälle vuodelle.

Kaksi seuraavaa olivat kovinta klassikko-osastoa (Joka päivä ja joka ikinen yö -> Puhtoinen lähiöni), mutta sitten seurasi taas jotain täysin yllättävää ja mahtavaa. Martti totesi bändin harjoitelleen ohjelmistoon jotain, mitä ei olla koskaan esitetty Pantsenkin todetessa, että ”joo, ei tätä olla vedetty”. Kultaista sadetta! ”Valkoisen kuplan” helmi, josta en osannut edes haaveilla. Jälkikäteen pohdittuna saattoi olla illan hienoin esitys: tempo oli täydellinen ja Martti lauloi juuri niin kauniisti, kuin olettaa saattoi.

Afrikka, sarvikuonojen maa keinui kuten aina, ja sitä seurasi vielä yksi hieman harvinaisempi valinta yhteislauluralli Sotilaallisen tyhjiön merkeissä. Sen jälkeen käynnistyi hittikimara.

Suomi-ilmiötä ei akustisissa seteissä olla kuultu. Tempo oli hieman kovimpia keikkaversioita hitaampi ja hetkittäin lähes suistohenkinen sovitus oli mainio. Iirokaan ei soittanut koko ajan, vaan antoi viisikon louhia menemään. Murheellisten laulujen maassa sen sijaan pianoa tuli senkin edestä ja yleisön suosionosoitukset Martin kuuluttaessa biisin nimen osoittivat, miksi se pitää soittaa joka ilta. ”Ryynien” perään lähti heti Kun olet poissa, joka alkoi tällä kertaa tunnelmallisesti Iiron pianolla. Laulusta on ollut konserttisalikiertueilla tapana soittaa pienieleisempää versiota, jota Aku säestää sudeilla: niin nytkin. Baarikärpänenkin lähti pianolla ja Pantse tulkitsi sen vastustamattomasti edelleen

.
Ensimmäistä kertaa akustisilla kiertueilla settiin oli lisätty myös vanha kunnon Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset, joka kuuluu keikoilla kuulla perässään aina luotettava Vihreän joen rannalla (kauan sitten) sekä Tahroja paperilla, jonka kohdalla tajusin kuinka jumalaisen hyvä laulu se on. Pääsetti loppui kiertueen nimikappaleeseen Kaikki häipyy, on vain nyt.

Encorea ei tarvinnut kauaa vaatia. ”Tämä seuraava schlager on hyvin tuttu” vakuutti Martti ja vuoroon tuli Kitara, taivas ja tähdet ennen kuin Njet njet todella kovaäänisine yleisönlaulatuksineen saatteli jäähyväisvuoden ensimmäisen keikan historian kirjoihin. Knoppina mainittakoon, että lavalla olleessa biisilistassa encoren avauksena oli Hyi meitä, saa nähdä ilmaantuko se settiin jossain kohti kiertuetta…

Oli hieno kiertueen avaus ja biisilistasta varmasti irtoaa jokaiselle jotain. Fanisuosikeita oli ohjelmistossa jopa yllättävän paljon toisen setin ollessa sitten ”crowd pleasereita”.  Alkukeikasta soundit olivat ehkä hieman tuhnuiset ja bändistäkin saattoi aistia pientä jännitystä Martin unohtaessa sanatkin kerran tai kaksi, mutta ne kuuluvat ensimmäiseen keikkaan. Omalla kohdalla tänään vielä uusiksi Kuhmossa ja huomenna Oulussa ennen seuraavia seikkailuita!

Keikkaraportti: Bruce Springsteen & The E Street Band Frankfurtissa 18.06.2025

 

Keikkaa edeltävät päivät

Bruce Springsteen ja E Street Band kiersivät Eurooppaa jo kaksi edellistä kesää 2023 ja 2024, mutta jälkimmäisenä iskenyt Brucen lauluäänen vienyt tauti pakotti siirtämään neljä keikkaa vielä kesälle 2025. Noiden siirrettyjen keikkojen ympärille rakennettiin sitten yhteensä 16 keikan Euroopan kiertue ja aiemmin nimetön rundi sai kolmannelle ”kaudelleen” nimeksi The Land of Hope and Dreams Tour. Allekirjoittaneella ei ollut alun perin enää tarkoitus lähteä bändin perässä maailmalle, olihan 2023-2024 tullut nähtyä mukavat yhdeksän keikkaa. Totesin kuitenkin vuosi sitten ääneen Vaskiradiossa, että jos ”helppo Saksa” mahdollistuisi, niin sinne voisi lähteä. Niinpä kun joulukuussa kalenteri alkoi selkiytyä ja Frankfurtin keikalle ilmaantui ylimääräinen satsi lippuja myyntiin, piti mahdollisuus hyödyntää ja tarttua hetkeen. Luvassa oli ensimmäinen reissu Saksaan!

 

Finnairin hämminkien takia lentojen kanssa oli jännitettävää loppuun saakka, mutta molemmat lennot lähtivät matkaan niinä päivinä kuin pitikin. Ensimmäinen oli tosin sen verran myöhässä, ettei jonotusnumeron haku onnistunut vielä maanantai-iltana eli kaksi päivää ennen keikkaa. Tiistai-aamuna kuitenkin stadion löytyi ja kämmenselkään iskettiin numero #282. Ihan hyvät paikat luvassa, kun aiemminkin on pari kertaa ollut numero noilla main. Saksalainen järjestelmällisyys oli vain myytti, kun käytiin järjestäytymässä jonoihin kolmesti tiistaina ja kertaalleen keskiviikko-aamuna ennen keikkaa.

 

Frankfurtissa piisasi lämmintä koko reissun ajan celsiusten pysyessä oikeastaan koko päivän yli +25 asteen. Keskustasta oli helppo reilun kymmenen minuutin ratikka-ajelu + kilometrin käppäilymatka stadionille, jota tuli siis rampattua ”roll calleissa” muutaman kerran ja kertaalleen juostuakin hotellille.

Keikkapäivä

Keskiviikkona eli keikkapäivänä stadionille saavuttiin lopullisesti klo 14 ja hieman ennen klo 16 oltiin stadionin nurkalla jonossa, kun soundcheck alkoi. Siinä kuultiin nopeasti ”Letter to You” sekä pieni pätkä stemmojen harjoittelua, sanoisin kyseessä olleen ”Chimes of Freedom”. Stadionille mentiin neljän jälkeen, keikan alkamisajaksi oli ilmoitettu 19.30.

 

Stadionilla etsin mukavan paikan hieman keskilinjasta vasemmalle eli Nils Lofgrenin puolelle. Siinä hetken paikkaa pidettyäni totesin että on pakko käydä vessatauolla sekä ostamassa juotavaa, ettei tule uupelo helteessä. Totesin vieressä olleelle herralle, että ”can you keep me a spot” ja käväisin ostamassa kalliin Pepsin, josta jäi tosin matkamuistoksi Springsteenin kuvalla ja kiertueen nimellä varustettu muki. Takaisin tullessa em. herrasmies totesi selkeästi suomeksi, että ”tunnistan tuon numerosi”, sillä olin jakanut sen suomalaisten Bruce-foorumille. Reissun ainoa suomalainen osui siis stadionille viereen.

 

Stadion alkoi täyttyä ja kuhina kävi siihen malliin, että keikka alkoi muutaman minuutin etuajassa. Olin etukäteen jo varautunut, että tunteet saattaisivat ottaa vallan jos erehtyy tiedostamaan että kyseessä saattaa olla viimeinen kerta tuon pumpun keikalla. Ensimmäiset kyyneleet kihosivat silmiin jo avauskappaleen No Surrender aikana. Olin kuullut saman laulun avauskappaleena kertaalleen aiemmin, Dublinissa kolmoiskeikan ensimmäisenä iltana toissa vuonna: sillä keikalla, jolla palasin Bruce-keikoille vuosikymmenen tauon ja kaiken maailman (korona-)hässäköiden jälkeen. Nyt tuntui kuin ympyrä sulkeutuisi, kun taas oltiin uudessa maassa maailman parhaan bändin soittaessa ehkä viimeistä kertaa.

Toisena soi kiertueen nimilaulu Land of Hope and Dreams, jota edisti jo kesän aiemmilta keikoilta tuttu palopuhe:

The mighty E Street Band is here tonight to call upon the righteous power of art, of music, of rock and roll in dangerous times.

In my home, the America I love, the America I've written about that has been a beacon of hope and liberty for 250 years, is currently in the hands of a corrupt, incompetent, and treasonous administration.

Tonight, we ask all who believe in democracy and the best of our American experience to rise with us. Raise your voices against authoritarianism and let freedom ring.”

Setin alkupää olikin tätä teemaa, kun jatkoksi kuultiin 2000-luvulta Death to My Hometown sekä keikkojen alkuun jälleen jumittunut Lonesome Day.

Seuraava todellinen huippuhetki oli My Love Will Not Let You Down. Sen laulun olen kuullut kahden viime vuoden aikana useilla keikoilla, mutta tällä kertaa sekin liikutti kyyneliin asti. E-kadun bändi soitti lyömättömästi ja biisi iski vasten kasvoja kuin sen olisi kokenut aikoinaan ensi kertaa Live in New York City-keikkataltioinnilta.

Rainmaker oli noussut settiin uuden teeman myötä. Letter to You-levyltä eli vuodelta 2020 peräisin oleva kappale oli yksi setin kohokohtia ja se omistettiin ”for our dear leader”. Bruce väänsi loppuun raisun kitarasoolon.

Biisilistan rivit seitsemän ja kahdeksan olivat iltaman väkevintä osastoa. Ensin Atlantic City, joka pääsi jotenkin yllättämään ja jonka kohdalla taisi päästä ensin spontaani riemunkiljaisu ja sitten taas pienet kyyneleet silmäkulmiin. Perään Bruce huuteli bändille seuranneen biisin, joka siis tuli selkeästi biisilistan ulkopuolelta (tämän pystyi varmistamaan myös jälkikäteen nähtyään suunnitellun listan). Vuoron sai Trapped, joka kirvoitti yhdet kovimmista suosionosoituksista. Hiljaiset säkeistöt ja räjähtävä kertosäe, mahtava kappale.

 

Greatest hits-osaston kolmikon The Promised Land, Hungry Heart ja The River (olipa mahtava versio!) jälkeen päästiin tämän kesän politiikkasetin kovaan ytimeen. Ensin Youngstown, joka tässä kontekstissa on entistä räjähtävämpi. Seuraavaksi kuultiin ”oikeaoppisesti” eli vuosituhannen taitteen Reunion-kiertueen hengessä yllättävähkösti tänä suvena settiin itsensä yli vuosikymmenen tauolta kammennut Murder Incorporated, joka kohosi yhdeksi koko illan kovimmista vedoista. Vähän epäilytti että riittääkö herroilla enää potkua tähän biisiin, mutta kyllä vain riitti. Murderin perään vielä viime kesän Helsingin keikalla livesettiin elvytetty Long Walk Home, jonka kohdalla tuli jälleen liikutus: onhan se yksi 2000-luvun parhaista Bruce-lauluista, ellei peräti se paras.

 

Viimeisimmältä ”oikealta” studiolevyltä löytyvä House of a Thousand Guitars oli Brucen soolonumero akustisella kitaralla, ja sitä edelsi hieno puheenvuoro demokratian merkityksestä päättyen sanoihin ”at the end of the day, all we’ve really got is each other”. Kun laulu julkaistiin keskellä koronakurimusta syksyllä 2020, jaoin sen sosiaaliseen mediaan lainaten sen tekstin kohtaa ”so wake and shake off your troubles my friend / we’ll go where the music never ends”. Nyt heti lähes viisi vuotta myöhemmin sain kuulla sen elävänä saksalaisyleisön laulaessa juuri tuon mainitun kohdan melkoisella antaumuksella mukana. Hieno versio.

 

My City of Ruins lukeutuu lauluihin, joita on soitettu paljonkin mutta jotka eivät ole omalle kohdalleni useinkaan osuneet. MCOR oli itse asiassa tullut kuultua ainoastaan ensimmäisellä omalla keikalla eli legendaarisen pitkällä Helsingin Olympiastadionin iltana 2012. Sitäkin edelsi nyt pitkä puheenvuoro Bittanin säestäessä pianollaan: kovaa kommenttia jenkkien nykyhallinnosta. Lopuksi tuli jälleen hieno kaneetti: “Now, I have hope because I believe in the truth of what the great American writer James Baldwin said. He said, in this world, there isn't as much humanity as one would like. But there's enough.” Seurannut itse biisi oli melkoinen tunnelmapala kuten olettaa sopi, eikä tällä kertaa liian venytetty versio.

 

Because the Night on aina keikkatykki, niin myös Frankfurtissa. Kertosäkeet lauletaan aina täysin palkein mukana. Wrecking Ball kuullaan näemmä joka keikalla kuten The Rising myös, mutta tällä keikalla jälkimmäinen tuntui ehkä parhaalta ”Raisinkilta” mitä olen nähnyt, siinä oli jotenkin poikkeava tenho.

Badlands ja Thunder Road ovat puolestaan maailman parhaita lauluja. Aina kun ensin mainittu rykäistään käyntiin Maxin rumpufillillä, ovat juhlat valmiit. Thunder Roadin huuliharppuintro tuntuu kuin kädenojennukselta ja kutsulta kesäyön seikkailuun. Maaginen laulu.

 

Encoren avaukseksi Bruce totesi stadionin täyttäneen juuri keikkapäivänä vuosisadan ja heidän avanneen sen rock’n’rollille neljäkymmentä vuotta sitten. Vuoroon jyrähti itseoikeutetusti Born in the U.S.A. ja stadionin valot syttyivät kansanjuhlan merkiksi. Perään hyökättiin maailman parhaan bändin parhaan biisin eli Born to Runin kimppuun, ja sen olin päättänyt nauttia täysillä: jos oli viimeinen kerta, niin vedetään nyt keuhkot täyteen sitten.

Encoressa ei suuria yllätyksiä kuultu, mutta Bobby Jean oli tällä kertaa omalle kohdalle toivottu valinta Glory Daysin sijaan. Jäähyväisten jättö nimittäin sopi teemaan. Jakelta hieno, pitkä soolo loppuun kuten asiaan ja biisiin kuuluu. Setä Clarencen kuolemasta oli sattumalta myös tasavuosia, neljätoista. Yläkertaan omistettuja pätkiä oli useita keikan mittaan ja vielä kumarrus sen lopuksikin.

 

Dancing in the Dark (joka on muuten mahtava pop-kappale) sekä Tenth Avenue Freeze-Out olivat omia itsejään, encorejyriä. Twist and Shoutiin mahtui ylimääräisiä sooloja sekä melko improvisoidun oloinen yleisönhuudatuskilpailu. Encoren viimeisenä kuultiin tämän kesän setin herkkupala, joka herätti jo aiemmilla keikoilla pelkästään videostriimin välitykselläkin kylmiä väreitä: Bob Dylanin laulukirjasta lainattu mahtava Chimes of Freedom, jota bändi oli esittänyt viimeksi vuonna 1988. Maailmanmenoon ennen ja nyt osui Dylan aika mahtavasti, ja Brucekin toivoi laulua alustaessaan että ”take this home with you”:

“Starry-eyed and laughing as I recall when we were caught

Trapped by no track of hours for they hanged suspended

As we listened one last time and we watched with one last look

Spellbound and swallowed 'til the tolling ended

Tolling for the aching whose wounds cannot be nursed

For the countless confused, accused, misused, strung-out ones and worse

And for every hung-up person in the whole wide universe

And we gazed upon the chimes of freedom flashin'”

 

Näin oli jälleen yksi Bruce Springsteen ja E Street Band-keikka takana, kolmastoista omalle kohdalleni yhtä monen vuoden aikana. Jos se tuohon jäi, niin melkoisen kovaan keikkaan loppui. Nyt kun alkaa olla viikko kulunut, niin olen kääntynyt kannalle että vielä noita tulee: jos ei välttämättä noin isolla bändillä, niin jollain kokoonpanolla kyllä. Sellainen palo lavalla tuntui vielä käyvän. Hieno reissu ja hieno keikka. Kiitos Bruce ja bändi!

BIISILISTA, BRUCE SPRINGSTEEN & THE E STREET BAND @ FRANKFURT 18.06.2025:

19.26

1. No Surrender

2. Land of Hope and Dreams

3. Death to My Hometown

4. Lonesome Day

5. My Love Will Not Let You Down

6. Rainmaker

7. Atlantic City

8. Trapped

9. The Promised Land

10. Hungry Heart

11. The River

12. Youngstown

13. Murder Incorporated

14. Long Walk Home

15. House of a Thousand Guitars

16. My City of Ruins

17. Because the Night

18. Wrecking Ball

19. The Rising

20. Badlands

21. Thunder Road

22. Born in the U.S.A.

23. Born to Run

24. Bobby Jean

25. Dancing in the Dark

26. Tenth Avenue Freeze-Out

27. Twist and Shout

28. Chimes of Freedom

22.20

 

Keikkaraportti: Bruce Springsteen & The E Street Band Barcelonassa 20. ja 22.6.2024

Ensimmäinen keikka, torstai 20.6.

”Live in Barcelona”. Sanakolmikko on legendaarinen Bruce Springsteen & The E Street Band-tarinassa, eikä vähiten vuosituhannen alussa julkaistun keikkavideon tiimoilta. Espanjalaisyleisön fanaattisuus valkeni viimeistään silloin muullekin maailmalle, mukaanlukien allekirjoittaneelle. Vuonna 2012 Wrecking Ball-kiertueella oli jo mielessä ja pienesti puheissakin lähteä Barcelonaan katsomaan meininkiä itse, mutta silloin ei vielä uskallus riittänyt. Nyt oli viime kesän Irlannin seikkailun jäljiltä ”vähän pakko” lähteä paikkaamaan tuo hieman mieltä kaihertamaan jäänyt erhe.

Torstain (20.6.) keikkapäivästä tuli melkoisen pitkä. Bussi Helsingin rautatietorilta lentokentälle lähti aamulla klo 3.40, lento nousi ilmaan hieman vaille puoli seitsemältä ja lenteli hieman viivästyen reilut neljä tuntia. Barcelonaan saapuessa ennen puolta päivää ilma oli pilvinen ja pienesti tihkusateinen, mutta odotetun lämmin. Muutaman kilometrin kävelyn jälkeen myöhäinen lounas, kahvit ja hotellille (pieni huone, ystävällinen palvelu) ja sitten kohti stadionia!

Montjuïc-kukkula kutsui klo 15 jälkeen. Stadionin viereisen kadun varressa oli pitkä jono, jonka jatkoksi asetuin ihmettelemään. Edellä ollutta seuruetta käväisi kuvaamassa kaksikin televisioryhmää ja klo 17 jälkeen alkoi myös nopea soundcheck, josta kuultiin Lonesome Day ja yllättäen tullut Radio Nowhere.

Klo 18 jälkeen päästiin stadionille ja löysin itseni etukarsinasta yleisöstä katsottuna oikeasta reunasta noin kahdeksannesta rivistä. Tunnelma kuitenkin tiivistyi klo 19.30-20.00 välillä kahden ”pit rushin” eli porukan eteenpäin vyörymisen myötä niin, että olinkin yhtäkkiä heti rivin-kaksi lähempänä. Ilmoitettu alkamisaika klo 21 ei ihan pitänyt, mutta reilut kymmenen minuuttia myöhemmin alkoi tapahtua.

Keikka starttasi klo 21.11 tälle vuodelle ominaisesti varman päälle Lonesome Daylla. Toisena kuultu My Love Will Not Let You Down oli kuitenkin se, joka todella polkaisi koneen käyntiin. Loppusoitto kolmen kitaristin heiluessa lavan reunalla ja Max Weinbergin paukuttaessa rumpujaan oli hulppea. Perään kuultiin hienosti jyskyttävä Cover Me Born in the U.S.A.:lta ja sitten jo soundcheckissä tavattu Radio Nowhere Magic-levyltä 2007. Nuo molemmat oli itselle ennen keikalla kuulemattomia.

Vasta biiseinä viisi ja kuusi kuultiin viime vuoden Dublinin ykköskeikan avanneet No Surrender ja Ghosts. Ensin mainitun aikana oli ehkä lähimpänä keikan aikana herkistyminen: ”Well, now young faces grow sad and old / And hearts of fire grow cold / We swore blood brothers against the wind / Now I'm ready to grow young again”. Ghosts puolestaan vain hioutuu keikkasoittojen myötä.

Seuraava oli yksi iltaman maukkaimmista yllätyksistä. Seeds oli kiertänyt meikäläistä keikoilla, mutta nyt osui. Outro venyi hauskasti Brucen pitäessä riffiä yllä. Heti perään lähti aina mahtava Darkness on the Edge of Town, tämä biisipari oli sellainen mitä en odottanut. Kun ”Darknessin” viimeinen ”TOOOWN” osui maestrolla kohdilleen toisin kuin Madridissa ääniongelmien jälkeisellä paluukeikalla, tiesin viimeistään sillä hetkellä että tästä tulee huima keikkailta.

The Power of Prayer oli kokenut maailmanensi-iltansa Madridissa noin viikkoa aiemmin ja toimi nyt energisen espanjalaisyleisön edessä hienosti. The Promised Land oli luotettava oma itsensä, kunnes juhlatunnelmaa kohotettiin napsu tai kaksikin biisikaksikolla Hungry Heart ja Waitin’ on a Sunny Day. Ensin mainitussa laulamaan pääsi koko yleisö, jälkimmäisessä laulatettiin pikkutyttöä kuin vuosikymmen sitten.

Flashbackista viime juhannukseen Ullevilla Göteborgissa vastasivat My Hometown ja The River, jotka kuultiin silloinkin peräkkäin. Valoisa ruotsalainen juhannusilta oli vaihtunut hämärtyneeseen espanjalaiseen juhannuksen aatonaaton alkuyöhön ja tunnelma oli vielä pykälää hienompi. Molempien noiden laulujen kohdalla tuli mieleen ajatus, että ovatpa hienoja biisejä.

Nightshift ei ollut kaiketi kirjatulla biisilistalla, sen verran yllättäen useammalle E Streetin jäsenelle se tuli. Garry Tallent oli jo heittänyt bassonsakin pois. Seurannut Last Man Standing oli jälleen Brucen soolo, Backstreetsissä välipuhe oli kokenut pientä muodonmuutosta ja Because the Night lukeutuu aina keikkasuosikkeihin.

Viime vuoden keikoilla sapluuna tästä eteenpäin oli lukittu. Tällä kertaa BTN:n ja She’s the Onen väliin tuli kuitenkin hieno ja yllättävä kierrepallo: I’m on Fire. En arvannut kuulevani tätä keikalla, mutta oli yksi keikan kohokohdista tunnelmallisuudessaan. Jossain välissä Bruce taisi alkaa laulaa hieman liian aikaisin kesken jotain välisoittoa, mutta bändi seurasi perässä niin kuin vain ESB osaa.

Loppu ”main set” lasketeltiin tuttuja rinteitä. Wrecking Ball ja The Rising edustivat 2000-lukua, Badlands ja Thunder Road kultaista 1970-lukua. Badlandsissa kuultiin kaksi feikkilopetusta, kun yleisö ei malttanut lopettaa yhteislaulua. Thunder Road pääsi taas hieman yllättämään, mutta kyllähän se kuuluu sekä keikkaan että kesäyöhön lähtemättömästi.

Encore käynnistyi jytäkimmällä Born in the U.S.A.:lla mitä olen kuullut. Born to Runin aikana syttyivät jälleen stadionin valot ja Bobby Jean otettiin vastaan vöyräästi. Dancing in the Dark ja Tenth Avenue Freeze-Out ovat encoren vakiokamaa, ensin mainittua lauleltiin paljon jo jonottaessa ja jälkimmäisessä bändi esiteltiin hassussa välissä ilman taustamusiikkia.

”Tenthin” jälkeen käynnistyi Twist and Shout, jonka rooli on ollut olla keikkojen viimeinen rokkipläjäys. Nyt kuitenkaan yleisö (eikä sen koommin varmaan Brucekaan) ei ollut saanut tarpeekseen, joten perään kuultiin vielä yllättäen Rockin’ All Over the World, jonka jälkeen bändi asteli pois lavalta, valot himmennettiin ja Bruce seilasi laivan satamaan jälleen soolona esittämällä modernin Springsteen-klassikkonsa I’ll See You in My Dreams. Niin oli kolme tuntia rock’n’rollin parantavaa voimaa koettu

Keikan jälkeen siirryin jouhevasti hakemaan jonotusnumeroa kakkoskeikalle. Osuin vähän tuurillakin oikeaan paikkaan stadionin nurkalla ja sain kämmenselkään numeron 262, joka on itse asiassa pienin mitä olen stadionkeikoilla saanut.

Nyt hotellilla toista keikkaa odotellessa tunnelma on taas mahtavasti nousussa. Jos tänään lauantaina keikalla kuulisi jotain kivaa Darkness-levyltä, esimerkiksi Prove It All Night tai erityisesti Racing in the Street, niin olisin erityisen tyytyväinen. Kaikki otetaan kuitenkin mieluusti vastaan. Madridin edeltävien ekan ja tokan keikan välissä oli vaihtunut muistaakseni 11 biisiä, katsotaan paljonko tänään ravistellaan settilistaa. Hieno ilta varmasti luvassa!

Ensimmäisen keikan (to 20.6.2024) biisilista:

klo 21.11

1. Lonesome Day
2. My Love Will Not Let You Down
3. Cover Me
4. Radio Nowhere (tour premiere)
5. No Surrender
6. Ghosts
7. Seeds
8. Darkness on the Edge of Town
9. The Power of Prayer
10. The Promised Land
11. Hungry Heart
12. Waitin’ on a Sunny Day
13. My Hometown
14. The River
15. Nightshift
16. Last Man Standing
17. Backstreets
18. Because the Night
19. I’m on Fire
20. She’s the One
21. Wrecking Ball
22. The Rising
23. Badlands
24. Thunder Road

25. Born in the U.S.A.
26. Born to Run
27. Bobby Jean
28. Dancing in the Dark
29. Tenth Avenue Freeze-Out
30. Twist and Shout

31. Rockin’ All Over the World

32. I’ll See You in My Dreams

klo 00.15

Toinen keikka, lauantai 22.6.

Toiselle keikalle tuli sitten jonoteltua kunnolla. Perjantaina kolme nimenhuutoa/jonoihin järjestäytymistä (klo 10, 15 ja 19), lauantaiaamuna yksi klo 10 ja sitten klo 15 alettiin odottelemaan stadionille pääsyä. Stadionin nurkalla kuultiin soundcheck kokonaisuudessaan noin klo 17 maissa, ja siinä kuultiin hulppeita numeroita. Kaksi kertaa Radio Nowhere, Better Days, The E Street Shuffle sekä erityisen maukkaat Secret Garden ja If I Should Fall Behind.

Keikan katsantopaikka löytyi lopulta noin 2-3 rivistä Nils Lofgrenin kohdalta jälleen tiiviissä espanjalaistunnelmassa. Soitto alkoi melko lähelle samaa hetkeä kuin kaksi iltaa aiemmin samankaltaisella sisällöllä mutta hieman eri järjestyksessä startaten My Love Will Not Let You Downilla. Ensimmäiset muutokset kuultiin neljäntenä ja viidentenä kahden Born in the U.S.A.-kappaleen Darlington Countyn ja Working on the Highwayn myötä. Jälkimmäisen muuten olin tähän keikkaan asti onnistunut välttämään näkemilläni keikoilla.

