perjantai 9. joulukuuta 2016

The Essence of Metal – 14. Heavy Metal for The First TimeMetallimusiikin olemus – 14. Heavy metal-termin ensiesitys

STEPPENWOLF - STEPPENWOLF (1968)

In the aftermath of the Second World War, in German’s Tilsit (which is now Russia and called Sovetsk) was born, John Kay. He moved to Canada with her mother in law, at the end of the 50s. After times he eventually moved to California. There The Sparrows became Steppenwolf.

Steppenwolf has become popular with Born to Be Wild. A blatant rock song was heard in a small budget cult movie Easy Rider, whose influence on the motorist culture is very strong. The song also tells about motorcycles.

In this song, the term “heavy metal” was also heard the first time in music. Although it’s a reference to parts of a motorcycle, but the term grew iconic. The lyrics say, "I like smoke and lightning, Heavy metal Thunder..." This song has covered over 50 names from famous artists. The most famous of them are Slayer, Bruce Springsteen and Blue Öyster Cult.

In addition, Steppenwolf has a very strong effect to the metal or at least hard rock. A colorful organ player, Goldy McJohn, is considered to be one of the founders of heavier style. The band's history also includes a variety of crew changes and black leather look, so some metal elements can be easily met. As an influence or impulse, the band has mentioned at least by Deep Purple, Ozzy Osborne and Slade.

An example album Steppenwolf (1968) was recorded in a few days. Maybe that’s why the album is quite fragmented. Yes, there are some of the classic rock songs that have already been mentioned in the story series, cited by Willie Dixon's Hoochie Coochie Man.

We don’t need to mention the example song.

https://www.youtube.com/watch?v=mLhpXUtxS1c

https://open.spotify.com/album/6GLHwIp1K3u1zdLOdPRG0W

Photo: burningambulance.comSTEPPENWOLF - STEPPENWOLF (1968)

Toisen maailmansodan jälkimainingeissa syntyi Saksan Tilsitissä (, joka muuten nyttemmin on Venäjää ja nimeltään Sovetsk) John Kay. Sotaleskeksi jääneen äitinsä kanssa hän muutti 50-luvun lopussa Kanadaan, josta tie vei lopulta Kaliforniaan. Siellä aiemmasta The Sparrows-yhtyeestä muodostui Steppenwolf.

Arosusi, kuten Steppenwolfin suora suomennos on, nousi kovaan suosioon Born To Be Wild-kappaleen myötä. Räväkkä rock-biisi kuultiin pienen budjetin kulttielokuvassa Easy Rider, jonka vaikutus motoristikulttuurille on kova. Kappale myös kertoo moottoripyöristä.

Tässä kappaleessa kuultiin myös ensi kertaa raskaamman musiikin yhteydessä termi heavy metal. Se tosin on viittauksena moottoripyörän osiin, mutta termistä kasvoi tämän myötä ikoninen. Tekstissä sanotaan: ”I like smoke and lightning, Heavy metal thunder…” Tätä kappaletta on tunnetuistakin artisteista versioinut reilusti yli 50 nimeä. Kuuluisimmat heistä ehkä Slayer, Bruce Springsteen ja Blue Öyster Cult.

Tekstipuolen lisäksi vaikutus metalliin tai ainakin hard rockiin oli bändillä suuri. Yhtyeen värikästä kosketinsoittajaa, Goldy McJohnia pidetään yhtenä heviurkureiden kantaisistä ja toki tuo deeppurplemainen rouheus soitossa kuuluukin. Bändin historiaan kuuluu myös moninaiset miehistövaihdokset ja ulkoasuun musta nahka, joten tietyt hevielementit kyllä täyttyvät helposti. Esikuvanaan tai vaikuttimenaan bändin ovat maininneet ainakin Deep Purple, Ozzy Osborne ja Slade.

Esimerkkialbumi Steppenwolf (1968) levytettiin muutamassa päivässä. Toisaalta se kuuluu albumin jonkinlaisena hajanaisuutena. Sillä on kyllä nuo muutamat klassikkoiksi muodostuneet rock-runttaukset ja jo aiemmin juttusarjassa mainittu Willie Dixonin Hoochie Coochie Manin coverointi.

Videobiisiä ei tarvinne erikseen mainita.

https://www.youtube.com/watch?v=mLhpXUtxS1c

https://open.spotify.com/album/6GLHwIp1K3u1zdLOdPRG0W

Kuva: burningambulance.com

torstai 8. joulukuuta 2016

Atson Aikakone: 1997 & Foo Fighters - The Colour and the Shape

Foo Fighters oli pitkään yhtye, johon ei kiinnostanut tarttua sen tiukemmin. Radiosta oli kuullut täsmähittejä sekä saanut kavereilta suosituksia, mutta ei vain tuntunut kolahtavan. Viime keväänä, eräänä helmikuisena perjantaina, tuli tarve löytää ”jotain, joka tuntuisi 2000-luvun alun rockilta, muistuttaisi siitä”. Silloin iski selittämätön intuitio kaivaa kuunteluun The Colour and the Shape. Siitä tulikin vuoden 2016 kuunnelluin levy omalle kohdalleni: vuoden mittaan se on tullut kuunneltua kokonaan vajaat kymmenen kertaa.

The Colour and the Shape on Foo Fightersin toinen albumi. Ensimmäinen (Foo Fighters, 1995) oli Dave Grohlin soolona tekemä ja soittama, Nirvanan hajoamisen ja Cobainin kuoleman jälkeisenä terapiana käytäntöön laittama projekti. Myös seuraajalla Grohl soitti laulamisen ohella sekä kitara- että rumpuraidat, mutta oli koonnut ympärilleen toiseksi kitaristiksi Pat Smearin (myös Nirvanassa keikkasoittajana mukana ollut) sekä bassoon Nate Mendelin. Alun perin sessioissa soitti rumpuja William Goldsmith, jonka panokseen Grohl yhdessä tuottaja Gil Nortonin kanssa ei ollut tyytyväinen, joten hän sai lähteä. Levyä seuranneen kiertueen myötä yhtyeen rumpupenkille istahti sillä yhä viihtyvä Taylor Hawkins. Goldsmithin soittoa kuullaan muutamassa kappaleessa, mutta kansilehdessä häntä kiitetään ainoastaan puolestatoista (”Doll” sekä hidas intro ”Up in Arms”-biisissä).

Yksi tämän kokonaisuuden tunnuspiirteistä on sen mitta ja rakenne. Kokonaisuus kestää 13 biisiä, jotka etenevät 50 minuutin ajan. Voi olla omakohtainen kokemuskin, mutta kun sattumalta ainoat tutut biisit ennen ensimmäistä kokonaista levykuuntelua olivat ”Monkey Wrench”, ”My Hero” ja ”Everlong”, niin albumin rakenne näyttäytyy hyvin jaksottaisena: nuo kolme raitaa, jotka ovat asemoituina levyn toiseksi, seitsemänneksi ja yhdenneksitoista, toimivat tukipilareina. Kokonaisuudesta muodostuu kuin kolmio, jolla kaiken lisäksi saattaa olla kuulijan mielessä värikin. ”The colour and the shape”...

Ensimmäisenä kuultava ”Doll” kuin raottaa kuulijalle ovea puolentoista minuutin tunnustelevan sointinsa aikana ennen Monkey Wrenchin käynnistäessä rock-koneen moottorin. Siinä onkin kappale rock'n'rollin käsikirjasta ja sen kohdasta ”levynavausvaihtoehdot”. Paahtava pala stadionrockin modernia historiaa riffeineen, kertosäettä lähestyvine jännitettä nostavine rytmeineen ja crashiin hakatuine, elämää suurempine B-osineen. Monkey Wrenchistä tykkää ensi kuulemalla. Sitä seuraava ”Hey Johnny Park!” on itselle noussut syksyn mittaan jopa last.fm-tykkäyksen arvoiseksi.

Mieltäni kiinnostaa kappaleiden asemoinnissa sekin, että edellä mainittujen kolmen tukipilarin ympärille on koottu jokaiselle samankaltainen kerros: astetta helpompi sähköinen biisi sekä akustisempi numero. ”My Heroa” edeltää ”Up in Arms” ja seuraa kevyellä shuffle-sykkeellä pompotteleva ”See You”; ”Everlong” pohjustetaan puolestaan ”February Starsilla”, jossa on erityisen toimivaa tempon vaihtelua sekä uljas kertosäe. Toisella puolella albumin ykkösbiisiä on sitten ”Walking After You”, vispilöidyillä rummuilla, hitaalla tempolla ja akustisilla kitaroilla varustettu pehmeä balladi.

Everlongista kappaleena vielä muutama sana. Sitä on kuullut hehkutettavan kauan, mutta omaan pirtaani se ei tarttunut vaikka tilaisuuksia on ollut useita. Keväällä osui, nousten vuoden merkittävimmäksi biisiksi omassa elämässäni. Kaikki ne elementit, jotka Foo Fightersista mieleen tulevat, osuvat siinä paikoilleen. Biisin edetessä ei tiedä, liikuttuako kyyneliin vai antautua voiman vietäväksi ja huutaa yöhön Grohlin mukana.

”If everything could ever feel this real forever
If anything could ever be this good again
The only thing I'll ever ask of you
You've got to promise not to stop when I say when
She sang”


https://open.spotify.com/album/30ly6F6Xl0TKmyBCU50Khv

The Essence of Metal – 12. The Troggs started to set up punk rockMetallimusiikin olemus – 12. The Troggs alkoi luoda perustaa punk rockille

THE TROGGS - FROM NOWHERE (1966)

The Troggs was born on the initiative of the childhood friends Reg Presley and Ronnie Bond. The band found their way to the public when The Kinks's manager banged the band and signed it.

The final fame was guaranteed when The Troggs decided to cover Chip Taylor's Wild Thing. The song was ranked number one on the US Billboard. Even though the song is not their own, you can hear The Troggs' style in it. Raw and simple sounds, beating chords and more attitude than skilled vocal work. Contrasting the band's music, they brought they dressed up to conservative coats and straight trousers.

The effects to metal goes through the punk. The Ramones has publicly named the band their biggest influence. This has also been done by Jimi Hendrix, who is often covered Wild Thing by himself. Music can also find nuances in stoner music. Their songs has versioned at least one black metal band, the Norwegian Ulver. Another well-known song, Love is All Around, is covered by R.E.M. and Wet Wet Wet.

Simple, even controversial riffs can be considered as metal if you want. The band also received a disapproval of their sexually explicit lyrics and their "overexecutive" way of announcing the words. This be an advantage in the metal sphere, even though their playing skills aren’t so high.

The example album is the debut, From Nowhere (1966), which starts with Wild Thing. The A-side of the vinyl is garbled rock and punk mixes that you can easily listen to. On the B side, however, there’s nothing to do with the metal. The remaining six songs are pretty poor pop songs or ballads.

The video cannot be other than Wild Thing.

https://www.youtube.com/watch?v=Hce74cEAAaE

https://www.youtube.com/watch?v=JFh-MuyuQvY&t=901s

Photo: paimages.co.ukTHE TROGGS - FROM NOWHERE (1966)

The Troggs syntyi lapsuuden kavereiden Reg Presleyn ja Ronnie Bondin aloitteesta ja sai hyvin äkkiä lopullisen muotonsa basistin ja kitaristin löydyttyä. Bändi löysi tiensä julkisuuteen, kun The Kinksin manageri bongasi yhtyeen ja kiinnitti sen levy-yhtiölle.

Lopullinen kulttimaine oli taattu, kun The Troggs päätti coveroida kantriartisti Chip Taylorin Wild Thing-kappaletta. Kappale nousi USA:n Billboard-listan ykköseksi ja kotimaassaankin listakakkoseksi. Vaikkei kappale oma olekaan, on siinä kuultavissa The Troggsin anti musiikille. Rujot ja yksinkertaiset soundit, hakkaavat soinnut ja enemmän tunteella kuin taidolla suoritettu vokaalityöskentely. Kontrastia bändin esittämälle musiikille toi heidän verraten konservatiivinen pukeutuminen pikkutakkeihin ja suoriin housuihin.

Vaikutus metalliin kulkee punkin kautta. The Ramones on julkisesti nimennyt bändin esikuvakseen. Näin on myös tehnyt Jimi Hendrix, joka Wild Thingiä usein coveroi itsekin. Musiikista voi löytää vivahteita myös stoner-musiikkiin. On bändiä versioinut ainakin yksi bläkkisbändikin, nimittäin norjalainen Ulver. Toinen tunnettu lainabiisi bändiltä on Love is All Around, jolla maailmanlaajuista menestystä ovat keränneet ainakin R.E.M. ja Wet Wet Wet.

Yksinkertaiset, jopa riipivät riffit voi mieltää metalliksi jos tahtoo. Bändi sai lisäksi paheksuntaa seksiin viittaavista sanoituksistaan ja varsinkin ”yliseksuaalisesta” tavastaan esittää sanojaan. Tämä voidaan lukea eduksi metalliväen piirissä, vaikka vaakakupissa tilannetta toiseen suuntaan painoi bändin aikalaisiin verraten heikko soittotaito.

Esimerkkilevynä on debyyttialbumi From Nowhere (1966), jonka aloittaa juuri tuo Wild Thing. Vinyylin A-puoli on nykymittapuullakin tarkasteltuna räväkkää garage-rokin ja punkin sekoitusta, jonka kuuntelee helposti toistamiseen. B-puolella ei sen sijaan ole metallin kanssa mitään tekemistä, ellei sitä nyt jostain syystä halua hakata vasaralla. Loput kuusi kappaletta ovat nimittäin aika heikkoja pop-lauluja tai balladeja.

Eihän videoksi voi laittaa mitään muuta kuin Wild Thingin.

https://www.youtube.com/watch?v=Hce74cEAAaE

https://www.youtube.com/watch?v=JFh-MuyuQvY&t=901s

Kuva: paimages.co.uk

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

The Essence of Metal – 9. At the Source of grunge and punkMetallimusiikin olemus – 9. Grungen ja punkin alkulähteillä

THE SONICS - HERE ARE THE SONICS (1965)

In the mid-1960s, psychedelia and rock n’ roll began to get even more straightforward forms. Washington's The Sonics found a straighter path to bring it out. The band covered blues and rock n 'roll classics with a sharper touch, but also made their own songs.

Rough and simple riffs and songs played with more attitude than skill took the music quite high. The recordings were handled roughly live. Drums with one mic. The drum sound is one of the things that determining the band. For example, Kurt Cobain has stated the following: ”I, I have to admit… The Sonics recorded very, very cheaply on a two track you know, and they just used one microphone over the drums, and they got the most amazing drum sound I’ve ever heard. Still to this day, it’s still my favourite drum sound. It sounds like he’s hitting harder than anyone I’ve ever known.”

Many bands have mentioned The Sonics, when asking about their influence. The most well-known ones are Bruce Springsteen and Nirvana. Both have also covered the band.

The effect on metal will surely be through the grunge or, alternatively, the path through the punk. Riffs, fierce clamor and uncompromising attitude – They gets far!
The sample album Here Are The Sonics (1965) is a mixture of their own and the cover songs, which is passed through a grunge / punk screen. The Sonics' own influences don’t need to look further than this song list.

As a video example, this time, comeback recording. The attitude still lives on.

https://www.youtube.com/watch?time_continue=2199&v=BFolqS24Y6U

https://open.spotify.com/album/4vqaqoTEbNyeeSHJA6KpdM

Kuva: apessimistisneverdisappointed.comTHE SONICS - HERE ARE THE SONICS (1965)

1960-luvun puolivälissä alkoi psykedelia ja rokkenrolli saada suorempiakin muotoja. Washingtonilainen The Sonics löysi suoremman polun tuodakseen sanottavansa esiin. Bändi coveroi blues- ja rock n' roll-klassikoita räyhäkämmällä otteella, mutta teki myös omia kappaleita.

Rouheat ja yksinkertaiset riffit ja enemmän asenteella kuin taidolla suoritetut laulut saivat tunnelman aika korkealle. Nauhoitukset hoidettiin suunnilleen livenä. Rummut yhdellä mikillä. Rumpusoundi on yksi bändiä määrittävä tekijä ja esimerkiksi Kurt Cobain on todennut seuraavaa: "I, I have to admit... The Sonics recorded very, very cheaply on a two track you know, and they just used one microphone over the drums, and they got the most amazing drum sound I've ever heard. Still to this day, it's still my favorite drum sound. It sounds like he's hitting harder than anyone I've ever known."
Esikuvikseen bändin ovat maininneet monet. Tunnetuimpina ehkä Bruce Springsteen ja jo mainittu Nirvana. Molemmat ovat bändiä myös coveroineet.

Vaikutus metalliin tulee varmasti tuon grungen tai vaihtoehtoisesti punkin kautta kiertävän tien kautta. Riffit, kova meteli ja tinkimätön asenne - sillä pääsee pitkälle!

Esimerkkialbumi Here Are The Sonics(1965) on omien ja lainabiisien sekoitus, joka viedään grunge-/punk-seulan läpi. The Sonicsin omia vaikutteita ei tarvinne etsiä kauempaa kuin tästä biisilistasta. Videoesimerkkinä toimikoon tällä kertaa bändin ns. comeback-taltiointi, josta ei miesten ikääntymisestä huolimatta yritystä puutu.

https://www.youtube.com/watch?time_continue=2199&v=BFolqS24Y6U

https://open.spotify.com/album/4vqaqoTEbNyeeSHJA6KpdM

Kuva: apessimistisneverdisappointed.com

perjantai 2. joulukuuta 2016

The Essence of Metal – 11. Super Group Brought Music Closer to Heavy MetalMetallimusiikin olemus – 11. Superkokoonpanolla lähemmäksi heavy metallia

THE YARDBIRDS - HAVING A RAVE UP WITH THE YARDBIRDS (1965)

Jeff Beck, Jimmy Page and Eric Clapton says something at least for their names. The whole trio played in The Yardbirds on a sample album Having a Rave Up with The Yardbirds (1965). Although they didn’t play at the same time, but these are the names behind this album.

The Yardbirds is said to have brought American blues music to the British audience. The band was also the first to start playing metal. The playing style of all three guitar players must still be recognized. This album it’s even experimental, especially by Beck and Page, what they have always been. The band brought guitar effects as feedback and Fuzztone among the bigger audience. Say one stoner band without a fuzz?

At that time, Clapton withdrawn the band, because he was anxious when the band moved away from blues music. The band want Jimmy Page in the studio, but he refused and recommended Jeff Beck to replace him. After Beck left behind with internal contradictions, Page agreed to play the rest of the concerts. To complete all the concerts in the future, Jimmy Page set up The New Yardbirds with John Paul Jones, which later became a bit more famous Led Zeppelin.

As a music, The Yardbirds is closer to psychedelic rock than traditional rock. There’s a name for that music trend in British music at 60’s. It’s Freakbeat. It mixes blues with psychedelia and Britpop. The Yardbirds also play it little bit heavier.

The band has been an influence for so many other bands. Let's mention Ritchie Blackmore, whose Rainbow has covered the Still I'm Sad from this example album.

This video tells about that era of the Swinging London phenomenon. It's a kind of 60’s hipster movement.

https://www.youtube.com/watch?v=6FDLrJFp18Q

https://www.youtube.com/watch?v=wvfzZ5N5nw0

Photo: villages-news.comTHE YARDBIRDS - HAVING A RAVE UP WITH THE YARDBIRDS (1965)

Jeff Beck, Jimmy Page ja Eric Clapton soittavat monille jonkinlaisia kelloja ainakin niminä. Koko kolmikko soitteli The Yardbirdsien riveissä esimerkkilevyllä Having a Rave Up with The Yardbirds (1965). Eivät tosin soittaneet kolmikkona yhtä aikaa, mutta levyn äänityksillä heidän tekemisiään kuuluu.

The Yardbirdsin sanotaan tuoneen amerikkalaisen blues-musiikin Brittien kuultavaksi. Bändi oli myös ensimmäisiä, joka alkoi riffeissään lähennellä oikeata hevimetallia. Myös soundien puolesta. Kaikkien kolmen kitaristin soittotyyli on edelleenkin tunnistettava. Tällä albumilla jopa kokeileva, mitä varsinkin Beck ja Page ovat muutenkin aina olleet. Bändi toi ihmisten tietoisuuteen sellaiset kitaraefektit kuin feedback ja fuzztone. Sanokaapa yksi stoner-bändi ilman fuzzia?

Tuon levyn aikaan kävi niin, että Clapton lähti alkunauhoituksien jälkeen ollessaan närkästynyt bändin siirtyessä poispäin blues-musiikista. Tilalle haviteltiin studiokitaristi Jimmy Pagea, mutta hän kieltäytyi ja suositteli Jeff Beckiä tilalle. Beckin lähdettyä sisäisten ristiriitojen myötä, suostui Page tuuraamaan loput konsertit. Jotta kaikki konserttisopimukset saatiin tulevaisuudessa täytettyä, perusti Jimmy Page yhdessä John Paul Jonesin kanssa The New Yardbirdsin, josta tuli myöhemmin hiukan kuuluisampi Led Zeppelin.

Musiikkina The Yardbirds on aika lähellä olla jopa psykedeliaa. Tuolle Brittein 60-luvun musiikkisuuntaukselle on ihan erillinen nimikin, Freakbeat. Se sekoittelee bluesia psykedeliaan ja Brittipopiin ja The Yardbirdsin mukana myös raskaampaan rockiin ja hiukan heviinkin.

Vaikuttajana bändi ollut vaikka ja kenelle. Mainittakoon tässä Ritchie Blackmore, jonka Rainbow-bändi on coveroinut tältä esimerkkialbumilta Still I'm Sad-kappaleen.

Tässä videona on aika rokkaava veto, joka myös kertoo tuon aikakauden Swinging London-ilmiöstä. Kyseessä on tietynlainen 60-luvun hipsterimeininki.

https://www.youtube.com/watch?v=6FDLrJFp18Q

https://www.youtube.com/watch?v=wvfzZ5N5nw0

Kuva: villages-news.com

torstai 1. joulukuuta 2016

The Essence of Metal – 10. Bob DylanMetallimusiikin olemus – 10. Bob Dylan

BOB DYLAN - HIGHWAY 61 REVISITED (1965)

Robert Allen Zimmerman alias Bob Dylan. Everything should be told of this man, but better if I say nothing. Dylan, originally played rock'n'roll, bends to the most popular music style to be recognized as folk rock.

Bob caused his fans to get upset by moving on to electric guitar, just like the example of Highway 61 Revisited (1965). On the other hand, without that transition, many bands would not be born. The album's opening song, Like a Rolling Stone, is a classic. The band play ¾ time signature when singing goes by common time. This is the song that is named among the three best songs in the world in many polls and charts.

Dylan have a lot of indirect influence on metal. If you get a Nobel Prize, I guess there is something to do with the all music industry. Dylan has always been a songwriter. His songs have always take a strong opinion to society, even though it’s been done with hidden meanings of lyrics.

Dylan has always been a music dissident. In the 60’s, he was even more, because the style copiers weren’t so many. His singing or guitar playing is not so important than the story of what his songs are about to tell. The main elements of metal have always been criticizing the system and emphasizing the freedom of choice. It's about religion, politics, or life in general.

If you want to do one more metal reference, then the well-named Never Ending Tour is unparalleled. Dylan has traveled this tour since 1988. Also for metal bands nowadays it is characterized by being twisted with the same songs forever endless. Is there someone who is really waiting for a new album of Iron Maiden? The band could go with Wasted Years and Fear of the Dark until the age of retirement.

Exemplary Highway 61 Revisited is like Dylan production in miniature. Quality varies both in terms of presentation and composition. There is blues, folk, rock, and there is also a better way to play around with the groom.

For example, I would like to put a live video of Like a Rolling Stone.

https://www.youtube.com/watch?v=4F0ytNzHDj8

https://open.spotify.com/album/6YabPKtZAjxwyWbuO9p4ZD

Photo: rollingstone.comBOB DYLAN - HIGHWAY 61 REVISITED (1965)

Robert Allen Zimmerman eli Bob Dylan. Miehestä tulisi kertoa kaikki, mutta parempi kun ei sanota juuri mitään. Aluksi rock n' rollia vääntänyt Dylan ajautui monen mutkan jälkeen eniten folk-rockiksi tunnistettavaan musiikkityyliin.

Bob aiheutti faneissaan pahennusta siirtymällä sähköiseen kitarointiin juuri esimerkkinäkin olleella Highway 61 Revisited-albumilla (1965). Toisaalta ilman tuota siirtymistä olisi moni bändi jäänyt syntymättä. Levyn avausraita, Like a Rolling Stone on klassikko, johon on paha argumentoida siihenkään oikein mitään. Soitto on neljällä jaollinen, laulu kolmella. Ehkä usein maailman kolmen parhaan kappaleen joukkoon nimetty kappale kertoo itse mistä on kyse.

Metalliin mies on vaikuttanut välillisesti paljonkin. Tai jos saa Nobel-palkinnon, niin eiköhän ole vaikuttanut aika moneenkin musiikin alan juttuun. Dylan on ollut aina ennen kaikkea sanoittaja. Kantaa on otettu vahvasti, vaikka se onkin tehty taitavasti lyriikoihin piilottaen.

Dylan on aina ollut myös musiikin toisinajattelija. 60-luvulla hän oli sitä vielä enemmän, koska tyylin kopioijia ei ollut niin valtavasti. Varsinainen soitto tai laulu ei vaikuta Dylanille olevan kovin tärkeää. Vaan sitä on tarina, mikä kappaleella halutaan kertoa. Metallin päätekijöitä ovat aina olleet systeemin kritisointi ja valinnanvapauden korostaminen. On kyseessä ollut uskonto, politiikka tai elämä yleensä.

Jos nyt vielä yhden metalliviittauksen haluaa tehdä, niin miehen mainiosti nimetty Never Ending Tour on vertaansa vailla. Dylan on kiertänyt tätä kiertuetta vuodesta 1988 lähtien. Myös metallibändeille on nykyisin ominaista se, että kierretään samojen biisien kanssa aivan loputtomiin. Ei Iron Maideniltakaan juuri kukaan enää uusia levyjä odota. Wasted Yearsilla ja Fear of the Darkilla pääsee pitkälle. Eläkeikään asti.

Esimerkkilevy Highway 61 Revisited on kuin Dylanin tuotanto pienoiskoossa. Laatu vaihtelee niin esitystavan kuin sävellyksienkin puolesta. On bluesia, folkia, rockia ja on myös tarkempaa soitantaa sinnepäin hutiloimisen seuraksi.

Eiköhän laiteta videoksi paljon kertova live-veto Like a Rolling Stonesta.

https://www.youtube.com/watch?v=4F0ytNzHDj8

https://open.spotify.com/album/6YabPKtZAjxwyWbuO9p4ZD

Kuva: rollingstone.com

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

The Essence of Metal – 7. Full blast!Metallimusiikin olemus – 7. Volat kaakkoon!

DICK DALE AND HIS DEL-TONES - SURFER'S CHOICE (1962)

Dick Dale, originally Richard Anthony Monsour, is among the first to be called a heavy metal founder. Dale was born in Lebanon, although he doesn’t admit it. No matter how it was, man's roots is from there. There the multi-talent player took elements for his own music. He was a very eager surfer, but he liked play music too. Starting with drums and piano and via guitar he went up to trumpet.

However, he has the biggest gains by the guitar. First, as a developer of surf music. Fast picking a single string is the story of that music. Another, possibly even more important part was his way to use the amplifiers. He was friend of Leo Fender, and he wanted bigger sound. Eventually Dale was the first to play with 100 watts of power. In this case, the scale of knobs ranged from 1-4 to 0-10. And that would not end there, Dick - unlike many people – was the first left-handed who played the right-handed guitar on the wrong way! Without turning the order of strings. Jimi Hendrix wasn’t the first!

Dale was quite a strange type to the rock world in those days. No alcohol, no cigars, no drugs or red meat. Dale was quite a strange type to the then rock world. No alcohol, no tobacco, no drugs or red meat. He actively exercised self-defense for a long time. So he’s not “rock” by his habits.

What about his effect on metal? Well, of course, his influence for Jimi is important. But maybe then that one string picking versus black metal? Or the volumes in the knobs? Or perhaps all of them. As an inspiration, the man has officially said at least that Jimi Hendrix, but also Eddie van Halen. I have also seen a sentence with Yngwie J. Malmsteen has been said that the volume was Dale’s invention.

As an example, Dick Dale And His Del-Tones Surfer's Choice (1962) is mentioned. There are couple of hits and a Misirlou Twist familiar with Pulp Fiction.

https://www.youtube.com/watch?v=ZIU0RMV_II8

https://open.spotify.com/album/0FQdBkIi1pgShnNYD77sCj

Photo: lightning-usa.com DICK DALE AND HIS DEL-TONES - SURFER'S CHOICE (1962)

Dick Dale eli alunperin Richard Anthony Monsour, jota on ensimmäisten joukossa kutsuttu heavy metallin kantaisäksi. Heppu on syntynyt Libanonissa, vaikka itse ei sitä myönnäkään. Olipa miten oli, on miehen suku sieltä suunnasta. Multitalentti soittajamies onkin tuolta saanut vaikutteita omaan soittoonsa.Surffaillessaan mies soitteli milloin mitäkin. Aluksi aloittaen rummuista ja siitä pianon ja kitaran kautta jopa trumpettiin asti.

Kitarasta Dick kuitenkin suurimmat ansionsa saanut on. Ensinnäkin surffimusiikin kehittäjänä. Yhden kielen nopea pickaaminen on tuon musiikin juttu. Toinen, mahdollisesti jopa tärkeämpi osa miehellä oli vahvistimien käytössä. Hän nimittäin oli Fenderin Leon kavereita ja toivoi isompaa ääntä. Lopulta Dale oli ensimmäinen, joka soitti 100 watin vahvarilla. Tällöin myös potikoiden skaala vaihtui 1-4:stä 0-10:een. Ja ettei kehityskohteet ihan loppuisi oli Dick - toisin kuin usein luullaan - ensimmäinen, joka soitti vasenkätisenä oikeakätistä kitaraa väärinpäin. Kääntämättä kielten järjestystä. Hendrixin Jimi ei siis ollut eka!

Mies on rokkimaailmaan, ainakin silloiseen, aika outo tyyppi. Ei ikinä alkoholia, ei tupakkaa, ei huumeita eikä punaista lihaa. On harrastanut aktiivisesti itsepuolustuslajeja pitkän aikaa. Ei siis millään lailla rock.

Entäpä vaikutus metalliin? No, Jimin kautta tietysti kova. Mutta ehkä sitten kuitenkin tuo yhden kielen nopea soitto vs. black metal? Vaiko kuitenkin jumalattomat volyymit vahvareissa? Tai ehkä näitä kaikkia. Innoittajiksi miehen ovat virallisesti sanoneet ainakin juuri tuo Jimi Hendrix, mutta myös Eddie Van Halen. Olen myös nähnyt lauseen, jossa Yngwie J. Malmsteen on todennut tuon volyymin olleen Dalen keksintöä.

Esimerkkilevynä on mainittu Dick Dale And His Del-Tonesin Surfer's Choice. Siellä on muutamakin kova hitti ja tähän tönäistäänkin Pulp Fictionistakin tuttu Misirlou Twist.

https://www.youtube.com/watch?v=ZIU0RMV_II8

https://open.spotify.com/album/0FQdBkIi1pgShnNYD77sCj

Kuva: lightning-usa.com

tiistai 29. marraskuuta 2016

The Essence of Metal – 6. Power Chords and DistortionMetallimusiikin olemus – 6. Power-soinnut ja särö

LINK WRAY & THE WRAYMEN (1960)

Link Wray aka Fred Lincoln Wray Jr. born in Shawnee-indian. It may also be seen by the man's essence. Wray was a young man in the Korean War and got ill with tuberculosis. Even so badly that the man's songs were predicted to be singed.

However, Wray remained with the music, even though he sung less than before. Hit single Rumble. Rumble was initially banned because of the theme of violence. It is possible to sense the strength of the guitar playing, which became popular later by Black Sabbath.

Link Wray is one of the pioneers of the distorted guitar sound. It’s rumored that he would even snore holes in his amplifiers to get smarter sound. Another, almost as important, matter that Wray used to be among the first were power chords. Power chords are inherent in rock music, but especially in metal music. They are relatively easy to take and allow the songs to get their strength according to their name.

As an example, is mentioned Link Wray and The Wraymen (1960), which is Link's debut album. It contains rockabilly music and when you listened it, you realize that you've heard these tunes thousands of times. However, some must have made these too and Wray is probably one of these architects.

Wray’s influence on the metal is obvious. Those technical innovations have been inspired the following metal precursors: Jimmy Page, Jimi Hendrix, Iggy Pop and Pete Townshend. Townshend has said that without Wray he would never have grabbed the guitar.

The linked video is Rumble, which really got a ban on playing the radio during its release. It's also a metal-like achievement, because this is an instrumental piece.

https://www.youtube.com/watch?v=fHEmDLQKrrk

https://open.spotify.com/album/6Xk79NT1IBKPsSWHJbqJPY

Photo: rockabillyhall.comLINK WRAY & THE WRAYMEN (1960)

Link Wray eli Fred Lincoln Wray Jr. oli syntyjään Shawnee-intiaani. Sen voi ehkä miehen olemuksesta aistiakin. Wray kävi nuorena miehenä Korean sodassa ja sairastui siellä pahasti tuberkuloosiin. Jopa niin pahasti, että miehen laulut ennustettiin olevan lauleltu.

Wray kuitenkin pysyi musiikin parissa, vaikka esittikin laulettua musiikkia aiempaa vähemmän. Hitiksi noussut Rumble kiellettiin aluksi sen jengiväkivaltaan sijoittuvan teeman vuoksi. Kappaleessa on hyvinkin aistittavissa myöhemmin varsinkin Black Sabbathin kitaroinnissa suosioon noussut voima.

Link Wrayta pidetään yhtenä särökitaran suosion nostajista. Kerrotaan, että mies olisi jopa viillellyt reikiä vahvistimiinsa saadakseen rouheamman soundin. Toinen, lähes yhtä merkittävä asia, jota Wray ensimmäisten joukossa käytti olivat power-soinnut. Power-soinnut eli vitossoinnut, kuuluvat lähtemättömästi rock-musiikkiin, mutta varsinkin metallimusiikkiin. Ne ovat suhteellisen helppoja ottaa ja niiden avulla kappaleisiin saadaan nimensä mukaista voimaa.

Esimerkkilevynä on mainittu Link Wray and The Wraymen (1960), joka on Linkin debyytti. Se sisältää rockabilly-musiikkia ja nyt kuunneltuna "tuhat kertaa kuultuja" säveliä. Tosin jonkun nekin on pitänyt keksiä ja Wray lienee yksi näistä arkkitehdeistä.

Miehen vaikutus metalliin on ilmeinen. Nuo tekniset innovaatiot ovat olleet vaikuttimina esimerkiksi seuraaville metallin esi-isille: Jimmy Page, Jimi Hendrix, Iggy Pop ja Pete Townshend. Townshend on sanonut, että ilman Wrayta hän ei ikinä olisi tarttunut kitaraan.

Videoksi linkataan juuri tuo Rumble, joka tosiaan sai radioissa soittokieltoa ilmestymisensä aikana. On sekin metalliin vivahtava saavutus, kun ottaa huomioon, että kyseessä on instrumentaalikappale.

https://www.youtube.com/watch?v=fHEmDLQKrrk

https://open.spotify.com/album/6Xk79NT1IBKPsSWHJbqJPY

Kuva: rockabillyhall.com

maanantai 28. marraskuuta 2016

The Essence of Metal – 5. Bo Diddley, The Man Who Invented RhythmMetallimusiikin olemus – 5. Mies, joka keksi rytmin

BO DIDDLEY - GO BO DIDDLEY (1959)

Ellas Bates's alias Ellas McDaniel, alias Bo Diddley, was the man who influenced blues and rock music significantly from the late 50's. He was dark-skinned and tried his skills in boxing too. But the music eventually captured her.

Bo got his name from a string instrument, Diddley bow. It has only one string, so rhythm plays a big role in playing this instrument. And rhythm Bo knows. He developed or invented or in any case used a lot of rhythm that is called Bo's beat. Diddley is also remembered for the guitars that were shaped odd. The box maybe the most known form.

Bo's beat is a familiar rhythm nowadays, but rarely anyone think where it comes from. Diddley used the guitar more for the rhythm than the melody. If we look at the previous artists, Diddley seems to be the most direct link to the metal music. It's easy to see the upward curve from Bo Diddley to Jimi Hendrix and then to Stevie Ray Vaughan and beyond. For example, Iron Maiden's The Number of The Beast begins with the Bo's Beat.

The album that mentioned is Bo Diddley's Go Bo Diddley (1959), which is standard blues music, but which includes a bit of strange rhythm.

As a video example, I will place a live performance somewhere far away. Bo Diddley's different way to rhythm plays. There is something very metallic about the song at the beginning. Stairs, amplifiers in line and visible, women are screaming and the audience is in some kind of transceiver mode. Hurry up!

https://www.youtube.com/watch?v=17W7496230Y

https://open.spotify.com/album/0dneVriSJk88kwnkFEdiqo

Photo: ladimensiondetrastos.blogspot.comBO DIDDLEY - GO BO DIDDLEY (1959)

Ellas Bates alias Ellas McDaniel alias Bo Diddley oli 50-luvun loppupuolelta eteenpäin mies, joka vaikutti blues-/rock-musiikkiin merkittävästi. Kuinka ollakaan, hänkin oli tummaihoinen ja kokeili taitojaan nyrkkeilyssä. Musiikki kuitenkin lopulta nappasi hänet.

Bo sai nimensä eräänlaisesta kielisoittimesta, Diddley bowsta. Soittimessa on vain yksi kieli, joten rytmillä on iso rooli tätä instrumenttia soitettaessa. Ja rytmistäpä Bo tunnetaankin. Hän kehitti tai keksi tai joka tapauksessa käytti paljon rytmiä, jota Bo's beatiksi kutsutaan. Diddley muistetaan myös kitaroista, joiden muoto oli mitä milloinkin. Laatikko ehkä muodoista tunnetuin.

Bo's beat on nykyäänkin tuttu rytmi, mutta harvoin tulee ajateltua, mistä moinen juurensa juontaa. Diddley käytti kitaraa enemmän rytmi-, kuin sävelsoittimena. Hän on tähän menneistä kahlatuista Metallinolemus-muusikoista mielestäni selkeästi suorin yhteys metalliin. Helppo on nähdä nouseva käyrä Bo Diddleystä Jimi Hendrixiin ja sitä kautta Stevie Ray Vaughaniin ja siitä eteenpäin. Esimerkiksi Iron Maidenin The Number of The Beast alkaa Bo's beatin johdannaisella.

Levynä oli mainittu Bo Diddleyn Go Bo Diddley (1959), joka on levynä ja bluesmusiikkina nykyisellään tavallista, mutta joka lopulta sisältää rytmitykseltään hyvinkin kummallista kitarointia.

Videoesimerkiksi laitan kuitenkin live-esiintymisen jostain kaukaa. Miksi? Siksi, että tässä havainnollistetaan tuo Bo Diddleyn erilainen tapa rytmittää soittoa. Myös kappaleeseen lähdössä on jotain hyvin metallimaista. Portaat, vahvistimet rivissä ja näkyvissä, naiset kiljuvat, yleisö on jossain mosh pitiä edeltävässä transsitilassa. Hurja meininki!

https://www.youtube.com/watch?v=17W7496230Y

https://open.spotify.com/album/0dneVriSJk88kwnkFEdiqo

Kuva: ladimensiondetrastos.blogspot.com

perjantai 25. marraskuuta 2016

Metallimusiikin olemus – 5. Metallin esikuvien eniten kopioima artisti?

Willie Dixon on hänkin yksi arvostetuimmista blues-muusikoista. Mies kuitenkin vaikutti musiikkimaailmaan hiukan edeltäviä myöhemmin.

Howlin' Wolfin tapaan Willie oli iso mies. Niin iso, että omasi hyvät raamit nyrkkeilijäksi. Mies oli hakkaamisessa niin kova, että voitti osavaltionsa amatöörititteleitä. Noista piireistä löytyi kaveri, joka johdatti Willien musiikkimaailmaan.

Dixon oli laulanut ja säveltänyt omia kappaleita jo teini-ikäisenä. Kuntosalilta löytynyt kitaristi teki Williestä kuitenkin sen, mitä hän ehkä eniten on: kova kontrabasisti, joka soitteli milloin missäkin maailmankuulussa bändissä. Hän toimi taustabändissä ja jopa tuotti muun muassa nimiä Chuck Berry, Muddy Waters, Howlin' Wolf...
Mies on kuitenkin ehkä tullut parhaiten tunnetuksi kappaleista, jotka ovat muiden esittämiä tai "rumasti" lainaamia. Esim. Led Zeppelinin Whole Lotta Lovesta käytiin tiukkaa tekijänoikeustaistelua, joka lopulta sovittiin oikeussalin ulkopuolella. Tämän jälkeen Dixonin nimi on lisätty kappaleen tekijöihin myös Zeppelinin julkaisuissa. Kappale, jota Led Zeppelin lainasi oli nimeltään You Need Love.

Se, miksi Willie Dixon on metallille tärkeä selittynee hänen säveltämillään kappaleilla. Tai artisteilla, kelle hänen sävellykset ovat menneet: The Doors, Steppenwolf, Motörhead, The Rolling Stones, The Kinks, Stevie Ray Vaughan... Näillä bändeillä on ehkä Willietä suorempi vaikutus metallin syntymiseen.

Levynä on mainittu 1970 julkaistu I Am The Blues, jolla kuullaan monia hyvin tuttuja blues-kappaleita Willien esittämänä. Todella perinteistä bluesia, juuri sellaisena kuin moni bluesin mieltää. Vaikka on siellä toki pientä sähkökitaraakin kuultavissa, kuten Back Door Manissa. Albumi on sellainen, että väkisinkin alkaa ihminen savuttomuudesta ja raittiudesta huolimatta etsiskelemään sikareita ja viskilaseja ja nahkaista nojatuolia, jolle istahtaa.

https://www.youtube.com/watch?v=fpG_6GX51sE

https://open.spotify.com/album/0y79HnVGwEtybfIcfD6M7N

torstai 24. marraskuuta 2016

The Essence of Metal – 4. Touch of EvilMetallimusiikin olemus – 4. Kosketus pahan puolelle

HOWLIN' WOLF - MOANIN' IN THE MOONLIGHT (1959)

Howlin’ Wolf was a quite old man when he made his first recordings. He was born in 1910 and his debut album was released in 1959. However, this did not mean that he had not previously performed.

The Blues legend, rightly called Chester Burnett, got his artist name from her grandfather, who told stories about wolves. The grandpa told that the wolves would take him away unless the boy could behave. The boy's childhood was raw, and he was forced out from his home. When it came time to get back, Chester got his mother's anger over him because he made "devil's music" in to earn money.

Howlin 'Wolf is a truly respected artist in blues music. The Bluesmaker, without exception, was an impressive sight at that time. Almost two metres and about 140 kg impressed not only his appearance but also his voice. The howling, the harmonica, and the shifty eyes created the evil presence.

The lyrics really took audience into the dark side, or at least the sense of it. The same wickedness or fear of presence has subsequently been perceptible, for example, in The Doors and Jimi Hendrix, both of them have a solid place among the creators of metal. Both have been coworkers of Howlin 'Wolf.

Clearly from the metal side, his admirers are publicly named Dave Mustaine, who, with Megadeth, is also versioning I Ain’t Superstitious in Peace Sells... But Who's Buying album. That song was Willie Dixon's, but Howlin 'Wolf originally recorded it.

His debut album, Moanin 'in the Moonlight (1959), which is quite a good blues record. "That's Evil..." as the man singing...

https://www.youtube.com/watch?v=09j6vMdKi3E

https://open.spotify.com/album/0Up484rAboIROlHnBvFIZj

Photo: dirtyrock.comHOWLIN' WOLF - MOANIN' IN THE MOONLIGHT (1959)

Howlin' Wolf siirtyi levyttävien artistien joukkoon iän puolesta todella myöhään. Mies kun syntyi 1910 ja debyyttialbumi julkaistiin heti kohta 1959. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö mies olisi aiemmin esiintynyt.

Blues-legenda, oikealta nimeltään Chester Burnett, sai taiteilijanimensä isoisältään, joka kertoi tarinoita susista. Vaari nimittäin pelotteli, että sudet vievät mennessään, ellei poika osaa käyttäytyä. Pojan lapsuus oli raaka ja kotoakin mies joutui pois. Reissuilla rähjääntyi ja palattuaan Chester sai äidin vihat niskaansa siitä syystä, että oli esittänyt "paholaisen musiikkia" rahaa ansaitakseen.

Howlin' Wolf on blues- ja musiikkipiireissä todella arvostettu artisti. Kärkikolmikkoon poikkeuksetta nimetty bluesmies oli vaikuttava näky tuohon aikaan. Lähes kaksimetrinen ja noin 140-kiloinen mies teki vaikutuksen olemuksensa lisäksi myös äänellään. Ulvonta, huuliharppu ja lymyilevä katse loivat pahan läsnäoloa.

Sanoitukset veivät oikeasti pahan puolelle tai ainakin aavistukseen siitä. Samaa pahuutta tai pelon läsnäoloa on myöhemmin ollut havaittavissa esimerkiksi The Doorsin ja Jimi Hendrixin esiitymisissä, joilla molemmilla on selkeä paikka metallin syntymisen vaikuttimina. Molemmat ovat Howlin' Wolfia coveroineetkin.

Selkeästi metallin puolelta hänen ihailijoihin on julkisesti itsensä nimennyt Dave Mustaine, joka Megadethin kanssa versioikin I Ain't Superstitiousia Peace Sells... But Who's Buying-albumilla. Tuo kappale toki oli Willie Dixonin hommia, mutta Howlin' Wolf sen alunperin äänitti.

Listalta löytyy bluesjätin debyyttialbumi Moanin' in the Moonlight, joka on ihan pätevä blues-levy. Kyllä se metalliväellekin uppoaa. "That's evil...", kuten mies itse laulaa...

https://www.youtube.com/watch?v=09j6vMdKi3E

https://open.spotify.com/album/0Up484rAboIROlHnBvFIZj

Kuva: dirtyrock.com

The Essence of Metal - 3. Tales of Chuck BerryMetallimusiikin olemus – 3. Chuck Berryn tarinat

CHUCK BERRY – BERRY IS ON TOP (1959)

Chuck Berry brought guitar solos into rock music. Blues bent to rock n’ roll and when there’s a dark-skinned man to play guitar, it was strange enough for youth.

In fact, I've seen Chuck Berry's always a bit of "one trick pony". Every other (if not more) of the tracks begins Johnny B. Goode’s intro, and there’s not much variance in chord progression either. Perhaps Berry's greatest achievement was bringing the stories to music. There’s good stories in every corner of his production. Although the Berry's music is, in principle, a little boring, it was made somehow right. And of course there was the “duck walk”.

He’s unquestionably a very important pioneer of the all music, even metal. Repeating riffs are one of the main points of metal music and so are the fast guitar solos too. He also knew that he’s doing something new. Eg. Roll over Beethoven is deliberately made to tell how the classical music will give way for the rock music.

Chuck Berry’s Berry is on Top album includes all you need to know about Berry’s work. The following twenty albums have just the same.

We cannot skip the Johnny B. Goode, so there it is.

https://www.youtube.com/watch?v=6ROwVrF0Ceg

https://open.spotify.com/album/7qIlDCv2QNNtCrauUzPPP2CHUCK BERRY – BERRY IS ON TOP (1959)

Chuck Berry toi rock-musiikkiin sujuvasti myös kitarasoolot. Blues taipui rock n’ rolliksi ja kun kitaraa vielä raapi tummaihoinen mies, oli se kylliksi omituista tarratakseen nuorisoon.

Itse olen Chuck Berryn nähnyt aina pikkuisen ”one trick ponyna”. Joka toinen (ellei useampikin) kappale alkaa Johnny B. Gooden introlla, eikä sointukierroissakaan juuri varianssia ole. Ehkä Berryn suurin saavutus olikin tarinoiden tuominen musiikkiin. Monessa kappaleessa käydään läpi pitkiä tarinoita ihmisistä ja heidän teoistaan. Vaikka miehen tuotanto on lähtökohtaisesti vähän tylsää, oli siinä jotain oikein. On noita kappaleita niin moni versioinut. Eikä sovi unohtaa "ankkakävelyä".

Metallin suunnannäyttäjiä hän kiistatta on. Tietty toisto kuuluu riffeistä elävään metalliin ja tiluttelevat kitarasoolot olivat Berryn myötä tulleet jäädäkseen. Mies myös tiesi tekevänsä jotain uutta. Esim. Roll over Beethoven on tietoisesti tehty kertomaan, kuinka klassiset musiikki-ihanteet saavat väistyä syrjään rockin tieltä.

Chuck Berryn Berry is on Top-albumi sisältää mieheltä oikeastaan kaiken, mitä tarvitsee musiikillisesti tietää. Seuraavat parikymmentä albumia on ihan sitä samaa. Ja näitä kierrättämällä mies on keikkaillut vielä tälläkin vuosikymmennellä.

Johnny B. Goodea ei voi esimerkkipallilta tiputtaa.

https://www.youtube.com/watch?v=6ROwVrF0Ceg

https://open.spotify.com/album/7qIlDCv2QNNtCrauUzPPP2

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Metallimusiikin olemus – 2. Little Richard karjui ja meikkasi



LITTLE RICHARD - HERE'S LITTLE RICHARD (1957)

Little Richard eli Richard Wayne Penniman voidaan kyseenalaistamatta laskea rockin suuriin vaikuttajiin. Monia muusikoita soitollaan innoittanut tummaihoinen pianisti uudisti musiikkia toki soiton, mutta myös parin muun tavan avulla.

Little Richard esiintyi samoihin aikoihin kuin Chuck Berry, ja molemmathan tietysti pitivät toinen toistaan esikuvanaan. Molemmat ovat tehneet pitkän päivätyön rock 'n rollin parissa. Esikuvaksi miehen ovat kertoneet myös Elton John, David Bowie ja jopa suomalaisista Remu Aaltonen.

Little Richard oli outo lintu siinäkin mielessä, että mies kiljui/karjui laulaessaan. Tätä on tiettävästi ihaillut metallikansasta ainakin King Diamond. Ja kun videoita Little Richardista katselee, on tässä sitä vaaraa vielä jopa Elvistä ja Chuck Berryä runsaammin.

Tämän lisäksi herralla oli aikaansa nähden oudohkoja seksuaalisia mieltymyksiä. Mies nimittäin meikkasi ja sehän ei jollekin osastolle käynyt ollenkaan. Suuremmaksi paheeksi muodostui kuitenkin erilaiset esiintulot vaikka tirkistelijänä ja julkisella paikalla haureuden harjoittajana. Myös kohtuullisen epämääräinen sukupuolinen suuntautuminen olivat tuolle ajalle vaikeita tapauksia.

Tämän lisäksi mies oli vielä harras uskovainen. No, kaikki tämä sekaisin tekivät hänestä hyvin mielenkiintoisen artistin. Eräänlainen meikkaaminen ja maalailu on aina kuulunut metallimusiikkiin. Kuten myös vallitsevien normien järkyttäminen. Siinä Little Richard on ollut oikein erinomainen suunnannäyttäjä, joten allekirjoitan miehen paikan listalla täysin.
Musiikillinen anti ei niin monipuolista ole, että sitä jaksaisi kovin montaa levyllistä kuunnella, mutta kyllä Tutti Fruttilla paikkansa on.





Kuva: pianu.com

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

The Essence of Metal - 1. Elvis – The Start of Everything?Metallimusiikin olemus - 1. Elviksestäkö kaikki lähti?

ELVIS PRESLEY - ELVIS PRESLEY (1956)

Elvis Aaron Presley received a strong awe for his musicality at a young age. At age 10 he won a singing competition at agricultural exhibition. Soon afrer that, his parents bought him a guitar instead of a bicycle. This guitar he played for hours of music, which is perceived as black music.

When Elvis went to record a birthday present for his mother, received Sam Phillips, director of Sun Records, what he longed: a white man who sounded black. Elvis recorded That's All Right (Mama) and Sam Phillips gave it to the radio station. After that first presentation hundreds of people called the station hoping it to be played again.

This led to huge popularity. Elvis was moving "obscene", and it was very effective to young people. Elvis performances included a lot of improvisation, which also included a wide range of applications phrasing and vocals.

Elvis' popularity was so immense that when it’s faded, it was a huge drop from a height. After the military service, he separated to his home and rarely appeared in public excl. gigs. Various health problems brought medicines and from the medicines was disappointingly short trip to drugs. However, Elvis died of arrhythmia 08/16/1977.

Meaning for the all music, especially rock music is huge. He could be the most affected artist of 1900’s. Elvis was a character who broke the barriers between races by playing the so-called black music. For the counterbalance of his sex-oozing presence Elvis loved gospel music. Again, this was very revolutionary at that time.

An example album is Elvis' debut, Elvis Presley (1956), which is made very hastily. Only because of its impact on music is insane. The covers are known to have copied by The Clash. Elvis has been a model for so large number of mega-artists that rock music would be hard to imagine without Elvis. Through this, he would earn almost the role of a saint even metal. I don’t even try to mention the bands that have tried to imitate him.

For the best example of music on this album is Blue Suede Shoes.

https://www.youtube.com/watch?v=Bm5HKlQ6nGM

https://open.spotify.com/album/7GXP5OhYyPVLmcVfO9Iqin

Photo: Listchallenges.comELVIS PRESLEY - ELVIS PRESLEY (1956)

Elvis Aaron Presley koki musiikin kautta kunnioitusta jo nuorena. 10-vuotiaana hän voitti maatalousnäyttelyn laulukilpailun. Pian tämän jälkeen hänen vanhempansa ostivat hänelle polkupyörän sijasta kitaran. Tällä kitaralla tapailtiin tuntikaupalla musiikkia, jollaista pääasiassa mustat esittivät.

Kun Elvis meni nauhoittamaan äidilleen syntymäpäivälahjaksi paria kappaletta, sai Sun Recordsin johtaja kauan kaipaamansa. Valkoinen mies, joka kuulostaisi mustalta. Elvis nauhoitti That’s All Right (Mama)-kappaleen nauhalle ja Sam Phillips antoi sen soittoon radioasemalle. Tuon ensisoiton jälkeen sadat ihmiset soittivat asemalle toivoen kappaletta soitettavaksi uudelleen.

Tästä seurasi valtava suosio, jota vaikuttavat live-esiintymiset vain lisäsivät. Elvis liikkui ”siveettömästi”, ja sekös vetosi nuoriin. Elviksen esiintymisessä oli paljon improvisaatiota, johon kuului myös monenlaiset fraseeraukset ja sovellukset laulutavassa.

Elviksen suosio oli niin valtava, että sen hiipuessa pudottiin aika korkealta. Armeija-ajan jälkeen hän eristäytyi kotiinsa ja esiintyi harvoin julkisuudessa. Erilaiset terveysongelmat toivat lääkkeitä ja lääkkeistä oli valitettavan lyhyt matka huumeisiin. Elvis kuitenkin kuoli rytmihäiriöön 16.8.1977.

Merkitys kaikelle musiikille ja varsinkin rock-musiikille on valtava. Häntä voi huoletta pitää jopa 1900-luvun eniten vaikuttaneena artistina. Elvis oli hahmo, joka rikkoi rotujen välisiä aitoja esittämällä täysin varauksetta ns. mustien musiikkia. Seksiäkin tihkuvan esiintymisen vastapainoksi Elvis rakasti gospel-musiikkia. Tämäkin oli hyvin vallankumouksellista tuohon aikaan.

Esimerkkilevynä on Elviksen debyytti Elvis Presley (1956), joka on tehty hyvin hätäisesti. Pelkästään sen vaikutus musiikkiin on mieletön. Kansia on tunnetusti kopioinut The Clash. Esikuvana mies on ollut niin suurelle joukolle mega-artisteja, että hänen jälkeensä seurannutta rock-musiikkia olisi vaikea kuvitella ilman Elvistä. Tätä kautta hän ansaitsisi lähes pyhimyksen roolin jopa metallissa. En edes ala mainitsemaan bändejä, jotka häntä ovat yrittäneet matkia.

Parhaana esimerkkinä albumin musiikista Blue Suede Shoes.

https://www.youtube.com/watch?v=Bm5HKlQ6nGM

https://open.spotify.com/album/7GXP5OhYyPVLmcVfO9Iqin

Kuva: Listchallenges.com

perjantai 18. marraskuuta 2016

The Essence of Metal Music - Prologue Metallimusiikin olemus – Prologi

The essence of metal music has been the subject of many debate in recent years. The topic has always been interested in myself. I have read books, watched documents and walked through an endless maze of metal genres. Now is the time to go on a trip, which is better prepared.

Some time ago I found an interesting article on the subject: "List Of 1000 Albums That Can Help You To Have A Full And Comprehensive Understanding Of Metal Music". There's shown 1000 album, which express the bending of music to the way of metal.

Of course, this is only one aspect, but there has been lot of discussion, and the list is updated according to the proposals. That list attracted me so much that I had to be pulled along.

I thought that I try to thrash out the matter here, too. And this could be very nice possibility for “unmetalheads” to explore their own dark sides. Especially when the trip starts from rock ‘n roll of 1950’s.

Welcome aboard!Metallimusiikin olemuksesta on tullut käytyä keskustelua monellakin taholla. Itsekin sitä taajaan kuuntelevana aihe on aina kiehtonut. Dokumentteja ja kirjoja aiheesta on tullut luettua ja eri genrejen loputtomassa suossa seikkailtua.

Taannoin löysin mielenkiintoisen sivuston aiheeseen liittyen: "List Of 1000 Albums That Can Help You To Have A Full And Comprehensive Understanding Of Metal Music". Artikkelissa on albumiesimerkein pohdittu musiikin taipumista metallin suuntaan.

Toki tämä on vain yksi näkökulma, mutta keskustelua siellä on käyty julmetusti ja listaa on ehdotuksien mukaan päivitetty. Listaihmisenä tuo houkutteli sen verran, että pakko oli tempautua mukaan.

Ajattelin, että yritän täälläkin asiaa puida. Ja tästä voisi olla metallia vierastavien, mutta musiikkia rakastavien hyvä lähteä völjyyn ja tutkimaan omia pimeitä puolia. Varsinkin kun kohti metallia mennään tuolta 1950-luvun rokkenrollista alkaen. Ihan yhtä hyvin se voisi lähteä Afrikan heimomusiikista, mutta sitä on kivikaudella vähemmän albumimittaisena nauhoiteltu.

Tervetuloa matkalle!

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

The Beatles: Eight Days a Week - The Touring Years

"By the end, it became quite complicated. But at the beginning, things were really simple." -Paul McCartney

The Beatles: Eight Days a Week – The Touring Years on tuore Ron Howardin ohjaama ja osittain tuottama katsaus The Beatlesin uran vaiheisiin alkaen vuodesta 1962 eli Ringo Starrin liittymisestä yhtyeeseen. Pian bändi nousi Liverpoolin Cavern Clubilta Yhdysvaltojen stadioneille päättäen keikkauransa San Fransiscoon vuonna 1966.

Dokumentti on valmistettu edelleen elossa olevien Beatlesien (Paul McCartney & Starr) sekä edesmenneiden jäsenten leskien (John Lennon/Yoko Ono & George Harrison/Olivia Harrison) suostumuksella. Kun on kyse virallisesta Beatle-tuotteesta, myös laatu on huikea: arkistomateriaalin määrä yllättää alusta saakka ja sekaan ripotellut live-pätkät ovat paitsi kuvan-, myös äänenlaadultaan poikkeuksellisen herkullista materiaalia ollakseen viiden vuosikymmenen takaa.

The Beatlesin alku-uran käänteet opetettiin ainakin itselleni jo alakoulussa: Cavern Club, Hampurin seikkailut, fanihysterian käynnistyminen sekä Shea-stadionin keikka käydään läpi tässäkin filmissä. Historiankirjoituksessa se ei siis tarjoa suuria yllätyksiä, mutta nautinto tuleekin muualta. Itse nautin erityisesti bändin toiminnasta ryhmänä: yhtäkään päätöstä ei laitettu käytäntöön ennen kuin se oli hyväksytty kaikkien jäsenten toimesta. Samoin julkisuuden paineet pystyttiin jakamaan ryhmän kesken: ”meitä oli neljä, mutta Elvis jäi yksin” kuten Harrison elokuvassa toteaa.

Yhteistyön ytimessä oli kuitenkin bändi ja sen soitto. Vanhoista taltioinneista päivitetyt versiot esittelevät teräksisessä lyönnissä olleen yhtyeen legendaarisilla keikkalavoilla. Nuo vedot saavat entisestään lisää taikaa, kun niitä pohjustetaan hieman filmissä mainituilla teknisillä seikoilla: bändi käytti keikkapaikan omaa PA-laitteistoa (siis sitä, jolla esimerkiksi baseball-ottelussa kuulutetaan pelitapahtumia) sekä ”Voxin erityisesti varta varten rakentamia vahvistimia” joiden teho oli kokonaiset sata (100) wattia. Sen tehoisia vahvistimia näkee nykyään käytettävän harrastelukäytössäkin, mutta tuolloin ne olivat uusinta uutta ja myös riittämättömät tuon kokoluokan konsertteihin. Ringo selittääkin, kuinka hän ei kuullut isoimmilla keikoilla oikeastaan mitään vaan koetti pitää paketin kasassa katselemalla muiden jäsenten liikkeitä ja jalkojen polkemista selvittääkseen tempon.

Näin vuosikymmeniä Beatlesin jälkeen eläneenä heidän merkitystään on hankala käsittää. Yksi Eight Days a Weekin mieleenjäävistä hetkistä on, kun yhtyeen vuoden 1964 Yhdysvaltain kiertuetta käydään läpi. Tuolloin rotuerottelu oli maassa valloillaan ja bändin saapuessa Jacksonvilleen keikalle olivat yleisön paikat jaoteltu rodun mukaan. Bändi kieltäytyi esiintymästä, mikäli näin jatkettiin, joten järjestäjät päätyivät ”sekoittamaan” yleisön. Ringo Starr sanookin: ”We didn't play to those people or that people – we just played to people."

Vaikka The Beatles saavutti huumansa huipun keikkailevana yhtyeenä, olivat heidän taiteelliset tavoitteensa selkeästi studion puolella. Filmi tuo tämänkin selvästi esille ja on vallan mielenkiintoista nähdä (ja kuulla) nelikon sekä George Martinin studiotoimintaa. Sitä paitsi, tulihan heidän artistinen huippunsa keikkavuosien jälkeen 60-luvun loppupuolella: sekin käsitys vain vahvistuu tämän dokumentin myötä.

Varsinaisen elokuvan jälkeen nähtiin puolituntinen kooste legendaarisesta Shea Stadium-keikasta vuodelta 1965. Twist and Shoutilla käynnistynyt näytös nostatti ihokarvoja pystyyn ainakin omalla kohdallani: taika oli konkreettisesti koettavissa ennenkokemattomalla laadulla. Dizzy Miss Lizzyn kitarafillit, Ticket to Riden melodiat tai Ringon tulkitsema Act Naturally olivat vain yksittäisiä huippuhetkiä kokonaisuutena mahtavassa show'ssa, jota oli samassa elokuvateatterissa todistamassa myös koululuokallinen ala-asteen yläluokkalaisia.

Tänä syksynä on tullut muutenkin kuunneltua The Beatlesia jälleen pitkästä aikaa. Eight Days a Week – The Touring Yearsia voi suositella kaikille pop-musiikin ystäville: tuon ajan vaikutukset säkenöivät edelleen musiikkimaailmassa monissa muodoissa.

https://www.youtube.com/watch?v=0fFyZzqPDws

torstai 3. marraskuuta 2016

BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Superman Tonight

Albumilta The Circle (2009).

The Circle oli bändin viides studioalbumi 2000-luvulla. Kehityskaaressa edellinen levy, vuoden 2007 Lost Highway, oli ollut äänityskaupunginsa Nashvillen hengessä countryyn päin flirttaileva, ja paria vuotta myöhemmin seurannutta The Circleä mainostettiin kliseisesti ”paluuna juurille päin”. Sitä se olikin sikäli, että akustiset kerrokset oli riisuttu ja osassa kappaleista oli kuultavissa myös modernin U2:n vaikutteita avaruudellisine soundeineen ja rumpurytmeineen.

Albumin ensimmäinen kuuntelu loka-marraskuun taitteessa on yksi muistoihini taltioituneista Bon Jovi-hetkistä. Usko siihen, että bändi voisi vielä 2010-luvun lähestyessä tehdä kelpo rockpop-levyn palasi ainakin hetkellisesti. Superman Tonight on levyn neljäs raita rakentuen nykyaikaisessa rock-musiikissa melko yleiseen, mutta Bon Jovi-leirissä harvinaiseen rytmiin.

Jonin omin sanoin: ”Se kertoo tytöstä, jota katselin välimatkan päästä ilman mahdollisuutta tehdä mitään. Hän käyttäytyy kuin pallo flipperissä: reagoi moniin miehiin, on kaunis ja fiksu mutta uskoo ja tietää olevansa onnellisempi, jos häneen luotettaisiin enemmän. Laulu on kuin tarkkailijan päiväkirjamerkintä.”.

Tämän biisin kohdalla harmitti, että radiosoittopaikka jäi saavuttamatta. Superman Tonight julkaistiin kyllä singlenä, mutta se ei ottanut tuulta alleen. Muistan myös, että vaikka itse ihastuin biisiin heti ensimmäisellä pyörälenkkikuuntelulla, ajattelin sen olevan hetken huumaa tuoreen musiikin parissa eikä kukaan muu biisin hienoutta kuulisi. Yllätys olikin miellyttävä, kun vilkaisin sitten internetin fanifoorumeita ja kappaletta ylistettiin liki poikkeuksetta. Sikälikin hitittömyys jäi harmittamaan.

Tästä tulee edelleen kuunnellessa mielikuva, että se pari vuosikymmentä aiemmin You Give Love a Bad Namea tai Born to Be My Babya laulanut kertoja on jälleen asialla, ajan myötä kypsyneellä näkökulmalla vain. The Circlelle mahtuu biisejä, joita on vaivaannuttavuudessaan työlästä kuunnella, mutta Superman Tonightilla bändi osuu harvinaisen hyvin. Osansa on myös sillä, että kappaletta on studiossa hiottu, sillä en ole vielä törmännyt keikkaversioon joka lähtisi yhtä napakasti. Jonin laulusuoritus tässä studioversiossa on 2010-luvun paras, varsinkin kertosäkeistössä. Samaisen osion kompista oli jo puhettakin: tuollainen syke voi pahimmillaan ontua mutta parhaimmillaan nousta biisin kantavaksi selkärangaksi. Tässä käy juuri jälkimmäisesti.

Soinnuista on pakko mainita kaksi asiaa: ensimmäisenä Oasiksenkin käyttämä jippo, jossa kitaran kaksi ylintä kieltä soivat koko ajan samasta kohtaa. Tällöin muodostuu tietynlaisia, ainakin itselleni indie-henkisiä sointuja joissa siis on aina kaksi samaa korkeinta ääntä. Kertosäkeessä noista poiketaan sointukierrolla, joka ei kuitenkaan millään rivillä toistu identtisenä edellisen kanssa. Toinen sävellystekninen asia on laulun melodia, joka kulkee hienosti käsi kädessä em. sointujen kanssa. Kun Jon ensimmäisen kerran nostaa kertosäkeen toisella rivillä, E-molli-soinnulla, äänensä pykälää korkeammalle kohdassa ”who's gonna pull you in when the tide gets too high” muistan kokeneeni pitkästä aikaa herran laulamisesta johtuneita kylmiä väreitä ja hymyn väreen suupielessä.

https://www.youtube.com/watch?v=Lad4rbIgLlE

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

TOOMIO's TOP100: 1. Type O Negative – October RustTOOMION TOP100: 1. Type O Negative – October Rust

Producers: Josh Silver, Peter Steele
Released: 20.8.1996
Label: Roadrunner

#7 in Finland, #26 in UK, #42 in USA.7. Sold exclusively in the US for more than half a million albums.

SINGLES
- Love You To Death
- My Girlfriend’s Girlfriend
- In Praise of Bacchus
- Cinnamon Girl


Why this is a number one? What makes this better than Life Is Killing Me? Musically necessarily nothing. The duo crossed the finish line quite even. October Rust have more memories in its pocket, more teen-age mysticism. Nostalgia, which don’t move so dark waters.

The album is high precisely because of its atmosphere. It reaches perfectly the essence of its name and cover art. Autumn spheres, which can be sunny, gloomy, rainy, or just muddled. A lot of the dark, with a warm glow in orange, yellow and brown shades. A lot of things is refined through the running or my own band for me. This album has a big role in both.

The beginning of October. New year plan. A cooling air. Finnish forest in its best colours. Dark evenings and weekends, when carrying on musical instruments and amplifiers into rehearsal shack. Dearest friends, and the feeling how all the best is often much smaller things than we wanted to admit.

Album recordings was started after Bloody Kisses breakdown. The band was on everyone's lips. Peter Steele wanted to do better. At this point of Steele’s career, he still had a day job. He cared park areas in New York. From this fact has left his nicknames Green Man, Green Giant. He used alcohol only rarely and live very healthy life.

Steele and his band mates submitted the October Rusy to Roadrunner. The record company people were amazed. So light, so magical, so clean. Still, they knew that this would be selling huge amounts. But it would take a tour of what Steele has wanted not. He wanted only to compose music in his basement and make albums. Not touring.

The album begins with the band's strange sense of humour. A mere voice disorder. After this, the boys of the band wish to welcome the listener. After this, the straight dive into album’s mood. Nature and women. Love You To Death was dedicated to Peter's most important girlfriend. The text exudes erotic, Gothic style. It’s based on the very simple guitar riff. This is coloured by Josh Silver's echoing pianos and quiet organs in the background. The whole song is like Coldplay sold its soul.

Be My Druidess presents Type O Negative's bewildering guitar- and bass sound. Its programmed drums come out very well too. The first half of the song is close to U2. However, the final Be My Druides is gloomy, but still so beautiful painting. The texts will continue the theme of the preceding paragraph, only deeper under the skin. Or maybe in this case, deeper between the thighs. Sighing will bring genuine emotion closer.

In Green Man Steele dive even more into his character and through nature. In this time, he made long hikes in nature. You can see glistening pine forest in autumn sun, which in some places still feel warm. Cranberries begin to be suitable for a hungry winter to eat.

From joy they go to gloom, which weighs tons. Kenny Hickey’s trade mark, slides on guitar strings. Red Water (Christmas Mourning) tells the loss of loved ones. Peter and Josh's lost a lot of close people those days. The tempo is so slow that it could play in a funeral. Worthy of the name includes a piece something Christmassy. The song is almost the best song of the band. The next two phrases are chilling:

” My tables been set for but seven,
just last year I dined with eleven.”

Hit but not very big hit, My Girlfriend’s Girlfriend will return to the erotic side. It’s a little clichéd fantasy. The song exudes a lewd lust. However it includes all the necessary, like cars and modulation at the end:

”In their '62 'vette
Sharing one cigarette,
In a black light trance then”

Die With Me begins so gently that it is almost a sissy. After a while, the atmosphere breaked with raw Black Sabbath-riff. Black Sabbath-riffs bring sinister themes to the songs. They embody Steele's character perfectly. The beautiful song can cleverly include words such as KLM, AT&T and the UK post system. That's what I call Steele. This will continue with Burnt Flowers Fallen, which is based only two four-sentence cluster, which repeated more than six minutes. This is nicely disguised as a whole song.

One of the singles, In Praise of Bacchus is a complex and vaguely abrupt song. It’s surprisingly praise of Bacchus, god of wine, ecstasy and fertility. The track will mourn mysterious female character named Val Ium. Type O Negative has certainly been a role model to HIM and Ville Valo. These are much the same, but Type O Negative makes everything much bolder and lustfully.

Type O Negative has covered some artist on the every album with the exception of the last Dead Again. In this album the cover selection is Neil Young’s Cinnamon Girl, which is one of the album's highlights. An acquaintance of mine said that the band "is nothing more than Cinnamon Girl and Steele’s screwdriver!" It’s not that simple, but it’s quite understandable that the band stopped after Steele’s death. In addition to the lack of screwdriver there’s a lack of quite unique sense of melody. In fact, I miss that latter.

Next name monster, The Glorious Liberation Of The People's Technocratic Republic Of Vinnland By The Combined Forces Of The United Territories Of Europa is only a snack before Wolf Moon (Including Zoanthropic Paranoia). Again, the band moves in the Gothic themes. This time they tell about werewolf. Actually this is the case of a man who turns into a wolf as a result of fellation. Cello and Silver’s keys are handsome to be heard along with Steele's fretless sounding bass. At the end song will turn to a full blooded pop-piece.

Before the ending words there’s a very dragging Haunted, which is not heavy, sad or prolonged. It's just too tired to wake up:

” Alone and awake but exhausted I lie
Oh how I hate the morning.”

Black humour, which cultivates the band, doesn’t always turn on more than disgust. It doesn’t, however, detract from the fact that the songs are great. I like Steele’s voice, Silver's sound worlds with keyboards and guitar licks of Kenny Hickey. I also like Kelly's drums. Although they are programmed, it won’t be annoying. I actually didn’t even know it, before writing this story. No any other band has a such sound world. Steele's voice is the perfect contrast of the other clickings and very personal guitar sound, which of course include the noisy bass sound too.

Headphones, dark room, a cottage and a fireplace. Whisky and dark chocolate.

THE BEST MOMENTS
Love You to Death –
Although this is a very pop, this is also an excellent piece.
Red Water (Christmas Mourning) – Darker than dark, even racking.

https://open.spotify.com/album/46NjYrJ5v5ZTIHMb1DrAgl
Tuottajat: Josh Silver, Peter Steele
Julkaistu: 20.8.1996
Levy-yhtiö: Roadrunner

7. Suomessa, 42 .Jenkeissä, 26. Briteissä. Myynyt pelkästään USA:ssa yli puoli miljoonaa albumia.

SINGLET
- Love You To Death
- My Girlfriend’s Girlfriend
- In Praise of Bacchus
- Cinnamon Girl


Miksi tämä on ykkösenä? Mikä tästä tekee paremman kuin Life Is Killing Me? Ei välttämättä musiikillisesti mikään. Hyvin tasapäin kaksikko maaliviivan ylitti. October Rustilla on enemmän muistoja taskussaan, enemmän loppuvan teini-iän mystiikkaa. Nostalgiaa, jossa ei liikuta ihan niin tummissa vesissä.

Levy on korkealla nimenomaan sen tunnelman takia. Se tavoittaa nimensä ja kansitaiteensa olemuksen täydellisesti. Tässä liikutaan nimensä mukaisesti syksyisissä sfääreissä, jotka voivat olla aurinkoisia, synkkiä, sateisia tai muuten vaan huuruisia. Paljon pimeää, jossa lämmin hehkuu oranssin, keltaisen ja ruskean sävyissä. Kohdallani moni asia jalostuu juoksun tai oman bändiharrastukseni kautta. Tällä albumilla on iso rooli molemmissa.

Lokakuun alku. Peruskuntokauden alku. Uusi vuosisuunnitelma. Viilenevä ilma. Pakkasessa kovettuva pururadan pohja. Suomalainen metsä näyttää ruskan tullen valttikorttinsa. Pimeät viikonloput ja illat silloin, kun kannetaan soittimia ja vahvistimia treenimökkiin. Rakkaimmat ystävät ja se, kuinka kaikki paras on usein paljon pienemmissä asioissa kuin itsekään haluaa myöntää.

Albumin teko aloitettiin Bloody Kissesin läpilyönnin jälkeen. Bändi oli kaikkien huulilla. Peter Steele halusi onnistua paremmin. Hioa työnjälkeä täydellisemmäksi. Tässä vaiheessa uraa Steele oli vielä päivätöissä. Hän huolehti puistoalueista New Yorkissa. Oli jopa vastaavassa roolissa. Tästä seikasta on lähtenyt miehen lempinimet Green Man, Vihreä Jätti. Hän käytti alkoholia vain harvoin ja eli muutenkin erittäin terveellistä elämää. Mies kuntoili paljon ja piti itsestään huolta.

Steele bändikavereineen toimitti Roadrunnerille October Rustin valmiina. Levy-yhtiön ihmiset olivat hämmästyksestä ihmeissään. Näin kevyttä, näin maagista, näin siloista. Silti he tiesivät, että tämä tulisi myymään valtavasti. Mutta se vaatisi kiertueen, mitä Steele ei todellakaan olisi halunnut. Hän olisi halunnut vain säveltää musiikkia omassa kellarissa ja tehdä levyjä. Ei missään nimessä keikkailla.

Albumi alkaa bändin omituisella huumorilla. Pelkällä häiriöäänellä. Tämän jälkeen bändin pojat toivottavat kuulijan tervetulleeksi. Tämän jälkeen sukelletaan suoraan koko levyä kuvaavaan tunnelmaan. Luontoon ja naisiin. Love You To Death oli omistettu Peterin tärkeimmälle naisystävälle. Tekstit huokuvat eroottista gotiikkaa. Se rakentuu varsin yksinkertaisen sahaamisen päälle. Tätä värittävät Josh Silverin horisonttiin asti kaikuvat pianot ja taustalla hiljaa komppaavat urut. Koko kappaleesta tulee mieleen sielunsa myynyt Coldplay.

Be My Druidess esittelee Type O Negativen todella hämmentävän kitara- ja bassossoundin. Siinä myös bändin rumpalin John Kellyn ohjelmoimat rummut tulevat erittäin hyvin esiin. Kappaleen alkupuoli on lähellä U2:selta tuttua helppoutta. Be My Druidessin loppu on kuitenkin todella synkkää, mutta silti niin kaunista maalailua. Tekstit jatkavat edeltävän kappaleen teemaa, mennen edellistäkin syvemmälle ihon alle. Tai ehkä tässä tapauksessa reisien väliin. Hönkiminen ja huokailu tuovat aidot tunteet lähemmäksi. Laulu ei kuulosta esittämiseltä.

Green Manissa Steele sukeltaa enemmän omaan hahmoonsa ja sen kautta luontoon. Mies teki vielä tässä vaiheessa elämäänsä pitkiä vaelluksia luontoon. Kappaleen soidessa voi nähdä mäntykankaalla välkehtivän syysauringon, joka paikka paikoin tuntuu vielä lämpimältä. Puolukat alkavat olla sopivia nälkäisen talven syötäväksi.

Ilosta painutaan tonnien painoiseen synkkyyteen haikeiden torvien säestyksellä. Kappaletta vievät kitaristi Kenny Hickeyn tavaramerkiksi muodostuneet kitarankieliliu’utukset. Red Water (Christmas Mourning) kertoo läheisten menettämisestä. Peterin ja Joshin elämästä katosi tuohon aikaan paljon läheisiä ihmisiä. Kappaleen tempo on niin hidas, että se voisi soida hautajaisissa. Nimensä veroisesti kappale sisältää jotain jouluista. Kulkusten helinää ja joulupallojen putoamisia. Kappale on lähes paras koko bändin tuotannosta. Seuraava lausepari saa veren hyytymään:

”My tables been set for but seven,
just last year I dined with eleven.”



Jonkinmoiseksi, ei kuitenkaan kovin isoksi, hitiksi muodostunut My Girlsfriend's Girlsfriend palaa tuonne erotiikan puolelle. Se leikittelee hiukan kliseiselläkin fantasialla. Kappale huokuu irstasta himoa. Se ei kuitenkaan olisi Type O Negativea ilman keskiosan kaunista huokailua. Muuten se sisältää kaiken tarvittavan lopun modulaatiosta autoviitteisiin:

”In their '62 'vette
Sharing one cigarette,
In a black light trance then”



Die With Me alkaa niin lempeästi, että se on melkeinpä nössö. Hetken kuluttua tunnelman kuitenkin murtaa raaka Black Sabbath-riffi. Black Sabbath-riffit tuovat jonkinlaista synkkää tematiikkaa biiseihin. Ne ilmentävät kyllä Steelen hahmoa erinomaisesti. Jälleen lauletaan rakkaasta naisesta. Kauniiseen kappaleeseen saadaan taitavasti kolvattua myös sanat kuten KLM, AT&T ja UK post system. Tämä on ehtaa Steeleä. Tätä jatkaa Burnt Flowers Fallen, joka perustuu oikeastaan vain kahteen neljän lauseen ryppääseen, joita toistetaan yli kuusi minuuttia. Hienosti tämäkin on naamioitu kokonaiseksi biisiksi.

Singlenäkin julkaistu In Praise of Bacchus on monisyinen ja hämärästi töksähtelevä kappale. Se on yllättäen ylistys Bacchukselle, viinin, hurmion ja hedelmällisyyden jumalalle. Kappaleessa käy huokailemassa salaperäinen naishahmo nimeltään Val Ium. Type O Negative on varmasti ollut esikuva HIMille ja Ville Valolle. Näissä on paljon samaa, mutta Type O Negative vaan tekee kaiken paljon rohkeammin ja himokkaammin. Itseäni ei varsinaisesti tämä erotiikka tässä puhuttele vaan pikemminkin taitava sävellystyö ja hyvät biisit.

Type O Negative on coveroinut jotain artistia jokaisella albumilla lukuunottamatta viimeiseksi jäänyttä Dead Againia. Tällä albumilla cover-valinta on Neil Youngin Cinnamon Girl, joka onkin yksi levyn kohokohdista. Eräs tuttavani totesikin bändistä, että ”eihän siinä ei ole muuta kuin Cinnamon Girl ja Steelen meisseli!” Asia ei ole näin yksinkertainen, mutta on täysin ymmärrettävää, että bändi lopetti Vihreän Jätin kuoltua. Meisselin lisäksi siinä meni melkoisen uniikki melodiantaju. Itse kaipaan näistä jälkimmäistä.

Seuraava nimihirviö The Glorious Liberation Of The People's Technocratic Republic Of Vinnland By The Combined Forces Of The United Territories Of Europa on vain välipala ennen Wolf Moon (Including Zoanthropic Paranoia):a. Jälleen liikutaan gootti-tematiikan lempiaiheissa. Tällä kertaa lauletaan ihmissudesta. Steelen mukaan kyseessä on mies, joka muuttuu sudeksi fellaation seurauksena. Sello ja Silverin kilkuttavat koskettimet ovat komeaa kuultavaa yhdessä Steelen jopa nauhattomalta kuulostavan bassottelun päällä. Viktoriaanisen ajan tunnelmaa lisää kirkkokuoro kappaleen lopussa. Siihen sopii myös tempon vaihto, jolla kappale saadaan kääntymään täysiveriseksi pop-biisiksi.

Levyn päätössanoja ennen kuullaan todella laahaava Haunted, joka ei temmostaan huolimatta ole raskas, surullinen tai pitkitetty. Se on vain liian väsynyt heräämään:

”Alone and awake but exhausted I lie
Oh how I hate the morning.”



Musta huumori, jota bändi viljelee ei aina sytytä muuta kuin inhoa. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että biisit ovat hienoja. Pidän Steelen laulusta, Silverin äänimaailmoista koskettimissa sekä Hickeyn kitarahommista. Pidän myös Kellyn rummuista. Vaikka ne ovat ohjelmoidut, se ei läpi kuulu. En itse asiassa edes tiennyt sitä, ennen tämän jutun kirjoittamista. Paljon hämärää sälää, mutta kokonaisuus ei silti kuulosta täyteen ahdetulta. Tällaista soundimaailmaa ei ole millään muulla bändillä. Type O Negative on tuotannossaan sellainen, että siinä oikeasti kuulee ympäristön. Atmosfääri on olemassa. Steelen ääni on oiva kontrasti muulle kilkutukselle ja varsin persoonalliselle kitarasoundille, jossa on tietysti bassosoundiakin seassa.

Kuulokkeet päässä, pimeässä huoneessa. Miksei jopa mökillä ja takan ääressä. Viski ja tummaa suklaata.

PARHAAT HETKET
Love You to Death –
Vaikka tämä on hyvin pop, on tämä myös erinomainen kappale.
Red Water (Christmas Mourning) – Synkkääkin synkempi, jopa raastava.

https://open.spotify.com/album/46NjYrJ5v5ZTIHMb1DrAgl

tiistai 1. marraskuuta 2016

BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Dirty Little Secret

Albumilta Have a Nice Day (2005).

Viimeinen kerta toistaiseksi, kun Bon Jovi on kuulostanut syntisen vaaralliselta. Dirty Little Secret piilotettiin Have a Nice Day-levyn kansainvälisen (Japani, Britannia, Australia ja Aasia)-painoksen bonuskappaleeksi. Sain levyn hyllyyn melko tuoreeltaan loppusyksyllä 2005. Dirty Little Secretin asema kummaksutti heti, sillä tuotanto oli viimeistelty ja kappale yksi mieleen jäävistä muuten keskinkertainen+-arvosanan ansaitsevalla levyllä mutta kappale oli silti merkitty ”bonus trackiksi”.

HAND-albumilla ei olla aivan edeltävän Bouncen kaltaisissa raskaissa vireissä, mutta monien biisien pohjilla on hieman normaalia alemmas viritettyjä kitaroita ja bassoja. Tässäkin tykyttää koko keston ajan kompissa 16-osarytmi, muutaman soinnun (Am-G-F) muodostama kuvio. Jonin äänikin kantaa vielä kertosäkeen korkeat nuotit ilman sen kummempia studiotemppuja tai vaivalloisen kuuloista vääntämistä.

Kuten alussa tuli todettua, niin tässä biisissä on 80-luvun aikaisen Bon Jovin syntisyyttä ja kohtauksia, jotka tapahtuvat pimeässä poissa ulkopuolisten katseilta. Kuvaukset tilanteista, joissa todellisuus pidetään piilossa päivänvalossa sisältävät hieman sitä vaaraa, jota vanhassa tuotannossa kuultiin esim. Slippery When Wetin I'd Die for Youssa tai Keep the Faith-levyn In These Armsissa. Tässä kappaleessa koetaan siis hetkellinen paluu tunnemaailmaan, jonka tulkitsijana nuori Jon oli maailman parhaita. Vielä vanhoilla päivilläkin irtoaa uskottavasti.

”Dirty Little Secret” on myös todella tyylikäs biisin nimi. Onneksi bändi uskalsi viedä idean askelta pidemmälle kuin heiltä enää 2000-luvulla odotti. Lopputuloksena on yksi 2000-luvun tuotannon kohokohdista.

https://www.youtube.com/watch?v=srabG-ghflA

maanantai 31. lokakuuta 2016

TOOMION TOP100:2. Type O Negative - Life Is Killing Me

Tuottaja: Josh Silver, Peter Steele
Julkaistu: 17.6.2003
Levy-yhtiö: Roadrunner

Suomessa 5. Jenkeissä 39.

SINGLET
-I Don’t Wanna Be Me
-Life Is Killing Me


Type O Negative oli ollut minulle käytännössä olemassa vain October Rustin ansiosta. Vihreänmustasta ilmeestä tuttu bändi antoi tällä albumilla selvän syyn palata kuuntelemaan heitä kuolemaakin synkemmän World Coming Downin jälkeen.

Levy on jokseenkin vakava, jopa surullinen ja masentava, mutta musiikissa on selkeästi iloisempi ote kuin edeltäjässään. Toki se on verhottu bändille ominaisen mustan huumorin kuosiin. Peter Steele oli aikaisempaakin masentuneempi, pahassa kokaiini- ja lääkekoukussa eikä muutenkaan jaksanut innostua juuri mistään. Se tältä levyltä kuuluu. Jostain syystä mies kuitenkin heräsi sävellysprosessiin. Omien sanojensa mukaan tekstien tekeminen oli raastavampaa kuin aikoihin, mutta säveltäminen kiinnosti kyllä.

Tuotanto oli entisenlainen eli soundit olivat harkittuja ja miksaus erotteleva. Bändin kaikki albumit harjoiteltiin ja sävellettiin kosketinsoittaja Josh Silverin kotistudiossa ja äänitettiin lopulta Systems Two-studiossa. Steele vei Silverin kotistudioon reilun levyllisen valmiita biisejä, joita sitten alettiin hioa äänityskuntoon. Tämä tapa oli toiminut hyvin, joten ei siihen muutoksia kannattanut tehdä.

Type O Negativea on isossa kuvassa pidetty aina gootti-bändinä. Itselleni se on enemmän crossover-bändi, joka poikkeaa monessa musiikkityylissä sävyttäen sen raskailla basso-/kitarasoundeilla. Life Is Killing Me on kuin olisi yhdistetty Black Sabbathin ja The Beatlesin parhaat puolet. Tämä ei tietysti ole mikään ihme, sillä molemmat bändit olivat Steelelle tärkeitä.

Albumi alkaa jälleen bändin kummallista huumoria ilmentävällä valinnalla. 1960-luvun kulttisarja The Munstersin tunnusmusiikin mukaelmalla. Sen jälkeen päästään itse asiaan. Steelen taito tehdä sanoituksia kahdella terällä oli vertaansa vailla. Populistisella ”kaikille sopivalla” ja samalla omasta elämästään kertovalla tavalla. Hän sai nämä puolet usein ahdettua jopa samaan biisiin. Toisena lähtevä I Don’t Wanna Be Me, joka oli toki hitti, mutta saattoi olla yhtä aikaa todella raastava kuvaus omasta henkisestä tilasta. Siinä sivussa se ottaa kantaa, kuinka vaikea nykymaailmassa lopulta on olla oma itsensä. Kappaleen sanoma jää usein sen erinomaisen videon jalkoihin.

Less Than Zerosta tulee aina mieleen Sealin julkaisut. sointukuluissa on hyvin paljon samankaltaista tunnelmaa. Kertosäkeen melodia, kosketinsoundit ja todella hienot taustalaulut Josh Silveriltä ja kitaristi Kenny Hickeyltä. Monessa tasossa kuuluvat laulut kertovat ammattitaidosta äänitystilanteissa. Kappaleen sanoitukset kertovat jälleen siitä kuoresta, jota Steele joutui yllään kantamaan:

”Of this man of Steele
Nothing is real
The truth be scant
Lord of idiots”


Todd’s Ship Gods (Above All Things) on kappale hänen isänsä muistolle. Type O Negative on täynnä tietynlaisia maneereita, jotka seuraavat bändiä joka paikkaan. Yksi niistä on Steelen R-kirjaimen lausuminen, joka tässä biisissä tulee hienosti esiin. Se on taidetta.

Ennen albumin julkaisua kävi niin, että albumi varastettiin ja se levisi raakaversiona nettiin. Tästä johtuen joidenkin kappaleiden nimissä on sulut ja niiden sisällä kappaleen nimi ennen tuota laitonta leviämistä. Näin tekemällä hankaloitettiin keskeneräisten versioiden löytymistä. Albumin nimi piti alun perin olla The Dream Is Dead. Se kuitenkin muutettiin. Muutos ei johtunut tietovuodosta vaan siitä, että bändi pelkäsi sen vihjaavan liikaa hajoamisen tai lopettamisen suuntaan.

Viidentenä, joidenkin mielestä homofobisena kappaleena kuullaan I Like Goils, joka ei kuitenkaan Steelen omien sanojensa mukaan ole sitä. Se on parodiaa ja provosointia, mutta myös tosi tarina Steelen roolista seksisymbolina. Hän oikeasti kärsi ahdisteluista niin nais- kuin miespuolistenkin fanien toimesta. Ystävien kertoman mukaan herra oli erittäin ystävällinen kaikkia kohtaan, riippumatta suuntauksesta tai ihonväristä. Olihan hän itsekin puolalaista verta.

…A Dish Better Served Coldly lipuu kauniina välipalana kahden naisista kertovan kappaleen välissä. Sijoittelultaan se voisi olla muuallakin, sillä melodia on erinomainen. How Could She?:ssä Steele luettelee kuuluisia naisia tai naishahmoja. Itse hän kertoo kappaleen riimitysten olleen erityisen vaikeita. Syyksi tällaisen kappaleen tekoon hän totesi seuraavaa: ”En aina haluaisi kirjoittaa tekstejä kuolemasta, seksistä ja masennuksesta. Uusien teksti-ideoiden keksiminen on vaikeaa.”

Tämän albumin nauhoituksia ennen Peter oli jo pari kertaa ollut vieroitushoidoissa. Koko elämänsä ahdistuneena kulkenut jättiläinen alkoi menettää uskonsa kaikkeen. Toinen sinkku ja albumin nimikappale kertovat hoitolaitosten kaksinaamaisuudesta ja ihmisen oikeudesta päättää omasta elämästään. Tai tässä ehkä paremminkin kuolemasta. Peter Steele ei pelännyt omaa kuolemaansa, mutta äitinsä kuolemaa pelkäsi. Enemmän kuin mitään muuta. Koko elämänsä synnyinkotinsa kellarissa asunut Steele kirjoitti Nettien äidilleen, vaikkei tämä vielä ollutkaan kuollut. Peter laulaa Nettien ehkä matalimmalla äänellä kuin koskaan ennen. Ääntä ei kuitenkaan ole muokattu, vaan bändi kertoo mataluuden johtuneen biisin henkilökohtaisuudesta.

(We Were) Electrocute tuo eniten mieleen The Beatlesin. Ehkä siitä tuotannosta juuri Penny Lanen. Rummut hakkaavat tiukasti tahtia jousien ja torvien kuljettaessa biisiä eteenpäin. Rummut muuten on tehty ohjelmoimalla. Ne on ohjelmoitu John Kellyn toimesta, mutta oikeasti niitä levylle ei ole soitettu. Electrocute oli yksi Steelen itse keksimistä sanoista. Kappale kertoo jälleen kerran menetetystä rakkaudesta. Bändi kääntää kauniin kappaleen äkkiväärälle kiertotielle sen viimeisellä säkeistöllä:

"Even though I still miss your lips
You're about as real as your tits"


IYDKMIGTHTKY (Gimme That). Siinäpä biisin nimi. Nimi tulee kertosäkeen sanoista "If you don't kill me, I'm going to have to kill you". Se on tyypillinen Type O Negative-biisi rauhallisine väliosineen. Kertosäkeessä jyrätään murskaavalla kitaravallilla kaikki mahdollinen. Loppu jää jumittamaan samaa riffiä, jota höystetään toisella riffillä ja moniäänisellä laululla.

Angry Inchissä tulee kertosäe ensimmäisen kymmenen sekunnin jälkeen. Kappalehan on cover-biisi musikaalista Hedwig and the Angry Inch. Siitä huolimatta se on aivan mahtava biisi. Aivan jumalattoman kova live-biisi. Sitä en tiedä, ehtikö bändi ikinä esittämään sitä livenä, mutta siihen se sopisi kuin nyrkki silmään.

Albumin päättää kolmen kappaleen timanttinen ryhmä. Ensin kuullaan Anesthesia, jota itse pidän ehkäpä jopa albumin parhaana kappaleena. Kauniiden, jopa iloisten sävelien avulla se kertoo esittäjänsä syvästä masennuksesta. Kappale oli niin synkkä, ettei Steele voinut esittää sitä jokaisella keikalla. Kaksi yksinkertaista lausetta kuulostavat julmemmilta kuin koskaan missään.

"I don’t need love
I don’t feel anything"


Drunk In Paris on lyhyt instrumentaali. Twin Peaksin soundtrackin parhaita paloja muistuttava sävelkulku jää usein kalvamaan mieltä. Steele kertoi säveltävänsä ensin biisit ja laulumelodiat ja sen jälkeen makustelevansa tuntumaa kauankin. Hän antoi kappaleen tekeytyä. ”Odotan, että sävelet kertovat millaisesta tarinasta kappaleessa voisi olla kyse.” Tämä kappale kertoo kaiken oleellisen ilman sanoja. Alkuperäisen albumin nimen mukaan otsikoitu The Dream Is Dead on sekoitus gootti rockia ja doomia. Jollain tapaa kappaleesta tulee mieleen myös bändi nimeltä The Cult.

Näitä Type O Negativen biisejä voisi soittaa poppina ja jopa akustisena. Steelellä on ollut ison kokonsa alla kuormittain sellaista Desmond Childin tapaista sävellyksen sujuvuutta. Sävellyksistä ja sanoituksista voi yhä uudelleen löytää paljon asioita, joita ei ole aiemmin tajunnut. Tokihan näissä kappaleissa kuuluu myös muun bändin tekeminen, sillä onhan totta, että bändin pitkä yhteiselo tuo vakautta tuotantoon. Vain rumpali on vaihtunut ja sekin jo vuonna 1994. Levyä kuunnellessa tulee väistämättä ajateltua, kuinka sääli Steelen kuolema on. Bändillä olisi ollut vielä paljon annettavaa. Tällaiseen tyyliin ei moni ole uskaltautunut. Eikä pystynytkään.

Pikkuisen on pitkä albumi jos pelkkää minuuttimäärää katselee, mutta harvoin on näin pitkä albumi näin helposti kuunneltu. Voi olla, ettei suuri yleisö juuri tästä albumista tykkää. Mutta minä tykkään.

Nautitaan pimeässä syyssäässä. Vettä sataa ja elämä ei voita.

PARHAAT HETKET
Anesthesia –
Kaunista ja murhaavaa doom poppia.
I Don’t Wanna Be Me – Koukuttava biisi.

https://open.spotify.com/album/5N3BBuJXjyGYIc3UdubYVm

lauantai 29. lokakuuta 2016

BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Undivided

Albumilta Bounce (2002).

Syyskuun 2001 tapahtumat aktivoivat myös Bon Jovin luomaan uutta musiikkia: eihän bändin kotikaupungista New Jerseystä ole kuin 50 kilometrin matka New Yorkiin, jossa 9/11 tapahtui. Bounce-albumi erottuu muusta tuotannosta erityisesti vahvasti alavireisillä, vihaisilla kitaroilla sekä yleisellä raskaudella. Myös joitain 2000-luvun alun tuotannollisia ratkaisuja, kuten erilaisia elektronisia täytteitä, levyllä kuultiin. Undivided on Bouncen ensimmäinen raita.

Tämä laulu liittyy keskeisesti ensimmäiseen Bon Jovi-fanitusaaltooni muistaakseni vuonna 2003. Yhtye oli ensimmäinen, jolta tuli haalittua koko tuotanto haltuun ja Bounce oli tuolloin viimeisin studiojulkaisu. Levy oli kuitenkin inhottavan raskas 11-vuotiaan korviin kun taas edeltävä Crush (2000) aivan liian pop, vaikkakin sisälsi muutaman täsmähitin kuten It's My Life tai Just Older.

Kesän 2003 kääntyessä lopuilleen Bounce alkoi hiljalleen kuitenkin hahmottua omissa korvissanikin. Itse asiassa tuo suvi oli jonkinlainen ensimmäinen välähdys siitä, mitä nuoruuden kesät saattoivat olla. Undividedin säkeistöt, joissa kuullaan matalalta möyryävää riffittelyä, Jonin efektillä sävytettyä laulua sekä WTC-rauniot välittömästi mieleen tuovat sanat resonoivat tuolloin kesäloman päättymisestä johtuneen oman haikeuden kanssa.

Kun edellä mainitusta säkeistön riffistä päästään eteenpäin, paljastuu perinteisen toimiva Bon Jovi-rock-kappale. B-osassa edetään Dm-Bb-F-C-kierrolla, jonka alla yksi lukuisista särökitaroista soittaa yksinkertaista muutaman nuotin kuviota, jota ei voi olla kuulematta kun sen kerran rekisteröi. Kertosäkeen laulumelodia ja sanat menevät juuri niin kuin niiden olettaakin olevan.

”One for love
one for truth
one for me
and one for you
Where we once were divided
now we stand united
we stand as one
undivided”



B-osan mantramainen melodia vahvistui aikakauden live-versioinneissa, kun Jon aloitti kappaleen kitaranäppäilyllä sekä matalien jousien säestyksellä. Tämä kappale on ollut ensitapaamisesta asti omia suosikeitani ja 2000-luvun parhaita tuotoksia tältä yhtyeeltä.

https://www.youtube.com/watch?v=91zHqWhRtCc

perjantai 28. lokakuuta 2016

BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: These Days

Albumilta These Days (1995).

Keep the Faith oli siis ollut ensiaskel aikuisemman Bon Jovin suuntaan. Noina vuosina grunge nousi tyylilajina jalustalle tuoden myös muuhun rock- ja pop-musiikkiin tummempia sävyjä. Vuoden 1995 levyllään These Days Bon Jovi vei omalla kohdallaan nuo vivahteet pisimmälle: 80-luvun tukkahevi oli muisto vain ja tilalla sävykkäät tekstit sekä tunnelmalliset sävellykset.

Albumin nimibiisi on jälleen Jonin ja Richien yhteistä työtä. ”These days” on sanaparina sellainen, että sille pitääkin luoda tällainen isosti maalaileva teksti sekä huolella rakennettu sovitus. Väittäisinpä, että tällä albumilla sanoitukset ovat bändin parhaita ja These Days niiden kärkipäässä yksittäisenä biisinä: käsitellään kaiken hetkellisyyttä, kodittomuutta ja viattomuuden päättymistä. Ainoastaan kertosäkeessä korkealle nousevat laululinjat ovat jäänne 80-luvulta.

Hiljalleen vahvistuvalla, kummittelevalla pianolla sekä kitara-arpeggiolla käynnistyvä biisi ei ole sävellyksesti ihmeellinen mutta sovitus pelaa biisin pussiin. Monilta osin C-D-Em-pohjainen sointukierto on kuultu monissa biiseissä, mutta tässä nuo soinnut on maustettu sus2-äänillä, jotka luovat niiden päälle oman kimalteensa. Sekä välillä kuultava kitarasoolo että lopun outro ovat sellaisia, joista en itse vaihtaisi nuottiakaan. Niissä ei soiteta liikaa eikä liian vähän. Lisäksi varsinaisen soolon kitaratone on juuri sopivan Stratocaster: säröä on, mutta sopivan muromaisen rouheasti.

Tekstissä käsitellään siis sitä, kuinka maailma pyörii näinä päivänä eri ihmisten silmin. Ensimmäisessä säkeistössä kertoja itse näkee kadulla irtolaisen ja pohtii, päätyykö itse joskus samanlaiseksi; toisessa lauletaan tytöstä, joka lähti yksin maailmalle etsimään onneaan päätyen lopulta motelliin mukanaan matkalaukullinen unelmia; kolmannessa kerrotaan tarina Jimmystä, joka ei enää jaksanut vaan hyppäsi ikkunasta alas, koska esikuvansakin kuolivat nuorina saavutettuaan hetkellisen huumansa.

Kertosäkeet yksinkertaistavat kappaleen teeman: näinä päivinä maailma on entistä kovempi ja erittelevämpi eikä oikoteitä ole. Yksi, hienovarainen muunnos kappaleen tekstissä kuitenkin luo siihen komean ajatuksen kehittelyn: yksi rivi muuntuu kappaleen neljän kertosäkeen aikana lopulta lohdulliseen, toivoa tuovaan muotoon.

Nothing lasts in this graceless age → love don't last in this graceless age → even innocence has caught the midnight train → there ain't no time to waste.

Yksinkertaistettuna kyseessä on tarina haaveista ja ihmisten matkasta kohti niiden toteutumista läpi hankalien aikojen.

Jos aiemmin listalla ollut Wild is the Wind oli itselle Jovi-keikkauran kohokohta, on myös These Days Ratinassa 2013 aika ylhäällä sillä listalla. Pitkällä encore-setissä kuultiin koskettava versio tästä kappaleesta, jota jarrutti vain hieman se, ettei itse R. Sambora ollut enää paikalla.

https://www.youtube.com/watch?v=vzQRTn77Crk