STEPPENWOLF - STEPPENWOLF (1968)
Toisen maailmansodan jälkimainingeissa syntyi Saksan Tilsitissä (, joka muuten nyttemmin on Venäjää ja nimeltään Sovetsk) John Kay. Sotaleskeksi jääneen äitinsä kanssa hän muutti 50-luvun lopussa Kanadaan, josta tie vei lopulta Kaliforniaan. Siellä aiemmasta The Sparrows-yhtyeestä muodostui Steppenwolf.
Arosusi, kuten Steppenwolfin suora suomennos on, nousi kovaan suosioon Born To Be Wild-kappaleen myötä. Räväkkä rock-biisi kuultiin pienen budjetin kulttielokuvassa Easy Rider, jonka vaikutus motoristikulttuurille on kova. Kappale myös kertoo moottoripyöristä.
Tässä kappaleessa kuultiin myös ensi kertaa raskaamman musiikin yhteydessä termi heavy metal. Se tosin on viittauksena moottoripyörän osiin, mutta termistä kasvoi tämän myötä ikoninen. Tekstissä sanotaan: ”I like smoke and lightning, Heavy metal thunder…” Tätä kappaletta on tunnetuistakin artisteista versioinut reilusti yli 50 nimeä. Kuuluisimmat heistä ehkä Slayer, Bruce Springsteen ja Blue Öyster Cult.
Tekstipuolen lisäksi vaikutus metalliin tai ainakin hard rockiin oli bändillä suuri. Yhtyeen värikästä kosketinsoittajaa, Goldy McJohnia pidetään yhtenä heviurkureiden kantaisistä ja toki tuo deeppurplemainen rouheus soitossa kuuluukin. Bändin historiaan kuuluu myös moninaiset miehistövaihdokset ja ulkoasuun musta nahka, joten tietyt hevielementit kyllä täyttyvät helposti. Esikuvanaan tai vaikuttimenaan bändin ovat maininneet ainakin Deep Purple, Ozzy Osborne ja Slade.
Esimerkkialbumi Steppenwolf (1968) levytettiin muutamassa päivässä. Toisaalta se kuuluu albumin jonkinlaisena hajanaisuutena. Sillä on kyllä nuo muutamat klassikkoiksi muodostuneet rock-runttaukset ja jo aiemmin juttusarjassa mainittu Willie Dixonin Hoochie Coochie Manin coverointi.
Videobiisiä ei tarvinne erikseen mainita.
https://www.youtube.com/watch?v=mLhpXUtxS1c
https://open.spotify.com/album/6GLHwIp1K3u1zdLOdPRG0W
Kuva: burningambulance.com
perjantai 9. joulukuuta 2016
torstai 8. joulukuuta 2016
Atson Aikakone: 1997 & Foo Fighters - The Colour and the Shape
Foo Fighters oli pitkään yhtye, johon ei kiinnostanut tarttua sen tiukemmin. Radiosta oli kuullut täsmähittejä sekä saanut kavereilta suosituksia, mutta ei vain tuntunut kolahtavan. Viime keväänä, eräänä helmikuisena perjantaina, tuli tarve löytää ”jotain, joka tuntuisi 2000-luvun alun rockilta, muistuttaisi siitä”. Silloin iski selittämätön intuitio kaivaa kuunteluun The Colour and the Shape. Siitä tulikin vuoden 2016 kuunnelluin levy omalle kohdalleni: vuoden mittaan se on tullut kuunneltua kokonaan vajaat kymmenen kertaa.
The Colour and the Shape on Foo Fightersin toinen albumi. Ensimmäinen (Foo Fighters, 1995) oli Dave Grohlin soolona tekemä ja soittama, Nirvanan hajoamisen ja Cobainin kuoleman jälkeisenä terapiana käytäntöön laittama projekti. Myös seuraajalla Grohl soitti laulamisen ohella sekä kitara- että rumpuraidat, mutta oli koonnut ympärilleen toiseksi kitaristiksi Pat Smearin (myös Nirvanassa keikkasoittajana mukana ollut) sekä bassoon Nate Mendelin. Alun perin sessioissa soitti rumpuja William Goldsmith, jonka panokseen Grohl yhdessä tuottaja Gil Nortonin kanssa ei ollut tyytyväinen, joten hän sai lähteä. Levyä seuranneen kiertueen myötä yhtyeen rumpupenkille istahti sillä yhä viihtyvä Taylor Hawkins. Goldsmithin soittoa kuullaan muutamassa kappaleessa, mutta kansilehdessä häntä kiitetään ainoastaan puolestatoista (”Doll” sekä hidas intro ”Up in Arms”-biisissä).
Yksi tämän kokonaisuuden tunnuspiirteistä on sen mitta ja rakenne. Kokonaisuus kestää 13 biisiä, jotka etenevät 50 minuutin ajan. Voi olla omakohtainen kokemuskin, mutta kun sattumalta ainoat tutut biisit ennen ensimmäistä kokonaista levykuuntelua olivat ”Monkey Wrench”, ”My Hero” ja ”Everlong”, niin albumin rakenne näyttäytyy hyvin jaksottaisena: nuo kolme raitaa, jotka ovat asemoituina levyn toiseksi, seitsemänneksi ja yhdenneksitoista, toimivat tukipilareina. Kokonaisuudesta muodostuu kuin kolmio, jolla kaiken lisäksi saattaa olla kuulijan mielessä värikin. ”The colour and the shape”...
Ensimmäisenä kuultava ”Doll” kuin raottaa kuulijalle ovea puolentoista minuutin tunnustelevan sointinsa aikana ennen Monkey Wrenchin käynnistäessä rock-koneen moottorin. Siinä onkin kappale rock'n'rollin käsikirjasta ja sen kohdasta ”levynavausvaihtoehdot”. Paahtava pala stadionrockin modernia historiaa riffeineen, kertosäettä lähestyvine jännitettä nostavine rytmeineen ja crashiin hakatuine, elämää suurempine B-osineen. Monkey Wrenchistä tykkää ensi kuulemalla. Sitä seuraava ”Hey Johnny Park!” on itselle noussut syksyn mittaan jopa last.fm-tykkäyksen arvoiseksi.
Mieltäni kiinnostaa kappaleiden asemoinnissa sekin, että edellä mainittujen kolmen tukipilarin ympärille on koottu jokaiselle samankaltainen kerros: astetta helpompi sähköinen biisi sekä akustisempi numero. ”My Heroa” edeltää ”Up in Arms” ja seuraa kevyellä shuffle-sykkeellä pompotteleva ”See You”; ”Everlong” pohjustetaan puolestaan ”February Starsilla”, jossa on erityisen toimivaa tempon vaihtelua sekä uljas kertosäe. Toisella puolella albumin ykkösbiisiä on sitten ”Walking After You”, vispilöidyillä rummuilla, hitaalla tempolla ja akustisilla kitaroilla varustettu pehmeä balladi.
Everlongista kappaleena vielä muutama sana. Sitä on kuullut hehkutettavan kauan, mutta omaan pirtaani se ei tarttunut vaikka tilaisuuksia on ollut useita. Keväällä osui, nousten vuoden merkittävimmäksi biisiksi omassa elämässäni. Kaikki ne elementit, jotka Foo Fightersista mieleen tulevat, osuvat siinä paikoilleen. Biisin edetessä ei tiedä, liikuttuako kyyneliin vai antautua voiman vietäväksi ja huutaa yöhön Grohlin mukana.
”If everything could ever feel this real forever
If anything could ever be this good again
The only thing I'll ever ask of you
You've got to promise not to stop when I say when
She sang”
https://open.spotify.com/album/30ly6F6Xl0TKmyBCU50Khv
The Colour and the Shape on Foo Fightersin toinen albumi. Ensimmäinen (Foo Fighters, 1995) oli Dave Grohlin soolona tekemä ja soittama, Nirvanan hajoamisen ja Cobainin kuoleman jälkeisenä terapiana käytäntöön laittama projekti. Myös seuraajalla Grohl soitti laulamisen ohella sekä kitara- että rumpuraidat, mutta oli koonnut ympärilleen toiseksi kitaristiksi Pat Smearin (myös Nirvanassa keikkasoittajana mukana ollut) sekä bassoon Nate Mendelin. Alun perin sessioissa soitti rumpuja William Goldsmith, jonka panokseen Grohl yhdessä tuottaja Gil Nortonin kanssa ei ollut tyytyväinen, joten hän sai lähteä. Levyä seuranneen kiertueen myötä yhtyeen rumpupenkille istahti sillä yhä viihtyvä Taylor Hawkins. Goldsmithin soittoa kuullaan muutamassa kappaleessa, mutta kansilehdessä häntä kiitetään ainoastaan puolestatoista (”Doll” sekä hidas intro ”Up in Arms”-biisissä).
Yksi tämän kokonaisuuden tunnuspiirteistä on sen mitta ja rakenne. Kokonaisuus kestää 13 biisiä, jotka etenevät 50 minuutin ajan. Voi olla omakohtainen kokemuskin, mutta kun sattumalta ainoat tutut biisit ennen ensimmäistä kokonaista levykuuntelua olivat ”Monkey Wrench”, ”My Hero” ja ”Everlong”, niin albumin rakenne näyttäytyy hyvin jaksottaisena: nuo kolme raitaa, jotka ovat asemoituina levyn toiseksi, seitsemänneksi ja yhdenneksitoista, toimivat tukipilareina. Kokonaisuudesta muodostuu kuin kolmio, jolla kaiken lisäksi saattaa olla kuulijan mielessä värikin. ”The colour and the shape”...
Ensimmäisenä kuultava ”Doll” kuin raottaa kuulijalle ovea puolentoista minuutin tunnustelevan sointinsa aikana ennen Monkey Wrenchin käynnistäessä rock-koneen moottorin. Siinä onkin kappale rock'n'rollin käsikirjasta ja sen kohdasta ”levynavausvaihtoehdot”. Paahtava pala stadionrockin modernia historiaa riffeineen, kertosäettä lähestyvine jännitettä nostavine rytmeineen ja crashiin hakatuine, elämää suurempine B-osineen. Monkey Wrenchistä tykkää ensi kuulemalla. Sitä seuraava ”Hey Johnny Park!” on itselle noussut syksyn mittaan jopa last.fm-tykkäyksen arvoiseksi.
Mieltäni kiinnostaa kappaleiden asemoinnissa sekin, että edellä mainittujen kolmen tukipilarin ympärille on koottu jokaiselle samankaltainen kerros: astetta helpompi sähköinen biisi sekä akustisempi numero. ”My Heroa” edeltää ”Up in Arms” ja seuraa kevyellä shuffle-sykkeellä pompotteleva ”See You”; ”Everlong” pohjustetaan puolestaan ”February Starsilla”, jossa on erityisen toimivaa tempon vaihtelua sekä uljas kertosäe. Toisella puolella albumin ykkösbiisiä on sitten ”Walking After You”, vispilöidyillä rummuilla, hitaalla tempolla ja akustisilla kitaroilla varustettu pehmeä balladi.
Everlongista kappaleena vielä muutama sana. Sitä on kuullut hehkutettavan kauan, mutta omaan pirtaani se ei tarttunut vaikka tilaisuuksia on ollut useita. Keväällä osui, nousten vuoden merkittävimmäksi biisiksi omassa elämässäni. Kaikki ne elementit, jotka Foo Fightersista mieleen tulevat, osuvat siinä paikoilleen. Biisin edetessä ei tiedä, liikuttuako kyyneliin vai antautua voiman vietäväksi ja huutaa yöhön Grohlin mukana.
”If everything could ever feel this real forever
If anything could ever be this good again
The only thing I'll ever ask of you
You've got to promise not to stop when I say when
She sang”
https://open.spotify.com/album/30ly6F6Xl0TKmyBCU50Khv
Metallimusiikin olemus – 13. The Troggs alkoi luoda perustaa punkrockille
THE TROGGS - FROM NOWHERE (1966)
The Troggs syntyi lapsuuden kavereiden Reg Presleyn ja Ronnie Bondin aloitteesta ja sai hyvin äkkiä lopullisen muotonsa basistin ja kitaristin löydyttyä. Bändi löysi tiensä julkisuuteen, kun The Kinksin manageri bongasi yhtyeen ja kiinnitti sen levy-yhtiölle.
Lopullinen kulttimaine oli taattu, kun The Troggs päätti coveroida kantriartisti Chip Taylorin Wild Thing-kappaletta. Kappale nousi USA:n Billboard-listan ykköseksi ja kotimaassaankin listakakkoseksi. Vaikkei kappale oma olekaan, on siinä kuultavissa The Troggsin anti musiikille. Rujot ja yksinkertaiset soundit, hakkaavat soinnut ja enemmän tunteella kuin taidolla suoritettu vokaalityöskentely. Kontrastia bändin esittämälle musiikille toi heidän verraten konservatiivinen pukeutuminen pikkutakkeihin ja suoriin housuihin.
Vaikutus metalliin kulkee punkin kautta. The Ramones on julkisesti nimennyt bändin esikuvakseen. Näin on myös tehnyt Jimi Hendrix, joka Wild Thingiä usein coveroi itsekin. Musiikista voi löytää vivahteita myös stoner-musiikkiin. On bändiä versioinut ainakin yksi bläkkisbändikin, nimittäin norjalainen Ulver. Toinen tunnettu lainabiisi bändiltä on Love is All Around, jolla maailmanlaajuista menestystä ovat keränneet ainakin R.E.M. ja Wet Wet Wet.
Yksinkertaiset, jopa riipivät riffit voi mieltää metalliksi jos tahtoo. Bändi sai lisäksi paheksuntaa seksiin viittaavista sanoituksistaan ja varsinkin ”yliseksuaalisesta” tavastaan esittää sanojaan. Tämä voidaan lukea eduksi metalliväen piirissä, vaikka vaakakupissa tilannetta toiseen suuntaan painoi bändin aikalaisiin verraten heikko soittotaito.
Esimerkkilevynä on debyyttialbumi From Nowhere (1966), jonka aloittaa juuri tuo Wild Thing. Vinyylin A-puoli on nykymittapuullakin tarkasteltuna räväkkää garage-rokin ja punkin sekoitusta, jonka kuuntelee helposti toistamiseen. B-puolella ei sen sijaan ole metallin kanssa mitään tekemistä, ellei sitä nyt jostain syystä halua hakata vasaralla. Loput kuusi kappaletta ovat nimittäin aika heikkoja pop-lauluja tai balladeja.
Eihän videoksi voi laittaa mitään muuta kuin Wild Thingin.
https://www.youtube.com/watch?v=Hce74cEAAaE
https://www.youtube.com/watch?v=JFh-MuyuQvY&t=901s
Kuva: paimages.co.uk
The Troggs syntyi lapsuuden kavereiden Reg Presleyn ja Ronnie Bondin aloitteesta ja sai hyvin äkkiä lopullisen muotonsa basistin ja kitaristin löydyttyä. Bändi löysi tiensä julkisuuteen, kun The Kinksin manageri bongasi yhtyeen ja kiinnitti sen levy-yhtiölle.
Lopullinen kulttimaine oli taattu, kun The Troggs päätti coveroida kantriartisti Chip Taylorin Wild Thing-kappaletta. Kappale nousi USA:n Billboard-listan ykköseksi ja kotimaassaankin listakakkoseksi. Vaikkei kappale oma olekaan, on siinä kuultavissa The Troggsin anti musiikille. Rujot ja yksinkertaiset soundit, hakkaavat soinnut ja enemmän tunteella kuin taidolla suoritettu vokaalityöskentely. Kontrastia bändin esittämälle musiikille toi heidän verraten konservatiivinen pukeutuminen pikkutakkeihin ja suoriin housuihin.
Vaikutus metalliin kulkee punkin kautta. The Ramones on julkisesti nimennyt bändin esikuvakseen. Näin on myös tehnyt Jimi Hendrix, joka Wild Thingiä usein coveroi itsekin. Musiikista voi löytää vivahteita myös stoner-musiikkiin. On bändiä versioinut ainakin yksi bläkkisbändikin, nimittäin norjalainen Ulver. Toinen tunnettu lainabiisi bändiltä on Love is All Around, jolla maailmanlaajuista menestystä ovat keränneet ainakin R.E.M. ja Wet Wet Wet.
Yksinkertaiset, jopa riipivät riffit voi mieltää metalliksi jos tahtoo. Bändi sai lisäksi paheksuntaa seksiin viittaavista sanoituksistaan ja varsinkin ”yliseksuaalisesta” tavastaan esittää sanojaan. Tämä voidaan lukea eduksi metalliväen piirissä, vaikka vaakakupissa tilannetta toiseen suuntaan painoi bändin aikalaisiin verraten heikko soittotaito.
Esimerkkilevynä on debyyttialbumi From Nowhere (1966), jonka aloittaa juuri tuo Wild Thing. Vinyylin A-puoli on nykymittapuullakin tarkasteltuna räväkkää garage-rokin ja punkin sekoitusta, jonka kuuntelee helposti toistamiseen. B-puolella ei sen sijaan ole metallin kanssa mitään tekemistä, ellei sitä nyt jostain syystä halua hakata vasaralla. Loput kuusi kappaletta ovat nimittäin aika heikkoja pop-lauluja tai balladeja.
Eihän videoksi voi laittaa mitään muuta kuin Wild Thingin.
https://www.youtube.com/watch?v=Hce74cEAAaE
https://www.youtube.com/watch?v=JFh-MuyuQvY&t=901s
Kuva: paimages.co.uk
keskiviikko 7. joulukuuta 2016
Metallimusiikin olemus – 12. Grungen ja punkin alkulähteillä
THE SONICS - HERE ARE THE SONICS (1965)
1960-luvun puolivälissä alkoi psykedelia ja rokkenrolli saada suorempiakin muotoja. Washingtonilainen The Sonics löysi suoremman polun tuodakseen sanottavansa esiin. Bändi coveroi blues- ja rock n' roll-klassikoita räyhäkämmällä otteella, mutta teki myös omia kappaleita.
Rouheat ja yksinkertaiset riffit ja enemmän asenteella kuin taidolla suoritetut laulut saivat tunnelman aika korkealle. Nauhoitukset hoidettiin suunnilleen livenä. Rummut yhdellä mikillä. Rumpusoundi on yksi bändiä määrittävä tekijä ja esimerkiksi Kurt Cobain on todennut seuraavaa: "I, I have to admit... The Sonics recorded very, very cheaply on a two track you know, and they just used one microphone over the drums, and they got the most amazing drum sound I've ever heard. Still to this day, it's still my favorite drum sound. It sounds like he's hitting harder than anyone I've ever known."
Esikuvikseen bändin ovat maininneet monet. Tunnetuimpina ehkä Bruce Springsteen ja jo mainittu Nirvana. Molemmat ovat bändiä myös coveroineet.
Vaikutus metalliin tulee varmasti tuon grungen tai vaihtoehtoisesti punkin kautta kiertävän tien kautta. Riffit, kova meteli ja tinkimätön asenne - sillä pääsee pitkälle!
Esimerkkialbumi Here Are The Sonics(1965) on omien ja lainabiisien sekoitus, joka viedään grunge-/punk-seulan läpi. The Sonicsin omia vaikutteita ei tarvinne etsiä kauempaa kuin tästä biisilistasta. Videoesimerkkinä toimikoon tällä kertaa bändin ns. comeback-taltiointi, josta ei miesten ikääntymisestä huolimatta yritystä puutu.
https://www.youtube.com/watch?time_continue=2199&v=BFolqS24Y6U
https://open.spotify.com/album/4vqaqoTEbNyeeSHJA6KpdM
Kuva: apessimistisneverdisappointed.com
1960-luvun puolivälissä alkoi psykedelia ja rokkenrolli saada suorempiakin muotoja. Washingtonilainen The Sonics löysi suoremman polun tuodakseen sanottavansa esiin. Bändi coveroi blues- ja rock n' roll-klassikoita räyhäkämmällä otteella, mutta teki myös omia kappaleita.
Rouheat ja yksinkertaiset riffit ja enemmän asenteella kuin taidolla suoritetut laulut saivat tunnelman aika korkealle. Nauhoitukset hoidettiin suunnilleen livenä. Rummut yhdellä mikillä. Rumpusoundi on yksi bändiä määrittävä tekijä ja esimerkiksi Kurt Cobain on todennut seuraavaa: "I, I have to admit... The Sonics recorded very, very cheaply on a two track you know, and they just used one microphone over the drums, and they got the most amazing drum sound I've ever heard. Still to this day, it's still my favorite drum sound. It sounds like he's hitting harder than anyone I've ever known."
Esikuvikseen bändin ovat maininneet monet. Tunnetuimpina ehkä Bruce Springsteen ja jo mainittu Nirvana. Molemmat ovat bändiä myös coveroineet.
Vaikutus metalliin tulee varmasti tuon grungen tai vaihtoehtoisesti punkin kautta kiertävän tien kautta. Riffit, kova meteli ja tinkimätön asenne - sillä pääsee pitkälle!
Esimerkkialbumi Here Are The Sonics(1965) on omien ja lainabiisien sekoitus, joka viedään grunge-/punk-seulan läpi. The Sonicsin omia vaikutteita ei tarvinne etsiä kauempaa kuin tästä biisilistasta. Videoesimerkkinä toimikoon tällä kertaa bändin ns. comeback-taltiointi, josta ei miesten ikääntymisestä huolimatta yritystä puutu.
https://www.youtube.com/watch?time_continue=2199&v=BFolqS24Y6U
https://open.spotify.com/album/4vqaqoTEbNyeeSHJA6KpdM
Kuva: apessimistisneverdisappointed.com
perjantai 2. joulukuuta 2016
Metallimusiikin olemus – 11. Superkokoonpanolla lähemmäksi heavy metallia
THE YARDBIRDS - HAVING A RAVE UP WITH THE YARDBIRDS (1965)
Jeff Beck, Jimmy Page ja Eric Clapton soittavat monille jonkinlaisia kelloja ainakin niminä. Koko kolmikko soitteli The Yardbirdsien riveissä esimerkkilevyllä Having a Rave Up with The Yardbirds (1965). Eivät tosin soittaneet kolmikkona yhtä aikaa, mutta levyn äänityksillä heidän tekemisiään kuuluu.
The Yardbirdsin sanotaan tuoneen amerikkalaisen blues-musiikin Brittien kuultavaksi. Bändi oli myös ensimmäisiä, joka alkoi riffeissään lähennellä oikeata hevimetallia. Myös soundien puolesta. Kaikkien kolmen kitaristin soittotyyli on edelleenkin tunnistettava. Tällä albumilla jopa kokeileva, mitä varsinkin Beck ja Page ovat muutenkin aina olleet. Bändi toi ihmisten tietoisuuteen sellaiset kitaraefektit kuin feedback ja fuzztone. Sanokaapa yksi stoner-bändi ilman fuzzia?
Tuon levyn aikaan kävi niin, että Clapton lähti alkunauhoituksien jälkeen ollessaan närkästynyt bändin siirtyessä poispäin blues-musiikista. Tilalle haviteltiin studiokitaristi Jimmy Pagea, mutta hän kieltäytyi ja suositteli Jeff Beckiä tilalle. Beckin lähdettyä sisäisten ristiriitojen myötä, suostui Page tuuraamaan loput konsertit. Jotta kaikki konserttisopimukset saatiin tulevaisuudessa täytettyä, perusti Jimmy Page yhdessä John Paul Jonesin kanssa The New Yardbirdsin, josta tuli myöhemmin hiukan kuuluisampi Led Zeppelin.
Musiikkina The Yardbirds on aika lähellä olla jopa psykedeliaa. Tuolle Brittein 60-luvun musiikkisuuntaukselle on ihan erillinen nimikin, Freakbeat. Se sekoittelee bluesia psykedeliaan ja Brittipopiin ja The Yardbirdsin mukana myös raskaampaan rockiin ja hiukan heviinkin.
Vaikuttajana bändi ollut vaikka ja kenelle. Mainittakoon tässä Ritchie Blackmore, jonka Rainbow-bändi on coveroinut tältä esimerkkialbumilta Still I'm Sad-kappaleen.
Tässä videona on aika rokkaava veto, joka myös kertoo tuon aikakauden Swinging London-ilmiöstä. Kyseessä on tietynlainen 60-luvun hipsterimeininki.
https://www.youtube.com/watch?v=6FDLrJFp18Q
https://www.youtube.com/watch?v=wvfzZ5N5nw0
Kuva: villages-news.com
Jeff Beck, Jimmy Page ja Eric Clapton soittavat monille jonkinlaisia kelloja ainakin niminä. Koko kolmikko soitteli The Yardbirdsien riveissä esimerkkilevyllä Having a Rave Up with The Yardbirds (1965). Eivät tosin soittaneet kolmikkona yhtä aikaa, mutta levyn äänityksillä heidän tekemisiään kuuluu.
The Yardbirdsin sanotaan tuoneen amerikkalaisen blues-musiikin Brittien kuultavaksi. Bändi oli myös ensimmäisiä, joka alkoi riffeissään lähennellä oikeata hevimetallia. Myös soundien puolesta. Kaikkien kolmen kitaristin soittotyyli on edelleenkin tunnistettava. Tällä albumilla jopa kokeileva, mitä varsinkin Beck ja Page ovat muutenkin aina olleet. Bändi toi ihmisten tietoisuuteen sellaiset kitaraefektit kuin feedback ja fuzztone. Sanokaapa yksi stoner-bändi ilman fuzzia?
