PINK FLOYD - THE DARK SIDE OF THE MOON (1973)
Tämä albumi tuli arvioitua jo omalla TOP100-albumilistalla. Siksi otan mukaan myös paloja tuosta, kohta viisi vuotta vanhasta arviosta.
Pink Floyd perustettiin vuonna 1965, jolloin David Gilmour ei ollut vielä mukana, vaan kitarahommia hoiti mielenterveytensä kamppaillut Syd Barrett. Barrett joutui lähtemään bändistä vuonna 1968. Gilmour oli tullut bändin jäseneksi vuotta aiemmin.
The Dark Side of the Moon on yhtyeen kahdeksas albumi. Nykyään tämä kuulostaa melkoiselta määrältä, varsinkin jos läpimurtoalbumi tulee vasta näin myöhään. Nykyartistit harvoin saavat kahdeksaa albumia aikaan koko elinaikanaan. Joissain genreissä ei yhtäkään. Metallin puolella se kuitenkin on ollut edelleen vallitseva formaatti.
Soundit levyllä ovat tähänkin päivään nähden aika hyvät. Tällä tarkoitan perussoundeja bändin instrumenteissa. Masterointi riippuu albumiversiosta. Levy koostuu helmistä ja mukana on lisäksi ihan kivoja kiiltäviä kiviä. Heti Breathen urkujen mukaantulo on niin oppikirjamainen kaikkine Leslie-kiertoineen, että ihan kylmät väreet kulkee pitkin selkäpiitä.
Tuo on ollut aikaa, jolloin syntetisaattorit ovat tulleet musiikkiin mukaan. EMS-syntetisoija on ollut kovassa käytössä ja kummallista tavaraa sillä bändi aikaan on saanutkin. Vaihtoehtoisia syntetisaattoreita on ollut vähän, eikä softasynatkaan ole runsaudenpulaa luoneet. Käytettävistä laitteista on otettu irti se mitä on saatu. Tästä kertoo jopa se, että kaikkia nauhoitettuja ääniä ei ole pystytty edes toistamaan silloisilla äänilaitteilla.
David Gilmourin ääni ei ole mikään kaunis, mutta siinä on sellainen vire, että sanoilla on painoa. Dick Parryn saksofoneissa on jotain todella mahtipontista ja eteeristä. Koko bändi vierailijoineen hoitaa tonttiaan parhaan yhteistuloksen varmistamiseksi, ei omien taitojen esittelyn takia.
Metalliin viittaa juuri tuo pikkutarkkuus nauhoituksissa ja laadussa. Kovin raskaita riffejä ei levyltä löydy, mutta sanoituksissa metalliteemoja sivutaan usein. Itse “päälause” sopii mainiosti metallistien pirtaan: “There is no dark side of the Moon really. As a matter of fact, it's all dark.” Metalli-ihmisille Pink Floyd pääsee kuin koira veräjästä, melkein jopa kutsuttuna. En usko, että monellakaan on siitä pahaa sanottavaa, vaikkei se oikeastaan ole kovin progea tai kovin raskasta. Mieluummin kaunista ja maalailevaa.
Vaikuttanut se on niin moniin, että on turha alkaa edes luettelemaan. Metallibändeistä ainakin Godsmack ja vähän rokimpi Gov’t Mule ovat tätä levyä coveroineet. Dream Theaterin Scenes from a Memoryn rakenne on hyvin samanlainen tämän albumin kanssa. Sieltä löytyy gospel-naiset ja saksofonit ja kaikki.
Levyn tunnetuimman kappaleen riffi on alun perin ollut 7/8-osaa, mutta vaihdettu soolon takia 7/4-osaiseksi. Blueskaavaahan sointukierto tottelee, mutta melko kuolematon riffi se silti on. Kappale on tietysti Money.
Niin legendaarinen tämä albumi on, että sitä on paha arvioida. Jos albumi on yksi maailman eniten myytyjä, niin ei se läpeensä huono voi olla. Ei tähän ole muuta keinoa kuin laittaa Money näyttökappaleeksi.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=-0kcet4aPpQ[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/2WT1pbYjLJciAR26yMebkH?si=9Y4ZaOl-SCqry4AXOcZ9wQ[/embed]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti