Näytetään tekstit, joissa on tunniste focus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste focus. Näytä kaikki tekstit

perjantai 22. toukokuuta 2015

Toomion TOP100: 69.Queensrüche - Promised Land

Tuottaja: Queensrÿche, James Barton
Nauhoitettu: 1992-1994
Julkaistu: 18.9.1994
Levy-yhtiö: EMI

USA:n Blillboard-listan kolmonen. Ruotsin 6. Myynyt yli miljoona levyä.

Singlet
- I Am I
- Bridge
- Dis-con-nec-ted

Vaikka hullun nimiselkkauksen ja jäsenten välisen taistelun keskellä oleva bändi on nykyään jopa huvittava, on se silti useaan kertaan onnistunutkin. Tämä on siitä valtavan hyvä esimerkki.

Tämä levy pyöri Alavuden kirjastossa monta vuotta, ja muistan jopa sen, miten sen julisteeksi taipuva kansilehti oli revennyt. Ilmeisesti sitä kuunneltiin paljon myös muiden lainaajien toimesta. Ja varmasti kuunneltiinkin, koska albumi on esimerkiksi USA:ssa noussut Billboard-listan kolmoseksi. Se on näinkin haastavalta levyltä melkoinen saavutus. Lienee metallialbumille nykyään jopa mahdotonta. No, Metallica saattaisi niukin naukin vielä tähän yltää.

Mikä siis olisi genre? Progressiivista metallia tai raskaampaa vaihtoehtorockia. Jotain sellaista tämä on, mutta hyvin poikkeavin sävellyksin toteutettuna. Albumilla on sellainen vanhan ajan progen henki, joka on tuotu metallia lähentelevään äänimaailmaan. Kitarasoolot ovat siistejä sillä samalla tavalla kuin ne ennen vanhaan olivat siistejä. Niillä on tarkoitus. Tämän lisäksi varsinkin Eddie Jacksonin bassolinjat ovat vaikuttavia. Ne tekevät taustalla oman tehtävänsä, mutta eivät puske väkisin valokeilaan.

”Kyllä tässä ysäri maistuu aika paljonkin, mutta ei pahassa mielessä.”


Laulaja Geoff Taten ääni on tunnistettava. Hänen vahvan ja persoonallisen lauluäänen tenhoon luotetaan paljon, eikä se väärin ole. Se vain vaatii totuttelua. Muutenkin albumille on saatu steampunk-henkisen tulevaisuudenkuvan soundi ja se pysyy vallassa läpi levyn. Jokainen kappale ilmeisesti tottelee jotain teemalinjaa. Riffit ovat erikoisia ja välillä progressiivista ulkomuotoa sävyttää jopa Taten soittama carelesswhisper-tyyppinen saksofoni. Vaikka rumpali Scott Rockenfield on ollut sävellystyöstään jopa Grammy-ehdokkaana, on suurin osa kappaleista kitaristi Chris DeGarmon sävellyksiä.

Kyllä tässä ysäri maistuu aika paljonkin, mutta ei pahassa mielessä. Albumi on hyvä kokonaisuus, joka lyö huomaamattomasti kiilaa Dream Theaterin isoon pyörään, joka vähän turhankin isosti proge-metallikentällä rullaa.

Tämä levy tarvitsee keskittymistä, jotta se aukeaa. Myös useampi maistelukerta totuttaa vahvoihin sävyihin, kuten IPA-oluessa. Progeihmiset kuunnelkaa ehdottomasti tämä Operation Mindcrimen lisäksi.

PARHAAT HETKET
I Am I – Tämä kappale määrittää sen tunnelman, millä koko albumi edetään.
My Global Mind – Sävellyksellisesti jotain todella mielenkiintoista.

EI LÄHDE
Someone Else? – En yleensäkään tykkää metallibändien balladeista. En tästäkään. Taten ääni särkee liiaksi.

https://open.spotify.com/album/672d5xcV0IY4SEGW7Z3vNK

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Toomion TOP100: 82. Dream Theater - Metropolis Pt. 2: Scenes from a Memory

Tuottaja: Mike Portnoy, John Petrucci
Nauhoitettu: 1999
Julkaistu: 26.10.1999
Levy-yhtiö: Elektra Entertainment

Suomen listan 6., Jenkkien 73. Rolling Stone-lehden lukijoiden mielestä kaikkien aikojen paras progerock-albumi.

