Jälleen kerran Jyrki! Siis se ohjelma. Loppuvuonna 1994. Tämä teini-ikäiselle jännittävää ja mystistä voodoo-teemaa käyttävä kappale iskostui mieleen videon muodossa.
Monet sanoivat tuolloin, että kappale oli liian pitkä. Kuusi ja puoli minuuttia. Niin, onhan sillä mittaa ja toistoa tulee paljon, mutta tällaiseen musiikkiin se kuuluu. Tanssittavaksi nämä on tehty.
The Prodigyn tuotannossa on läpi linjan miellyttänyt nerokas soundien käyttö ja hienosti muokatut samplet. Tässäkin kappaleessa on taitavasti haettu Nirvanan Very Apesta riffi, pikkuisen kiristetty tempoa ja lyöty se kappaleen pääteemaksi. Tuottajana ja säveltäjänä vähemmän yllättäen toimi Liam Howlett.
Vaikka listataan biisejä, on tämän kappaleen suurin vaikuttaja ollut sen video. Tunnelma on nimittäin aika uhkaava. Video on kuvattu Saint Lucialla, jossa voodoo oikeastikin näyttelee vielä jonkinlaista roolia. Takaa-ajon tunnelma välittyy varsin vahvasti. Videolla vielä bändissä ollut Leeroy Thornhill esittää hattupäistä voodoopappia, ja hoitaa roolinsa hienosti.
Kappale oli Music for the Jilted Generation -albumin ensimmäinen sinkku, joka albumin tapaan nousi Suomessa listaykköseksi. Nythän se alkaa olla 25 vuotta vanha eikä rumpusoundeja lukuunottamatta ole juurikaan antanut ajan hampaiden nakertaa itseään.
Menkäähän jonkun mutkittelevan metsäpolun päähän, laittakaa napit korviin ja tämä kappale soimaan. Sitten vain yritätte juosta 6,5 minuuttia polkua pitkin niin kovaa kuin pystytte. Toimii.
Ja jos mietitte, mitä kappaleessa lauletaan, niin lause on runoteoksesta The Shalimar ja kuuluu näin: "...the voodoo who do what you don't dare do people..."
tiistai 27. helmikuuta 2018
maanantai 26. helmikuuta 2018
Viikon biisi (9/2018): The Offspring - All I Want (1996)
[embed]https://open.spotify.com/track/4E58RI914End8uSNLKI3sJ?si=MZojgYHwSPmnaTKH26NbMQ[/embed]
Kalifornialainen rock-yhtye The Offspring julkaisi neljännen studioalbuminsa Ixnay on the Hombre vuonna 1997. Kolme vuotta aiemmin kuultu Smash oli myynyt Yhdysvalloissa kuusinkertaista platinaa ja saavuttanut myös maininnan arvoista menestystä muualla maailmassa. ”Ixnay on the Hombren” ensimmäinen singlekappale kuitenkin tarjoiltiin kuulijakunnalle jo vuoden 1996 puolella, kun All I Want ilmestyi.
Bryan Keith, tutummin Dexter, Holland, bändin laulaja-kitaristi, on säveltänyt ja sanoittanut All I Wantin omakätisesti kuten leijonanosan muustakin Offspring-tuotannosta. Muu miehitys on bändin klassinen kokoonpano sen huippuajoilta: Greg K. basson varressa, Noodles ykköskitarassa ja Ron Welty rummuissa. Welty lähti yhtyeestä vuonna 2003, muut ovat olleet mukana aina.
F#-mollissa rynnivä kappale etenee suoraviivaisesti ja kaikki sen elementit ovat vahvasti Offspringille ominaisia. Dexter pääsee operoimaan huudon ja laulun rajalla sävyssä, joka ainakin allekirjoittaneelle on aina ollut hieman kaksiteräinen miekka: toisinaan mahtavaa, toisinaan korviin käyvää. Myös Weltyn työskentely erityisesti bassorummun kanssa on hyvin tunnistettava piirre. Tämä biisi huojuu mahtavasti tempossaan, kuten rock-bändin kuuluukin. Heti ensimmäiset yksinäiset laulumelodianuotit tempaisevat aina mukaansa.
Holland on läpi uransa kirjoittanut sanoituksia, jotka kertovat enemmän kuin äkkikuulemalta hahmottaa. ”All I Want” avautuu melkoisesti, kun sen tekstin lukee huolella. Sen kertoja haluaisi, ainoana asiana, että saisi elää elämäänsä omien valintojensa mukaisesti. Ympäristö puristaa perheestä lähtien muottiin, johon hän ei vain tahdo asettua. ”How many times is it gonna take / ’till someone around you hears what you say” on lopulta aika surullinen avunhuuto.
Jos ”All I Want” pitäisi tiivistää yhteen pätkään, itse valitsisin kertosäkeestä löytyvän hetken. Vaikka kappale on jopa angstinen, löytyy siitä hieno toivonpilkahdus: ”’cause I’m sick of not living to stay alive”. Kertoja ikään kuin selättää tilanteensa, vaikka vain hetkeksikin.
Kalifornialainen rock-yhtye The Offspring julkaisi neljännen studioalbuminsa Ixnay on the Hombre vuonna 1997. Kolme vuotta aiemmin kuultu Smash oli myynyt Yhdysvalloissa kuusinkertaista platinaa ja saavuttanut myös maininnan arvoista menestystä muualla maailmassa. ”Ixnay on the Hombren” ensimmäinen singlekappale kuitenkin tarjoiltiin kuulijakunnalle jo vuoden 1996 puolella, kun All I Want ilmestyi.
Bryan Keith, tutummin Dexter, Holland, bändin laulaja-kitaristi, on säveltänyt ja sanoittanut All I Wantin omakätisesti kuten leijonanosan muustakin Offspring-tuotannosta. Muu miehitys on bändin klassinen kokoonpano sen huippuajoilta: Greg K. basson varressa, Noodles ykköskitarassa ja Ron Welty rummuissa. Welty lähti yhtyeestä vuonna 2003, muut ovat olleet mukana aina.
F#-mollissa rynnivä kappale etenee suoraviivaisesti ja kaikki sen elementit ovat vahvasti Offspringille ominaisia. Dexter pääsee operoimaan huudon ja laulun rajalla sävyssä, joka ainakin allekirjoittaneelle on aina ollut hieman kaksiteräinen miekka: toisinaan mahtavaa, toisinaan korviin käyvää. Myös Weltyn työskentely erityisesti bassorummun kanssa on hyvin tunnistettava piirre. Tämä biisi huojuu mahtavasti tempossaan, kuten rock-bändin kuuluukin. Heti ensimmäiset yksinäiset laulumelodianuotit tempaisevat aina mukaansa.
Holland on läpi uransa kirjoittanut sanoituksia, jotka kertovat enemmän kuin äkkikuulemalta hahmottaa. ”All I Want” avautuu melkoisesti, kun sen tekstin lukee huolella. Sen kertoja haluaisi, ainoana asiana, että saisi elää elämäänsä omien valintojensa mukaisesti. Ympäristö puristaa perheestä lähtien muottiin, johon hän ei vain tahdo asettua. ”How many times is it gonna take / ’till someone around you hears what you say” on lopulta aika surullinen avunhuuto.
Jos ”All I Want” pitäisi tiivistää yhteen pätkään, itse valitsisin kertosäkeestä löytyvän hetken. Vaikka kappale on jopa angstinen, löytyy siitä hieno toivonpilkahdus: ”’cause I’m sick of not living to stay alive”. Kertoja ikään kuin selättää tilanteensa, vaikka vain hetkeksikin.
Kalifornialainen rock-yhtye The Offspring julkaisi neljännen studioalbuminsa Ixnay on the Hombre vuonna 1997. Kolme vuotta aiemmin kuultu Smash oli myynyt Yhdysvalloissa kuusinkertaista platinaa ja saavuttanut myös maininnan arvoista menestystä muualla maailmassa. ”Ixnay on the Hombren” ensimmäinen singlekappale kuitenkin tarjoiltiin kuulijakunnalle jo vuoden 1996 puolella, kun All I Want ilmestyi.
Bryan Keith, tutummin Dexter, Holland, bändin laulaja-kitaristi, on säveltänyt ja sanoittanut All I Wantin omakätisesti kuten leijonanosan muustakin Offspring-tuotannosta. Muu miehitys on bändin klassinen kokoonpano sen huippuajoilta: Greg K. basson varressa, Noodles ykköskitarassa ja Ron Welty rummuissa. Welty lähti yhtyeestä vuonna 2003, muut ovat olleet mukana aina.
F#-mollissa rynnivä kappale etenee suoraviivaisesti ja kaikki sen elementit ovat vahvasti Offspringille ominaisia. Dexter pääsee operoimaan huudon ja laulun rajalla sävyssä, joka ainakin allekirjoittaneelle on aina ollut hieman kaksiteräinen miekka: toisinaan mahtavaa, toisinaan korviin käyvää. Myös Weltyn työskentely erityisesti bassorummun kanssa on hyvin tunnistettava piirre. Tämä biisi huojuu mahtavasti tempossaan, kuten rock-bändin kuuluukin. Heti ensimmäiset yksinäiset laulumelodianuotit tempaisevat aina mukaansa.
Holland on läpi uransa kirjoittanut sanoituksia, jotka kertovat enemmän kuin äkkikuulemalta hahmottaa. ”All I Want” avautuu melkoisesti, kun sen tekstin lukee huolella. Sen kertoja haluaisi, ainoana asiana, että saisi elää elämäänsä omien valintojensa mukaisesti. Ympäristö puristaa perheestä lähtien muottiin, johon hän ei vain tahdo asettua. ”How many times is it gonna take / ’till someone around you hears what you say” on lopulta aika surullinen avunhuuto.
Jos ”All I Want” pitäisi tiivistää yhteen pätkään, itse valitsisin kertosäkeestä löytyvän hetken. Vaikka kappale on jopa angstinen, löytyy siitä hieno toivonpilkahdus: ”’cause I’m sick of not living to stay alive”. Kertoja ikään kuin selättää tilanteensa, vaikka vain hetkeksikin.
ALL I WANT
Day after day your home life's a wreck
The powers that be just
Breathe down your neck
You get no respect
You get no relief
You gotta speak up
And yell out your piece
So back off your rules
Back off your jive
Cause I'm sick of not living
To stay alive
Leave me alone
I'm not asking a lot
I just don't want to be controlled
That's all I want
All I want
How many times is it gonna take
Till someone around you hears what you say
You've tried being cool
You feel like a lie
You've played by their rules
Now it's their turn to try
So back off your rules
Back off your jive
Cause I'm sick of not living
To stay alive
Leave me alone
I'm not asking a lot
I just don't want to be controlled
That's all I want
All I want
I said it before
I'll say it again
If you could just listen
Then it might make sense
So back off your rules
Back off your jive
Cause I'm sick of not living
To stay alive
Leave me alone
I'm not asking a lot
I just don't want to be controlled
That's all I want
All I want
Kalifornialainen rock-yhtye The Offspring julkaisi neljännen studioalbuminsa Ixnay on the Hombre vuonna 1997. Kolme vuotta aiemmin kuultu Smash oli myynyt Yhdysvalloissa kuusinkertaista platinaa ja saavuttanut myös maininnan arvoista menestystä muualla maailmassa. ”Ixnay on the Hombren” ensimmäinen singlekappale kuitenkin tarjoiltiin kuulijakunnalle jo vuoden 1996 puolella, kun All I Want ilmestyi.
Bryan Keith, tutummin Dexter, Holland, bändin laulaja-kitaristi, on säveltänyt ja sanoittanut All I Wantin omakätisesti kuten leijonanosan muustakin Offspring-tuotannosta. Muu miehitys on bändin klassinen kokoonpano sen huippuajoilta: Greg K. basson varressa, Noodles ykköskitarassa ja Ron Welty rummuissa. Welty lähti yhtyeestä vuonna 2003, muut ovat olleet mukana aina.
F#-mollissa rynnivä kappale etenee suoraviivaisesti ja kaikki sen elementit ovat vahvasti Offspringille ominaisia. Dexter pääsee operoimaan huudon ja laulun rajalla sävyssä, joka ainakin allekirjoittaneelle on aina ollut hieman kaksiteräinen miekka: toisinaan mahtavaa, toisinaan korviin käyvää. Myös Weltyn työskentely erityisesti bassorummun kanssa on hyvin tunnistettava piirre. Tämä biisi huojuu mahtavasti tempossaan, kuten rock-bändin kuuluukin. Heti ensimmäiset yksinäiset laulumelodianuotit tempaisevat aina mukaansa.
Holland on läpi uransa kirjoittanut sanoituksia, jotka kertovat enemmän kuin äkkikuulemalta hahmottaa. ”All I Want” avautuu melkoisesti, kun sen tekstin lukee huolella. Sen kertoja haluaisi, ainoana asiana, että saisi elää elämäänsä omien valintojensa mukaisesti. Ympäristö puristaa perheestä lähtien muottiin, johon hän ei vain tahdo asettua. ”How many times is it gonna take / ’till someone around you hears what you say” on lopulta aika surullinen avunhuuto.
Jos ”All I Want” pitäisi tiivistää yhteen pätkään, itse valitsisin kertosäkeestä löytyvän hetken. Vaikka kappale on jopa angstinen, löytyy siitä hieno toivonpilkahdus: ”’cause I’m sick of not living to stay alive”. Kertoja ikään kuin selättää tilanteensa, vaikka vain hetkeksikin.
ALL I WANT
Day after day your home life's a wreck
The powers that be just
Breathe down your neck
You get no respect
You get no relief
You gotta speak up
And yell out your piece
So back off your rules
Back off your jive
Cause I'm sick of not living
To stay alive
Leave me alone
I'm not asking a lot
I just don't want to be controlled
That's all I want
All I want
How many times is it gonna take
Till someone around you hears what you say
You've tried being cool
You feel like a lie
You've played by their rules
Now it's their turn to try
So back off your rules
Back off your jive
Cause I'm sick of not living
To stay alive
Leave me alone
I'm not asking a lot
I just don't want to be controlled
That's all I want
All I want
I said it before
I'll say it again
If you could just listen
Then it might make sense
So back off your rules
Back off your jive
Cause I'm sick of not living
To stay alive
Leave me alone
I'm not asking a lot
I just don't want to be controlled
That's all I want
All I want
perjantai 23. helmikuuta 2018
Viikon Aivoradio 8
”Airbag – Homesick: Kuin Pink Floydin ja Porcupine Treen yhdistelmä. Vaikka kappale on pitkä, siinä ei ole yhtään turhaa kohtaa.
Agalloch – Black Lake Nidstang: Aivomiehen juttuja, mutta kitarasoundi tässä miellyttää.
The Protomen – The Hounds: En tiedä miksi. Piti vain kuunnella toistamiseen.
Cynic – The Space for This: Cynic loi jo ajat sitten sen, mitä nyky-djenttaajat yrittävät matkia.
Soilwork – Enemies in Fidelity: Ruotsin ylpeys palasi The Ride Majesticilla sinne, minne pitikin. Mainiota tykitystä.
Threshold – Half Way Home: Milleniumin progemetallia. Helpohkoa, mutta ainakin osittain tarttuvaa.
Shakals – New Role Models: Tämä on ilmeisen uutta musiikkia. Tuli ihan sattumalta vastaan.
Miljoonasade – Lapsuuden sankarille: Tämä on aina ollut hyvä kappale. Ei ihan kympin biisi, mutta hyvä joka tapauksessa.
AraabMUZIK – Turn the Tide: Elektrohommia.
Rodrigo y Gabriela – Buster Voodoo: Kasipuoli kitarointia.”
