Toomion Top200-biisit: 133. Dire Straits - Calling Elvis (1991)

Joskus vuonna 1991-1992, kun perheemme automatkoillaan kulki, kuului kotiinpaluihin radion kuuntelu ja puolivalveilla torkkuminen. Padit ja kännyt olivat hiukan vähissä, joten joutui keskittymään vastaantulevien autojen rekisterinumeroihin tai radion kuunteluun.

Siellä sattui soimaan usein Dire Straits, joka oli tehnyt uransa viimeisen albumin On Every Street. Sieltä Calling Elvis oli oikein hieno kipale. Se rullasi Knopflerin kitaralla mukavasti ja tietysti sen Elvis-viittauksen ymmärsi jo pieni poikakin.

Muutamia vuosia myöhemmin näin serkun MTV-kanavalta vielä Thunderbirds-teemalla tehdyn videonkin. Se vain lisäsi hyvää mieltä, jota kappale aiheutti.

Sinne pimeiden automatkojen kyytipojaksi tämä sopii.

Metallimusiikin olemus - 84. Progejättien vaikutus metallimusiikin syntyyn ja kehittymiseen

Progressiivinen rock tai metalli sen kaikissa muodoissa, nykyään tai silloin aiemmin, on aina lopulta ollut hiukan muusikoiden musiikkia. Se kuitenkin perustuu pitkälle taitoon ja kykyyn luoda jotain, mitä ei ole kuultu aiemmin. Progea määrittävät myös kappalerakenteet, jotka eivät noudata perinteistä ABABCAB-kaavaa.

Proge ja usein metallikin henkilöityvät usein, vaikka kyseessä olisi bändi. Metallia kuuntelevat ovat usein ihmisiä, jotka muistavat soittajien nimet. Mitä olisi Iron Maiden ilman Steve Harrisia tai Judas Priest ilman Rob Halfordia?

King Crimson oli proge-rockin ehkä eniten metalliin vaikuttaneita yhtyeitä. Robert Fripp on juuri sellainen tyyppi, joka uskalsi ja halusi luoda jossain täysin erilaista, vaikkei se välttämättä kuulostanut niin hyvältä tai ainakaan helpolta. Sen aikaiset "äärimetallityypit" kuitenkin diggasivat. Kautta vuosien on ollut hieno tykätä asioista, joista vain pieni porukka tietää. Marginaali. King Crimsonissa on jotain samaa kuin Meshuggahissa. 

Emerson, Lake & Palmer taas kulki lähinnä Keith Emersonin vimmaisen soiton perässä. Joidenkin mielestä Emerson pilasi progen, mutta kyllä tuo soittotaito inspiroi monia. Esimerkiksi Jens Johanssonia.

Pink Floyd oli siinä mielessä jännä progebändinä, ettei kukaan sen soittajista ollut varsinaisesti soittotaidossa toisen yläpuolella. Pink Floyd ei myöskään satsannut erikoisuuteen tai nopeuteen, saati tekniseen taituruuteen. Tunnelmat olivat silti kohdillaan. Pink Floydin suurin vaikutus onkin ehkä teemalevyjen kunnianhimossa ja eräänlaisessa tuotannon tyylikkyydessä.

Uriah Heep taas löytää nykyversion itsestään jostain Queens of The Stone Agen ja hiukan aiemmin W.A.S.P.:n suunnalta. Tai mitäpä olisi metalli nykyään ilman välivaiheessa soitelleen Wishbone Ashin kitarariffejä?

Osion suurin vaikuttaja lienee silti Queen. Mercuryn laulu on monelle metallia kuuntelevalle kärjessä, vaikka kovia ovat Dio ja Halfordkin. Myös Mayn kitara on ollut iso esikuva usealle metallikitaristille, joita nyt digataan. Kuten Yngwie J. Malmsteen tai John Petrucci.

Progeosion levyjen mielestäni suurimmat ansiot metallin syntyyn/kehittymiseen julkaisuvuoden mukaan järjestettynä:

KING CRIMSON - IN THE COURT OF THE CRIMSON KING / kappaleidenraskaus, kappalerakenteet

ATOMIC ROOSTER - DEATH WALKS BEHIND YOU / sanoitustenteemat

EMERSON, LAKE & PALMER - BRAIN SALAD SURGERY / virtuositeetti, kansitaide, klassisetelementit

YES - FRAGILE / virtuositeetti, kokeellisuus

NICK DRAKE - BRYTER LATER / soittotaito, melankolisuus

JETHRO TULL - THICK AS A BRICK / folkin yhdistäminen progressiiviseen rockiin

FLOWER TRAVELLIN' BAND - SATORI / kappaleiden tempo, kappalerakenne

BUDGIE - NEVER TURN YOUR BACK ON A FRIEND / kitarariffit

URIAH HEEP - LOOK AT YOURSELF / kansitaide, kappaleiden raskaus

VAN DER GRAAF GENERATOR - PAWN HEARTS / kokeellisuus

YES - THE YES ALBUM / virtuositeetti, kokeellisuus

JETHRO TULL - THE BROADSWORD AND THE BEAST / kosketinvetoisuus

WISHBONE ASH - ARGUS / kitarariffit

APHRODITE'S CHILD - 6 6 6 / uskontojenvastaisuus, sinfonisuus

YES - CLOSE TO THE EDGE / virtuositeetti, kokeellisuus

GENESIS - FOXTROT / virtuositeetti

GENTLE GIANT - OCTOPUS / virtuositeetti,kappalerakenteet

PINK FLOYD - WISH YOU WERE HERE / kansitaide, kappalerakenteet

KING CRIMSON - THREE OF A PERFECT PAIR / rytmitykset

BUDGIE - BUDGIE / kitarariffit

QUEEN - QUEEN II / soiton raskaus, teatraalisuus, teemakerronta

GENESIS - SELLING ENGLAND BY THE POUND / virtuositeetti, teemakerronta

EMERSON, LAKE & PALMER - EMERSON, LAKE & PALMER / virtuositeetti ,klassiset elementit

QUEEN - QUEEN / soiton raskaus, teatraalisuus

HAWKWIND - HALL OF THE MOUNTAIN GRILL / kappaleiden raskaus

GENESIS - THE LAMB LIES DOWN ON BROADWAY / virtuositeetti, teemakerronta

CAMEL - THE SNOW GOOSE / instrumentaalinen tarinankerronta

BUDGIE - BANDOLIER / kitarariffit

PINK FLOYD - DARK SIDE OF THE MOON / kansitaide, tuotanto

VAN DER GRAAF GENERATOR - GODBLUFF / kokeellisuus

QUEEN - A NIGHT AT THE OPERA / tyylien sekoitus, virtuositeetti

RUSH - MOVING PICTURES / virtuositeetti, rytmitykset

KANSAS - LEFTOVERTURE / AOR-tyylisuunnan kehittäminen

PINK FLOYD - THE WALL / teemakerronta

RUSH - HEMISPHERES / virtuositeetti, rytmitykset

PINK FLOYD - ANIMALS / teemakerronta

RUSH - 2112 / virtuositeetti, rytmitykset

JETHRO TULL - AQUALUNG / folkin yhdistäminen progressiiviseen rockiin

MARILLION - SCRIPT FOR A JESTER'S TEAR / neoklassinentyyli

KING CRIMSON - LARKS' TONGUES IN ASPIC / rytmitykset, kokeellisuus

IQ - THE WAKE / neoklassinen tyyli

MARILLION - MISPLACED CHILDHOOD / neoklassinentyyli, teemakerronta

KING CRIMSON - THE POWER TO BELIEVE / rytmitykset

Kuva: hipwallpapers.com

Metallimusiikin olemus – 83. "Papparaiset" metallin äärellä

 

KING CRIMSON - THE POWER TO BELIEVE (2003)

Vuosia kului Three of a Perfect Pairista ja Robert Fripp lopetti, aloitti ja loi bändin uudelleen useampaan kertaan. Bändin jäsenistöksi oli vakiintunut laulaja-kitaristi Andrew Belew, rumpali Pat Mastelotto sekä Warr-kitaraa soittava Trey Gunn. 

The Power to Believe luo metallisen maailman jo kansitaiteellaan. Sieltä löytyy sotilaita ja hoitsuja sekä Sodom-tyyliin kaasunaamareita. Musiikillinen lähestymistapa on metallinen alusta asti ja varsinkin Level V mättää ihan raivokkaasti. Tällä albumilla kuuluvat myös edeltävän vuosikymmenen takaiset grunge-elementit. On sekaan lyöty myös elektronisempisien bändien vaikutteita. Omaperäistä tavaraa on. 

Albumin ilmestymisen aikaan King Crimson esiintyi Toolin kanssa. Voi miettiä, millaista se on yli 5-kymppisille lämmitellä progemetallin kärjessä liikkuvaa nuorten miesten bändiä. Toisaalta juuri Tool on King Crimsonia esikuvanaan pitänytkin. 

Tällä albumilla on sellaista uutta mystiikkaa. Uutta siksi, että bändi on perustettu jo 1960-luvun puolella ja pystyy jollain tavalla uusiutumaan vielä lähes viisikymppisenä. 

Esimerkiksi laitamme tuon Level V:n. 

Kuva: musicmirror.de

Metallimusiikin olemus – 82. Kiltimmässä Immortal-maskissa

 

IQ - THE WAKE (1985)

Kosketinsoittaja Martin Orford ja kitaristi Mike Holmes olivat soitelleet jo The Lens -bändissä perustaessaan IQ:N vuonna 1981. Silloin mukana olivat basisti Tim Esau, rumpali Paul Cook ja laulaja Peter Nicholls. Tuolla kokoonpanolla mentiin aina pienen läpimurron tehneeseen The Wake  -albumiin, joka on yksi neo-progressiviisisen rockin kulmakiviä.  

Neo-progressiivinen rock on tuon aikakauden, pääasiassa brittibändeissä esiintynyt suunta. Siinä syvälliset sanat ja teatraalinen live-esiintyminen yhdistyi hyvin paljon koskettimien voimalla eteneviin monitahoisiin kappaleisiin.  

IQ ei ole koskaan mihinkään suuriin saavutuksiin revennyt, mutta vannoutumaton fanikunta sillä on edelleen. Bändi nimittäin toimii edelleen, vaikka miehistö on välillä vaihtunutkin. Nykymiehistöstä puuttuu kuitenkin vain perustaja Orford.  

Metalliset elementit ovat levyltä hiukan kateissa. Jonkinlaisia pieniä kikkailuhetkiä levyltä kyllä löytyy ja rivakampaa menoa ehkä eniten The Magic Roundaboutilta. Veisin bändin metallin suuntaan eniten kansi- ja meikkaustaiteen osalta. Laulaja Nicholls on melko pätevä kuvataiteilija, ja albumin kansi onkin jollain lailla ikoninen. Tuon ajan live-keikoilla Nicholls lauloikin tuollainen kevyempi Immortal-maski naamalla. 

Saman genren bändit ovat varmasti toisiaan kuunnelleet, mutta bändiä kuunnelleista tutuimmista artisteista mainitaan vain Radioheadin Thom Yorke. 

Esimerkkinä tuo The Magic Roundabout. 

Kuva: iq-hq.uk

Metallimusiikin olemus – 80. Hittibiisillä etunimisuosikiksi

MARILLION - MISPLACED CHILDHOOD (1985)

Kun Script for a Jester’s Tear oli julkaistu vaihtui Marillionin rumpali. Tässä taustapiruna oli laulaja Fish ja hänen ajatuksensa siitä, ettei Mick Pointerin kyvyt kehittyä muusikkona riittäneet bändille ja tulevaisuudelle, jonka Fish oli kaavaillut. Tilalle tuli tarkempi Ian Mosley. Pari levyäkin tehtiin: rockimpi Fugazi ja sen päälle live-levy.  

Fish oli happotripillään, kun hän näki harhana pojan seisovan takanaan rappusissa. Tämä poika oli oletettavasti Fish lapsena. Tästä Fish kehitteli LSD-päissään Misplaced Childhoodin tarinan, joka pohjasi osittain hänen omaan lapsuuteensa.  

Albumi on edelleen progealbumiksi lyhyt, kestoltaan noin 41 minuuttia. Sen ensimmäinen puoli tehtiin ja äänitettiin noin viikossa, sillä bändi oli iskussa ja ideoita löytyi joka taskusta. Ripeys näkyi joka osa-alueella. Marillion lähti vuoden kiertueellekin jo ennen kuin levy oli julkaistu.  

Siltä julkaistiin kaksi singleä. Niistä Kayleigh on bändin edelleen suosituin kappale, joka nousi listakakkoseksi Briteissä. Lavenderkin kipusi viidenneksi. Koko albumi oli ehkä juuri singlejen takia valtaisa menestys. Se kimposi Brittien listakärkeen ja pysytteli listalla 41 viikkoa.  

Kayleigh oli nimiväännös Fishin entisestä tyttöystävästä, Kaysta. Kappaleen suosio räjäytti myös nimen suosion ja Kayleigh-nimisiä lapsia ristittiin melkoinen määrä seuraavina vuosina.  

Metallia on jälleen vaikea löytää itsenään. Musiikki on kuitenkin marillionmaisen nykivää, mutta melodista. Progressiivista siis. Myös konseptialbumi ja eritoten lapsuuden kertaaminen on tuttu teema metallimusiikissa. Usein se esitetään kuitenkin synkemmissä väreissä. Monisyiset kappaleet ovat itselleni hiukan haastavia. Pitäisi keskittyä ihan todella tiukasti, että koko tarinaan pääsisi syvästi käsiksi. 


Jottei aina se Kayleigh, niin laitetaan esimerkkikappaleeksi vaikka tuo Waterhole (Expresso Bongo), joka kuulostaa hiukan Queensrÿcheltakin.





Kuva: loudersound.com

Metallimusiikin olemus – 68. Undulaatit funkin ja bluesin parissa

BUDGIE - BANDOLIER (1975)

Bandolier-albumilla Budgie otti oudon harppauksen jonkinlaisiin folk- ja latinorytmeihin. Bändin rumpaliksi oli liittynyt Steve Williams ja muutenkin mentiin hiukan erilaisilla sävyillä kuin aiempien levyjen parissa oli totuttu.  

Alkumetallista oli tultu monimutkaisempaan ilmaisuun. Burke Shelley jatkoi edelleen kovia suorituksia mikin ja basson varressa ja näin teki myös kitaristi Tony Bourge. Albumin tempo on joka tapauksessa aika paljon rauhallisempi edeltäjiin verrattuna.  

Vaikkei albumin kappalemateriaali minusta olekaan kovin ihmeellistä, on albumi tehnyt aika rohkeita käännöksiä bluesin ja jopa funkin pariin. Onpa kappaleissa myös kitarariffejä, joskaan ei niin metallisia. Jokin tässä rohkeudessa on joka tapauksessa tenhonnut metalliväkeen, sillä albumin kappaleista I Can’t See My Feelingsiä on coveroinut esimerkiksi Iron Maiden. 

Bandolier nousi ehkä hiukan popimpana Brittien listalla jopa sijalle 36. Tällä albumilla on varmasti paikkansa sellaisena tyylillisenä raja-aitojen murtajana, mutta ei se metalli-ihmisille ehkä niin loistavana aukea.  

Kuva: oldrocknews.com

Toomion TOP200-biisit: 155. Antero Lindgren - Snake and The Devil's Arm

Jostain syystä eksyttiin vuoden 2013 Ilosaarirockissa Antero Lindgrenin keikalle. Siellä Antero soitti pienellä rekkalavalla. Farkkutakissa ja shortseissa esiintyvä partahahmo on hyvin välitön ja sympaattinen. Bändissä soittivat ainakin Risto Joensuu sekä Topi Sahan näköinen Topi Saha. Lavan edusta oli miehen tuntemattomuudesta huolimatta kohta täynnä. Paikalla oli hevimiehiä, hippejä ja kaikenlaisia hipstereitä. Hyvä meininki.

Ilmeen takana on myös vakuuttavia kappaleita, joista Snake And The Devil’s Arm on jäänyt itselleni isoksi kappaleeksi. Siinä on jotain lapsuuden automatkoja ja Radio Novaa. Vähän tylsää, mutta hyvin turvallista. Anteron äänikin on sellainen, että siellä on ainakin elämänkokemusta, vaikkei keikkakokemusta niin paljon olisikaan. Tuolloin tämän tyylistä musiikkia ei tehnyt juuri kukaan.

Antero Lindgren on itseni ikäinen mies, syntyjään Lohjalta. Sen enempää hänestä ei oikein osaa sanoa. Tavallinen mies, mutta epätavallista musiikki. Hyvin koskettavaa silti.

Toomion TOP200-biisit: 158. Kaseva - Tyhjää

Tämä kappale joutuu listalle sekin jonkinlaisen nostalgia-aspektin kautta. Se on soinut joillain autossa olleilla kaseteilla, joita lapsena kuuntelimme huristaessamme pitkin Suomen maata.

Kasevan ote musiikkiin on jollain tapaa erilainen, kuin monella muulla suomalaisella bändillä. Soitto on samaan aikaan kotikutoista, mutta sävellyksellisesti erittäin taitavaa. Laulupuolella traagisesti hukkumalla poistuneen Asko Raivion ääni on hieno ja herkkä. Ujo bändi, ujo laulaja tai vähintään vaatimaton.

Tyhjää ilmestyi vuonna 1974. Pari vuotta ennen kuin bändi uskaltautui keikoille. Kappaleen sanat ja sävel istuvat hyvin yksiin. Surullinenhan se on kuin mikä, mutta ei kuitenkaan toivoton. Sadesäässä tätäkin kuunnellaan. Mitsubishi Galant ehkä alla ja vuosi 1988.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=xEQlry8YqVY[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/track/00I7ID2k8b60Pcn678p3VI?si=MdrUFZXRRBimHeiSwpMhRg[/embed]

Metallimusiikin olemus – 63. Lemmy avaruudessa

HAWKWIND - HALL OF THE MOUNTAIN GRILL (1974)

Dave Brock syntyi vuonna 1941 Isleworthissa, Englannissa. Dave aloitti soittelun 12-vuotiaana saadessaan isältään banjon kouraansa. Suurimmat vaikuttajat olivat tuolloin Fats Domino ja Humphrey Lyttelton. Siitä musiikkimaku taipui enemmän  jazzin suuntaan ja katumuusikon hommiakin mies teki ihan reippaanlaisesti. Olipa jopa niin uhkarohkea, että lopetti päivätyönsä ja lähti kiertämään Eurooppaa soitellen kaduilla. 

Vuonna 1969 Brock ja hänen ystävänsä jammailivat yhdessä. Lopulta Brock, Mick Slattery ja basisti John Harrison pikku LSD-päissään löysivät elektronisen musiikin ja saivat remmiin 17-vuotiaan rumpali Terry Ollisin ja perustivat bändin. Ensin se oli nimeltään Group X, sitten Hawkwind Zoo ja lopulta Hawkwind. Yhtyeen nimi tuli päivästä riippuen joko egyptiläisestä mytologiaststa tai saksofonisti Nik Turnerin haukkamaisesta yskästä.  

Bändistä oli lähtenyt miehiä. Syynä oli huumeiden käyttö. Liikaa tai liian vähän. Bändin Space Ritual -albumi oli listojen TOP20-kamaa, joten vuonna 1974 ilmestynyt Hall of The Mountain Grill piti olla vielä parempi. Koska mukaan oli tullut uusi kosketinsoitttaja Simon House, olivat sävellyksenä melodisempia ja ennen kaikkea progressiivisempia. Avaruusteemaa oli vähemmän, josta myös kansitaiteen maahan syöksynyt alus kertoo. Albumin nimi tulee bändin suosiman Mountain Grill -kahvilan nimestä.  

Kappalemateriaali oli monitahoista. Sävellyksiä tehtaili useampi jäsen ja sieltä löytyy kaunista, moodybluesmaista tunnelmointia (Wind of Change) kuin myös lähes blast beat -rumpalointia sisältävää mättöä (You’d Better Believe It). Levy nousi 16:nneksi Briteissä ja näin jälkikäteen sitä melko yksimielisesti pidetään bändin parhaana. “Yhtyeen huipennus”, kuten basisti Lemmy Kilmister on todennut.  

Musiikin metallipitoisuus ei varsinkaan tällä albumilla ole heti kuultavissa. Sillä on kuitenkin ollut iso vaikutus space rock-/space metal-/industrial-musiikkiin. Esikuvikseen bändin ja ovat maininneet Monster Magnet ja Ozric Tentacles ja Ministryn Al Jourgensen. Jopa Sex Pistols on bändiä coveroinut.  

Lemmy itse on tietysti metalli-ikoni jo itsessään ja tässä yhteydessä voikin nostaa esiin hänen sävellystaitonsa. Se vain nostaa hänen merkitystään metallille ja antaa lisäväriä Motörheadin suoralle runttaukselle.  

Erikoista musiikkia, josta esimerkiksi tui metallirummutusta sisältävä You’d Better Believe.  

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=xnl6CLNHdN8[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/album/0CIh8QCK9o0mKyzzNWzjUZ?si=YP_HU5PPTA2X2daLzx_l3A[/embed]

Kuva: onderdernaal.com

Toomion TOP200-biisit: 161. Queen - Bohemian Rhapsody

Useasti olen jo maininnut, että oma kosketus Queeniin on tullut Greatest Hits 2 -kasetilta, jota on varmasti kuunneltu paljon. Siinäpä ei tätä biisiä ollutkaan, joten törmäsin tähän vasta aika myöhään. Ehkä noin 1993. Olin toki kappaleen kuullut, mutta ei se sillä tavalla ollut räjähtänyt tajuntaan. Eniten se sitten innosti katsoessamme Queenin muistokonsertista, jossa Elton John ja Axl Rose vetävät kappaleen.

Freddie Mercury alkoi säveltämään osia kappaleeseen jo 1960-luvun puolella. Lopulta se monen osan summana kehkeytyi ihan kokonaiseksi, joskin äkkiseltään sekapäiseksi kappaleeksi. Queenin jäsenten omastakin mielestä osien sekoittaminen oli puolittain kieli poskessa tehtyä. Parhaimmissa kohdissa on yli 180 raitaa päällekkäin ja sen ajan 16- ja 24-raitureilla siinä on tekemistä. Pianot on soitettu sillä samalla, millä Paul McCartney soitteli Hey, Juden.

Minulla se ei biisinä ole niin nostalginen kuin moni muu Queenin kappale, mutta tämä nousee ihan sävellyksellisellä rohkeudella tälle listalle. Hyvä kappale, mutta ei minun listoilla lähelläkään kärkeä.

Laitan videoksi tuon Eltonin ja Axlin vedon, koska Freddietä tulemme vielä tapaamaan tällä listalla. Axl tulee maailman kovimpana rock-kukkona ottamaan Freddien paikan noin kohdassa 3.15. Ja hyvin tuleekin! Kylmät väreet kulkevat aina! Kohta on muutenkin suosikkiosioita tässä kappaleessa.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=i26406_EldM[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/track/4u7EnebtmKWzUH433cf5Qv?si=I7ZcY4LORS2lbHq7B-w88g[/embed]

Metallimusiikin olemus – 61. Mustavalkoista fantasiaa

QUEEN - QUEEN II (1974)

Queenin ensi levy oli tehty hyvin lyhyessä ajassa. Siitä huolimatta niin onnistunut, että bändi sai kiertää keikkaillen pari vuotta. Kiertueen loppupuolella alkoi uuden albumin teko, johon oli huomattavasti enemmän aikaa ja tekniikkaa. "Halusimme viedä rock-albumin äänityksen uudelle tasolle", tuumi Brian May. Koko tekniikka oli siis käytössä.

Albumi jakautuu kahteen osaan. Vinyyliaikana ihan virallisesti kahteen puolen. Valkoiseen ja mustaan. Valkoinen on hempeää ja tunnerikasta fiilistelyä, kun taas musta on raskasta, progressiivista fantasiaa. Valkoinen on pääosin Mayn säveltämää ja musta taas Freddie Mercuryn tuotosta.

Albumi ei suurelle yleisölle sisällä minkäänmoisia klassikoita. Seven Seas of Rhye ehkä eniten soitettu. Se olikin tietoinen haku singleksi. Mustan puolen kappaleet ovat siitä huolimatta pääosin hienoja, monitahoisia sävellyksiä. Ehkä liiankin kimurantteja ollakseen hittejä.

Ogre Battle on nimeltään mielettämän korni. Samalla se on lähes raskainta 70-luvun Queeniä. Fairy-Feller's Master Stroke taas pohjaa samannimiseen tauluun. Ihan täyttä fantasiaa. Albumin "pääteos", The March of The Black Queen, on Mercuryn mukaan Queenin hankalimpia kappaleita sävellystyön puolesta. Synkkä, jopa ahdistavan synkkä Queeniksi. Siinä sekoitellaan useampaa tahtilajia ja vielä päällekkäin. Nevermore balladina on tälle täydellinen vastapari. Kaunis ja lyhyt.

Mayn mukaan aikalaiset, Led Zeppelin ja The Who tekivät periaatteessa samanlaista musiikkia, mutta enemmän riffeihin pohjautuen. Queenin tavoite oli olla älykäs ja soundiltaan monikerroksisempi ja säröisempi. Hyvin tämän allekirjoittamaan pystyy. On tässä teemaa myöten heviä ja metallia, vaikka sen arvo on huomattu vasta myöhemmin.

Albumi jakoi mielipiteitä. Jenkeissä ei pidetty, Briteissä pidettiin. Rumpali Roger Taylorin mukaan se johtui bändistä, ei levystä. Eikä varsinkaan albumin nimestä, jota Taylor inhosi. Queen ei ole koko olemassaolonsa aikana juuri tätä albumia soittanut. Mayn mukaan se on vaikea, eikä kappaleet hänen mielestään niin erinomaisia olleet, mutta musiikillisesti hän piti sitä Queenin elinkaaren suurimpana harppauksena eteenpäin.

Gunnareiden Axel Rose ja Smasharien Billy Corgan pitävät albumia yhtenä suosikkinaan. Queenia on ylipäätään pirun hankala ohittaa käsiteltäessä metallia tai raskasta rockia. Tai oikeastaan mitään valtavirrassa viihtynyttä musiikkia.

Tämä pitää kuunnella. Jokaisen. Se vaatii valkoisen puolen kahlaamisen, mutta pohja kenkien alla kovenee, kun päästään mustalle puolelle. Esimerkkikappaleena "pääteos".

Toomion TOP200-biisit: 164. Radiohead - Pyramid Song

Radiohead ei ollut mikään suursuosikki minulle silloin tuhansien vaihtuessa. Jotkut OK Computerin biisit olivat ok, mutta en ymmärtänyt Thom Yorken narinalaulun päälle noina aikoina mitään.

Kappale on bändin omia suosikkeja ja juuri päämies Yorke on sanonut sen olevan "parasta, mitä yhtye on nauhalle saanut". Vaikka kappaleesta asianomaiset pitivätkin ja sitä myös soitettiin keikoille jo ennen Kid A:ta, tuli se albumiformaatissa ulos vasta vuonna 2001 Amnesiacilla.

Sanoituksissa liikutaan kuoleman jälkeisessä maailmassa. Vaikuttimina ovat kuuleman mukaan toimineet Jumalainen näytelmä, tiibetiläinen ja egyptiläinen Kuolleiden kirja sekä Hessen Siddharta.

Oman sieluni kappale vei sen videolla ja rytmityksellä. Itämaiset jouset ja jazzmainen rumpalointi tehoaa aina. Siihen törmätään tällä listalla myöhemminkin.

Tämä soi Mitsubishi Coltissa, kun ajetaan myöhään syysyössä halki Pohjanmaan lakeuksien.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=3M_Gg1xAHE4[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/track/3A9vIxzGBjEfqmDK7H9exS?si=rNqWkehWSuG6mxGw841b3w[/embed]

Viikon Aivoradio 7/2019

VIIKON AIVORADIO 7/2019.

Ollaan jälleen melkoisen hälinän keskellä, niin palaamme täksi ja ensi viikoksi albumimallisen Aivoradion pariin. Tällä kertaa tällaista.

"Seventh Wonder – Tiara: Viime vuonna ilmestynyt mahtava proge eepos genreä seuraaville pakko-ostos. Osaa Karevik muutakin kuin Kamelot-pastissit.”

-Spinebrain

"Timo Kämäräinen – Pulpae: Leppoista semijazzia. Kiippareissa muuten Esa Kotilainen. Muita hauskoja faktoja ei ole, vaikka voisi olettaa.”

-T

"Dire Straits – Alchemy: Dire Straits Live: Mark Knopfler – kitara, laulu, Hal Lindes – kitara, John Illsley – basso, Terry Williams – rummut, Alan Clark – urut. Upeaa ja aitoa livetunnelmaa. En kaipaa korvikkeita.”

-Yyte

"Ville Valo & Agents – Ville Valo & Agents: Tänään se sitten tuli. Lähtee kuin pitää ja jatkaa samoilla raiteilla. Miellyttävä kuunnella ja tuo turvallisen fiiliksen. Valo edelleen helkkarin hyvä.”

-A

[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve[/embed]

Toomion TOP200-biisit: 172. Circle - Vaellus

Circlen livenä nähneet tietävät mistä on kyse. Räjähdysherkästä hulluudesta, suorastaan kaistapäisyydestä. Silti siinä on se kuuuisa punainen viiva, vaikka se ei kuljekaan suoraan, vaan kiemurtelee itään ja länteen, välillä ylös, välilla alas. Eteenpäin se kuitenkin rullaa.

Rättö & Lehtisalo on se kaksikko, joiden kautta löysin tieni Circlen maailmaan. Erittäin outo sanoitusmaailma sopii Circlen musiikkiin, sillä Rätön hyvin omaperäinen laulusoundi muuntaa sanat joksikin vieraaksi kieleksi, ettei varsinainen teksti edes muodostu niin tärkeäksi elementiksi.

Bändihän on myös levyllä petomaisen kova soittamaan. Vaelluksessa vetoaa yksinkertainen, mutta tarttuva progeriffittely. Voi helposti nähdä Mika Rätön polkevan jalkaa bändin liukuessa toisteiseen, jopa stonermaiseen haahuiluun. Kappale on Rautatie-albumilta (2010) ja junamatka tästä mieleen tuleekin.

Istukaa junaan, luurit korviin, katsokaa vähän ennen Parikkalaa järvenselälle päin ja nauttikaa!

Ja kun pääsette perille, katsokaa Mika Rätön haastattelu Arto Nybergin ohjelmasta jonkun vuoden takaa.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=RCwOyCTIU30[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/track/6Ml7O1FgAfct2e1rEarobr?si=sg9RwN1SQLWHEJPyLeDjnA[/embed]

Toomion TOP200-biisit: 174. Rockin' Da North - Kingsize

Vieläkin pidetään majaa vuodessa 2002. Suomirap teki kaameaa jälkeä TOP40-listalla. Silloin suomirapin jonkinlainen ongelma olivat olleet hiukan tuhnuiset tausta. Sitten tuli Rockin' Da North.

Juuri Kingsize soi radioissa (sen Kesäkumi-renkutuksen lisäksi) ja tämä oli pitkälti tuottaja Jukka Immosen ansiota. Todella mahtipontiset jouset vyöryvät introssa päälle.

Lisäarvoa tuo kova feattaajakatras. YOR123, B.O.W. (eli Bomfunk MC's Raymond), vuonna 2015 ikävästi kuollut Ezkimo sekä omalaatuisella tyylillään koko kappaletta kantava Lord Est.

Tässä pisteet voi antaa oikeastaan tuotannolle, jossa eri elementit on niiden erilaisuudesta huolimatta naulittu tiukasti yhteen.

Tämän kappaleen kuulee harvoin. Enpä silti ikinä vaihda pois.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=hkB1vCKptG4&list=RDhkB1vCKptG4&start_radio=1[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/track/0dAOkG1wnpiTTgLCrvP1g9?si=lZaggs8dTzG-HfJuHN5wNw[/embed]

Toomion TOP200-biisit: 175. Soilwork - As We Speak

Maaliskuussa 2002 ilmestyi Soilworkin Natural Born Chaos -albumi, joka jo TOP100-albumilistallakin tuli tutuksi. Sitä rumpalimme kera kuunneltiin niin sanotut "parit kerrat". Aluksi tietysti nuo nopeammat kappaleet tarttuivat, mutta jotenkin As We Speakin sävellys on vuosien saatossa muodostunut alkupuoliskon kärkikappaleeksi. Se on monitahoisempi ja rauhallisempi ja on siksi säilynyt kuuntelulistalla.

Muistan vieläkin katsomatta tuon levyn kitaristit, jopa osan heidän kommenteistaan kansilehdessä. Björn "Speed" Strid on laulumiehiä metallin puolella ja nykyään tahkoaa vakuuttavasti myös Night Flight Orchestrassa. Tämän levyn kitarapari Frenning & Wichers pelittävät komeasti yhteen. Ranta & Flink  rumpu-bassopuolelta vastaavat kitaroille täysin hyväksyttävästi. Oman lisämausteen tuo kuitenkin Sven Karlsson, joka tuli tässä vaiheessa Evergreyn koskettimista Soilworkin hommiin. Kuten monesti aiemminkin olen todennut, niin Karlsson ei turhia soita. Hän värittää ja sävyttää sävellyksiä ja tuo niihin ilmaa. Vaikka raskaasta musiikista onkin kyse, niin pieni happi välissä ei yleensä haittaa.

Sanoituspuoli menee vähän ohi. Se on tuollaista tavallista metallihuttua, mutta kyllähän sieltä kohtia päähän jää. Maailmantilaa ja sen synkkyyttä tässä varmaankin analysoidaan. Voi olla, että tässäkin, kuten omissa vähäpätöisemmissä sanoitustouhuissa tulee usein vaihe, jossa sanat eivät välttämättä tarkoita sen suurempia, vaan sopivat muihin teemaltaan ja ennen kaikkea istuvat sävellykseen ja melodiaan. Se Soilworkilla toimii mainiosti.

Kyllä tämä on lumihankien keskellä kuultava. Autolla ajaessa. Mielellään aika kovaa. Autona voisi olla Peugeot, jossa on sellainen ilmanraikastinpotkuri keskikonsolin tuulettimessa.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=TcKoqGKuz6U[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/track/6uCNPKVAKkG1M4UH77fu18?si=MTQAZdPvTyOe3tr39vk2RA[/embed]

Metallimusiikin olemus – 50. Soittotaidon ja sävellystyön täydellinen kombinaatio

URIAH HEEP - DEMONS AND WIZARDS (1971)

Uriah Heepillä oli uusi basisti - Mark Clarke. Hän kuitenkin ehti olla bändissä vain pari kuukautta jättäen bändin ”työuupumuksen tähden.” Sen verran mies kuitenkin vaikutti, että osallistui Demons and Wizards -albumin avausraita Wizardsiin soittamalla siinä ja olemmalla myös sävellystyössä mukana. Se onkin melko tavalla eri kastia kuin loput albumista, vaikka on edelleen yksi bändin kestohiteistä.

Ei mennyt pitkäänkään, kun bändiin oli liitetty The Keef Hartley Bandissa soittanut uusiseelantilainen Gary Thain, jota voidaan pitää bändin legendaarisimman kokoonpanon osasena. Thainin tiukka soitto yhdessä rumpali Lee Kerslaken rumputyön kanssa asetti loppubändille hyvän pohjan tehdä tarttuvia kappaleita.

Käytännössä sävellystyö oli pääasiassa urkuri Don Hensleyn käsissä. Eikä se ollut virhe. Levyn hitti Easy Livin’ on edelleen, 45 vuotta ilmestymisensä jälkeen, usein kuultavissa milloin missäkin mainoksessa. Ja ihan syystä. Onnistunut urkujyystö, jossa koko bändin parhaat puolet saadaan esille kuitenkin ulkoisesti suhteellisen simppelissä kappaleessa.

Ennen tätä soinut Traveller in Time kuulostaa 1990-luvun Dream Theaterilta parhaimmillaan. Tosin noin 20 vuotta aiemmin. Rainbow Demon taas on väkisinkin antanut potkua Diolle tai Rainbowlle. Tai oikeimmin ehkä juuri Rainbow-vaiheen Diolle.

Demons and Wizards nosti Uriah Heepin aivan uudelle tasolle. Se nousi Briteissä sijalle 20. ja oli USA:ssakin 23. Suomessa albumi meni kuin kuumille kiville. Demons & Wizards oli listaykkösenä jopa 14 viikkoa. Easy Livin’ on muuten ainut Heepin kappale, joka on noussut USA:ssa singlelistalle. Jos albumi olisi ilmestynyt vuotta aiemmin tai vastaavasti myöhemmin, olisi sillä voinut olla jopa paremmat mahdollisuudet menestyä.

Levyn merkitys metallille ja raskaalle musiikille on ohittamaton. Raskas urkuriffittely maustettuna yhdellä rock-historian kovimmista laulajista nostaa omissa kirjoissa Uriah Heepin korkeammalla kuin se maaimanlaajuisesti on. On sääli, että niin David Byron kuin Gary Thain näkivät silloin rock-elämän varjopuolet lopulta niihin menehtyen. Liian nuorena. Paljon olisi ollut vielä annettavaa.

Demons and Wizards on mainio albumi. Sen kuuntelee mielellään. Myös sen mystiikassa liittyvät sanoitukset voi vetää metalliin. Pidän toki Easy Livin’istä paljon, mutta albumin annista kertoo mielestäni enemmän sen viimeinen kappale The Spell, jossa on davidgilmourmaista kitarasoolottelua ja ylipäätään laadukasta musisointia. Mainitsen vielä Why-kappaleen, joka on bonusbiisinä cd-versiossa. On melkoista työstöä.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=psnHkE642e4[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/album/3jEKIN45ZsAN6tP9GRwLap?si=-l2ZPKLvSzS3Ntg5dLW1vQ[/embed]

Kuva: Youtube.com

Toomion TOP200-biisit: 177. Opeth – Deliverance

Opeth määritti musiikillisesti yhtä elämäni vaihetta vahvasti. Jotenkin piti saada omasta pääkopasta selvää. Hetki meni, ennen kuin tajusi, ettei siitä ikinä tule selvää saamaan. Annoin olla.

Deliverance-albumi julkaistiin samana vuonna 2002 kuin Damnation-albumi. Niiden piti olla samassa paketissa, mutta levy-yhtiö halusi rahastaa ja niin albumit julkaistiin muutaman kuukauden välein.

Deliverancessa viehättää sen progeote. Opethin sanoitukset nimittäin ovat sen verran pimeän puolella ja muutenkin liian abstrakteja, etteivät ne ole koskaan olleet itselleni kovin mielenkiintoisia. Tässäkin ollaan hukuttamassa poloista kanssaihmistä. Mikaelhan on ainakin vihjannut olevansa satanisti, mutta epäilen tuota hiukan markkinointikikaksi.

Deliverance-albumillakin tuottajana hääri Steven Wilson. Se kuuluu varsinkin ennen kappaleen lopussa tulevaa pöytäännapsutus-kohtaa. Parikymppisille soittajapojille tämä uppoaa täydellisesti. Oikeastaan on ihan välttämätöntä, että rytmityksen osaa naputtaa pöydän kulmaan tai reisiin iskulleen oikein. Ennen Opethin Ilosaarirockin keikkaa yleisö alkoi spontaanisti taputtaa kyseistä kohtaa. Olen varma, että bändi on säveltäessään tiennyt tämän putoavan lukion nössöhevareille kuin flyygelin keljun kojootin niskaan.

Soundimaailma on hyvä, tunnelma paha. Sen lisäksi kappale sisältää  tarttuvan kohdan. Siinäpä syy listalle oloon.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=rggQNCS8UjM[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/track/4siXNiLG9VJR6Z2kP6fFjv?si=2KTMZLItQH62qj9dpwP6Kw[/embed]

Metallimusiikin olemus – 49. Tuplakitarointia kevyesti

WISHBONE ASH - ARGUS (1972)

Vuonna 1969 ammatikseenkin pikkuisen soitellut rumpali Steve Upton ja basisti Martin Turner muuttivat Lontooseen. He etsivät kahta kitaristia bändiinsä vain siksi, että halusivat tietää ”miltä se kuulostaa, jos kitaristeja on kaksi”. Sieltä löytyi vähän kitaraa rämpyttelevä jäätelömyyjä Andy Powell ja enemmän soitteleva Ted Turner. Tämä porukka laittoi kahdelle listalle yksisanaisia bändinnimiehdotuksia ja poimivat sitten satunnaisesti niistä kaksi, joista muodostui tuo Wishbone Ash. Sitten soiteltiin jokunen kuukausi ja oltiinkin jo keikoilla.

Argus-albumi on bändin kolmas ja se nousi jopa kolmanneksi Brittien listalla. Levyn teema liikkuu keskiajalla vaikkei musiikki oikeastaan pätkääkään siltä vaikuta. Musiikki on hyväntuulista autorokkia, jossa kaksi kitaraa vuorottelee oikein taitavasti.

Itselleni bändistä tulee mieleen Dion aikainen Rainbow ja Ritchie Blackmoren soolotuotanto. Se ei toisaalta ole ihme, sillä sitä kautta Wishbone Ash on tiensä suosioon löytänytkin. Juuri Blackmoren suosituksesta bändi tuli Deep Purplen lämmittelijäksi ja sitä kautta se sai oman managerin ja paikkansa tälläkin listalla.

Musiikki ei siis metallia suoranaisesti ole, eikä vihaista tai raskasta muutenkaan. Teknistä soittoa se kyllä sisältää. Lynyrd Skynyrdin ja Pink Floydin välimaastossa tässä ollaan, enkä pitäisi yllätyksenä, vaikka jälkimmäinen olisi tätä bändiä kuunnellutkin. Kuullut on varmasti kuten Iron Maidenin Steve Harris, Judas Priest ja Thin Lizzykin. Ovat nimittäin maininneet bändin vaikuttaneen heidän musiikkiinsa paljonkin.

Suomalaisiakin on soittanut riveissä: Ben Granfelt ja Muddy Manninen ovat kitaroineet orkesterissa 2000-luvulla. Ja voihan sitä tässä nyt namedroppailla koko jutun loppuun asti. Ei tämä osittain musiikkina niin kaukana ole Eppu Normaalistakaan.

Musiikillisesti albumi on hyvä. Metallia se ei ole, eikä ihan hard rockiakaan.

Hyvä esimerkki musiikista on Sometime World, joka tarjoaa bändin rauhallisen ja reippaamman otteen samalla lautasella.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=kvLVSPPLZZY[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/album/7xEluvnbmFtRB5g66CJ2ND?si=M8b6hmPKQmi6ci0RQMBQvg[/embed]

Toomion TOP200-biisit: 180. Deftones - Minerva

Minerva on roomalaisten mukaan sodankäynnin ja viisauden, mutta myös käsityötaidon ja taiteen jumalatar. Se on myös Deftonesin ensimmäisen kappaleen nimi. Siis minun muistille ensimmäisen.

Aavikolla kuvattu video on jollain tapaa hienosti tehty. Siihen ehkä vaikutti kuvaussessioiden aikana ongelmia aiheuttanut hiekka. Hieno hiekka kun harvoin koneiden kanssa toimii.

Deftonesin laulajan Chino Morenon ääni on vangitseva. Häilyvä ja aaltoileva laulutapa ison miehen esittämänä pitää ottessaan. Vaihtoehtorokkia tai -metallia normaalisti esittävä Deftones on tämän kappaleen aikana vähän poikkeavilla shoegaze-linjoilla.

Sanoitus ylistää minun käsittääkseni naisia tai naista noin yleensä. Sanat eivät tässä ole minulle se juttu, vaan hyvin videoon hitsattu tunnelma. Soundit ovat suttuiset, ja miksaus outo. Aina joutuu volumea lisäämään. Kitarat ulvovat hienosti ja kliinit kitarapätkät ovat yksinkertaisia, mutta toimivia.

Tämä sijoittuu omassa elämässä aikaan, jossa elämä häilyi, kuten Chinon ääni.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=mLa0-sQg1YM[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/track/1gzWd0ILFaCoHUfQSkCIvl?si=angAqnpZQA-lsv48zEExlA[/embed]