Tuon levyn aikaan kävi niin, että Clapton lähti alkunauhoituksien jälkeen ollessaan närkästynyt bändin siirtyessä poispäin blues-musiikista. Tilalle haviteltiin studiokitaristi Jimmy Pagea, mutta hän kieltäytyi ja suositteli Jeff Beckiä tilalle. Beckin lähdettyä sisäisten ristiriitojen myötä, suostui Page tuuraamaan loput konsertit. Jotta kaikki konserttisopimukset saatiin tulevaisuudessa täytettyä, perusti Jimmy Page yhdessä John Paul Jonesin kanssa The New Yardbirdsin, josta tuli myöhemmin hiukan kuuluisampi Led Zeppelin.
Musiikkina The Yardbirds on aika lähellä olla jopa psykedeliaa. Tuolle Brittein 60-luvun musiikkisuuntaukselle on ihan erillinen nimikin, Freakbeat. Se sekoittelee bluesia psykedeliaan ja Brittipopiin ja The Yardbirdsin mukana myös raskaampaan rockiin ja hiukan heviinkin.
Vaikuttajana bändi ollut vaikka ja kenelle. Mainittakoon tässä Ritchie Blackmore, jonka Rainbow-bändi on coveroinut tältä esimerkkialbumilta Still I'm Sad-kappaleen.
Tässä videona on aika rokkaava veto, joka myös kertoo tuon aikakauden Swinging London-ilmiöstä. Kyseessä on tietynlainen 60-luvun hipsterimeininki.
https://www.youtube.com/watch?v=6FDLrJFp18Q
https://www.youtube.com/watch?v=wvfzZ5N5nw0
Kuva: villages-news.com
torstai 1. joulukuuta 2016
Metallimusiikin olemus – 9. Bob Dylan
BOB DYLAN - HIGHWAY 61 REVISITED (1965)
Robert Allen Zimmerman eli Bob Dylan. Miehestä tulisi kertoa kaikki, mutta parempi kun ei sanota juuri mitään. Aluksi rock n' rollia vääntänyt Dylan ajautui monen mutkan jälkeen eniten folk-rockiksi tunnistettavaan musiikkityyliin.
Bob aiheutti faneissaan pahennusta siirtymällä sähköiseen kitarointiin juuri esimerkkinäkin olleella Highway 61 Revisited-albumilla (1965). Toisaalta ilman tuota siirtymistä olisi moni bändi jäänyt syntymättä. Levyn avausraita, Like a Rolling Stone on klassikko, johon on paha argumentoida siihenkään oikein mitään. Soitto on neljällä jaollinen, laulu kolmella. Ehkä usein maailman kolmen parhaan kappaleen joukkoon nimetty kappale kertoo itse mistä on kyse.
Metalliin mies on vaikuttanut välillisesti paljonkin. Tai jos saa Nobel-palkinnon, niin eiköhän ole vaikuttanut aika moneenkin musiikin alan juttuun. Dylan on ollut aina ennen kaikkea sanoittaja. Kantaa on otettu vahvasti, vaikka se onkin tehty taitavasti lyriikoihin piilottaen.
Dylan on aina ollut myös musiikin toisinajattelija. 60-luvulla hän oli sitä vielä enemmän, koska tyylin kopioijia ei ollut niin valtavasti. Varsinainen soitto tai laulu ei vaikuta Dylanille olevan kovin tärkeää. Vaan sitä on tarina, mikä kappaleella halutaan kertoa. Metallin päätekijöitä ovat aina olleet systeemin kritisointi ja valinnanvapauden korostaminen. On kyseessä ollut uskonto, politiikka tai elämä yleensä.
Jos nyt vielä yhden metalliviittauksen haluaa tehdä, niin miehen mainiosti nimetty Never Ending Tour on vertaansa vailla. Dylan on kiertänyt tätä kiertuetta vuodesta 1988 lähtien. Myös metallibändeille on nykyisin ominaista se, että kierretään samojen biisien kanssa aivan loputtomiin. Ei Iron Maideniltakaan juuri kukaan enää uusia levyjä odota. Wasted Yearsilla ja Fear of the Darkilla pääsee pitkälle. Eläkeikään asti.
Esimerkkilevy Highway 61 Revisited on kuin Dylanin tuotanto pienoiskoossa. Laatu vaihtelee niin esitystavan kuin sävellyksienkin puolesta. On bluesia, folkia, rockia ja on myös tarkempaa soitantaa sinnepäin hutiloimisen seuraksi.
Eiköhän laiteta videoksi paljon kertova live-veto Like a Rolling Stonesta.
https://www.youtube.com/watch?v=4F0ytNzHDj8
https://open.spotify.com/album/6YabPKtZAjxwyWbuO9p4ZD
Kuva: rollingstone.com
Robert Allen Zimmerman eli Bob Dylan. Miehestä tulisi kertoa kaikki, mutta parempi kun ei sanota juuri mitään. Aluksi rock n' rollia vääntänyt Dylan ajautui monen mutkan jälkeen eniten folk-rockiksi tunnistettavaan musiikkityyliin.
Bob aiheutti faneissaan pahennusta siirtymällä sähköiseen kitarointiin juuri esimerkkinäkin olleella Highway 61 Revisited-albumilla (1965). Toisaalta ilman tuota siirtymistä olisi moni bändi jäänyt syntymättä. Levyn avausraita, Like a Rolling Stone on klassikko, johon on paha argumentoida siihenkään oikein mitään. Soitto on neljällä jaollinen, laulu kolmella. Ehkä usein maailman kolmen parhaan kappaleen joukkoon nimetty kappale kertoo itse mistä on kyse.
Metalliin mies on vaikuttanut välillisesti paljonkin. Tai jos saa Nobel-palkinnon, niin eiköhän ole vaikuttanut aika moneenkin musiikin alan juttuun. Dylan on ollut aina ennen kaikkea sanoittaja. Kantaa on otettu vahvasti, vaikka se onkin tehty taitavasti lyriikoihin piilottaen.
Dylan on aina ollut myös musiikin toisinajattelija. 60-luvulla hän oli sitä vielä enemmän, koska tyylin kopioijia ei ollut niin valtavasti. Varsinainen soitto tai laulu ei vaikuta Dylanille olevan kovin tärkeää. Vaan sitä on tarina, mikä kappaleella halutaan kertoa. Metallin päätekijöitä ovat aina olleet systeemin kritisointi ja valinnanvapauden korostaminen. On kyseessä ollut uskonto, politiikka tai elämä yleensä.
Jos nyt vielä yhden metalliviittauksen haluaa tehdä, niin miehen mainiosti nimetty Never Ending Tour on vertaansa vailla. Dylan on kiertänyt tätä kiertuetta vuodesta 1988 lähtien. Myös metallibändeille on nykyisin ominaista se, että kierretään samojen biisien kanssa aivan loputtomiin. Ei Iron Maideniltakaan juuri kukaan enää uusia levyjä odota. Wasted Yearsilla ja Fear of the Darkilla pääsee pitkälle. Eläkeikään asti.
Esimerkkilevy Highway 61 Revisited on kuin Dylanin tuotanto pienoiskoossa. Laatu vaihtelee niin esitystavan kuin sävellyksienkin puolesta. On bluesia, folkia, rockia ja on myös tarkempaa soitantaa sinnepäin hutiloimisen seuraksi.
Eiköhän laiteta videoksi paljon kertova live-veto Like a Rolling Stonesta.
https://www.youtube.com/watch?v=4F0ytNzHDj8
https://open.spotify.com/album/6YabPKtZAjxwyWbuO9p4ZD
Kuva: rollingstone.com
keskiviikko 30. marraskuuta 2016
Metallimusiikin olemus – 8. Volat kaakkoon!
DICK DALE AND HIS DEL-TONES - SURFER'S CHOICE (1962)
Dick Dale eli alunperin Richard Anthony Monsour, jota on ensimmäisten joukossa kutsuttu heavy metallin kantaisäksi. Heppu on syntynyt Libanonissa, vaikka itse ei sitä myönnäkään. Olipa miten oli, on miehen suku sieltä suunnasta. Multitalentti soittajamies onkin tuolta saanut vaikutteita omaan soittoonsa.Surffaillessaan mies soitteli milloin mitäkin. Aluksi aloittaen rummuista ja siitä pianon ja kitaran kautta jopa trumpettiin asti.
Kitarasta Dick kuitenkin suurimmat ansionsa saanut on. Ensinnäkin surffimusiikin kehittäjänä. Yhden kielen nopea pickaaminen on tuon musiikin juttu. Toinen, mahdollisesti jopa tärkeämpi osa miehellä oli vahvistimien käytössä. Hän nimittäin oli Fenderin Leon kavereita ja toivoi isompaa ääntä. Lopulta Dale oli ensimmäinen, joka soitti 100 watin vahvarilla. Tällöin myös potikoiden skaala vaihtui 1-4:stä 0-10:een. Ja ettei kehityskohteet ihan loppuisi oli Dick - toisin kuin usein luullaan - ensimmäinen, joka soitti vasenkätisenä oikeakätistä kitaraa väärinpäin. Kääntämättä kielten järjestystä. Hendrixin Jimi ei siis ollut eka!
Mies on rokkimaailmaan, ainakin silloiseen, aika outo tyyppi. Ei ikinä alkoholia, ei tupakkaa, ei huumeita eikä punaista lihaa. On harrastanut aktiivisesti itsepuolustuslajeja pitkän aikaa. Ei siis millään lailla rock.
Entäpä vaikutus metalliin? No, Jimin kautta tietysti kova. Mutta ehkä sitten kuitenkin tuo yhden kielen nopea soitto vs. black metal? Vaiko kuitenkin jumalattomat volyymit vahvareissa? Tai ehkä näitä kaikkia. Innoittajiksi miehen ovat virallisesti sanoneet ainakin juuri tuo Jimi Hendrix, mutta myös Eddie Van Halen. Olen myös nähnyt lauseen, jossa Yngwie J. Malmsteen on todennut tuon volyymin olleen Dalen keksintöä.
Esimerkkilevynä on mainittu Dick Dale And His Del-Tonesin Surfer's Choice. Siellä on muutamakin kova hitti ja tähän tönäistäänkin Pulp Fictionistakin tuttu Misirlou Twist.
https://www.youtube.com/watch?v=ZIU0RMV_II8
https://open.spotify.com/album/0FQdBkIi1pgShnNYD77sCj
Kuva: lightning-usa.com
Dick Dale eli alunperin Richard Anthony Monsour, jota on ensimmäisten joukossa kutsuttu heavy metallin kantaisäksi. Heppu on syntynyt Libanonissa, vaikka itse ei sitä myönnäkään. Olipa miten oli, on miehen suku sieltä suunnasta. Multitalentti soittajamies onkin tuolta saanut vaikutteita omaan soittoonsa.Surffaillessaan mies soitteli milloin mitäkin. Aluksi aloittaen rummuista ja siitä pianon ja kitaran kautta jopa trumpettiin asti.
Kitarasta Dick kuitenkin suurimmat ansionsa saanut on. Ensinnäkin surffimusiikin kehittäjänä. Yhden kielen nopea pickaaminen on tuon musiikin juttu. Toinen, mahdollisesti jopa tärkeämpi osa miehellä oli vahvistimien käytössä. Hän nimittäin oli Fenderin Leon kavereita ja toivoi isompaa ääntä. Lopulta Dale oli ensimmäinen, joka soitti 100 watin vahvarilla. Tällöin myös potikoiden skaala vaihtui 1-4:stä 0-10:een. Ja ettei kehityskohteet ihan loppuisi oli Dick - toisin kuin usein luullaan - ensimmäinen, joka soitti vasenkätisenä oikeakätistä kitaraa väärinpäin. Kääntämättä kielten järjestystä. Hendrixin Jimi ei siis ollut eka!
Mies on rokkimaailmaan, ainakin silloiseen, aika outo tyyppi. Ei ikinä alkoholia, ei tupakkaa, ei huumeita eikä punaista lihaa. On harrastanut aktiivisesti itsepuolustuslajeja pitkän aikaa. Ei siis millään lailla rock.
Entäpä vaikutus metalliin? No, Jimin kautta tietysti kova. Mutta ehkä sitten kuitenkin tuo yhden kielen nopea soitto vs. black metal? Vaiko kuitenkin jumalattomat volyymit vahvareissa? Tai ehkä näitä kaikkia. Innoittajiksi miehen ovat virallisesti sanoneet ainakin juuri tuo Jimi Hendrix, mutta myös Eddie Van Halen. Olen myös nähnyt lauseen, jossa Yngwie J. Malmsteen on todennut tuon volyymin olleen Dalen keksintöä.
Esimerkkilevynä on mainittu Dick Dale And His Del-Tonesin Surfer's Choice. Siellä on muutamakin kova hitti ja tähän tönäistäänkin Pulp Fictionistakin tuttu Misirlou Twist.
https://www.youtube.com/watch?v=ZIU0RMV_II8
https://open.spotify.com/album/0FQdBkIi1pgShnNYD77sCj
Kuva: lightning-usa.com
tiistai 29. marraskuuta 2016
Metallimusiikin olemus – 7. Power-soinnut ja särö
LINK WRAY & THE WRAYMEN (1960)
Link Wray eli Fred Lincoln Wray Jr. oli syntyjään Shawnee-intiaani. Sen voi ehkä miehen olemuksesta aistiakin. Wray kävi nuorena miehenä Korean sodassa ja sairastui siellä pahasti tuberkuloosiin. Jopa niin pahasti, että miehen laulut ennustettiin olevan lauleltu.
Wray kuitenkin pysyi musiikin parissa, vaikka esittikin laulettua musiikkia aiempaa vähemmän. Hitiksi noussut Rumble kiellettiin aluksi sen jengiväkivaltaan sijoittuvan teeman vuoksi. Kappaleessa on hyvinkin aistittavissa myöhemmin varsinkin Black Sabbathin kitaroinnissa suosioon noussut voima.
Link Wrayta pidetään yhtenä särökitaran suosion nostajista. Kerrotaan, että mies olisi jopa viillellyt reikiä vahvistimiinsa saadakseen rouheamman soundin. Toinen, lähes yhtä merkittävä asia, jota Wray ensimmäisten joukossa käytti olivat power-soinnut. Power-soinnut eli vitossoinnut, kuuluvat lähtemättömästi rock-musiikkiin, mutta varsinkin metallimusiikkiin. Ne ovat suhteellisen helppoja ottaa ja niiden avulla kappaleisiin saadaan nimensä mukaista voimaa.
Esimerkkilevynä on mainittu Link Wray and The Wraymen (1960), joka on Linkin debyytti. Se sisältää rockabilly-musiikkia ja nyt kuunneltuna "tuhat kertaa kuultuja" säveliä. Tosin jonkun nekin on pitänyt keksiä ja Wray lienee yksi näistä arkkitehdeistä.
Miehen vaikutus metalliin on ilmeinen. Nuo tekniset innovaatiot ovat olleet vaikuttimina esimerkiksi seuraaville metallin esi-isille: Jimmy Page, Jimi Hendrix, Iggy Pop ja Pete Townshend. Townshend on sanonut, että ilman Wrayta hän ei ikinä olisi tarttunut kitaraan.
Videoksi linkataan juuri tuo Rumble, joka tosiaan sai radioissa soittokieltoa ilmestymisensä aikana. On sekin metalliin vivahtava saavutus, kun ottaa huomioon, että kyseessä on instrumentaalikappale.
https://www.youtube.com/watch?v=fHEmDLQKrrk
https://open.spotify.com/album/6Xk79NT1IBKPsSWHJbqJPY
Kuva: rockabillyhall.com
Link Wray eli Fred Lincoln Wray Jr. oli syntyjään Shawnee-intiaani. Sen voi ehkä miehen olemuksesta aistiakin. Wray kävi nuorena miehenä Korean sodassa ja sairastui siellä pahasti tuberkuloosiin. Jopa niin pahasti, että miehen laulut ennustettiin olevan lauleltu.
Wray kuitenkin pysyi musiikin parissa, vaikka esittikin laulettua musiikkia aiempaa vähemmän. Hitiksi noussut Rumble kiellettiin aluksi sen jengiväkivaltaan sijoittuvan teeman vuoksi. Kappaleessa on hyvinkin aistittavissa myöhemmin varsinkin Black Sabbathin kitaroinnissa suosioon noussut voima.
Link Wrayta pidetään yhtenä särökitaran suosion nostajista. Kerrotaan, että mies olisi jopa viillellyt reikiä vahvistimiinsa saadakseen rouheamman soundin. Toinen, lähes yhtä merkittävä asia, jota Wray ensimmäisten joukossa käytti olivat power-soinnut. Power-soinnut eli vitossoinnut, kuuluvat lähtemättömästi rock-musiikkiin, mutta varsinkin metallimusiikkiin. Ne ovat suhteellisen helppoja ottaa ja niiden avulla kappaleisiin saadaan nimensä mukaista voimaa.
Esimerkkilevynä on mainittu Link Wray and The Wraymen (1960), joka on Linkin debyytti. Se sisältää rockabilly-musiikkia ja nyt kuunneltuna "tuhat kertaa kuultuja" säveliä. Tosin jonkun nekin on pitänyt keksiä ja Wray lienee yksi näistä arkkitehdeistä.
Miehen vaikutus metalliin on ilmeinen. Nuo tekniset innovaatiot ovat olleet vaikuttimina esimerkiksi seuraaville metallin esi-isille: Jimmy Page, Jimi Hendrix, Iggy Pop ja Pete Townshend. Townshend on sanonut, että ilman Wrayta hän ei ikinä olisi tarttunut kitaraan.
Videoksi linkataan juuri tuo Rumble, joka tosiaan sai radioissa soittokieltoa ilmestymisensä aikana. On sekin metalliin vivahtava saavutus, kun ottaa huomioon, että kyseessä on instrumentaalikappale.
https://www.youtube.com/watch?v=fHEmDLQKrrk
https://open.spotify.com/album/6Xk79NT1IBKPsSWHJbqJPY
Kuva: rockabillyhall.com
maanantai 28. marraskuuta 2016
Metallimusiikin olemus – 6. Mies, joka keksi rytmin
BO DIDDLEY - GO BO DIDDLEY (1959)
Ellas Bates alias Ellas McDaniel alias Bo Diddley oli 50-luvun loppupuolelta eteenpäin mies, joka vaikutti blues-/rock-musiikkiin merkittävästi. Kuinka ollakaan, hänkin oli tummaihoinen ja kokeili taitojaan nyrkkeilyssä. Musiikki kuitenkin lopulta nappasi hänet.
Bo sai nimensä eräänlaisesta kielisoittimesta, Diddley bowsta. Soittimessa on vain yksi kieli, joten rytmillä on iso rooli tätä instrumenttia soitettaessa. Ja rytmistäpä Bo tunnetaankin. Hän kehitti tai keksi tai joka tapauksessa käytti paljon rytmiä, jota Bo's beatiksi kutsutaan. Diddley muistetaan myös kitaroista, joiden muoto oli mitä milloinkin. Laatikko ehkä muodoista tunnetuin.
Bo's beat on nykyäänkin tuttu rytmi, mutta harvoin tulee ajateltua, mistä moinen juurensa juontaa. Diddley käytti kitaraa enemmän rytmi-, kuin sävelsoittimena. Hän on tähän menneistä kahlatuista Metallinolemus-muusikoista mielestäni selkeästi suorin yhteys metalliin. Helppo on nähdä nouseva käyrä Bo Diddleystä Jimi Hendrixiin ja sitä kautta Stevie Ray Vaughaniin ja siitä eteenpäin. Esimerkiksi Iron Maidenin The Number of The Beast alkaa Bo's beatin johdannaisella.
Levynä oli mainittu Bo Diddleyn Go Bo Diddley (1959), joka on levynä ja bluesmusiikkina nykyisellään tavallista, mutta joka lopulta sisältää rytmitykseltään hyvinkin kummallista kitarointia.
Videoesimerkiksi laitan kuitenkin live-esiintymisen jostain kaukaa. Miksi? Siksi, että tässä havainnollistetaan tuo Bo Diddleyn erilainen tapa rytmittää soittoa. Myös kappaleeseen lähdössä on jotain hyvin metallimaista. Portaat, vahvistimet rivissä ja näkyvissä, naiset kiljuvat, yleisö on jossain mosh pitiä edeltävässä transsitilassa. Hurja meininki!
https://www.youtube.com/watch?v=17W7496230Y
https://open.spotify.com/album/0dneVriSJk88kwnkFEdiqo
Kuva: ladimensiondetrastos.blogspot.com
Ellas Bates alias Ellas McDaniel alias Bo Diddley oli 50-luvun loppupuolelta eteenpäin mies, joka vaikutti blues-/rock-musiikkiin merkittävästi. Kuinka ollakaan, hänkin oli tummaihoinen ja kokeili taitojaan nyrkkeilyssä. Musiikki kuitenkin lopulta nappasi hänet.
Bo sai nimensä eräänlaisesta kielisoittimesta, Diddley bowsta. Soittimessa on vain yksi kieli, joten rytmillä on iso rooli tätä instrumenttia soitettaessa. Ja rytmistäpä Bo tunnetaankin. Hän kehitti tai keksi tai joka tapauksessa käytti paljon rytmiä, jota Bo's beatiksi kutsutaan. Diddley muistetaan myös kitaroista, joiden muoto oli mitä milloinkin. Laatikko ehkä muodoista tunnetuin.
Bo's beat on nykyäänkin tuttu rytmi, mutta harvoin tulee ajateltua, mistä moinen juurensa juontaa. Diddley käytti kitaraa enemmän rytmi-, kuin sävelsoittimena. Hän on tähän menneistä kahlatuista Metallinolemus-muusikoista mielestäni selkeästi suorin yhteys metalliin. Helppo on nähdä nouseva käyrä Bo Diddleystä Jimi Hendrixiin ja sitä kautta Stevie Ray Vaughaniin ja siitä eteenpäin. Esimerkiksi Iron Maidenin The Number of The Beast alkaa Bo's beatin johdannaisella.
Levynä oli mainittu Bo Diddleyn Go Bo Diddley (1959), joka on levynä ja bluesmusiikkina nykyisellään tavallista, mutta joka lopulta sisältää rytmitykseltään hyvinkin kummallista kitarointia.
Videoesimerkiksi laitan kuitenkin live-esiintymisen jostain kaukaa. Miksi? Siksi, että tässä havainnollistetaan tuo Bo Diddleyn erilainen tapa rytmittää soittoa. Myös kappaleeseen lähdössä on jotain hyvin metallimaista. Portaat, vahvistimet rivissä ja näkyvissä, naiset kiljuvat, yleisö on jossain mosh pitiä edeltävässä transsitilassa. Hurja meininki!
https://www.youtube.com/watch?v=17W7496230Y
https://open.spotify.com/album/0dneVriSJk88kwnkFEdiqo
Kuva: ladimensiondetrastos.blogspot.com
perjantai 25. marraskuuta 2016
Metallimusiikin olemus – 5. Metallin esikuvien eniten kopioima artisti?
Willie Dixon on hänkin yksi arvostetuimmista blues-muusikoista. Mies kuitenkin vaikutti musiikkimaailmaan hiukan edeltäviä myöhemmin.
Howlin' Wolfin tapaan Willie oli iso mies. Niin iso, että omasi hyvät raamit nyrkkeilijäksi. Mies oli hakkaamisessa niin kova, että voitti osavaltionsa amatöörititteleitä. Noista piireistä löytyi kaveri, joka johdatti Willien musiikkimaailmaan.
Dixon oli laulanut ja säveltänyt omia kappaleita jo teini-ikäisenä. Kuntosalilta löytynyt kitaristi teki Williestä kuitenkin sen, mitä hän ehkä eniten on: kova kontrabasisti, joka soitteli milloin missäkin maailmankuulussa bändissä. Hän toimi taustabändissä ja jopa tuotti muun muassa nimiä Chuck Berry, Muddy Waters, Howlin' Wolf...
Mies on kuitenkin ehkä tullut parhaiten tunnetuksi kappaleista, jotka ovat muiden esittämiä tai "rumasti" lainaamia. Esim. Led Zeppelinin Whole Lotta Lovesta käytiin tiukkaa tekijänoikeustaistelua, joka lopulta sovittiin oikeussalin ulkopuolella. Tämän jälkeen Dixonin nimi on lisätty kappaleen tekijöihin myös Zeppelinin julkaisuissa. Kappale, jota Led Zeppelin lainasi oli nimeltään You Need Love.
Se, miksi Willie Dixon on metallille tärkeä selittynee hänen säveltämillään kappaleilla. Tai artisteilla, kelle hänen sävellykset ovat menneet: The Doors, Steppenwolf, Motörhead, The Rolling Stones, The Kinks, Stevie Ray Vaughan... Näillä bändeillä on ehkä Willietä suorempi vaikutus metallin syntymiseen.
Levynä on mainittu 1970 julkaistu I Am The Blues, jolla kuullaan monia hyvin tuttuja blues-kappaleita Willien esittämänä. Todella perinteistä bluesia, juuri sellaisena kuin moni bluesin mieltää. Vaikka on siellä toki pientä sähkökitaraakin kuultavissa, kuten Back Door Manissa. Albumi on sellainen, että väkisinkin alkaa ihminen savuttomuudesta ja raittiudesta huolimatta etsiskelemään sikareita ja viskilaseja ja nahkaista nojatuolia, jolle istahtaa.
https://www.youtube.com/watch?v=fpG_6GX51sE
https://open.spotify.com/album/0y79HnVGwEtybfIcfD6M7N
Howlin' Wolfin tapaan Willie oli iso mies. Niin iso, että omasi hyvät raamit nyrkkeilijäksi. Mies oli hakkaamisessa niin kova, että voitti osavaltionsa amatöörititteleitä. Noista piireistä löytyi kaveri, joka johdatti Willien musiikkimaailmaan.
Dixon oli laulanut ja säveltänyt omia kappaleita jo teini-ikäisenä. Kuntosalilta löytynyt kitaristi teki Williestä kuitenkin sen, mitä hän ehkä eniten on: kova kontrabasisti, joka soitteli milloin missäkin maailmankuulussa bändissä. Hän toimi taustabändissä ja jopa tuotti muun muassa nimiä Chuck Berry, Muddy Waters, Howlin' Wolf...
Mies on kuitenkin ehkä tullut parhaiten tunnetuksi kappaleista, jotka ovat muiden esittämiä tai "rumasti" lainaamia. Esim. Led Zeppelinin Whole Lotta Lovesta käytiin tiukkaa tekijänoikeustaistelua, joka lopulta sovittiin oikeussalin ulkopuolella. Tämän jälkeen Dixonin nimi on lisätty kappaleen tekijöihin myös Zeppelinin julkaisuissa. Kappale, jota Led Zeppelin lainasi oli nimeltään You Need Love.
Se, miksi Willie Dixon on metallille tärkeä selittynee hänen säveltämillään kappaleilla. Tai artisteilla, kelle hänen sävellykset ovat menneet: The Doors, Steppenwolf, Motörhead, The Rolling Stones, The Kinks, Stevie Ray Vaughan... Näillä bändeillä on ehkä Willietä suorempi vaikutus metallin syntymiseen.
Levynä on mainittu 1970 julkaistu I Am The Blues, jolla kuullaan monia hyvin tuttuja blues-kappaleita Willien esittämänä. Todella perinteistä bluesia, juuri sellaisena kuin moni bluesin mieltää. Vaikka on siellä toki pientä sähkökitaraakin kuultavissa, kuten Back Door Manissa. Albumi on sellainen, että väkisinkin alkaa ihminen savuttomuudesta ja raittiudesta huolimatta etsiskelemään sikareita ja viskilaseja ja nahkaista nojatuolia, jolle istahtaa.
https://www.youtube.com/watch?v=fpG_6GX51sE
https://open.spotify.com/album/0y79HnVGwEtybfIcfD6M7N
torstai 24. marraskuuta 2016
Metallimusiikin olemus – 4.Kosketus pahan puolelle
HOWLIN' WOLF - MOANIN' IN THE MOONLIGHT (1959)
Howlin' Wolf siirtyi levyttävien artistien joukkoon iän puolesta todella myöhään. Mies kun syntyi 1910 ja debyyttialbumi julkaistiin heti kohta 1959. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö mies olisi aiemmin esiintynyt.
Blues-legenda, oikealta nimeltään Chester Burnett, sai taiteilijanimensä isoisältään, joka kertoi tarinoita susista. Vaari nimittäin pelotteli, että sudet vievät mennessään, ellei poika osaa käyttäytyä. Pojan lapsuus oli raaka ja kotoakin mies joutui pois. Reissuilla rähjääntyi ja palattuaan Chester sai äidin vihat niskaansa siitä syystä, että oli esittänyt "paholaisen musiikkia" rahaa ansaitakseen.
Howlin' Wolf on blues- ja musiikkipiireissä todella arvostettu artisti. Kärkikolmikkoon poikkeuksetta nimetty bluesmies oli vaikuttava näky tuohon aikaan. Lähes kaksimetrinen ja noin 140-kiloinen mies teki vaikutuksen olemuksensa lisäksi myös äänellään. Ulvonta, huuliharppu ja lymyilevä katse loivat pahan läsnäoloa.
Sanoitukset veivät oikeasti pahan puolelle tai ainakin aavistukseen siitä. Samaa pahuutta tai pelon läsnäoloa on myöhemmin ollut havaittavissa esimerkiksi The Doorsin ja Jimi Hendrixin esiitymisissä, joilla molemmilla on selkeä paikka metallin syntymisen vaikuttimina. Molemmat ovat Howlin' Wolfia coveroineetkin.
Selkeästi metallin puolelta hänen ihailijoihin on julkisesti itsensä nimennyt Dave Mustaine, joka Megadethin kanssa versioikin I Ain't Superstitiousia Peace Sells... But Who's Buying-albumilla. Tuo kappale toki oli Willie Dixonin hommia, mutta Howlin' Wolf sen alunperin äänitti.
Listalta löytyy bluesjätin debyyttialbumi Moanin' in the Moonlight, joka on ihan pätevä blues-levy. Kyllä se metalliväellekin uppoaa. "That's evil...", kuten mies itse laulaa...
https://www.youtube.com/watch?v=09j6vMdKi3E
https://open.spotify.com/album/0Up484rAboIROlHnBvFIZj
Kuva: dirtyrock.com
Howlin' Wolf siirtyi levyttävien artistien joukkoon iän puolesta todella myöhään. Mies kun syntyi 1910 ja debyyttialbumi julkaistiin heti kohta 1959. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö mies olisi aiemmin esiintynyt.
Blues-legenda, oikealta nimeltään Chester Burnett, sai taiteilijanimensä isoisältään, joka kertoi tarinoita susista. Vaari nimittäin pelotteli, että sudet vievät mennessään, ellei poika osaa käyttäytyä. Pojan lapsuus oli raaka ja kotoakin mies joutui pois. Reissuilla rähjääntyi ja palattuaan Chester sai äidin vihat niskaansa siitä syystä, että oli esittänyt "paholaisen musiikkia" rahaa ansaitakseen.
Howlin' Wolf on blues- ja musiikkipiireissä todella arvostettu artisti. Kärkikolmikkoon poikkeuksetta nimetty bluesmies oli vaikuttava näky tuohon aikaan. Lähes kaksimetrinen ja noin 140-kiloinen mies teki vaikutuksen olemuksensa lisäksi myös äänellään. Ulvonta, huuliharppu ja lymyilevä katse loivat pahan läsnäoloa.
Sanoitukset veivät oikeasti pahan puolelle tai ainakin aavistukseen siitä. Samaa pahuutta tai pelon läsnäoloa on myöhemmin ollut havaittavissa esimerkiksi The Doorsin ja Jimi Hendrixin esiitymisissä, joilla molemmilla on selkeä paikka metallin syntymisen vaikuttimina. Molemmat ovat Howlin' Wolfia coveroineetkin.
Selkeästi metallin puolelta hänen ihailijoihin on julkisesti itsensä nimennyt Dave Mustaine, joka Megadethin kanssa versioikin I Ain't Superstitiousia Peace Sells... But Who's Buying-albumilla. Tuo kappale toki oli Willie Dixonin hommia, mutta Howlin' Wolf sen alunperin äänitti.
Listalta löytyy bluesjätin debyyttialbumi Moanin' in the Moonlight, joka on ihan pätevä blues-levy. Kyllä se metalliväellekin uppoaa. "That's evil...", kuten mies itse laulaa...
https://www.youtube.com/watch?v=09j6vMdKi3E
https://open.spotify.com/album/0Up484rAboIROlHnBvFIZj
Kuva: dirtyrock.com
Metallimusiikin olemus –3. Chuck Berryn tarinat
Chuck Berry toi rock-musiikkiin sujuvasti myös kitarasoolot. Blues taipui rock n’ rolliksi ja kun kitaraa vielä raapi tummaihoinen mies, oli se kylliksi omituista tarratakseen nuorisoon.
Itse olen Chuck Berryn nähnyt aina pikkuisen ”one trick ponyna”. Joka toinen (ellei useampikin) kappale alkaa Johnny B. Gooden introlla, eikä sointukierroissakaan juuri varianssia ole. Ehkä Berryn suurin saavutus olikin tarinoiden tuominen musiikkiin. Monessa kappaleessa käydään läpi pitkiä tarinoita ihmisistä ja heidän teoistaan. Vaikka miehen tuotanto on lähtökohtaisesti vähän tylsää, oli siinä jotain oikein. On noita kappaleita niin moni versioinut. Eikä sovi unohtaa "ankkakävelyä".
Metallin suunnannäyttäjiä hän kiistatta on. Tietty toisto kuuluu riffeistä elävään metalliin ja tiluttelevat kitarasoolot olivat Berryn myötä tulleet jäädäkseen. Mies myös tiesi tekevänsä jotain uutta. Esim. Roll over Beethoven on tietoisesti tehty kertomaan, kuinka klassiset musiikki-ihanteet saavat väistyä syrjään rockin tieltä.
Chuck Berryn Berry is on Top-albumi sisältää mieheltä oikeastaan kaiken, mitä tarvitsee musiikillisesti tietää. Seuraavat parikymmentä albumia on ihan sitä samaa. Ja näitä kierrättämällä mies on keikkaillut vielä tälläkin vuosikymmennellä.
Johnny B. Goodea ei voi esimerkkipallilta tiputtaa.
https://www.youtube.com/watch?v=6ROwVrF0Ceg
https://open.spotify.com/album/7qIlDCv2QNNtCrauUzPPP2
keskiviikko 23. marraskuuta 2016
Metallimusiikin olemus – 2. Little Richard karjui ja meikkasi
LITTLE RICHARD - HERE'S LITTLE RICHARD (1957)
Little Richard eli Richard Wayne Penniman voidaan kyseenalaistamatta laskea rockin suuriin vaikuttajiin. Monia muusikoita soitollaan innoittanut tummaihoinen pianisti uudisti musiikkia toki soiton, mutta myös parin muun tavan avulla.
Little Richard esiintyi samoihin aikoihin kuin Chuck Berry, ja molemmathan tietysti pitivät toinen toistaan esikuvanaan. Molemmat ovat tehneet pitkän päivätyön rock 'n rollin parissa. Esikuvaksi miehen ovat kertoneet myös Elton John, David Bowie ja jopa suomalaisista Remu Aaltonen.
Little Richard oli outo lintu siinäkin mielessä, että mies kiljui/karjui laulaessaan. Tätä on tiettävästi ihaillut metallikansasta ainakin King Diamond. Ja kun videoita Little Richardista katselee, on tässä sitä vaaraa vielä jopa Elvistä ja Chuck Berryä runsaammin.
Tämän lisäksi herralla oli aikaansa nähden oudohkoja seksuaalisia mieltymyksiä. Mies nimittäin meikkasi ja sehän ei jollekin osastolle käynyt ollenkaan. Suuremmaksi paheeksi muodostui kuitenkin erilaiset esiintulot vaikka tirkistelijänä ja julkisella paikalla haureuden harjoittajana. Myös kohtuullisen epämääräinen sukupuolinen suuntautuminen olivat tuolle ajalle vaikeita tapauksia.
Tämän lisäksi mies oli vielä harras uskovainen. No, kaikki tämä sekaisin tekivät hänestä hyvin mielenkiintoisen artistin. Eräänlainen meikkaaminen ja maalailu on aina kuulunut metallimusiikkiin. Kuten myös vallitsevien normien järkyttäminen. Siinä Little Richard on ollut oikein erinomainen suunnannäyttäjä, joten allekirjoitan miehen paikan listalla täysin.
Musiikillinen anti ei niin monipuolista ole, että sitä jaksaisi kovin montaa levyllistä kuunnella, mutta kyllä Tutti Fruttilla paikkansa on.
Kuva: pianu.com
sunnuntai 20. marraskuuta 2016
Metallimusiikin olemus - 1. Elviksestäkö kaikki lähti?
ELVIS PRESLEY - ELVIS PRESLEY (1956)
Elvis Aaron Presley koki musiikin kautta kunnioitusta jo nuorena. 10-vuotiaana hän voitti maatalousnäyttelyn laulukilpailun. Pian tämän jälkeen hänen vanhempansa ostivat hänelle polkupyörän sijasta kitaran. Tällä kitaralla tapailtiin tuntikaupalla musiikkia, jollaista pääasiassa mustat esittivät.
Kun Elvis meni nauhoittamaan äidilleen syntymäpäivälahjaksi paria kappaletta, sai Sun Recordsin johtaja kauan kaipaamansa. Valkoinen mies, joka kuulostaisi mustalta. Elvis nauhoitti That’s All Right (Mama)-kappaleen nauhalle ja Sam Phillips antoi sen soittoon radioasemalle. Tuon ensisoiton jälkeen sadat ihmiset soittivat asemalle toivoen kappaletta soitettavaksi uudelleen.
Tästä seurasi valtava suosio, jota vaikuttavat live-esiintymiset vain lisäsivät. Elvis liikkui ”siveettömästi”, ja sekös vetosi nuoriin. Elviksen esiintymisessä oli paljon improvisaatiota, johon kuului myös monenlaiset fraseeraukset ja sovellukset laulutavassa.
Elviksen suosio oli niin valtava, että sen hiipuessa pudottiin aika korkealta. Armeija-ajan jälkeen hän eristäytyi kotiinsa ja esiintyi harvoin julkisuudessa. Erilaiset terveysongelmat toivat lääkkeitä ja lääkkeistä oli valitettavan lyhyt matka huumeisiin. Elvis kuitenkin kuoli rytmihäiriöön 16.8.1977.
Merkitys kaikelle musiikille ja varsinkin rock-musiikille on valtava. Häntä voi huoletta pitää jopa 1900-luvun eniten vaikuttaneena artistina. Elvis oli hahmo, joka rikkoi rotujen välisiä aitoja esittämällä täysin varauksetta ns. mustien musiikkia. Seksiäkin tihkuvan esiintymisen vastapainoksi Elvis rakasti gospel-musiikkia. Tämäkin oli hyvin vallankumouksellista tuohon aikaan.
Esimerkkilevynä on Elviksen debyytti Elvis Presley (1956), joka on tehty hyvin hätäisesti. Pelkästään sen vaikutus musiikkiin on mieletön. Kansia on tunnetusti kopioinut The Clash. Esikuvana mies on ollut niin suurelle joukolle mega-artisteja, että hänen jälkeensä seurannutta rock-musiikkia olisi vaikea kuvitella ilman Elvistä. Tätä kautta hän ansaitsisi lähes pyhimyksen roolin jopa metallissa. En edes ala mainitsemaan bändejä, jotka häntä ovat yrittäneet matkia.
Parhaana esimerkkinä albumin musiikista Blue Suede Shoes.
https://www.youtube.com/watch?v=Bm5HKlQ6nGM
https://open.spotify.com/album/7GXP5OhYyPVLmcVfO9Iqin
Kuva: Listchallenges.com
Elvis Aaron Presley koki musiikin kautta kunnioitusta jo nuorena. 10-vuotiaana hän voitti maatalousnäyttelyn laulukilpailun. Pian tämän jälkeen hänen vanhempansa ostivat hänelle polkupyörän sijasta kitaran. Tällä kitaralla tapailtiin tuntikaupalla musiikkia, jollaista pääasiassa mustat esittivät.
Kun Elvis meni nauhoittamaan äidilleen syntymäpäivälahjaksi paria kappaletta, sai Sun Recordsin johtaja kauan kaipaamansa. Valkoinen mies, joka kuulostaisi mustalta. Elvis nauhoitti That’s All Right (Mama)-kappaleen nauhalle ja Sam Phillips antoi sen soittoon radioasemalle. Tuon ensisoiton jälkeen sadat ihmiset soittivat asemalle toivoen kappaletta soitettavaksi uudelleen.
Tästä seurasi valtava suosio, jota vaikuttavat live-esiintymiset vain lisäsivät. Elvis liikkui ”siveettömästi”, ja sekös vetosi nuoriin. Elviksen esiintymisessä oli paljon improvisaatiota, johon kuului myös monenlaiset fraseeraukset ja sovellukset laulutavassa.
Elviksen suosio oli niin valtava, että sen hiipuessa pudottiin aika korkealta. Armeija-ajan jälkeen hän eristäytyi kotiinsa ja esiintyi harvoin julkisuudessa. Erilaiset terveysongelmat toivat lääkkeitä ja lääkkeistä oli valitettavan lyhyt matka huumeisiin. Elvis kuitenkin kuoli rytmihäiriöön 16.8.1977.
Merkitys kaikelle musiikille ja varsinkin rock-musiikille on valtava. Häntä voi huoletta pitää jopa 1900-luvun eniten vaikuttaneena artistina. Elvis oli hahmo, joka rikkoi rotujen välisiä aitoja esittämällä täysin varauksetta ns. mustien musiikkia. Seksiäkin tihkuvan esiintymisen vastapainoksi Elvis rakasti gospel-musiikkia. Tämäkin oli hyvin vallankumouksellista tuohon aikaan.
Esimerkkilevynä on Elviksen debyytti Elvis Presley (1956), joka on tehty hyvin hätäisesti. Pelkästään sen vaikutus musiikkiin on mieletön. Kansia on tunnetusti kopioinut The Clash. Esikuvana mies on ollut niin suurelle joukolle mega-artisteja, että hänen jälkeensä seurannutta rock-musiikkia olisi vaikea kuvitella ilman Elvistä. Tätä kautta hän ansaitsisi lähes pyhimyksen roolin jopa metallissa. En edes ala mainitsemaan bändejä, jotka häntä ovat yrittäneet matkia.
Parhaana esimerkkinä albumin musiikista Blue Suede Shoes.
https://www.youtube.com/watch?v=Bm5HKlQ6nGM
https://open.spotify.com/album/7GXP5OhYyPVLmcVfO9Iqin
Kuva: Listchallenges.com
perjantai 18. marraskuuta 2016
Metallimusiikin olemus – Prologi
Metallimusiikin olemuksesta on tullut käytyä keskustelua monellakin taholla. Itsekin sitä taajaan kuuntelevana aihe on aina kiehtonut. Dokumentteja ja kirjoja aiheesta on tullut luettua ja eri genrejen loputtomassa suossa seikkailtua.
Taannoin löysin mielenkiintoisen sivuston aiheeseen liittyen: "List Of 1000 Albums That Can Help You To Have A Full And Comprehensive Understanding Of Metal Music". Artikkelissa on albumiesimerkein pohdittu musiikin taipumista metallin suuntaan.
Toki tämä on vain yksi näkökulma, mutta keskustelua siellä on käyty julmetusti ja listaa on ehdotuksien mukaan päivitetty. Listaihmisenä tuo houkutteli sen verran, että pakko oli tempautua mukaan.
Ajattelin, että yritän täälläkin asiaa puida. Ja tästä voisi olla metallia vierastavien, mutta musiikkia rakastavien hyvä lähteä völjyyn ja tutkimaan omia pimeitä puolia. Varsinkin kun kohti metallia mennään tuolta 1950-luvun rokkenrollista alkaen. Ihan yhtä hyvin se voisi lähteä Afrikan heimomusiikista, mutta sitä on kivikaudella vähemmän albumimittaisena nauhoiteltu.
Tervetuloa matkalle!
Taannoin löysin mielenkiintoisen sivuston aiheeseen liittyen: "List Of 1000 Albums That Can Help You To Have A Full And Comprehensive Understanding Of Metal Music". Artikkelissa on albumiesimerkein pohdittu musiikin taipumista metallin suuntaan.
Toki tämä on vain yksi näkökulma, mutta keskustelua siellä on käyty julmetusti ja listaa on ehdotuksien mukaan päivitetty. Listaihmisenä tuo houkutteli sen verran, että pakko oli tempautua mukaan.
Ajattelin, että yritän täälläkin asiaa puida. Ja tästä voisi olla metallia vierastavien, mutta musiikkia rakastavien hyvä lähteä völjyyn ja tutkimaan omia pimeitä puolia. Varsinkin kun kohti metallia mennään tuolta 1950-luvun rokkenrollista alkaen. Ihan yhtä hyvin se voisi lähteä Afrikan heimomusiikista, mutta sitä on kivikaudella vähemmän albumimittaisena nauhoiteltu.
Tervetuloa matkalle!
keskiviikko 9. marraskuuta 2016
The Beatles: Eight Days a Week - The Touring Years
"By the end, it became quite complicated. But at the beginning, things were really simple." -Paul McCartney
The Beatles: Eight Days a Week – The Touring Years on tuore Ron Howardin ohjaama ja osittain tuottama katsaus The Beatlesin uran vaiheisiin alkaen vuodesta 1962 eli Ringo Starrin liittymisestä yhtyeeseen. Pian bändi nousi Liverpoolin Cavern Clubilta Yhdysvaltojen stadioneille päättäen keikkauransa San Fransiscoon vuonna 1966.
Dokumentti on valmistettu edelleen elossa olevien Beatlesien (Paul McCartney & Starr) sekä edesmenneiden jäsenten leskien (John Lennon/Yoko Ono & George Harrison/Olivia Harrison) suostumuksella. Kun on kyse virallisesta Beatle-tuotteesta, myös laatu on huikea: arkistomateriaalin määrä yllättää alusta saakka ja sekaan ripotellut live-pätkät ovat paitsi kuvan-, myös äänenlaadultaan poikkeuksellisen herkullista materiaalia ollakseen viiden vuosikymmenen takaa.
The Beatlesin alku-uran käänteet opetettiin ainakin itselleni jo alakoulussa: Cavern Club, Hampurin seikkailut, fanihysterian käynnistyminen sekä Shea-stadionin keikka käydään läpi tässäkin filmissä. Historiankirjoituksessa se ei siis tarjoa suuria yllätyksiä, mutta nautinto tuleekin muualta. Itse nautin erityisesti bändin toiminnasta ryhmänä: yhtäkään päätöstä ei laitettu käytäntöön ennen kuin se oli hyväksytty kaikkien jäsenten toimesta. Samoin julkisuuden paineet pystyttiin jakamaan ryhmän kesken: ”meitä oli neljä, mutta Elvis jäi yksin” kuten Harrison elokuvassa toteaa.
Yhteistyön ytimessä oli kuitenkin bändi ja sen soitto. Vanhoista taltioinneista päivitetyt versiot esittelevät teräksisessä lyönnissä olleen yhtyeen legendaarisilla keikkalavoilla. Nuo vedot saavat entisestään lisää taikaa, kun niitä pohjustetaan hieman filmissä mainituilla teknisillä seikoilla: bändi käytti keikkapaikan omaa PA-laitteistoa (siis sitä, jolla esimerkiksi baseball-ottelussa kuulutetaan pelitapahtumia) sekä ”Voxin erityisesti varta varten rakentamia vahvistimia” joiden teho oli kokonaiset sata (100) wattia. Sen tehoisia vahvistimia näkee nykyään käytettävän harrastelukäytössäkin, mutta tuolloin ne olivat uusinta uutta ja myös riittämättömät tuon kokoluokan konsertteihin. Ringo selittääkin, kuinka hän ei kuullut isoimmilla keikoilla oikeastaan mitään vaan koetti pitää paketin kasassa katselemalla muiden jäsenten liikkeitä ja jalkojen polkemista selvittääkseen tempon.
Näin vuosikymmeniä Beatlesin jälkeen eläneenä heidän merkitystään on hankala käsittää. Yksi Eight Days a Weekin mieleenjäävistä hetkistä on, kun yhtyeen vuoden 1964 Yhdysvaltain kiertuetta käydään läpi. Tuolloin rotuerottelu oli maassa valloillaan ja bändin saapuessa Jacksonvilleen keikalle olivat yleisön paikat jaoteltu rodun mukaan. Bändi kieltäytyi esiintymästä, mikäli näin jatkettiin, joten järjestäjät päätyivät ”sekoittamaan” yleisön. Ringo Starr sanookin: ”We didn't play to those people or that people – we just played to people."
Vaikka The Beatles saavutti huumansa huipun keikkailevana yhtyeenä, olivat heidän taiteelliset tavoitteensa selkeästi studion puolella. Filmi tuo tämänkin selvästi esille ja on vallan mielenkiintoista nähdä (ja kuulla) nelikon sekä George Martinin studiotoimintaa. Sitä paitsi, tulihan heidän artistinen huippunsa keikkavuosien jälkeen 60-luvun loppupuolella: sekin käsitys vain vahvistuu tämän dokumentin myötä.
Varsinaisen elokuvan jälkeen nähtiin puolituntinen kooste legendaarisesta Shea Stadium-keikasta vuodelta 1965. Twist and Shoutilla käynnistynyt näytös nostatti ihokarvoja pystyyn ainakin omalla kohdallani: taika oli konkreettisesti koettavissa ennenkokemattomalla laadulla. Dizzy Miss Lizzyn kitarafillit, Ticket to Riden melodiat tai Ringon tulkitsema Act Naturally olivat vain yksittäisiä huippuhetkiä kokonaisuutena mahtavassa show'ssa, jota oli samassa elokuvateatterissa todistamassa myös koululuokallinen ala-asteen yläluokkalaisia.
Tänä syksynä on tullut muutenkin kuunneltua The Beatlesia jälleen pitkästä aikaa. Eight Days a Week – The Touring Yearsia voi suositella kaikille pop-musiikin ystäville: tuon ajan vaikutukset säkenöivät edelleen musiikkimaailmassa monissa muodoissa.
https://www.youtube.com/watch?v=0fFyZzqPDws
The Beatles: Eight Days a Week – The Touring Years on tuore Ron Howardin ohjaama ja osittain tuottama katsaus The Beatlesin uran vaiheisiin alkaen vuodesta 1962 eli Ringo Starrin liittymisestä yhtyeeseen. Pian bändi nousi Liverpoolin Cavern Clubilta Yhdysvaltojen stadioneille päättäen keikkauransa San Fransiscoon vuonna 1966.
Dokumentti on valmistettu edelleen elossa olevien Beatlesien (Paul McCartney & Starr) sekä edesmenneiden jäsenten leskien (John Lennon/Yoko Ono & George Harrison/Olivia Harrison) suostumuksella. Kun on kyse virallisesta Beatle-tuotteesta, myös laatu on huikea: arkistomateriaalin määrä yllättää alusta saakka ja sekaan ripotellut live-pätkät ovat paitsi kuvan-, myös äänenlaadultaan poikkeuksellisen herkullista materiaalia ollakseen viiden vuosikymmenen takaa.
The Beatlesin alku-uran käänteet opetettiin ainakin itselleni jo alakoulussa: Cavern Club, Hampurin seikkailut, fanihysterian käynnistyminen sekä Shea-stadionin keikka käydään läpi tässäkin filmissä. Historiankirjoituksessa se ei siis tarjoa suuria yllätyksiä, mutta nautinto tuleekin muualta. Itse nautin erityisesti bändin toiminnasta ryhmänä: yhtäkään päätöstä ei laitettu käytäntöön ennen kuin se oli hyväksytty kaikkien jäsenten toimesta. Samoin julkisuuden paineet pystyttiin jakamaan ryhmän kesken: ”meitä oli neljä, mutta Elvis jäi yksin” kuten Harrison elokuvassa toteaa.
Yhteistyön ytimessä oli kuitenkin bändi ja sen soitto. Vanhoista taltioinneista päivitetyt versiot esittelevät teräksisessä lyönnissä olleen yhtyeen legendaarisilla keikkalavoilla. Nuo vedot saavat entisestään lisää taikaa, kun niitä pohjustetaan hieman filmissä mainituilla teknisillä seikoilla: bändi käytti keikkapaikan omaa PA-laitteistoa (siis sitä, jolla esimerkiksi baseball-ottelussa kuulutetaan pelitapahtumia) sekä ”Voxin erityisesti varta varten rakentamia vahvistimia” joiden teho oli kokonaiset sata (100) wattia. Sen tehoisia vahvistimia näkee nykyään käytettävän harrastelukäytössäkin, mutta tuolloin ne olivat uusinta uutta ja myös riittämättömät tuon kokoluokan konsertteihin. Ringo selittääkin, kuinka hän ei kuullut isoimmilla keikoilla oikeastaan mitään vaan koetti pitää paketin kasassa katselemalla muiden jäsenten liikkeitä ja jalkojen polkemista selvittääkseen tempon.
Näin vuosikymmeniä Beatlesin jälkeen eläneenä heidän merkitystään on hankala käsittää. Yksi Eight Days a Weekin mieleenjäävistä hetkistä on, kun yhtyeen vuoden 1964 Yhdysvaltain kiertuetta käydään läpi. Tuolloin rotuerottelu oli maassa valloillaan ja bändin saapuessa Jacksonvilleen keikalle olivat yleisön paikat jaoteltu rodun mukaan. Bändi kieltäytyi esiintymästä, mikäli näin jatkettiin, joten järjestäjät päätyivät ”sekoittamaan” yleisön. Ringo Starr sanookin: ”We didn't play to those people or that people – we just played to people."
Vaikka The Beatles saavutti huumansa huipun keikkailevana yhtyeenä, olivat heidän taiteelliset tavoitteensa selkeästi studion puolella. Filmi tuo tämänkin selvästi esille ja on vallan mielenkiintoista nähdä (ja kuulla) nelikon sekä George Martinin studiotoimintaa. Sitä paitsi, tulihan heidän artistinen huippunsa keikkavuosien jälkeen 60-luvun loppupuolella: sekin käsitys vain vahvistuu tämän dokumentin myötä.
Varsinaisen elokuvan jälkeen nähtiin puolituntinen kooste legendaarisesta Shea Stadium-keikasta vuodelta 1965. Twist and Shoutilla käynnistynyt näytös nostatti ihokarvoja pystyyn ainakin omalla kohdallani: taika oli konkreettisesti koettavissa ennenkokemattomalla laadulla. Dizzy Miss Lizzyn kitarafillit, Ticket to Riden melodiat tai Ringon tulkitsema Act Naturally olivat vain yksittäisiä huippuhetkiä kokonaisuutena mahtavassa show'ssa, jota oli samassa elokuvateatterissa todistamassa myös koululuokallinen ala-asteen yläluokkalaisia.
Tänä syksynä on tullut muutenkin kuunneltua The Beatlesia jälleen pitkästä aikaa. Eight Days a Week – The Touring Yearsia voi suositella kaikille pop-musiikin ystäville: tuon ajan vaikutukset säkenöivät edelleen musiikkimaailmassa monissa muodoissa.
https://www.youtube.com/watch?v=0fFyZzqPDws
torstai 3. marraskuuta 2016
BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Superman Tonight
Albumilta The Circle (2009).
The Circle oli bändin viides studioalbumi 2000-luvulla. Kehityskaaressa edellinen levy, vuoden 2007 Lost Highway, oli ollut äänityskaupunginsa Nashvillen hengessä countryyn päin flirttaileva, ja paria vuotta myöhemmin seurannutta The Circleä mainostettiin kliseisesti ”paluuna juurille päin”. Sitä se olikin sikäli, että akustiset kerrokset oli riisuttu ja osassa kappaleista oli kuultavissa myös modernin U2:n vaikutteita avaruudellisine soundeineen ja rumpurytmeineen.
Albumin ensimmäinen kuuntelu loka-marraskuun taitteessa on yksi muistoihini taltioituneista Bon Jovi-hetkistä. Usko siihen, että bändi voisi vielä 2010-luvun lähestyessä tehdä kelpo rockpop-levyn palasi ainakin hetkellisesti. Superman Tonight on levyn neljäs raita rakentuen nykyaikaisessa rock-musiikissa melko yleiseen, mutta Bon Jovi-leirissä harvinaiseen rytmiin.
Jonin omin sanoin: ”Se kertoo tytöstä, jota katselin välimatkan päästä ilman mahdollisuutta tehdä mitään. Hän käyttäytyy kuin pallo flipperissä: reagoi moniin miehiin, on kaunis ja fiksu mutta uskoo ja tietää olevansa onnellisempi, jos häneen luotettaisiin enemmän. Laulu on kuin tarkkailijan päiväkirjamerkintä.”.
Tämän biisin kohdalla harmitti, että radiosoittopaikka jäi saavuttamatta. Superman Tonight julkaistiin kyllä singlenä, mutta se ei ottanut tuulta alleen. Muistan myös, että vaikka itse ihastuin biisiin heti ensimmäisellä pyörälenkkikuuntelulla, ajattelin sen olevan hetken huumaa tuoreen musiikin parissa eikä kukaan muu biisin hienoutta kuulisi. Yllätys olikin miellyttävä, kun vilkaisin sitten internetin fanifoorumeita ja kappaletta ylistettiin liki poikkeuksetta. Sikälikin hitittömyys jäi harmittamaan.
Tästä tulee edelleen kuunnellessa mielikuva, että se pari vuosikymmentä aiemmin You Give Love a Bad Namea tai Born to Be My Babya laulanut kertoja on jälleen asialla, ajan myötä kypsyneellä näkökulmalla vain. The Circlelle mahtuu biisejä, joita on vaivaannuttavuudessaan työlästä kuunnella, mutta Superman Tonightilla bändi osuu harvinaisen hyvin. Osansa on myös sillä, että kappaletta on studiossa hiottu, sillä en ole vielä törmännyt keikkaversioon joka lähtisi yhtä napakasti. Jonin laulusuoritus tässä studioversiossa on 2010-luvun paras, varsinkin kertosäkeistössä. Samaisen osion kompista oli jo puhettakin: tuollainen syke voi pahimmillaan ontua mutta parhaimmillaan nousta biisin kantavaksi selkärangaksi. Tässä käy juuri jälkimmäisesti.
Soinnuista on pakko mainita kaksi asiaa: ensimmäisenä Oasiksenkin käyttämä jippo, jossa kitaran kaksi ylintä kieltä soivat koko ajan samasta kohtaa. Tällöin muodostuu tietynlaisia, ainakin itselleni indie-henkisiä sointuja joissa siis on aina kaksi samaa korkeinta ääntä. Kertosäkeessä noista poiketaan sointukierrolla, joka ei kuitenkaan millään rivillä toistu identtisenä edellisen kanssa. Toinen sävellystekninen asia on laulun melodia, joka kulkee hienosti käsi kädessä em. sointujen kanssa. Kun Jon ensimmäisen kerran nostaa kertosäkeen toisella rivillä, E-molli-soinnulla, äänensä pykälää korkeammalle kohdassa ”who's gonna pull you in when the tide gets too high” muistan kokeneeni pitkästä aikaa herran laulamisesta johtuneita kylmiä väreitä ja hymyn väreen suupielessä.
https://www.youtube.com/watch?v=Lad4rbIgLlE
The Circle oli bändin viides studioalbumi 2000-luvulla. Kehityskaaressa edellinen levy, vuoden 2007 Lost Highway, oli ollut äänityskaupunginsa Nashvillen hengessä countryyn päin flirttaileva, ja paria vuotta myöhemmin seurannutta The Circleä mainostettiin kliseisesti ”paluuna juurille päin”. Sitä se olikin sikäli, että akustiset kerrokset oli riisuttu ja osassa kappaleista oli kuultavissa myös modernin U2:n vaikutteita avaruudellisine soundeineen ja rumpurytmeineen.
Albumin ensimmäinen kuuntelu loka-marraskuun taitteessa on yksi muistoihini taltioituneista Bon Jovi-hetkistä. Usko siihen, että bändi voisi vielä 2010-luvun lähestyessä tehdä kelpo rockpop-levyn palasi ainakin hetkellisesti. Superman Tonight on levyn neljäs raita rakentuen nykyaikaisessa rock-musiikissa melko yleiseen, mutta Bon Jovi-leirissä harvinaiseen rytmiin.
Jonin omin sanoin: ”Se kertoo tytöstä, jota katselin välimatkan päästä ilman mahdollisuutta tehdä mitään. Hän käyttäytyy kuin pallo flipperissä: reagoi moniin miehiin, on kaunis ja fiksu mutta uskoo ja tietää olevansa onnellisempi, jos häneen luotettaisiin enemmän. Laulu on kuin tarkkailijan päiväkirjamerkintä.”.
Tämän biisin kohdalla harmitti, että radiosoittopaikka jäi saavuttamatta. Superman Tonight julkaistiin kyllä singlenä, mutta se ei ottanut tuulta alleen. Muistan myös, että vaikka itse ihastuin biisiin heti ensimmäisellä pyörälenkkikuuntelulla, ajattelin sen olevan hetken huumaa tuoreen musiikin parissa eikä kukaan muu biisin hienoutta kuulisi. Yllätys olikin miellyttävä, kun vilkaisin sitten internetin fanifoorumeita ja kappaletta ylistettiin liki poikkeuksetta. Sikälikin hitittömyys jäi harmittamaan.
Tästä tulee edelleen kuunnellessa mielikuva, että se pari vuosikymmentä aiemmin You Give Love a Bad Namea tai Born to Be My Babya laulanut kertoja on jälleen asialla, ajan myötä kypsyneellä näkökulmalla vain. The Circlelle mahtuu biisejä, joita on vaivaannuttavuudessaan työlästä kuunnella, mutta Superman Tonightilla bändi osuu harvinaisen hyvin. Osansa on myös sillä, että kappaletta on studiossa hiottu, sillä en ole vielä törmännyt keikkaversioon joka lähtisi yhtä napakasti. Jonin laulusuoritus tässä studioversiossa on 2010-luvun paras, varsinkin kertosäkeistössä. Samaisen osion kompista oli jo puhettakin: tuollainen syke voi pahimmillaan ontua mutta parhaimmillaan nousta biisin kantavaksi selkärangaksi. Tässä käy juuri jälkimmäisesti.
Soinnuista on pakko mainita kaksi asiaa: ensimmäisenä Oasiksenkin käyttämä jippo, jossa kitaran kaksi ylintä kieltä soivat koko ajan samasta kohtaa. Tällöin muodostuu tietynlaisia, ainakin itselleni indie-henkisiä sointuja joissa siis on aina kaksi samaa korkeinta ääntä. Kertosäkeessä noista poiketaan sointukierrolla, joka ei kuitenkaan millään rivillä toistu identtisenä edellisen kanssa. Toinen sävellystekninen asia on laulun melodia, joka kulkee hienosti käsi kädessä em. sointujen kanssa. Kun Jon ensimmäisen kerran nostaa kertosäkeen toisella rivillä, E-molli-soinnulla, äänensä pykälää korkeammalle kohdassa ”who's gonna pull you in when the tide gets too high” muistan kokeneeni pitkästä aikaa herran laulamisesta johtuneita kylmiä väreitä ja hymyn väreen suupielessä.
https://www.youtube.com/watch?v=Lad4rbIgLlE
keskiviikko 2. marraskuuta 2016
TOOMION TOP100: 1.Type O Negative – October Rust
Tuottajat: Josh Silver, Peter Steele
Julkaistu: 20.8.1996
Levy-yhtiö: Roadrunner
7. Suomessa, 42 .Jenkeissä, 26. Briteissä. Myynyt pelkästään USA:ssa yli puoli miljoonaa albumia.
SINGLET
- Love You To Death
- My Girlfriend’s Girlfriend
- In Praise of Bacchus
- Cinnamon Girl
Miksi tämä on ykkösenä? Mikä tästä tekee paremman kuin Life Is Killing Me? Ei välttämättä musiikillisesti mikään. Hyvin tasapäin kaksikko maaliviivan ylitti. October Rustilla on enemmän muistoja taskussaan, enemmän loppuvan teini-iän mystiikkaa. Nostalgiaa, jossa ei liikuta ihan niin tummissa vesissä.
Levy on korkealla nimenomaan sen tunnelman takia. Se tavoittaa nimensä ja kansitaiteensa olemuksen täydellisesti. Tässä liikutaan nimensä mukaisesti syksyisissä sfääreissä, jotka voivat olla aurinkoisia, synkkiä, sateisia tai muuten vaan huuruisia. Paljon pimeää, jossa lämmin hehkuu oranssin, keltaisen ja ruskean sävyissä. Kohdallani moni asia jalostuu juoksun tai oman bändiharrastukseni kautta. Tällä albumilla on iso rooli molemmissa.
Lokakuun alku. Peruskuntokauden alku. Uusi vuosisuunnitelma. Viilenevä ilma. Pakkasessa kovettuva pururadan pohja. Suomalainen metsä näyttää ruskan tullen valttikorttinsa. Pimeät viikonloput ja illat silloin, kun kannetaan soittimia ja vahvistimia treenimökkiin. Rakkaimmat ystävät ja se, kuinka kaikki paras on usein paljon pienemmissä asioissa kuin itsekään haluaa myöntää.
Albumin teko aloitettiin Bloody Kissesin läpilyönnin jälkeen. Bändi oli kaikkien huulilla. Peter Steele halusi onnistua paremmin. Hioa työnjälkeä täydellisemmäksi. Tässä vaiheessa uraa Steele oli vielä päivätöissä. Hän huolehti puistoalueista New Yorkissa. Oli jopa vastaavassa roolissa. Tästä seikasta on lähtenyt miehen lempinimet Green Man, Vihreä Jätti. Hän käytti alkoholia vain harvoin ja eli muutenkin erittäin terveellistä elämää. Mies kuntoili paljon ja piti itsestään huolta.
Steele bändikavereineen toimitti Roadrunnerille October Rustin valmiina. Levy-yhtiön ihmiset olivat hämmästyksestä ihmeissään. Näin kevyttä, näin maagista, näin siloista. Silti he tiesivät, että tämä tulisi myymään valtavasti. Mutta se vaatisi kiertueen, mitä Steele ei todellakaan olisi halunnut. Hän olisi halunnut vain säveltää musiikkia omassa kellarissa ja tehdä levyjä. Ei missään nimessä keikkailla.
Albumi alkaa bändin omituisella huumorilla. Pelkällä häiriöäänellä. Tämän jälkeen bändin pojat toivottavat kuulijan tervetulleeksi. Tämän jälkeen sukelletaan suoraan koko levyä kuvaavaan tunnelmaan. Luontoon ja naisiin. Love You To Death oli omistettu Peterin tärkeimmälle naisystävälle. Tekstit huokuvat eroottista gotiikkaa. Se rakentuu varsin yksinkertaisen sahaamisen päälle. Tätä värittävät Josh Silverin horisonttiin asti kaikuvat pianot ja taustalla hiljaa komppaavat urut. Koko kappaleesta tulee mieleen sielunsa myynyt Coldplay.
Be My Druidess esittelee Type O Negativen todella hämmentävän kitara- ja bassossoundin. Siinä myös bändin rumpalin John Kellyn ohjelmoimat rummut tulevat erittäin hyvin esiin. Kappaleen alkupuoli on lähellä U2:selta tuttua helppoutta. Be My Druidessin loppu on kuitenkin todella synkkää, mutta silti niin kaunista maalailua. Tekstit jatkavat edeltävän kappaleen teemaa, mennen edellistäkin syvemmälle ihon alle. Tai ehkä tässä tapauksessa reisien väliin. Hönkiminen ja huokailu tuovat aidot tunteet lähemmäksi. Laulu ei kuulosta esittämiseltä.
Green Manissa Steele sukeltaa enemmän omaan hahmoonsa ja sen kautta luontoon. Mies teki vielä tässä vaiheessa elämäänsä pitkiä vaelluksia luontoon. Kappaleen soidessa voi nähdä mäntykankaalla välkehtivän syysauringon, joka paikka paikoin tuntuu vielä lämpimältä. Puolukat alkavat olla sopivia nälkäisen talven syötäväksi.
Ilosta painutaan tonnien painoiseen synkkyyteen haikeiden torvien säestyksellä. Kappaletta vievät kitaristi Kenny Hickeyn tavaramerkiksi muodostuneet kitarankieliliu’utukset. Red Water (Christmas Mourning) kertoo läheisten menettämisestä. Peterin ja Joshin elämästä katosi tuohon aikaan paljon läheisiä ihmisiä. Kappaleen tempo on niin hidas, että se voisi soida hautajaisissa. Nimensä veroisesti kappale sisältää jotain jouluista. Kulkusten helinää ja joulupallojen putoamisia. Kappale on lähes paras koko bändin tuotannosta. Seuraava lausepari saa veren hyytymään:
”My tables been set for but seven,
just last year I dined with eleven.”
Jonkinmoiseksi, ei kuitenkaan kovin isoksi, hitiksi muodostunut My Girlsfriend's Girlsfriend palaa tuonne erotiikan puolelle. Se leikittelee hiukan kliseiselläkin fantasialla. Kappale huokuu irstasta himoa. Se ei kuitenkaan olisi Type O Negativea ilman keskiosan kaunista huokailua. Muuten se sisältää kaiken tarvittavan lopun modulaatiosta autoviitteisiin:
”In their '62 'vette
Sharing one cigarette,
In a black light trance then”
Die With Me alkaa niin lempeästi, että se on melkeinpä nössö. Hetken kuluttua tunnelman kuitenkin murtaa raaka Black Sabbath-riffi. Black Sabbath-riffit tuovat jonkinlaista synkkää tematiikkaa biiseihin. Ne ilmentävät kyllä Steelen hahmoa erinomaisesti. Jälleen lauletaan rakkaasta naisesta. Kauniiseen kappaleeseen saadaan taitavasti kolvattua myös sanat kuten KLM, AT&T ja UK post system. Tämä on ehtaa Steeleä. Tätä jatkaa Burnt Flowers Fallen, joka perustuu oikeastaan vain kahteen neljän lauseen ryppääseen, joita toistetaan yli kuusi minuuttia. Hienosti tämäkin on naamioitu kokonaiseksi biisiksi.
Singlenäkin julkaistu In Praise of Bacchus on monisyinen ja hämärästi töksähtelevä kappale. Se on yllättäen ylistys Bacchukselle, viinin, hurmion ja hedelmällisyyden jumalalle. Kappaleessa käy huokailemassa salaperäinen naishahmo nimeltään Val Ium. Type O Negative on varmasti ollut esikuva HIMille ja Ville Valolle. Näissä on paljon samaa, mutta Type O Negative vaan tekee kaiken paljon rohkeammin ja himokkaammin. Itseäni ei varsinaisesti tämä erotiikka tässä puhuttele vaan pikemminkin taitava sävellystyö ja hyvät biisit.
Type O Negative on coveroinut jotain artistia jokaisella albumilla lukuunottamatta viimeiseksi jäänyttä Dead Againia. Tällä albumilla cover-valinta on Neil Youngin Cinnamon Girl, joka onkin yksi levyn kohokohdista. Eräs tuttavani totesikin bändistä, että ”eihän siinä ei ole muuta kuin Cinnamon Girl ja Steelen meisseli!” Asia ei ole näin yksinkertainen, mutta on täysin ymmärrettävää, että bändi lopetti Vihreän Jätin kuoltua. Meisselin lisäksi siinä meni melkoisen uniikki melodiantaju. Itse kaipaan näistä jälkimmäistä.
Seuraava nimihirviö The Glorious Liberation Of The People's Technocratic Republic Of Vinnland By The Combined Forces Of The United Territories Of Europa on vain välipala ennen Wolf Moon (Including Zoanthropic Paranoia):a. Jälleen liikutaan gootti-tematiikan lempiaiheissa. Tällä kertaa lauletaan ihmissudesta. Steelen mukaan kyseessä on mies, joka muuttuu sudeksi fellaation seurauksena. Sello ja Silverin kilkuttavat koskettimet ovat komeaa kuultavaa yhdessä Steelen jopa nauhattomalta kuulostavan bassottelun päällä. Viktoriaanisen ajan tunnelmaa lisää kirkkokuoro kappaleen lopussa. Siihen sopii myös tempon vaihto, jolla kappale saadaan kääntymään täysiveriseksi pop-biisiksi.
Levyn päätössanoja ennen kuullaan todella laahaava Haunted, joka ei temmostaan huolimatta ole raskas, surullinen tai pitkitetty. Se on vain liian väsynyt heräämään:
”Alone and awake but exhausted I lie
Oh how I hate the morning.”
Musta huumori, jota bändi viljelee ei aina sytytä muuta kuin inhoa. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että biisit ovat hienoja. Pidän Steelen laulusta, Silverin äänimaailmoista koskettimissa sekä Hickeyn kitarahommista. Pidän myös Kellyn rummuista. Vaikka ne ovat ohjelmoidut, se ei läpi kuulu. En itse asiassa edes tiennyt sitä, ennen tämän jutun kirjoittamista. Paljon hämärää sälää, mutta kokonaisuus ei silti kuulosta täyteen ahdetulta. Tällaista soundimaailmaa ei ole millään muulla bändillä. Type O Negative on tuotannossaan sellainen, että siinä oikeasti kuulee ympäristön. Atmosfääri on olemassa. Steelen ääni on oiva kontrasti muulle kilkutukselle ja varsin persoonalliselle kitarasoundille, jossa on tietysti bassosoundiakin seassa.
Kuulokkeet päässä, pimeässä huoneessa. Miksei jopa mökillä ja takan ääressä. Viski ja tummaa suklaata.
PARHAAT HETKET
Love You to Death – Vaikka tämä on hyvin pop, on tämä myös erinomainen kappale.
Red Water (Christmas Mourning) – Synkkääkin synkempi, jopa raastava.
https://open.spotify.com/album/46NjYrJ5v5ZTIHMb1DrAgl
tiistai 1. marraskuuta 2016
BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Dirty Little Secret
Albumilta Have a Nice Day (2005).
Viimeinen kerta toistaiseksi, kun Bon Jovi on kuulostanut syntisen vaaralliselta. Dirty Little Secret piilotettiin Have a Nice Day-levyn kansainvälisen (Japani, Britannia, Australia ja Aasia)-painoksen bonuskappaleeksi. Sain levyn hyllyyn melko tuoreeltaan loppusyksyllä 2005. Dirty Little Secretin asema kummaksutti heti, sillä tuotanto oli viimeistelty ja kappale yksi mieleen jäävistä muuten keskinkertainen+-arvosanan ansaitsevalla levyllä mutta kappale oli silti merkitty ”bonus trackiksi”.