SINGLET
- Home
- Through her Eyes

Niin hullua kuin se onkin, niin tämä oli ensimmäinen Dream Theater-albumi, minkä ostin tietäen, millainen bändi oli kyseessä. Awaken ostin aiemmin pelkästään kansien perusteella.

Metropolis Pt. 2: Scenes from a Memory on yksi niistä teemalevyistä, joilla on onnistuttu rakentamaan kantava kokonaisuus. Levyssä puidaan murhamysteeriä hypnoosin avulla. Toki se siltä osin on hiukan kliseinen, mutta musiikki on onnistunut.

Soittotaitoa bändillä on, sitä ei kyseenalaista kukaan. Vaikka soittotaidon esittely välillä onkin itsetarkoitus, onnistuu se myös hämmästyttämään. Mike Portnoy on tylsähkö rumpali, kuten Jordan Rudesskin pidemmän päälle kosketinsoittajana, mutta taitavia ovat molemmat. Johnit Myung ja Petrucci ovat kielisoittajien kärkeä millä mittakaavalla vain, mutta se James LaBrie... Mies ei osaa mielestäni laulaa tai ainakaan ääni ei tule helposti. Tällä levyllä sitä kuitenkin kestää jotenkuten. Tämähän oli ensimmäinen levy, jolla Jordan Rudess tuli vakijäseneksi tuoden Kurzweilin soololiu’utukset soolo-osioiden peruskauraksi.

 "Dance of Eternity on vahva keskisormen nosto kaikille soittajille."


Biisit ovat DT:lle ominaisen monitahoisia ja usein vähän ylipitkiäkin. Mutta on siellä välissä niin kovia pätkiä, että tämäkin levy helposti tulee loppuun asti kuunneltua. Fatal Tragedyssa vaihtuu tyyli hienosti kertojan muuttuessa, Home taas toimii itämaisena proge-kappaleena niin kuin pitääkin. Dance of Eternity on vahva keskisormen nosto kaikille soittajille. Tyyliin ”tehkää perässä!”. Napakka levy kaikin puolin.

Toki se saattaisi olla vielä paljon parempi eri laulajalla. Kaiken kaikkiaan se sisältää sen verran taidokasta materiaalia, että listalle kuuluu. Ja on tällä tietysti itselleni aikamoinen henkilökohtainen aspekti, koska tämän levyn aikoihin siirtyminen proge-musiikin lavealle polulle sai alkunsa.

Tätä tulee kuunnella omien soittokavereiden kanssa nimenomaan soittamista analysoiden. Siihen tämä musiikki on tehty. Musiikkia soittajille.

PARHAAT HETKET
Strange Dejavu – Letkeä alku tiukasti soitettua progemetallia.
Dance of Eternity – ”Tehkää perässä!”

EI LÄHDE
Through Her Eyes - Trough Her Eyes on niin ilmiselvä Bon Jovin Never Say Goodbye, että hävettää kuunnellessakin.

perjantai 6. helmikuuta 2015

Toomion TOP100: 93. Queens of the Stone Age - ...Like Clockwork

Tuottaja: Josh Homme, Queens of the Stone Age, James Lavelle
Nauhoitettu: 2012-2013
Julkaistu: 3.6.2013
Levy-yhtiö: Matador, Rekords Rekords

USA:n listaykkönen, Brittien ja Suomen listakakkonen.

SINGLET
- My God is the Sun
- I Sat by the Ocean
- Smooth Sailing


Monelta taholta hyvin odotettu levy. Era Vulgaris oli hiukan epätasapainoista kilkutusta. Moni kaipasi tavanomaisempaa QOTSA:a. 

Ensimmäinen sinkku (My God is the Sun) oli taattua tykitystä. Levyn kerrottiin liikkuvan löyhästi jonkinlaisen teeman ympärillä. Levyn kun laittaa soimaan, kuulee synkkää ja kyynistä maailman kuvailua. Sekaan on sotkettu jopa pientä kuolemanpelkoa. Materiaali vaatii jälleen useamman kuuntelukerran.

Josh Hommen johtama poppoo on nykyisellään melkoisen taitava bändi. Sovitukset ovat ehjiä, mutta äänimaailmaltaan hyvin outoja. Jos ei nykyään, niin varmasti joskus, on orkesterin väki naukkaillut mielenlaajentajia. On sen verran hämärää kamaa. Onhan siellä toki lisäksi paljon vierailevia artisteja Elton Johnista Trent Reznoriin ja Dave Grohlista Mark Laneganiin.

Henkilökohtaisesti I Appear Missing on muodostunut levyn tärkeimmäksi kappaleeksi. Siinä on aikamoinen sanoma, jota video komppaa varsin hyvin. Ilman videotakin se toimii hienosti, sisältäen jopa pienen toivonkipinän. Musiikillisesti C-osasta löytyy rumpukompista sellainen hommemainen kierre, joita muut eivät vain tee.
"I go missing,
No longer exist
One day I hope
I'm someone you'd met"
- I Appear Missing

Jos edeltävä Era Vulgaris oli sekava, niin tämä levy ei sitä ole. Hetkittäin jopa toivoisi hiukan enemmän kaaosta. Ehkä aavikkorokin kuninkaatkin vanhetessaan rauhoittuvat.

Homme on toiminut tuotannossa päämiehenä muun bändin toimiessa apurina. Hienosti tämä onkin tuotettu. Tätä kuunnellaan hissukseen omassa sängyssä, kun lapset nukkuvat. Sanat käteen ja silleen.

PARHAAT HETKET

  • God is the Sun – Sitä räväkämpää keikanaloitusosastoa. Pohjimmiltaan suora rock-biisi, mutta mausteena riittävästi QOTSA:n neroutta.

  • I Appear Missing – Synkistely-bluesia stonerin hengessä. Ennen kaikkea sanoitus saa mielen vangikseen.

EI LÄHDE

  • Keep Your Eyes Peeled – Tahmeahko alku muuten pätevälle levylle

tiistai 3. helmikuuta 2015

Toomion TOP100: 94. Planet X - MoonBabies

Tuottaja: Simon Phillips
Nauhoitettu: 2001
Julkaistu: 29.7.2002
Levy-yhtiö: Inside Out

Kun syventyminen progejättiläisiin oli suurimmillaan, tuli liu'uttua myös fuusion puolelle.

Derek Sherinian ja Planet X tulivat tutuksi Dream Theaterin kautta. Ja ostaessaan InsideOutin levyjä, sai mukana katalogin yhtiön muista levyistä. Sieltä valikoitiin kuunteluun kaikkein häröimmän oloisia bändejä.

MoonBabies ei tosiaankaan ole helppo levy. Se on rytmisesti ja sävellyksellisesti levy, jonka ymmärtämiseen tarvitaan enemmän kuin musiikin teorian alkeet. Ei ole riittävästi itsellänikään. Ja juuri siksi se onkin hauskaa. On riemullista kuunnella, kuinka bändi pystyy soittamaan levyllisen musiikkia rytmissä, jossa ei itse pysy kymmentä sekuntia enempää. Ei edes jalkaa hakkaamalla.

"Vaikka et olisi kaikkein kovin virtuoosi, mutta tyylisi on tunnistettava, on se aina hienompaa kuin pelkkä opeteltu osaaminen."

Itse olen aina pitänyt Sheriniania luovimpana Dream Theaterin kiippareista. Ei hän ehkä taitavin ole, mutta varmasti omaperäisin. Se on aina etu. Vaikka et olisi kaikkein kovin virtuoosi, mutta tyylisi on tunnistettava, on se aina hienompaa kuin pelkkä opeteltu osaaminen.

Muutkin veijarit osaavat asiansa. En kuitenkaan ole Tony McAlpinen suurin fani. Hänellä on mielestäni liian repivä soittotyyli ja raastava soundi raskaimmissa kohdissa. Virgil Donati taas on kuin kala vedessä. Dynamiikka on timanttia. Mieletön esimerkki dynamiikasta ja tyylitajusta on Midnight Bell. Rummuilla voi todistettavasti soittaa myös hiljaa.

Tuottajana hääri Toton rumpali Simon Phillips. On soittajana ja tuottajana jokunen kova levy takana. Hän on pystynyt luomaan instrumentaalilevylle tunnelman, jossa liikutaan Tron-elokuvan kaltaisessa maailmassa. Tässä maailmassa on vain enemmän särmää.

Tähän pitää olla aistit hereillä. Alkuillasta tai jopa aamupäivästä yksin ja keskittyen.

PARHAAT HETKET

  • Micronesia – Melkoista katkokävelyä on perusriffi.

  • Ground Zero – Aivojen syvimpiä sopukoita kutkutellaan bassokululla.

  • Midnight Bell – Aivan mahtava yhden jalan basarikomppi. Myös ”kohtuullinen” bassosoolo.

EI LÄHDE

  • Ignotus Per Ignotium – Liikaa kaikkea sekaisin.