"1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään" on Robert Dimeryn toimittama musiikkikirja, jossa esitellään 80 kotimaista albumia. Maamme levytyshistorian läpileikkaus ulottuu varhaisista pioneeritöistä punk- ja kasarikausien kautta 2000-luvun suosikkeihin, kuten Asaan ja PMMP:hen. Albumivalinnoista ja esittelyistä vastaavat musiikin monitoimimies Jake Nyman sekä musiikkitoimittajat Pekka Laine ja Tero Liete.. Sieltä T:n mielestä 10 parasta biisiä kuunneltiin ja analysoitiin noin viikko sitten.
Lista, jolta biisit on valittu:
Eero ja Jussi & The Boys: Numero 1 (1965)
Esa Pethman: The Modern Sound of Finland(1965)
Blues Section: Blues Section (1967)
Anki: Sateen jälkeen (1967)
Eero Koivistoinen: Valtakunta (1968)
Tasavallan Presidentti: Tasavallan Presidentti (1969)
Wigwam: Hard ’n’ Horny (1969)
Kirka & Islanders: Kirka keikalla (1969)
Suomen Talvisota 1939-1940: Underground-rock (1970)
Pekka Streng: Magneettimiehen kuolema (1970)
Eero Raittinen: Eeron Elpee (1970)
Wigwam: Fairyport (1971)
Jukka Tolonen: Tolonen! (1971)
Pepe & Paradise: Niin vähän on aikaa (1972)
Isokynä Lindholm: Sirkus (1973)
Carita Holmström: We Are What We Do (1973)
M.A. Numminen: Aarteeni, juokaamme likEri (1972)
Cumulus: SirkustirehtErin pieni sydän (1973)
Hector: Herra Mirandos (1973)
Pihasoittajat: Hattukauppiaan aamu (1973)
Maarit. Maarit (1973)
Hurriganes: Roadrunner (1974)
Virtanen: HAL-00 (1974)
Hector: Hectorock I (1974)
Juice Leskinen & Coitus Int: Per Vers, runoilija (1974)
Rauli ”Badding” Somerjoki: Näin käy rock & roll (1974)
Mikko Alatalo: Maalaispoika oon (1974)
Wigwam: Nuclear Nightclub (1975)
Hurriganes: Crazy Days (1975)
Rock ’n’ Roll Band: Everybody Needs Dance Music Sometimes (1975)
Matti Järvinen: Matin levy (1975)
Royals: Spring ’76
Kaseva: Kun maailma elää (1976)
Esa Kotilainen: Ajatuslapsi (1977)
Hector: Kadonneet lapset (1978)
Tuomari Nurmio & Köyhien Ystävät: Kohdusta hautaan (1979)
Kari Peitsamo: Jatsin syvin olemus (1977)
Eri esittäjiä: Pohjalla (1978)
Eppu Normaali: Maximum Jee & Jee (1979)
Ratsia: Ratsia (1979)
Kollaa Kestää: Jäähyväiset aseille (1979)
Se: …ja me tehtiin takkautta (1979)
Pelle Miljoona & 1980: Viimeinen syksy (1979)
Juice Leskinen Slam: XV Yö (Tauko III) (1980)
Bluesounds: Black (1980)
Pelle Miljoona Oy: Moottoritie on kuuma (1980)
Tuomari Nurmio: Lasten mehuhetki (1981)
Hassinen Kone: Rumat sävelet (1981)
HanoiRocks:BangkokShocks,SaigonShakes (1981)
Tuomari Nurmio: Punainen planeetta (1982)
Popeda: Kaasua … (1983)
Eppu Normaali: Kahdeksas ihme (1985)
Sielun veljet: L’Amourha (1985)
Dingo: Kerjäläisten valtakunta (1985)
Topi Sorsakoski & Agents: In Beat (1986)
Leevi and the Leavings: Häntä koipien välissä (1988)
Mana Mana: Totuus palaa (1990)
Ismo Alanko: Kun Suomi putos puusta (1990)
Sir Elwoodin Hiljaiset Värit: Kymmenen tikkua laudalla (1993)
Amorphis: Tales From The Thousand Lakes(1994)
Kolmas Nainen: Hyvää ja kaunista (1990)
J. Karjalainen yhtyeineen: Tähtilampun alla (1992)
22 Pistepirkko: Big Lupu (1992)
Laika & The Cosmonauts: Instruments of Terror (1993)
CMX: Aura (1994)
J. Karjalainen yhtyeineen: Villejä lupiineja (1994)
Ultra Bra: Kroketti (1997)
Apulanta: Kolme (1997)
YUP: Normaalien maihinnousu (1999)
Jonna Tervomaa: Neljä seinää (1999)
HIM. Rezorblade Romance (1999)
Zen Café: UA Ua (1999)
Anssi Kela: Nummela (2001)
Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus: Rajaportti (2002)
Maija Vilkkumaa: Ei (2003)
Kotiteollisuus: Helvetistä itään (2003)
Nightwish: Once (2004)
PMMP: Leskiäidin tyttäret (2006)
The Five Corners Quintet: Hot Corner (2008)
Asa: Loppuasukas (2008)
Tasting-osallistujat:
T - Ausculton jäsen T ja tämän tastingin valmistelija.
A - Ausculton jäsen A. Ausculton jäsenistä se "keskitien" kulkija.
E - talo täynnä soittimia ja haaveena oppia joskus soittamaankin niitä… (Musatasting-herttuakiinnityksiä jo 2!)
P - Ihan kriitikkona liikenteessä ja paras radio on yle puhe. (Musatasting-herttuakiinnityksiä jo 3!)
T:Tämäkään lista ei ole täydellinen, koska minä en ole sitä tehnyt, mutta on tämä keskimäärin ollut parempi kuin se 1001-lista. (Alan muuten olemaan tuosta Puheesta Petrin kanssa samaa mieltä. Musiikki ja radio erikseen.)
P: Näin on.
10/10. Topi Sorsakoski & Agents – Eeva (In Beat – 1986)
Mennään vuoteen...1986! Silloin räjähti tsernobyl ja velipoika syntyi, mutta tuli muutakin kivaa.
Topi Sorsakoski ja Agents lyöttäityivät ensimmäisen kerran yhteen vuonna 1986. In Beat oli hetkessä listaykkönen ja on myynyt kevyesti 126 000 levyä. Eeva on legendaarinen suomennoskappale, jota yksi jos toinen suomalainen on aikojen saatossa esittänyt (esim. Olavi Virta). Tosin säveltäjä Benedict Silbermann on syntynyt Suomessa ja kuollut Hollannissa vuonna 1971.
https://www.youtube.com/watch?v=8rpgDntj9xY
A: Mainittakoon aluksi heti että itse veikkasin tätä ykköseksi, koska tiesin että on listalla mutten keksinyt muutakaan.
T: Tässä on paljon henkilökohtaista: Äiti inhosi tätä, mummo tykkäsi ja itse olen aina tykännyt. Tässä on hyvä ja paha tunnelma. Lopun kiihdytys oli jo pikkupoikana siisti juttu ja onhan Topissa tuollaista postuumia karismaa jonkin verran.
A: Itselläni on sellainen käsitys että Agents iskee melkein jokaiselle jossain vaiheessa löyhemmin tai kovemmin. Kyllähän ne tuon oman tyylinsä aika suvereenisti hallitsevat eikä tämäkään niin helppo ole soittaa hyvältä kuulostavasti kuin äkkiseltään luulisi. Antaisin 8,4/10.
E: Pulliaisen kitarasoundi ei tässä ole ihan paras mahdollinen, muuten soundillisesti hyvä paketti. Sävellyksessä on mukavan hämy tunnelma, sanat puolestaan vähän mitäänsanomattomat. Topin laulu toimii. Sanotaan varovaisesti 7/10.
P: En tiedä tekikö soundit korviini tästä vähän tökerön... Ehkä ei parasta Agentsia, eikä Topia... Propsit silti Äitini nimestä. Jotenkin jäi vähän taustalle, kuten itse aina tansseissa. 6/10.
T: En ole vieläkään ihan varma, että onko Pulliaisen juttu se soundi vai sitten soitto. Soundi on aina aika hyvä. Tai tunnistettava. Minä annan kylmästi 10/10.
E: Minä tykkään Pulliaisen soundista, mutta en niinkään soitosta...
Tasting-rating: 7,9/10
9/10. Kolmas Nainen – Talot ja Tienhaarat (Hyvää ja Kaunista – 1990)
Vuonna 1990 ilmestynyt Hyvää ja Kaunista sisältää sen verran monta hittiä, että paha on parhaita valita. Alavutelaislähtöisyyskin vaikuttaa ”hiukan”. Otetaan silti Talot ja Tienhaarat.
https://www.youtube.com/watch?v=C_Tb7Jn6eg8
T: Jos jossain, niin tässä on Alavutta jonkin verran. Jos jotain muuta niin miksei tässä Lieksaakin voi olla. Hotelli Puustelli, S-marketin rinki, koulun tupakkanurkka ja yläasteen diskot. 10/10.
A: Itse en ole oikein vielä löytänyt Kolmannesta Naisesta sellaisia kulmia joihin tarttua. Biisit on ihan hyviä, bändi on ihan hyvä ja Hanhiniemi rooleissaan laulajana ja tekstittäjänä kelvollinen muttei ihan säväytä vain. Kitaroinnissa vähän sama. Vähän samoin kun jäsen Ellä edellisessä biisissä niin tykkään Pesolan soundeista usein mutten soitosta ehkä niin paljon. Vähän sellainen pulskea. 7,4/10.
P: Kieltämättä pitää heti antaa 10+. Tämän lp-levyn kanssa on kasvettu ja tämä on yks kovimmista biiseistä. Kuulen edelleen päässäni sen kahinan. Tämä on enemmän nostalgia numero. Mutta onhan ne kovia soittamaan ja soundillisesti tuohon aikaan ihan kelpoja! 10/10.
E: Ensimmäinen ajatus oli yllättäen että onpa kamala virvelikaiku... Muuten oikein hyvä soundi, mutta tuo räsähtävä kaiku... Sen ajan muotijuttuja. Tarina ja tunnelma välittyy kyllä oikein hyvin, muuta negatiivista sanottavaa en löydä. Ihan rok. 9/10.
T: On tuossa ysärin soundit. Alavudella kaikki bändit yritti tehdä tuollaista ysikytluvulla.
P: Tuo on ehdottomasti yksi kovimmista levyistä koko bändin tuotannosta.
Tasting-rating: 9,1/10
8/10. J.Karjalainen Yhtyeineen – Mä Käännyn Hiljaa Pois (Villejä Lupiineja – 1994)
Vuoden 1994 paras albumi. Ei se ole ihme. Aika kuolematonta Radio Nova-kamaa koko levy. Sieltä kuitenkin viimeinen Mä Käännyin Hiljaa Pois on nykyisellään parhaita.
https://www.youtube.com/watch?v=SuDutTj0RvQ
T: Tiedän mihin Atso tarttuu tässä. Se ärsyttää nykyään itseänikin. Ei se silti voi muuta olla kuin 10/10.
A: Tämä on mahtava teos. Joskus on analysoitu, että tuollaisen basso- & rumpukompin ei pitäisi missään olosuhteissa kuulostaa noin hyvältä kuin se tässä kuulostaa. Lankisen kitarasoundista 10. Teksti olisi muuten täydellinen, mutta se perhanan "lumihankeen heitän tupakan"… Siltikin tästä tulee kesäyön tunnelma mieleen, en anna sen haitata. (Liikutuin taas kun laitoin tämän soimaan, kiitos Tomi...)
T: Ilman sitä yhtä lausetta nämä sanat ja tunnelma on aika mahtava. Mutta lumihanki?!? Mitä helvettiä? Täysin kesäillan biisi... Pitäs soiittaa Jiille ja kysyä, että voisko se vaihtaa sen.
P: Onhan tämä kova... Tässä on jotenkin samaa fiilistä kuin tuossa Kolmannen Naisen biisissä. Yksi järkevimmistä ja syvällisistä teksteistä mitä J.Karjalaisella on. Soundit kultaa. 9/10.
P: Onkohan talven paljastus tuossa lopussa ollut joku tietoinen valinta? Luodaan ristiriitaa? Todennäköisesti ei jos J:n tekstejä noin muuten miettii…
E: Oli vähän tuollainen musatapetti, ihan mukavaa kuunneltavaa mutta ei herätä kummemmin tuntemuksia mihinkään suuntaan. Lähti menemään, mutta sitten se vaan loppu ennen kun mitään oikeastaan tapahtui. Mutta suorastaan esimerkilliset soundit, sanotaan 7/10.
T: Ottakaapa tosiaan tuosta biisistä muu paitsi rytmiryhmä pois. ”Lähdetääs tällaisen päälle rakentaa näin koskettavaa biisiä…”
A: Kun miettii koko sitä taustaa Lankisen kitaraliideineen, niin ei sen pitäisi järjellä ajateltuna kuulostaa noin kauniilta. Ei oikein millään. Kitarakuviossakin on suunnilleen 4 nuottia.
T: On siellä joku osannut miksatakin...
Tasting-rating: 8,9/10
7/10. Sir Elwoodin Hiljaiset Värit – Viimeisellä Rannalla (Kymmenen Tikkua Laudalla – 1993)
Vuonna 1993, orkesterin kolmannella albumilla tuli myös sen läpimurto. Tämä kappale soi radiossa siihen tapaan kuin nykyään hitit soivat. Eli taukoamatta. Videolla esiintyy muuten nykyisin stand-upia tekevä Ilari Johansson.
https://www.youtube.com/watch?v=1vnu0qhMmQ8
T: Olen aina jotenkin tykännyt Lehden äänestä. Tämä on niitä kappaleita, jotka ei kovinkaan kummoisia ehkä sävellyksinä ole, mutta sanat. Niitä ensimmäisiä, joista luulin tajuavani tavallaan kaikki piilomerkitykset. ”naapurissa on oudon hiljaista…” Haa, ne on tappaneet itsensä! Kova sanoitus. Tää sanoitushan perustuu Shuten kirjaan. 10/10.
A: Olipas hyvä sanoitus, nyt kun luki ajatuksella. Se on tässä biisissä varmaan parasta. Sir Elwoodit on ihmeen tunnistettavia, vaikka eivät teekään mitään ihmeitä aina noissa lauluissaan. 8,2/10.
P: Ihan hyvä biisi ja toimivat sanat, todellakin! Mutta tämä video… ei jumalauta! Jos olisin kuunnellut ilman videota, olisin kyllä 9 antanut. Nyt tein virheen. Biisin sanat ja video ei vaan natsaa. 7,5/10.
T: No periaatteessa ei, mut pitäs tuntee se kirja videota varten. Video on kyllä rujo.
E: Vitsi että rokkaa. Laulusta tuli mieleen, vähän että yritetään paikata taidon puutteita "asenteella" eli rähisemällä falskisti. Kunnolla laulettuna vois olla 10, mutta nyt on vaan 9/10.
A: Onko E:llä muuten äänentoisto viriteltynä nyt, kun viimeksi ei ollut?
E: Kuulokkeilla menee huippulaadukkaan Behringerin äänikortin läpi taas.
(Tätä seurasi pitkä liuta hymiöitä…)
Tasting-rating: 8,7/10
6/10. PMMP - Kesäkaverit (Leskiäidin Tyttäret – 2006)
Vuosi 2006, jolloin tapahtui vaikka mitä. Varsinkin kesän aikana. Lordi voitti Euroviisut, Keskisalo voitti EM-kultaa. Mutta silloin tuli myös tämä levy. Ja tämä biisi, jos mikä on kesäbiisi.
https://www.youtube.com/watch?v=FoEFs7VjikE
T: Pidän Sjöroosia nerona tuottajana. Mutta vähintään yhtä hyvä on Paula sanoittamaan. Vaikeaa tehdä tällainen teinityttöjen biisi. Mistä tällaiset sanat voi keksiä?!? ”Tuokaa mulle pullo halvinta mitä vaan.” ”Höh, otan pekonii”, ”mitä on huomenna ja vittu ikinä?”. Brilliant. Perkele. Tää on kuin Provinssirockissa Peten kanssa joskus. 10/10.
P: PMMP on kyllä tunnistettava tai sanotaanko, että Sjöroos on. Eihän nämä nyt mitään hirveen hyviä laulajia ole (nykyään jo parempia), mutta sovitukset vaan toimii heidän multitoniseen lauluun. Olen miettinyt usein, että onkohan tämä ollut tietoinen valinta? 8/10.
T: Paula on kyllä melko kova nykyään. Mira on hyvä meiningin pitäjä.
P: Niin on nykyään.
E: Olipas adhd-meininki. Ei iske sävellys eikä sanoitus, sovitus nyt varsinkaan. Ihme kohkausta. Mutta varsin kovia laulajia ovat kyllä. 6/10.
A: Itse liki inhosin PMMP:tä pitkään, mutta tänä vuonna tarjosin mahdollisuuden ja löysin jo "jotain". En ole varma onko Sjöroos osunut tuottajana maaliin niin, että tämä olisi paras mahdollinen lopputulos tälle biisille. Tämä on kuitenkin sellainen suht merkittävä biisi meikäläisen ikäluokalle, sillä varsinkin tuota "en muista teidän sukunimiä / voiko silloin sanoa "ystävä"-kohtaa näkee SoMessakin aika usein. Vesalalla on muutenkin tässäkin tekstissä muutama aivan klassikkolaini. Kohkaamisen sekaan mainiosti piilotettu. Vilkaisin muuten tämänkin levyn biisilistan veikkausta tehdessä, mutta en uskonut että tästä mitään T:n top10-listalle yltäisi... 8,8/10.
T: On kyllä. Tähän pitää pojat vähän ryypätä nuorena että tää aukee. Lieksan miehet on vaan soitellut jo sillonkin. Ois P:nkin kanssa pitänyt mut kun oli Washburn ja DS-8.
E: Ja minulla ei oo ikinä ollu ystäviä...
(Jälleen määrättömästi hymiöitä…)
Tasting-rating: 8,2/10
5/10. Eppu Normaali – Voi Kuinka Me Sinua Kaivataan ( Kahdeksas Ihme – 1985)
Vuonna ’85 jne… Silloin ilmestyi jäsen A:n raamattu. Nimittäin Kahdeksas Ihme, yhtyeen myydyin levy. Tältä levyltä otan vastoin muiden suosikkeja seuraavan biisin. Koska siinä on hienot sanat ja synkkä, syksyinen tunnelma.
https://www.youtube.com/watch?v=ckMW6LztSaw
P: Onhan tämä hyvä, mutta jotenkin alkaa jo tökkimään tämä ainainen melankolisuus. Epuilla on paljon hyviä biisejä mistä valita mielialan mukaan, mutta juuri nyt tämä ei iske. Tämän biisin kohdalla olisi kyllä mennyt jo Yle Puhe päälle. Ei tämä nyt niin hyvä ole. 7,5/10.
T: Lopun ulvova kitaraefekti. Se on se tämän juttu. Ja tietysti sanat… ”kyynelten seitsemän meren taakse minua laivataan…” On siinäkin kehnosti keksitty riimitys. Kumpi muuten soittaa noi kitaranäppäilyt ja kumpi soittaa soolon? 10/10.
A: Pantsella on nuo näppäilyt. Eikös se loppu ole ihan Martin ujellusta, ainakin keikoilla? Tässä vain efektoitu? Ainakin itse olen niin ajatellut aina... Jos olisivat äänittäneet levy- ja live-versioiden fuusioversion, niin saattaisin antaa kympin. Tästä draamasta voisi saada enemmänkin irti, sovitus on vähän tasapaksu. Tämäkin oli melkein inhokki pitkään, mutta pari vuotta sitten alkoi aueta. Soitanto ja teksti kuitenkin osuvat, Martti näyttää miten yksinkertaisilla sanoilla tehdään isoja kuvia. 9,2/10.
T: Onhan tämä! Eppujen top-5.
A: Jos olisi tehty tämä Tasting viisi vuotta sitten niin tämä olisi saanut seiskan.
E: Oikein hyvä biisi kaikin puolin, mutta akustisten kitaroiden soundi on ihan kun jostain kotidemosta. Vähän laihan kuuloinen kokonaisuus noin muuten. Kerran kävin Eppujen keikalla ja jos en ihan väärin muista, niin tämä oli ainoa biisi mikä kolahti silloin. Sanotaan nyt että 8/10.
Tasting-rating: 8,7/10
4/10. Leevi & The Leavings – Teuvo, Maanteiden Kuningas (Häntä Koipien Välissä – 1988)
Ala-asteen levyraatien kestomenestyjä. Eikä se 8-vuotiaan pikkupojan elämässä ihme ollutkaan. Autot oli kova juttu, Sierra varsinkin. Ja jos tarkkoja oltiin niin Sierra Cosworth isolla spoilerilla. Tässä kappaleessa on aika paljon enemmän kerroksia, kuin äkkiseltään kuuntelemalla muistaa. Esim. bassoraitoihin kannattaa kiinnittää huomiota.
https://www.youtube.com/watch?v=kXC6uP6494E
T: Soitetaanko tuo pääriffi ukulelella? On kans Suomi-sanoituksen helmiä. Gösta oli kyllä yksi neroista. Miehen olisi pitänyt olla Vain Elämää-sarjassa. 10/10.
E: Taitaa olla bouzouki eikä ukulele.
P: Göstä on kyllä nero, mutta Teuvoko top-10? 8/10.
T: No perkele, kyllä.
A: Tämä on kyllä klassikko-statuksensa ansainnut. Göstalta nerokas teksti. Tässä kiihtyy tempo hauskasti ainakin minun kuulon mukaan... Bassolinja maalailee ihmeellisesti ja outro on minusta mahtava. 9,3/10.
E: Vähän huumoriosastollehan tämä menee, mutta sepä ei haittaa. Gösta on Gösta. 8/10.
T: Jostain syystä minä näen Chisussa samanlaista tuottamisen ja säveltämisen taitoa kuin Göstassa. Tietysti ilman sitä kapakkapornografiaa.
Tasting-rating: 8,8/10
3/10. Kolmas Nainen – Valehtelisin jos Väittäisin (Hyvää ja Kaunista – 1990)
Samaa aikakautta pienen pojan elämässä. Tämä on ehkä ensimmäisiä hitaita biisejä, joista muistan ajatelleeni, että hyvä juttu. Teininä kuullessani Faith No Moren version Easysta, olin aika varma että ne ovat kopioineet Valehtelisin jos Väittäisin ilmapiirin, ehkä sanatkin. No, hyvä sävellys vaikka aika ysärin alun soundit.
https://www.youtube.com/watch?v=3SVXXLLyQk4
A: Ilman tuota tekstiä tämä olisi maksimissaan seiska, Hanhiniemen sanoitus on melkoinen näyte noihin kehyksiin. Soundit ovat 90-lukua joo, mutta Pesolan soolo on kompaktiudessaan hieno minusta. Minusta tuon biisin olisi voinut sovittaa paremminkin vaikka onkin yksinkertainen. Vähän sellainen demomainen maku ollut aina jostain syystä... 8,6/10.
T: Vaikuttava pätkä livenä. Ei soitto tässä olekaan se juttu. 10/10.
E: Kitarat hiiteen, niin tämähän olisi ihan biisi. Aika määrätöntä räpellystä minusta. Toimiva laulu sinällään. 7/10.
P: Komppaan A:ta ja T:tä. Mun ajatuksiin tää on hyvin toimiva täytebiisi.
T: Tässä on tuota alavutelaisuutta taas vähän. Tai vähän enemmän. Mut tehän ette sitä tiedä kun Lieksasta mitään bändejä tuu…
A: Just meinasin sanoa että se on sama kuin jos minä ja Sami jaettaisiin koko ajan Masa Maindsia...
Tasting-rating: 8,8/10
2/10. Tuomari Nurmio & Köyhien Ystävät – Valo Yössä Twist (Kohdusta Hautaan – 1979)
Sitten mennään vanhempaan tuotantoon. Outo mies ja oudot sanat. Itse asiassa tämä ei ole kappaleesta parempi versio, mutta parempi versio kun ei ole tällä levyllä. Soundit ovat kyllä kohdallaan. Kitaran soundista voi sitten kukin päätellä, että kukapa on kaulan varressa.
https://www.youtube.com/watch?v=WUgGd8B2rMw
T: Sanoitus on nerokkuutta. Nurmiossa on jotain mystiikkaa. 10/10.
A: Tämä on ytimekäs. Miten tällaisen biisin paremminkaan tekisi? Nurmion teksti ja laulussa värisevä vibra ovat kohtuu tunnistettavia elementtejä. Viimeinen säkeistön pätkä on sanoitukseltaan kohtalainen... 8,6/10 tällekin.
E: Aika kamalaa kuunneltavaahan tuo on, mutta biisi on simppeliydessään varsin hieno. Moniko klassikkobiisi menee kahella soinnulla? Teksti toimii. 7/10.
A: Tässä kyllä käytetään noita kahta sointua aika nerokkaasti.
P: En ole oikein ikinä pitänyt ja jotenkin on vaikea lähestyä koko valopilkkua. 6/10.
Tasting-rating: 7,9/10
1/10. J.Karjalainen Yhtyeineen – Villejä Lupiineja (Villejä Lupiineja – 1994)
Takaisin vuoteen 1994. Se on hankala sanoa miksi tuolloin tehty albumi kuulostaa edelleen soundimaailmaltaan ihan riittävän hyvältä. Biisi on yksinkertainen. Sointukuvio taitaa olla Stairway to Heavenistä. Aika lähelle ainakin. Mistäkö tiedän? Olemme meidän bändissä kopioineet sitä ja tätä tiedostamatta. No, Karjalaisen Jiille sitten vuoro.
https://www.youtube.com/watch?v=HhTVoekB-Hk
T: Mieletön on tuo kitarasoundi. Ei vaan pääse mihinkään. 10/10.
A: Miksi nämä Jiit nyt näin herkistää... Bändi on mahtava ja Jii itse biisintekijänä ilmiliekeissä. Tästähän kuulee jo introsta että nyt ollaan sfääreissä. Gröhn koskettimissa tai Haavisto rummuissakaan eivät kehnoja ole, mutta Lankisen soundi, soitto ja soolo nostavat tämän rahtusen edellisen Jiin ohi. Samperi. Olipa kova veto. Hyvä T, että kuuntelit tuonkin levyn... 9,6/10.
E: Minusta tuntu levottomalta, että koko biisin alla soi soolokitara. Ei niin kuulu olla... Vähän mitäänsanomaton tekele taas. Soundit ovat hyvät mutta muuten ei iske. Sanotaan taas 7/10.
P: Lainaan ja samaistun A:han... "mutta Lankisen soundi, soitto ja soolo nostavat tämän rahtusen edellisen Jiin ohi...". Tässä on jotain 70-lukua. mutta vähän nokitan 9,7/10.
Tasting-rating: 9,1/10
Raadin TOP-lista:
1. Kolmas Nainen – Talot ja Tienhaarat 9,1
2. J.Karjalainen Yhtyeineen – Villejä Lupiineja 9,1
3. J.Karjalainen Yhtyeineen – Mä käännyin Hiljaa Pois 8,9
4. Leevi & The Leavings – Teuvo, Maanteiden Kuningas 8,8
5. Kolmas Nainen – Valehtelisin Jos Väittäisin 8,8
6. Eppu Normaali – Voi Kuinka Me Sinua Kaivataan 8,7
7. Sir Elwoodin Hiljaiset Värit – Viimeisellä Rannalla 8,7
8. PMMP – Kesäkaverit 8,2
9. Tuomari Nurmio & Köyhät Ystävät – Kohdusta Hautaan 7,9
10. Topi Sorsakoski & Agents – Eeva 7,9
sunnuntai 25. lokakuuta 2015
keskiviikko 21. lokakuuta 2015
Toomion TOP100: 47. Children of Bodom - Hatebreeder
Tuottaja: Anssi Kippo
Nauhoitettu: 1998-1999
Julkaistu: 26.4.1999
Levy-yhtiö: Spinefarm, Nuclear Blast
Suomen listalla 6.
SINGLET
- Children of Bodom
- Downfall
Kirjoitukset olivat takana. Armeija oli alkanut. Ensimmäisen kerran viikonloppuvapaalle päästessäni oli ensimmäisten päivärahojen kohde hyvin selvä.
Something Wild toi örinälaulun ja teknisen neo-klassisen metallin suomalaisten tietouteen. Hyvän vastaanoton saaneen debyyttialbumin jälkeen oli kakkosalbumilta varaa odottaa paljon ja paljon saatiinkin. Hatebreederin biiseihin on nähty vaivaa, mutta silti niistä välittyy se nuoruuden ennakkoluuloton rähinä. Bändillä on taito sulauttaa yhteen suvannot ja tilutukset. Heillä on myös riittävästi uskallusta käyttää nopeaa soittoa ilman rumpuja. Esimerkiksi Silent Night, Bodom Night-kappaleessa vauhti muuttuu monet kerrat. Bändin soitto on intervallimaista kikkailua.
Soittoteknisesti Bodomin pojat kyykyttivät kenet vain. Jopa maailman tasolla. Jotain uutta oli luotu. Kikkelihevareille oli tullut äijämäisempi vastine, silti soitinniplaus säilyttäen. Kitaristien virheettömät arpeggiot ja Bodomin tavaramerkkisoundi ”orchestra hit” pitävät yllä zombie-elokuvien pakokauhua.
Biisien nimet ja sanoitusten teemat eivät ole vakavia, mutta ei ole tarkoituskaan. Alexi Laiho totesi jossain haastattelussa, ettei halua laulaa kuin viinasta, autoista ja naisista. Bodomin kapteenina toki joutuu vähän kuolemaakin treffaamaan, mutta rokin peruselementeillä mennään.
Vaikka tempo on huima, ehtii matkan varrelta huomamaan todella kiehtovia kukkasia erilaisten siirtymien ja yksityiskohtien muodossa. Levylle on upotettu katkelmia Amadeus-elokuvasta. Koko albumi alkaa tekstilainauksella ja sävellyksissäkin on Mozartin kuvioita käytetty. Warheartin intron bassomöyrintä asettaa temmon koko levylle. Towards Ded Endin siirtymiset osiosta toiseen ovat onnistuneita. Vaikka epäilyttääkin kuinka paljon on ollut aikaa niitä miettiä. Tietysti on mahdollsita, että biisit ovat olleet valmiit jo ensimmäisen levyn aikoihin.
Tätä kuunnellaan autoa ajaessa. Taittuu matka mukavasti rattiin naputtaen. Bändi on muutenkin kuin vuoden ’56 Chevy Pickup V8-koneella. Peruselementit, mutta tehoa ja vauhtia ja karismaa pursuen.
PARHAAT HETKET
Children of Bodom – Tässä kappaleessa on kaikki mitä Bodomin kuuluu olla.
EI LÄHDE
Wrath Within – Ei niin melodinen kuin muu albumi. Rikkoo hiukan kokonaisuutta. Onneksi hyvin vähän.
https://open.spotify.com/album/1QeYiZDWc6Wlnq40DZ81ul
Nauhoitettu: 1998-1999
Julkaistu: 26.4.1999
Levy-yhtiö: Spinefarm, Nuclear Blast
Suomen listalla 6.
SINGLET
- Children of Bodom
- Downfall
Kirjoitukset olivat takana. Armeija oli alkanut. Ensimmäisen kerran viikonloppuvapaalle päästessäni oli ensimmäisten päivärahojen kohde hyvin selvä.
Something Wild toi örinälaulun ja teknisen neo-klassisen metallin suomalaisten tietouteen. Hyvän vastaanoton saaneen debyyttialbumin jälkeen oli kakkosalbumilta varaa odottaa paljon ja paljon saatiinkin. Hatebreederin biiseihin on nähty vaivaa, mutta silti niistä välittyy se nuoruuden ennakkoluuloton rähinä. Bändillä on taito sulauttaa yhteen suvannot ja tilutukset. Heillä on myös riittävästi uskallusta käyttää nopeaa soittoa ilman rumpuja. Esimerkiksi Silent Night, Bodom Night-kappaleessa vauhti muuttuu monet kerrat. Bändin soitto on intervallimaista kikkailua.
Soittoteknisesti Bodomin pojat kyykyttivät kenet vain. Jopa maailman tasolla. Jotain uutta oli luotu. Kikkelihevareille oli tullut äijämäisempi vastine, silti soitinniplaus säilyttäen. Kitaristien virheettömät arpeggiot ja Bodomin tavaramerkkisoundi ”orchestra hit” pitävät yllä zombie-elokuvien pakokauhua.
Biisien nimet ja sanoitusten teemat eivät ole vakavia, mutta ei ole tarkoituskaan. Alexi Laiho totesi jossain haastattelussa, ettei halua laulaa kuin viinasta, autoista ja naisista. Bodomin kapteenina toki joutuu vähän kuolemaakin treffaamaan, mutta rokin peruselementeillä mennään.
Vaikka tempo on huima, ehtii matkan varrelta huomamaan todella kiehtovia kukkasia erilaisten siirtymien ja yksityiskohtien muodossa. Levylle on upotettu katkelmia Amadeus-elokuvasta. Koko albumi alkaa tekstilainauksella ja sävellyksissäkin on Mozartin kuvioita käytetty. Warheartin intron bassomöyrintä asettaa temmon koko levylle. Towards Ded Endin siirtymiset osiosta toiseen ovat onnistuneita. Vaikka epäilyttääkin kuinka paljon on ollut aikaa niitä miettiä. Tietysti on mahdollsita, että biisit ovat olleet valmiit jo ensimmäisen levyn aikoihin.
Tätä kuunnellaan autoa ajaessa. Taittuu matka mukavasti rattiin naputtaen. Bändi on muutenkin kuin vuoden ’56 Chevy Pickup V8-koneella. Peruselementit, mutta tehoa ja vauhtia ja karismaa pursuen.
PARHAAT HETKET
Children of Bodom – Tässä kappaleessa on kaikki mitä Bodomin kuuluu olla.
EI LÄHDE
Wrath Within – Ei niin melodinen kuin muu albumi. Rikkoo hiukan kokonaisuutta. Onneksi hyvin vähän.
https://open.spotify.com/album/1QeYiZDWc6Wlnq40DZ81ul
keskiviikko 14. lokakuuta 2015
Toomio's TOP100: 48. Von Hertzen Brothers - ApproachToomion TOP100: 48. Von Hertzen Brothers - Approach
Producer: Von Hertzen Brothers
Recorded: 2005-2006
Published: 17.5.2006
Label: Dynasty Recordings
#5 in Finnish chart. Sold gold in Finland.
SINGLES
- Disciple of the Sun
- Let Thy Will Be Done
- In Your Arms
- Kiss a Wish
I moved towards the band rehearsing for about 7 years ago. I was taking a break in Jyväskylä. I went to watch the Von Hertzen Brothers. The live set was so hard that without prior consultation of the album, it was my favorite for half a year.
Even the cover art tell us that this music is played, not shown. There’s speed enough, but there are occasional psychedelic moments between speeding.
In Approach the band no longer try to be the poor man's Kingston Wall, but strives to make its own prog-rock pretty self-sufficient. The songs are brothers and get along with each other. Von Hertzen Brothers would want to be serious prog-giant. It is difficult in modern times, but hopefully they will get the glory after decades into the future.
Mikko von Hertzen is not the best of the world as a singer, but with the compositions the trio knows what to do. Genuine musicians with genuine sounds and genuine musicianship fall through. The band's sound is epic. I've always liked Kie von Hertzen’s guitar sound, even though his solos aren’t so nice.
The opener Disciple of the Sun is very similar raging as our band's music often is. That's why it’s has to be good. Let Thy Will be Done intermediate section is awesome. I'm pretty "sure" that Chris Cornell has copied the mood of You Know My Name from this song. The last After All is like Ennio Morricone had composed the songs for Led Zeppelin.
This is music for the moment, when the car approaches to the summer cottage, where the sauna is already warming up.
THE BEST MOMENTS
Open Water, Stormy Weather – Crazy rock-song
Kiss a Wish – woke up after several listening.
NOT SO BRILLIANT
In Your Arms – Pretty boring.
https://open.spotify.com/album/3Mhvb8DacvEsFLExNOCqSaTuottaja: Von Hertzen Brothers
Nauhoitettu: 2005-2006
Julkaistu: 17.5.2006
Levy-yhtiö: Dynasty Recordings
Suomen listan 5. Myynyt kultaa. Paras Rock-albumi 2006.
SINGLET
- Disciple of the Sun
- Let Thy Will Be Done
- In Your Arms
- Kiss a Wish
Liikuin kohti bänditreenejä noin 7v sitten. Välipysähdys oli Jyväskylän Lutakossa. Menin seuraksi katsomaan Von Hertzenin poikia. Live-setti oli niin kova, että kuulematta etukäteen levyä yhtään olin puoleksi vuodeksi myyty mies.
Jo kannet kertovat, että tätä musiikkia soitetaan, ei esitetä. Vauhtia on riittävästi, vaikka ajoittaiset psykedelia-hiimailut palauttavatkin menon hetkittäin sallittuihin nopeuksiin.
Approachilla bändi ei enää yritä olla köyhän miehen Kingston Wall, vaan pyrkii tekemään omaa proge-rockia ihan itseriittoisesti. Biisit ovat veljiä ja tulevat toimeen keskenään. Von Hertzen Brothers haluaisi tosissaan olla proge-jättiläinen. Se on nykyaikana vaikeaa, mutta toivottavasti he saavat näistä monumentaalisista teoksistaan kunniaa sitten kymmenien vuosien päästä.
Laulajana Mikko Von Hertzen ei ole maailman paras, mutta sävellyspuolella trio tietää mitä tekee. Aitojen soittimen aidot soundit ja aito soittotaito kuuluvat läpi, eikä se pahaa tee kuulijallekaan. Bändin soundit ovat onnistuneita. Kie Von Hertzenin kitarasoundista olen aina pitänyt, vaikken miehen sooloista perustakaan.
Levyn aloittava Disciple of the Sunin alku on hyvin samankaltaista kohkausta kuin oman bändimme musiikki yleensä. Siksihän siitä on pakko tykätä. Let Thy Will be Donen väliosio on mahtava. Olen aika “varma” että Cornellin Chris on kopioinut tunnelman You Know My Nameen tästä biisistä. Viimeiseksi soiva After All on kuin Ennio Morricone olisi säveltänyt lauluja Led Zeppelinille.
Musiikkia siihen hetkeen kun auto lähestyy mökkiä, jossa sauna on jo lämpiämässä.
PARHAAT HETKET
Open Water, Stormy Weather – Kipakka rock-rypistys.
Kiss a Wish – Epäsinkkumaisesti heräsi henkiin vasta useamman kuuntelun jälkeen.
EI LÄHDE
In Your Arms – Sinkkumaisesti melkoisen tylsä.
https://open.spotify.com/album/3Mhvb8DacvEsFLExNOCqSa
Recorded: 2005-2006
Published: 17.5.2006
Label: Dynasty Recordings
#5 in Finnish chart. Sold gold in Finland.
SINGLES
- Disciple of the Sun
- Let Thy Will Be Done
- In Your Arms
- Kiss a Wish
I moved towards the band rehearsing for about 7 years ago. I was taking a break in Jyväskylä. I went to watch the Von Hertzen Brothers. The live set was so hard that without prior consultation of the album, it was my favorite for half a year.
Even the cover art tell us that this music is played, not shown. There’s speed enough, but there are occasional psychedelic moments between speeding.
In Approach the band no longer try to be the poor man's Kingston Wall, but strives to make its own prog-rock pretty self-sufficient. The songs are brothers and get along with each other. Von Hertzen Brothers would want to be serious prog-giant. It is difficult in modern times, but hopefully they will get the glory after decades into the future.
Mikko von Hertzen is not the best of the world as a singer, but with the compositions the trio knows what to do. Genuine musicians with genuine sounds and genuine musicianship fall through. The band's sound is epic. I've always liked Kie von Hertzen’s guitar sound, even though his solos aren’t so nice.
"The last After All is like Ennio Morricone had composed the songs for Led Zeppelin."
The opener Disciple of the Sun is very similar raging as our band's music often is. That's why it’s has to be good. Let Thy Will be Done intermediate section is awesome. I'm pretty "sure" that Chris Cornell has copied the mood of You Know My Name from this song. The last After All is like Ennio Morricone had composed the songs for Led Zeppelin.
This is music for the moment, when the car approaches to the summer cottage, where the sauna is already warming up.
THE BEST MOMENTS
Open Water, Stormy Weather – Crazy rock-song
Kiss a Wish – woke up after several listening.
NOT SO BRILLIANT
In Your Arms – Pretty boring.
https://open.spotify.com/album/3Mhvb8DacvEsFLExNOCqSaTuottaja: Von Hertzen Brothers
Nauhoitettu: 2005-2006
Julkaistu: 17.5.2006
Levy-yhtiö: Dynasty Recordings
Suomen listan 5. Myynyt kultaa. Paras Rock-albumi 2006.
SINGLET
- Disciple of the Sun
- Let Thy Will Be Done
- In Your Arms
- Kiss a Wish
Liikuin kohti bänditreenejä noin 7v sitten. Välipysähdys oli Jyväskylän Lutakossa. Menin seuraksi katsomaan Von Hertzenin poikia. Live-setti oli niin kova, että kuulematta etukäteen levyä yhtään olin puoleksi vuodeksi myyty mies.
Jo kannet kertovat, että tätä musiikkia soitetaan, ei esitetä. Vauhtia on riittävästi, vaikka ajoittaiset psykedelia-hiimailut palauttavatkin menon hetkittäin sallittuihin nopeuksiin.
Approachilla bändi ei enää yritä olla köyhän miehen Kingston Wall, vaan pyrkii tekemään omaa proge-rockia ihan itseriittoisesti. Biisit ovat veljiä ja tulevat toimeen keskenään. Von Hertzen Brothers haluaisi tosissaan olla proge-jättiläinen. Se on nykyaikana vaikeaa, mutta toivottavasti he saavat näistä monumentaalisista teoksistaan kunniaa sitten kymmenien vuosien päästä.
Laulajana Mikko Von Hertzen ei ole maailman paras, mutta sävellyspuolella trio tietää mitä tekee. Aitojen soittimen aidot soundit ja aito soittotaito kuuluvat läpi, eikä se pahaa tee kuulijallekaan. Bändin soundit ovat onnistuneita. Kie Von Hertzenin kitarasoundista olen aina pitänyt, vaikken miehen sooloista perustakaan.
"Viimeiseksi soiva After All on kuin Ennio Morricone olisi säveltänyt lauluja Led Zeppelinille."
Levyn aloittava Disciple of the Sunin alku on hyvin samankaltaista kohkausta kuin oman bändimme musiikki yleensä. Siksihän siitä on pakko tykätä. Let Thy Will be Donen väliosio on mahtava. Olen aika “varma” että Cornellin Chris on kopioinut tunnelman You Know My Nameen tästä biisistä. Viimeiseksi soiva After All on kuin Ennio Morricone olisi säveltänyt lauluja Led Zeppelinille.
Musiikkia siihen hetkeen kun auto lähestyy mökkiä, jossa sauna on jo lämpiämässä.
PARHAAT HETKET
Open Water, Stormy Weather – Kipakka rock-rypistys.
Kiss a Wish – Epäsinkkumaisesti heräsi henkiin vasta useamman kuuntelun jälkeen.
EI LÄHDE
In Your Arms – Sinkkumaisesti melkoisen tylsä.
https://open.spotify.com/album/3Mhvb8DacvEsFLExNOCqSa
lauantai 10. lokakuuta 2015
Keikka-arvio: Anssi Kela @ Kerubi, Joensuu, 9.10.2015
Anssi Kelan uraa on tullut seurattua aktiivisesti vuodesta 2009 saakka, vaikka aiemmatkin levyt tuli toki julkaisujensa myötä kuunneltua. Kesällä 2009 julkaistu Aamu-single sekä sitä syksyllä seurannut albumi Aukio puolestaan veivät sitten mukanaan totaalisesti: mies osoitti lauluntekijän kykynsä konseptilevyllä, jota suuri yleisö ei kuitenkaan todellakaan löytänyt. Tuolloin koko artistin ura oli syvimmässä aallonpohjassaan, josta tapahtunut nousu vuoden 2013 Levottoman tytön, omaa nimeä kantaneen albumin sekä tänä vuonna huomiota keränneiden Nostalgiaa-levyn sekä Vain elämää-produktion myötä on ollut hienoa seurattavaa.Nostalgiaa-albumia promoava kiertue saapui Joensuun Kerubiin lokakuun 9. päivänä. Olin aiemmin todistanut kolme Kelan ja yhtyeensä keikkaa (vuosina 2013-2015) ja tiedossa oli, että bändi on entisestään hioutunut ralliensa kanssa. Aiemmat setit ovat olleet festarimallisia, joten tältä illalta oli astetta kovemmat odotukset. Lisäksi edellä mainittu Vain elämää-julkisuus todennäköisesti antaa jotain uusia numeroita biisilistan väritteeksi.
Lämmittelijä Ville Karttusen hoidettua puolen tunnin settinsä alta Kela yhtyeineen (yleisöstä katsoen vasemmalta lukien Tuomas Wäinölä, kitara; Ville Kela, rummut; Saara Metsberg, koskettimet ja Antti Karisalmi, basso) astelivat lavalle n. 23.10. Ensimmäisenä kuultiin vuoden aiemmiltakin keikoilta tuttu Tanssilattialla, joka toimii niin ikään uuden levyn avausraitana. Kela itse ei tässä biisissä soita kitaraa vaan ainoastaan laulaa, rekvisiittanaan Freddie Mercurylta ”lainattu” mikrofonipuomi. Falsettimaalailut osuivat maalinsa jälleen hienosti., Karisalmen bassoilu pomppoili asiaankuuluvasti.
Kakkos- ja kolmosbiiseinä setissä olivat perjantai-illan juhlimisen draamankaareen sopivasti hitit Milla sekä uudempi Miten sydämet toimii?. Varsinkin edellä mainittu on noussut melkoiseksi live-lekaksi Wäinölän kompatessa mukavalla, lämpimällä säröllä. Biisin luonne on vähän muuttunut rokimpaan suuntaan. Jälkimmäisessä Kela kaivoi ensimmäistä kertaa illan aikana esille liki-legendaarisen EVH-signature-mallin kitaransa, jolla maalaili mukavia sointukäännöksiä yläkaulalta. Yhteislaulujuhlat käynnistyivät.
”Miltäs kuulostaisi, jos seuraava biisi olisi Puistossa?”, kysyi Kela. Yleisölle se kelpasi, sillä onhan kyseessä yksi rakastetuimmista biisistä herran tuotannossa. Tässäkin nykyinen sovitus on hieno, alkaen siitä että sävellajia on levyversiosta nostettu sävelaskeleella (Kelalla itseasiassa capo toisella nauhalla kitarassaan) ja muutenkin bändi soittaa mukavan kovakätisesti. Se ”Laura kääntää kahvaa huutaen: pidä kiinni Petri Ruusunen”-kohta erityisesti on dramaattinen ja aina sykähdyttävä, rumpali-Villen rysäyttessä trioleitaan.
Hittikavalkaadista siirryttiin uuteen ja hieman harvemmin tällä rundilla kuultuun materiaaliin, kun vuorossa oli Tyhmä kuu, jonka Kela kertoi olleen suosituin biisi käynnissä olevassa Martin-haasteessa. Tässäkin oli enemmän särmää kuin levyversiossa, mutta yleisön yleisvastaanotto tuntui jossain määrin hämmentyneeltä. Tilanne kuitenkin korjaantui välittömästi seuravaan biisin myötä: Levoton tyttö. Edellisen levyn ykkössingle, jonka voi melkeinpä sanoa pelastaneen Kelan uran. Biisi omistettiin perinteisesti levottomille tytöille ja hieman myös pojille.
Levotonta tyttöä seurasi toinen raita vuoden 2013 Anssi Kela-levyltä, Kaatua kuin puu, jonka rooliksi on muotoutunut toimia kitaristien taistona. Battle siivittääkin Wäinölän ja Kelan melkoisiin kitarasankaritemppuihin keikka toisensa jälkeen. Itse asiassa koko biisi kestää ainoastaan soolojen vaihdon sekä yhden säkeistön + kertosäkeen verran.
Karhun elämää, Pekka ja Susi-yhtyeen 90-luvun alusta kumpuava hitti, on saanut viime vuosien aikana ylevän AOR-käsittelyn ja kohoaa kerta toisensa jälkeen keikkojen huippukohdaksi. Syntikkamatto, chorus-kitarat sekä rumpu-basso-akselin 8-osatykytys ovat kuin tyylilajin oppikirjasta. Vaikka biisi ei varsinainen Kela-hitti olekaan, niin lopun yleisönlaulatuskin tuottaa tulosta joka ainoa kerta. Ensimmäisellä keikalla Lieksan Vaskiviikolla 2013 tämä pääsi hieman yllättämään: nyt Karhun elämää-vetoa odottaa joka kerta.
Sitten päästiin hetkeksi Vain elämää-maisemiin alunperin Vicky Rostin esittämällä biisillä Avara luonto. Artistin omien sanojen mukaan versio nyökkää Bon Joviin ja Weezeriin päin ja tässä keikkaversiossa tuota on viety vielä ohjelmaa hitusen pidemmälle suoraviivaisella sovituksella. Ei tämäkään kehnompi ole...
Yleisö selkeästi oli kuitenkin hittiosaston perään. Nostalgiaa tarjosikin hitinnälkään täytettä ja outrossa kuultiin T. Wäinölältä maukas soolo. Tämäkin sovitus on saanut lihaa ympärilleen, vaikka levyversiokin on hyvin tuotettu. Samaiselta tänä vuonna julkaistulta levyltä kumpusi myös seuraava, nimeltään Piirrä minuun tie. Kyseessä on tunnelmapala, jossa Karisalmi pääsee bassollaan maalailemaan mukavasti. Viipyilevässä sävellyksessä on jännittävä atmosfääri ja melodiassa muutama komea koukku.
Varsinaisen setin loppukiri käynnistyi sen kolmanneksi viimeisellä biisillä Aamu, joka siis julkaistiin Aukio-levyn ykkössinglenä kesällä 2009. Anssi löi sen itse tulille Gretschillään ja biisi rullailikin pitkästä aikaa mukavasti. Wäinölä pääsi jälleen outrossa mukavasti esille Metsbergin säestäessä keyboard-filleillään. Heti perään lähti 1972, joka siivitti yleisön ehkä illan kovimpaan yhteislauluun. Tämäkin versiointi kesti varmaan tuplasti sen mitä albumiversio, nousuja ja laskuja sekä yhteislaulua oli rutkasti.
Pääsetin viimeisenä kuultiin totta kai Nummela. Joskus keskeinen osa Anssi Kelan artisti-imagoa olivat akustinen kitara ja huuliharppu, mutta Kerubissa ensimmäistä noista ei nähty ollenkaan ja jälkimmäistäkin ainoastaan tämän yhden biisin aikana. Tämänkin sovitus on hioutunut aktin uuden tulemisen myötä komeaksi, jopa jollain tapaa hartaan kauniiksi, joka lopussa räjähtää loistoonsa. Nummelaa huudeltiin yleisöstä illan aikana pariin kertaan, eikä versio jättänyt kysyttävää. Biisin jälkeen bändi häipyi lavalta palatakseen vielä toviksi.
Encoren avaukseksi kuitenkin lavalle asteli ainoastaan itse Anssi jälleen mikrofonipuominsa kanssa. Kasarin lapsi on niin ikään Vain elämää-materiaalia, jonka taustat tulivat taustanauhalta. Sanoja tulee biisissä sellaiseen tahtiin, ettei ihmekään että niiden kanssa meinasi olla pientä sekoilua. On muuten mahtavasti riimitelty, että ”ekaks Michael Jackson, sit Duran Duran / ne pitää mainita heti, kun tällee puran uran”. Tämä kirvoitti myös yllättävän railakkaat yhteislaulut: ”jos sä chennaat, niin heitä yläfemmat”.
Kuolleen miehen kitara oli noussut settiin kesän festarikattauksen jälkeen. Se sisälsikin nimensä mukaisesti maukasta kitarointia kitaristikaksikolta, erityisesti itseltään Kelalta. Illan toiseksi viimeisenä kuultiin Nummelan hitti Mikan faijan BMW, jota sitäkin on muovattu uuteen uskoon paikoin liki hard rockiksi yltyvällä sovituksella. BMW on vähän sellainen biisi, että sen olemassaolonkin saattaa unohtaa, mutta keikoilla muistaa tekstin sanasta sanaan ja melodian nuotilleen.
Illan viimeisenä palana kuultiin parin vuoden takaisen, artistin nimeä kantaneen albumin päätösraita Parasta aikaa. Kela alusti biisin tunteikkaalla kuulutuksella, jossa kertasi nopeasti uransa kaaren Nummelan megasuosiosta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolen montun kautta parin viime vuoden meininkiin, joka on ollut hänelle uransa ”parasta aikaa”, yleisön ansiosta. Kyllä Kela on E Street Bandinsa kuunnellut, sillä tässä sitä oli selvästi havaittavissa syntetisaattoreiden, kitarakuvioiden ja koko biisin sanoman myötä. Versio kellottui kymmeneen minuuttiin ja loppupuolella nähtiin hienoa livemeininkiä, kun liideri huuteli sointuja ja bändi seurasi perässä. Loppuun saatiin vielä hienoa kitararevittelyä, ennenkuin keikka-ilta tuli päätökseensä hieman vaille kello yksi lauantain puolella. Liki kaksi tuntia siis!
Nostaisin tämän Kerubin keikan toistaiseksi näkemistäni neljästä Anssi Kela-keikasta kovimmaksi. Bändin sointi on jalostunut entisestään ja tällainen hieman festarisettiä pidempi kattaus mahdollistaa laajemman sävypaletin maalailun tunnelmointinumeroiden myötä. Ainoa pieni nipotuksen aihe olisi, ettei Rakkaus on murhaa-levyltä kuultu mitään, mutta tuon kaltaiseen draaman kaareen sellainen materiaali ei olisi ehkä istunutkaan. Joka tapauksessa hieno iltama: Kela yhtyeineen kannattaa käydä tarkistamassa jos lähinurkille sattuu, sillä he ovat nyt kovassa lyönnissä.
Anssi Kelan uraa on tullut seurattua aktiivisesti vuodesta 2009 saakka, vaikka aiemmatkin levyt tuli toki julkaisujensa myötä kuunneltua. Kesällä 2009 julkaistu Aamu-single sekä sitä syksyllä seurannut albumi Aukio puolestaan veivät sitten mukanaan totaalisesti: mies osoitti lauluntekijän kykynsä konseptilevyllä, jota suuri yleisö ei kuitenkaan todellakaan löytänyt. Tuolloin koko artistin ura oli syvimmässä aallonpohjassaan, josta tapahtunut nousu vuoden 2013 Levottoman tytön, omaa nimeä kantaneen albumin sekä tänä vuonna huomiota keränneiden Nostalgiaa-levyn sekä Vain elämää-produktion myötä on ollut hienoa seurattavaa.
Nostalgiaa-albumia promoava kiertue saapui Joensuun Kerubiin lokakuun 9. päivänä. Olin aiemmin todistanut kolme Kelan ja yhtyeensä keikkaa (vuosina 2013-2015) ja tiedossa oli, että bändi on entisestään hioutunut ralliensa kanssa. Aiemmat setit ovat olleet festarimallisia, joten tältä illalta oli astetta kovemmat odotukset. Lisäksi edellä mainittu Vain elämää-julkisuus todennäköisesti antaa jotain uusia numeroita biisilistan väritteeksi.
Lämmittelijä Ville Karttusen hoidettua puolen tunnin settinsä alta Kela yhtyeineen (yleisöstä katsoen vasemmalta lukien Tuomas Wäinölä, kitara; Ville Kela, rummut; Saara Metsberg, koskettimet ja Antti Karisalmi, basso) astelivat lavalle n. 23.10. Ensimmäisenä kuultiin vuoden aiemmiltakin keikoilta tuttu Tanssilattialla, joka toimii niin ikään uuden levyn avausraitana. Kela itse ei tässä biisissä soita kitaraa vaan ainoastaan laulaa, rekvisiittanaan Freddie Mercurylta ”lainattu” mikrofonipuomi. Falsettimaalailut osuivat maalinsa jälleen hienosti., Karisalmen bassoilu pomppoili asiaankuuluvasti.
Kakkos- ja kolmosbiiseinä setissä olivat perjantai-illan juhlimisen draamankaareen sopivasti hitit Milla sekä uudempi Miten sydämet toimii?. Varsinkin edellä mainittu on noussut melkoiseksi live-lekaksi Wäinölän kompatessa mukavalla, lämpimällä säröllä. Biisin luonne on vähän muuttunut rokimpaan suuntaan. Jälkimmäisessä Kela kaivoi ensimmäistä kertaa illan aikana esille liki-legendaarisen EVH-signature-mallin kitaransa, jolla maalaili mukavia sointukäännöksiä yläkaulalta. Yhteislaulujuhlat käynnistyivät.
”Miltäs kuulostaisi, jos seuraava biisi olisi Puistossa?”, kysyi Kela. Yleisölle se kelpasi, sillä onhan kyseessä yksi rakastetuimmista biisistä herran tuotannossa. Tässäkin nykyinen sovitus on hieno, alkaen siitä että sävellajia on levyversiosta nostettu sävelaskeleella (Kelalla itseasiassa capo toisella nauhalla kitarassaan) ja muutenkin bändi soittaa mukavan kovakätisesti. Se ”Laura kääntää kahvaa huutaen: pidä kiinni Petri Ruusunen”-kohta erityisesti on dramaattinen ja aina sykähdyttävä, rumpali-Villen rysäyttessä trioleitaan.
Hittikavalkaadista siirryttiin uuteen ja hieman harvemmin tällä rundilla kuultuun materiaaliin, kun vuorossa oli Tyhmä kuu, jonka Kela kertoi olleen suosituin biisi käynnissä olevassa Martin-haasteessa. Tässäkin oli enemmän särmää kuin levyversiossa, mutta yleisön yleisvastaanotto tuntui jossain määrin hämmentyneeltä. Tilanne kuitenkin korjaantui välittömästi seuravaan biisin myötä: Levoton tyttö. Edellisen levyn ykkössingle, jonka voi melkeinpä sanoa pelastaneen Kelan uran. Biisi omistettiin perinteisesti levottomille tytöille ja hieman myös pojille.
Levotonta tyttöä seurasi toinen raita vuoden 2013 Anssi Kela-levyltä, Kaatua kuin puu, jonka rooliksi on muotoutunut toimia kitaristien taistona. Battle siivittääkin Wäinölän ja Kelan melkoisiin kitarasankaritemppuihin keikka toisensa jälkeen. Itse asiassa koko biisi kestää ainoastaan soolojen vaihdon sekä yhden säkeistön + kertosäkeen verran.
Karhun elämää, Pekka ja Susi-yhtyeen 90-luvun alusta kumpuava hitti, on saanut viime vuosien aikana ylevän AOR-käsittelyn ja kohoaa kerta toisensa jälkeen keikkojen huippukohdaksi. Syntikkamatto, chorus-kitarat sekä rumpu-basso-akselin 8-osatykytys ovat kuin tyylilajin oppikirjasta. Vaikka biisi ei varsinainen Kela-hitti olekaan, niin lopun yleisönlaulatuskin tuottaa tulosta joka ainoa kerta. Ensimmäisellä keikalla Lieksan Vaskiviikolla 2013 tämä pääsi hieman yllättämään: nyt Karhun elämää-vetoa odottaa joka kerta.
Sitten päästiin hetkeksi Vain elämää-maisemiin alunperin Vicky Rostin esittämällä biisillä Avara luonto. Artistin omien sanojen mukaan versio nyökkää Bon Joviin ja Weezeriin päin ja tässä keikkaversiossa tuota on viety vielä ohjelmaa hitusen pidemmälle suoraviivaisella sovituksella. Ei tämäkään kehnompi ole...
Yleisö selkeästi oli kuitenkin hittiosaston perään. Nostalgiaa tarjosikin hitinnälkään täytettä ja outrossa kuultiin T. Wäinölältä maukas soolo. Tämäkin sovitus on saanut lihaa ympärilleen, vaikka levyversiokin on hyvin tuotettu. Samaiselta tänä vuonna julkaistulta levyltä kumpusi myös seuraava, nimeltään Piirrä minuun tie. Kyseessä on tunnelmapala, jossa Karisalmi pääsee bassollaan maalailemaan mukavasti. Viipyilevässä sävellyksessä on jännittävä atmosfääri ja melodiassa muutama komea koukku.
Varsinaisen setin loppukiri käynnistyi sen kolmanneksi viimeisellä biisillä Aamu, joka siis julkaistiin Aukio-levyn ykkössinglenä kesällä 2009. Anssi löi sen itse tulille Gretschillään ja biisi rullailikin pitkästä aikaa mukavasti. Wäinölä pääsi jälleen outrossa mukavasti esille Metsbergin säestäessä keyboard-filleillään. Heti perään lähti 1972, joka siivitti yleisön ehkä illan kovimpaan yhteislauluun. Tämäkin versiointi kesti varmaan tuplasti sen mitä albumiversio, nousuja ja laskuja sekä yhteislaulua oli rutkasti.
Pääsetin viimeisenä kuultiin totta kai Nummela. Joskus keskeinen osa Anssi Kelan artisti-imagoa olivat akustinen kitara ja huuliharppu, mutta Kerubissa ensimmäistä noista ei nähty ollenkaan ja jälkimmäistäkin ainoastaan tämän yhden biisin aikana. Tämänkin sovitus on hioutunut aktin uuden tulemisen myötä komeaksi, jopa jollain tapaa hartaan kauniiksi, joka lopussa räjähtää loistoonsa. Nummelaa huudeltiin yleisöstä illan aikana pariin kertaan, eikä versio jättänyt kysyttävää. Biisin jälkeen bändi häipyi lavalta palatakseen vielä toviksi.
Encoren avaukseksi kuitenkin lavalle asteli ainoastaan itse Anssi jälleen mikrofonipuominsa kanssa. Kasarin lapsi on niin ikään Vain elämää-materiaalia, jonka taustat tulivat taustanauhalta. Sanoja tulee biisissä sellaiseen tahtiin, ettei ihmekään että niiden kanssa meinasi olla pientä sekoilua. On muuten mahtavasti riimitelty, että ”ekaks Michael Jackson, sit Duran Duran / ne pitää mainita heti, kun tällee puran uran”. Tämä kirvoitti myös yllättävän railakkaat yhteislaulut: ”jos sä tsennaat, niin heitä yläfemmat”.
Kuolleen miehen kitara oli noussut settiin kesän festarikattauksen jälkeen. Se sisälsikin nimensä mukaisesti maukasta kitarointia kitaristikaksikolta, erityisesti itseltään Kelalta. Illan toiseksi viimeisenä kuultiin Nummelan hitti Mikan faijan BMW, jota sitäkin on muovattu uuteen uskoon paikoin liki hard rockiksi yltyvällä sovituksella. BMW on vähän sellainen biisi, että sen olemassaolonkin saattaa unohtaa, mutta keikoilla muistaa tekstin sanasta sanaan ja melodian nuotilleen.
Illan viimeisenä palana kuultiin parin vuoden takaisen, artistin nimeä kantaneen albumin päätösraita Parasta aikaa. Kela alusti biisin tunteikkaalla kuulutuksella, jossa kertasi nopeasti uransa kaaren Nummelan megasuosiosta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolen montun kautta parin viime vuoden meininkiin, joka on ollut hänelle uransa ”parasta aikaa”, yleisön ansiosta. Kyllä Kela on E Street Bandinsa kuunnellut, sillä tässä sitä oli selvästi havaittavissa syntetisaattoreiden, kitarakuvioiden ja koko biisin sanoman myötä. Versio kellottui kymmeneen minuuttiin ja loppupuolella nähtiin hienoa livemeininkiä, kun liideri huuteli sointuja ja bändi seurasi perässä. Loppuun saatiin vielä hienoa kitararevittelyä, ennenkuin keikka-ilta tuli päätökseensä hieman vaille kello yksi lauantain puolella. Liki kaksi tuntia siis! Tässä vielä settilista kokonaisuudessaan:
1. Tanssilattialla
2. Milla
3. Miten sydämet toimii?
4. Puistossa
5. Tyhmä kuu
6. Levoton tyttö
7. Kaatua kuin puu (+ kitarabattle)
8. Karhun elämää
9. Avara luonto (Virve Rosti cover)
10. Nostalgiaa
11. Piirrä minuun tie
12. Aamu
13. 1972
14. Nummela
encore:
15. Kasarin lapsi (Jare & VilleGalle cover)
16. Kuolleen miehen kitara
17. Mikan faijan BMW
18. Parasta aikaa
Nostaisin tämän Kerubin keikan toistaiseksi näkemistäni neljästä Anssi Kela-keikasta kovimmaksi. Bändin sointi on jalostunut entisestään ja tällainen hieman festarisettiä pidempi kattaus mahdollistaa laajemman sävypaletin maalailun tunnelmointinumeroiden myötä. Ainoa pieni nipotuksen aihe olisi, ettei Rakkaus on murhaa-levyltä kuultu mitään, mutta tuon kaltaiseen draaman kaareen sellainen materiaali ei olisi ehkä istunutkaan. Joka tapauksessa hieno iltama: Kela yhtyeineen kannattaa käydä tarkistamassa jos lähinurkille sattuu, sillä he ovat nyt kovassa lyönnissä.
Videomateriaalia keikalta löytyy klikkaamalla tästä.
Toomion TOP100: 49. Apocalyptica - Inquisition Symphony
Tuottaja: Otto Donner, Hiili Hiilesmaa
Nauhoitettu: 1998
Julkaistu: 22.9.1998
Levy-yhtiö: Mercury, Universal
Suomen listan 10.
SINGLET
- Nothing Else Matters
- Harmageddon
Tämä on ensimmäinen levy, jonka CD-muodossa ostin. Ostin sen vaikkei kotona ollut soitintakaan. Maksoi 119mk Veljekset Keskisellä. Väkivaltaisen oranssi hintalappu koristaa vieläkin komeaa levynkantta.
Apocalyptican ensimmäinen levy meni pelkillä lainabiiseillä ja uudella idealla. Toinen levy tarvitsi enemmän, joten siihen oli ynnätty muidenkin bändien tuotantoa sekä kolme omaa biisiä. Niistä levyn avaava Harmageddon on kova biisi. Se antaa viitteitä tulevasta ja siitä, että omallakin sävellystyöllä voi elää, vaikka suuri suosio saavutettiinkin cover-kappaleilla. Oikeastaan nuo omat biisit ovat levyn parasta antia.
Soundit ovat vielä niin aidot, eikä ylituotteistus ole syönyt selloista särmää. Itse asiassa en ole koskaan ymmärtänyt miksi sellojenkin pitää kuulostaa kitaralta? Apocalypticaan ei minusta laulu oikein istu. Viimeistään siinä vaiheessa siitä tulee aika kädenlämpöistä, kun soundit ovat kompressoidut ja muutenkin bändi kuulostaa keskiverrolta radiorock-heviltä. Hyvä oli näin, ilman laulua. Mutta ehkä se ei ole tarpeeksi myyvää. Live-ympäristössä on selloissa mukavasti munaa.
Koko levyn voi kuunnella helposti putkeen, eikä edes odota laulua. Ja jos Apocalypticalla pitää laulaja olla, niin ainut sopiva siihen on Sandra Nasić. Hyvällä äänentoistolla ikivanhojen soittimien ominaissoundit tulevat hienosti esiin.
Pieni pakkanen ja syksyinen auringonpaiste. Hyvänä sinfoniana siinä taustalla. Kyllä nämä ukot ammattilaisia ovat.
PARHAAT HETKET
Harmageddon - Näyte siitä, kuinka Eicca Toppiselta luistaa myös oma säellystyö.
Toreador – Sopivasti kuulostaa härkätaistelulta.
EI LÄHDE
Nothing Else Matters – Tylsä on.
https://open.spotify.com/album/43ZBK0wkWhW6v5Pdx7ht6d
Nauhoitettu: 1998
Julkaistu: 22.9.1998
Levy-yhtiö: Mercury, Universal
Suomen listan 10.
SINGLET
- Nothing Else Matters
- Harmageddon
Tämä on ensimmäinen levy, jonka CD-muodossa ostin. Ostin sen vaikkei kotona ollut soitintakaan. Maksoi 119mk Veljekset Keskisellä. Väkivaltaisen oranssi hintalappu koristaa vieläkin komeaa levynkantta.
Apocalyptican ensimmäinen levy meni pelkillä lainabiiseillä ja uudella idealla. Toinen levy tarvitsi enemmän, joten siihen oli ynnätty muidenkin bändien tuotantoa sekä kolme omaa biisiä. Niistä levyn avaava Harmageddon on kova biisi. Se antaa viitteitä tulevasta ja siitä, että omallakin sävellystyöllä voi elää, vaikka suuri suosio saavutettiinkin cover-kappaleilla. Oikeastaan nuo omat biisit ovat levyn parasta antia.
Soundit ovat vielä niin aidot, eikä ylituotteistus ole syönyt selloista särmää. Itse asiassa en ole koskaan ymmärtänyt miksi sellojenkin pitää kuulostaa kitaralta? Apocalypticaan ei minusta laulu oikein istu. Viimeistään siinä vaiheessa siitä tulee aika kädenlämpöistä, kun soundit ovat kompressoidut ja muutenkin bändi kuulostaa keskiverrolta radiorock-heviltä. Hyvä oli näin, ilman laulua. Mutta ehkä se ei ole tarpeeksi myyvää. Live-ympäristössä on selloissa mukavasti munaa.
"Tällä levyllä tulee esimerkiksi esiin se, kuinka tylsä kappale Nothing Else Matters on ilman laulua."
Koko levyn voi kuunnella helposti putkeen, eikä edes odota laulua. Ja jos Apocalypticalla pitää laulaja olla, niin ainut sopiva siihen on Sandra Nasić. Hyvällä äänentoistolla ikivanhojen soittimien ominaissoundit tulevat hienosti esiin.
Pieni pakkanen ja syksyinen auringonpaiste. Hyvänä sinfoniana siinä taustalla. Kyllä nämä ukot ammattilaisia ovat.
PARHAAT HETKET
Harmageddon - Näyte siitä, kuinka Eicca Toppiselta luistaa myös oma säellystyö.
Toreador – Sopivasti kuulostaa härkätaistelulta.
EI LÄHDE
Nothing Else Matters – Tylsä on.
https://open.spotify.com/album/43ZBK0wkWhW6v5Pdx7ht6d
perjantai 9. lokakuuta 2015
Keikka-arvio: Opeth @Kulttuuritalo/ Helsinki, 6.10.2015
Ausculto oli mukana eilen Helsingin Kulttuuritalolla noin tuhannen muun matikkametallin ystävän kanssa kun Tukkiholman proge-ylpeys Opeth juhli 25-vuotiasta taivaltaan soittamalla erikoispitkän setin. Ensimmäisessä setissä kuultiin kymppivuotisjuhlan kunniaksi koko Ghost Reveries-rieska kokonaisuudessaan. Lyhyen väliajan jälkeen (kahvia ja pullaa tai jonottamalla peruskaljaa ja nopeita napsuja) kuultiin toinen n. 90min setti sisältäen soitinyhtyeen valitsemia kappaleita vuosien varrelta.
Alkuun lyhyesti keikalla käymisen matematiikkaa. Itse lukeudun siihen sakkiin, että paikalle saavutaan ajoissa. Noudatan itse myös mantraa siitä, että ikinä esiintyvän artistin paitaan ei laiteta päälle konsertti-iltana (because it is self-explanatory), but t-paidan valitseminen samasta genrestä on suotavaa. Näin tuntee edes jotenkin kuuluvansa joukkoon lukuisten kymmenien Opeth-paitojen seassa.
Toisekseen kun permannolle ostetussa lipussa ei ole määrättyä paikkaa = etsit paikan, josta haluat keikan fiilistellä etkä liiku ympäri tilaa kesken performanssin. Kolmanneksi on suotavaa, että nyrkkisi heiluvat ilmassa kun se tietty flow-tila iskee ja haluat purkaa aggressiotasi tai ihailuasi ko. sävellystä kohtaan. Tämä EI tarkoita sitä, että sisäinen jennivartiaisesi haluaa tehdä jonkun väsyneen joutsentanssin, koko ajan ilmaa käsilläsi huitoen, ikään kuin tekisit sylitanssia täydessä transsissa jexthothia matkien. Selässäsi olevat tatuoinnit herättivät toki huomiota, mutta kun viereinen kaveri rohkenee ottaa kontaktia, niin silloin takana olevan poikakaverisi omistushalu yllättäen herääkin.
Neljänneksi, minusta olisi kiva, että hampaat pestään ja ylimääräistä suolistokaasujen päästelyä tiiviissä tilassa vältettäisiin. Reilun puolen tuhannen keikan kokemuksella ilman de facto-tutkimustuloksia väitän että peräaukkosi vapautuminen johtuu seuraavista faktoista: pre-gig-pizza tai kebab extra-valkosipulilla yksinkertaisesti haluaa ulos. Kroppasi rentoutuu liikkuessasi musiikin tahdissa ja turauttelet iloisesti sen litran tai jopa perhekossun verran ulos, koska kukaan ei lopulta tiedä kuka se oli = the perfect plan!
Viimeksi kun risteät kätesi rinnan päälle, kyynärpääsi ulostautuvat ja luovat illuusion siitä, että ko. alue on sinun (protected by the aura). Ymmärrettävää toki, käythän keikalla kerran tai viisi vuodessa, joten sinun elämyksesi ja rahasi ovat tärkeintä. Olet ansainnut kaiken tuon vain ja ainoastaan, koska olet päättänyt sijoittaa rahasi ja aikasi tulemalla keikalle.
VÄÄRIN. Keikalla käyminen on kollektiivinen kokemus, ja jokainen paikalle raahautunut maksava katsoja ansaitsee mahdollisuuden nauttia kokemuksesta täysillä. Typerä egoboostailu ei kuulu keikkapaikalle. Sillä saat aikaan vaan närää. Kun tämä angsti on nyt ulos suollettu, setämies voikin analysoida koko spektaakkelin...
Lavastus. Lavalla oli Ghost Reveries-kansitaiteen mukaisesti pronssiset kynttiläjalat valaisemassa sähköisellä kajollaan lähinnä lavalla törröttäviä vahvistinarmeijaa. Lavan keskellä olevassa ympyrässä oli synamiehen valtakunta, rummut takaoikealla (lavalle päin katsoen) ja muut muusikot eturivissä. Takaseinää peittivät kolme pitkulaista isoa videotaulua, joille projisoitiin videoita, valokuvia ja erilaisia animaatioita mukaillen esitettävän kappaleen teemoja. Ei mikään kymmenen tuhannen euron spektaakkeli, mutta selkeä, yksinkertainen ja toimiva.
Esiintyminen. Mikael Åkerfeldt tai Åke, kuten hän itsensä suloisesti jo keikan alussa esitteli, ei ole koskaan ollut mikään välispiikkien supermies. Yleensä ne ovat jotain off-the-subject läppää Suomen ja Ruotsin välisistä suhteista tai jääkiekosta, mutta nyt keskityttiin vain lyhyisiin huomioihin tekemisen keskellä "Kiitos a lot", "My name is Åke", "How does it sound so far?", "We played this song in Stockholm yesterday and it was shit" tai "Next time you see me on the street, give me a record. I am now looking for the 1st press of Haikara album, do you have that?"-tyylisillä nasevilla observaatioilla yleisön herpaantuminen ei katkennut, ja Åke saikin useita "tack ska du ha", "you're awesome" tai "Jag älskar dig"-kommentteja, jotka viiksivallu otti myhäillen vastaan. Lavaperformanssi oli hillittyä: letinheilutusta ei nähty yhtään, saatikka sankarimaista kitaransoittoa vierekkäin, vaan herrat pysyivät omilla tonteillaan uskollisesti kappaleisiin keskittyen.
Musiikki. Opeth on aikanaan nimennyt kappaleensa teoksiksi, mikä kuvaa hyvin sävellysten omaperäisyyttä ja monimuotoisuutta. Ei ole ensimmäinen säkeistö – kertosäe – toinen säkeistö – kertosäe – soolo – kertosäe mantralla. Konkreettisimmin tämä kuvastui Åken omassa kommentissa: ”God damn I have composed some pretty fucking difficult songs, playing them live is quite a challenge!” Lyhyen intron jälkeen ilmoille räjähti Ghost Of Perdition. Opeth on aina ollut tarkka musiikillisesta ulosannistaan ja tälläkin kertaa soundimaailmassa ei ollut hirveästi nokankoputtamista: rummut olivat miksattu hienosti, Hammond lauloi nätisti, kitarat ulvoivat tai vaikersivat teoksen vaatimalla intensiteetillä ja herra Mendez basson varressa piti huolen että rytmissä pysytään. Örinävokaalien räjähtäessä ilmoille ensimmäisen kerran kulmani nyrpistyivät hieman: ne kuulostivat enemmän kurkunpäästä vapautetulta kähinältä kuin syvältä rinnasta tulevasta murinasta, joka repii lehdet puista. Neljännen biisin jälkeen otin tulpat pois korvista, koska paikan akustiikka ja desibelitasot olivat sille suotuisia. Se kannatti. Syvyyttä löytyi hieman lisää. Bändin tuotantoa tutkiessaan on täysin ymmärrettävää, että melkein kolmen tunnin keikkasetin esittäminen vaatii asialle vihkiytymistä ja satoja treenitunteja. Tässä kohtaa Opeth oli tehnyt läksynsä ja muusikkojen virtuositeetti oli ihailun ylittävällä tasolla. Varsinkin Atonement-kappaleen proge-iloittelulla bändi todisti miten metallikeikallakin voi revitellä. Fredrik Åkessonin kitarasoolo oli korvia hiveltävän tarkkaa, teknistä ja ilmavaa. Hattu täytyy ottaa päästä myös Joakim Svalbergin synasoolojen sekä loistaven perkussio-osuuksien takia. Yksikään lyönti ei mennyt ohi. Martin Axenrothin rummuttaminen on aina ollut ihailtavaa seurattavaa: monipuolisuus, tekninen virtuositeetti ja täsmällisyys paistaa läpi, vaikka ulkoisesti se näyttää suorittamiselta.
Lopputulema. Sulkemalla yhtälöstä keikkaan riippumattomat asiat (logistiikka, työpaineet tai huonot yöunet) keikkaelämys oli allekirjoittaneen kohdalla kiitettävän puolella. Nouseva (9miikka). Opeth on edelleen voimissaan ja voin ylpeänä liimata/ommella keikalta hankitun 25v. patchin rässiliiviini (heti kun sen farkkuliivin vaan jostain löydän).
SETLIST
1. Ghost of Perdition
2. The Baying of the Hounds
3. Beneath the Mire Play Video
4. Atonement
5. Reverie/Harlequin Forest
6. Hours of Wealth
7. The Grand Conjuration
8. Isolation Years
Second set
9. Eternal Rains Will Come
10. Cusp of Eternity
11. The Leper Affinity
12. To Rid the Disease
13. I Feel the Dark
14. Voice of Treason
15. Master's Apprentices
Encore:
16. The Lotus Eater
Alkuun lyhyesti keikalla käymisen matematiikkaa. Itse lukeudun siihen sakkiin, että paikalle saavutaan ajoissa. Noudatan itse myös mantraa siitä, että ikinä esiintyvän artistin paitaan ei laiteta päälle konsertti-iltana (because it is self-explanatory), but t-paidan valitseminen samasta genrestä on suotavaa. Näin tuntee edes jotenkin kuuluvansa joukkoon lukuisten kymmenien Opeth-paitojen seassa.
Toisekseen kun permannolle ostetussa lipussa ei ole määrättyä paikkaa = etsit paikan, josta haluat keikan fiilistellä etkä liiku ympäri tilaa kesken performanssin. Kolmanneksi on suotavaa, että nyrkkisi heiluvat ilmassa kun se tietty flow-tila iskee ja haluat purkaa aggressiotasi tai ihailuasi ko. sävellystä kohtaan. Tämä EI tarkoita sitä, että sisäinen jennivartiaisesi haluaa tehdä jonkun väsyneen joutsentanssin, koko ajan ilmaa käsilläsi huitoen, ikään kuin tekisit sylitanssia täydessä transsissa jexthothia matkien. Selässäsi olevat tatuoinnit herättivät toki huomiota, mutta kun viereinen kaveri rohkenee ottaa kontaktia, niin silloin takana olevan poikakaverisi omistushalu yllättäen herääkin.
Neljänneksi, minusta olisi kiva, että hampaat pestään ja ylimääräistä suolistokaasujen päästelyä tiiviissä tilassa vältettäisiin. Reilun puolen tuhannen keikan kokemuksella ilman de facto-tutkimustuloksia väitän että peräaukkosi vapautuminen johtuu seuraavista faktoista: pre-gig-pizza tai kebab extra-valkosipulilla yksinkertaisesti haluaa ulos. Kroppasi rentoutuu liikkuessasi musiikin tahdissa ja turauttelet iloisesti sen litran tai jopa perhekossun verran ulos, koska kukaan ei lopulta tiedä kuka se oli = the perfect plan!
Viimeksi kun risteät kätesi rinnan päälle, kyynärpääsi ulostautuvat ja luovat illuusion siitä, että ko. alue on sinun (protected by the aura). Ymmärrettävää toki, käythän keikalla kerran tai viisi vuodessa, joten sinun elämyksesi ja rahasi ovat tärkeintä. Olet ansainnut kaiken tuon vain ja ainoastaan, koska olet päättänyt sijoittaa rahasi ja aikasi tulemalla keikalle.
VÄÄRIN. Keikalla käyminen on kollektiivinen kokemus, ja jokainen paikalle raahautunut maksava katsoja ansaitsee mahdollisuuden nauttia kokemuksesta täysillä. Typerä egoboostailu ei kuulu keikkapaikalle. Sillä saat aikaan vaan närää. Kun tämä angsti on nyt ulos suollettu, setämies voikin analysoida koko spektaakkelin...
Lavastus. Lavalla oli Ghost Reveries-kansitaiteen mukaisesti pronssiset kynttiläjalat valaisemassa sähköisellä kajollaan lähinnä lavalla törröttäviä vahvistinarmeijaa. Lavan keskellä olevassa ympyrässä oli synamiehen valtakunta, rummut takaoikealla (lavalle päin katsoen) ja muut muusikot eturivissä. Takaseinää peittivät kolme pitkulaista isoa videotaulua, joille projisoitiin videoita, valokuvia ja erilaisia animaatioita mukaillen esitettävän kappaleen teemoja. Ei mikään kymmenen tuhannen euron spektaakkeli, mutta selkeä, yksinkertainen ja toimiva.
Esiintyminen. Mikael Åkerfeldt tai Åke, kuten hän itsensä suloisesti jo keikan alussa esitteli, ei ole koskaan ollut mikään välispiikkien supermies. Yleensä ne ovat jotain off-the-subject läppää Suomen ja Ruotsin välisistä suhteista tai jääkiekosta, mutta nyt keskityttiin vain lyhyisiin huomioihin tekemisen keskellä "Kiitos a lot", "My name is Åke", "How does it sound so far?", "We played this song in Stockholm yesterday and it was shit" tai "Next time you see me on the street, give me a record. I am now looking for the 1st press of Haikara album, do you have that?"-tyylisillä nasevilla observaatioilla yleisön herpaantuminen ei katkennut, ja Åke saikin useita "tack ska du ha", "you're awesome" tai "Jag älskar dig"-kommentteja, jotka viiksivallu otti myhäillen vastaan. Lavaperformanssi oli hillittyä: letinheilutusta ei nähty yhtään, saatikka sankarimaista kitaransoittoa vierekkäin, vaan herrat pysyivät omilla tonteillaan uskollisesti kappaleisiin keskittyen.
Musiikki. Opeth on aikanaan nimennyt kappaleensa teoksiksi, mikä kuvaa hyvin sävellysten omaperäisyyttä ja monimuotoisuutta. Ei ole ensimmäinen säkeistö – kertosäe – toinen säkeistö – kertosäe – soolo – kertosäe mantralla. Konkreettisimmin tämä kuvastui Åken omassa kommentissa: ”God damn I have composed some pretty fucking difficult songs, playing them live is quite a challenge!” Lyhyen intron jälkeen ilmoille räjähti Ghost Of Perdition. Opeth on aina ollut tarkka musiikillisesta ulosannistaan ja tälläkin kertaa soundimaailmassa ei ollut hirveästi nokankoputtamista: rummut olivat miksattu hienosti, Hammond lauloi nätisti, kitarat ulvoivat tai vaikersivat teoksen vaatimalla intensiteetillä ja herra Mendez basson varressa piti huolen että rytmissä pysytään. Örinävokaalien räjähtäessä ilmoille ensimmäisen kerran kulmani nyrpistyivät hieman: ne kuulostivat enemmän kurkunpäästä vapautetulta kähinältä kuin syvältä rinnasta tulevasta murinasta, joka repii lehdet puista. Neljännen biisin jälkeen otin tulpat pois korvista, koska paikan akustiikka ja desibelitasot olivat sille suotuisia. Se kannatti. Syvyyttä löytyi hieman lisää. Bändin tuotantoa tutkiessaan on täysin ymmärrettävää, että melkein kolmen tunnin keikkasetin esittäminen vaatii asialle vihkiytymistä ja satoja treenitunteja. Tässä kohtaa Opeth oli tehnyt läksynsä ja muusikkojen virtuositeetti oli ihailun ylittävällä tasolla. Varsinkin Atonement-kappaleen proge-iloittelulla bändi todisti miten metallikeikallakin voi revitellä. Fredrik Åkessonin kitarasoolo oli korvia hiveltävän tarkkaa, teknistä ja ilmavaa. Hattu täytyy ottaa päästä myös Joakim Svalbergin synasoolojen sekä loistaven perkussio-osuuksien takia. Yksikään lyönti ei mennyt ohi. Martin Axenrothin rummuttaminen on aina ollut ihailtavaa seurattavaa: monipuolisuus, tekninen virtuositeetti ja täsmällisyys paistaa läpi, vaikka ulkoisesti se näyttää suorittamiselta.
Lopputulema. Sulkemalla yhtälöstä keikkaan riippumattomat asiat (logistiikka, työpaineet tai huonot yöunet) keikkaelämys oli allekirjoittaneen kohdalla kiitettävän puolella. Nouseva (9miikka). Opeth on edelleen voimissaan ja voin ylpeänä liimata/ommella keikalta hankitun 25v. patchin rässiliiviini (heti kun sen farkkuliivin vaan jostain löydän).
SETLIST
1. Ghost of Perdition
2. The Baying of the Hounds
3. Beneath the Mire Play Video
4. Atonement
5. Reverie/Harlequin Forest
6. Hours of Wealth
7. The Grand Conjuration
8. Isolation Years
Second set
9. Eternal Rains Will Come
10. Cusp of Eternity
11. The Leper Affinity
12. To Rid the Disease
13. I Feel the Dark
14. Voice of Treason
15. Master's Apprentices
Encore:
16. The Lotus Eater
maanantai 5. lokakuuta 2015
Toomion TOP100: 50. Tesseract - Altered State
Tuottaja: Acle Kahney, Amos Williams
Nauhoitettu: 2012-2013
Julkaistu: 27.5.2013
Levy-yhtiö: Century Media Records
#94 USA:n Billboard 200-listalla
SINGLET
- Nocturne
- Singularity
Tämä on niitä bändejä, josta tottumaton toteaa kaikkien soittajien soittavan eri kappaletta. Tällä bändillä se ei tosin häiritse yhtään. Monessa paikassa bändin tuotokset luokitellaan progressiiviseksi metalliksi, mutta ei tämä albumi kovin raskas ole.
Soittotaitoa on bändillä riittävästi, mutta suurin taito löytyy rytmiikasta. Yksi tuttuni sanoikin, että Excel-taulukot pitää näiden bänditreeneissä olla. Cynicille ollaan velkaa. Mutta se tulee kyllä maksettuakin. Laulumelodioista on löydettävissä Toolin parhaita puolia.
Soundit on ensiluokkaiset, mutta kliinit. Koko tuotanto on niin steriili, että matikkamusiikki-termi on enemmän kuin paikallaan. Silti. Sävellykset ovat pirun hyviä. Stemmat ovat ensiluokkaisia ja kokonaisuus virheetön. Tähän jos mihin pätee ”vaatii kuuntelua”-fraasi. Tästä ei nimittäin oikein kerralla pääse minkäänlaiseen käsitykseen. Kerrataan se tässä arviossakin, että juuri se tuotanto on niin saakelin hieno, että tämä kuulostaa ennemmin kromatulta ja kiiltävältä, jopa hiilikuidulta. Aston Martin nahkaverhoilulla. Nahkan tuo siihen joissain kohdin vieraileva saksofoni. Eleganttia.
Tässä musiikki on musiikkia, joka tulee toimeen omillaan. Ei ole persoonia, jotka nostaisivat levyn arvoa. Ei ole tarinaa, joka olisi niin hieno, että se nostaisi albumin muiden yläpuolelle. Ei ole mitään muuta kuin tyhjä paperi, joka täyttyy geometrisista kuvioista.
Kuunnellaan valkoisessa huoneessa, Puku päällä, hyvässä ryhdissä, pirtua lasissa.
PARHAAT HETKET
Nocturne – Ei ole ihme, että tämä on ollut sinkku.
EI LÄHDE
Tästä levystä ei löydy yhtään heikkoa hetkeä. Tasapainoinen.
Nauhoitettu: 2012-2013
Julkaistu: 27.5.2013
Levy-yhtiö: Century Media Records
#94 USA:n Billboard 200-listalla
SINGLET
- Nocturne
- Singularity
Tämä on niitä bändejä, josta tottumaton toteaa kaikkien soittajien soittavan eri kappaletta. Tällä bändillä se ei tosin häiritse yhtään. Monessa paikassa bändin tuotokset luokitellaan progressiiviseksi metalliksi, mutta ei tämä albumi kovin raskas ole.
Soittotaitoa on bändillä riittävästi, mutta suurin taito löytyy rytmiikasta. Yksi tuttuni sanoikin, että Excel-taulukot pitää näiden bänditreeneissä olla. Cynicille ollaan velkaa. Mutta se tulee kyllä maksettuakin. Laulumelodioista on löydettävissä Toolin parhaita puolia.
"Aston Martin nahkaverhoilulla."
Soundit on ensiluokkaiset, mutta kliinit. Koko tuotanto on niin steriili, että matikkamusiikki-termi on enemmän kuin paikallaan. Silti. Sävellykset ovat pirun hyviä. Stemmat ovat ensiluokkaisia ja kokonaisuus virheetön. Tähän jos mihin pätee ”vaatii kuuntelua”-fraasi. Tästä ei nimittäin oikein kerralla pääse minkäänlaiseen käsitykseen. Kerrataan se tässä arviossakin, että juuri se tuotanto on niin saakelin hieno, että tämä kuulostaa ennemmin kromatulta ja kiiltävältä, jopa hiilikuidulta. Aston Martin nahkaverhoilulla. Nahkan tuo siihen joissain kohdin vieraileva saksofoni. Eleganttia.
Tässä musiikki on musiikkia, joka tulee toimeen omillaan. Ei ole persoonia, jotka nostaisivat levyn arvoa. Ei ole tarinaa, joka olisi niin hieno, että se nostaisi albumin muiden yläpuolelle. Ei ole mitään muuta kuin tyhjä paperi, joka täyttyy geometrisista kuvioista.
Kuunnellaan valkoisessa huoneessa, Puku päällä, hyvässä ryhdissä, pirtua lasissa.
PARHAAT HETKET
Nocturne – Ei ole ihme, että tämä on ollut sinkku.
EI LÄHDE
Tästä levystä ei löydy yhtään heikkoa hetkeä. Tasapainoinen.
torstai 1. lokakuuta 2015
Toomion TOP100 - Puolivälin krouvi
Vankkurit on pysäytetty Toomion TOP100-listan puolen välin krouviin. Käydään vähän läpi mitä on koettu ensimmäisen 50 levyn aikana. Samalla voimme toki pyytää baarimikolta huurteisen.
Aikaa on mennyt noin yhdeksän kuukautta. Saman verranhan koko Ausculto on pystyssä ollut. Kunkin jäsenen töistä johtuen on välillä pidempiäkin taukoja. Mutta sellaista tämä on. Auscultoa perustettaessa alleviivattuna oli sana paineettomasti. Sillä äkkiä menee tästä purkasta maku, jos joutuu pakolla työstämään.
Seuraajiemme määrä Facebookissa on vakiintunut vajaaseen pariin sataan, joista aktiiveja on noin puolet. (Enemmänkin voisi olla, joten sivustomme suosittelua ei lueta rikkeeksi.) Lukijoita Ausculto.comilla on ympäri maailmaa. Loogisesti suurin osa Suomesta, mutta seuraavina tulevat USA, Venäjä ja Brasilia. Sivun artikkelin lukee suunnilleen 80 tyyppiä, mutta sivuilla käytetty aika on keskimäärin kolme minuuttia, mikä on paljon! Tottahan se on kiva, että seuraajien määrä kasvaa, mutta kyllähän tätä tehdään enemmän oman harrastaneisuuden takia. Jos postauksemme saa yhden tykkäyksen Facebookissa, on päivän tehtävä tavallaan suoritettu.
Toomion listalta on toivottu syvempää analyysia. Olen siihen vastannut, että analyysin määrä kasvaa kärjen lähestyessä. Ja lupaus pyritään pitämään. Sillä Toomion TOP50-albumit ovat todella tärkeitä minulle itselleni. Osaa niistä olen kuunnellut käytännössä koko elämäni. TOP50:ssä on vielä paikkoja, jossa en järjestyksestä täysin varma ole. TOP10:n lähestyminen jopa hirvittää hiukan. Kuitenkin uskon, että albumi joka tällä hetkellä kärjessä lymyilee, on ykkönen myös lopuksi. Sitä on vaikea albumikokonaisuutena ohittaa.
On selvää, että klassikot kuten Metallicat ja Offspringit saavat tykkäyksiä. Suurin osa tuntee ne. Mutta jos haluaisimme vain tykkäyksiä, niin tekisimme samanlaisen listan kuin ne miljoona netistä löytyvää mainstream-listaa. Sieltä tulee mitä tulee. Olen silti melko varma siitä, että näissä tulevissa albumeissa on jotain sellaista, mistä jokainen voisi saada irti jotain. Genreistä ja mieltymyksistä huolimatta.
Pientä faktaa albumeista 100-51.
Genreissä on muutakin kuin mättöä. Jaetaanpa ensin karkeasti. Metalliksi luokiteltavia on melkein puolet. Kuten rock-musiikkiakin. Loppu on kaikkea muuta. Juu-u, olen sähkökitaramusiikin ystävä.
Tarkemmalla jaolla katsastettuna huomataankin se, kuinka suuri osa albumeista sisältää progressiivisia mausteita. Tämä ei soittelijaksi itseään tituleeraavalle ole kovinkaan harvinaista. Mutta alagenrejäpä paljastuikin koko liuta. Voisin siis pitää itseäni musiikin suhteen kaikkiruokaisena. Käsi ylös ne, joiden TOP100-listalta löytyy kantri- ja death metal albumeita?
En ole varsinainen Suomi-popin ystävä, mutta suomalaisia albumeita on kuitenkin aika monta. Suurin osa albumeista on laulettu englanniksi. Jokunen on myös suomeksi ja yksi ruotsiksi. Muutama on instrumentaalituotos.
Usein juuri niistä albumeista tahtoo tulla parhaita, joita ehtii kuuntelemaan eniten tai joiden ilmestymisen aikaan on tapahtunut elämässä jotain merkittävää. Itselläni suurinta murroksen vaihetta on ollut tuo elo parikymppisestä kolmekymppiseksi. Silloin oli myös riittävästi aikaa ja rahaa musiikin kuunteluun. Ensimmäisen kymmenen elinvuoden ajalta ei monta levyä tule ja syntymää ennen tehdyistä vielä vähemmän. Mutta sieltä tulevissa pitääkin sitten olla jo tietynlaista magiaa.
Ja millainen se lista siis olikaan?
Tällainen paketti oli ensimmäiset 50 albumia. Vankkurit ovat hetken tässä puolitien krouvilla. Sitten otetaan Jolly Jumper tallista ja jatketaan syvemmin kohti parempaa.
Aikaa on mennyt noin yhdeksän kuukautta. Saman verranhan koko Ausculto on pystyssä ollut. Kunkin jäsenen töistä johtuen on välillä pidempiäkin taukoja. Mutta sellaista tämä on. Auscultoa perustettaessa alleviivattuna oli sana paineettomasti. Sillä äkkiä menee tästä purkasta maku, jos joutuu pakolla työstämään.
Seuraajiemme määrä Facebookissa on vakiintunut vajaaseen pariin sataan, joista aktiiveja on noin puolet. (Enemmänkin voisi olla, joten sivustomme suosittelua ei lueta rikkeeksi.) Lukijoita Ausculto.comilla on ympäri maailmaa. Loogisesti suurin osa Suomesta, mutta seuraavina tulevat USA, Venäjä ja Brasilia. Sivun artikkelin lukee suunnilleen 80 tyyppiä, mutta sivuilla käytetty aika on keskimäärin kolme minuuttia, mikä on paljon! Tottahan se on kiva, että seuraajien määrä kasvaa, mutta kyllähän tätä tehdään enemmän oman harrastaneisuuden takia. Jos postauksemme saa yhden tykkäyksen Facebookissa, on päivän tehtävä tavallaan suoritettu.
Toomion listalta on toivottu syvempää analyysia. Olen siihen vastannut, että analyysin määrä kasvaa kärjen lähestyessä. Ja lupaus pyritään pitämään. Sillä Toomion TOP50-albumit ovat todella tärkeitä minulle itselleni. Osaa niistä olen kuunnellut käytännössä koko elämäni. TOP50:ssä on vielä paikkoja, jossa en järjestyksestä täysin varma ole. TOP10:n lähestyminen jopa hirvittää hiukan. Kuitenkin uskon, että albumi joka tällä hetkellä kärjessä lymyilee, on ykkönen myös lopuksi. Sitä on vaikea albumikokonaisuutena ohittaa.
On selvää, että klassikot kuten Metallicat ja Offspringit saavat tykkäyksiä. Suurin osa tuntee ne. Mutta jos haluaisimme vain tykkäyksiä, niin tekisimme samanlaisen listan kuin ne miljoona netistä löytyvää mainstream-listaa. Sieltä tulee mitä tulee. Olen silti melko varma siitä, että näissä tulevissa albumeissa on jotain sellaista, mistä jokainen voisi saada irti jotain. Genreistä ja mieltymyksistä huolimatta.
Pientä faktaa albumeista 100-51.
Genreissä on muutakin kuin mättöä. Jaetaanpa ensin karkeasti. Metalliksi luokiteltavia on melkein puolet. Kuten rock-musiikkiakin. Loppu on kaikkea muuta. Juu-u, olen sähkökitaramusiikin ystävä.
Tarkemmalla jaolla katsastettuna huomataankin se, kuinka suuri osa albumeista sisältää progressiivisia mausteita. Tämä ei soittelijaksi itseään tituleeraavalle ole kovinkaan harvinaista. Mutta alagenrejäpä paljastuikin koko liuta. Voisin siis pitää itseäni musiikin suhteen kaikkiruokaisena. Käsi ylös ne, joiden TOP100-listalta löytyy kantri- ja death metal albumeita?
En ole varsinainen Suomi-popin ystävä, mutta suomalaisia albumeita on kuitenkin aika monta. Suurin osa albumeista on laulettu englanniksi. Jokunen on myös suomeksi ja yksi ruotsiksi. Muutama on instrumentaalituotos.
Usein juuri niistä albumeista tahtoo tulla parhaita, joita ehtii kuuntelemaan eniten tai joiden ilmestymisen aikaan on tapahtunut elämässä jotain merkittävää. Itselläni suurinta murroksen vaihetta on ollut tuo elo parikymppisestä kolmekymppiseksi. Silloin oli myös riittävästi aikaa ja rahaa musiikin kuunteluun. Ensimmäisen kymmenen elinvuoden ajalta ei monta levyä tule ja syntymää ennen tehdyistä vielä vähemmän. Mutta sieltä tulevissa pitääkin sitten olla jo tietynlaista magiaa.
Ja millainen se lista siis olikaan?
- Queen A Kind of Magic
- Metallica Master of puppets
- Stam1na Viimeinen Atlantis
- Rhapsody Dawn of Victory
- TesseracT One
- Devin Townsend Ki
- Rhapsody Symphony of the Enchanted Lands
- Yngwie Malmsteen Rising Force
- Opeth Pale Communion
- Kamchatka Bury Your Roots
- PMMP Veden Varaan
- Stam1na Raja
- 40 Watt Sun The Inside Room
- Juice Leskinen Pyromaani palaa rikospaikalle
- Pain of salvation Remedy Lane
- Fallujah The Flesh Prevails
- Omnium Gatherum New World Shadows
- Coldplay A Rush of Blood To The Head
- Queensrÿche Promised Land
- Stratovarius Episode
- Gojira The way of all flesh
- Eppu Normaali Studio Etana
- Massive Attack 100th Window
- Cynic Kindly Bent to Free Us
- Pekka Pohjola Visitation
- Radiohead The King of Limbs
- Faith No More Album of the Year
- Sara Kromi
- Yann Tiersen Infinity
- Anathema Weather Systems
- Zero 7 Simple Things
- Dream Theater Scenes from a memory
- Soilwork Figure Number Five
- Anssi Tikanmäki Maisemakuvia Suomesta / Finnish Landscapes
- Liekki Rajan Piirsin Taa
- Saor Aura
- Minus the Bear Planet of Ice
- Midlake The Courage of Others
- Blind Guardian Somewhere Far Beyond
- Kent Vapen och Ammution
- Adagio Underworld
- Pink Floyd Dark Side of the moon
- Queens of the Stone Age …Like Clockwork
- Planet X Moon Babies
- Roy Orbison Mystery Girl
- Mew …And the Glass Handed Kites
- Cynic Traced In Air
- Kolmas Nainen hyvää ja kaunista
- The Offspring Smash
- PMMP Kovemmat Kädet
Tällainen paketti oli ensimmäiset 50 albumia. Vankkurit ovat hetken tässä puolitien krouvilla. Sitten otetaan Jolly Jumper tallista ja jatketaan syvemmin kohti parempaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)