HAND-albumilla ei olla aivan edeltävän Bouncen kaltaisissa raskaissa vireissä, mutta monien biisien pohjilla on hieman normaalia alemmas viritettyjä kitaroita ja bassoja. Tässäkin tykyttää koko keston ajan kompissa 16-osarytmi, muutaman soinnun (Am-G-F) muodostama kuvio. Jonin äänikin kantaa vielä kertosäkeen korkeat nuotit ilman sen kummempia studiotemppuja tai vaivalloisen kuuloista vääntämistä.
Kuten alussa tuli todettua, niin tässä biisissä on 80-luvun aikaisen Bon Jovin syntisyyttä ja kohtauksia, jotka tapahtuvat pimeässä poissa ulkopuolisten katseilta. Kuvaukset tilanteista, joissa todellisuus pidetään piilossa päivänvalossa sisältävät hieman sitä vaaraa, jota vanhassa tuotannossa kuultiin esim. Slippery When Wetin I'd Die for Youssa tai Keep the Faith-levyn In These Armsissa. Tässä kappaleessa koetaan siis hetkellinen paluu tunnemaailmaan, jonka tulkitsijana nuori Jon oli maailman parhaita. Vielä vanhoilla päivilläkin irtoaa uskottavasti.
”Dirty Little Secret” on myös todella tyylikäs biisin nimi. Onneksi bändi uskalsi viedä idean askelta pidemmälle kuin heiltä enää 2000-luvulla odotti. Lopputuloksena on yksi 2000-luvun tuotannon kohokohdista.
https://www.youtube.com/watch?v=srabG-ghflA
Viimeinen kerta toistaiseksi, kun Bon Jovi on kuulostanut syntisen vaaralliselta. Dirty Little Secret piilotettiin Have a Nice Day-levyn kansainvälisen (Japani, Britannia, Australia ja Aasia)-painoksen bonuskappaleeksi. Sain levyn hyllyyn melko tuoreeltaan loppusyksyllä 2005. Dirty Little Secretin asema kummaksutti heti, sillä tuotanto oli viimeistelty ja kappale yksi mieleen jäävistä muuten keskinkertainen+-arvosanan ansaitsevalla levyllä mutta kappale oli silti merkitty ”bonus trackiksi”.
HAND-albumilla ei olla aivan edeltävän Bouncen kaltaisissa raskaissa vireissä, mutta monien biisien pohjilla on hieman normaalia alemmas viritettyjä kitaroita ja bassoja. Tässäkin tykyttää koko keston ajan kompissa 16-osarytmi, muutaman soinnun (Am-G-F) muodostama kuvio. Jonin äänikin kantaa vielä kertosäkeen korkeat nuotit ilman sen kummempia studiotemppuja tai vaivalloisen kuuloista vääntämistä.
Kuten alussa tuli todettua, niin tässä biisissä on 80-luvun aikaisen Bon Jovin syntisyyttä ja kohtauksia, jotka tapahtuvat pimeässä poissa ulkopuolisten katseilta. Kuvaukset tilanteista, joissa todellisuus pidetään piilossa päivänvalossa sisältävät hieman sitä vaaraa, jota vanhassa tuotannossa kuultiin esim. Slippery When Wetin I'd Die for Youssa tai Keep the Faith-levyn In These Armsissa. Tässä kappaleessa koetaan siis hetkellinen paluu tunnemaailmaan, jonka tulkitsijana nuori Jon oli maailman parhaita. Vielä vanhoilla päivilläkin irtoaa uskottavasti.
”Dirty Little Secret” on myös todella tyylikäs biisin nimi. Onneksi bändi uskalsi viedä idean askelta pidemmälle kuin heiltä enää 2000-luvulla odotti. Lopputuloksena on yksi 2000-luvun tuotannon kohokohdista.
https://www.youtube.com/watch?v=srabG-ghflA
maanantai 31. lokakuuta 2016
TOOMION TOP100:2. Type O Negative - Life Is Killing Me
Tuottaja: Josh Silver, Peter Steele
Julkaistu: 17.6.2003
Levy-yhtiö: Roadrunner
Suomessa 5. Jenkeissä 39.
SINGLET
-I Don’t Wanna Be Me
-Life Is Killing Me
Type O Negative oli ollut minulle käytännössä olemassa vain October Rustin ansiosta. Vihreänmustasta ilmeestä tuttu bändi antoi tällä albumilla selvän syyn palata kuuntelemaan heitä kuolemaakin synkemmän World Coming Downin jälkeen.
Levy on jokseenkin vakava, jopa surullinen ja masentava, mutta musiikissa on selkeästi iloisempi ote kuin edeltäjässään. Toki se on verhottu bändille ominaisen mustan huumorin kuosiin. Peter Steele oli aikaisempaakin masentuneempi, pahassa kokaiini- ja lääkekoukussa eikä muutenkaan jaksanut innostua juuri mistään. Se tältä levyltä kuuluu. Jostain syystä mies kuitenkin heräsi sävellysprosessiin. Omien sanojensa mukaan tekstien tekeminen oli raastavampaa kuin aikoihin, mutta säveltäminen kiinnosti kyllä.
Tuotanto oli entisenlainen eli soundit olivat harkittuja ja miksaus erotteleva. Bändin kaikki albumit harjoiteltiin ja sävellettiin kosketinsoittaja Josh Silverin kotistudiossa ja äänitettiin lopulta Systems Two-studiossa. Steele vei Silverin kotistudioon reilun levyllisen valmiita biisejä, joita sitten alettiin hioa äänityskuntoon. Tämä tapa oli toiminut hyvin, joten ei siihen muutoksia kannattanut tehdä.
Type O Negativea on isossa kuvassa pidetty aina gootti-bändinä. Itselleni se on enemmän crossover-bändi, joka poikkeaa monessa musiikkityylissä sävyttäen sen raskailla basso-/kitarasoundeilla. Life Is Killing Me on kuin olisi yhdistetty Black Sabbathin ja The Beatlesin parhaat puolet. Tämä ei tietysti ole mikään ihme, sillä molemmat bändit olivat Steelelle tärkeitä.
Albumi alkaa jälleen bändin kummallista huumoria ilmentävällä valinnalla. 1960-luvun kulttisarja The Munstersin tunnusmusiikin mukaelmalla. Sen jälkeen päästään itse asiaan. Steelen taito tehdä sanoituksia kahdella terällä oli vertaansa vailla. Populistisella ”kaikille sopivalla” ja samalla omasta elämästään kertovalla tavalla. Hän sai nämä puolet usein ahdettua jopa samaan biisiin. Toisena lähtevä I Don’t Wanna Be Me, joka oli toki hitti, mutta saattoi olla yhtä aikaa todella raastava kuvaus omasta henkisestä tilasta. Siinä sivussa se ottaa kantaa, kuinka vaikea nykymaailmassa lopulta on olla oma itsensä. Kappaleen sanoma jää usein sen erinomaisen videon jalkoihin.
Less Than Zerosta tulee aina mieleen Sealin julkaisut. sointukuluissa on hyvin paljon samankaltaista tunnelmaa. Kertosäkeen melodia, kosketinsoundit ja todella hienot taustalaulut Josh Silveriltä ja kitaristi Kenny Hickeyltä. Monessa tasossa kuuluvat laulut kertovat ammattitaidosta äänitystilanteissa. Kappaleen sanoitukset kertovat jälleen siitä kuoresta, jota Steele joutui yllään kantamaan:
Todd’s Ship Gods (Above All Things) on kappale hänen isänsä muistolle. Type O Negative on täynnä tietynlaisia maneereita, jotka seuraavat bändiä joka paikkaan. Yksi niistä on Steelen R-kirjaimen lausuminen, joka tässä biisissä tulee hienosti esiin. Se on taidetta.
Ennen albumin julkaisua kävi niin, että albumi varastettiin ja se levisi raakaversiona nettiin. Tästä johtuen joidenkin kappaleiden nimissä on sulut ja niiden sisällä kappaleen nimi ennen tuota laitonta leviämistä. Näin tekemällä hankaloitettiin keskeneräisten versioiden löytymistä. Albumin nimi piti alun perin olla The Dream Is Dead. Se kuitenkin muutettiin. Muutos ei johtunut tietovuodosta vaan siitä, että bändi pelkäsi sen vihjaavan liikaa hajoamisen tai lopettamisen suuntaan.
Viidentenä, joidenkin mielestä homofobisena kappaleena kuullaan I Like Goils, joka ei kuitenkaan Steelen omien sanojensa mukaan ole sitä. Se on parodiaa ja provosointia, mutta myös tosi tarina Steelen roolista seksisymbolina. Hän oikeasti kärsi ahdisteluista niin nais- kuin miespuolistenkin fanien toimesta. Ystävien kertoman mukaan herra oli erittäin ystävällinen kaikkia kohtaan, riippumatta suuntauksesta tai ihonväristä. Olihan hän itsekin puolalaista verta.
…A Dish Better Served Coldly lipuu kauniina välipalana kahden naisista kertovan kappaleen välissä. Sijoittelultaan se voisi olla muuallakin, sillä melodia on erinomainen. How Could She?:ssä Steele luettelee kuuluisia naisia tai naishahmoja. Itse hän kertoo kappaleen riimitysten olleen erityisen vaikeita. Syyksi tällaisen kappaleen tekoon hän totesi seuraavaa: ”En aina haluaisi kirjoittaa tekstejä kuolemasta, seksistä ja masennuksesta. Uusien teksti-ideoiden keksiminen on vaikeaa.”
Tämän albumin nauhoituksia ennen Peter oli jo pari kertaa ollut vieroitushoidoissa. Koko elämänsä ahdistuneena kulkenut jättiläinen alkoi menettää uskonsa kaikkeen. Toinen sinkku ja albumin nimikappale kertovat hoitolaitosten kaksinaamaisuudesta ja ihmisen oikeudesta päättää omasta elämästään. Tai tässä ehkä paremminkin kuolemasta. Peter Steele ei pelännyt omaa kuolemaansa, mutta äitinsä kuolemaa pelkäsi. Enemmän kuin mitään muuta. Koko elämänsä synnyinkotinsa kellarissa asunut Steele kirjoitti Nettien äidilleen, vaikkei tämä vielä ollutkaan kuollut. Peter laulaa Nettien ehkä matalimmalla äänellä kuin koskaan ennen. Ääntä ei kuitenkaan ole muokattu, vaan bändi kertoo mataluuden johtuneen biisin henkilökohtaisuudesta.
(We Were) Electrocute tuo eniten mieleen The Beatlesin. Ehkä siitä tuotannosta juuri Penny Lanen. Rummut hakkaavat tiukasti tahtia jousien ja torvien kuljettaessa biisiä eteenpäin. Rummut muuten on tehty ohjelmoimalla. Ne on ohjelmoitu John Kellyn toimesta, mutta oikeasti niitä levylle ei ole soitettu. Electrocute oli yksi Steelen itse keksimistä sanoista. Kappale kertoo jälleen kerran menetetystä rakkaudesta. Bändi kääntää kauniin kappaleen äkkiväärälle kiertotielle sen viimeisellä säkeistöllä:
IYDKMIGTHTKY (Gimme That). Siinäpä biisin nimi. Nimi tulee kertosäkeen sanoista "If you don't kill me, I'm going to have to kill you". Se on tyypillinen Type O Negative-biisi rauhallisine väliosineen. Kertosäkeessä jyrätään murskaavalla kitaravallilla kaikki mahdollinen. Loppu jää jumittamaan samaa riffiä, jota höystetään toisella riffillä ja moniäänisellä laululla.
Angry Inchissä tulee kertosäe ensimmäisen kymmenen sekunnin jälkeen. Kappalehan on cover-biisi musikaalista Hedwig and the Angry Inch. Siitä huolimatta se on aivan mahtava biisi. Aivan jumalattoman kova live-biisi. Sitä en tiedä, ehtikö bändi ikinä esittämään sitä livenä, mutta siihen se sopisi kuin nyrkki silmään.
Albumin päättää kolmen kappaleen timanttinen ryhmä. Ensin kuullaan Anesthesia, jota itse pidän ehkäpä jopa albumin parhaana kappaleena. Kauniiden, jopa iloisten sävelien avulla se kertoo esittäjänsä syvästä masennuksesta. Kappale oli niin synkkä, ettei Steele voinut esittää sitä jokaisella keikalla. Kaksi yksinkertaista lausetta kuulostavat julmemmilta kuin koskaan missään.
Drunk In Paris on lyhyt instrumentaali. Twin Peaksin soundtrackin parhaita paloja muistuttava sävelkulku jää usein kalvamaan mieltä. Steele kertoi säveltävänsä ensin biisit ja laulumelodiat ja sen jälkeen makustelevansa tuntumaa kauankin. Hän antoi kappaleen tekeytyä. ”Odotan, että sävelet kertovat millaisesta tarinasta kappaleessa voisi olla kyse.” Tämä kappale kertoo kaiken oleellisen ilman sanoja. Alkuperäisen albumin nimen mukaan otsikoitu The Dream Is Dead on sekoitus gootti rockia ja doomia. Jollain tapaa kappaleesta tulee mieleen myös bändi nimeltä The Cult.
Näitä Type O Negativen biisejä voisi soittaa poppina ja jopa akustisena. Steelellä on ollut ison kokonsa alla kuormittain sellaista Desmond Childin tapaista sävellyksen sujuvuutta. Sävellyksistä ja sanoituksista voi yhä uudelleen löytää paljon asioita, joita ei ole aiemmin tajunnut. Tokihan näissä kappaleissa kuuluu myös muun bändin tekeminen, sillä onhan totta, että bändin pitkä yhteiselo tuo vakautta tuotantoon. Vain rumpali on vaihtunut ja sekin jo vuonna 1994. Levyä kuunnellessa tulee väistämättä ajateltua, kuinka sääli Steelen kuolema on. Bändillä olisi ollut vielä paljon annettavaa. Tällaiseen tyyliin ei moni ole uskaltautunut. Eikä pystynytkään.
Pikkuisen on pitkä albumi jos pelkkää minuuttimäärää katselee, mutta harvoin on näin pitkä albumi näin helposti kuunneltu. Voi olla, ettei suuri yleisö juuri tästä albumista tykkää. Mutta minä tykkään.
Nautitaan pimeässä syyssäässä. Vettä sataa ja elämä ei voita.
PARHAAT HETKET
Anesthesia – Kaunista ja murhaavaa doom poppia.
I Don’t Wanna Be Me – Koukuttava biisi.
https://open.spotify.com/album/5N3BBuJXjyGYIc3UdubYVm
Julkaistu: 17.6.2003
Levy-yhtiö: Roadrunner
Suomessa 5. Jenkeissä 39.
SINGLET
-I Don’t Wanna Be Me
-Life Is Killing Me
Type O Negative oli ollut minulle käytännössä olemassa vain October Rustin ansiosta. Vihreänmustasta ilmeestä tuttu bändi antoi tällä albumilla selvän syyn palata kuuntelemaan heitä kuolemaakin synkemmän World Coming Downin jälkeen.
Levy on jokseenkin vakava, jopa surullinen ja masentava, mutta musiikissa on selkeästi iloisempi ote kuin edeltäjässään. Toki se on verhottu bändille ominaisen mustan huumorin kuosiin. Peter Steele oli aikaisempaakin masentuneempi, pahassa kokaiini- ja lääkekoukussa eikä muutenkaan jaksanut innostua juuri mistään. Se tältä levyltä kuuluu. Jostain syystä mies kuitenkin heräsi sävellysprosessiin. Omien sanojensa mukaan tekstien tekeminen oli raastavampaa kuin aikoihin, mutta säveltäminen kiinnosti kyllä.
Tuotanto oli entisenlainen eli soundit olivat harkittuja ja miksaus erotteleva. Bändin kaikki albumit harjoiteltiin ja sävellettiin kosketinsoittaja Josh Silverin kotistudiossa ja äänitettiin lopulta Systems Two-studiossa. Steele vei Silverin kotistudioon reilun levyllisen valmiita biisejä, joita sitten alettiin hioa äänityskuntoon. Tämä tapa oli toiminut hyvin, joten ei siihen muutoksia kannattanut tehdä.
Type O Negativea on isossa kuvassa pidetty aina gootti-bändinä. Itselleni se on enemmän crossover-bändi, joka poikkeaa monessa musiikkityylissä sävyttäen sen raskailla basso-/kitarasoundeilla. Life Is Killing Me on kuin olisi yhdistetty Black Sabbathin ja The Beatlesin parhaat puolet. Tämä ei tietysti ole mikään ihme, sillä molemmat bändit olivat Steelelle tärkeitä.
Albumi alkaa jälleen bändin kummallista huumoria ilmentävällä valinnalla. 1960-luvun kulttisarja The Munstersin tunnusmusiikin mukaelmalla. Sen jälkeen päästään itse asiaan. Steelen taito tehdä sanoituksia kahdella terällä oli vertaansa vailla. Populistisella ”kaikille sopivalla” ja samalla omasta elämästään kertovalla tavalla. Hän sai nämä puolet usein ahdettua jopa samaan biisiin. Toisena lähtevä I Don’t Wanna Be Me, joka oli toki hitti, mutta saattoi olla yhtä aikaa todella raastava kuvaus omasta henkisestä tilasta. Siinä sivussa se ottaa kantaa, kuinka vaikea nykymaailmassa lopulta on olla oma itsensä. Kappaleen sanoma jää usein sen erinomaisen videon jalkoihin.
Less Than Zerosta tulee aina mieleen Sealin julkaisut. sointukuluissa on hyvin paljon samankaltaista tunnelmaa. Kertosäkeen melodia, kosketinsoundit ja todella hienot taustalaulut Josh Silveriltä ja kitaristi Kenny Hickeyltä. Monessa tasossa kuuluvat laulut kertovat ammattitaidosta äänitystilanteissa. Kappaleen sanoitukset kertovat jälleen siitä kuoresta, jota Steele joutui yllään kantamaan:
”Of this man of Steele
Nothing is real
The truth be scant
Lord of idiots”
Nothing is real
The truth be scant
Lord of idiots”
Todd’s Ship Gods (Above All Things) on kappale hänen isänsä muistolle. Type O Negative on täynnä tietynlaisia maneereita, jotka seuraavat bändiä joka paikkaan. Yksi niistä on Steelen R-kirjaimen lausuminen, joka tässä biisissä tulee hienosti esiin. Se on taidetta.
Ennen albumin julkaisua kävi niin, että albumi varastettiin ja se levisi raakaversiona nettiin. Tästä johtuen joidenkin kappaleiden nimissä on sulut ja niiden sisällä kappaleen nimi ennen tuota laitonta leviämistä. Näin tekemällä hankaloitettiin keskeneräisten versioiden löytymistä. Albumin nimi piti alun perin olla The Dream Is Dead. Se kuitenkin muutettiin. Muutos ei johtunut tietovuodosta vaan siitä, että bändi pelkäsi sen vihjaavan liikaa hajoamisen tai lopettamisen suuntaan.
Viidentenä, joidenkin mielestä homofobisena kappaleena kuullaan I Like Goils, joka ei kuitenkaan Steelen omien sanojensa mukaan ole sitä. Se on parodiaa ja provosointia, mutta myös tosi tarina Steelen roolista seksisymbolina. Hän oikeasti kärsi ahdisteluista niin nais- kuin miespuolistenkin fanien toimesta. Ystävien kertoman mukaan herra oli erittäin ystävällinen kaikkia kohtaan, riippumatta suuntauksesta tai ihonväristä. Olihan hän itsekin puolalaista verta.
…A Dish Better Served Coldly lipuu kauniina välipalana kahden naisista kertovan kappaleen välissä. Sijoittelultaan se voisi olla muuallakin, sillä melodia on erinomainen. How Could She?:ssä Steele luettelee kuuluisia naisia tai naishahmoja. Itse hän kertoo kappaleen riimitysten olleen erityisen vaikeita. Syyksi tällaisen kappaleen tekoon hän totesi seuraavaa: ”En aina haluaisi kirjoittaa tekstejä kuolemasta, seksistä ja masennuksesta. Uusien teksti-ideoiden keksiminen on vaikeaa.”
Tämän albumin nauhoituksia ennen Peter oli jo pari kertaa ollut vieroitushoidoissa. Koko elämänsä ahdistuneena kulkenut jättiläinen alkoi menettää uskonsa kaikkeen. Toinen sinkku ja albumin nimikappale kertovat hoitolaitosten kaksinaamaisuudesta ja ihmisen oikeudesta päättää omasta elämästään. Tai tässä ehkä paremminkin kuolemasta. Peter Steele ei pelännyt omaa kuolemaansa, mutta äitinsä kuolemaa pelkäsi. Enemmän kuin mitään muuta. Koko elämänsä synnyinkotinsa kellarissa asunut Steele kirjoitti Nettien äidilleen, vaikkei tämä vielä ollutkaan kuollut. Peter laulaa Nettien ehkä matalimmalla äänellä kuin koskaan ennen. Ääntä ei kuitenkaan ole muokattu, vaan bändi kertoo mataluuden johtuneen biisin henkilökohtaisuudesta.
(We Were) Electrocute tuo eniten mieleen The Beatlesin. Ehkä siitä tuotannosta juuri Penny Lanen. Rummut hakkaavat tiukasti tahtia jousien ja torvien kuljettaessa biisiä eteenpäin. Rummut muuten on tehty ohjelmoimalla. Ne on ohjelmoitu John Kellyn toimesta, mutta oikeasti niitä levylle ei ole soitettu. Electrocute oli yksi Steelen itse keksimistä sanoista. Kappale kertoo jälleen kerran menetetystä rakkaudesta. Bändi kääntää kauniin kappaleen äkkiväärälle kiertotielle sen viimeisellä säkeistöllä:
"Even though I still miss your lips
You're about as real as your tits"
You're about as real as your tits"
IYDKMIGTHTKY (Gimme That). Siinäpä biisin nimi. Nimi tulee kertosäkeen sanoista "If you don't kill me, I'm going to have to kill you". Se on tyypillinen Type O Negative-biisi rauhallisine väliosineen. Kertosäkeessä jyrätään murskaavalla kitaravallilla kaikki mahdollinen. Loppu jää jumittamaan samaa riffiä, jota höystetään toisella riffillä ja moniäänisellä laululla.
Angry Inchissä tulee kertosäe ensimmäisen kymmenen sekunnin jälkeen. Kappalehan on cover-biisi musikaalista Hedwig and the Angry Inch. Siitä huolimatta se on aivan mahtava biisi. Aivan jumalattoman kova live-biisi. Sitä en tiedä, ehtikö bändi ikinä esittämään sitä livenä, mutta siihen se sopisi kuin nyrkki silmään.
Albumin päättää kolmen kappaleen timanttinen ryhmä. Ensin kuullaan Anesthesia, jota itse pidän ehkäpä jopa albumin parhaana kappaleena. Kauniiden, jopa iloisten sävelien avulla se kertoo esittäjänsä syvästä masennuksesta. Kappale oli niin synkkä, ettei Steele voinut esittää sitä jokaisella keikalla. Kaksi yksinkertaista lausetta kuulostavat julmemmilta kuin koskaan missään.
"I don’t need love
I don’t feel anything"
I don’t feel anything"
Drunk In Paris on lyhyt instrumentaali. Twin Peaksin soundtrackin parhaita paloja muistuttava sävelkulku jää usein kalvamaan mieltä. Steele kertoi säveltävänsä ensin biisit ja laulumelodiat ja sen jälkeen makustelevansa tuntumaa kauankin. Hän antoi kappaleen tekeytyä. ”Odotan, että sävelet kertovat millaisesta tarinasta kappaleessa voisi olla kyse.” Tämä kappale kertoo kaiken oleellisen ilman sanoja. Alkuperäisen albumin nimen mukaan otsikoitu The Dream Is Dead on sekoitus gootti rockia ja doomia. Jollain tapaa kappaleesta tulee mieleen myös bändi nimeltä The Cult.
Näitä Type O Negativen biisejä voisi soittaa poppina ja jopa akustisena. Steelellä on ollut ison kokonsa alla kuormittain sellaista Desmond Childin tapaista sävellyksen sujuvuutta. Sävellyksistä ja sanoituksista voi yhä uudelleen löytää paljon asioita, joita ei ole aiemmin tajunnut. Tokihan näissä kappaleissa kuuluu myös muun bändin tekeminen, sillä onhan totta, että bändin pitkä yhteiselo tuo vakautta tuotantoon. Vain rumpali on vaihtunut ja sekin jo vuonna 1994. Levyä kuunnellessa tulee väistämättä ajateltua, kuinka sääli Steelen kuolema on. Bändillä olisi ollut vielä paljon annettavaa. Tällaiseen tyyliin ei moni ole uskaltautunut. Eikä pystynytkään.
Pikkuisen on pitkä albumi jos pelkkää minuuttimäärää katselee, mutta harvoin on näin pitkä albumi näin helposti kuunneltu. Voi olla, ettei suuri yleisö juuri tästä albumista tykkää. Mutta minä tykkään.
Nautitaan pimeässä syyssäässä. Vettä sataa ja elämä ei voita.
PARHAAT HETKET
Anesthesia – Kaunista ja murhaavaa doom poppia.
I Don’t Wanna Be Me – Koukuttava biisi.
https://open.spotify.com/album/5N3BBuJXjyGYIc3UdubYVm
lauantai 29. lokakuuta 2016
BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Undivided
Albumilta Bounce (2002).
Syyskuun 2001 tapahtumat aktivoivat myös Bon Jovin luomaan uutta musiikkia: eihän bändin kotikaupungista New Jerseystä ole kuin 50 kilometrin matka New Yorkiin, jossa 9/11 tapahtui. Bounce-albumi erottuu muusta tuotannosta erityisesti vahvasti alavireisillä, vihaisilla kitaroilla sekä yleisellä raskaudella. Myös joitain 2000-luvun alun tuotannollisia ratkaisuja, kuten erilaisia elektronisia täytteitä, levyllä kuultiin. Undivided on Bouncen ensimmäinen raita.
Tämä laulu liittyy keskeisesti ensimmäiseen Bon Jovi-fanitusaaltooni muistaakseni vuonna 2003. Yhtye oli ensimmäinen, jolta tuli haalittua koko tuotanto haltuun ja Bounce oli tuolloin viimeisin studiojulkaisu. Levy oli kuitenkin inhottavan raskas 11-vuotiaan korviin kun taas edeltävä Crush (2000) aivan liian pop, vaikkakin sisälsi muutaman täsmähitin kuten It's My Life tai Just Older.
Kesän 2003 kääntyessä lopuilleen Bounce alkoi hiljalleen kuitenkin hahmottua omissa korvissanikin. Itse asiassa tuo suvi oli jonkinlainen ensimmäinen välähdys siitä, mitä nuoruuden kesät saattoivat olla. Undividedin säkeistöt, joissa kuullaan matalalta möyryävää riffittelyä, Jonin efektillä sävytettyä laulua sekä WTC-rauniot välittömästi mieleen tuovat sanat resonoivat tuolloin kesäloman päättymisestä johtuneen oman haikeuden kanssa.
Kun edellä mainitusta säkeistön riffistä päästään eteenpäin, paljastuu perinteisen toimiva Bon Jovi-rock-kappale. B-osassa edetään Dm-Bb-F-C-kierrolla, jonka alla yksi lukuisista särökitaroista soittaa yksinkertaista muutaman nuotin kuviota, jota ei voi olla kuulematta kun sen kerran rekisteröi. Kertosäkeen laulumelodia ja sanat menevät juuri niin kuin niiden olettaakin olevan.
B-osan mantramainen melodia vahvistui aikakauden live-versioinneissa, kun Jon aloitti kappaleen kitaranäppäilyllä sekä matalien jousien säestyksellä. Tämä kappale on ollut ensitapaamisesta asti omia suosikeitani ja 2000-luvun parhaita tuotoksia tältä yhtyeeltä.
https://www.youtube.com/watch?v=91zHqWhRtCc
Syyskuun 2001 tapahtumat aktivoivat myös Bon Jovin luomaan uutta musiikkia: eihän bändin kotikaupungista New Jerseystä ole kuin 50 kilometrin matka New Yorkiin, jossa 9/11 tapahtui. Bounce-albumi erottuu muusta tuotannosta erityisesti vahvasti alavireisillä, vihaisilla kitaroilla sekä yleisellä raskaudella. Myös joitain 2000-luvun alun tuotannollisia ratkaisuja, kuten erilaisia elektronisia täytteitä, levyllä kuultiin. Undivided on Bouncen ensimmäinen raita.
Tämä laulu liittyy keskeisesti ensimmäiseen Bon Jovi-fanitusaaltooni muistaakseni vuonna 2003. Yhtye oli ensimmäinen, jolta tuli haalittua koko tuotanto haltuun ja Bounce oli tuolloin viimeisin studiojulkaisu. Levy oli kuitenkin inhottavan raskas 11-vuotiaan korviin kun taas edeltävä Crush (2000) aivan liian pop, vaikkakin sisälsi muutaman täsmähitin kuten It's My Life tai Just Older.
Kesän 2003 kääntyessä lopuilleen Bounce alkoi hiljalleen kuitenkin hahmottua omissa korvissanikin. Itse asiassa tuo suvi oli jonkinlainen ensimmäinen välähdys siitä, mitä nuoruuden kesät saattoivat olla. Undividedin säkeistöt, joissa kuullaan matalalta möyryävää riffittelyä, Jonin efektillä sävytettyä laulua sekä WTC-rauniot välittömästi mieleen tuovat sanat resonoivat tuolloin kesäloman päättymisestä johtuneen oman haikeuden kanssa.
Kun edellä mainitusta säkeistön riffistä päästään eteenpäin, paljastuu perinteisen toimiva Bon Jovi-rock-kappale. B-osassa edetään Dm-Bb-F-C-kierrolla, jonka alla yksi lukuisista särökitaroista soittaa yksinkertaista muutaman nuotin kuviota, jota ei voi olla kuulematta kun sen kerran rekisteröi. Kertosäkeen laulumelodia ja sanat menevät juuri niin kuin niiden olettaakin olevan.
”One for love
one for truth
one for me
and one for you
Where we once were divided
now we stand united
we stand as one
undivided”
B-osan mantramainen melodia vahvistui aikakauden live-versioinneissa, kun Jon aloitti kappaleen kitaranäppäilyllä sekä matalien jousien säestyksellä. Tämä kappale on ollut ensitapaamisesta asti omia suosikeitani ja 2000-luvun parhaita tuotoksia tältä yhtyeeltä.
https://www.youtube.com/watch?v=91zHqWhRtCc
perjantai 28. lokakuuta 2016
BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: These Days
Albumilta These Days (1995).
Keep the Faith oli siis ollut ensiaskel aikuisemman Bon Jovin suuntaan. Noina vuosina grunge nousi tyylilajina jalustalle tuoden myös muuhun rock- ja pop-musiikkiin tummempia sävyjä. Vuoden 1995 levyllään These Days Bon Jovi vei omalla kohdallaan nuo vivahteet pisimmälle: 80-luvun tukkahevi oli muisto vain ja tilalla sävykkäät tekstit sekä tunnelmalliset sävellykset.
Albumin nimibiisi on jälleen Jonin ja Richien yhteistä työtä. ”These days” on sanaparina sellainen, että sille pitääkin luoda tällainen isosti maalaileva teksti sekä huolella rakennettu sovitus. Väittäisinpä, että tällä albumilla sanoitukset ovat bändin parhaita ja These Days niiden kärkipäässä yksittäisenä biisinä: käsitellään kaiken hetkellisyyttä, kodittomuutta ja viattomuuden päättymistä. Ainoastaan kertosäkeessä korkealle nousevat laululinjat ovat jäänne 80-luvulta.
Hiljalleen vahvistuvalla, kummittelevalla pianolla sekä kitara-arpeggiolla käynnistyvä biisi ei ole sävellyksesti ihmeellinen mutta sovitus pelaa biisin pussiin. Monilta osin C-D-Em-pohjainen sointukierto on kuultu monissa biiseissä, mutta tässä nuo soinnut on maustettu sus2-äänillä, jotka luovat niiden päälle oman kimalteensa. Sekä välillä kuultava kitarasoolo että lopun outro ovat sellaisia, joista en itse vaihtaisi nuottiakaan. Niissä ei soiteta liikaa eikä liian vähän. Lisäksi varsinaisen soolon kitaratone on juuri sopivan Stratocaster: säröä on, mutta sopivan muromaisen rouheasti.
Tekstissä käsitellään siis sitä, kuinka maailma pyörii näinä päivänä eri ihmisten silmin. Ensimmäisessä säkeistössä kertoja itse näkee kadulla irtolaisen ja pohtii, päätyykö itse joskus samanlaiseksi; toisessa lauletaan tytöstä, joka lähti yksin maailmalle etsimään onneaan päätyen lopulta motelliin mukanaan matkalaukullinen unelmia; kolmannessa kerrotaan tarina Jimmystä, joka ei enää jaksanut vaan hyppäsi ikkunasta alas, koska esikuvansakin kuolivat nuorina saavutettuaan hetkellisen huumansa.
Kertosäkeet yksinkertaistavat kappaleen teeman: näinä päivinä maailma on entistä kovempi ja erittelevämpi eikä oikoteitä ole. Yksi, hienovarainen muunnos kappaleen tekstissä kuitenkin luo siihen komean ajatuksen kehittelyn: yksi rivi muuntuu kappaleen neljän kertosäkeen aikana lopulta lohdulliseen, toivoa tuovaan muotoon.
Nothing lasts in this graceless age → love don't last in this graceless age → even innocence has caught the midnight train → there ain't no time to waste.
Yksinkertaistettuna kyseessä on tarina haaveista ja ihmisten matkasta kohti niiden toteutumista läpi hankalien aikojen.
Jos aiemmin listalla ollut Wild is the Wind oli itselle Jovi-keikkauran kohokohta, on myös These Days Ratinassa 2013 aika ylhäällä sillä listalla. Pitkällä encore-setissä kuultiin koskettava versio tästä kappaleesta, jota jarrutti vain hieman se, ettei itse R. Sambora ollut enää paikalla.
https://www.youtube.com/watch?v=vzQRTn77Crk
Keep the Faith oli siis ollut ensiaskel aikuisemman Bon Jovin suuntaan. Noina vuosina grunge nousi tyylilajina jalustalle tuoden myös muuhun rock- ja pop-musiikkiin tummempia sävyjä. Vuoden 1995 levyllään These Days Bon Jovi vei omalla kohdallaan nuo vivahteet pisimmälle: 80-luvun tukkahevi oli muisto vain ja tilalla sävykkäät tekstit sekä tunnelmalliset sävellykset.
Albumin nimibiisi on jälleen Jonin ja Richien yhteistä työtä. ”These days” on sanaparina sellainen, että sille pitääkin luoda tällainen isosti maalaileva teksti sekä huolella rakennettu sovitus. Väittäisinpä, että tällä albumilla sanoitukset ovat bändin parhaita ja These Days niiden kärkipäässä yksittäisenä biisinä: käsitellään kaiken hetkellisyyttä, kodittomuutta ja viattomuuden päättymistä. Ainoastaan kertosäkeessä korkealle nousevat laululinjat ovat jäänne 80-luvulta.
Hiljalleen vahvistuvalla, kummittelevalla pianolla sekä kitara-arpeggiolla käynnistyvä biisi ei ole sävellyksesti ihmeellinen mutta sovitus pelaa biisin pussiin. Monilta osin C-D-Em-pohjainen sointukierto on kuultu monissa biiseissä, mutta tässä nuo soinnut on maustettu sus2-äänillä, jotka luovat niiden päälle oman kimalteensa. Sekä välillä kuultava kitarasoolo että lopun outro ovat sellaisia, joista en itse vaihtaisi nuottiakaan. Niissä ei soiteta liikaa eikä liian vähän. Lisäksi varsinaisen soolon kitaratone on juuri sopivan Stratocaster: säröä on, mutta sopivan muromaisen rouheasti.
Tekstissä käsitellään siis sitä, kuinka maailma pyörii näinä päivänä eri ihmisten silmin. Ensimmäisessä säkeistössä kertoja itse näkee kadulla irtolaisen ja pohtii, päätyykö itse joskus samanlaiseksi; toisessa lauletaan tytöstä, joka lähti yksin maailmalle etsimään onneaan päätyen lopulta motelliin mukanaan matkalaukullinen unelmia; kolmannessa kerrotaan tarina Jimmystä, joka ei enää jaksanut vaan hyppäsi ikkunasta alas, koska esikuvansakin kuolivat nuorina saavutettuaan hetkellisen huumansa.
Kertosäkeet yksinkertaistavat kappaleen teeman: näinä päivinä maailma on entistä kovempi ja erittelevämpi eikä oikoteitä ole. Yksi, hienovarainen muunnos kappaleen tekstissä kuitenkin luo siihen komean ajatuksen kehittelyn: yksi rivi muuntuu kappaleen neljän kertosäkeen aikana lopulta lohdulliseen, toivoa tuovaan muotoon.
Nothing lasts in this graceless age → love don't last in this graceless age → even innocence has caught the midnight train → there ain't no time to waste.
Yksinkertaistettuna kyseessä on tarina haaveista ja ihmisten matkasta kohti niiden toteutumista läpi hankalien aikojen.
Jos aiemmin listalla ollut Wild is the Wind oli itselle Jovi-keikkauran kohokohta, on myös These Days Ratinassa 2013 aika ylhäällä sillä listalla. Pitkällä encore-setissä kuultiin koskettava versio tästä kappaleesta, jota jarrutti vain hieman se, ettei itse R. Sambora ollut enää paikalla.
https://www.youtube.com/watch?v=vzQRTn77Crk
torstai 27. lokakuuta 2016
TOOMION TOP100: 3. Devin Townsend - Physicist
Tuottaja: Devin Townsend
Julkaistu: 26.6.2000
Levy-yhtiö: HevyDevy
80. Japanissa. Samat soittajat kuin Strapping Young Ladissa.
Tämä albumi on ehkä suurin taitekohta minun musiikin kuuntelussa. Paljon se on vaikuttanut myös omaan soittotyyliin, vaikkei sitä mitenkään voi kosketinsoitinlevyksi kutsuakaan. Levyn ostin pelkästään erikoisen kansitaiteen takia. Progeilu oli silloin hyvin jees, joten luulin tätäkin kitaratilutteluksi. Sitä se ei ihan ollut. Kaikki oli muuttunut.
Levy mäjähtää käyntiin singermäisellä Namastella. Mitään sellaista en ollut kuullut. Toki Slayerit ja muut kohkaukset olivat tuttuja, mutta tämä oli muuta. Seuraavat kappaleet taotaan sellaista kyytiä sisään, että levyn päättävä Planet Rain kuulostaa hitaalta.
Energiaa ja raivoa on kannen alla niin, että osa pursuaa yli. Miksaus on outo. Devin Townsend itse ei sanojensa mukaan levystä tykkää juuri sen miksauksen takia. Itselleni se oli juuri se lamauttava asia. Muistan kun ensi kertaa otin CD:n kotelostaan ja työnsin soittimeen. Tarkoitus oli leppoisasti siivoilla huonetta teknisen kitarakikkailun lomassa. Siivosin huoneeni noin puolessa tunnissa. Sellainen energia soittimesta levisi.
Sävellykset ovat rautaa, tai tässä tapauksessa jotain sähkösinkittyä terästä. Toisena kuultavan Victimin alku on kohtuullisen jämäkkää tuuttausta. Miten lie Gene Hoglan pystyy paukuttamaan rumpuja sillä habituksella ja maiharit jalassa? Lopputuloksesta päätellen ilmeisen vaivattomasti, mutta ihmetellä sitä silti täytyy. Sanoituspuoli kertoo varmasti jostain muusta, mutta minulle se on täydellistä musiikkia juoksukisaan valmistautumiseen. Lähtöön kutsuvan pillin jälkeinen kahden minuutin jännitys tiivistyy lähes sietämättömäksi ennen kuin starttipistooli laukeaa.
Material on hiukan positiivisempi perussävyltään. Sen mainiot torvet ovat juuri sitä ”jotain uutta”, mitä albumi musiikilliseen ajatusmaailmaani toi. Seuraavana tuleekin albumin huippukohtia eli Kingdom. Kai Devin itsekin Kingdomista jonkin verran tykkää, koska on sen uudelleen levyttänyt Epicloudille. Tämä alkuperäinen on vaan kovin paljon parempi versio. Tässä on enemmän hiomatonta särmää.
Kingdomissa on monta erinomaista yksityiskohtaa. Esimerkiksi sen raivokkaan säkeistön taustalla toimivat rummut. Kannattaa myös kuunnella 1.15 alkavan säkeistön välissä oleva pieni, mutta helvetin tärkeä isku kupuun. Tuotannollista nerokkuutta. Samalla kun lauletaan mahtipontiseen musiikkiin poikkeavasti, niin toimiihan se:
Devinin mieletön äänenkäyttökapasiteetti tulee lähes parhaiten esiin The Complexissa, jonka ensimmäisen säkeistön aikana kuullaan kaikki mahdolliset tavat käyttää ääntä. Tässäkin kappaleessa rumpalimies Hoglan on mukana, jotenkin herrojen yhteistyö vain toimii pirun komeasti.
Irish Maiden ja Jupiter ovat vähän välipaloja, vaikka eivät huonoja olekaan. Varsinkin Jupiterissa on osoitus Devinin kyvystä säveltää tarttuvia melodioita. Kappaleen keskivaiheilla voi kuvitella laulajaksi Björkin ja siitä sitten hyvin sujuvasti siirrytään menevään ja rosoiseen rokkiin. Levyn viimeinen virallinen kappale Planet Rain viekin jo osittain tulevan Terrian maailmaan. Planet Rainista äiti sanoi, että sen tempo sopisi rivakkaan siivoamiseen.
Levystä huokuu stressi ja mitan täyteen tuleminen. Vaikka tekijä ei itse levystä perustakaan, on se minulle todellinen merkkipaalu. Progea voi olla ilman niplaamista. Moni tuohon asti kuuntelemani taidokkaasti soitettu musiikki oli hyvin erottelevaa. Tämä albumi antoi mahdollisuuden etsiä nyansseja tasaisemmastakin äänivallista. Ennen tätä tuli kuunneltua kaikkia soittimia erikseen. Tästä eteenpäin aina vain enemmän kokonaisuuden hahmottamiseen pyrkien. Se oli vapauttavaa. Tällä levyllä termi ”äänivalli” on nimittäin hyvin lähellä konkretisoitua.
Kuuntele missä vain, mutta eritoten autossa vaarallista ylinopeutta ajaen ja muuta liikennettä vaarantaen.
PARHAAT HETKET
Kingdom – Antaa parhaan kuvan koko albumin keskiarvosta.
Death – Tässä on jotain. En tiedä mitä, mutta jotain.
EI LÄHDE
Nimenomaan lähtee.
https://open.spotify.com/album/1VJu4UCjfFLwCGAIjQK9Fa
Julkaistu: 26.6.2000
Levy-yhtiö: HevyDevy
80. Japanissa. Samat soittajat kuin Strapping Young Ladissa.
Tämä albumi on ehkä suurin taitekohta minun musiikin kuuntelussa. Paljon se on vaikuttanut myös omaan soittotyyliin, vaikkei sitä mitenkään voi kosketinsoitinlevyksi kutsuakaan. Levyn ostin pelkästään erikoisen kansitaiteen takia. Progeilu oli silloin hyvin jees, joten luulin tätäkin kitaratilutteluksi. Sitä se ei ihan ollut. Kaikki oli muuttunut.
Levy mäjähtää käyntiin singermäisellä Namastella. Mitään sellaista en ollut kuullut. Toki Slayerit ja muut kohkaukset olivat tuttuja, mutta tämä oli muuta. Seuraavat kappaleet taotaan sellaista kyytiä sisään, että levyn päättävä Planet Rain kuulostaa hitaalta.
Energiaa ja raivoa on kannen alla niin, että osa pursuaa yli. Miksaus on outo. Devin Townsend itse ei sanojensa mukaan levystä tykkää juuri sen miksauksen takia. Itselleni se oli juuri se lamauttava asia. Muistan kun ensi kertaa otin CD:n kotelostaan ja työnsin soittimeen. Tarkoitus oli leppoisasti siivoilla huonetta teknisen kitarakikkailun lomassa. Siivosin huoneeni noin puolessa tunnissa. Sellainen energia soittimesta levisi.
Sävellykset ovat rautaa, tai tässä tapauksessa jotain sähkösinkittyä terästä. Toisena kuultavan Victimin alku on kohtuullisen jämäkkää tuuttausta. Miten lie Gene Hoglan pystyy paukuttamaan rumpuja sillä habituksella ja maiharit jalassa? Lopputuloksesta päätellen ilmeisen vaivattomasti, mutta ihmetellä sitä silti täytyy. Sanoituspuoli kertoo varmasti jostain muusta, mutta minulle se on täydellistä musiikkia juoksukisaan valmistautumiseen. Lähtöön kutsuvan pillin jälkeinen kahden minuutin jännitys tiivistyy lähes sietämättömäksi ennen kuin starttipistooli laukeaa.
Tällä levyllä termi ”äänivalli” on nimittäin hyvin lähellä konkretisoitua.
Material on hiukan positiivisempi perussävyltään. Sen mainiot torvet ovat juuri sitä ”jotain uutta”, mitä albumi musiikilliseen ajatusmaailmaani toi. Seuraavana tuleekin albumin huippukohtia eli Kingdom. Kai Devin itsekin Kingdomista jonkin verran tykkää, koska on sen uudelleen levyttänyt Epicloudille. Tämä alkuperäinen on vaan kovin paljon parempi versio. Tässä on enemmän hiomatonta särmää.
Kingdomissa on monta erinomaista yksityiskohtaa. Esimerkiksi sen raivokkaan säkeistön taustalla toimivat rummut. Kannattaa myös kuunnella 1.15 alkavan säkeistön välissä oleva pieni, mutta helvetin tärkeä isku kupuun. Tuotannollista nerokkuutta. Samalla kun lauletaan mahtipontiseen musiikkiin poikkeavasti, niin toimiihan se:
”OK, I know, I missed it
The point I mean, I missed it good
And if I could
Good God I would”
Devinin mieletön äänenkäyttökapasiteetti tulee lähes parhaiten esiin The Complexissa, jonka ensimmäisen säkeistön aikana kuullaan kaikki mahdolliset tavat käyttää ääntä. Tässäkin kappaleessa rumpalimies Hoglan on mukana, jotenkin herrojen yhteistyö vain toimii pirun komeasti.
Irish Maiden ja Jupiter ovat vähän välipaloja, vaikka eivät huonoja olekaan. Varsinkin Jupiterissa on osoitus Devinin kyvystä säveltää tarttuvia melodioita. Kappaleen keskivaiheilla voi kuvitella laulajaksi Björkin ja siitä sitten hyvin sujuvasti siirrytään menevään ja rosoiseen rokkiin. Levyn viimeinen virallinen kappale Planet Rain viekin jo osittain tulevan Terrian maailmaan. Planet Rainista äiti sanoi, että sen tempo sopisi rivakkaan siivoamiseen.
Levystä huokuu stressi ja mitan täyteen tuleminen. Vaikka tekijä ei itse levystä perustakaan, on se minulle todellinen merkkipaalu. Progea voi olla ilman niplaamista. Moni tuohon asti kuuntelemani taidokkaasti soitettu musiikki oli hyvin erottelevaa. Tämä albumi antoi mahdollisuuden etsiä nyansseja tasaisemmastakin äänivallista. Ennen tätä tuli kuunneltua kaikkia soittimia erikseen. Tästä eteenpäin aina vain enemmän kokonaisuuden hahmottamiseen pyrkien. Se oli vapauttavaa. Tällä levyllä termi ”äänivalli” on nimittäin hyvin lähellä konkretisoitua.
Kuuntele missä vain, mutta eritoten autossa vaarallista ylinopeutta ajaen ja muuta liikennettä vaarantaen.
PARHAAT HETKET
Kingdom – Antaa parhaan kuvan koko albumin keskiarvosta.
Death – Tässä on jotain. En tiedä mitä, mutta jotain.
EI LÄHDE
Nimenomaan lähtee.
https://open.spotify.com/album/1VJu4UCjfFLwCGAIjQK9Fa
keskiviikko 26. lokakuuta 2016
BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Dry County
Albumilta Keep the Faith (1992).
1980-luvun taituttua 90-luvun puolelle Bon Jovi oli ensimmäistä kertaa tauolla. Kahden mega-luokkaista menestystä saavuttaneen albumin ja maailmankiertueen jälkeiset lieveilmiöt olivat paitsi polttaneet jäsenten liekit loppuun, myös vaurioittaneet heidän sisäisiä suhteitaan. Bändin lähtiessä työstämään viidettä albumiaan Jon Bon Jovi otti entistä enemmän vastuuta sukunimeään kantavasta yhtyeestä: manageri vaihtoon, bändin ulkoasu ja ulosanti päivitykseen varttuneempaa maailmaa kohti sekä ylipäätään päätäntävalta tekemisistä itselle.
Jon kävi vuonna 1991, ennen Keep the Faith-levyn sessioita, ajelemassa moottoripyörällään ympäri Yhdysvaltoja. Noilta matkoilta heränneiden ajatusten jälkeen hän palasi kirjoittamaan lauluja, joiden joukkoon lukeutui myös Dry County: albumiltaan jopa kuudentena singlenä julkaistu ja edelleen bändin levytyshistorian pisin laulu. Albumiversio kestää 9 minuuttia ja 52 sekuntia.
Biisi onkin albuminsa materiaalista selkein irtiotto neljän aiemman levyn suurilta osin tietyllä tapaa pintaliitäviin kappaleisiin. ”Dry county” tarkoittaa öljystä kuivaksi pumpattua maata kappaleen kertoessa tarinan siitä, kuinka öljytuotannon hiipuminen vaikuttaa siitä toimeentulonsa saaviin. Biisin Wikipedia-sivulla todetaan, että kyseessä on ”eeppinen balladi, joka sisältää useita nousuja, kliimakseja ja sooloja biisien kuten ”Free Bird”, ”Child in Time”, ”Stairway to Heaven”, ”Telegraph Road”, ”I Want You (She's So Heavy” ja ”Jungleland” tapaan."
