Foo Fighters oli pitkään yhtye, johon ei kiinnostanut tarttua sen tiukemmin. Radiosta oli kuullut täsmähittejä sekä saanut kavereilta suosituksia, mutta ei vain tuntunut kolahtavan. Viime keväänä, eräänä helmikuisena perjantaina, tuli tarve löytää ”jotain, joka tuntuisi 2000-luvun alun rockilta, muistuttaisi siitä”. Silloin iski selittämätön intuitio kaivaa kuunteluun The Colour and the Shape. Siitä tulikin vuoden 2016 kuunnelluin levy omalle kohdalleni: vuoden mittaan se on tullut kuunneltua kokonaan vajaat kymmenen kertaa.
The Colour and the Shape on Foo Fightersin toinen albumi. Ensimmäinen (Foo Fighters, 1995) oli Dave Grohlin soolona tekemä ja soittama, Nirvanan hajoamisen ja Cobainin kuoleman jälkeisenä terapiana käytäntöön laittama projekti. Myös seuraajalla Grohl soitti laulamisen ohella sekä kitara- että rumpuraidat, mutta oli koonnut ympärilleen toiseksi kitaristiksi Pat Smearin (myös Nirvanassa keikkasoittajana mukana ollut) sekä bassoon Nate Mendelin. Alun perin sessioissa soitti rumpuja William Goldsmith, jonka panokseen Grohl yhdessä tuottaja Gil Nortonin kanssa ei ollut tyytyväinen, joten hän sai lähteä. Levyä seuranneen kiertueen myötä yhtyeen rumpupenkille istahti sillä yhä viihtyvä Taylor Hawkins. Goldsmithin soittoa kuullaan muutamassa kappaleessa, mutta kansilehdessä häntä kiitetään ainoastaan puolestatoista (”Doll” sekä hidas intro ”Up in Arms”-biisissä).
Yksi tämän kokonaisuuden tunnuspiirteistä on sen mitta ja rakenne. Kokonaisuus kestää 13 biisiä, jotka etenevät 50 minuutin ajan. Voi olla omakohtainen kokemuskin, mutta kun sattumalta ainoat tutut biisit ennen ensimmäistä kokonaista levykuuntelua olivat ”Monkey Wrench”, ”My Hero” ja ”Everlong”, niin albumin rakenne näyttäytyy hyvin jaksottaisena: nuo kolme raitaa, jotka ovat asemoituina levyn toiseksi, seitsemänneksi ja yhdenneksitoista, toimivat tukipilareina. Kokonaisuudesta muodostuu kuin kolmio, jolla kaiken lisäksi saattaa olla kuulijan mielessä värikin. ”The colour and the shape”...
Ensimmäisenä kuultava ”Doll” kuin raottaa kuulijalle ovea puolentoista minuutin tunnustelevan sointinsa aikana ennen Monkey Wrenchin käynnistäessä rock-koneen moottorin. Siinä onkin kappale rock'n'rollin käsikirjasta ja sen kohdasta ”levynavausvaihtoehdot”. Paahtava pala stadionrockin modernia historiaa riffeineen, kertosäettä lähestyvine jännitettä nostavine rytmeineen ja crashiin hakatuine, elämää suurempine B-osineen. Monkey Wrenchistä tykkää ensi kuulemalla. Sitä seuraava ”Hey Johnny Park!” on itselle noussut syksyn mittaan jopa last.fm-tykkäyksen arvoiseksi.
Mieltäni kiinnostaa kappaleiden asemoinnissa sekin, että edellä mainittujen kolmen tukipilarin ympärille on koottu jokaiselle samankaltainen kerros: astetta helpompi sähköinen biisi sekä akustisempi numero. ”My Heroa” edeltää ”Up in Arms” ja seuraa kevyellä shuffle-sykkeellä pompotteleva ”See You”; ”Everlong” pohjustetaan puolestaan ”February Starsilla”, jossa on erityisen toimivaa tempon vaihtelua sekä uljas kertosäe. Toisella puolella albumin ykkösbiisiä on sitten ”Walking After You”, vispilöidyillä rummuilla, hitaalla tempolla ja akustisilla kitaroilla varustettu pehmeä balladi.
Everlongista kappaleena vielä muutama sana. Sitä on kuullut hehkutettavan kauan, mutta omaan pirtaani se ei tarttunut vaikka tilaisuuksia on ollut useita. Keväällä osui, nousten vuoden merkittävimmäksi biisiksi omassa elämässäni. Kaikki ne elementit, jotka Foo Fightersista mieleen tulevat, osuvat siinä paikoilleen. Biisin edetessä ei tiedä, liikuttuako kyyneliin vai antautua voiman vietäväksi ja huutaa yöhön Grohlin mukana.
”If everything could ever feel this real forever
If anything could ever be this good again
The only thing I'll ever ask of you
You've got to promise not to stop when I say when
She sang”
https://open.spotify.com/album/30ly6F6Xl0TKmyBCU50Khv
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti