Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1999. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1999. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 29. huhtikuuta 2020

Toomion TOP200-biisit: 154. Red Hot Chili Peppers - Parallel Universe




Veli ja veljeni kaveri, pitkään olleet myös bändikavereitani, olivat jollain tapaa innostuneet Red Hot Chili Peppersistä ja olisiko juuri veljeni tuon Californicationin ostanut. Sen parhaita paloja kuunneltiin toisen kerroksen pikku komerossa, jossa veljeni myös nukkui.

Tuohon aikaan oli tapana kuunnella albumin biisien alut, koska CD:n kelaaminen oli ankeaa ja nykyisin helppo siirtyminen aikajanalla ei ollut mahdollista. Parallel Universen alku sytytti heti.

Aina olen pitänyt John Fruscianten kitaroinnin ajatusmaailmasta. Onhan sitä varmasti monella tapaa yritetty sekoitellakin, mutta se on omaperäistä. Samaahan oikeastaan voi sanoa kaikista RHCP:n jäsenistä. Pirun taitavia sarallaan. Lopulta miehistöön nähden vähän turhankin harvoin osuvat maaliin tai venyttävät kappaleita liian pitkiksi.

Lyriikat ovat mystiset ja uskoisin, että ne viittavaat jonkin verran kundalini-joogan oppiin kierteisestä henkisestä kehosta, jota voi myös rinnakkaismaailmaksi kutsua. California King ja Sidewinder ovat muuten myös kalifornialaisia käärmeitä, jos se jotenkin tätä aukaisisi.

Hyvä tempo ja tiukkaa soittoa. Sopii autolla-ajeluun, kuten moni musiikki yleensäkin. On ollut minulla kisaanvalmistautumissoittolistalla pitkään.




sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Toomion TOP200-biisit: 179. Mr.Bungle - Goodbye Sober Day

Mr. Bunglen kuuluu tulla jokaisen progetyypin tiellä vastaan jossain vaiheessa. Ihan valtateitä ei Mr.Bungle kulje, mutta jokainen itseään kunnioittava progeentutustuja hairahtaa joskus polulle, jossa Mr.Bunglekin sillä kertaa taivaltaa.

Tämä bändi tuli jotain mp3-polkua meidänkin kiintolevyille juuri tuolloin milleniumin aikoina. Muistan eräiden biisien kolahtaneen kovasti ja toisien olleen täyttä kuraa. Sama pätee edelleen.

Mike Patton on huikea vokalisti, myös muu bändi vierailijoineen on ammattitaitoista sakkia. Sävellykset ne ovatkin sitten hyvin häiriintyneitä. Goodbye Sober Day on California-albumin kappale, joka erikoisella pannurumpumeiningillään jää mieleen. Monenkirjavia osia on vaikka millä mitalla ja otsikonmukaista öyhöttämistä on myös tarjolla.

Sanat eivät välttämättä kuitenkaan humehista tai viinaksista kerro, vaan voi olla ihan parisuhteen perkausta tässäkin.

Itselle kappale on tärkeä ja mainio siksi, että se muistuttaa eräästä vaiheesta bändimme kanssa, jossa emme tienneet mitä soittaa. Mietimme yhden treenin ajan siirtyvämme Mr.Bungle-tyyppiseen ilmaisuun ja muistaakseni sellaisen kappaleen teimmekin. Tuskin sitä minnekään tallennettiin, mutta ei se huonokaan ollut. Tyhjän paperin tai paremminkin tyhjän nuottiviivaston syndrooma selätettiin ja progemetallikausi jatkui. Ainakin hetkisen.

Antakaa tälle mahdollisuus, jonka jälkeen voitte päättää jatkatteko samoja polkuja vai täysin vastakkaiseen suuntaan.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=AY1sBXjl0s8[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/album/6QAKD1wqCrmkBYw1AsZfEy?si=vu-HN95mRoezCYRxHghTnQ[/embed]

torstai 4. helmikuuta 2016

TOOMION TOP100: 33. Paradise Lost - Host.

Tuottaja: Steve Lyon
Nauhoitettu: 1998-1999
Julkaistu: 28.4.1999
Levy-yhtiö: EMI

Suomessa listasijalla 7. Saksassa jopa 4. Muualla maailmassa pienoinen pettymys.

SINGLET
- So Much is Lost
- Permanent Solution


Aikoinaan lainasin kokeeksi Paradise Lostin alkupään mörrituotantoa. Sitähän ei kuuntele pirua lukuun ottamatta kukaan. Sen jäljiltä Host. oli aika yllätys.

Levy kasvoi kuuntelussa niin tasapainoiseksi teokseksi, että se on säilynyt kuuntelussa yli 15 vuotta. Levyhän on siitä jännä, ettei siltä ulkomuistista osaa nimetä yhtäkään selkeästi parasta biisiä tai hittiä. Levyn soundeilla on ajettu jo parisataa tuhatta, mutta vielä niillä eteenpäin pääsee. Luottopeli, joka menee katsastuksesta läpi, vaikka se ei ulkomuodolla enää houkuttelekaan tien päälle. Soundipuoli ei kuitenkaan sävellysten erinomaisuutta vähennä yhtään.

Kappaleissa on tasaisuudestaan huolimatta huomiotakin herättäviä kohtia. Esimerkiksi Nothing Sacredin kohtalokkaat jouset tai It’s Too Laten naisstemmat. Harbourissa taas on sateesta märän kaupungin tunnelmaa. Kaikesta kuulee, että musiikin kanssa on takana jo pitkä taival. Kappaleet pysyvät pystyssä omin jaloin.

"Paradise Lostin laulaja Nick Holmes on erittäin tasokas albumilaulaja, vaikkei ehkä skaalaltaan kovin laaja. Eikä ilmeisesti livenäkään omimmillaan. Omalla pienellä alueellaan hän kuitenkin vääntää hyvin."

Paradise Lostin laulaja Nick Holmes on erittäin tasokas albumilaulaja, vaikkei ehkä skaalaltaan kovin laaja. Eikä ilmeisesti livenäkään omimmillaan. Omalla pienellä alueellaan hän kuitenkin vääntää hyvin. Tyylissä pelaillaan vahvasti Depeche Moden kentällä. Se onnistuu harvinaisen hyvin, vaikkei faneja miellyttänytkään. Sanoissa ollaan kuitenkin synkassa synkkyyden kanssa, kuten goottityyliin kuuluu.

Tämä on nimenomaan tasainen albumi. Helposti kuunneltava. Kuunnella sopii neljän linja-autossa väsyneenä koulu- tahi työpäivän jälkeen.

PARHAAT HETKET
It’s Too Late – Koskettavin kappale. Sävellyksellisesti ainakin.

EI LÄHDE
Ei ole yhtään huonompaa kappaletta.

https://www.youtube.com/watch?v=cRrZleS-Ds0&list=PLaKGqsgrt0cLPdXxqHlQHbMYL7w4Z4jev

perjantai 8. tammikuuta 2016

TOOMION TOP100: 37. Amorphis -Tuonela

Tuottaja: Simon Eferney
Nauhoitettu: 1998
Julkaistu: 29.3.1999
Levy-yhtiö: Relapse

Suomen listan 8. Myynyt yli 10 000 kappaletta USA:ssa.

SINGLET
- Divinity

Tämä albumi ilmestyi pari viikkoa ennemmin kuin allekirjoittaneen piti lähteä armeijaan. Useana viikonloppuvapaana tuli käytyä kaverin luona, jonka huoneen pöydällä tämä lepäsi. Meni pitkään ennen kuin päätin albumin ottaa tarkempaan kuunteluun.

Toki Amorphiksesta oli kuuntelujälkiä jo Tales From The Thousand Lakesin ajoilta, mutta bändiä ei vaan jaksanut kuunnella ennen Tuonelaa. Levy oli lisäksi maanlaajuisesti pieni menestys, ja taisi olla sitä vähäisesti myös maailmalla. Ainakin muistan elävästi intin punkassa luetun Soundin kertomuksen Amorphiksen Jenkkikiertueesta.

"Tuonelan musiikki ei ole ehkä ihan metallia siinä mielessä kuin yleisesti luullaan."



Tuonelan musiikki ei ole ehkä ihan metallia siinä mielessä kuin yleisesti luullaan. Pasi Koskinen oli vielä vedossa ja keskitemmon syndrooma ei ollut vielä saavuttanut Esa Holopaista. Oman ja todella merkittävän lisänsä levylle tuo Sakari Kukko puhallinhässäköillään. Kansissakin on eleganttia syvyyttä. Kalevala on läsnä, mutta ei pääteemana. Biisit edellä on lähdetty liikenteeseen.

