YES – THE YES ALBUM (1971)
Melko lailla hippiliikenimellä varustettu Yes perustettiin vuonna 1968, kun laulaja Jon Anderson ja basisti Chris Squire sen löivät kasaan sillä ajatuksella, että tekevät pop-musiikkia laajemmalla ilmaisulla. Anderson olisi halunnut bändin nimeksi Life ja Squire taas World. Loppujen lopuksi nimeksi tuli Yes kitaristi Peter Banksin suosituksesta.
Squire käytti LSD:tä ennen Yesin perustamista. Sen johdosta hän vietti kuukausia tyttöystävänsä kämpillä hioen soittotyyliään. Suurimpana esikuvana hän piti The Whon John Entwistleä. Anderson taas piti esikuvinaan Elvistä ja Eddie Cochrania. Kävipä Anderson myös The Gunin riveissä vierailemassa.
Alkuaika kului lähinnä soittamalla monimutkaisia covereita. Tuli siellä myös albumi, joka menestyi kohtuullisesti. Kitaristi Banks lähti (tai sai potkut) bändistä vuonna 1970 ja tilalle tuli legendaarinen Steve Howe, joka muiden jäsenten mielestä oli Banksia monipuolisempi. Bändi vuokrasi maalaistalon, jossa äänitti The Yes -albumin osissa ja opetteli sen jälkeen soittamaan kappaleet niin kuin ne levyllä kuuluvat. Levy pompsahti suoraan Brittilistan neloseksi ja Jenkeissäkin sijalle 40. Albumilla koskettimia soitellut Tony Kaye koki, että hän joutuu tappelemaan liikaa tilasta Howen kanssa, joten hänen tilalleen tuli Rick Wakeman.
Levyn kansitaide on erikoinen, mutta legendaarinen. Bändi oli autokolarissa palatessaan keikalta ja albumin kansi piti kuvata seuraavana päivänä. Sairaalakäyntien ja muun säätämisen seassa kuvaussessiolle jäi kokonaista puoli tuntia aikaa, joten se tehtiin kuvaajan kotona hyvin pikaisesti. Kuvassa myös näkyy, kuinka kiippari Kayen jalka on paketissa.
The Yes Album on sävellyksellisesti monimutkainen, mutta osiot ovat kuitenkin suhteellisen selkeitä verraten vaikka King Crimsonin tuotoksiin. Yhtye nojasi paljon Howen tekniseen soittoon ja harmonisiin lauluihin. Albumiin ei ole vaikea tutustua, joskin Andersonin lauluääni saattaa jakaa mielipiteitä. Albumi on tuotettu taitavasti ja varsinkin miksaus on onnistunut. Mikään elementti ei oikeastaan käy päälle, vaan soitto kulkee sovussa laulun kanssa. Kappalemateriaali on pääosin Andersonin sävellyskynästä, mutta eniten mieleen jäävät Howen kitarointi ja Bill Brufordin tyylikäs rummuttelu.
Tiellä metalliin Yes on voinut talloa vaihtoehtoisia polkuja, mutta ei varmastikaan ole se suurin vaikuttaja. Metalli sellaisena, kuin minä sen miellän, on Yes liian positiivista musiikkia. Sävelrakenteissa ja soittotaidossa ollaan kuitenkin samaan suuntaan kulkemassa. Esikuvinaan Yesin ovat maininneet metallibändeistä ainakin Dream Theater, Fates Warning, Mastodon, The Mars Volta sekä Tool. Varsin vaikuttavia bändejä nuokin. Progejäteistä Rush lienee kuitenkin se suurin tyylin jatkaja. Omiin aikalaisiin Yes on väkisinkin noin menestyneenä vaikuttanut paljon. Vaikkei se ehkä soitossa kuulu, niin Lemmy Kilmister diggasi Yesiä. Jimmy Page myös, ja hänen instrumentaatiossaan se voi
jopa vähän näkyä.
The Yes Album kannattaa kuunnella. Siinä on leppoinen soundi. Parhaiten musiikkia taitaa kuvata Starship Trooper.
[embed style="max-width: 1435px;" responsive]https://www.youtube.com/watch?v=DKftiJS30Cs[/embed]
[embed style="max-width: 1435px;" width="600" height="380" !responsive]https://open.spotify.com/album/4nQe6IzubN7cE7EWzrIvu4?si=3IPsCRO9RnGMf9ITe9Bnqg[/embed]
Kuva: Teamrock.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti