"Haken - 1985: Haken on hyvin unohdettavaa musiikkia. Ei siinä silti mitään vikaa ole. Rushia ja vanhaa DT:tä. Tarkasti soitettua suoritusmusiikkia.
Yngwie Malmsteen - Rising Force: Tämä on Ynkkää parhaimmillaan. Toimiva sävellys, kovat soittajat ja tarpeeksi vähän tilutusta.
Billy Idol - John Wayne: Billy alkaa näin 4-kymppisten lähestyä toimimaan. Simppeliä musiikkia.
Pixies - Wave of Mutilation: Vahingossa tuli vastaan ja tällä kertaa Pixies jopa nousi soittolistalleni.
Tal Wilkenfeld - Counterfeit: Tätä artistia tuli hehkutettua jo aiemminkin. Hieno ääni ja hyviä sävellyksiä. Ihan on nuoreksi naiseksi meritoitunut isojenkin artistien tuotoksissa.
Cosmosquad - Three A.m.: Vahinko-osuma. Ei mitään tietoa, miksi minulla soi tällainen randomilla. Urbaanimusiikkia aurinkoisille kaduille.
Goldfrapp - Lovely Head: Nyt ollaan äänikuvassa, joka koskettaa itseäni aina. Vähän Morriconea ja vähän Bondia.
Mad Season - Wake Up: Mad Seasonin Above pitää ottaa haltuun, juos grungen haluaa kahlata läpi. Stayley ja McCready riittänevät vihjeiksi.
TOOL - 7empest: Nyt se sitten ilmestyi. Se Tool. Aiheuttaa se monenlaista, mutta vaatii myös kuuntelua. Tällaista se suunnilleen on.
Gangrene feat. Action Bronson - Driving Gloves: The Wirea on tullut katseltua. Tämä menee siihen maailmaan."
T
"Lana Del Rey - Fuck It I Love You: Tänään se tuli, uusi Lana Del Rey -albumi. Mennee vuoden levylistan kärkeen.
Yello - The Race: Kisamusiikkia.
Oasis - Live Forever: Definitely Maybe täytti eilen 25 vuotta. Tämä oli tällä kuuntelukierroksella selvästi paras.
Creedence Clearwater Revival - Down in the Corner: Klassikkoriffi.
Juice Leskinen Slam - Kuopio tanssii ja soi: Yllättävän haastava soitettava. Syyskuussa tulee yhdellä keikalla vastaan."
A
"Triumph - When the lights go down: Tätä me kutsuimme jytäksi.
Pate Mustajärvi - Villiksi syntynyt: Easy Riderin tunnari suomeksi Captain American (Peter Fonda) muistolle.
Pate Mustajärvi - Järviballadi: Popedan ja Paten tuotannot nyt läpikäyneenä voin todeta, että Paten soolot ovat lähempänä omaa musiikkimakuani.
Hunter Ronson Band - (Give Me Back My) Wings: Bowien Ziggy aikoje kitaristin Mick Ronsonin ja Mott The Hopple vokalistin Ian Hunterin yhteistyön hedelmiä.
Hunter Ronson Band - Bastard: Kappaleessa Ronson revittää sydämensä kyllyydestä
B.L.T - Carmen: Tukholman maaottelureissulta palatessani ajattelin jo tulevaa kesää ja hoksasin, että Savonlinnan ohjelmistossa olisi Carmen. Tässäpä toisenlainen näkemys nimestä Carmen.
Trapeze - Medusa: Samannimisen yhteen toisen albumin (1970) nimikappale. Albumin tuotti John Lodge (Moody Blues) ja kappaleen kirjoitti Glenn Hughes."
Yyte
[embed]https://open.spotify.com/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=TDR38TFYTXiPTiEy4bbd-g[/embed]
perjantai 30. elokuuta 2019
perjantai 23. elokuuta 2019
Ausculto - Viikon Aivoradio 34/2019
”Purple Mountains – Purple Mountains: Uutta musiikkia on viime aikoina tullut kuunneltua verrattain vähän viime vuosiin nähden. Tämä oli kuitenkin ihan ok. Heinäkuussa julkaistu "Purple Mountains" saman nimiseltä bändiltä sisälsi jotain soittolistalle nousseita kappaleita. Tältä vuodelta vielä sellainen ilmiöksi noussut levy puuttuu..."
A
”Traffic - Far from Home: 1994 Steve Winwood ja Jim Capaldi menivät vielä kerran yhdessä studioon yhtyenimellä Traffic. Käytännössä Jim soitti rummut ja muut lyömäsoittimet Steven vastatessa lopuista. Paitsi komppikitarassa oli duo tukemassa Mick Dolan.
Yes - Awaken (live 2019): 2. elokuuta julkaistiin Yes 50 live -albumi, joka on äänitetty yhtyeen keikoilla 20. ja 21.7.2018 yhtyeen 50 vuotista taivalta juhlistamaan.
Nazareth - This Flight Tonight: Tämän viikon yhtye oli Nasareth. Tässä yhtyeen toisenlainen versio Joni Mitchellin Folk-laulusta.
Nazareth - Broken Down Angel: Melodialtaan tarttuva kappaleen nimi
Nazareth - Guilty: Synnintuskissaan raavatkin jytämiehet herkistyvät.
Hurriganes - Alone in the Night: Remun ja Harri Merilahden kirjoittama kappale, jonka kitaroinnista vastasi Janne Louhivuori.”
Yyte
”Cheap Trick – Hello There: Metallimusiikin olemusta selvittäessäni tuli vastaan Cheap Trick. Tässä biisissä on kyllä hyvin paljon Foo Fightersia.
Grá – King of Decay: Aivomiehen suosituksesta bläkkistä. Tässä oli niin valloittava rytmi, että nousi listalleni.
Yngwie Malmsteen – Deamon Dance (7,405,926): Opethin Mikael tylytti Ynkkää itsensä helpolla päästämisestä. Allekirjoitan tuon, mutta en sitä, ”ettei Odysseyn jälkeen olisi tullut mitään hyvää.” Alchemy on Ynkkä-levyksi aivan kuunneltava. Siellä on tarttuvia kertosäkeitä ihan useampikin.
Queensrÿche – I Don’t Believe In Love: Operation Mindcrime paranaa joka kuuntelulla. Loistelias kappale tämäkin.
Thom Yorke feat. Flea – Daily Battles: Sain tämän kuunneltavakseni viitetekstillä ”paska melodia”. Niin on. Todella.
Wynton Marsalis – Daily Battles: Hivenen jazzimpi versio samaisesta kappaleesta. Ilon kautta. Jos joku sopii vesisateeseen, niin tämä.
Jean-Michael Jarre – Industrial Revolution: Overture: Alavuden kirjastosta aikoinaan lainatun levyn avauskappale. Pidän tämän kappaleen syntikkasooloa edelleen yhtenä maagisimmista kosketinsooloista. Ja varsinkin se, miten soolo lähtee.
Terveet kädet – Mulla on liian lyhyt sänky: Eikö se tässä ala olemaan punk ihan muotissaan. Läjä on kova.
Funkadelic – Maggot Brain: On tämä 1971 tehdyksi aikamoista. Usein parhaiden kitarasoolojen listalla aika korkealla.
Opeth – Dignity: Uutta Opethia. Puuttuu vain lehmänkello. Kuulostaa lupaavalta. Opeth sopii parhaiten loka-marraskuuhun.
Lynyrd Skynyrd – Free Bird: Laitetaan toinenkin ”kasipuoli” kitarasoolo. Tästä tulee aina hyvä mieli.”
T
<iframe src="https://open.spotify.com/embed/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve" width="300" height="380" frameborder="0" allowtransparency="true" allow="encrypted-media"></iframe>
A
”Traffic - Far from Home: 1994 Steve Winwood ja Jim Capaldi menivät vielä kerran yhdessä studioon yhtyenimellä Traffic. Käytännössä Jim soitti rummut ja muut lyömäsoittimet Steven vastatessa lopuista. Paitsi komppikitarassa oli duo tukemassa Mick Dolan.
Yes - Awaken (live 2019): 2. elokuuta julkaistiin Yes 50 live -albumi, joka on äänitetty yhtyeen keikoilla 20. ja 21.7.2018 yhtyeen 50 vuotista taivalta juhlistamaan.
Nazareth - This Flight Tonight: Tämän viikon yhtye oli Nasareth. Tässä yhtyeen toisenlainen versio Joni Mitchellin Folk-laulusta.
Nazareth - Broken Down Angel: Melodialtaan tarttuva kappaleen nimi
Nazareth - Guilty: Synnintuskissaan raavatkin jytämiehet herkistyvät.
Hurriganes - Alone in the Night: Remun ja Harri Merilahden kirjoittama kappale, jonka kitaroinnista vastasi Janne Louhivuori.”
Yyte
”Cheap Trick – Hello There: Metallimusiikin olemusta selvittäessäni tuli vastaan Cheap Trick. Tässä biisissä on kyllä hyvin paljon Foo Fightersia.
Grá – King of Decay: Aivomiehen suosituksesta bläkkistä. Tässä oli niin valloittava rytmi, että nousi listalleni.
Yngwie Malmsteen – Deamon Dance (7,405,926): Opethin Mikael tylytti Ynkkää itsensä helpolla päästämisestä. Allekirjoitan tuon, mutta en sitä, ”ettei Odysseyn jälkeen olisi tullut mitään hyvää.” Alchemy on Ynkkä-levyksi aivan kuunneltava. Siellä on tarttuvia kertosäkeitä ihan useampikin.
Queensrÿche – I Don’t Believe In Love: Operation Mindcrime paranaa joka kuuntelulla. Loistelias kappale tämäkin.
Thom Yorke feat. Flea – Daily Battles: Sain tämän kuunneltavakseni viitetekstillä ”paska melodia”. Niin on. Todella.
Wynton Marsalis – Daily Battles: Hivenen jazzimpi versio samaisesta kappaleesta. Ilon kautta. Jos joku sopii vesisateeseen, niin tämä.
Jean-Michael Jarre – Industrial Revolution: Overture: Alavuden kirjastosta aikoinaan lainatun levyn avauskappale. Pidän tämän kappaleen syntikkasooloa edelleen yhtenä maagisimmista kosketinsooloista. Ja varsinkin se, miten soolo lähtee.
Terveet kädet – Mulla on liian lyhyt sänky: Eikö se tässä ala olemaan punk ihan muotissaan. Läjä on kova.
Funkadelic – Maggot Brain: On tämä 1971 tehdyksi aikamoista. Usein parhaiden kitarasoolojen listalla aika korkealla.
Opeth – Dignity: Uutta Opethia. Puuttuu vain lehmänkello. Kuulostaa lupaavalta. Opeth sopii parhaiten loka-marraskuuhun.
Lynyrd Skynyrd – Free Bird: Laitetaan toinenkin ”kasipuoli” kitarasoolo. Tästä tulee aina hyvä mieli.”
T
<iframe src="https://open.spotify.com/embed/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve" width="300" height="380" frameborder="0" allowtransparency="true" allow="encrypted-media"></iframe>
torstai 22. elokuuta 2019
Metallimusiikin olemus – 57. Metallin kuningatar
QUEEN - QUEEN (1973)
Elettiin vuotta 1964, kun Brian May jäi tyhjän päälle Smile-yhtyeen hajottua. Kitaristi May ja laulaja-basisti Tim Staffell löysivät rumpali Roger Taylorin ja he perustivat uuden Smile-yhtyeen, joka pääsi lämmittelemään jopa Pink Floydia vuonna 1968. Staffell ei kuitenkaan yhtyeessä pysynyt vuotta 1970 enempää. Silloin tilan otti ensimmäisen kerran haltuun Freddie Mercury, joka halusi perustaa bändin. Basistin löytäminen oli hankalaa, mutta sellainen löytyi lopulta yliopiston diskosta. Kun John Deaconkin oli saatu mukaan, syntyi Queen, vaikkei Taylor ja May voineetkaan aluksi sietää Queen-nimeä.
Queen on yhtyeen ensimmäinen albumi, joka äänitettiin kiireessä ja kohtuullisen monien teknisten ongelmien sävyttämänä. Albumia äänitettiin studion ylijäämäaikoina, ja se tarkoitti hyvin usein aamuyötä. Tuotokselle ei kuitenkaan löytynyt julkaisevaa levy-yhtiötä, vaan bändi joutui julkaisemaan levyn itse. Briteissä levy nousi sijalle 24. Jenkeissä sijoitus oli vaatimaton 83.
Albumi on sekalainen, jopa epätasainen niin tyylien kuin sävellysten suhteen. Laulu- tai soittotaidosta se ei kiinni jää. Eihän Mercurylla oikein voi epäonnistua. Keep Yourself Alivessa on tavallaan metallivaikutetta ainakin temmossa. Great King Rat taas on proge-kikkailun ja metallin sekoitusta, vaikka sanat ovatkin hiukan kornit. Myös Son and Daughter rouhii raskaammin. Albumi on laadukasta musisointia, vaikka se ei olekaan kovin linjakas.
Queenin vaikutus metalliin on iso. Ei välttämättä suoraan sävellysten perusteella, vaan enemmän ehkä tiettynä rohkeutena. Mayn ja Mercuryn ottaisivat bändiinsä lähes kaikki tuntemani metalli-ihmiset. Queenia arvostetaan ja vain pienen marginaalin mielestä se on “epämusikaalista paskaa”. Se on vaikuttanut jo pelkästään Wikipedian listauksen mukaan niin moneen metalliartistiin, etten ala niitä luettelemaan.
Esimerkiksi metallinomaisuudesta laitetaan tuo Great King Rat.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=VHC85XWII7E[/embed]
https://open.spotify.com/album/2hZTdsWsAqlgrYG6Nd6Egg?si=_1yYZhJLRyu2nCw6afYbcA
Kuva:
Elettiin vuotta 1964, kun Brian May jäi tyhjän päälle Smile-yhtyeen hajottua. Kitaristi May ja laulaja-basisti Tim Staffell löysivät rumpali Roger Taylorin ja he perustivat uuden Smile-yhtyeen, joka pääsi lämmittelemään jopa Pink Floydia vuonna 1968. Staffell ei kuitenkaan yhtyeessä pysynyt vuotta 1970 enempää. Silloin tilan otti ensimmäisen kerran haltuun Freddie Mercury, joka halusi perustaa bändin. Basistin löytäminen oli hankalaa, mutta sellainen löytyi lopulta yliopiston diskosta. Kun John Deaconkin oli saatu mukaan, syntyi Queen, vaikkei Taylor ja May voineetkaan aluksi sietää Queen-nimeä.
Queen on yhtyeen ensimmäinen albumi, joka äänitettiin kiireessä ja kohtuullisen monien teknisten ongelmien sävyttämänä. Albumia äänitettiin studion ylijäämäaikoina, ja se tarkoitti hyvin usein aamuyötä. Tuotokselle ei kuitenkaan löytynyt julkaisevaa levy-yhtiötä, vaan bändi joutui julkaisemaan levyn itse. Briteissä levy nousi sijalle 24. Jenkeissä sijoitus oli vaatimaton 83.
Albumi on sekalainen, jopa epätasainen niin tyylien kuin sävellysten suhteen. Laulu- tai soittotaidosta se ei kiinni jää. Eihän Mercurylla oikein voi epäonnistua. Keep Yourself Alivessa on tavallaan metallivaikutetta ainakin temmossa. Great King Rat taas on proge-kikkailun ja metallin sekoitusta, vaikka sanat ovatkin hiukan kornit. Myös Son and Daughter rouhii raskaammin. Albumi on laadukasta musisointia, vaikka se ei olekaan kovin linjakas.
Queenin vaikutus metalliin on iso. Ei välttämättä suoraan sävellysten perusteella, vaan enemmän ehkä tiettynä rohkeutena. Mayn ja Mercuryn ottaisivat bändiinsä lähes kaikki tuntemani metalli-ihmiset. Queenia arvostetaan ja vain pienen marginaalin mielestä se on “epämusikaalista paskaa”. Se on vaikuttanut jo pelkästään Wikipedian listauksen mukaan niin moneen metalliartistiin, etten ala niitä luettelemaan.
Esimerkiksi metallinomaisuudesta laitetaan tuo Great King Rat.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=VHC85XWII7E[/embed]
https://open.spotify.com/album/2hZTdsWsAqlgrYG6Nd6Egg?si=_1yYZhJLRyu2nCw6afYbcA
Kuva:
tiistai 13. elokuuta 2019
Toomion TOP200-biisit: 166. The Cranberries - Salvation
Oman bändini kitaristin vaikutuksesta tämä kappale on mieleeni syöpynyt. Totta puhuen siitä on eniten mieleen etsattu sen video, jossa on paljon timburtonmaista kauhua. Piikkipäinen klovni riehuu keskellä värikästä painajaista.
Dolores on nuori ja vakuuttavan energinen, vaikka todellisuus taisi lopulta olla kaikkea muuta. Bändin jäsenten mielestä kappale kertoo huumeista “pelastajana”, mutta tätä Dolores ei halunnut allekirjoittaa, vaan kertoi sen pohjautuvan elämään ja sen ymmärtämiseen yleensä. Huumevertaus oli kuuleman mukaan ahdistava, sillä Dolores sanoi “tietävänsä, millaista se on.”
Tässä on kaikki niin ihanasti ysäriä kuin olla voi! Dolores O’Riordanin ääni, puolisäröiset grunge-kitarat ja kaikkea kaoottisuutta tukevat torvet kertosäkeen hoilailun tukena. Soittokin on valloittavasti nokillaan, joten miksipä kappaleesta ei pitäisi.
Kappaleen loppu on aina ollut nerokas. Koska “fade out on niin out”. Tämä sopii mihin vain energiatason kohottamiseen. Onhan The Cranberries muutenkin aika mainio.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=KotlCEGNbh8[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/1ayRJ4dlr48VJ3FK6uPq2i?si=r5q6XJpwRI2syNDj07esmg[/embed]
Dolores on nuori ja vakuuttavan energinen, vaikka todellisuus taisi lopulta olla kaikkea muuta. Bändin jäsenten mielestä kappale kertoo huumeista “pelastajana”, mutta tätä Dolores ei halunnut allekirjoittaa, vaan kertoi sen pohjautuvan elämään ja sen ymmärtämiseen yleensä. Huumevertaus oli kuuleman mukaan ahdistava, sillä Dolores sanoi “tietävänsä, millaista se on.”
Tässä on kaikki niin ihanasti ysäriä kuin olla voi! Dolores O’Riordanin ääni, puolisäröiset grunge-kitarat ja kaikkea kaoottisuutta tukevat torvet kertosäkeen hoilailun tukena. Soittokin on valloittavasti nokillaan, joten miksipä kappaleesta ei pitäisi.
Kappaleen loppu on aina ollut nerokas. Koska “fade out on niin out”. Tämä sopii mihin vain energiatason kohottamiseen. Onhan The Cranberries muutenkin aika mainio.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=KotlCEGNbh8[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/1ayRJ4dlr48VJ3FK6uPq2i?si=r5q6XJpwRI2syNDj07esmg[/embed]
perjantai 9. elokuuta 2019
Ausculto – Viikon Aivoradio 32/2019
”Viimeiset pari viikkoa ovat menneet lähinnä Bowien, Popedan ja Trafficin tuotannon parissa, joten omat valintani ovat pääasiassa heiltä.
Carbon Leaf - Native America: Vuoden 2010 tuotantoa yhtyeen ensimmäiseltä julkaisulta, jonka jakelukanavana olivat pelkästään verkkokaupat.
Traffic - The Low Spark of High Heeled Boys: Olihan tämä yksi aikansa superbändeistä.
David Bowie - Prettiest Star: Viime viikolla tuli kuunneltua enemmänkin David Bowien kappaleita (lue koko tuotanto). Tässä yksi herkkupala nuoruusvuosilta.
David Bowie - 1984: Ja tässä toinen samanmoinen.
Popeda - Viisas ihminen: Juicen teksti Modest Petrovich Mussorskyn sävellykseen, toimii vaikka sopisi paremminkin Paten soololevylle.
Popeda - Kersantti Karoliina: Saksofonissa Lucjan Czaplicki.
Traffic - Glad / Freedom Rider (live): Vuonna 1973 Traffic oli ”tien päällä” ja tahkosi tähän malliin parikymmentä minuuttia.”
Yyte
”Rammstein – Mutter: Loppuunmyytyjen tuplakeikkojen takia. Odotan showlta isoa Wau-efektiä.”
Spinebrain
”Tyttären 8-vuotissynttärin kunniaksi tänään listalla tyttären biisinostoja viime ajoilta.
Queen – We Are The Champions: Oma inhokki, mutta tyttären kevätjuhlassa esitelty klassikko.
Ville Valo & Agents – Ikkunaprinsessa: Ilosaarirockista piti hoidossa olevalle tytölle lähettää Ville Valon keikalta pätkä Ikkunaprinsessaa. Ehkä nuorissa on vielä toivoa.
Kolmas Nainen – Hyvää ja kaunista: Uuden Päivän uusinnoista takaisin tytönkin aivoradioon. Ei paha tämäkään.
Devin Townsend – Nobody’s Here: Tämä piti automatkalla soittaa uudestaan. Oli muuten äitinikin mielestä hyvä kappale, joten sukupolvissa on jotain samaa.
Juice Leskinen – Heavydiggarin vuorisaarna: ”Laita isi se, jossa potkitaan mummoja hissikuiluihin.”
Shining - Fight Song: Tässä on kuulemma riehumistunnelma. Onhan tässä. Kai.
NikojaSanttu – KYLLÄ: Enemmän sitä nykymuusiikkia. Ei tämä tällaiseksi teokseksi mitenkään kamala olekaan. Hyvin jää päähän.
Hevisaurus – Viimeinen mammutti: Hevisaurus oli päiväkotiajan pelastus. Isille. Sitä pystyi kuuntelemaan paljon helpommin kuin Ti-Ti-nallea.
Vesterinen yhtyeineen – Onnellinen mies: Vesterinen tekee tarttuvia sanoituksia ja helppoja melodioita. Miljoonasateen jälkeläinen.
Miljoonasade – Desperadot: Jostain syystä tämä on tytön ehdoton biisisuosikki. No, onhan Miljoonasateen sanoitukset jo vuosikymmeniä jääneet päähän soimaan.
”Heinäkuusta alkaen projektina on ollut tutustua Grateful Deadiin ja sen nykyversion Dead & Companyn keikkataltiointeihin. Laitetaan sieltä muutama mieleen jäänyt biisi.
"Cold Rain and Snow"
"Deal"
"Jack Straw"
"Shakedown Street"
"Sugaree"
"Brown-Eyed Women"
"Friend of the Devil"
"Box of Rain"
"Feel Like a Stranger"
"Peggy-O"
A
[embed]https://open.spotify.com/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=WOOgHczAScSHwPhhodnUrA[/embed]
Carbon Leaf - Native America: Vuoden 2010 tuotantoa yhtyeen ensimmäiseltä julkaisulta, jonka jakelukanavana olivat pelkästään verkkokaupat.
Traffic - The Low Spark of High Heeled Boys: Olihan tämä yksi aikansa superbändeistä.
David Bowie - Prettiest Star: Viime viikolla tuli kuunneltua enemmänkin David Bowien kappaleita (lue koko tuotanto). Tässä yksi herkkupala nuoruusvuosilta.
David Bowie - 1984: Ja tässä toinen samanmoinen.
Popeda - Viisas ihminen: Juicen teksti Modest Petrovich Mussorskyn sävellykseen, toimii vaikka sopisi paremminkin Paten soololevylle.
Popeda - Kersantti Karoliina: Saksofonissa Lucjan Czaplicki.
Traffic - Glad / Freedom Rider (live): Vuonna 1973 Traffic oli ”tien päällä” ja tahkosi tähän malliin parikymmentä minuuttia.”
Yyte
”Rammstein – Mutter: Loppuunmyytyjen tuplakeikkojen takia. Odotan showlta isoa Wau-efektiä.”
Spinebrain
”Tyttären 8-vuotissynttärin kunniaksi tänään listalla tyttären biisinostoja viime ajoilta.
Queen – We Are The Champions: Oma inhokki, mutta tyttären kevätjuhlassa esitelty klassikko.
Ville Valo & Agents – Ikkunaprinsessa: Ilosaarirockista piti hoidossa olevalle tytölle lähettää Ville Valon keikalta pätkä Ikkunaprinsessaa. Ehkä nuorissa on vielä toivoa.
Kolmas Nainen – Hyvää ja kaunista: Uuden Päivän uusinnoista takaisin tytönkin aivoradioon. Ei paha tämäkään.
Devin Townsend – Nobody’s Here: Tämä piti automatkalla soittaa uudestaan. Oli muuten äitinikin mielestä hyvä kappale, joten sukupolvissa on jotain samaa.
Juice Leskinen – Heavydiggarin vuorisaarna: ”Laita isi se, jossa potkitaan mummoja hissikuiluihin.”
Shining - Fight Song: Tässä on kuulemma riehumistunnelma. Onhan tässä. Kai.
NikojaSanttu – KYLLÄ: Enemmän sitä nykymuusiikkia. Ei tämä tällaiseksi teokseksi mitenkään kamala olekaan. Hyvin jää päähän.
Hevisaurus – Viimeinen mammutti: Hevisaurus oli päiväkotiajan pelastus. Isille. Sitä pystyi kuuntelemaan paljon helpommin kuin Ti-Ti-nallea.
Vesterinen yhtyeineen – Onnellinen mies: Vesterinen tekee tarttuvia sanoituksia ja helppoja melodioita. Miljoonasateen jälkeläinen.
Miljoonasade – Desperadot: Jostain syystä tämä on tytön ehdoton biisisuosikki. No, onhan Miljoonasateen sanoitukset jo vuosikymmeniä jääneet päähän soimaan.
”Heinäkuusta alkaen projektina on ollut tutustua Grateful Deadiin ja sen nykyversion Dead & Companyn keikkataltiointeihin. Laitetaan sieltä muutama mieleen jäänyt biisi.
"Cold Rain and Snow"
"Deal"
"Jack Straw"
"Shakedown Street"
"Sugaree"
"Brown-Eyed Women"
"Friend of the Devil"
"Box of Rain"
"Feel Like a Stranger"
"Peggy-O"
A
[embed]https://open.spotify.com/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=WOOgHczAScSHwPhhodnUrA[/embed]
Metallimusiikin olemus – 56. Huumorilla Metallican esikuvaksi
BUDGIE - NEVER TURN YOUR BACK ON A FRIEND (1973)
Budgien kolmas albumi alkaa kuin historian siiville tiputettu Rage Against the Machine aloittaisi levynsä. Hetken kuunneltuaan, voi todeta ettei ole ihme, että Metallica on Breadfanin kovertanut vuonna 1987. Onhan tämä nyt selkeästi thrashin alkuaineista kehitelty soppa. Tuo coverointi oli myös Budgie-rumpali Ray Phillipsin elämän pelastus, sillä vararikon partaalla liikkunut Phillips sai Metallica-levytyksen jälkeen sen verran tekijänoikeusmaksuja, että nousi kurjuuksista takaisin elävien kirjoihin. Toisaalta on kyllä sanottava, että Budgie hakkaa rujoudessaan tuon Metallica-version selkeästi. Budgie kuulostaa pelottavammalta.
Kitaristi Tony Bourge jatkaa edelleen riffejä, jotka ovat vaikuttaneet monen raskaamman rokin esittäjän soittoon. Siinä on Morelloa, Hammettia, Mustainea... Vakuuttavaa jälkeä vuonna 1973. Rumpali Phillips hoitaa tonttinsa sooloja myöten komeasti, eikä Shirley Basseyta esikuvanaan pitävä Burke Shelley ole ollenkaan kehno laulaja.
Tekemisestä myös paistaa vilpitön ilo. Hommaa ei oteta niin vakavasti kuin esimerkiksi King Crimsonin voisi kuvitella tekevän. Esimerkiksi hauskasti nimetty You're the Biggest Thing Since Powdered Milk alkaa manowarmaisella bassottelulla ja jatkuu taitavasti soitettuna jamitteluna ihan loppuun asti.
Metalliyhteyksiä on vaikka millä mitalla. Ensiksikin albumin kannen on tehnyt Roger Dean, joka esimerkiksi Yesin kansitaidetta on luonut. Toiseksi albumi olisi sisältänyt Winston Churchillin puhetta vuodelta 1940, mutta lupa-asioiden vuoksi se kuitenkin poistettiin CD-versioilta. Tässäkin ollaan oltu metallin eturintamassa, sillä kyllä jokaisen proge-bändin kuuluu lainata jotain historiallista puhetta jollekin albumilleen.
Albumi on täysin kuunneltavaa raskaampaa rokkia ja jos soundit olisivat paremmat, olisi se helppo luokitella jopa metalliksi. Progressiivisuutta tältä albumilta ei siinä määrin löydy kuin monelta muulta tässä osiossa tavatulta bändiltä. Metalliin vaikuttava teos jo pelkän Breadfanin vuoksi se silti on. Tässäpä siis teille se.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=orYr_dVnb48[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=-adPtH68I9Y&list=PL1EAA48870BB2CE67[/embed]
Kuva: artrockstore.com
Budgien kolmas albumi alkaa kuin historian siiville tiputettu Rage Against the Machine aloittaisi levynsä. Hetken kuunneltuaan, voi todeta ettei ole ihme, että Metallica on Breadfanin kovertanut vuonna 1987. Onhan tämä nyt selkeästi thrashin alkuaineista kehitelty soppa. Tuo coverointi oli myös Budgie-rumpali Ray Phillipsin elämän pelastus, sillä vararikon partaalla liikkunut Phillips sai Metallica-levytyksen jälkeen sen verran tekijänoikeusmaksuja, että nousi kurjuuksista takaisin elävien kirjoihin. Toisaalta on kyllä sanottava, että Budgie hakkaa rujoudessaan tuon Metallica-version selkeästi. Budgie kuulostaa pelottavammalta.
Kitaristi Tony Bourge jatkaa edelleen riffejä, jotka ovat vaikuttaneet monen raskaamman rokin esittäjän soittoon. Siinä on Morelloa, Hammettia, Mustainea... Vakuuttavaa jälkeä vuonna 1973. Rumpali Phillips hoitaa tonttinsa sooloja myöten komeasti, eikä Shirley Basseyta esikuvanaan pitävä Burke Shelley ole ollenkaan kehno laulaja.
Tekemisestä myös paistaa vilpitön ilo. Hommaa ei oteta niin vakavasti kuin esimerkiksi King Crimsonin voisi kuvitella tekevän. Esimerkiksi hauskasti nimetty You're the Biggest Thing Since Powdered Milk alkaa manowarmaisella bassottelulla ja jatkuu taitavasti soitettuna jamitteluna ihan loppuun asti.
Metalliyhteyksiä on vaikka millä mitalla. Ensiksikin albumin kannen on tehnyt Roger Dean, joka esimerkiksi Yesin kansitaidetta on luonut. Toiseksi albumi olisi sisältänyt Winston Churchillin puhetta vuodelta 1940, mutta lupa-asioiden vuoksi se kuitenkin poistettiin CD-versioilta. Tässäkin ollaan oltu metallin eturintamassa, sillä kyllä jokaisen proge-bändin kuuluu lainata jotain historiallista puhetta jollekin albumilleen.
Albumi on täysin kuunneltavaa raskaampaa rokkia ja jos soundit olisivat paremmat, olisi se helppo luokitella jopa metalliksi. Progressiivisuutta tältä albumilta ei siinä määrin löydy kuin monelta muulta tässä osiossa tavatulta bändiltä. Metalliin vaikuttava teos jo pelkän Breadfanin vuoksi se silti on. Tässäpä siis teille se.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=orYr_dVnb48[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=-adPtH68I9Y&list=PL1EAA48870BB2CE67[/embed]
Kuva: artrockstore.com
torstai 8. elokuuta 2019
Toomion TOP200-biisit: 167. R.E.M. - Man on The Moon
R.E.M. on minulle Jyrki!-ajan musiikkia. Sitä on kuullut paljon, vailla väistämismahdollisuutta. Voisin sanoa, että en koskaan tartu “Remmiin” kuunnellakseni sitä. Toisaalta en koskaan skippaa kappaleita, jos bändin musiikkia jostain alkaa soimaan.
Man on the Moon syntyi Bill Berryn ja Peter Buckin ideasta, mutta sanoitusta sille ei ollut. Automatic For the Peoplen äänitykset olivat loppusuoralla ja Man on the Moon oli ilman sanoitusta. Michael Stipe oli sitä mieltä, että siitä tulisi instrumentaali, kun taas muut bändin jäsenet olivat lauletun kappaleen kannalla.
Niinpä Stipe tallusteli ympäri Seattlea kuunnellen kappaletta kasettisoittimesta, kunnes hän sai päähän kirjoittaa sanat Andy Kaufmanin edesottamuksista ja muista uskomuksista. Kuinka loppusuoralla äänitykset siis olivat? No, kun Stipe sai sanat valmiiksi ja lauloi koko lauluraidan, niin jo samana iltana albumi miksattiin seuraavan päivän masterointia varten.
Mielestäni parasta kappaleessa on sen bassolinja ja tietysti Elvis-imitaatio. “Yeah, yeah, yeah, yeah” -toisto muuten on kappaleessa siksi, että Stipen ystävä, Kurt Cobain käytti Stipen mielestä yeah-sanaa täytteenä joka paikassa.
On oikeastaan outoa, että pidän kappaleesta, se kun tahtoo olla lähes countrya. Hyvä se silti on.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=dLxpNiF0YKs[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/4jLv3tDBu8ww2R07DvL12s?si=9OTrC-wqQyqWwmypq_KZmw[/embed]
Man on the Moon syntyi Bill Berryn ja Peter Buckin ideasta, mutta sanoitusta sille ei ollut. Automatic For the Peoplen äänitykset olivat loppusuoralla ja Man on the Moon oli ilman sanoitusta. Michael Stipe oli sitä mieltä, että siitä tulisi instrumentaali, kun taas muut bändin jäsenet olivat lauletun kappaleen kannalla.
Niinpä Stipe tallusteli ympäri Seattlea kuunnellen kappaletta kasettisoittimesta, kunnes hän sai päähän kirjoittaa sanat Andy Kaufmanin edesottamuksista ja muista uskomuksista. Kuinka loppusuoralla äänitykset siis olivat? No, kun Stipe sai sanat valmiiksi ja lauloi koko lauluraidan, niin jo samana iltana albumi miksattiin seuraavan päivän masterointia varten.
Mielestäni parasta kappaleessa on sen bassolinja ja tietysti Elvis-imitaatio. “Yeah, yeah, yeah, yeah” -toisto muuten on kappaleessa siksi, että Stipen ystävä, Kurt Cobain käytti Stipen mielestä yeah-sanaa täytteenä joka paikassa.
On oikeastaan outoa, että pidän kappaleesta, se kun tahtoo olla lähes countrya. Hyvä se silti on.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=dLxpNiF0YKs[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/4jLv3tDBu8ww2R07DvL12s?si=9OTrC-wqQyqWwmypq_KZmw[/embed]
keskiviikko 7. elokuuta 2019
Metallimusiikin olemus – 55. Tämän tahdissa ei tiskata
KING CRIMSON - LARKS' TONGUES IN ASPIC (1973)
King Crimsonin sakki vaihtui vilkkaasti ensimmäisen levyn jälkeen. Greg Lake lähti Emerson, Lake ja Palmerin takia. Yesistä tuttu Jon Anderson ehti piipahtaa laulajana yhdellä kappaleella. Välissä kävi jos jonkinmoista soittajaa, mutta lopulta yhtyeeseen liittyi kaupallisuuteen kyllästynyt Andersonin bändikaveri Bill Bruford. Epävakaa King Crimson kiinnosti musiikillisesti enemmän. Myös yhteistyö bändissä vaikuttavan perkussionisti Jamie Muirin kanssa kiinnosti. Bändiin saatiin vielä viulisti David Cross tukemaan basisti John Wettonia ja päämoottori Robert Frippiä.
Fripp oli tällä kertaa viehtynyt enemmän vapaaseen improvisaatioon ja jo se teki bändijäsenien vaihtamisen tarpeelliseksi. Larks’ Tongues in Aspic oli raskaampi ja vieläkin kokeellisempi kuin aikaisemmat levyt.
Levyä kuunnellessa tulee väkisin mieleen Black Sabbath. Kitarariffeissä on paljon samansuuntaista raskautta. Toisaalta Crossin viuluosiot tuovat etäisesti mieleen jopa black metalin, joka kyllä kaikissa ilmenemismuodoissaan on vähemmän helvetillistä kuin King Crimsonin viritelmät. Muir jopa sylki tekoverta konserteissa. Oranssi Pazuzu on mielipuolisuudessaan ehkä nykymetallibändeistä lähimpänä tämän tyylistä kauhua. Jottei jäisi ihan väärä mielikuva, niin levyltä löytyy paljon rauhallistakin materiaalia.
Ilmeistymisen aikainen Rolling Stone –lehti jo kertoi, "ettei musiikin mukana voi tanssia, taputtaa, eikä se edes tiskaamisen taustamusiikiksi sovi." Äkkiarvaamatta voisi luulla, että musiikissa ei ole päätä eikä häntää, mutta ihmeesti ne iskut vain osuvat soittajien osalta samaan kohtaan. Liekö tämän takia albumin avaava nimiraita lyöty monella listalla kaikkien aikojen proge-biiseissä kärkipäähän?
Levyn nimi muuten on vapaasti suomennettuna "leivon kieliä hyytelössä", jolla perkussionisti Muir tätä musiikkia kutsui. Muir lähti levyn ja kiertueen jälkeen bändistä ja "katosi". Lopulta Fripp sai häneltä kortin, jossa Muir kertoi asettuneensa luostariin asumaan.
Koko levyä on yhdellä kappaleella mahdoton kuvailla, joten tarjoillaan esimerkkinä tuo Dream Theaterinkin coveroima Lark’s Tongues in Aspic, Pt. II.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=vy3UiXb2uDQ[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/1z6Lu9ygvU5pNC8Y05AW31?si=pWEhS2rwR1Ch7qvCq4sa4g[/embed]
Kuva: dgmlive.com
King Crimsonin sakki vaihtui vilkkaasti ensimmäisen levyn jälkeen. Greg Lake lähti Emerson, Lake ja Palmerin takia. Yesistä tuttu Jon Anderson ehti piipahtaa laulajana yhdellä kappaleella. Välissä kävi jos jonkinmoista soittajaa, mutta lopulta yhtyeeseen liittyi kaupallisuuteen kyllästynyt Andersonin bändikaveri Bill Bruford. Epävakaa King Crimson kiinnosti musiikillisesti enemmän. Myös yhteistyö bändissä vaikuttavan perkussionisti Jamie Muirin kanssa kiinnosti. Bändiin saatiin vielä viulisti David Cross tukemaan basisti John Wettonia ja päämoottori Robert Frippiä.
Fripp oli tällä kertaa viehtynyt enemmän vapaaseen improvisaatioon ja jo se teki bändijäsenien vaihtamisen tarpeelliseksi. Larks’ Tongues in Aspic oli raskaampi ja vieläkin kokeellisempi kuin aikaisemmat levyt.
Levyä kuunnellessa tulee väkisin mieleen Black Sabbath. Kitarariffeissä on paljon samansuuntaista raskautta. Toisaalta Crossin viuluosiot tuovat etäisesti mieleen jopa black metalin, joka kyllä kaikissa ilmenemismuodoissaan on vähemmän helvetillistä kuin King Crimsonin viritelmät. Muir jopa sylki tekoverta konserteissa. Oranssi Pazuzu on mielipuolisuudessaan ehkä nykymetallibändeistä lähimpänä tämän tyylistä kauhua. Jottei jäisi ihan väärä mielikuva, niin levyltä löytyy paljon rauhallistakin materiaalia.
Ilmeistymisen aikainen Rolling Stone –lehti jo kertoi, "ettei musiikin mukana voi tanssia, taputtaa, eikä se edes tiskaamisen taustamusiikiksi sovi." Äkkiarvaamatta voisi luulla, että musiikissa ei ole päätä eikä häntää, mutta ihmeesti ne iskut vain osuvat soittajien osalta samaan kohtaan. Liekö tämän takia albumin avaava nimiraita lyöty monella listalla kaikkien aikojen proge-biiseissä kärkipäähän?
Levyn nimi muuten on vapaasti suomennettuna "leivon kieliä hyytelössä", jolla perkussionisti Muir tätä musiikkia kutsui. Muir lähti levyn ja kiertueen jälkeen bändistä ja "katosi". Lopulta Fripp sai häneltä kortin, jossa Muir kertoi asettuneensa luostariin asumaan.
Koko levyä on yhdellä kappaleella mahdoton kuvailla, joten tarjoillaan esimerkkinä tuo Dream Theaterinkin coveroima Lark’s Tongues in Aspic, Pt. II.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=vy3UiXb2uDQ[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/1z6Lu9ygvU5pNC8Y05AW31?si=pWEhS2rwR1Ch7qvCq4sa4g[/embed]
Kuva: dgmlive.com
maanantai 5. elokuuta 2019
Toomion TOP200-biisit: 168. Black No. 1 (Little Miss Scare-All)
Tämä ei ole ensimmäinen Type O Negative –biisi, jonka olen kuullut eikä myöskään tärkein tai koskettavin, mutta bändiä jo kauan kuunnelleena on tämä Type O Negativen läpimurtokappale alkanut murtautumaan kohti terävintä kärkeä.
“Signature song of the band”, kuten usein on mainittu, pitää hyvin paikkaansa. Se yhdistää Peter Steelen hiukan häiriintyneet lyriikat hänen mielettömään melodiantajuunsa. Sieltä löytyvät ne raskaat kitarat kielten raapimisineen ja Josh Silverin vähäeleiset ja välillä hyvin erikoisetkin kosketinsoundit ja niillä soitetut kuviot.
Vuonna 1993 ilmestynyt kappale loi suuntaa tietynlaiselle goottiudelle. Se kertoo sanoituksen perusteella tummissa sävyissä viihtyvästä naisesta, mutta se toki voi olla viittaus myös James McNeill Whistlerin Whistler’s Mother –maalaukseen, jonka oikea nimi on Arrangement in Grey and Black No.1. Tässä Whistler on maalannut synkän kuvan äidistään. Äidistään myös Peter Steele usein kertoi kappaleissaan.
Black No. 1 kestää reilun 11 minuuttia. Ei siis mikään perinteinen sinkkubiisi. Se kuitenkin ilmestyessään sai melkoisen kulttimaineen ja toi Type O Negativen kohti maailmanlaajuista menestystä, jonka se seuraavalla October Rust –albumilla lopulta saavutti.
Syksyiseen synkistelyyn sopiva kappale, jonka kertosäettä tahtomattasi hyräilet yhdenkin kuuntelukerran jälkeen.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=vFwYJYl5GUQ[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/710B9xFjNOisQtKtppZE9p?si=Gz9Wo4BRT7aOo03sqBn8nQ[/embed]
“Signature song of the band”, kuten usein on mainittu, pitää hyvin paikkaansa. Se yhdistää Peter Steelen hiukan häiriintyneet lyriikat hänen mielettömään melodiantajuunsa. Sieltä löytyvät ne raskaat kitarat kielten raapimisineen ja Josh Silverin vähäeleiset ja välillä hyvin erikoisetkin kosketinsoundit ja niillä soitetut kuviot.
Vuonna 1993 ilmestynyt kappale loi suuntaa tietynlaiselle goottiudelle. Se kertoo sanoituksen perusteella tummissa sävyissä viihtyvästä naisesta, mutta se toki voi olla viittaus myös James McNeill Whistlerin Whistler’s Mother –maalaukseen, jonka oikea nimi on Arrangement in Grey and Black No.1. Tässä Whistler on maalannut synkän kuvan äidistään. Äidistään myös Peter Steele usein kertoi kappaleissaan.
Black No. 1 kestää reilun 11 minuuttia. Ei siis mikään perinteinen sinkkubiisi. Se kuitenkin ilmestyessään sai melkoisen kulttimaineen ja toi Type O Negativen kohti maailmanlaajuista menestystä, jonka se seuraavalla October Rust –albumilla lopulta saavutti.
Syksyiseen synkistelyyn sopiva kappale, jonka kertosäettä tahtomattasi hyräilet yhdenkin kuuntelukerran jälkeen.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=vFwYJYl5GUQ[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/710B9xFjNOisQtKtppZE9p?si=Gz9Wo4BRT7aOo03sqBn8nQ[/embed]
perjantai 2. elokuuta 2019
Ausculto - Viikon Aivoradio 31/2019
”Oasis – The Masterplan: Kokonainen levy minulta tällä kertaa. Se Liamin keikka Helsingissä kutkuttaisi yhä. Masterplan eli B-puolikokoelma on syntisen hyvä.”
A
”Mercyful Fate – Don’t Break The Oath: Paluukeikkojen kunniaksi.”
Spinebrain
”Little River Band - Light of Day: Aussibändi on yksi ehdottomia suosikkejani, yhtye, jonka laulu- ja soittopuoli toimivat mallikkaasti.
Little River Band - Love Letters (live): Onhan se vaan niin kauniisti laulettua.
Carbon Leaf - Grey Sky Eyes: Pilvipalvelun tyrkyttämä bändi Virgianasta. Lomamusaa.
Harri Marstio - Tie: Toukokuussa 1875 Antonin Dvorak sävelsi Serenadin jousiorkesterille (opus 22), jonka teemaa Nino Rota hyödynsi säveltäessään tunnusmelodian Fellinin elokuvaan La Strada vuonna 1954. Kullervo (Tapio Lahtinen kirjoitti Rotan sävellykselle suomenkielisen tekstin Vieno Kekkosen laulettavaksi 1956. Marstion vuoro laulaa kappale levylle oli vuonna 1989.
Procol Harum - Whisky Train: Robin Trower vastasi kappalleen sävellystyöstä ja sen voi kuulla myös kitaratyön määrästä.
Julia Korkman - Oodi (feat. Claes Andersson): Musiikko, kirjalija ja urheilumies sekä yhteiskuntavaikuttaja Claes Anderssonin muistolle.
Loverboy - Prissy Prissy: keskiviikon kuuntelulistaltani orkesteri, joka tuli tutuksi Los Angeles 1984 Olympialevyltä.
Horisont - Just Ain’t Right: Tomi tähän tutusti ja tämähän puuskuttaa kuin Viskijuna.”
Yyte
”Yngwie Malmsteen – Prelude to April: Ynkän sinfonia-levyltä poiminta. Hyvin vähäeleinen kappale ilman suurempia krumeluureja. Loppukesän sateisiin.
Fugees – Ready or Not: Loppukesät tuovat mieleen koulujen alut. Omista aluista on aikaa, mutta kyllä ne muistaa. Fugees on nimenomaan tuota lukioajan musiikkia.
Aavikko – Go and Know: Aavikko mättää elektromusiikkia laadukkaasti. Yleisurheilukisojen taustamusiikkina täysin paikkansa ajavaa materiaalia.
Oceansize – It’s My Tail and I’ll Chase if I Want to: Oceansize on nähty aikanaan Ilosaarirockissa. Bändin live-koreografioiden lisäksi bändissä on aina säväyttäneet myös nerokkaat kappaleiden nimet. ”Se on mun häntä ja jahtaan sitä, jos tahdon!”
Riverside – The Depth of Self-Delusion: Onpa Riverside näilläkin harjuilla useasti pyörinyt. Eikä suotta. kostean sään musiikkia. Melankolista ja hyvin koskettavasti laulettua.
David Bowie – Sue (Or In a Season of Crime): Rumpukompin takia taas. Bowie ei laulajana ole suosikkejani, mutta taiteilijana hyvin merkittävä. Blackstar oli maaginen levy ja on sitä yhä. En ole hetkeen kuunnellut, mutta nyt tuli poikettua senkin parissa.
Lonely Robot – How Bright is the Sun?: Lonely Robot on yhden miehen bändi, joka tekee rauhallista proge-musiikkia. Tästä huokuu brittiläinen musiikintaju.
Alexandra Streliski – Plus Tôt: Sattuman kaupan pihalla käveli vastaan tämä artisti. Ranskan-kanadalainen elokuvasäveltäjä. Oikein kaunista.
Rush – The Spirit of Radio: Tämä kuulostaa hyvältä, koska se on hyvä. Näin on minulle kerrottu.
Ben Matthews – Whiskey Tinged: This is Police -pelin soundtrackilta mafia-musiikkia. Viski ilman jäitä ja tuijottamaan sateisille kaduille.”
T
[embed]https://open.spotify.com/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=WHuOJEDpR9qTHrUsNBb6QQ[/embed]
A
”Mercyful Fate – Don’t Break The Oath: Paluukeikkojen kunniaksi.”
Spinebrain
”Little River Band - Light of Day: Aussibändi on yksi ehdottomia suosikkejani, yhtye, jonka laulu- ja soittopuoli toimivat mallikkaasti.
Little River Band - Love Letters (live): Onhan se vaan niin kauniisti laulettua.
Carbon Leaf - Grey Sky Eyes: Pilvipalvelun tyrkyttämä bändi Virgianasta. Lomamusaa.
Harri Marstio - Tie: Toukokuussa 1875 Antonin Dvorak sävelsi Serenadin jousiorkesterille (opus 22), jonka teemaa Nino Rota hyödynsi säveltäessään tunnusmelodian Fellinin elokuvaan La Strada vuonna 1954. Kullervo (Tapio Lahtinen kirjoitti Rotan sävellykselle suomenkielisen tekstin Vieno Kekkosen laulettavaksi 1956. Marstion vuoro laulaa kappale levylle oli vuonna 1989.
Procol Harum - Whisky Train: Robin Trower vastasi kappalleen sävellystyöstä ja sen voi kuulla myös kitaratyön määrästä.
Julia Korkman - Oodi (feat. Claes Andersson): Musiikko, kirjalija ja urheilumies sekä yhteiskuntavaikuttaja Claes Anderssonin muistolle.
Loverboy - Prissy Prissy: keskiviikon kuuntelulistaltani orkesteri, joka tuli tutuksi Los Angeles 1984 Olympialevyltä.
Horisont - Just Ain’t Right: Tomi tähän tutusti ja tämähän puuskuttaa kuin Viskijuna.”
Yyte
”Yngwie Malmsteen – Prelude to April: Ynkän sinfonia-levyltä poiminta. Hyvin vähäeleinen kappale ilman suurempia krumeluureja. Loppukesän sateisiin.
Fugees – Ready or Not: Loppukesät tuovat mieleen koulujen alut. Omista aluista on aikaa, mutta kyllä ne muistaa. Fugees on nimenomaan tuota lukioajan musiikkia.
Aavikko – Go and Know: Aavikko mättää elektromusiikkia laadukkaasti. Yleisurheilukisojen taustamusiikkina täysin paikkansa ajavaa materiaalia.
Oceansize – It’s My Tail and I’ll Chase if I Want to: Oceansize on nähty aikanaan Ilosaarirockissa. Bändin live-koreografioiden lisäksi bändissä on aina säväyttäneet myös nerokkaat kappaleiden nimet. ”Se on mun häntä ja jahtaan sitä, jos tahdon!”
Riverside – The Depth of Self-Delusion: Onpa Riverside näilläkin harjuilla useasti pyörinyt. Eikä suotta. kostean sään musiikkia. Melankolista ja hyvin koskettavasti laulettua.
David Bowie – Sue (Or In a Season of Crime): Rumpukompin takia taas. Bowie ei laulajana ole suosikkejani, mutta taiteilijana hyvin merkittävä. Blackstar oli maaginen levy ja on sitä yhä. En ole hetkeen kuunnellut, mutta nyt tuli poikettua senkin parissa.
Lonely Robot – How Bright is the Sun?: Lonely Robot on yhden miehen bändi, joka tekee rauhallista proge-musiikkia. Tästä huokuu brittiläinen musiikintaju.
Alexandra Streliski – Plus Tôt: Sattuman kaupan pihalla käveli vastaan tämä artisti. Ranskan-kanadalainen elokuvasäveltäjä. Oikein kaunista.
Rush – The Spirit of Radio: Tämä kuulostaa hyvältä, koska se on hyvä. Näin on minulle kerrottu.
Ben Matthews – Whiskey Tinged: This is Police -pelin soundtrackilta mafia-musiikkia. Viski ilman jäitä ja tuijottamaan sateisille kaduille.”
T
[embed]https://open.spotify.com/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=WHuOJEDpR9qTHrUsNBb6QQ[/embed]
torstai 1. elokuuta 2019
Metallimusiikin olemus – 54. Pimeällä puolella
PINK FLOYD - THE DARK SIDE OF THE MOON (1973)
Tämä albumi tuli arvioitua jo omalla TOP100-albumilistalla. Siksi otan mukaan myös paloja tuosta, kohta viisi vuotta vanhasta arviosta.
Pink Floyd perustettiin vuonna 1965, jolloin David Gilmour ei ollut vielä mukana, vaan kitarahommia hoiti mielenterveytensä kamppaillut Syd Barrett. Barrett joutui lähtemään bändistä vuonna 1968. Gilmour oli tullut bändin jäseneksi vuotta aiemmin.