Soundit istuvat sävellyksiin hyvin. Tuottaja on osannut asiansa, sillä huilut, pillit ja muut urut tuntuvat kuuluvan biiseihin alusta lähtien. Ei niin, että jotain on ollut pakko lisätä. Delay-kitaroita on ja välillä pahaa laulua, jonka taitaa pääosin hoitaa Tomi Koivusaari. Jopa tuplabasareita voi paikka paikoin löytää.

Pidän Koskista erittäin kovana tulkitsijana. Ääni istui Amorphikseen mainiosti. Siinä on pikkuisen sellaista kärtsymäistä nasaalia, jopa grungea. Silti se sopii menoon oikein hyvin. Varsinkin Tuonelalle, joka on enemmänkin raskasta rokkia kuin metallia. Koskisen pojan laulu on yllättävää ja luonnollista. Miehen nykyisiin aatteisiin ja muihin edesottamuksiin en ota kantaa, vaan pelkästään mieheen muusikkona. Vaikkei nykyisessä Tomi Joutsenessakaan vikaa varsinaisesti ole, on hänen äänensä liian geneerinen vedotakseen minuun.

Rumpu- ja basarisoundeissa olisi nykykorvalla vähän toivomisen varaa. Kitarasoundi on ihan hyvä, mutta munaa vaatisi pikkuisen sekin. Koskettimisssa ja puhaltimissa ei ole vikaa. Olisiko tässä re-masteroinnin paikka.

Minulle tämä soi puintiaikaan elokuussa, iltojen jo viiletessä. Ruskasta ei vielä jälkeä, mutta kesä on jättämässä hyvästejä. Traktorin kopissa tuli aiemminkin kuunneltua. Siihen aika harvoilla tosin on nykyään mahdollisuutta.

PARHAAT HETKET
Rusty Moon
- Huiluliidi ja kalevalainen tempo ovat sitä Amorphista, jota itse mielelläni kuuntelisin nykyäänkin.

EI LÄHDE
Greed – Pahemmin muriseva kappale. Ei istu muuhun kokonaisuuteen.


https://open.spotify.com/album/3S8ufW2zhbCVsShF4FhURR

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Toomion TOP100: 47. Children of Bodom - Hatebreeder

Tuottaja: Anssi Kippo
Nauhoitettu: 1998-1999
Julkaistu: 26.4.1999
Levy-yhtiö: Spinefarm, Nuclear Blast

Suomen listalla 6.

SINGLET
- Children of Bodom
- Downfall


Kirjoitukset olivat takana. Armeija oli alkanut. Ensimmäisen kerran viikonloppuvapaalle päästessäni oli ensimmäisten päivärahojen kohde hyvin selvä.

Something Wild toi örinälaulun ja teknisen neo-klassisen metallin suomalaisten tietouteen. Hyvän vastaanoton saaneen debyyttialbumin jälkeen oli kakkosalbumilta varaa odottaa paljon ja paljon saatiinkin. Hatebreederin biiseihin on nähty vaivaa, mutta silti niistä välittyy se nuoruuden ennakkoluuloton rähinä. Bändillä on taito sulauttaa yhteen suvannot ja tilutukset. Heillä on myös riittävästi uskallusta käyttää nopeaa soittoa ilman rumpuja. Esimerkiksi Silent Night, Bodom Night-kappaleessa vauhti muuttuu monet kerrat. Bändin soitto on intervallimaista kikkailua.

Soittoteknisesti Bodomin pojat kyykyttivät kenet vain. Jopa maailman tasolla. Jotain uutta oli luotu. Kikkelihevareille oli tullut äijämäisempi vastine, silti soitinniplaus säilyttäen. Kitaristien virheettömät arpeggiot ja Bodomin tavaramerkkisoundi ”orchestra hit” pitävät yllä zombie-elokuvien pakokauhua.

Biisien nimet ja sanoitusten teemat eivät ole vakavia, mutta ei ole tarkoituskaan. Alexi Laiho totesi jossain haastattelussa, ettei halua laulaa kuin viinasta, autoista ja naisista. Bodomin kapteenina toki joutuu vähän kuolemaakin treffaamaan, mutta rokin peruselementeillä mennään.

Vaikka tempo on huima, ehtii matkan varrelta huomamaan todella kiehtovia kukkasia erilaisten siirtymien ja yksityiskohtien muodossa. Levylle on upotettu katkelmia Amadeus-elokuvasta. Koko albumi alkaa tekstilainauksella ja sävellyksissäkin on Mozartin kuvioita käytetty. Warheartin intron bassomöyrintä asettaa temmon koko levylle. Towards Ded Endin siirtymiset osiosta toiseen ovat onnistuneita. Vaikka epäilyttääkin kuinka paljon on ollut aikaa niitä miettiä. Tietysti on mahdollsita, että biisit ovat olleet valmiit jo ensimmäisen levyn aikoihin.

Tätä kuunnellaan autoa ajaessa. Taittuu matka mukavasti rattiin naputtaen. Bändi on muutenkin kuin vuoden ’56 Chevy Pickup V8-koneella. Peruselementit, mutta tehoa ja vauhtia ja karismaa pursuen.


PARHAAT HETKET
Children of Bodom – Tässä kappaleessa on kaikki mitä Bodomin kuuluu olla.

EI LÄHDE
Wrath Within – Ei niin melodinen kuin muu albumi. Rikkoo hiukan kokonaisuutta. Onneksi hyvin vähän.



https://open.spotify.com/album/1QeYiZDWc6Wlnq40DZ81ul

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Toomion TOP100: 82. Dream Theater - Metropolis Pt. 2: Scenes from a Memory

Tuottaja: Mike Portnoy, John Petrucci
Nauhoitettu: 1999
Julkaistu: 26.10.1999
Levy-yhtiö: Elektra Entertainment

Suomen listan 6., Jenkkien 73. Rolling Stone-lehden lukijoiden mielestä kaikkien aikojen paras progerock-albumi.

SINGLET
- Home
- Through her Eyes

Niin hullua kuin se onkin, niin tämä oli ensimmäinen Dream Theater-albumi, minkä ostin tietäen, millainen bändi oli kyseessä. Awaken ostin aiemmin pelkästään kansien perusteella.

Metropolis Pt. 2: Scenes from a Memory on yksi niistä teemalevyistä, joilla on onnistuttu rakentamaan kantava kokonaisuus. Levyssä puidaan murhamysteeriä hypnoosin avulla. Toki se siltä osin on hiukan kliseinen, mutta musiikki on onnistunut.

Soittotaitoa bändillä on, sitä ei kyseenalaista kukaan. Vaikka soittotaidon esittely välillä onkin itsetarkoitus, onnistuu se myös hämmästyttämään. Mike Portnoy on tylsähkö rumpali, kuten Jordan Rudesskin pidemmän päälle kosketinsoittajana, mutta taitavia ovat molemmat. Johnit Myung ja Petrucci ovat kielisoittajien kärkeä millä mittakaavalla vain, mutta se James LaBrie... Mies ei osaa mielestäni laulaa tai ainakaan ääni ei tule helposti. Tällä levyllä sitä kuitenkin kestää jotenkuten. Tämähän oli ensimmäinen levy, jolla Jordan Rudess tuli vakijäseneksi tuoden Kurzweilin soololiu’utukset soolo-osioiden peruskauraksi.

 "Dance of Eternity on vahva keskisormen nosto kaikille soittajille."


Biisit ovat DT:lle ominaisen monitahoisia ja usein vähän ylipitkiäkin. Mutta on siellä välissä niin kovia pätkiä, että tämäkin levy helposti tulee loppuun asti kuunneltua. Fatal Tragedyssa vaihtuu tyyli hienosti kertojan muuttuessa, Home taas toimii itämaisena proge-kappaleena niin kuin pitääkin. Dance of Eternity on vahva keskisormen nosto kaikille soittajille. Tyyliin ”tehkää perässä!”. Napakka levy kaikin puolin.

Toki se saattaisi olla vielä paljon parempi eri laulajalla. Kaiken kaikkiaan se sisältää sen verran taidokasta materiaalia, että listalle kuuluu. Ja on tällä tietysti itselleni aikamoinen henkilökohtainen aspekti, koska tämän levyn aikoihin siirtyminen proge-musiikin lavealle polulle sai alkunsa.

Tätä tulee kuunnella omien soittokavereiden kanssa nimenomaan soittamista analysoiden. Siihen tämä musiikki on tehty. Musiikkia soittajille.

PARHAAT HETKET
Strange Dejavu – Letkeä alku tiukasti soitettua progemetallia.
Dance of Eternity – ”Tehkää perässä!”

EI LÄHDE
Through Her Eyes - Trough Her Eyes on niin ilmiselvä Bon Jovin Never Say Goodbye, että hävettää kuunnellessakin.