Kuten kestosta voi päätellä, ottaa ”Dry Countylle” aikansa rakentua. Kuullaan pitkiä säkeistöjä, draamattisia osanvaihtoja ja useita sooloja, joissa myös kosketinsoittimet pääsevät esille. Albumin tuottaneen ja ensi kertaa niissä tehtävissä Bon Joville toimineen Bob Rockin sormenjälki kuuluu erityisesti rumpusoundeissa, joissa voi kuulla kaikuja esim. Metallican Blackista, joka julkaistiin edeltävänä vuonna.
Tekstinä tämä oli ensimmäisiä yhteiskunnallisuutta sivuavia Jovi-kappaleita. Köyhiä ja hankalia aikoja kuvataan synkeästi. Hankala kuvitellakaan, että tämä teos olisi ollut millään aiemmilla yhtyeen levyillä, sillä sisällöstä välittyy myös selvästi tekijöidensä henkinen kasvu. Sanoitus itsessään on Jon Bon Jovin parhaita: tyhjäkäyntiä on vähän ja ideat ruokkivat kuulijan ajatuksia.
Bon Jovi pääsee bändinä soittamaan ”Dry Countyssa” vahvuuksillaan. Jonin vahvuudesta tulkitsijana noihin aikoihin ei tarvinne enää lisätä mitään. Samboran kitara (kuulostaa Stratocasterilta) soi tällä ja seuraavalla levyllä parhaimmillaan ja esimerkiksi vajaan viiden minuutin kohdalla kuultava ensimmäinen sekä minuuttia myöhemmin kuultava toinen soolo ovat esimerkkejä kahdesta toisistaan poikkeavasta mutta silti tunnistettavasta pätkästä. Tuohon jälkimmäiseen sooloon tapahtuva nostatus korottaa myös sekä David Bryanin että Tico Torresin hetkeksi vetämään bändiä.
Monet mieltävät, aivan oikeutetusti radiohittien perusteella, Bon Jovin luultavasti melko yksinkertaiseksi poprock-koneeksi. Varsinkin 1990-luvulla bändi kuitenkin teki myös huomattavasti syvemmille ulapoille ajelehtinutta materiaalia, josta tämä kappale on vahvimpia esimerkkejä. Kestonsa ja nyanssiensa puolesta se voi olla jopa hankala pala jäsentää ensikuunteluilla, mutta auetessaan maalautuu hyvinkin kauniisti, joskin pohjavireeltään harmaan surulliseksi.
https://www.youtube.com/watch?v=8UX-G_JSmio
1980-luvun taituttua 90-luvun puolelle Bon Jovi oli ensimmäistä kertaa tauolla. Kahden mega-luokkaista menestystä saavuttaneen albumin ja maailmankiertueen jälkeiset lieveilmiöt olivat paitsi polttaneet jäsenten liekit loppuun, myös vaurioittaneet heidän sisäisiä suhteitaan. Bändin lähtiessä työstämään viidettä albumiaan Jon Bon Jovi otti entistä enemmän vastuuta sukunimeään kantavasta yhtyeestä: manageri vaihtoon, bändin ulkoasu ja ulosanti päivitykseen varttuneempaa maailmaa kohti sekä ylipäätään päätäntävalta tekemisistä itselle.
Jon kävi vuonna 1991, ennen Keep the Faith-levyn sessioita, ajelemassa moottoripyörällään ympäri Yhdysvaltoja. Noilta matkoilta heränneiden ajatusten jälkeen hän palasi kirjoittamaan lauluja, joiden joukkoon lukeutui myös Dry County: albumiltaan jopa kuudentena singlenä julkaistu ja edelleen bändin levytyshistorian pisin laulu. Albumiversio kestää 9 minuuttia ja 52 sekuntia.
Biisi onkin albuminsa materiaalista selkein irtiotto neljän aiemman levyn suurilta osin tietyllä tapaa pintaliitäviin kappaleisiin. ”Dry county” tarkoittaa öljystä kuivaksi pumpattua maata kappaleen kertoessa tarinan siitä, kuinka öljytuotannon hiipuminen vaikuttaa siitä toimeentulonsa saaviin. Biisin Wikipedia-sivulla todetaan, että kyseessä on ”eeppinen balladi, joka sisältää useita nousuja, kliimakseja ja sooloja biisien kuten ”Free Bird”, ”Child in Time”, ”Stairway to Heaven”, ”Telegraph Road”, ”I Want You (She's So Heavy” ja ”Jungleland” tapaan."
Kuten kestosta voi päätellä, ottaa ”Dry Countylle” aikansa rakentua. Kuullaan pitkiä säkeistöjä, draamattisia osanvaihtoja ja useita sooloja, joissa myös kosketinsoittimet pääsevät esille. Albumin tuottaneen ja ensi kertaa niissä tehtävissä Bon Joville toimineen Bob Rockin sormenjälki kuuluu erityisesti rumpusoundeissa, joissa voi kuulla kaikuja esim. Metallican Blackista, joka julkaistiin edeltävänä vuonna.
Tekstinä tämä oli ensimmäisiä yhteiskunnallisuutta sivuavia Jovi-kappaleita. Köyhiä ja hankalia aikoja kuvataan synkeästi. Hankala kuvitellakaan, että tämä teos olisi ollut millään aiemmilla yhtyeen levyillä, sillä sisällöstä välittyy myös selvästi tekijöidensä henkinen kasvu. Sanoitus itsessään on Jon Bon Jovin parhaita: tyhjäkäyntiä on vähän ja ideat ruokkivat kuulijan ajatuksia.
Down in dry county
They're swimming in the sand
Praying for some holy water
To wash the sins from off our hand
Here in dry county
The promise has run dry
Where nobody cries
And no one's getting out of here alive
Bon Jovi pääsee bändinä soittamaan ”Dry Countyssa” vahvuuksillaan. Jonin vahvuudesta tulkitsijana noihin aikoihin ei tarvinne enää lisätä mitään. Samboran kitara (kuulostaa Stratocasterilta) soi tällä ja seuraavalla levyllä parhaimmillaan ja esimerkiksi vajaan viiden minuutin kohdalla kuultava ensimmäinen sekä minuuttia myöhemmin kuultava toinen soolo ovat esimerkkejä kahdesta toisistaan poikkeavasta mutta silti tunnistettavasta pätkästä. Tuohon jälkimmäiseen sooloon tapahtuva nostatus korottaa myös sekä David Bryanin että Tico Torresin hetkeksi vetämään bändiä.
Monet mieltävät, aivan oikeutetusti radiohittien perusteella, Bon Jovin luultavasti melko yksinkertaiseksi poprock-koneeksi. Varsinkin 1990-luvulla bändi kuitenkin teki myös huomattavasti syvemmille ulapoille ajelehtinutta materiaalia, josta tämä kappale on vahvimpia esimerkkejä. Kestonsa ja nyanssiensa puolesta se voi olla jopa hankala pala jäsentää ensikuunteluilla, mutta auetessaan maalautuu hyvinkin kauniisti, joskin pohjavireeltään harmaan surulliseksi.
https://www.youtube.com/watch?v=8UX-G_JSmio
tiistai 25. lokakuuta 2016
BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Wild is the Wind
Albumilta New Jersey (1988).
Bändin kotikaupungin mukaan nimetty New Jersey (1988) seurasi kaksi vuotta yhtyeen maailmaan maineeseen singauttaneen Slippery When Wetin perään. Siltä irrotettiin viisi singleä, joista jokainen nousi Billboardin Hot 100-listan top-kymppiin. Wild is the Wind ei noihin lohkaisuihin kuitenkaan lukeutunut.
Richie Samboran akustisella, jopa flamencomaisella, tahtilajeista irrallisella kitarakoruilulla käynnistyvä ja ensimmäisessä säkeistössä saman aikaisesti pehmeään mutta paineistavaan sykkeeseen asettuva kappale rakentuu Jovi-tuotannossa ainutkertaisesti. Säkeistöissä taustalla tikittävä Tico Torresin rim-shot sekä pahaenteinen syntetisaattori yhdistyvät aina pimeään E-molliin sävellajina.
Säkeistön ja kertosäkeen välisissä neljässä tahdissa vaihdetaan A-molli-sävellajin sointuihin ja kappale lähtee kertosäkeeseen sen askelmerkeistä. Sävellajin muutoksesta johtuvan tunnelmanvaihdoksen voi aistia. Biisin huippukohta on kuitenkin itselleni ylivoimaisesti kertosäkeen ns. ”häntä”: F-G-Am-soinnuilla liki maanisesti toistettu ”wild is the wind / wild is the wind / you gotta understand, baby / wild is the wind”. Nyt kuunnellessa tuntuu myös, että kitarasoolo nojailee intron tapaan espanjalaishenkiseen tunnelmaan ollen samalla kuitenkin vahvan dramaattinen jatke muulle äänimaailmalle.
Wild is the Windin taustalta löytyvät paitsi Bon Jovi-tehokaksikko Jon Bon Jovi ja Richie Sambora, myös heidän helmillään usein tavattava Desmond Child. Childin käden- ja korvanjälki onkin kuultavissa kertosäkeen melodioissa. Lisäksi tekijälistalta löytyy Jovi-piireissä harvinaisempi nimi Diane Warren, jonka CV:stä löytyy kuitenkin suuri määrä hittejä 1980-luvulta alkaen: Warren on kirjoittanut lauluja mm. Alice Cooperille, Eric Claptonille, Aerosmithille (I Don't Want to Miss a Thing!) sekä Cherille.
Jon Bon Jovi oli yhtyeen ensimmäisen aktiivisen ajanjakson aikana tällaisten ihmissuhde-/erolaulujen tulkitsijana parhaimmillaan. Rivit kuten ”You wanted more from me / than I could ever be” tai ”I couldn't be the one / to make your dreams come true / that's why I had to run / 'though I needed you” ovat Jonin laulamia emotionaalisesti tuskaisia. Yksi biisin hämmentävimmistä kohokohdista on se, kuinka hän kertosäkeen lähtiessä tokaisee ”baby!” kuin viimeisenä tehokeinonaan.
Tämä kappale on myös oman Bon Jovi-keikkakokemusten listani kärjessä. Kesäkuun 2011 Helsingin-keikalla (sillä, jolla Jon rikkoi polvensa) yhtye päätti palkita sadetta uhmanneen soittamalla encoren loppupuolella tämän vuosien saatossa hyvin harvoin kuullun biisin. Jokainen, joka on keikalla kuullut suosikkiyhtyeensä soittavan harvinaisemman suosikkikappaleensa, tietää tuon tunteen.
https://www.youtube.com/watch?v=4WLosslUr2Q
Bändin kotikaupungin mukaan nimetty New Jersey (1988) seurasi kaksi vuotta yhtyeen maailmaan maineeseen singauttaneen Slippery When Wetin perään. Siltä irrotettiin viisi singleä, joista jokainen nousi Billboardin Hot 100-listan top-kymppiin. Wild is the Wind ei noihin lohkaisuihin kuitenkaan lukeutunut.
Richie Samboran akustisella, jopa flamencomaisella, tahtilajeista irrallisella kitarakoruilulla käynnistyvä ja ensimmäisessä säkeistössä saman aikaisesti pehmeään mutta paineistavaan sykkeeseen asettuva kappale rakentuu Jovi-tuotannossa ainutkertaisesti. Säkeistöissä taustalla tikittävä Tico Torresin rim-shot sekä pahaenteinen syntetisaattori yhdistyvät aina pimeään E-molliin sävellajina.
Säkeistön ja kertosäkeen välisissä neljässä tahdissa vaihdetaan A-molli-sävellajin sointuihin ja kappale lähtee kertosäkeeseen sen askelmerkeistä. Sävellajin muutoksesta johtuvan tunnelmanvaihdoksen voi aistia. Biisin huippukohta on kuitenkin itselleni ylivoimaisesti kertosäkeen ns. ”häntä”: F-G-Am-soinnuilla liki maanisesti toistettu ”wild is the wind / wild is the wind / you gotta understand, baby / wild is the wind”. Nyt kuunnellessa tuntuu myös, että kitarasoolo nojailee intron tapaan espanjalaishenkiseen tunnelmaan ollen samalla kuitenkin vahvan dramaattinen jatke muulle äänimaailmalle.
Wild is the Windin taustalta löytyvät paitsi Bon Jovi-tehokaksikko Jon Bon Jovi ja Richie Sambora, myös heidän helmillään usein tavattava Desmond Child. Childin käden- ja korvanjälki onkin kuultavissa kertosäkeen melodioissa. Lisäksi tekijälistalta löytyy Jovi-piireissä harvinaisempi nimi Diane Warren, jonka CV:stä löytyy kuitenkin suuri määrä hittejä 1980-luvulta alkaen: Warren on kirjoittanut lauluja mm. Alice Cooperille, Eric Claptonille, Aerosmithille (I Don't Want to Miss a Thing!) sekä Cherille.
Jon Bon Jovi oli yhtyeen ensimmäisen aktiivisen ajanjakson aikana tällaisten ihmissuhde-/erolaulujen tulkitsijana parhaimmillaan. Rivit kuten ”You wanted more from me / than I could ever be” tai ”I couldn't be the one / to make your dreams come true / that's why I had to run / 'though I needed you” ovat Jonin laulamia emotionaalisesti tuskaisia. Yksi biisin hämmentävimmistä kohokohdista on se, kuinka hän kertosäkeen lähtiessä tokaisee ”baby!” kuin viimeisenä tehokeinonaan.
Tämä kappale on myös oman Bon Jovi-keikkakokemusten listani kärjessä. Kesäkuun 2011 Helsingin-keikalla (sillä, jolla Jon rikkoi polvensa) yhtye päätti palkita sadetta uhmanneen soittamalla encoren loppupuolella tämän vuosien saatossa hyvin harvoin kuullun biisin. Jokainen, joka on keikalla kuullut suosikkiyhtyeensä soittavan harvinaisemman suosikkikappaleensa, tietää tuon tunteen.
https://www.youtube.com/watch?v=4WLosslUr2Q
BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Only Lonely
Albumilta 7800° Fahrenheit (1985).
7800° Fahrenheit oli Bon Jovin toinen studioalbumi bändin nimeä kantaneen, edellisenä vuonna julkaistun debyytin jälkeen. Noihin aikoihin yhtye oli ns. “hair rock”-imagonsa kanssa vielä matkalla maineeseen eivätkä kaksi ensimmäistä levyä tuottaneet jälkipolville megahitiksi kuin ensimmäisen singlen Runawayn. 7800° Fahrenheit on kuitenkin kaksikosta se, joka on kokonaisuutena vahvempi ja johon itsellä tulee palattua useammin. Only Lonely oli levyn ensimmäinen singlejulkaisu.
Kuten todettua, bändi on tässä vielä matkalla Slippery When Wetin tai New Jerseyn iskusävelmiin. Biisi kuitenkin kantaa melodiansa ja, kuitenkin, tutulta Bon Jovilta kuulostavien dramaattisten sointukulkujen voimin. 80-luvun soundille ominaisesti syntetisaattorit ovat vahvat (David Bryania omimmillaan) ja Samboran kitarat kuulostavat juuri tuon vuosikymmenen puolivälistä repäistyiltä.
Levytysuransa ensimmäisellä vuosikymmenellä Jon Bon Jovi pystyi vakuuttamaan kuulijansa laulusuorituksillaan, ja niin hän tekee tässäkin. Kertojan selvitellessä välejään itsensä sekä puoliskonsa kanssa kuulija voi liki tuntea puukon kääntyvän omassa haavassaankin.
Itselleni herää biisistä mielikuva. On helppo nähdä 80-lukulainen nuori, ajan hengen mukaisesti tukka tytöillä tuperaattuna ja pojilla takatukkana leijaillen, astelemassa lumisateen kastellessa kadulla sydän särkyneenä, tämä biisi korvalappustereoissa soiden.
https://www.youtube.com/watch?v=Y-JjefRlMCQ
7800° Fahrenheit oli Bon Jovin toinen studioalbumi bändin nimeä kantaneen, edellisenä vuonna julkaistun debyytin jälkeen. Noihin aikoihin yhtye oli ns. “hair rock”-imagonsa kanssa vielä matkalla maineeseen eivätkä kaksi ensimmäistä levyä tuottaneet jälkipolville megahitiksi kuin ensimmäisen singlen Runawayn. 7800° Fahrenheit on kuitenkin kaksikosta se, joka on kokonaisuutena vahvempi ja johon itsellä tulee palattua useammin. Only Lonely oli levyn ensimmäinen singlejulkaisu.
Kuten todettua, bändi on tässä vielä matkalla Slippery When Wetin tai New Jerseyn iskusävelmiin. Biisi kuitenkin kantaa melodiansa ja, kuitenkin, tutulta Bon Jovilta kuulostavien dramaattisten sointukulkujen voimin. 80-luvun soundille ominaisesti syntetisaattorit ovat vahvat (David Bryania omimmillaan) ja Samboran kitarat kuulostavat juuri tuon vuosikymmenen puolivälistä repäistyiltä.
Levytysuransa ensimmäisellä vuosikymmenellä Jon Bon Jovi pystyi vakuuttamaan kuulijansa laulusuorituksillaan, ja niin hän tekee tässäkin. Kertojan selvitellessä välejään itsensä sekä puoliskonsa kanssa kuulija voi liki tuntea puukon kääntyvän omassa haavassaankin.
Itselleni herää biisistä mielikuva. On helppo nähdä 80-lukulainen nuori, ajan hengen mukaisesti tukka tytöillä tuperaattuna ja pojilla takatukkana leijaillen, astelemassa lumisateen kastellessa kadulla sydän särkyneenä, tämä biisi korvalappustereoissa soiden.
https://www.youtube.com/watch?v=Y-JjefRlMCQ
maanantai 24. lokakuuta 2016
Bon Jovi - 7 ilman Slipperyä
Bon Jovi julkaisee uransa 13. studiolevyn This House is Not for Salen perjantaina, marraskuun neljäntenä päivänä. Koska yhtye on ollut omalla musiikin kuluttajan polullani merkittävässä roolissa päätin kirjoittaa pienen juttusarjan, jossa pureudun seitsemään omasta mielestäni kiinnostavaan Bon Jovi-kappaleeseen aiemmin Atson Aikakoneessa käsitellyn Slippery When Wet-levyn ulkopuolelta. Näin ollen listalta puuttuvat esim. You Give Love a Bad Name, Livin' on a Prayer sekä Wanted Dead or Alive.
Kappaleet tulevat julki kronologisessa järjestyksessä. Toivottavasti ne tarjoavat vaihtoehtoista katsantokantaa Bon Joviin usein kuultujen klassikoiden ulkopuolelta. Juttusarja käynnistyy pian: tervetuloa seuraan!
Kappaleet tulevat julki kronologisessa järjestyksessä. Toivottavasti ne tarjoavat vaihtoehtoista katsantokantaa Bon Joviin usein kuultujen klassikoiden ulkopuolelta. Juttusarja käynnistyy pian: tervetuloa seuraan!
TOOMIO's TOP100: 4. Magyar Posse - Random AvengerTOOMION TOP100: 4. Magyar Posse - Random Avenger
Producer: Magyar Posse
Released: 17.5.2006
Label: Verdura Records
#27 in Finland
Saarijärvi. We were going to band rehearsals in January 2014. Traditional band meeting was a bit changing as regular drummer was not coming. The bassist was becoming the drummer and the aim was to make different kinds of music. My brother slapped this album into player and said that "should we do something like this?"
From that moment, Random Avenger has been one of the best albums I’ve heard. Why? Say it. There is nothing incredibly special. It’s instrumental music. All the sounds and tunes are on the right way synchronized. This album has something artistic too. Album’s cover art is also strange, but accurate. In line with the music.
Whirpool of Terror and Tension opens the album and breaks the “brain radio”. It remains to repeat the first riff at least for one day. Song video has been awarded couple of times. Ten years old album probing also today’s frightening atmosphere. Sudden Death continues threatening atmosphere in the same way, with simple keyboard pattern. Black Procession wakens melancholic feelings.
The entire album moves in the themes of breaking war. So in my imagination. It's like a soundtrack of modern silent film. It’s even so good, that there’s no need of pictures. Instrumental music could very rarely tell so much.
European Lover passing imperceptibly with waltz rhythm, that great bass lines may go unnoticed. Magyar Posse rely on the simple progressive guitar and synth riffs, which it skillfully colored with violin, voices of woman and very accurate rhythm section. Fine example of that could be Intercontinental Hustle, which becomes very chaotic at the end. One by One offers a moment of truce until Popzag returns the album back up and running.
Guitar sound is the best in the world. It bends anywhere. Breaks and shifts come as the first snow fall. As expected, but unexpectedly. Breaks will take listener there, where they should. Sandra Mahlamäki’s violin is foisted very softly in Magyar Posse’s music.
Playing isn’t over virtuoso. It’s skilled enough. I don’t deny that they would be proficient musicians. The music is progressive, but still smooth. It’s heavy without heavy guitars. It’s beautiful, even it uses harsh sounds and angular melodies. The music is like fatal drama. It would go completely in the background of films. The band could be influenced by movie music. Which band doesn’t?
The songs are similar, but completely different way from each other. This is one of the toughest Finnish works. Undervalued it still is.
Optimal listening place for this album is in the car at the very cold winter.
THE BEST MOMENTS
Whirpool of Terror and Tension – As its name suggests, this song creates so tight tension, so that it could be cut with a knife.
Sudden Death – A good follow-up.
EI LÄHDE
There’s no breaking point.
https://www.youtube.com/watch?v=metVCJfFjto
Tuottaja: Magyar Posse
Julkaistu: 17.5.2006
Levy-yhtiö: Verdura Records
Suomen listan 27.
Saarijärvi. Olimme menossa bänditreeneihin 2014 vuoden Tammikuussa. Perinteisten Loppiaisen bänditreenin konsepti oli vähän muuttumassa, koska vakirumpalimme ei ollut tulossa. Basisti oli tulossa rumpaliksi ja tarkoituksena oli tehdä erilaista musiikkia. Veljeni löi tämän levyn autossa soittimeen ja sanoi, että "pitäskö tehdä jotain tällaista?"
Siitä hetkestä lähtien Random Avenger on ollut yksi kaikkien aikojen levyistä. Miksi? Sanopa se. Ei tässä tavallaan ole mitään mielettömän erikoista, jos instrumentaalimusiikki ei jo itsessään sitä ole. Kaikki soundit ja sävelet ovat oikealla lailla synkroonissa. Albumissa on jotain taiteellistakin. Sitä sen on varmasti hiukan tarkoituksellakin haluttu olevan, mutta ei se millään lailla musiikkia pilaa. Kansitaide on sekin outoa, mutta täsmällistä. Linjassa musiikin kanssa. Koulun näyttämöstä ehdottoman iso plussa.
Whirpool of Terror and Tension avaa levyn ja rikkoo aivoradion. Se nimittäin jää toistamaan tuota ensimmäistä riffiä vähintään yhdeksi päiväksi. Kappaleen video on palkittu parissakin yhteydessä, eikä ihan suotta. Kymmenen vuotta vanhaksi levyksi se luotaa pelottavan hyvin tässäkin ajassa vahvana elävää jännitystä. Sudden Death jatkaa uhkaavaa tunnelmaa samaan tapaan päähän jäävällä kosketinkuviolla. Hetkiseksi kotirintaman kaihomielisyyteen vie Black Procession.
Koko albumi liikkuu minun mielikuvituksessani syttyvän sodan teemoissa. Se on kuin nykyaikaisen mykkäelokuvan soundtrack. Se on jopa niin hyvä, ettei tarvitse kuvitusta. Harvoin voi sanattomalla musiikilla kertoa näin paljon.
European Loverin huomaamattoman valssin tahdissa kulkeva dramaattisuus tanssittaa niin vahvasti eteenpäin, että sen melodian taustalla kulkevat bassolinjat meinaavat jäädä huomaamatta. Magyar Posse luottaa simppelin progressiivisiin kitara- ja syntikkariffeihin, joita se taiten värittää viuluin, naisäänin ja kellon tarkkuudella toimivan rytmiryhmän avulla. Tästä mainiona esimerkkinä toimii Intercontinental Hustle, joka lopussa muuttuu hyvinkin kaoottiseksi. One by One tarjoaa hetkiseksi aselepoa, kunnes Popzag palauttaa albumin takaisin vauhtiin. Ei kuitenkaan ihan niin tummasävyisenä.
Bändin kitarasoundi on maailman paras. Se taipuu mihin tahansa. Tauot ja siirtymät tulevat kuin ensilumi syksyllä. Odotettuna, mutta odottamatta. Tauot vievät yllättävyydestään huolimatta täysin luonnolliseen jatko-osaan. Sandra Mahlamäen viulu on Magyar Possen musiikkiin ujutettu todella pehmeästi.