- T
”Autiomaa - Maailmanloppu: Rovaniemi-Jääli -akselilla toimiva yhtye, jonka tuorein albumi, Kantrin viimeiset herrasmiehet, omaa Lapin Kansan mukaan vaikutteita Mukalta, Palsalta ja 16 Horsepower -yhtyeeltä.
The Affair - Haparanda Blues: Miksiköhän tällainen laulun aihe? Yhtye on ymmärtääkseni tanskalainen johtajanaan Peter Haandsbæk Jensen, jonka omia suosikkeja ovat Beatles ja Elvis Costello. Siksipä musiikkikin on tutun kuuloista.
Carola - Rakkauden jälkeen: Laulajatar - Hän oli.
Manfred Mann’s Earth Band – Give Me the Good Earth: Onneksemme Suomessa löytyy vielä runsaasti puhdasta luontoa, josta nauttia. Itselleni se tarkoittaa lähinnä Lappia ja sen hiljaisuutta.
Van Morrison - Moondance: Kuopiossa on Gloriansa. Van Morrisonilla on Gloriansa, mutta myös Moondance. Letkeä, mutta samalla niin svengaava kappale.
Jon Lord - Lazy: Minulle Deep Purplen sielu ja sydän oli Jon. Ja tässä kappaleessa ei todellekaan kukaan laiskottele.
Kalle Fält - Basin Street Blues: Saksofonistin 1975 ilmestyneeltä soololevyltä Svengin Orja. Kallenhan tunnemme myös mm. Paradisesta.”
- Yyte
”Senses Fail - If There Is Light, It Will Find You: Viikon uutuuksia. Tällainen musiikki olisi ollut muodissa viime vuosikymmenellä. Ihan hyvää rokkenrollia.
Laura Moisio - Kuun poika: Moision levy voi olla aika ylhäällä monilla listoilla tänä vuonna. Suomessa tällaista musiikkia, ainakaan näin hyvin tehtynä, tulee vastoin suhteellisen harvoin. Miellyttävä albumi ja tulee kuunneltua uudestaankin.
Car Seat Headrest - Sober to Death: Car Seat Headrest puolestaan on viime vuosina vilkkunut nimenä silloin tällöin internetkeskusteluissa. Modernia rokkia, joka ainakin itselleni on jäänyt mieleen. Uudet julkaisut tulee kuunneltua aina, kun jotain ilmaantuu.
First Aid Kit - Rebel Heart: Ruotsalaista laatutavaraa tältä vuodelta.
Bruce Springsteen - The Wrestler: Tuli olympialaisten kommentointia lueskellessa mieleen Brucen vajaan vuosikymmenen takainen biisi. "But I can make you smile when the blood, it hits the floor / tell me friend, can you ask for anything more?"
Bon Jovi - I'll Sleep When I'm Dead: Kuuma oli keskikesä 2003, kun tämä biisi iskeytyi omaan tajuntaan. Ei ollut aikoihin tullut ajatuksella kuunneltua, joten sai aikaan hymynkareen suupieleen ja em. muistovälähdyksen.”
- A
”Primordial - To Hell Or The Hangman: Suosikkiyhtyeeni jo kymmenen vuoden takaa osoittaa, että pystyy uudistumaan, mutta samalla takomaan erittäin laadukasta biisiä. Uusi levy on selkeästi irtiottoa mustempaan metalliin ja liikutaan uusilla, kartoittamattomilla vesillä.
Barren Earth – Withdrawal: Levyn päätöskappaleella mennään kanssa kohti uutta tuntematonta. Kokeilu onnistuu täydellisesti ja Jonin ääni hehkuu kaikissa talviruskan väreissä. Mahtava biisi.
Necrophobic - Mark Of The Necrogram: Uusi vanha laulaja takaisin mikkiständin taakse ja black-dödö nappulat kohdalleen. Tulos on tasaisen varmaa ja tappavaa.
My Dying Bride - Scarborough Fair: Kohtuullisen goottihenkinen, mutta onnistunut coveri tästä tunnetusta veisusta.
Hallatar - Dreams Burn Down: Tarkoituksena päästä kokemaan bändin veto legendaarisella Möysän Essolla... Toivottavasti suunnitelma kantaa hedelmää huomenna.
Carpenter Brut - Leather Teeth: Uusi levy julkaistu tänään, ei hajuakaan onko tämä nyt parasta ja huonointa synthwavea ikinä, mutta kuuntelemallahan siitä selviää.”
- Spinebrain
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=NenNkW18SS26D0mARmW7OQ[/embed]
Agalloch – Black Lake Nidstang: Aivomiehen juttuja, mutta kitarasoundi tässä miellyttää.
The Protomen – The Hounds: En tiedä miksi. Piti vain kuunnella toistamiseen.
Cynic – The Space for This: Cynic loi jo ajat sitten sen, mitä nyky-djenttaajat yrittävät matkia.
Soilwork – Enemies in Fidelity: Ruotsin ylpeys palasi The Ride Majesticilla sinne, minne pitikin. Mainiota tykitystä.
Threshold – Half Way Home: Milleniumin progemetallia. Helpohkoa, mutta ainakin osittain tarttuvaa.
Shakals – New Role Models: Tämä on ilmeisen uutta musiikkia. Tuli ihan sattumalta vastaan.
Miljoonasade – Lapsuuden sankarille: Tämä on aina ollut hyvä kappale. Ei ihan kympin biisi, mutta hyvä joka tapauksessa.
AraabMUZIK – Turn the Tide: Elektrohommia.
Rodrigo y Gabriela – Buster Voodoo: Kasipuoli kitarointia.”
- T
”Autiomaa - Maailmanloppu: Rovaniemi-Jääli -akselilla toimiva yhtye, jonka tuorein albumi, Kantrin viimeiset herrasmiehet, omaa Lapin Kansan mukaan vaikutteita Mukalta, Palsalta ja 16 Horsepower -yhtyeeltä.
The Affair - Haparanda Blues: Miksiköhän tällainen laulun aihe? Yhtye on ymmärtääkseni tanskalainen johtajanaan Peter Haandsbæk Jensen, jonka omia suosikkeja ovat Beatles ja Elvis Costello. Siksipä musiikkikin on tutun kuuloista.
Carola - Rakkauden jälkeen: Laulajatar - Hän oli.
Manfred Mann’s Earth Band – Give Me the Good Earth: Onneksemme Suomessa löytyy vielä runsaasti puhdasta luontoa, josta nauttia. Itselleni se tarkoittaa lähinnä Lappia ja sen hiljaisuutta.
Van Morrison - Moondance: Kuopiossa on Gloriansa. Van Morrisonilla on Gloriansa, mutta myös Moondance. Letkeä, mutta samalla niin svengaava kappale.
Jon Lord - Lazy: Minulle Deep Purplen sielu ja sydän oli Jon. Ja tässä kappaleessa ei todellekaan kukaan laiskottele.
Kalle Fält - Basin Street Blues: Saksofonistin 1975 ilmestyneeltä soololevyltä Svengin Orja. Kallenhan tunnemme myös mm. Paradisesta.”
- Yyte
”Senses Fail - If There Is Light, It Will Find You: Viikon uutuuksia. Tällainen musiikki olisi ollut muodissa viime vuosikymmenellä. Ihan hyvää rokkenrollia.
Laura Moisio - Kuun poika: Moision levy voi olla aika ylhäällä monilla listoilla tänä vuonna. Suomessa tällaista musiikkia, ainakaan näin hyvin tehtynä, tulee vastoin suhteellisen harvoin. Miellyttävä albumi ja tulee kuunneltua uudestaankin.
Car Seat Headrest - Sober to Death: Car Seat Headrest puolestaan on viime vuosina vilkkunut nimenä silloin tällöin internetkeskusteluissa. Modernia rokkia, joka ainakin itselleni on jäänyt mieleen. Uudet julkaisut tulee kuunneltua aina, kun jotain ilmaantuu.
First Aid Kit - Rebel Heart: Ruotsalaista laatutavaraa tältä vuodelta.
Bruce Springsteen - The Wrestler: Tuli olympialaisten kommentointia lueskellessa mieleen Brucen vajaan vuosikymmenen takainen biisi. "But I can make you smile when the blood, it hits the floor / tell me friend, can you ask for anything more?"
Bon Jovi - I'll Sleep When I'm Dead: Kuuma oli keskikesä 2003, kun tämä biisi iskeytyi omaan tajuntaan. Ei ollut aikoihin tullut ajatuksella kuunneltua, joten sai aikaan hymynkareen suupieleen ja em. muistovälähdyksen.”
- A
”Primordial - To Hell Or The Hangman: Suosikkiyhtyeeni jo kymmenen vuoden takaa osoittaa, että pystyy uudistumaan, mutta samalla takomaan erittäin laadukasta biisiä. Uusi levy on selkeästi irtiottoa mustempaan metalliin ja liikutaan uusilla, kartoittamattomilla vesillä.
Barren Earth – Withdrawal: Levyn päätöskappaleella mennään kanssa kohti uutta tuntematonta. Kokeilu onnistuu täydellisesti ja Jonin ääni hehkuu kaikissa talviruskan väreissä. Mahtava biisi.
Necrophobic - Mark Of The Necrogram: Uusi vanha laulaja takaisin mikkiständin taakse ja black-dödö nappulat kohdalleen. Tulos on tasaisen varmaa ja tappavaa.
My Dying Bride - Scarborough Fair: Kohtuullisen goottihenkinen, mutta onnistunut coveri tästä tunnetusta veisusta.
Hallatar - Dreams Burn Down: Tarkoituksena päästä kokemaan bändin veto legendaarisella Möysän Essolla... Toivottavasti suunnitelma kantaa hedelmää huomenna.
Carpenter Brut - Leather Teeth: Uusi levy julkaistu tänään, ei hajuakaan onko tämä nyt parasta ja huonointa synthwavea ikinä, mutta kuuntelemallahan siitä selviää.”
- Spinebrain
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=NenNkW18SS26D0mARmW7OQ[/embed]
torstai 22. helmikuuta 2018
Toomion TOP200-biisit: 198. AC/DC - Thunderstruck
"Keskimmäinen jono laulaa 'TI-TI-TI-TI-TI-TI-TI-TI-TI-TI-TA-TI-TI-TI-TA-TI' ja reunimmaiset jonot huutavat oikeissa kohdissa 'THUNDER'!" Näin sitä edettiin ruokalasta kohti iltalaskentaa noin kultaisina armeija-aikoina.
Hittimittari tai joku vastaava se oli, kun kappaleen ensi kertaa kuulin. Angus Youngin koulupuku, kuolematon liidiriffi ja rumpali Chris Sladen napakat iskut jättimäisiin, ylös nostettuihin lattiatomeihin. Kyllä se heti veti puoleensa.
Malcolm ja Angus sävelsivät kappaleen Anguksen keksimän tiluriffin päälle. Idea kappaleen nimeen on urbaanilegendan mukaan tullut lentokoneeseen iskeneestä salamasta. Tiedä häntä. Vuosi oli 1990 ja Thunderstruck toimi The Razors Edge -albumin singlenä sekä avausraitana. Pisteitä nostaa se, että tämän esittää AC/DC. Ei tämä Elton Johnin esittämänä ihan samoihin kerroksiin nousisi. Suomessa tämä oli listaykkönen. Albumikin myi Suomessa platinaa. USA:ssa se oli listakakkonen ja britessä neljäs.
Lyriikat sisältävät kaikki tällaiseen rokkiin tarvittavan: naiset, matkat ja sääilmiö. Kivaa on ja meininkiä. Brian Johnson kun laulaa "I was caught
in the middle of a railroad track", niin sen pitää riittää. Ja se riittää.
Autolla äijäporukan viikonlopun viettoon ajellen, kesäilta kuumimmillaan, olut kylmimmillään, velat muuttuu saataviksi jne. Kyllä te tiedätte.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=v2AC41dglnM[/embed]
<br>
[embed]https://open.spotify.com/track/57bgtoPSgt236HzfBOd8kj?si=MgJuhh4BSYqOK6tqqYXq3w[/embed]
Hittimittari tai joku vastaava se oli, kun kappaleen ensi kertaa kuulin. Angus Youngin koulupuku, kuolematon liidiriffi ja rumpali Chris Sladen napakat iskut jättimäisiin, ylös nostettuihin lattiatomeihin. Kyllä se heti veti puoleensa.
Malcolm ja Angus sävelsivät kappaleen Anguksen keksimän tiluriffin päälle. Idea kappaleen nimeen on urbaanilegendan mukaan tullut lentokoneeseen iskeneestä salamasta. Tiedä häntä. Vuosi oli 1990 ja Thunderstruck toimi The Razors Edge -albumin singlenä sekä avausraitana. Pisteitä nostaa se, että tämän esittää AC/DC. Ei tämä Elton Johnin esittämänä ihan samoihin kerroksiin nousisi. Suomessa tämä oli listaykkönen. Albumikin myi Suomessa platinaa. USA:ssa se oli listakakkonen ja britessä neljäs.
Lyriikat sisältävät kaikki tällaiseen rokkiin tarvittavan: naiset, matkat ja sääilmiö. Kivaa on ja meininkiä. Brian Johnson kun laulaa "I was caught
in the middle of a railroad track", niin sen pitää riittää. Ja se riittää.
Autolla äijäporukan viikonlopun viettoon ajellen, kesäilta kuumimmillaan, olut kylmimmillään, velat muuttuu saataviksi jne. Kyllä te tiedätte.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=v2AC41dglnM[/embed]
<br>
[embed]https://open.spotify.com/track/57bgtoPSgt236HzfBOd8kj?si=MgJuhh4BSYqOK6tqqYXq3w[/embed]
keskiviikko 21. helmikuuta 2018
Viikon biisi (8/2018): Green Day - Basket Case (1994)
[embed]https://open.spotify.com/track/6L89mwZXSOwYl76YXfX13s?si=JdgWr1yBQrGLwYt0czUBrw[/embed]
”Basket case”-termiä käytetään kuvaamaan tilannetta tai ihmistä, jonka tilanteen parantamiseksi ei ole keinoja.
Vuonna 1994 julkaistu Dookie oli Green Dayn kolmas studioalbumi, mutta ensimmäinen joka todella sinkosi kalifornialaisen punk rock-yhtyeen maailmankartalle. Levyltä julkaistiin viisi enemmän tai vähemmän menestynyttä singleä, joista kolmantena vuoronsa sai Basket Case. Tämän, kuten kaikkien muidenkin ”Dookien” kappaleiden kohdalla, sanoitus on Billie Joe Armstrongin käsialaa muun bändin osallistuessa yhdessä hänen kanssaan sävellys- ja sovitustyöhön.
”Basket Case” kertoo henkilöstä, jonka tilanne on termin kaltainen. Armstrong on kertonut tekstin osaltaan pohjautuvat hänen omaan ahdistuneisuushistoriaansa ja siihen, kuinka hän ennen paniikkikohtausdiagnoosiaan luuli yksinkertaisesti tulevansa hulluksi. Kappale alkaa hänen säestäessä itseään dempatulla 8-osa-sähkökitarakuviolla sanoin, jotka ovat puhdasta punk rock-runoutta. ”Do you have the time / to listen to me whine / about nothing and everything all at once”.
Nopeakulkuinen tarina etenee ensimmäisen säkeistön sisäisten pohdintojen kautta toisen säkeistön kallonkutistajan ja maksetun naisen kautta loppuunsa. Huippukohdaksi taitaa kuitenkin muotoutua niitä seuraava B-osio jonka lopulla päädytään kysymään, onko kertoja sittenkään hullu vai ”ainoastaan” pilvessä? Tilanteen haltuun ottamiseen ollaan matkalla kun loppupuolella piipahdetaan bridgessä, jossa vuoristorata vie ja mukana pitää vain koettaa roikkua: ”Grasping to control / so I better hold on”.
Soitannollisesti ”Basket Case” on mainion yksinkertainen mutta aina mukaansa tempaava. Puoli sävelaskelta alavireeseen viritetty kappale soi Eb-duurissa ja kierrättää paria sointukiertoa (esimerkiksi säkeistössä Eb-Bb-Cm-Gm-Ab-Eb-Bb), mutta bändi saa niihin taiottua parhaimmalle Green Daylle ominaisen jyräävän kepeyden. Mike Dirnt bassossa ja erityisesti Tré Cool rummuissa ovat aivan yhtä keskeinen osa yhtyeen sointia kuin Billie Joe, vaikka eivät niin suuresti valokeilassa paistattelekaan. Aina erityismaininnan saa myös siitä, että kappale loppuu ilman loppuhäivytystä.
”Basket case”-termiä käytetään kuvaamaan tilannetta tai ihmistä, jonka tilanteen parantamiseksi ei ole keinoja.
Vuonna 1994 julkaistu Dookie oli Green Dayn kolmas studioalbumi, mutta ensimmäinen joka todella sinkosi kalifornialaisen punk rock-yhtyeen maailmankartalle. Levyltä julkaistiin viisi enemmän tai vähemmän menestynyttä singleä, joista kolmantena vuoronsa sai Basket Case. Tämän, kuten kaikkien muidenkin ”Dookien” kappaleiden kohdalla, sanoitus on Billie Joe Armstrongin käsialaa muun bändin osallistuessa yhdessä hänen kanssaan sävellys- ja sovitustyöhön.
”Basket Case” kertoo henkilöstä, jonka tilanne on termin kaltainen. Armstrong on kertonut tekstin osaltaan pohjautuvat hänen omaan ahdistuneisuushistoriaansa ja siihen, kuinka hän ennen paniikkikohtausdiagnoosiaan luuli yksinkertaisesti tulevansa hulluksi. Kappale alkaa hänen säestäessä itseään dempatulla 8-osa-sähkökitarakuviolla sanoin, jotka ovat puhdasta punk rock-runoutta. ”Do you have the time / to listen to me whine / about nothing and everything all at once”.
Nopeakulkuinen tarina etenee ensimmäisen säkeistön sisäisten pohdintojen kautta toisen säkeistön kallonkutistajan ja maksetun naisen kautta loppuunsa. Huippukohdaksi taitaa kuitenkin muotoutua niitä seuraava B-osio jonka lopulla päädytään kysymään, onko kertoja sittenkään hullu vai ”ainoastaan” pilvessä? Tilanteen haltuun ottamiseen ollaan matkalla kun loppupuolella piipahdetaan bridgessä, jossa vuoristorata vie ja mukana pitää vain koettaa roikkua: ”Grasping to control / so I better hold on”.
Soitannollisesti ”Basket Case” on mainion yksinkertainen mutta aina mukaansa tempaava. Puoli sävelaskelta alavireeseen viritetty kappale soi Eb-duurissa ja kierrättää paria sointukiertoa (esimerkiksi säkeistössä Eb-Bb-Cm-Gm-Ab-Eb-Bb), mutta bändi saa niihin taiottua parhaimmalle Green Daylle ominaisen jyräävän kepeyden. Mike Dirnt bassossa ja erityisesti Tré Cool rummuissa ovat aivan yhtä keskeinen osa yhtyeen sointia kuin Billie Joe, vaikka eivät niin suuresti valokeilassa paistattelekaan. Aina erityismaininnan saa myös siitä, että kappale loppuu ilman loppuhäivytystä.
”Basket case”-termiä käytetään kuvaamaan tilannetta tai ihmistä, jonka tilanteen parantamiseksi ei ole keinoja.
Vuonna 1994 julkaistu Dookie oli Green Dayn kolmas studioalbumi, mutta ensimmäinen joka todella sinkosi kalifornialaisen punk rock-yhtyeen maailmankartalle. Levyltä julkaistiin viisi enemmän tai vähemmän menestynyttä singleä, joista kolmantena vuoronsa sai Basket Case. Tämän, kuten kaikkien muidenkin ”Dookien” kappaleiden kohdalla, sanoitus on Billie Joe Armstrongin käsialaa muun bändin osallistuessa yhdessä hänen kanssaan sävellys- ja sovitustyöhön.
”Basket Case” kertoo henkilöstä, jonka tilanne on termin kaltainen. Armstrong on kertonut tekstin osaltaan pohjautuvat hänen omaan ahdistuneisuushistoriaansa ja siihen, kuinka hän ennen paniikkikohtausdiagnoosiaan luuli yksinkertaisesti tulevansa hulluksi. Kappale alkaa hänen säestäessä itseään dempatulla 8-osa-sähkökitarakuviolla sanoin, jotka ovat puhdasta punk rock-runoutta. ”Do you have the time / to listen to me whine / about nothing and everything all at once”.
Nopeakulkuinen tarina etenee ensimmäisen säkeistön sisäisten pohdintojen kautta toisen säkeistön kallonkutistajan ja maksetun naisen kautta loppuunsa. Huippukohdaksi taitaa kuitenkin muotoutua niitä seuraava B-osio jonka lopulla päädytään kysymään, onko kertoja sittenkään hullu vai ”ainoastaan” pilvessä? Tilanteen haltuun ottamiseen ollaan matkalla kun loppupuolella piipahdetaan bridgessä, jossa vuoristorata vie ja mukana pitää vain koettaa roikkua: ”Grasping to control / so I better hold on”.
Soitannollisesti ”Basket Case” on mainion yksinkertainen mutta aina mukaansa tempaava. Puoli sävelaskelta alavireeseen viritetty kappale soi Eb-duurissa ja kierrättää paria sointukiertoa (esimerkiksi säkeistössä Eb-Bb-Cm-Gm-Ab-Eb-Bb), mutta bändi saa niihin taiottua parhaimmalle Green Daylle ominaisen jyräävän kepeyden. Mike Dirnt bassossa ja erityisesti Tré Cool rummuissa ovat aivan yhtä keskeinen osa yhtyeen sointia kuin Billie Joe, vaikka eivät niin suuresti valokeilassa paistattelekaan. Aina erityismaininnan saa myös siitä, että kappale loppuu ilman loppuhäivytystä.
BASKET CASE
Do you have the time
To listen to me whine
About nothing and everything
All at once
I am one of those
Melodramatic fools
Neurotic to the bone
No doubt about it
Sometimes I give myself the creeps
Sometimes my mind plays tricks on me
It all keeps adding up
I think I'm cracking up
Am I just paranoid?
Am I just stoned?
I went to a shrink
To analyze my dreams
She says it's lack of sex
That's bringing me down
I went to a whore
He said my life's a bore
So quit my whining cause
It's bringing her down
Sometimes I give myself the creeps
Sometimes my mind plays tricks on me
It all keeps adding up
I think I'm cracking up
Am I just paranoid?
Uh, yuh, yuh, ya
Grasping to control
So I better hold on
Sometimes I give myself the creeps
Sometimes my mind plays tricks on me
It all keeps adding up
I think I'm cracking up
Am I just paranoid?
Am I just stoned?
”Basket case”-termiä käytetään kuvaamaan tilannetta tai ihmistä, jonka tilanteen parantamiseksi ei ole keinoja.
Vuonna 1994 julkaistu Dookie oli Green Dayn kolmas studioalbumi, mutta ensimmäinen joka todella sinkosi kalifornialaisen punk rock-yhtyeen maailmankartalle. Levyltä julkaistiin viisi enemmän tai vähemmän menestynyttä singleä, joista kolmantena vuoronsa sai Basket Case. Tämän, kuten kaikkien muidenkin ”Dookien” kappaleiden kohdalla, sanoitus on Billie Joe Armstrongin käsialaa muun bändin osallistuessa yhdessä hänen kanssaan sävellys- ja sovitustyöhön.
”Basket Case” kertoo henkilöstä, jonka tilanne on termin kaltainen. Armstrong on kertonut tekstin osaltaan pohjautuvat hänen omaan ahdistuneisuushistoriaansa ja siihen, kuinka hän ennen paniikkikohtausdiagnoosiaan luuli yksinkertaisesti tulevansa hulluksi. Kappale alkaa hänen säestäessä itseään dempatulla 8-osa-sähkökitarakuviolla sanoin, jotka ovat puhdasta punk rock-runoutta. ”Do you have the time / to listen to me whine / about nothing and everything all at once”.
Nopeakulkuinen tarina etenee ensimmäisen säkeistön sisäisten pohdintojen kautta toisen säkeistön kallonkutistajan ja maksetun naisen kautta loppuunsa. Huippukohdaksi taitaa kuitenkin muotoutua niitä seuraava B-osio jonka lopulla päädytään kysymään, onko kertoja sittenkään hullu vai ”ainoastaan” pilvessä? Tilanteen haltuun ottamiseen ollaan matkalla kun loppupuolella piipahdetaan bridgessä, jossa vuoristorata vie ja mukana pitää vain koettaa roikkua: ”Grasping to control / so I better hold on”.
Soitannollisesti ”Basket Case” on mainion yksinkertainen mutta aina mukaansa tempaava. Puoli sävelaskelta alavireeseen viritetty kappale soi Eb-duurissa ja kierrättää paria sointukiertoa (esimerkiksi säkeistössä Eb-Bb-Cm-Gm-Ab-Eb-Bb), mutta bändi saa niihin taiottua parhaimmalle Green Daylle ominaisen jyräävän kepeyden. Mike Dirnt bassossa ja erityisesti Tré Cool rummuissa ovat aivan yhtä keskeinen osa yhtyeen sointia kuin Billie Joe, vaikka eivät niin suuresti valokeilassa paistattelekaan. Aina erityismaininnan saa myös siitä, että kappale loppuu ilman loppuhäivytystä.
BASKET CASE
Do you have the time
To listen to me whine
About nothing and everything
All at once
I am one of those
Melodramatic fools
Neurotic to the bone
No doubt about it
Sometimes I give myself the creeps
Sometimes my mind plays tricks on me
It all keeps adding up
I think I'm cracking up
Am I just paranoid?
Am I just stoned?
I went to a shrink
To analyze my dreams
She says it's lack of sex
That's bringing me down
I went to a whore
He said my life's a bore
So quit my whining cause
It's bringing her down
Sometimes I give myself the creeps
Sometimes my mind plays tricks on me
It all keeps adding up
I think I'm cracking up
Am I just paranoid?
Uh, yuh, yuh, ya
Grasping to control
So I better hold on
Sometimes I give myself the creeps
Sometimes my mind plays tricks on me
It all keeps adding up
I think I'm cracking up
Am I just paranoid?
Am I just stoned?
tiistai 20. helmikuuta 2018
Toomion TOP200-biisit: 199. Uriah Heep - July Morning
Lukioiässä kuljin musiikillisesti 70-luvun rockin parissa. Tästä kiitos kuuluu hierojalleni, joka opasti minua tuon ajan musiikkiin. "Laitetaas Tomille vähän kunnon musiikkia."
Uriah Heepin Look at Yourself -albumi iski minuun kovasti. Se lienee eräänlainen rohkeus ja ennakkoluulottomuus, joka siinä viehätti. July Morningin sävellys urkujen ehdoilla ja varsinkin David Byronin laulusuoritus on vertaansa vailla. Tarkemmin kun asiaa miettii, niin ehkä Ken Hensleyn urkusoolottelu menee jopa laulusuorituksen edelle.
July Morning on alunperin juuri Byronin ja kosketinsoittaja Hensleyn tuotos, joka on liimailtu kasaan kolmesta eri aihiosta. Varmaankin juuri tästä syystä kappale on bändin progressiivisimpia. Kappaleessa Moog-syntikkaa käy soittamassa tekijämiehenä tunnettu Manfred Mann.
Sanoituksissa ei niin erikoisiin sfääreihin päästä. Oikeastaan juuri tuo "July Morning" -kohta on ainut konkreettinen kohta lyriikoissa. Aamun tunnelmaa tähän joka tapauksessa on saatu vangittua. Bulgariassahan on tapa matkustaa Mustanmeren rantaan katsomaan heinäkuun ensimmäistä auringonnousua. Yleisö laulaa tällöin juuri tätä kappaletta.
Vaikka kappale kesästä kertookin, omat muistot palaavat talveen 1999, jolloin suoritin lukion läpäistäkseni jonkinasteista vaelluskurssia. Olimme kylmänä pakkasaamuna serkkuni kanssa jossain Keski-Suomessa kiipeämässä umpeen kasvanutta laskettelurinnettä, kun aurinko juuri nousi kuusikon takaa. Tämä kappale olisi kuulunut sen hetken soundtrackiksi.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=TH6r0GtuKMA[/embed]
[embed class="is-loading"]https://open.spotify.com/track/4T7DyaJMJzBrOAjvBeZbuu?si=iZfkkWqPQA-GWKGJHVOhGQ[/embed]
Uriah Heepin Look at Yourself -albumi iski minuun kovasti. Se lienee eräänlainen rohkeus ja ennakkoluulottomuus, joka siinä viehätti. July Morningin sävellys urkujen ehdoilla ja varsinkin David Byronin laulusuoritus on vertaansa vailla. Tarkemmin kun asiaa miettii, niin ehkä Ken Hensleyn urkusoolottelu menee jopa laulusuorituksen edelle.
July Morning on alunperin juuri Byronin ja kosketinsoittaja Hensleyn tuotos, joka on liimailtu kasaan kolmesta eri aihiosta. Varmaankin juuri tästä syystä kappale on bändin progressiivisimpia. Kappaleessa Moog-syntikkaa käy soittamassa tekijämiehenä tunnettu Manfred Mann.
Sanoituksissa ei niin erikoisiin sfääreihin päästä. Oikeastaan juuri tuo "July Morning" -kohta on ainut konkreettinen kohta lyriikoissa. Aamun tunnelmaa tähän joka tapauksessa on saatu vangittua. Bulgariassahan on tapa matkustaa Mustanmeren rantaan katsomaan heinäkuun ensimmäistä auringonnousua. Yleisö laulaa tällöin juuri tätä kappaletta.
Vaikka kappale kesästä kertookin, omat muistot palaavat talveen 1999, jolloin suoritin lukion läpäistäkseni jonkinasteista vaelluskurssia. Olimme kylmänä pakkasaamuna serkkuni kanssa jossain Keski-Suomessa kiipeämässä umpeen kasvanutta laskettelurinnettä, kun aurinko juuri nousi kuusikon takaa. Tämä kappale olisi kuulunut sen hetken soundtrackiksi.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=TH6r0GtuKMA[/embed]
[embed class="is-loading"]https://open.spotify.com/track/4T7DyaJMJzBrOAjvBeZbuu?si=iZfkkWqPQA-GWKGJHVOhGQ[/embed]
sunnuntai 18. helmikuuta 2018
Toomion TOP200-biisit: 200. The Rolling Stones - Paint It, black
Rollarit bändinä on minulle pääsääntöisesti kuin kärpäsen surinaa korvissa. Räkäistä ja vähän liian hidastempoista rokkia. Esi-isänä välttämätöntä, mutta tälle ajalle tarpeetonta.
Paint It, Black sen sijaan on aina toiminut. Tempoa on vähän liikaa, joten kappale kulkee kuin jarruton pyörä alamäkeen. Vaaran kera. Säkeistön takova melodia tekee tästä maanisen ja sekopäisen.
En tiedä onko Fast Shown Johnny Nice Painter saanut innoituksensa juuri tästä. Sketsissä taiteilija maalaa kaiken siihen asti maalaamansa mustaksi, kun kuulee sanan "musta".
Kappale on sävelletty vuonna 1966. Alunperin hidas tekele sai uuden muodon basisti Bill Wymanin versioidessa sitä uruilla. Lopulta siihen lisättiin vielä sitarin soittoa George Harrisonin innoittamana. Nimen kirjoitusmuoto vaihtelee, mutta sinkussa lukee Paint it, black.
Maailmalla Paint it Black oli kärkeä niin Jenkeissä luin Briteissä. Suomessa se ei ihan Dannylle pärjännyt, mutta kakkoseksi kuitenkin. Mitenpä sitä Dannylle...
Sanoitus on otos synkkämielisen miehen mietteistä. Jopa itsetuhoisen. Siihen Mick Jaggerin virittämätön ääni sopii. Muutenkin kappale on parempi kuin bändiltä yleensä sopii olettaa.
Joinain päivinä sadoista covereista suomalaisen Smackin versio tuntuu jopa paremmalta. Mutta jos kappale pitää kuulla, niin kyllä minä alkuperäistä suosin.
Paint it, black sopii eritoten syksyiseen tihkusateeseen. Hetkeen, jona hikinen mies odottaa seuraavan, pahaa oloa halveksivan juoksuvedon alkua. Hetkeen, jolla yritetään valheellisesti saada aivot luulemaan, että verenmaku suussa on hyväksi. Siihen se istuu.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=O4irXQhgMqg[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/0wzABO1igQsSy8cQ7dIeHK?si=3GrwkoWZSw60S1oG7y2V0w[/embed]
Paint It, Black sen sijaan on aina toiminut. Tempoa on vähän liikaa, joten kappale kulkee kuin jarruton pyörä alamäkeen. Vaaran kera. Säkeistön takova melodia tekee tästä maanisen ja sekopäisen.
En tiedä onko Fast Shown Johnny Nice Painter saanut innoituksensa juuri tästä. Sketsissä taiteilija maalaa kaiken siihen asti maalaamansa mustaksi, kun kuulee sanan "musta".
Kappale on sävelletty vuonna 1966. Alunperin hidas tekele sai uuden muodon basisti Bill Wymanin versioidessa sitä uruilla. Lopulta siihen lisättiin vielä sitarin soittoa George Harrisonin innoittamana. Nimen kirjoitusmuoto vaihtelee, mutta sinkussa lukee Paint it, black.
Maailmalla Paint it Black oli kärkeä niin Jenkeissä luin Briteissä. Suomessa se ei ihan Dannylle pärjännyt, mutta kakkoseksi kuitenkin. Mitenpä sitä Dannylle...
Sanoitus on otos synkkämielisen miehen mietteistä. Jopa itsetuhoisen. Siihen Mick Jaggerin virittämätön ääni sopii. Muutenkin kappale on parempi kuin bändiltä yleensä sopii olettaa.
Joinain päivinä sadoista covereista suomalaisen Smackin versio tuntuu jopa paremmalta. Mutta jos kappale pitää kuulla, niin kyllä minä alkuperäistä suosin.
Paint it, black sopii eritoten syksyiseen tihkusateeseen. Hetkeen, jona hikinen mies odottaa seuraavan, pahaa oloa halveksivan juoksuvedon alkua. Hetkeen, jolla yritetään valheellisesti saada aivot luulemaan, että verenmaku suussa on hyväksi. Siihen se istuu.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=O4irXQhgMqg[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/0wzABO1igQsSy8cQ7dIeHK?si=3GrwkoWZSw60S1oG7y2V0w[/embed]
lauantai 17. helmikuuta 2018
Toomion TOP200-biisit - Avauspuheenvuoro
Nyt se on pitkään lupailtu lista valmis. Eipä se tuollainenkaan lista ihan ykskaks valmistu. Vajaa 600 kappaletta pääsi niin sanotulle kymppilistalle. Siinä sitä on melkoinen työmaa, kun pitäisi valita 200 parasta kappaletta. Minulle nimittäin kympin biisi on kympin biisi. Se on aika selkeästi parempi kuin ysin biisi.
Miten minä sitten kappaleita järjestin ja arvotin? Sävellys on minulle ihan määräävä kriteeri. Hyvänä kakkosena tulevat sanat. Kaikissa kappaleissa ei ole sanoja, silloin pitää katsoa vähän muitakin ominaisuuksia.
Laulun ja soiton laatu on tärkeää, mutta eihän teknisyys ole pääasia. Siksi pitää miettiä niiden sopivuutta kappaleen genreen tai yleistunnelmaan. Sovitus ja tuotantokin määräävät aika reilusti, joku yksittäinen kitarasoundi saattaa parhaimmillaan tehdä teoksesta maailman parhaan. Joskus biisin tunnelma tai sen esittäminen asenteella nostavat sen kympin kipaleeksi. Toisinaan sen voi tehdä myös loistava nimi. Kertosäe on monessa kappaleessa täysin johtava elementti. Toisissa kappaleissa sellaista ei ole. Minulle toisaalta soolokin voi kohottaa kappaleen arvoa hyvinkin ylös.
Kuten albumilistalla jo totesin, niin vahvasti ovat kappaleetkin nostalgiakertoimen vaikutuksessa. Jos kappaleeseen liittyy joku tärkeä tai ikimuistoinen tapahtuma, voi se tehdä muille "paskasta biisistä" minulle hyvin tärkeän.
Eli täysin intuition perusteella tuo lista muotoutui. Listoissa olen kuitenkin perfektionisti, joten ne kappaleet ovat järjestyksessä. Ja tällä kertaa genrevalikoima on huomattavasti albumilistaa laajempi.
Kohta se siis lähtee. Tervetuloa mukaan!
Miten minä sitten kappaleita järjestin ja arvotin? Sävellys on minulle ihan määräävä kriteeri. Hyvänä kakkosena tulevat sanat. Kaikissa kappaleissa ei ole sanoja, silloin pitää katsoa vähän muitakin ominaisuuksia.
Laulun ja soiton laatu on tärkeää, mutta eihän teknisyys ole pääasia. Siksi pitää miettiä niiden sopivuutta kappaleen genreen tai yleistunnelmaan. Sovitus ja tuotantokin määräävät aika reilusti, joku yksittäinen kitarasoundi saattaa parhaimmillaan tehdä teoksesta maailman parhaan. Joskus biisin tunnelma tai sen esittäminen asenteella nostavat sen kympin kipaleeksi. Toisinaan sen voi tehdä myös loistava nimi. Kertosäe on monessa kappaleessa täysin johtava elementti. Toisissa kappaleissa sellaista ei ole. Minulle toisaalta soolokin voi kohottaa kappaleen arvoa hyvinkin ylös.
Kuten albumilistalla jo totesin, niin vahvasti ovat kappaleetkin nostalgiakertoimen vaikutuksessa. Jos kappaleeseen liittyy joku tärkeä tai ikimuistoinen tapahtuma, voi se tehdä muille "paskasta biisistä" minulle hyvin tärkeän.
Eli täysin intuition perusteella tuo lista muotoutui. Listoissa olen kuitenkin perfektionisti, joten ne kappaleet ovat järjestyksessä. Ja tällä kertaa genrevalikoima on huomattavasti albumilistaa laajempi.
Kohta se siis lähtee. Tervetuloa mukaan!
perjantai 16. helmikuuta 2018
Viikon Aivoradio 7
”Guess Who - Silver Bird: Kun etsitään kappaletta kaunista.
Nono Söderberg - Seagull: Nono-nimeä kantavalta hänen ensimmäiseltä sooloalbumiltaan. Soittavassa kokoonpanossa vaikuttavat olivat kaikki tekijämiehiä parhaasta päästä: Olli Ahvenlahti, Pekka Pöyry, Heikki Virtanen, Roope Koistinen ja Nono. Onhan tämä vaan hyvin soitettua musiikkia.
Fleetwood Mac - Albatross: Se ensimmäinen Fleetwood Mac, se toinenhan teki ihan erilaista musiikkia. Tämä Peter Greenin sävellys vuodelta 1968 kuvaa hyvin suuren linnun liitelyä meren yllä.
Pugh Rogefelt – Aftonfalkenget out: Västeråsissa 2.3.1947 syntyneen rokkarin originaali, jonka suomenkielisestä versiosta Riki teki klassikoksi luokiteltavan hitin. Ps. Myös Hectorin Snadi kundi stadista on Pughin sävelkynästä lähtöisin.
Little River Band - Night Owls: Little River Band solistinaan Glenn Shorrock - ei pöllömpää.
Mikael Wiehe - Flickan och kråkan: Mikael julkaisi parikymmentä sooloalbumia (sekä iso kasan muita erilaisten kokoonpanojen kanssa). Yksi niistä oli vuoden 1981 Kråksånger, jolta tämä kappale löytyy.
Rumer - Blackbird: Seasons of Soul-albumi koostuu kappaleista, jotka kertovat Rumerin henkilökohtaisista muistoista. Blackbird-laulusta Rumer kertoi Songfacts-sivuston mukaan Sun-lehdelle seuraavaa: ”Having a conversation with a part of myself that won't let go of being miserable.”
- Yyte
”The Smashing Pumpkins - Disarm: Ensimmäistä kertaa ikinä tuli tässä eräänä iltana olo, että pitää kuunnella Smashing Pumpkinsia. "Siamese Dream" siis soimaan Lieksaan ajellessa ja Uimaharjun kohdalla kaiuttimista kantautunut biisi, jossa laulettiin "the killer in me is the killer in you" ns. "osui ja upposi".
Aqua - Barbie Girl: "Korvamadon saa poistettua jakamalla sen Facebookiin", sanoo vanha kansansanonta. Tehostetaan efektiä laittamalla tämä nyt oikein Aivoradioon
Maija Vilkkumaa - Ingalsin Laura: Kyllä Maijan parhaat ovat kovia. Laulusuoritus ja kitara jyräävät tekstin läimiessä tiensä läpi vallin.
Simo & Lentojätkät - Helppo elämä: Paikallisten tuttujen muodostaman bändin ensimmäinen yhteisjulkaisu.
Chase - Get It On: "Chase was the debut album by jazz-rock fusion band Chase" kertoo Wikipedia. Melkoinen syke on tässä kappaleessa. Jos ei ala pöytään tai polviin läpsytellä tahtia tämän soidessa, niin ihme on.”
- A
“Galneryus - Heavenly Punishment: Aivan käsittämätön japanilainen bändi. Turboahdettua neoklassista power metallia, jossa vedetään englantia ja japania sekaisin ja meno on mahtavaa. Syu kitarassa on yksinkertaisesti mykistävä.
Edge Of Sanity – Sacrificed: Kuunnellut EoS-tuotantoa läpi tällä viikolla ja nostan tämän goottihenkisen rallin eetteriin. Dan Swanö on kyl kova jäbä.
Barren Earth - Further Down: Aina kun tämä bändi tekee jotain, kiinnostukseni on tapissa. Ei pettymyksiä edelleenkään luvassa: mahtavaa!
Oceans Of Slumber - The Banished Heart: Erittäin mahtavat vokalisoinnit vaikka mennään hieman liian radioystävällisellä linjalla pääsääntöisesti. Tämän perusteella uusi levy voi yllättää.
Thy Catafalque – Urania: Tämä unkarilainen avantgarde-mammutti, yhden miehen yritys, on tehnyt ja julkaissut mitä mielikuvituksellisempia kappaleita.”
- Spinebrain
”Michael Kiwanuka – Ode to You: Kiwanukan kanssa ollaan oltu keskusteluissa tällä viikolla. Mikä jottei.
Alice Cooper – Man with The Golden Gun: Alicen ääni on parhaimmillaan parasta.
Arctic Monkeys – Diamonds Are Forever: Bond-cover aika yllättävältä suunnalta. Melko mukava soundi.
Battledragon – Freestyler: Versiointi tämäkin. Lähinnä läppä, mutta jollain tapaa hauska.
Smack – Paint it Black: Yksi niistä Suomen unohdetuista, mutta kovista bändeistä. Ja lähes alkuperäistä parempi versiointi.
Ane Brun – Black Notebook: Sattumalta tuli vastaan. Pidin.
Chris Cornell – Billie Jean: Aika eri sfääreihin menee tämä Chrisin äänellä.
Ronnie James Dio & Yngwie J. Malmsteen – Dream On: Alkuperäinenkin on hyvä, mutta niin on tämäkin.
CHVRCHES – Get Out: Tämä bändi saattaa tehdä vuoden levyn. Kasipuoli tuontanto.
Fredi – Kolmatta linjaa takaisin: Aina olen tästä kappaleesta tykännyt. Fredin ääni passaa tähän hyvin.”
- T
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=9hXdcNh7T_mN6TQjIK9odg[/embed]
Nono Söderberg - Seagull: Nono-nimeä kantavalta hänen ensimmäiseltä sooloalbumiltaan. Soittavassa kokoonpanossa vaikuttavat olivat kaikki tekijämiehiä parhaasta päästä: Olli Ahvenlahti, Pekka Pöyry, Heikki Virtanen, Roope Koistinen ja Nono. Onhan tämä vaan hyvin soitettua musiikkia.
Fleetwood Mac - Albatross: Se ensimmäinen Fleetwood Mac, se toinenhan teki ihan erilaista musiikkia. Tämä Peter Greenin sävellys vuodelta 1968 kuvaa hyvin suuren linnun liitelyä meren yllä.
Pugh Rogefelt – Aftonfalkenget out: Västeråsissa 2.3.1947 syntyneen rokkarin originaali, jonka suomenkielisestä versiosta Riki teki klassikoksi luokiteltavan hitin. Ps. Myös Hectorin Snadi kundi stadista on Pughin sävelkynästä lähtöisin.
Little River Band - Night Owls: Little River Band solistinaan Glenn Shorrock - ei pöllömpää.
Mikael Wiehe - Flickan och kråkan: Mikael julkaisi parikymmentä sooloalbumia (sekä iso kasan muita erilaisten kokoonpanojen kanssa). Yksi niistä oli vuoden 1981 Kråksånger, jolta tämä kappale löytyy.
Rumer - Blackbird: Seasons of Soul-albumi koostuu kappaleista, jotka kertovat Rumerin henkilökohtaisista muistoista. Blackbird-laulusta Rumer kertoi Songfacts-sivuston mukaan Sun-lehdelle seuraavaa: ”Having a conversation with a part of myself that won't let go of being miserable.”
- Yyte
”The Smashing Pumpkins - Disarm: Ensimmäistä kertaa ikinä tuli tässä eräänä iltana olo, että pitää kuunnella Smashing Pumpkinsia. "Siamese Dream" siis soimaan Lieksaan ajellessa ja Uimaharjun kohdalla kaiuttimista kantautunut biisi, jossa laulettiin "the killer in me is the killer in you" ns. "osui ja upposi".
Aqua - Barbie Girl: "Korvamadon saa poistettua jakamalla sen Facebookiin", sanoo vanha kansansanonta. Tehostetaan efektiä laittamalla tämä nyt oikein Aivoradioon
Maija Vilkkumaa - Ingalsin Laura: Kyllä Maijan parhaat ovat kovia. Laulusuoritus ja kitara jyräävät tekstin läimiessä tiensä läpi vallin.
Simo & Lentojätkät - Helppo elämä: Paikallisten tuttujen muodostaman bändin ensimmäinen yhteisjulkaisu.
Chase - Get It On: "Chase was the debut album by jazz-rock fusion band Chase" kertoo Wikipedia. Melkoinen syke on tässä kappaleessa. Jos ei ala pöytään tai polviin läpsytellä tahtia tämän soidessa, niin ihme on.”
- A
“Galneryus - Heavenly Punishment: Aivan käsittämätön japanilainen bändi. Turboahdettua neoklassista power metallia, jossa vedetään englantia ja japania sekaisin ja meno on mahtavaa. Syu kitarassa on yksinkertaisesti mykistävä.
Edge Of Sanity – Sacrificed: Kuunnellut EoS-tuotantoa läpi tällä viikolla ja nostan tämän goottihenkisen rallin eetteriin. Dan Swanö on kyl kova jäbä.
Barren Earth - Further Down: Aina kun tämä bändi tekee jotain, kiinnostukseni on tapissa. Ei pettymyksiä edelleenkään luvassa: mahtavaa!
Oceans Of Slumber - The Banished Heart: Erittäin mahtavat vokalisoinnit vaikka mennään hieman liian radioystävällisellä linjalla pääsääntöisesti. Tämän perusteella uusi levy voi yllättää.
Thy Catafalque – Urania: Tämä unkarilainen avantgarde-mammutti, yhden miehen yritys, on tehnyt ja julkaissut mitä mielikuvituksellisempia kappaleita.”
- Spinebrain
”Michael Kiwanuka – Ode to You: Kiwanukan kanssa ollaan oltu keskusteluissa tällä viikolla. Mikä jottei.
Alice Cooper – Man with The Golden Gun: Alicen ääni on parhaimmillaan parasta.
Arctic Monkeys – Diamonds Are Forever: Bond-cover aika yllättävältä suunnalta. Melko mukava soundi.
Battledragon – Freestyler: Versiointi tämäkin. Lähinnä läppä, mutta jollain tapaa hauska.
Smack – Paint it Black: Yksi niistä Suomen unohdetuista, mutta kovista bändeistä. Ja lähes alkuperäistä parempi versiointi.
Ane Brun – Black Notebook: Sattumalta tuli vastaan. Pidin.
Chris Cornell – Billie Jean: Aika eri sfääreihin menee tämä Chrisin äänellä.
Ronnie James Dio & Yngwie J. Malmsteen – Dream On: Alkuperäinenkin on hyvä, mutta niin on tämäkin.
CHVRCHES – Get Out: Tämä bändi saattaa tehdä vuoden levyn. Kasipuoli tuontanto.
Fredi – Kolmatta linjaa takaisin: Aina olen tästä kappaleesta tykännyt. Fredin ääni passaa tähän hyvin.”
- T
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=9hXdcNh7T_mN6TQjIK9odg[/embed]
keskiviikko 14. helmikuuta 2018
Viikon biisi (7/2018): Michael Kiwanuka - Cold Little Heart (2016)
[embed]https://open.spotify.com/track/5MqtUWIKlww4ZMJartTD3q?si=76JImWiIQvKZQp4jOl2skQ[/embed]
Michael Kiwanuka on brittiläinen nuoremman polven muusikko, jonka ensialbumi Home Again ylitti Suomea myöten kuuntelijapiirien kiinnostuskynnyksen vuonna 2013. Uran toinen levy Love & Hate julkaistiin kesällä 2016 saavuttaen kauttaaltaan vahvoja arvioita. Love & Haten ensiraitana avautuu kymmenminuuttinen teos nimeltään Cold Little Heart.
Viipyilevän rauhallisesti sekä korvaa miellyttävässä retroa ja modernia sointia yhdistävässä soundissaan ”Cold Little Heart” lumoaa ensimmäisistä tahdeista alkaen. Pääasiassa biisi soi G-mollissa, joka omasta mielestäni on tämän tyyliseen musiikkiIn mainio sävellaji.
2010-luvulla kuulee harvoin tällaista albumin avausraitaa: musiikista ja nuottien määrästä välittyy harkinta. Tarvittaessa sointimaailmaan löytyy myös roskaa efektiksi. Kun kappale laskeutuu ensimmäiseen (toistan: ensimmäiseen!) säkeistöönsä viiden minuutin paikkeilla, on ihme jos melodia ei tartu kuulijan korvaan. B-osaan mentäessä tullaan klassinen, mutta ah, aina niin toimiva intervalli biisin laskeutuessa Eb-duuriin ja melodian noustessa porrasta korkeammalle. Bändiä kuunnellessa huomio kiinnittyy joidenkin vuosikymmenien takaisen soulin kaltaiseen sovitukseen, jossa varsin vähäeleinen rummut-basso-kosketinsoitin-akseli pitää sykkeen käynnissä.
Kappaleen ominaispiirre on sen dynamiikan vaihtelu. Välillä kuljetaan bändin rytmittäessä mutta useampaankin kertaan palataan myös pelkistettyyn, jopa pelkällä akustisella kitaralla säestettyyn tunnelmaan. Kiwanuka laulaa sielukkaasti läpi biisin. Pehmeä ja ei-liian-särötetty kitara soljuu aina päästessään pääosaan.
”Cold Little Heartin” teksti on rytmiltään lyhyitä virkkeitä vahvasti souliin kallella olevissa tilanteissa. ”Kylmästä ja pienestä sydämestä” kun puhutaan jo biisin nimessäkin, niin tekstin aihepiiri lienee selvillä jo siinä vaiheessa. Sanoitus on kuitenkin täynnä vahvoja rivejä monesti kuullusta teemastaan huolimatta. Kiwanukan laulusuoritus saa kuulijan uskomaan sanoja, jotka hänen suustaan tulevat. ”And I know / In my heart, in this cold heart / I can live or I can die / I believe if I just try / you believe in you and I”.
Michael Kiwanuka on brittiläinen nuoremman polven muusikko, jonka ensialbumi Home Again ylitti Suomea myöten kuuntelijapiirien kiinnostuskynnyksen vuonna 2013. Uran toinen levy Love & Hate julkaistiin kesällä 2016 saavuttaen kauttaaltaan vahvoja arvioita. Love & Haten ensiraitana avautuu kymmenminuuttinen teos nimeltään Cold Little Heart.
Viipyilevän rauhallisesti sekä korvaa miellyttävässä retroa ja modernia sointia yhdistävässä soundissaan ”Cold Little Heart” lumoaa ensimmäisistä tahdeista alkaen. Pääasiassa biisi soi G-mollissa, joka omasta mielestäni on tämän tyyliseen musiikkiin mainio sävellaji.
2010-luvulla kuulee harvoin tällaista albumin avausraitaa: musiikista ja nuottien määrästä välittyy harkinta. Tarvittaessa sointimaailmaan löytyy myös roskaa efektiksi. Kun kappale laskeutuu ensimmäiseen (toistan: ensimmäiseen!) säkeistöönsä viiden minuutin paikkeilla, on ihme jos melodia ei tartu kuulijan korvaan. B-osaan mentäessä tullaan klassinen, mutta ah, aina niin toimiva intervalli biisin laskeutuessa Eb-duuriin ja melodian noustessa porrasta korkeammalle. Bändiä kuunnellessa huomio kiinnittyy joidenkin vuosikymmenien takaisen soulin kaltaiseen sovitukseen, jossa varsin vähäeleinen rummut-basso-kosketinsoitin-akseli pitää sykkeen käynnissä.
Kappaleen ominaispiirre on sen dynamiikan vaihtelu. Välillä kuljetaan bändin rytmittäessä mutta useampaankin kertaan palataan myös pelkistettyyn, jopa pelkällä akustisella kitaralla säestettyyn tunnelmaan. Kiwanuka laulaa sielukkaasti läpi biisin. Pehmeä ja ei-liian-särötetty kitara soljuu aina päästessään pääosaan.
”Cold Little Heartin” teksti on rytmiltään lyhyitä virkkeitä vahvasti souliin kallella olevissa tilanteissa. ”Kylmästä ja pienestä sydämestä” kun puhutaan jo biisin nimessäkin, niin tekstin aihepiiri lienee selvillä jo siinä vaiheessa. Sanoitus on kuitenkin täynnä vahvoja rivejä monesti kuullusta teemastaan huolimatta. Kiwanukan laulusuoritus saa kuulijan uskomaan sanoja, jotka hänen suustaan tulevat. ”And I know / In my heart, in this cold heart / I can live or I can die / I believe if I just try / you believe in you and I”.
Michael Kiwanuka on brittiläinen nuoremman polven muusikko, jonka ensialbumi Home Again ylitti Suomea myöten kuuntelijapiirien kiinnostuskynnyksen vuonna 2013. Uran toinen levy Love & Hate julkaistiin kesällä 2016 saavuttaen kauttaaltaan vahvoja arvioita. Love & Haten ensiraitana avautuu kymmenminuuttinen teos nimeltään Cold Little Heart.
Viipyilevän rauhallisesti sekä korvaa miellyttävässä retroa ja modernia sointia yhdistävässä soundissaan ”Cold Little Heart” lumoaa ensimmäisistä tahdeista alkaen. Pääasiassa biisi soi G-mollissa, joka omasta mielestäni on tämän tyyliseen musiikkiIn mainio sävellaji.
2010-luvulla kuulee harvoin tällaista albumin avausraitaa: musiikista ja nuottien määrästä välittyy harkinta. Tarvittaessa sointimaailmaan löytyy myös roskaa efektiksi. Kun kappale laskeutuu ensimmäiseen (toistan: ensimmäiseen!) säkeistöönsä viiden minuutin paikkeilla, on ihme jos melodia ei tartu kuulijan korvaan. B-osaan mentäessä tullaan klassinen, mutta ah, aina niin toimiva intervalli biisin laskeutuessa Eb-duuriin ja melodian noustessa porrasta korkeammalle. Bändiä kuunnellessa huomio kiinnittyy joidenkin vuosikymmenien takaisen soulin kaltaiseen sovitukseen, jossa varsin vähäeleinen rummut-basso-kosketinsoitin-akseli pitää sykkeen käynnissä.
Kappaleen ominaispiirre on sen dynamiikan vaihtelu. Välillä kuljetaan bändin rytmittäessä mutta useampaankin kertaan palataan myös pelkistettyyn, jopa pelkällä akustisella kitaralla säestettyyn tunnelmaan. Kiwanuka laulaa sielukkaasti läpi biisin. Pehmeä ja ei-liian-särötetty kitara soljuu aina päästessään pääosaan.
”Cold Little Heartin” teksti on rytmiltään lyhyitä virkkeitä vahvasti souliin kallella olevissa tilanteissa. ”Kylmästä ja pienestä sydämestä” kun puhutaan jo biisin nimessäkin, niin tekstin aihepiiri lienee selvillä jo siinä vaiheessa. Sanoitus on kuitenkin täynnä vahvoja rivejä monesti kuullusta teemastaan huolimatta. Kiwanukan laulusuoritus saa kuulijan uskomaan sanoja, jotka hänen suustaan tulevat. ”And I know / In my heart, in this cold heart / I can live or I can die / I believe if I just try / you believe in you and I”.
COLD LITTLE HEART
Did you ever want it?
Did you want bad?
Oh, my
It tears me apart
Did you ever fight it?
All of the pain, so much power
Running through my veins
Bleeding, I’m bleeding
My cold little heart
Oh, I can’t stand myself
And I know
In my heart, in this cold heart
I can live or I can die
I believe if I just try
You believe in you and I
In you and I
Did you ever notice
I’ve been ashamed
All my life
I’ve been playing games
We can try and hide it
It’s all the same
I’ve been losing you
One day at a time
Bleeding, I’m bleeding
My cold little heart
Oh I, I can’t stand myself
And I know
In my heart, in this cold heart
I can live or I can die
I believe if I just try
You believe in you and I
In my heart, in this cold heart
I can live or I can die
I believe if I just try
You believe in you and I
You and I
Maybe this time I can be strong
But since I know who I am
I’m probably wrong
Maybe this time I can go far
But thinking about where I’ve been
Ain’t helping me start
Michael Kiwanuka on brittiläinen nuoremman polven muusikko, jonka ensialbumi Home Again ylitti Suomea myöten kuuntelijapiirien kiinnostuskynnyksen vuonna 2013. Uran toinen levy Love & Hate julkaistiin kesällä 2016 saavuttaen kauttaaltaan vahvoja arvioita. Love & Haten ensiraitana avautuu kymmenminuuttinen teos nimeltään Cold Little Heart.
Viipyilevän rauhallisesti sekä korvaa miellyttävässä retroa ja modernia sointia yhdistävässä soundissaan ”Cold Little Heart” lumoaa ensimmäisistä tahdeista alkaen. Pääasiassa biisi soi G-mollissa, joka omasta mielestäni on tämän tyyliseen musiikkiin mainio sävellaji.
2010-luvulla kuulee harvoin tällaista albumin avausraitaa: musiikista ja nuottien määrästä välittyy harkinta. Tarvittaessa sointimaailmaan löytyy myös roskaa efektiksi. Kun kappale laskeutuu ensimmäiseen (toistan: ensimmäiseen!) säkeistöönsä viiden minuutin paikkeilla, on ihme jos melodia ei tartu kuulijan korvaan. B-osaan mentäessä tullaan klassinen, mutta ah, aina niin toimiva intervalli biisin laskeutuessa Eb-duuriin ja melodian noustessa porrasta korkeammalle. Bändiä kuunnellessa huomio kiinnittyy joidenkin vuosikymmenien takaisen soulin kaltaiseen sovitukseen, jossa varsin vähäeleinen rummut-basso-kosketinsoitin-akseli pitää sykkeen käynnissä.
Kappaleen ominaispiirre on sen dynamiikan vaihtelu. Välillä kuljetaan bändin rytmittäessä mutta useampaankin kertaan palataan myös pelkistettyyn, jopa pelkällä akustisella kitaralla säestettyyn tunnelmaan. Kiwanuka laulaa sielukkaasti läpi biisin. Pehmeä ja ei-liian-särötetty kitara soljuu aina päästessään pääosaan.
”Cold Little Heartin” teksti on rytmiltään lyhyitä virkkeitä vahvasti souliin kallella olevissa tilanteissa. ”Kylmästä ja pienestä sydämestä” kun puhutaan jo biisin nimessäkin, niin tekstin aihepiiri lienee selvillä jo siinä vaiheessa. Sanoitus on kuitenkin täynnä vahvoja rivejä monesti kuullusta teemastaan huolimatta. Kiwanukan laulusuoritus saa kuulijan uskomaan sanoja, jotka hänen suustaan tulevat. ”And I know / In my heart, in this cold heart / I can live or I can die / I believe if I just try / you believe in you and I”.
COLD LITTLE HEART
Did you ever want it?
Did you want bad?
Oh, my
It tears me apart
Did you ever fight it?
All of the pain, so much power
Running through my veins
Bleeding, I’m bleeding
My cold little heart
Oh, I can’t stand myself
And I know
In my heart, in this cold heart
I can live or I can die
I believe if I just try
You believe in you and I
In you and I
Did you ever notice
I’ve been ashamed
All my life
I’ve been playing games
We can try and hide it
It’s all the same
I’ve been losing you
One day at a time
Bleeding, I’m bleeding
My cold little heart
Oh I, I can’t stand myself
And I know
In my heart, in this cold heart
I can live or I can die
I believe if I just try
You believe in you and I
In my heart, in this cold heart
I can live or I can die
I believe if I just try
You believe in you and I
You and I
Maybe this time I can be strong
But since I know who I am
I’m probably wrong
Maybe this time I can go far
But thinking about where I’ve been
Ain’t helping me start
perjantai 9. helmikuuta 2018
Viikon Aivoradio 6/2018
”Van Halen - Hot for Teacher: Ihan tämän kuumeen takia sopii tunnelmaan.
Sacrilege - Feed the Cold: samaan fiilikseen tämäkin.
Stam1na - Lääke: Myös tämä on päässä soinut viikon "teeman" vuoksi.
Pearl Jam - Alive: Vielä jotakuinkin.
Deftones - Digital Bath: Tyylikäs intro.
TesseracT - Luminary: Maistiaisia huhtikuussa julkaistavalta levyltä. Voi tulla kova.
N.W.A. - Straight Outta Compton: Tällä kuulemma saa ei-toivotut vieraat häipymään.
Sydän, sydän - Ensin täytyy laulaa laulunsa: Bändi, johon en vieläkään ole muistanut tutustua kunnolla.
Weezer - Beach Boys: Eihän minun saisi, mutta tykkäsin tästä silti.
Eels - The Deconstruction: En vielä tiedä syytä, mutta tämäkin miellytti.”
-T-
”Saxon: Nosferatu (The Vampire's Waltz)
Saxon jaksaa paahtaa yli 40-vuoden kokemuksella. Ei tämä uusi levy huono ole, bändin diggailijat varmaan lämpenevät ja voi tällä uusiakin faneja saada.
Wolves in the Throne Room: The Old Ones Are with Us
Weaverin luontorakkaiden veljesten paluu black metal-kantaan kuuden vuoden jälkeen. Levy otettu osittain ristiriitaisesti vastaan, mutta tässä biisissä on kyllä tunnelma kohdallaan
Monolith Cult: Disconnection Syndrome
Uutta doomia Brittien saarelta. Uppo-outo ennen bongausta jostain TOP2017-listalta. Miellyttävää ja hieman ehkä ennalta-arvattavaa, mutta kuuntelin levyn loppuun saakka ihan helposti.
Diablo Swing Orchestra: The Age of Vulture Culture
On mennyt ohitse että tältä ruotsalaispumpulta oli tullut uusi levy. Tämä on sekametelisoppaa, mutta kun pääsee jyvästä kiinni että meno on rapiaa ja raikasta.
Illimitable Dolor: Abandoned Cuts of River
A-luokan funeral doomia Australiasta. Suositus kuunnella kuulaana pakkasyönä roihuavan takkatulen ääressä, joten kuuma juomaa mukista siemailleen.
-Spinebrain-
”Lasten Hautausmaa - Tove: Musikaalista tarinan kerrontaa yhtyeen III - albumilta.
Lee Ritenour - Midnight Lady: Päivän hempeily. Lee aloitti studiomusiikkona jo 16 vuotiaana ja studiosessioita on nyt, 50 vuotta myöhemmin, 66 vuotiaalla Leellä yli 3000. Useinmiten hänellä on käsissään Gibson, joka julkaisikin 1981 hänelle nimikkomallin LR-10. Tällä kertaa herra hempeilee akustisesti.
Rory Gallagher - Bullfrog Blues (live): Viime viikolla kirjoitin Rorystä näille sivuille. Mutta muistutukseksi, kuten Lee Ritenourillekin, niin myös hänelle on tehty nimikkokitaramalli. Tosin Fenderin toimesta. Niin ja Gallagher on parhaimmillaan livenä.
Ray Davies - Poetry: Toiset on vain luotuja tekemään mukavaa musiikkia. Ray omaa sen taidon, jolla saadaan helponoloiseen ralliin se jokin - koukku, joka tarttuu ja pitää otteessaan. Poetry on Kinks-miehen viimevuotiselta albumilta Americana.
Wigwam - Prophet: Suomiprogea parhaimmillaan yhtyeen Being albumilta 1974. Kappale, kuten lähes koko albumi, on Jukka Gustavsonin kirjoittama.
Jorma Kääriäinen & Riku Niemi Orchestra - Kädenjälki: Kaikkihan me muistamme Jorman Agentsien solistina, mutta tämänkin levy ilmesty jo 10 vuotta sitten - eikä Jorma ollut enää yhtyeen solisti. Kääriäinen palasi soolouralle 2006.
Tom Waits - Jersey Girl: Tomin alkuperäisversio vuodelta 1980. Waitsin ja taustan tasapainoinen seesteisyys luo ainutlaatuisen savuntuoksuisen tunnelmaan. Raastavan kaunista.
Kate Bush - And Dream of Sheep. Kate ja piano -kaikki mitä tarvitaan.
CSN & Y - Time After Time: albumilta 1974, joka äänitettiin kokoonpanon tuolloisella kesäkiertueelta, mutta julkaistiin vasta 2014.
FFS - Little Guy from the Suburbs: Muistatteko Sparksin Los Angelista ? Veljekset Ron ja Russel Mael tekivät 70-kuvuiia omantakeista, persoonallista, avantgardista musiikkia nimellä the Sparks. 2015 he löyttäytyivät yhteen glagowlaisen Franz Ferdinand bändin kanssa ja julkaisivat FFS nimeään kantavan albumin.”
-Yyte-
” Pearl Jam - Brain of J: Harvemmin kuunteluun päätyvältä Yield-levyltä, joka tarttui mukaan taannoiselta Espanjan reissulta. Tämähän rokkasi!
The Surfing Magazines - Voices Carry Through the Mist: Auscultoonkin jaettu viime vuoden tuotos. Neilyoungmainen tunnelma.
Dire Straits - Expresso Love: Dire Straits-tuotanto on tällä viikolla soinut ja tätä kirjoittaessa on viimeistä levyä vaille paketissa. ”Expresso Loven” olemassa olo meinaa useasti unohtua, mutta olipa taas mainio kappale kun kuulokkeisiin pamahti.
The Jayhawks - Real Light: Tätä bändiä ei ole koskaan tullut kuunneltua. Helpompaa Wilcoa.
Benjamin Booker - Believe: Spotifysta löytyneeltä vuoden 2018 biisilistalta. Soiva lauluääni ja retrohtava instrumentaatio saivat paikan heti omalta soittolistalta.”
-A-
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=tRJUrvkpTV2UBjjJuubw_g[/embed]
Sacrilege - Feed the Cold: samaan fiilikseen tämäkin.
Stam1na - Lääke: Myös tämä on päässä soinut viikon "teeman" vuoksi.
Pearl Jam - Alive: Vielä jotakuinkin.
Deftones - Digital Bath: Tyylikäs intro.
TesseracT - Luminary: Maistiaisia huhtikuussa julkaistavalta levyltä. Voi tulla kova.
N.W.A. - Straight Outta Compton: Tällä kuulemma saa ei-toivotut vieraat häipymään.
Sydän, sydän - Ensin täytyy laulaa laulunsa: Bändi, johon en vieläkään ole muistanut tutustua kunnolla.
Weezer - Beach Boys: Eihän minun saisi, mutta tykkäsin tästä silti.
Eels - The Deconstruction: En vielä tiedä syytä, mutta tämäkin miellytti.”
-T-
”Saxon: Nosferatu (The Vampire's Waltz)
Saxon jaksaa paahtaa yli 40-vuoden kokemuksella. Ei tämä uusi levy huono ole, bändin diggailijat varmaan lämpenevät ja voi tällä uusiakin faneja saada.
Wolves in the Throne Room: The Old Ones Are with Us
Weaverin luontorakkaiden veljesten paluu black metal-kantaan kuuden vuoden jälkeen. Levy otettu osittain ristiriitaisesti vastaan, mutta tässä biisissä on kyllä tunnelma kohdallaan
Monolith Cult: Disconnection Syndrome
Uutta doomia Brittien saarelta. Uppo-outo ennen bongausta jostain TOP2017-listalta. Miellyttävää ja hieman ehkä ennalta-arvattavaa, mutta kuuntelin levyn loppuun saakka ihan helposti.
Diablo Swing Orchestra: The Age of Vulture Culture
On mennyt ohitse että tältä ruotsalaispumpulta oli tullut uusi levy. Tämä on sekametelisoppaa, mutta kun pääsee jyvästä kiinni että meno on rapiaa ja raikasta.
Illimitable Dolor: Abandoned Cuts of River
A-luokan funeral doomia Australiasta. Suositus kuunnella kuulaana pakkasyönä roihuavan takkatulen ääressä, joten kuuma juomaa mukista siemailleen.
-Spinebrain-
”Lasten Hautausmaa - Tove: Musikaalista tarinan kerrontaa yhtyeen III - albumilta.
Lee Ritenour - Midnight Lady: Päivän hempeily. Lee aloitti studiomusiikkona jo 16 vuotiaana ja studiosessioita on nyt, 50 vuotta myöhemmin, 66 vuotiaalla Leellä yli 3000. Useinmiten hänellä on käsissään Gibson, joka julkaisikin 1981 hänelle nimikkomallin LR-10. Tällä kertaa herra hempeilee akustisesti.
Rory Gallagher - Bullfrog Blues (live): Viime viikolla kirjoitin Rorystä näille sivuille. Mutta muistutukseksi, kuten Lee Ritenourillekin, niin myös hänelle on tehty nimikkokitaramalli. Tosin Fenderin toimesta. Niin ja Gallagher on parhaimmillaan livenä.
Ray Davies - Poetry: Toiset on vain luotuja tekemään mukavaa musiikkia. Ray omaa sen taidon, jolla saadaan helponoloiseen ralliin se jokin - koukku, joka tarttuu ja pitää otteessaan. Poetry on Kinks-miehen viimevuotiselta albumilta Americana.
Wigwam - Prophet: Suomiprogea parhaimmillaan yhtyeen Being albumilta 1974. Kappale, kuten lähes koko albumi, on Jukka Gustavsonin kirjoittama.
Jorma Kääriäinen & Riku Niemi Orchestra - Kädenjälki: Kaikkihan me muistamme Jorman Agentsien solistina, mutta tämänkin levy ilmesty jo 10 vuotta sitten - eikä Jorma ollut enää yhtyeen solisti. Kääriäinen palasi soolouralle 2006.
Tom Waits - Jersey Girl: Tomin alkuperäisversio vuodelta 1980. Waitsin ja taustan tasapainoinen seesteisyys luo ainutlaatuisen savuntuoksuisen tunnelmaan. Raastavan kaunista.
Kate Bush - And Dream of Sheep. Kate ja piano -kaikki mitä tarvitaan.
CSN & Y - Time After Time: albumilta 1974, joka äänitettiin kokoonpanon tuolloisella kesäkiertueelta, mutta julkaistiin vasta 2014.
FFS - Little Guy from the Suburbs: Muistatteko Sparksin Los Angelista ? Veljekset Ron ja Russel Mael tekivät 70-kuvuiia omantakeista, persoonallista, avantgardista musiikkia nimellä the Sparks. 2015 he löyttäytyivät yhteen glagowlaisen Franz Ferdinand bändin kanssa ja julkaisivat FFS nimeään kantavan albumin.”
-Yyte-
” Pearl Jam - Brain of J: Harvemmin kuunteluun päätyvältä Yield-levyltä, joka tarttui mukaan taannoiselta Espanjan reissulta. Tämähän rokkasi!
The Surfing Magazines - Voices Carry Through the Mist: Auscultoonkin jaettu viime vuoden tuotos. Neilyoungmainen tunnelma.
Dire Straits - Expresso Love: Dire Straits-tuotanto on tällä viikolla soinut ja tätä kirjoittaessa on viimeistä levyä vaille paketissa. ”Expresso Loven” olemassa olo meinaa useasti unohtua, mutta olipa taas mainio kappale kun kuulokkeisiin pamahti.
The Jayhawks - Real Light: Tätä bändiä ei ole koskaan tullut kuunneltua. Helpompaa Wilcoa.
Benjamin Booker - Believe: Spotifysta löytyneeltä vuoden 2018 biisilistalta. Soiva lauluääni ja retrohtava instrumentaatio saivat paikan heti omalta soittolistalta.”
-A-
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=tRJUrvkpTV2UBjjJuubw_g[/embed]
keskiviikko 7. helmikuuta 2018
Viikon biisi (6/2018): Dire Straits - Sultans of Swing (1978)
[embed]https://open.spotify.com/track/3LTMnFa0hhwisyq6ILahyj?si=991v2ChgT1yRDmUWN7sIwA[/embed]
Dire Straitsin, bändin nimeä kantanut, debyyttilevy julkaistiin 40 vuotta sitten. Sultans of Swing sementoi välittömästi asemansa kitararock-musiikin aatelistossa. Mark Knopflerin säveltämä ja sanoittama laulu sai alkunsa, kun Knopfler oli todistamassa pienen jazz-yhtyeen konserttia. Vaatimattomasta yleisömäärästä ja meiningistä huolimatta bändi oli esitellyt itsensä ”swingin sulttaaneiksi”. Knopfler viehtyi kontrastista keikkakokemuksen ja bändin esittelyn välillä.
Dire Straitsista kehittyi myöhemmin 1980- ja 90-luvuilla soundipolitiikan kärkinimiä kansainvälisessä rock-musiikissa. Vuonna 1978 yhtye kuitenkin soitti vielä vaatimattomammalla laitteistolla ja äänitti pienemmissä studioissa. ”Sultans of Swingin” levylle saakka päätynyt versio taltioitiin Lontoon Basing Street-studiolla helmikuussa 1978. Sittemmin biisi kuultiin toki jokaisella bändin (ja sittemmin myös herra Knopflerin soolo-) keikoista ja jyhkeämmin soundein, mutta tärkeä osa alkuperäisen ”Sultansin” viehätystä on sen kuiva soundi. Se nimittäin soi kuten tarinansa pääosassa oleva bändikin: köyhästi, mutta taitavasti.
”Sultans of Swingin” sovitus on kuin ajankuva tuon hetkisestä Dire Straitsista keikalla: Knopflerin veljeksistä Mark laulussa ja kitarassa sekä veli David toisessa kitarassa, John Illsley tunnistettavasti bassossa sekä Pick Withers rummuissa. Withersin rumputyö tuo soitantoon sopivan ripauksen tekstin kontekstiin kuuluvaa jatsia. Davidin tarkka kitara- ja Illsleyn vastaava bassotyöskentely tarjoavat pohjan, josta ponnistaa tietenkin Markin ikonimainen johtava kitarointi.
Mark on todennut jälkikäteen haastatteluissa että monet ”Sultansin” kitarakuvioista ovat äänitystilanteessa improvisoituja. Sittemmin niistä on tullut kiinteä osa sävellystä ja tapaa, jolla kappale ”kuuluu” esittää. Keikkaversioissa, erityisesti Dire Straitsin loppuaikoina, sovitus kuitenkin venyi reilusti toiselle kymmenelle minuutille ja tarjoili pitkän loppusoiton jossa yhtye pääsi irroittelemaan isommin. Tuolloinkin kuitenkin esimerkiksi alkusoitto ja levyversiossa kuultavat kitarasoolopätkät olivat vahvasti mukana.
Tätä kappaletta pohtiessa etualalla on usein instrumentaatio sanoituksen jäädessä kauemmas valokeilasta. Ilman tekstin kohtauksia kuitenkaan ei itselleni soittokaan olisi niin jäsenneltyä. Heti ensimmäiset rivit asettavat kuulijan sateisille, iltaan kääntyville englantilaisille kaduille. Myöhemmin kun mainitaan tarkistamaan ”guitar George” esittelemässä sointuja, niin ne todella kuullaan. Kuten sanottua, niin biisi soi kuten tarinansakin.
Dire Straitsin, bändin nimeä kantanut, debyyttilevy julkaistiin 40 vuotta sitten. Sultans of Swing sementoi välittömästi asemansa kitararock-musiikin aatelistossa. Mark Knopflerin säveltämä ja sanoittama laulu sai alkunsa, kun Knopfler oli todistamassa pienen jazz-yhtyeen konserttia. Vaatimattomasta yleisömäärästä ja meiningistä huolimatta bändi oli esitellyt itsensä ”swingin sulttaaneiksi”. Knopfler viehtyi kontrastista keikkakokemuksen ja bändin esittelyn välillä.
Dire Straitsista kehittyi myöhemmin 1980- ja 90-luvuilla soundipolitiikan kärkinimiä kansainvälisessä rock-musiikissa. Vuonna 1978 yhtye kuitenkin soitti vielä vaatimattomammalla laitteistolla ja äänitti pienemmissä studioissa. ”Sultans of Swingin” levylle saakka päätynyt versio taltioitiin Lontoon Basing Street-studiolla helmikuussa 1978. Sittemmin biisi kuultiin toki jokaisella bändin (ja sittemmin myös herra Knopflerin soolo-) keikoista ja jyhkeämmin soundein, mutta tärkeä osa alkuperäisen ”Sultansin” viehätystä on sen kuiva soundi. Se nimittäin soi kuten tarinansa pääosassa oleva bändikin: köyhästi, mutta taitavasti.
”Sultans of Swingin” sovitus on kuin ajankuva tuon hetkisestä Dire Straitsista keikalla: Knopflerin veljeksistä Mark laulussa ja kitarassa sekä veli David toisessa kitarassa, John Illsley tunnistettavasti bassossa sekä Pick Withers rummuissa. Withersin rumputyö tuo soitantoon sopivan ripauksen tekstin kontekstiin kuuluvaa jatsia. Davidin tarkka kitara- ja Illsleyn vastaava bassotyöskentely tarjoavat pohjan, josta ponnistaa tietenkin Markin ikonimainen johtava kitarointi.
Mark on todennut jälkikäteen haastatteluissa että monet ”Sultansin” kitarakuvioista ovat äänitystilanteessa improvisoituja. Sittemmin niistä on tullut kiinteä osa sävellystä ja tapaa, jolla kappale ”kuuluu” esittää. Keikkaversioissa, erityisesti Dire Straitsin loppuaikoina, sovitus kuitenkin venyi reilusti toiselle kymmenelle minuutille ja tarjoili pitkän loppusoiton jossa yhtye pääsi irroittelemaan isommin. Tuolloinkin kuitenkin esimerkiksi alkusoitto ja levyversiossa kuultavat kitarasoolopätkät olivat vahvasti mukana.
Tätä kappaletta pohtiessa etualalla on usein instrumentaatio sanoituksen jäädessä kauemmas valokeilasta. Ilman tekstin kohtauksia kuitenkaan ei itselleni soittokaan olisi niin jäsenneltyä. Heti ensimmäiset rivit asettavat kuulijan sateisille, iltaan kääntyville englantilaisille kaduille. Myöhemmin kun mainitaan tarkistamaan ”guitar George” esittelemässä sointuja, niin ne todella kuullaan. Kuten sanottua, niin biisi soi kuten tarinansakin.
Dire Straitsin, bändin nimeä kantanut, debyyttilevy julkaistiin 40 vuotta sitten. Sultans of Swing sementoi välittömästi asemansa kitararock-musiikin aatelistossa. Mark Knopflerin säveltämä ja sanoittama laulu sai alkunsa, kun Knopfler oli todistamassa pienen jazz-yhtyeen konserttia. Vaatimattomasta yleisömäärästä ja meiningistä huolimatta bändi oli esitellyt itsensä ”swingin sulttaaneiksi”. Knopfler viehtyi kontrastista keikkakokemuksen ja bändin esittelyn välillä.
Dire Straitsista kehittyi myöhemmin 1980- ja 90-luvuilla soundipolitiikan kärkinimiä kansainvälisessä rock-musiikissa. Vuonna 1978 yhtye kuitenkin soitti vielä vaatimattomammalla laitteistolla ja äänitti pienemmissä studioissa. ”Sultans of Swingin” levylle saakka päätynyt versio taltioitiin Lontoon Basing Street-studiolla helmikuussa 1978. Sittemmin biisi kuultiin toki jokaisella bändin (ja sittemmin myös herra Knopflerin soolo-) keikoista ja jyhkeämmin soundein, mutta tärkeä osa alkuperäisen ”Sultansin” viehätystä on sen kuiva soundi. Se nimittäin soi kuten tarinansa pääosassa oleva bändikin: köyhästi, mutta taitavasti.
”Sultans of Swingin” sovitus on kuin ajankuva tuon hetkisestä Dire Straitsista keikalla: Knopflerin veljeksistä Mark laulussa ja kitarassa sekä veli David toisessa kitarassa, John Illsley tunnistettavasti bassossa sekä Pick Withers rummuissa. Withersin rumputyö tuo soitantoon sopivan ripauksen tekstin kontekstiin kuuluvaa jatsia. Davidin tarkka kitara- ja Illsleyn vastaava bassotyöskentely tarjoavat pohjan, josta ponnistaa tietenkin Markin ikonimainen johtava kitarointi.
Mark on todennut jälkikäteen haastatteluissa että monet ”Sultansin” kitarakuvioista ovat äänitystilanteessa improvisoituja. Sittemmin niistä on tullut kiinteä osa sävellystä ja tapaa, jolla kappale ”kuuluu” esittää. Keikkaversioissa, erityisesti Dire Straitsin loppuaikoina, sovitus kuitenkin venyi reilusti toiselle kymmenelle minuutille ja tarjoili pitkän loppusoiton jossa yhtye pääsi irroittelemaan isommin. Tuolloinkin kuitenkin esimerkiksi alkusoitto ja levyversiossa kuultavat kitarasoolopätkät olivat vahvasti mukana.
Tätä kappaletta pohtiessa etualalla on usein instrumentaatio sanoituksen jäädessä kauemmas valokeilasta. Ilman tekstin kohtauksia kuitenkaan ei itselleni soittokaan olisi niin jäsenneltyä. Heti ensimmäiset rivit asettavat kuulijan sateisille, iltaan kääntyville englantilaisille kaduille. Myöhemmin kun mainitaan tarkistamaan ”guitar George” esittelemässä sointuja, niin ne todella kuullaan. Kuten sanottua, niin biisi soi kuten tarinansakin.
SULTANS OF SWING
You get a shiver in the dark
It’s raining in the park but meantime
South of the river you stop and you hold everything
A band is blowing Dixie double four time
You feel alright when yoy hear that music ring
Well, now you step inside but you don’t see tuo many faces
Coming in and out of the rain you hear the jazz go down
Competition in other places
Oh, but the horns, they’re blowing that sound
Way on down south, way on down south London town
You check out guitar, George
He knows all the chords
Mind it’s strictly rhythm
He doesn’t wanna make it cry or sing
Left-handed old guitar is all he can afford
When he gets up under the lights to play his thing
And Harry doesn’t mind if he doesn’t make the scene
He’s got a daytime job, he’s doing alright
He can play the honky tonk like anything
Saving it up for Friday night
With the Sultans
With the Sultans of Swing
And a crowd of young boys, they’re fooling around in the corner
Drunk and dressed in their best brown baggies and their platform soles
They don’t give a damn about any trumpet-playing band
It ain’t what they call ”Rock ’n’ Roll”
And the Sultans
Yeah, the Sultans, they play Creole, Creole
And then the man, he steps right up to the microphone
And says at last just as the time bell rings
”Goodnight, now it’s time to go home.”
Then he makes it fast with one more thing
”We are the Sultans
We are the Sultans of Swing”
Dire Straitsin, bändin nimeä kantanut, debyyttilevy julkaistiin 40 vuotta sitten. Sultans of Swing sementoi välittömästi asemansa kitararock-musiikin aatelistossa. Mark Knopflerin säveltämä ja sanoittama laulu sai alkunsa, kun Knopfler oli todistamassa pienen jazz-yhtyeen konserttia. Vaatimattomasta yleisömäärästä ja meiningistä huolimatta bändi oli esitellyt itsensä ”swingin sulttaaneiksi”. Knopfler viehtyi kontrastista keikkakokemuksen ja bändin esittelyn välillä.
Dire Straitsista kehittyi myöhemmin 1980- ja 90-luvuilla soundipolitiikan kärkinimiä kansainvälisessä rock-musiikissa. Vuonna 1978 yhtye kuitenkin soitti vielä vaatimattomammalla laitteistolla ja äänitti pienemmissä studioissa. ”Sultans of Swingin” levylle saakka päätynyt versio taltioitiin Lontoon Basing Street-studiolla helmikuussa 1978. Sittemmin biisi kuultiin toki jokaisella bändin (ja sittemmin myös herra Knopflerin soolo-) keikoista ja jyhkeämmin soundein, mutta tärkeä osa alkuperäisen ”Sultansin” viehätystä on sen kuiva soundi. Se nimittäin soi kuten tarinansa pääosassa oleva bändikin: köyhästi, mutta taitavasti.
”Sultans of Swingin” sovitus on kuin ajankuva tuon hetkisestä Dire Straitsista keikalla: Knopflerin veljeksistä Mark laulussa ja kitarassa sekä veli David toisessa kitarassa, John Illsley tunnistettavasti bassossa sekä Pick Withers rummuissa. Withersin rumputyö tuo soitantoon sopivan ripauksen tekstin kontekstiin kuuluvaa jatsia. Davidin tarkka kitara- ja Illsleyn vastaava bassotyöskentely tarjoavat pohjan, josta ponnistaa tietenkin Markin ikonimainen johtava kitarointi.
Mark on todennut jälkikäteen haastatteluissa että monet ”Sultansin” kitarakuvioista ovat äänitystilanteessa improvisoituja. Sittemmin niistä on tullut kiinteä osa sävellystä ja tapaa, jolla kappale ”kuuluu” esittää. Keikkaversioissa, erityisesti Dire Straitsin loppuaikoina, sovitus kuitenkin venyi reilusti toiselle kymmenelle minuutille ja tarjoili pitkän loppusoiton jossa yhtye pääsi irroittelemaan isommin. Tuolloinkin kuitenkin esimerkiksi alkusoitto ja levyversiossa kuultavat kitarasoolopätkät olivat vahvasti mukana.
Tätä kappaletta pohtiessa etualalla on usein instrumentaatio sanoituksen jäädessä kauemmas valokeilasta. Ilman tekstin kohtauksia kuitenkaan ei itselleni soittokaan olisi niin jäsenneltyä. Heti ensimmäiset rivit asettavat kuulijan sateisille, iltaan kääntyville englantilaisille kaduille. Myöhemmin kun mainitaan tarkistamaan ”guitar George” esittelemässä sointuja, niin ne todella kuullaan. Kuten sanottua, niin biisi soi kuten tarinansakin.
SULTANS OF SWING
You get a shiver in the dark
It’s raining in the park but meantime
South of the river you stop and you hold everything
A band is blowing Dixie double four time
You feel alright when yoy hear that music ring
Well, now you step inside but you don’t see tuo many faces
Coming in and out of the rain you hear the jazz go down
Competition in other places
Oh, but the horns, they’re blowing that sound
Way on down south, way on down south London town
You check out guitar, George
He knows all the chords
Mind it’s strictly rhythm
He doesn’t wanna make it cry or sing
Left-handed old guitar is all he can afford
When he gets up under the lights to play his thing
And Harry doesn’t mind if he doesn’t make the scene
He’s got a daytime job, he’s doing alright
He can play the honky tonk like anything
Saving it up for Friday night
With the Sultans
With the Sultans of Swing
And a crowd of young boys, they’re fooling around in the corner
Drunk and dressed in their best brown baggies and their platform soles
They don’t give a damn about any trumpet-playing band
It ain’t what they call ”Rock ’n’ Roll”
And the Sultans
Yeah, the Sultans, they play Creole, Creole
And then the man, he steps right up to the microphone
And says at last just as the time bell rings
”Goodnight, now it’s time to go home.”
Then he makes it fast with one more thing
”We are the Sultans
We are the Sultans of Swing”
tiistai 6. helmikuuta 2018
Metallimusiikin olemus – 41. Ilon kautta
YES – THE YES ALBUM (1971)
Melko lailla hippiliikenimellä varustettu Yes perustettiin vuonna 1968, kun laulaja Jon Anderson ja basisti Chris Squire sen löivät kasaan sillä ajatuksella, että tekevät pop-musiikkia laajemmalla ilmaisulla. Anderson olisi halunnut bändin nimeksi Life ja Squire taas World. Loppujen lopuksi nimeksi tuli Yes kitaristi Peter Banksin suosituksesta.
Squire käytti LSD:tä ennen Yesin perustamista. Sen johdosta hän vietti kuukausia tyttöystävänsä kämpillä hioen soittotyyliään. Suurimpana esikuvana hän piti The Whon John Entwistleä. Anderson taas piti esikuvinaan Elvistä ja Eddie Cochrania. Kävipä Anderson myös The Gunin riveissä vierailemassa.
Alkuaika kului lähinnä soittamalla monimutkaisia covereita. Tuli siellä myös albumi, joka menestyi kohtuullisesti. Kitaristi Banks lähti (tai sai potkut) bändistä vuonna 1970 ja tilalle tuli legendaarinen Steve Howe, joka muiden jäsenten mielestä oli Banksia monipuolisempi. Bändi vuokrasi maalaistalon, jossa äänitti The Yes -albumin osissa ja opetteli sen jälkeen soittamaan kappaleet niin kuin ne levyllä kuuluvat. Levy pompsahti suoraan Brittilistan neloseksi ja Jenkeissäkin sijalle 40. Albumilla koskettimia soitellut Tony Kaye koki, että hän joutuu tappelemaan liikaa tilasta Howen kanssa, joten hänen tilalleen tuli Rick Wakeman.
Levyn kansitaide on erikoinen, mutta legendaarinen. Bändi oli autokolarissa palatessaan keikalta ja albumin kansi piti kuvata seuraavana päivänä. Sairaalakäyntien ja muun säätämisen seassa kuvaussessiolle jäi kokonaista puoli tuntia aikaa, joten se tehtiin kuvaajan kotona hyvin pikaisesti. Kuvassa myös näkyy, kuinka kiippari Kayen jalka on paketissa.
The Yes Album on sävellyksellisesti monimutkainen, mutta osiot ovat kuitenkin suhteellisen selkeitä verraten vaikka King Crimsonin tuotoksiin. Yhtye nojasi paljon Howen tekniseen soittoon ja harmonisiin lauluihin. Albumiin ei ole vaikea tutustua, joskin Andersonin lauluääni saattaa jakaa mielipiteitä. Albumi on tuotettu taitavasti ja varsinkin miksaus on onnistunut. Mikään elementti ei oikeastaan käy päälle, vaan soitto kulkee sovussa laulun kanssa. Kappalemateriaali on pääosin Andersonin sävellyskynästä, mutta eniten mieleen jäävät Howen kitarointi ja Bill Brufordin tyylikäs rummuttelu.
Tiellä metalliin Yes on voinut talloa vaihtoehtoisia polkuja, mutta ei varmastikaan ole se suurin vaikuttaja. Metalli sellaisena, kuin minä sen miellän, on Yes liian positiivista musiikkia. Sävelrakenteissa ja soittotaidossa ollaan kuitenkin samaan suuntaan kulkemassa. Esikuvinaan Yesin ovat maininneet metallibändeistä ainakin Dream Theater, Fates Warning, Mastodon, The Mars Volta sekä Tool. Varsin vaikuttavia bändejä nuokin. Progejäteistä Rush lienee kuitenkin se suurin tyylin jatkaja. Omiin aikalaisiin Yes on väkisinkin noin menestyneenä vaikuttanut paljon. Vaikkei se ehkä soitossa kuulu, niin Lemmy Kilmister diggasi Yesiä. Jimmy Page myös, ja hänen instrumentaatiossaan se voi
jopa vähän näkyä.
The Yes Album kannattaa kuunnella. Siinä on leppoinen soundi. Parhaiten musiikkia taitaa kuvata Starship Trooper.
[embed style="max-width: 1435px;" responsive]https://www.youtube.com/watch?v=DKftiJS30Cs[/embed]
[embed style="max-width: 1435px;" width="600" height="380" !responsive]https://open.spotify.com/album/4nQe6IzubN7cE7EWzrIvu4?si=3IPsCRO9RnGMf9ITe9Bnqg[/embed]
Kuva: Teamrock.com
Melko lailla hippiliikenimellä varustettu Yes perustettiin vuonna 1968, kun laulaja Jon Anderson ja basisti Chris Squire sen löivät kasaan sillä ajatuksella, että tekevät pop-musiikkia laajemmalla ilmaisulla. Anderson olisi halunnut bändin nimeksi Life ja Squire taas World. Loppujen lopuksi nimeksi tuli Yes kitaristi Peter Banksin suosituksesta.
Squire käytti LSD:tä ennen Yesin perustamista. Sen johdosta hän vietti kuukausia tyttöystävänsä kämpillä hioen soittotyyliään. Suurimpana esikuvana hän piti The Whon John Entwistleä. Anderson taas piti esikuvinaan Elvistä ja Eddie Cochrania. Kävipä Anderson myös The Gunin riveissä vierailemassa.
Alkuaika kului lähinnä soittamalla monimutkaisia covereita. Tuli siellä myös albumi, joka menestyi kohtuullisesti. Kitaristi Banks lähti (tai sai potkut) bändistä vuonna 1970 ja tilalle tuli legendaarinen Steve Howe, joka muiden jäsenten mielestä oli Banksia monipuolisempi. Bändi vuokrasi maalaistalon, jossa äänitti The Yes -albumin osissa ja opetteli sen jälkeen soittamaan kappaleet niin kuin ne levyllä kuuluvat. Levy pompsahti suoraan Brittilistan neloseksi ja Jenkeissäkin sijalle 40. Albumilla koskettimia soitellut Tony Kaye koki, että hän joutuu tappelemaan liikaa tilasta Howen kanssa, joten hänen tilalleen tuli Rick Wakeman.
Levyn kansitaide on erikoinen, mutta legendaarinen. Bändi oli autokolarissa palatessaan keikalta ja albumin kansi piti kuvata seuraavana päivänä. Sairaalakäyntien ja muun säätämisen seassa kuvaussessiolle jäi kokonaista puoli tuntia aikaa, joten se tehtiin kuvaajan kotona hyvin pikaisesti. Kuvassa myös näkyy, kuinka kiippari Kayen jalka on paketissa.
The Yes Album on sävellyksellisesti monimutkainen, mutta osiot ovat kuitenkin suhteellisen selkeitä verraten vaikka King Crimsonin tuotoksiin. Yhtye nojasi paljon Howen tekniseen soittoon ja harmonisiin lauluihin. Albumiin ei ole vaikea tutustua, joskin Andersonin lauluääni saattaa jakaa mielipiteitä. Albumi on tuotettu taitavasti ja varsinkin miksaus on onnistunut. Mikään elementti ei oikeastaan käy päälle, vaan soitto kulkee sovussa laulun kanssa. Kappalemateriaali on pääosin Andersonin sävellyskynästä, mutta eniten mieleen jäävät Howen kitarointi ja Bill Brufordin tyylikäs rummuttelu.
Tiellä metalliin Yes on voinut talloa vaihtoehtoisia polkuja, mutta ei varmastikaan ole se suurin vaikuttaja. Metalli sellaisena, kuin minä sen miellän, on Yes liian positiivista musiikkia. Sävelrakenteissa ja soittotaidossa ollaan kuitenkin samaan suuntaan kulkemassa. Esikuvinaan Yesin ovat maininneet metallibändeistä ainakin Dream Theater, Fates Warning, Mastodon, The Mars Volta sekä Tool. Varsin vaikuttavia bändejä nuokin. Progejäteistä Rush lienee kuitenkin se suurin tyylin jatkaja. Omiin aikalaisiin Yes on väkisinkin noin menestyneenä vaikuttanut paljon. Vaikkei se ehkä soitossa kuulu, niin Lemmy Kilmister diggasi Yesiä. Jimmy Page myös, ja hänen instrumentaatiossaan se voi
jopa vähän näkyä.
The Yes Album kannattaa kuunnella. Siinä on leppoinen soundi. Parhaiten musiikkia taitaa kuvata Starship Trooper.
[embed style="max-width: 1435px;" responsive]https://www.youtube.com/watch?v=DKftiJS30Cs[/embed]
[embed style="max-width: 1435px;" width="600" height="380" !responsive]https://open.spotify.com/album/4nQe6IzubN7cE7EWzrIvu4?si=3IPsCRO9RnGMf9ITe9Bnqg[/embed]
Kuva: Teamrock.com
perjantai 2. helmikuuta 2018
VIIKON AIVORADIO 5/2018
”Simon & Garfunkel - Sound of Silence: Espanjan reissulla kahvilan kovaäänisistä korviin kantautuneena pääsi yllättämään.
Porcupine Tree - Trains: "In Absentia" on jostain syystä talvilevy, vaikka "Trains" ei sitä biisinä alkuunkaan ole.
Fleetwood Mac - Go Your Own Way: Aina kun "Rumours"-levyn laittaa soimaan, niin se inspiroi tuotannollaan. "Go Your Own Wayssa" basso kipittää ja kuuluu.
Tommy Emmanuel - You Don't Want to Get You One of Those: Vanha jermu Emmanuel lyöttäytyi kimppaan toisen kaltaisensa eli Mark Knopflerin kanssa.
Alan Parsons Project - Sirius: Eilisen aivoradiohitti.”
- A
“Skip Peck – Suspicion: Leppoisaa lounge-musaa.
Eels – Novocaine for the soul: Vähän varjoon jäänyt brittibändi. Ihan asiallinen kuitenkin.
Richard Cheese – Somebody Told Me: Välillä tällainen cover-meininki on ihan kivaa kuunneltavaa. Juuri tämän verran.
Matthew E. White – Fruit Trees: Random-löytö. Kuulosti hyvältä.
Incredible Bondo Band – Apache: Saimaa-tyyppisesti soitettu rautalankaklassikko.
Camel – Rhayader: Ikäisekseen hienosti soivaa progea.
Calexico – The Vanishing Mind: Bändissä on aina ollut elementtejä, joista pidän. Tässäkin biisissä niitä on.
Time Requiem – Watching The Tower of Skies: Ihan esimerkillistä proge power metallia.
Apollo 440 – Ain’t Talkin’ ‘bout Dub: Muistijälki teini-iästä.
Lordi – Would you love a Monsterman: Edelleen täysin käypää raskasta rokkia.”
- T
”Dalriada – Hollorege: Ei kai unkariksi laulettua folk metallia kai koskaan voi olla liikaa? Uusin levy toimittaa jälleen tappavan varmoja melodioita ja erittäin hyvää fiilistä.
Hateful Abandon - The Walker: Kaverin suosituslistalta poimittua todella kummallista post-punkia/metallia. Tämä kuulemma pitää nähdä livenä niin ymmärtää kaiken. Selvä: to-do listalle.
Orphaned Land - The Cave: Uutta levyä saatiin odottaa viisi pitkää vuotta, mutta voi veljet, että maistuukin hyvälle. Koko levy on täyttä itämaisen metallin ilotulista, jossa laulaja Kobi Farhi on selkeästi halunnut haastaa itsensä. Väitän nyt, että tämä tulee olemaan mun TOP2018-listoilla.
Heidevolk – Ontwaakt: Lisää folkkipoljentaa, mutta tällä kerralla flaamin kielellä laulettuna. Tässä tekee mieli täyttää olutsarvi ja rientää menoihin riekkumaan.
Maj Karma - Lama Lama Lama: En ole bändiä juuri koskaan seurannut, tiedän toki hitin sieltä sun täältä. Tämä ponnahti uutisvirtaani, kuuntelin ja diggasin. Lama lama lama, olkaa hyvä!
Troldhaugen - BMX Terminator: Jälleen jostain arvostelusta bongattu. Todella kummallista musaa, mutta kai tällekin aika ja paikka löytyy.”
- Spinebrain
”Pietarin Spektaakkeli - Elviira: Leppoisa pyykkilautaralli.
Pink Floyd - Marooned: Lauantain aamun rauhaisaan tunnelmaan sopi hyvin tämä pelkistetyn kaunis pianon ja kitaran keskustelu lempeän taustan päälle. Pianon rauhallinen tarinointi ja kitaran tiukempaa turinointia hyvässä symbioosissa.
Moody Blues - Nights in White Satin: Niin klassikko, että alkaa olla jo klisee. Days of Future Passed -albumi (1967) oli ensimmäisiä, joilla rock- ja orkesterimusiikin elementtejä yhdistettiin toimivaksi kokonaisuudeksi. Olemme progen syntylähteillä.
Pekka Streng - Muumipeikon tassuttelu: kappale 26-vuotiaana, vuonna 1975 syöpään kuolleen muusikon postuumisti 2009 julkaistulta kolmannelta albumilta Unen maa. Jukka Hakokönkään & Olympia-orkesterin sovittamana Strengin demoihin. (Aluksi valitsin albumilta Olen rakastunut -kappaleen. Sitä ei kuitenkaan Spotifyn albumilla ole).
Tim Staffell - Doin´ Alright: Olipa kerran yhtye the Smile, jonka kuuluivat Timin lisäksi Roger Taylor ja Brian May. Tämä May/Staffell-kappale äänitettiin Smilen toimesta kesäkuussa 1969. Sittemmin Queen tallensi tämän ensimmäiselle albumilleen 1973. Nyt kuullaan versio Timin uuden yhtyeen aMIGO levyltä (2003), mukana soittamassa Brian May.
Emerson, Lake and Palmer - Fanfare For The Common Man / Blue Rondo A La Turk: Soitinvirtuoosien musiikki-iloittelua kestänee hieman pidempääkin.
Frank Sinatra - I Get A Kick Out Of You: On miellyttävää kuunnella solistia ja elävää orkesteria, jotka kykenevät taidokkaasti leikittelemään melodialla. Pieni kuunteluvinkki - kuinka Frank painottaakaan k-kirjainta sanassa kick…
Al Kooper - It A Lot to Laugh, It Takes A Train to Cry: Kappale albumilta Super Session (1968), jota olivat Kooperin lisäksi työstämässä Mike Bloomfield ja Stephen Stills. Kappale on Dylanin kirjoittama ja julkaistiin alunperin hänen Highway 61 Revisited -albumilla, jolla olivat mukana soittamassa myös Bloomfield ja Kooper.”
- Yyte
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=vmSkYnidS-2BH9ElQbXChw[/embed]
Porcupine Tree - Trains: "In Absentia" on jostain syystä talvilevy, vaikka "Trains" ei sitä biisinä alkuunkaan ole.
Fleetwood Mac - Go Your Own Way: Aina kun "Rumours"-levyn laittaa soimaan, niin se inspiroi tuotannollaan. "Go Your Own Wayssa" basso kipittää ja kuuluu.
Tommy Emmanuel - You Don't Want to Get You One of Those: Vanha jermu Emmanuel lyöttäytyi kimppaan toisen kaltaisensa eli Mark Knopflerin kanssa.
Alan Parsons Project - Sirius: Eilisen aivoradiohitti.”
- A
“Skip Peck – Suspicion: Leppoisaa lounge-musaa.
Eels – Novocaine for the soul: Vähän varjoon jäänyt brittibändi. Ihan asiallinen kuitenkin.
Richard Cheese – Somebody Told Me: Välillä tällainen cover-meininki on ihan kivaa kuunneltavaa. Juuri tämän verran.
Matthew E. White – Fruit Trees: Random-löytö. Kuulosti hyvältä.
Incredible Bondo Band – Apache: Saimaa-tyyppisesti soitettu rautalankaklassikko.
Camel – Rhayader: Ikäisekseen hienosti soivaa progea.
Calexico – The Vanishing Mind: Bändissä on aina ollut elementtejä, joista pidän. Tässäkin biisissä niitä on.
Time Requiem – Watching The Tower of Skies: Ihan esimerkillistä proge power metallia.
Apollo 440 – Ain’t Talkin’ ‘bout Dub: Muistijälki teini-iästä.
Lordi – Would you love a Monsterman: Edelleen täysin käypää raskasta rokkia.”
- T
”Dalriada – Hollorege: Ei kai unkariksi laulettua folk metallia kai koskaan voi olla liikaa? Uusin levy toimittaa jälleen tappavan varmoja melodioita ja erittäin hyvää fiilistä.
Hateful Abandon - The Walker: Kaverin suosituslistalta poimittua todella kummallista post-punkia/metallia. Tämä kuulemma pitää nähdä livenä niin ymmärtää kaiken. Selvä: to-do listalle.
Orphaned Land - The Cave: Uutta levyä saatiin odottaa viisi pitkää vuotta, mutta voi veljet, että maistuukin hyvälle. Koko levy on täyttä itämaisen metallin ilotulista, jossa laulaja Kobi Farhi on selkeästi halunnut haastaa itsensä. Väitän nyt, että tämä tulee olemaan mun TOP2018-listoilla.
Heidevolk – Ontwaakt: Lisää folkkipoljentaa, mutta tällä kerralla flaamin kielellä laulettuna. Tässä tekee mieli täyttää olutsarvi ja rientää menoihin riekkumaan.
Maj Karma - Lama Lama Lama: En ole bändiä juuri koskaan seurannut, tiedän toki hitin sieltä sun täältä. Tämä ponnahti uutisvirtaani, kuuntelin ja diggasin. Lama lama lama, olkaa hyvä!
Troldhaugen - BMX Terminator: Jälleen jostain arvostelusta bongattu. Todella kummallista musaa, mutta kai tällekin aika ja paikka löytyy.”
- Spinebrain
”Pietarin Spektaakkeli - Elviira: Leppoisa pyykkilautaralli.
Pink Floyd - Marooned: Lauantain aamun rauhaisaan tunnelmaan sopi hyvin tämä pelkistetyn kaunis pianon ja kitaran keskustelu lempeän taustan päälle. Pianon rauhallinen tarinointi ja kitaran tiukempaa turinointia hyvässä symbioosissa.
Moody Blues - Nights in White Satin: Niin klassikko, että alkaa olla jo klisee. Days of Future Passed -albumi (1967) oli ensimmäisiä, joilla rock- ja orkesterimusiikin elementtejä yhdistettiin toimivaksi kokonaisuudeksi. Olemme progen syntylähteillä.
Pekka Streng - Muumipeikon tassuttelu: kappale 26-vuotiaana, vuonna 1975 syöpään kuolleen muusikon postuumisti 2009 julkaistulta kolmannelta albumilta Unen maa. Jukka Hakokönkään & Olympia-orkesterin sovittamana Strengin demoihin. (Aluksi valitsin albumilta Olen rakastunut -kappaleen. Sitä ei kuitenkaan Spotifyn albumilla ole).
Tim Staffell - Doin´ Alright: Olipa kerran yhtye the Smile, jonka kuuluivat Timin lisäksi Roger Taylor ja Brian May. Tämä May/Staffell-kappale äänitettiin Smilen toimesta kesäkuussa 1969. Sittemmin Queen tallensi tämän ensimmäiselle albumilleen 1973. Nyt kuullaan versio Timin uuden yhtyeen aMIGO levyltä (2003), mukana soittamassa Brian May.
Emerson, Lake and Palmer - Fanfare For The Common Man / Blue Rondo A La Turk: Soitinvirtuoosien musiikki-iloittelua kestänee hieman pidempääkin.
Frank Sinatra - I Get A Kick Out Of You: On miellyttävää kuunnella solistia ja elävää orkesteria, jotka kykenevät taidokkaasti leikittelemään melodialla. Pieni kuunteluvinkki - kuinka Frank painottaakaan k-kirjainta sanassa kick…
Al Kooper - It A Lot to Laugh, It Takes A Train to Cry: Kappale albumilta Super Session (1968), jota olivat Kooperin lisäksi työstämässä Mike Bloomfield ja Stephen Stills. Kappale on Dylanin kirjoittama ja julkaistiin alunperin hänen Highway 61 Revisited -albumilla, jolla olivat mukana soittamassa myös Bloomfield ja Kooper.”
- Yyte
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=vmSkYnidS-2BH9ElQbXChw[/embed]
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)