Radio Nowhere kuultiin kuten edelliselläkin keikalla, mutta tällä kertaa eri rumpalin soittamana. Luulinkin nähneeni stadionilla keikan alkua odotellessa Jay Weinbergin kurkkimassa lavan takaa! Tämä oli hieno ohjelmanumero. Jayn soitto rynnii eteenpäin eri lailla kuin isänsä ja soveltuu tuohon kappaleeseen erinomaisen energisesti.

Biiseinä seitsemän ja kahdeksan kuultiin kaksi Nebraska-levyn helmeä, jotka molemmat olivat keikan tähtihetkiä. Ensin aina uljas Atlantic City (everything dies, baby, that’s a fact…) ja perään ensimmäistä kertaa itselleni keikalla osunut Reason to Believe 2000-luvun ränttätänttä-sovituksessaan. Kyllä, kiitos!

Spirit in the Night oli mukava kuulla, omista yhdeksästä keikasta se on soinut tätä ennen vain yhdellä. Spiritin alkuhuudatuksissa huomasi, että ehkä ei Springsteenin ääni ollut ihan palautunut torstain rasituksista kaikilta osin. Niinpä siinä sekä seuranneissa Waitin’ on a Sunny Dayssa ja The Riverissä yleisö sai laulella osuutensa, mutta viimeisimmän outrossa taas falsettimaalailut pelasivat onnistuneesti.

Riverin jälkeen tuli ehkä koko reissun hienoin yksittäinen kappale: Racing in the Street. Toivoinkin sitä jo edellisen keikan jälkeen. Kuunnellessa tuli mieleen, että se saattaa olla itselleni se rakkain Springsteen-laulu. Mahtavan kaunis tunnelma ja mahtavan kaunis versio, miten Roy Bittan voikin soittaa sen loppusoiton kerta kerralta kauniimmin?

Racingin jälkeen setti meni tismalleen kuin edelliselläkin keikalla. Wrecking Ball upposi yleisöön vielä torstaitakin paremmin ja Thunder Road oli eheämpi.

Myös encore kulki ensimmäiset kuusi kappaletta samoilla askelmerkeillä, mutta Twist and Shoutin jälkeen ei tällä kertaa kuultukaan coveria vaan viimeisenä bändibiisinä vedettiin Glory Days. Kiva muutos, toki toivoin vähän esimerkiksi Detroit Medleytä tai jopa Rosalitaa (jota useampi muukin toivoi oikein toivekyltein!). I’ll See You in My Dreams päätti tämänkin keikan soolonumerona pimentyneessä kesäyössä.

Summa summarum: 62 biisiä (39 eri kappaletta) kahden keikan aikana ja hieno juhannusviikon loppu lämpimissä tunnelmissa. Espanjalaisyleisö oli maineensa veroinen pitäen mekkalaa ja meininkiä menevämpien kappaleiden aikana mutta myös hiljentyen kuuntelemaan tunnelmallisempia paloja. Kaikkiaan elämyksellinen keikkamatka. Tästä on mukava jatkaa parin viikon kuluttua kohti Helsingin ja Tukholman keikkoja!

Toisen keikan (la 22.6.) biisilista (KAPITAALEILLA MUUTOKSET TORSTAI-ILTAAN):

klo 21.10

1. My Love Will Not Let You Down
2. Lonesome Day
3. Ghosts
4. DARLINGTON COUNTY
5. WORKING ON THE HIGHWAY
6. Radio Nowhere (JAY WEINBERG, rummut)
7. ATLANTIC CITY
8. REASON TO BELIEVE
9. The Promised Land
10. SPIRIT IN THE NIGHT
11. Waitin’ on a Sunny Day
12. The River
13. RACING IN THE STREET
14. Nightshift
15. Last Man Standing
16. Backstreets
17. Because the Night
18. She’s the One
19. Wrecking Ball
20. The Rising
21. Badlands
22. Thunder Road

23. Born in the U.S.A.
24. Born to Run
25. Bobby Jean
26. Dancing in the Dark
27. Tenth Avenue Freeze-Out
28. Twist and Shout
29. GLORY DAYS
30. I’ll See You in My Dreams

klo 00.16