The Dark Side of the Moon on yhtyeen kahdeksas albumi. Nykyään tämä kuulostaa melkoiselta määrältä, varsinkin jos läpimurtoalbumi tulee vasta näin myöhään. Nykyartistit harvoin saavat kahdeksaa albumia aikaan koko elinaikanaan. Joissain genreissä ei yhtäkään. Metallin puolella se kuitenkin on ollut edelleen vallitseva formaatti.
Soundit levyllä ovat tähänkin päivään nähden aika hyvät. Tällä tarkoitan perussoundeja bändin instrumenteissa. Masterointi riippuu albumiversiosta. Levy koostuu helmistä ja mukana on lisäksi ihan kivoja kiiltäviä kiviä. Heti Breathen urkujen mukaantulo on niin oppikirjamainen kaikkine Leslie-kiertoineen, että ihan kylmät väreet kulkee pitkin selkäpiitä.
Tuo on ollut aikaa, jolloin syntetisaattorit ovat tulleet musiikkiin mukaan. EMS-syntetisoija on ollut kovassa käytössä ja kummallista tavaraa sillä bändi aikaan on saanutkin. Vaihtoehtoisia syntetisaattoreita on ollut vähän, eikä softasynatkaan ole runsaudenpulaa luoneet. Käytettävistä laitteista on otettu irti se mitä on saatu. Tästä kertoo jopa se, että kaikkia nauhoitettuja ääniä ei ole pystytty edes toistamaan silloisilla äänilaitteilla.
David Gilmourin ääni ei ole mikään kaunis, mutta siinä on sellainen vire, että sanoilla on painoa. Dick Parryn saksofoneissa on jotain todella mahtipontista ja eteeristä. Koko bändi vierailijoineen hoitaa tonttiaan parhaan yhteistuloksen varmistamiseksi, ei omien taitojen esittelyn takia.
Metalliin viittaa juuri tuo pikkutarkkuus nauhoituksissa ja laadussa. Kovin raskaita riffejä ei levyltä löydy, mutta sanoituksissa metalliteemoja sivutaan usein. Itse “päälause” sopii mainiosti metallistien pirtaan: “There is no dark side of the Moon really. As a matter of fact, it's all dark.” Metalli-ihmisille Pink Floyd pääsee kuin koira veräjästä, melkein jopa kutsuttuna. En usko, että monellakaan on siitä pahaa sanottavaa, vaikkei se oikeastaan ole kovin progea tai kovin raskasta. Mieluummin kaunista ja maalailevaa.
Vaikuttanut se on niin moniin, että on turha alkaa edes luettelemaan. Metallibändeistä ainakin Godsmack ja vähän rokimpi Gov’t Mule ovat tätä levyä coveroineet. Dream Theaterin Scenes from a Memoryn rakenne on hyvin samanlainen tämän albumin kanssa. Sieltä löytyy gospel-naiset ja saksofonit ja kaikki.
Levyn tunnetuimman kappaleen riffi on alun perin ollut 7/8-osaa, mutta vaihdettu soolon takia 7/4-osaiseksi. Blueskaavaahan sointukierto tottelee, mutta melko kuolematon riffi se silti on. Kappale on tietysti Money.
Niin legendaarinen tämä albumi on, että sitä on paha arvioida. Jos albumi on yksi maailman eniten myytyjä, niin ei se läpeensä huono voi olla. Ei tähän ole muuta keinoa kuin laittaa Money näyttökappaleeksi.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=-0kcet4aPpQ[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/2WT1pbYjLJciAR26yMebkH?si=9Y4ZaOl-SCqry4AXOcZ9wQ[/embed]
Tämä albumi tuli arvioitua jo omalla TOP100-albumilistalla. Siksi otan mukaan myös paloja tuosta, kohta viisi vuotta vanhasta arviosta.
Pink Floyd perustettiin vuonna 1965, jolloin David Gilmour ei ollut vielä mukana, vaan kitarahommia hoiti mielenterveytensä kamppaillut Syd Barrett. Barrett joutui lähtemään bändistä vuonna 1968. Gilmour oli tullut bändin jäseneksi vuotta aiemmin.
The Dark Side of the Moon on yhtyeen kahdeksas albumi. Nykyään tämä kuulostaa melkoiselta määrältä, varsinkin jos läpimurtoalbumi tulee vasta näin myöhään. Nykyartistit harvoin saavat kahdeksaa albumia aikaan koko elinaikanaan. Joissain genreissä ei yhtäkään. Metallin puolella se kuitenkin on ollut edelleen vallitseva formaatti.
Soundit levyllä ovat tähänkin päivään nähden aika hyvät. Tällä tarkoitan perussoundeja bändin instrumenteissa. Masterointi riippuu albumiversiosta. Levy koostuu helmistä ja mukana on lisäksi ihan kivoja kiiltäviä kiviä. Heti Breathen urkujen mukaantulo on niin oppikirjamainen kaikkine Leslie-kiertoineen, että ihan kylmät väreet kulkee pitkin selkäpiitä.
Tuo on ollut aikaa, jolloin syntetisaattorit ovat tulleet musiikkiin mukaan. EMS-syntetisoija on ollut kovassa käytössä ja kummallista tavaraa sillä bändi aikaan on saanutkin. Vaihtoehtoisia syntetisaattoreita on ollut vähän, eikä softasynatkaan ole runsaudenpulaa luoneet. Käytettävistä laitteista on otettu irti se mitä on saatu. Tästä kertoo jopa se, että kaikkia nauhoitettuja ääniä ei ole pystytty edes toistamaan silloisilla äänilaitteilla.
David Gilmourin ääni ei ole mikään kaunis, mutta siinä on sellainen vire, että sanoilla on painoa. Dick Parryn saksofoneissa on jotain todella mahtipontista ja eteeristä. Koko bändi vierailijoineen hoitaa tonttiaan parhaan yhteistuloksen varmistamiseksi, ei omien taitojen esittelyn takia.
Metalliin viittaa juuri tuo pikkutarkkuus nauhoituksissa ja laadussa. Kovin raskaita riffejä ei levyltä löydy, mutta sanoituksissa metalliteemoja sivutaan usein. Itse “päälause” sopii mainiosti metallistien pirtaan: “There is no dark side of the Moon really. As a matter of fact, it's all dark.” Metalli-ihmisille Pink Floyd pääsee kuin koira veräjästä, melkein jopa kutsuttuna. En usko, että monellakaan on siitä pahaa sanottavaa, vaikkei se oikeastaan ole kovin progea tai kovin raskasta. Mieluummin kaunista ja maalailevaa.
Vaikuttanut se on niin moniin, että on turha alkaa edes luettelemaan. Metallibändeistä ainakin Godsmack ja vähän rokimpi Gov’t Mule ovat tätä levyä coveroineet. Dream Theaterin Scenes from a Memoryn rakenne on hyvin samanlainen tämän albumin kanssa. Sieltä löytyy gospel-naiset ja saksofonit ja kaikki.
Levyn tunnetuimman kappaleen riffi on alun perin ollut 7/8-osaa, mutta vaihdettu soolon takia 7/4-osaiseksi. Blueskaavaahan sointukierto tottelee, mutta melko kuolematon riffi se silti on. Kappale on tietysti Money.
Niin legendaarinen tämä albumi on, että sitä on paha arvioida. Jos albumi on yksi maailman eniten myytyjä, niin ei se läpeensä huono voi olla. Ei tähän ole muuta keinoa kuin laittaa Money näyttökappaleeksi.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=-0kcet4aPpQ[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/2WT1pbYjLJciAR26yMebkH?si=9Y4ZaOl-SCqry4AXOcZ9wQ[/embed]
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)