Soittokaan ei tavallaan ole ylivirtuoosimaista. Se on riittävän taidokasta. En kiellä, etteivätkö he olisi taitavia soittajia. Tällä kertaa he vain saavat yhteistuloksena aikaan jotain kovin kiehtovaa. Musiikki on progressiivista, mutta silti sulavaa. Siitä on saatu raskasta ilman säriseviä kitaroita. Se on kaunista, vaikka käytössä onkin aika kovia soundeja ja kulmikkaita melodioita. Musiikissa on jonkinlaista kohtalokasta draamaa. Se menisi täysin elokuvien taustalle. Elokuvamusiikista bändi varmaan on vaikutteita hakenutkin. Kukapa ei? Tahtomattaankin.
Kappaleet ovat samankaltaisia, mutta silti täysin erilaisia toistensa kanssa. Levykokonaisuutena tämä on yksi kovimpia suomalaisia teoksia. Maailmalla tätä pidetään erityisen tyylikkäänä tuotoksena. Aliarvostettu se mielestäni silti on.
Levyn optimaalisin kuuntelutila on kovalla pakkasella ja auton kyydissä. Mielellään paljon lunta ja pimeää.
PARHAAT HETKET
Whirpool of Terror and Tension – Nimensä mukaisesti luo ilmoille niin tiiviin jännityksen, jotta sitä voisi leikata veitsellä.
Sudden Death – Hyvä jatko, eikä puristuksen tunne hellitä hetkeksikään.
EI LÄHDE
Ei tästä kovalla kuuntelullakaan löydä murtumakohtaa.
https://www.youtube.com/watch?v=metVCJfFjto
Released: 17.5.2006
Label: Verdura Records
#27 in Finland
Saarijärvi. We were going to band rehearsals in January 2014. Traditional band meeting was a bit changing as regular drummer was not coming. The bassist was becoming the drummer and the aim was to make different kinds of music. My brother slapped this album into player and said that "should we do something like this?"
From that moment, Random Avenger has been one of the best albums I’ve heard. Why? Say it. There is nothing incredibly special. It’s instrumental music. All the sounds and tunes are on the right way synchronized. This album has something artistic too. Album’s cover art is also strange, but accurate. In line with the music.
Whirpool of Terror and Tension opens the album and breaks the “brain radio”. It remains to repeat the first riff at least for one day. Song video has been awarded couple of times. Ten years old album probing also today’s frightening atmosphere. Sudden Death continues threatening atmosphere in the same way, with simple keyboard pattern. Black Procession wakens melancholic feelings.
The entire album moves in the themes of breaking war. So in my imagination. It's like a soundtrack of modern silent film. It’s even so good, that there’s no need of pictures. Instrumental music could very rarely tell so much.
European Lover passing imperceptibly with waltz rhythm, that great bass lines may go unnoticed. Magyar Posse rely on the simple progressive guitar and synth riffs, which it skillfully colored with violin, voices of woman and very accurate rhythm section. Fine example of that could be Intercontinental Hustle, which becomes very chaotic at the end. One by One offers a moment of truce until Popzag returns the album back up and running.
This is one of the toughest Finnish works.
Guitar sound is the best in the world. It bends anywhere. Breaks and shifts come as the first snow fall. As expected, but unexpectedly. Breaks will take listener there, where they should. Sandra Mahlamäki’s violin is foisted very softly in Magyar Posse’s music.
Playing isn’t over virtuoso. It’s skilled enough. I don’t deny that they would be proficient musicians. The music is progressive, but still smooth. It’s heavy without heavy guitars. It’s beautiful, even it uses harsh sounds and angular melodies. The music is like fatal drama. It would go completely in the background of films. The band could be influenced by movie music. Which band doesn’t?
The songs are similar, but completely different way from each other. This is one of the toughest Finnish works. Undervalued it still is.
Optimal listening place for this album is in the car at the very cold winter.
THE BEST MOMENTS
Whirpool of Terror and Tension – As its name suggests, this song creates so tight tension, so that it could be cut with a knife.
Sudden Death – A good follow-up.
EI LÄHDE
There’s no breaking point.
https://www.youtube.com/watch?v=metVCJfFjto
Tuottaja: Magyar Posse
Julkaistu: 17.5.2006
Levy-yhtiö: Verdura Records
Suomen listan 27.
Saarijärvi. Olimme menossa bänditreeneihin 2014 vuoden Tammikuussa. Perinteisten Loppiaisen bänditreenin konsepti oli vähän muuttumassa, koska vakirumpalimme ei ollut tulossa. Basisti oli tulossa rumpaliksi ja tarkoituksena oli tehdä erilaista musiikkia. Veljeni löi tämän levyn autossa soittimeen ja sanoi, että "pitäskö tehdä jotain tällaista?"
Siitä hetkestä lähtien Random Avenger on ollut yksi kaikkien aikojen levyistä. Miksi? Sanopa se. Ei tässä tavallaan ole mitään mielettömän erikoista, jos instrumentaalimusiikki ei jo itsessään sitä ole. Kaikki soundit ja sävelet ovat oikealla lailla synkroonissa. Albumissa on jotain taiteellistakin. Sitä sen on varmasti hiukan tarkoituksellakin haluttu olevan, mutta ei se millään lailla musiikkia pilaa. Kansitaide on sekin outoa, mutta täsmällistä. Linjassa musiikin kanssa. Koulun näyttämöstä ehdottoman iso plussa.
Whirpool of Terror and Tension avaa levyn ja rikkoo aivoradion. Se nimittäin jää toistamaan tuota ensimmäistä riffiä vähintään yhdeksi päiväksi. Kappaleen video on palkittu parissakin yhteydessä, eikä ihan suotta. Kymmenen vuotta vanhaksi levyksi se luotaa pelottavan hyvin tässäkin ajassa vahvana elävää jännitystä. Sudden Death jatkaa uhkaavaa tunnelmaa samaan tapaan päähän jäävällä kosketinkuviolla. Hetkiseksi kotirintaman kaihomielisyyteen vie Black Procession.
Koko albumi liikkuu minun mielikuvituksessani syttyvän sodan teemoissa. Se on kuin nykyaikaisen mykkäelokuvan soundtrack. Se on jopa niin hyvä, ettei tarvitse kuvitusta. Harvoin voi sanattomalla musiikilla kertoa näin paljon.
European Loverin huomaamattoman valssin tahdissa kulkeva dramaattisuus tanssittaa niin vahvasti eteenpäin, että sen melodian taustalla kulkevat bassolinjat meinaavat jäädä huomaamatta. Magyar Posse luottaa simppelin progressiivisiin kitara- ja syntikkariffeihin, joita se taiten värittää viuluin, naisäänin ja kellon tarkkuudella toimivan rytmiryhmän avulla. Tästä mainiona esimerkkinä toimii Intercontinental Hustle, joka lopussa muuttuu hyvinkin kaoottiseksi. One by One tarjoaa hetkiseksi aselepoa, kunnes Popzag palauttaa albumin takaisin vauhtiin. Ei kuitenkaan ihan niin tummasävyisenä.
Levykokonaisuutena tämä on yksi kovimpia suomalaisia teoksia.
Bändin kitarasoundi on maailman paras. Se taipuu mihin tahansa. Tauot ja siirtymät tulevat kuin ensilumi syksyllä. Odotettuna, mutta odottamatta. Tauot vievät yllättävyydestään huolimatta täysin luonnolliseen jatko-osaan. Sandra Mahlamäen viulu on Magyar Possen musiikkiin ujutettu todella pehmeästi.
Soittokaan ei tavallaan ole ylivirtuoosimaista. Se on riittävän taidokasta. En kiellä, etteivätkö he olisi taitavia soittajia. Tällä kertaa he vain saavat yhteistuloksena aikaan jotain kovin kiehtovaa. Musiikki on progressiivista, mutta silti sulavaa. Siitä on saatu raskasta ilman säriseviä kitaroita. Se on kaunista, vaikka käytössä onkin aika kovia soundeja ja kulmikkaita melodioita. Musiikissa on jonkinlaista kohtalokasta draamaa. Se menisi täysin elokuvien taustalle. Elokuvamusiikista bändi varmaan on vaikutteita hakenutkin. Kukapa ei? Tahtomattaankin.
Kappaleet ovat samankaltaisia, mutta silti täysin erilaisia toistensa kanssa. Levykokonaisuutena tämä on yksi kovimpia suomalaisia teoksia. Maailmalla tätä pidetään erityisen tyylikkäänä tuotoksena. Aliarvostettu se mielestäni silti on.
Levyn optimaalisin kuuntelutila on kovalla pakkasella ja auton kyydissä. Mielellään paljon lunta ja pimeää.
PARHAAT HETKET
Whirpool of Terror and Tension – Nimensä mukaisesti luo ilmoille niin tiiviin jännityksen, jotta sitä voisi leikata veitsellä.
Sudden Death – Hyvä jatko, eikä puristuksen tunne hellitä hetkeksikään.
EI LÄHDE
Ei tästä kovalla kuuntelullakaan löydä murtumakohtaa.
https://www.youtube.com/watch?v=metVCJfFjto
torstai 20. lokakuuta 2016
TOOMIO's TOP100: 5. Anathema - A Fine Day to ExitTOOMION TOP100: 5. Anathema - A Fine Day to Exit
Producer: Nick Griffiths
Recorded: 2000-2001
Released: 9.10.2001
Label: Music For Nations
#34 in Finland. The only record with drummer John Douglas has worked as a composer.
SINGLE
- Pressure
Until this album was Anathema only “pretty ok” Judgement to me. After I had seen the video of Pressure, I began to listen this band.
The entire album moves as so happy subject as suicide. Theme album it is. The cover image is perfect image of the start of the 2000s. On the other hand, the artwork tells a little too much of the story of album.
The songs are clear, but atmospheric. The album deals with suicide more by getting bored than by the despair. The tracks are not profoundly sad. They are more melancholy. The suicide is handled through different emotional states. There is abandonment, panic, hatred and schizophrenia. Lyric side has traces of the band's previous Gothic times.
Melodies are beautiful. Especially the bass lines are comfortable. The album's essence is grey, and the colour will remain, even if the tempo varies. Single and opening track Pressure presents itself with a piano and whistling guitars create an image of slowly decomposing head. Release resembles about Judgement’s guitar work, but leans also towards Radiohead. Looking Outside Inside’s first part is like Anathema nowadays. On the other hand, the chorus sounds like guitarists playing in Nirvana. However, racking grunge fully supports the theme.
Leave No Trace returns to nauseam and the feeling of smallness. The chorus says a lot of the atmosphere:
Even I have lived so long that I’ve met self-destructive people. Underworld is formed, at least in my eyes, a narrative of how the majority of people know what suffering souls should be done. It’s not always so easy to accept. The brain functioning in power saving mode. Instructions grows anger. Barriers offers a peace after rage. But only for a moment before Panic, which perhaps has the best lyrics on this album:
Album title track starts a little unresponsive after Panic’s manic pace, but after a while it turns out to be very satisfactory piece. The lyrics move toward great decision. The album ends with Temporary Peace. Every one may actually make own conclusions about what is the destiny of narrator.
Every song is in the right place on this album. There’s some remastered version, where the order of songs is changed, but Wikipedia tells the correct order. Technically, the quality of production is still high. Even in the sounds of synths, even they sound like cheap pre-set sounds. I've also always liked Anathema way to mix drum sounds. There is not a lot of audiophiles. They sound like rehearsals, which is a good thing.
There’s no weak moments on A Fine Day to Exit. The album is just the cases that need to listen through once. This is definitely an autumn Monday's record. Coming home from work later than normal, at dinner yesterday’s sauce, warmed in the microwave and the flu symptoms begin.
Take your headphones, take a seat on the couch, look at the rain and listen to this album.
THE BEST MOMENTS
Barriers ja Panic – Tells everything about the perfect placing of songs.
NOT SO BRILLIANT
This is so f*****g brilliant!
This is a compilation of three albums. There's the original track list of A Fine Day Exit.
https://open.spotify.com/album/6rAcqvF8bsczcbpmCAIfZNTuottaja: Nick Griffiths
Nauhoitettu: 2000-2001
Julkaistu: 9.10.2001
Levy-yhtiö: Music For Nations
Suomessa 34. Ainut levy, jolla rumpali John Douglas on toiminut säveltäjänä.
SINGLE
- Pressure
Tähän albumiin asti oli Anathema minulle vain puolihyvä Judgement. Kuunteluun asti bändi pääsi sen jälkeen, kun olin nähnyt Pressuren videon.
Koko albumi liikkuu niinkin iloisten aiheiden kuin hylätyksi tulemisen ja itsemurhan ympärillä. Teemalevy siis. Kannen kuva on taattua 2000-luvun alkua. Jopa suomalaisille kovin tuttu Nokian känny on siitä paikkansa löytänyt. Toisaalta kansitaide kertoo hiukan liikaakin levyn tarinasta.
Kappaleiden äänimaailma on selkeä, mutta tunnelmallinen. Albumi käsittelee itsemurhaa enemmän kyllästymisen kuin epätoivon kannalta. Kappaleet eivät ole läpeensä surullisia. Enemmänkin ne ovat haikeita. Tunneskaalaa ja tuohon oman käden oikeuteen liittyvää pohdintaa käydään läpi eri tunnetilojen kautta. Löytyy luopumista, paniikkia, vihaa ja skitsofreniaa. Sanoituspuolella on jäämiä yhtyeen aikaisemmista goottiajoista.
Kappaleiden melodiat ovat kauniita. Erityisesti bassokuljetukset miellyttävät. Levyn olemus on harmaa, ja se linja pysyy, vaikka tempo vaihteleekin. Sinkkuna ja avausraitana esittäytyy Pressure, jossa piano ja ujeltavat kitarat luovat kuvan pikkuhiljaa hajoavasta päästä. Releasella kuullaan Judgementilta tuttua kitaranäppäilyä, mutta myös Radioheadille kumartavaa kitarointia. Looking Outside Inside on alkuosaltaan taas sitä Anathemaa, jolta bändi eniten nykyään kuulostaa. Kertosäe sen sijaan kuulostaa siltä kuin kitaristit tippuisivat Nirvanan keikalle. Raastava grunge-poljento kuitenkin tukee teemaa täysin.
Leave No Trace palaa tuohon kyllästymiseen ja pienuuden tunteeseen. Kertosäe kertoo tunnelmasta paljon:
Sen verran on itsekin maapallon pintaa tallattu, että vastaan on tullut myös itsetuhoisia ihmisiä. Underworld muodostuu, ainakin minun silmissäni, kertomukseksi siitä, kuinka osa ihmisistä tietää, mitä kärsivän tulisi tehdä. Se ei kärsivälle kuitenkaan ole aina niin helppoa ottaa vastaan. Aivot toimivat virransäästötilassa. Ohjeet jopa suututtavat. Barriers tarjoaa vihanpuuskan jälkeisen rauhan, jopa katumuksen. Mutta vain hetkeksi ennen kuin Panic takoo ilmoille skitsofreenisen paniikin levyn ehkä parhaiten sanoitetussa kappaleessa:
Mahtava on. Albumin nimiraita käynnistyy vähän tahmeasti Panicin maanisen vauhdin jälkeen, mutta päästessään vauhtiin osoittautuu oikein hyväksi kappaleeksi. Sanoituksessa liikutaan kohti suurta päätöstä. Albumin päättävästä Temporary Peacesta voi kukin itse tehdä johtopäätökset siitä, kuinka kertojalle lopulta käy.
Albumilla kullekin kappaleelle on löytynyt juuri oikea paikka. Jossain uusioversiossa kappalejärjestystä on rukattu, mutta Wikipediasta löytyy oikea järjestys. Teknisesti tuotanto on edelleen timanttinen. Vaikka käytössä kuulostaa olevan syntikoiden halpoja preset-soundeja, tuntuu kaikki täysin oikeilta ja relevanteilta valinnoilta. Olen myös aina tykännyt Anatheman tavasta miksata rumpusoundit. Siellä ei paljoa hifistellä. Ne kuulostavat bänditreeneiltä, mikä on pelkästään hyvä asia.
A Fine Day To Exitiltä ei heikkoja hetkiä juuri löydy, ja levyn nimikin on tietynlaiseen goottiteemaan sopiva. Albumi on juuri niitä tapauksia, jotka pitää kuunnella kerralla läpi. Tämä on ehdottomasti syksyisen maanantain levy. Töistä kotiin tavallista myöhemmin, päivällisenä eilistä, mikrossa lämmitettyä nakkikastiketta ja alkavan flunssan oireet.
Ottakaahan laput korville, menkää sohvalle makaamaan, katsokaa sadetta ja kuunnelkaa tämä albumi.
PARHAAT HETKET
Barriers ja Panic – Kertoo kaiken onnistuneesta kappalesijoittelusta levyllä.
EI LÄHDE
Lähtee ja kovaa.
Tässä kolmen albumin kokoelma, jossa alkuperäinen kappalejärjestys. Albumi on toisena listassa.
https://open.spotify.com/album/6rAcqvF8bsczcbpmCAIfZN
Recorded: 2000-2001
Released: 9.10.2001
Label: Music For Nations
#34 in Finland. The only record with drummer John Douglas has worked as a composer.
SINGLE
- Pressure
Until this album was Anathema only “pretty ok” Judgement to me. After I had seen the video of Pressure, I began to listen this band.
The entire album moves as so happy subject as suicide. Theme album it is. The cover image is perfect image of the start of the 2000s. On the other hand, the artwork tells a little too much of the story of album.
The songs are clear, but atmospheric. The album deals with suicide more by getting bored than by the despair. The tracks are not profoundly sad. They are more melancholy. The suicide is handled through different emotional states. There is abandonment, panic, hatred and schizophrenia. Lyric side has traces of the band's previous Gothic times.
Melodies are beautiful. Especially the bass lines are comfortable. The album's essence is grey, and the colour will remain, even if the tempo varies. Single and opening track Pressure presents itself with a piano and whistling guitars create an image of slowly decomposing head. Release resembles about Judgement’s guitar work, but leans also towards Radiohead. Looking Outside Inside’s first part is like Anathema nowadays. On the other hand, the chorus sounds like guitarists playing in Nirvana. However, racking grunge fully supports the theme.
Leave No Trace returns to nauseam and the feeling of smallness. The chorus says a lot of the atmosphere:
“Here and now
We are gone in a heartbeat
A dream in the
Passage your time
Chances are failing
This world isn't waiting
The moment is passing you by”
Even I have lived so long that I’ve met self-destructive people. Underworld is formed, at least in my eyes, a narrative of how the majority of people know what suffering souls should be done. It’s not always so easy to accept. The brain functioning in power saving mode. Instructions grows anger. Barriers offers a peace after rage. But only for a moment before Panic, which perhaps has the best lyrics on this album:
”Whispers coming from the next room
Window cleaner keep on SPYING
I put my hands up to my eyes
But the HOLES in my PALMS let me find
A way to corner me
Twelve tonnes hammer for My breakfast…”
Album title track starts a little unresponsive after Panic’s manic pace, but after a while it turns out to be very satisfactory piece. The lyrics move toward great decision. The album ends with Temporary Peace. Every one may actually make own conclusions about what is the destiny of narrator.
Every song is in the right place on this album. There’s some remastered version, where the order of songs is changed, but Wikipedia tells the correct order. Technically, the quality of production is still high. Even in the sounds of synths, even they sound like cheap pre-set sounds. I've also always liked Anathema way to mix drum sounds. There is not a lot of audiophiles. They sound like rehearsals, which is a good thing.
There’s no weak moments on A Fine Day to Exit. The album is just the cases that need to listen through once. This is definitely an autumn Monday's record. Coming home from work later than normal, at dinner yesterday’s sauce, warmed in the microwave and the flu symptoms begin.
Take your headphones, take a seat on the couch, look at the rain and listen to this album.
THE BEST MOMENTS
Barriers ja Panic – Tells everything about the perfect placing of songs.
NOT SO BRILLIANT
This is so f*****g brilliant!
This is a compilation of three albums. There's the original track list of A Fine Day Exit.
https://open.spotify.com/album/6rAcqvF8bsczcbpmCAIfZNTuottaja: Nick Griffiths
Nauhoitettu: 2000-2001
Julkaistu: 9.10.2001
Levy-yhtiö: Music For Nations
Suomessa 34. Ainut levy, jolla rumpali John Douglas on toiminut säveltäjänä.
SINGLE
- Pressure
Tähän albumiin asti oli Anathema minulle vain puolihyvä Judgement. Kuunteluun asti bändi pääsi sen jälkeen, kun olin nähnyt Pressuren videon.
Koko albumi liikkuu niinkin iloisten aiheiden kuin hylätyksi tulemisen ja itsemurhan ympärillä. Teemalevy siis. Kannen kuva on taattua 2000-luvun alkua. Jopa suomalaisille kovin tuttu Nokian känny on siitä paikkansa löytänyt. Toisaalta kansitaide kertoo hiukan liikaakin levyn tarinasta.
Kappaleiden äänimaailma on selkeä, mutta tunnelmallinen. Albumi käsittelee itsemurhaa enemmän kyllästymisen kuin epätoivon kannalta. Kappaleet eivät ole läpeensä surullisia. Enemmänkin ne ovat haikeita. Tunneskaalaa ja tuohon oman käden oikeuteen liittyvää pohdintaa käydään läpi eri tunnetilojen kautta. Löytyy luopumista, paniikkia, vihaa ja skitsofreniaa. Sanoituspuolella on jäämiä yhtyeen aikaisemmista goottiajoista.
Kappaleiden melodiat ovat kauniita. Erityisesti bassokuljetukset miellyttävät. Levyn olemus on harmaa, ja se linja pysyy, vaikka tempo vaihteleekin. Sinkkuna ja avausraitana esittäytyy Pressure, jossa piano ja ujeltavat kitarat luovat kuvan pikkuhiljaa hajoavasta päästä. Releasella kuullaan Judgementilta tuttua kitaranäppäilyä, mutta myös Radioheadille kumartavaa kitarointia. Looking Outside Inside on alkuosaltaan taas sitä Anathemaa, jolta bändi eniten nykyään kuulostaa. Kertosäe sen sijaan kuulostaa siltä kuin kitaristit tippuisivat Nirvanan keikalle. Raastava grunge-poljento kuitenkin tukee teemaa täysin.
Leave No Trace palaa tuohon kyllästymiseen ja pienuuden tunteeseen. Kertosäe kertoo tunnelmasta paljon:
“Here and now
We are gone in a heartbeat
A dream in the
Passage your time
Chances are failing
This world isn't waiting
The moment is passing you by”
Sen verran on itsekin maapallon pintaa tallattu, että vastaan on tullut myös itsetuhoisia ihmisiä. Underworld muodostuu, ainakin minun silmissäni, kertomukseksi siitä, kuinka osa ihmisistä tietää, mitä kärsivän tulisi tehdä. Se ei kärsivälle kuitenkaan ole aina niin helppoa ottaa vastaan. Aivot toimivat virransäästötilassa. Ohjeet jopa suututtavat. Barriers tarjoaa vihanpuuskan jälkeisen rauhan, jopa katumuksen. Mutta vain hetkeksi ennen kuin Panic takoo ilmoille skitsofreenisen paniikin levyn ehkä parhaiten sanoitetussa kappaleessa:
”Whispers coming from the next room
Window cleaner keep on SPYING
I put my hands up to my eyes
But the HOLES in my PALMS let me find
A way to corner me
Twelve tonnes hammer for My breakfast…”
Mahtava on. Albumin nimiraita käynnistyy vähän tahmeasti Panicin maanisen vauhdin jälkeen, mutta päästessään vauhtiin osoittautuu oikein hyväksi kappaleeksi. Sanoituksessa liikutaan kohti suurta päätöstä. Albumin päättävästä Temporary Peacesta voi kukin itse tehdä johtopäätökset siitä, kuinka kertojalle lopulta käy.
Albumilla kullekin kappaleelle on löytynyt juuri oikea paikka. Jossain uusioversiossa kappalejärjestystä on rukattu, mutta Wikipediasta löytyy oikea järjestys. Teknisesti tuotanto on edelleen timanttinen. Vaikka käytössä kuulostaa olevan syntikoiden halpoja preset-soundeja, tuntuu kaikki täysin oikeilta ja relevanteilta valinnoilta. Olen myös aina tykännyt Anatheman tavasta miksata rumpusoundit. Siellä ei paljoa hifistellä. Ne kuulostavat bänditreeneiltä, mikä on pelkästään hyvä asia.
A Fine Day To Exitiltä ei heikkoja hetkiä juuri löydy, ja levyn nimikin on tietynlaiseen goottiteemaan sopiva. Albumi on juuri niitä tapauksia, jotka pitää kuunnella kerralla läpi. Tämä on ehdottomasti syksyisen maanantain levy. Töistä kotiin tavallista myöhemmin, päivällisenä eilistä, mikrossa lämmitettyä nakkikastiketta ja alkavan flunssan oireet.
Ottakaahan laput korville, menkää sohvalle makaamaan, katsokaa sadetta ja kuunnelkaa tämä albumi.
PARHAAT HETKET
Barriers ja Panic – Kertoo kaiken onnistuneesta kappalesijoittelusta levyllä.
EI LÄHDE
Lähtee ja kovaa.
Tässä kolmen albumin kokoelma, jossa alkuperäinen kappalejärjestys. Albumi on toisena listassa.
https://open.spotify.com/album/6rAcqvF8bsczcbpmCAIfZN
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)