Viikko 48/2018 - albumiradio
"Satan - Life Sentence: Vahingossa tuli vastaan. Nimestä huolimatta vankkaa hevimetallia. Paluu muistoissa lukion viimeisille vuosille."
T
"Blues Section - Blues Section: Albumi on yhtyeen ainoa varsinainen studioalbumi, joka julkaistiin vuonna 1967. Ajankohtaansa nähden yllättävänkin kansainvälistä musiikkia tältä Wigwamin edeltäjältä, jonka kokoonpanossa olivat Jim Pembroke, Ronnie Österberg, Måns Grundström, Eero Koivistoinen, Pekka Sarmanto ja Hasse Walli. Levyn tuottivat Atte Blom ja Otto Donner, joka on myös vierailevana muusikkona (piano & huilu)"
Yyte
"Nelecc - The Stars: Atmobläkyä Keniasta. Cowaa gamaa."
Spinebrain
"Pelle Miljoona Oy - Anna soihtusi palaa EP: "Vanhojen jäärien yllättävän vahva paluu. Ei se soiton tarkkuus vaan se, miten siistiä on soittaa bändissä. Yhdessä enemmän kuin osiensa summa."
A
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=cgCPDNY_TtuOfi4IugoksA[/embed]
perjantai 30. marraskuuta 2018
maanantai 26. marraskuuta 2018
Toomion TOP200-biisit: 173. AC/DC - T.N.T.
Armeijan jälkeen muuttelin serkkupojan kamppeita kohti Hervantaa. Jostain syystä muuttomusiikiksi valikoitui AC/DC.
Bändi on jo toistamiseen listalla. Eikä ennakkoasetelmissa järjestys pitänyt olla tämä. Mutta on se vain.
Kappale julkaistiin vuonna 1975 ja 1976. Miksi näin? No siksi, että albumi ilmestyi nimellä T.N.T. Australiassa ja vasta seuraavana vuonna maailmanlaajuisesti albumilla High Voltage.
Yksinkertainen kappalerakenne ja bändin aina niin pelkistetty ilmaisu kyllä vetoaa. Sanat ovat uhkaavat rock-sanat. Oikeasti eivät kerro oikein mitään, mutta kyllä tälläkin pääsi listalle, jonka kappaleita ei suositeltu soitettavan WTC-terrori-iskujen aikoihin.
Kyllä tämä soi leppoisasti kesäisellä Hämeenkadulla.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=JJfT0n5zvZg[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/7LRMbd3LEoV5wZJvXT1Lwb?si=wsVDTPWlT4iqLJ-LsCGpdw[/embed]
Bändi on jo toistamiseen listalla. Eikä ennakkoasetelmissa järjestys pitänyt olla tämä. Mutta on se vain.
Kappale julkaistiin vuonna 1975 ja 1976. Miksi näin? No siksi, että albumi ilmestyi nimellä T.N.T. Australiassa ja vasta seuraavana vuonna maailmanlaajuisesti albumilla High Voltage.
Yksinkertainen kappalerakenne ja bändin aina niin pelkistetty ilmaisu kyllä vetoaa. Sanat ovat uhkaavat rock-sanat. Oikeasti eivät kerro oikein mitään, mutta kyllä tälläkin pääsi listalle, jonka kappaleita ei suositeltu soitettavan WTC-terrori-iskujen aikoihin.
Kyllä tämä soi leppoisasti kesäisellä Hämeenkadulla.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=JJfT0n5zvZg[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/7LRMbd3LEoV5wZJvXT1Lwb?si=wsVDTPWlT4iqLJ-LsCGpdw[/embed]
perjantai 23. marraskuuta 2018
Ausulto - Viikon Aivoradio 47/2018
”Greni – Dream and Drive: Yllättävä löytö Viikon suosituksista.
Arcturus – The Arcturian Sign: Hämmentävää mäiskettä Norjasta. Vie takaisin Imatran Sm-maastoihin.
The National – Fake Empire: Yleensä tämänkaltainen musiikki ei maistu, mutta nyt pystyi nielemään.
Popeda – Kersantti Karoliina: Onhan tässä hyvä tunnelma. Vain Popeda pystyy tekemään tämän näin.
Jeff Beck – Love is Blue (L’Amour est Blue): Tuttu biisi Agentsilta. Aika komea ja mahtipontinen loppu.
MONO – After You Comes the Flood: Tällaista post-metalliahan tämä on.
Jack Butler – Apocalypse Clocks: Alkaa kuin pari muuta tutumpaa biisiä, mutta on jotain ihan muuta.
Grand Funk Railroad – Black Licorice: On vuodelle 1973 räväkkää menemistä.
Kimi Kärki – Beyond Distance: Tämä oli pari vuotta sitten aika hyväkin kappale.
Anathema – Barriers: Jatketaan Anathema-linjaa.”
T
”Cordovas - I'm the One Who Needs You Tonight: Ei kuulosta tämän vuoden musiikilta, vaikka sitä onkin.
Júníus Meyvant - High Alert: 2018-musiikkia tämäkin. Mukava groove.
Sam Lewis - Loversity: Samat sanat kuin edelliseen.
Lady Gaga - Always Remember Us This Way: "A Star Is Born" tuli käytyä jo joitain viikkoja sitten katsomassa elokuvateatterissa. Taaskaan ei musiikkielokuvan biisit jääneet paikan päällä mieleen, mutta nyt kun soundtrackia kuuntelee, niin onhan siellä osumiakin. Gaga on aika kova parissa kappaleessa.
Laura Nyro - Eli's Comin': Tämän viikon Ausculto-tastingin jokeri.”
A
“Roxy Music - Do The Strand: Bryan Ferry orkesteineen mukaan lukien mm. Andy Mackay foneineen sekä Brian Eno syntikoineen.
Tomas Ledin - Ljuvliga minnen: viisi vuotta sitten Tomas muisteli lapsuuskesiään isovanhempiensa luona Ruotsin Korkealla Rannikolla, joka nykyään on yksi maailman perintökohteista.
Jussi Hakulinen – Vieraskirja: Kuulostaa ihan laululta. Jussi hallitsee melodisen herkkyyden.
Tuomo - Make Me: Prättälä ja piano.
Virtanen - Elektroninen xtaasi: Ei veltompaa.
Ted Ström - Perrong Nr. 5: Ruotsalaisen lauluntekijän ja kuvataiteilijan hienolta vuoden 1984 Ger Mig Liv -albumilta. Mukana mm. Ulf Ådåker (trumpetti).
The Beatles - Happiness is A Warm Gun: Valkoinen Tupla julkaistiin 22.11.1968.”
Yyte
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=rMeFXiXYS3SdFvDlO1WwFA[/embed]
Arcturus – The Arcturian Sign: Hämmentävää mäiskettä Norjasta. Vie takaisin Imatran Sm-maastoihin.
The National – Fake Empire: Yleensä tämänkaltainen musiikki ei maistu, mutta nyt pystyi nielemään.
Popeda – Kersantti Karoliina: Onhan tässä hyvä tunnelma. Vain Popeda pystyy tekemään tämän näin.
Jeff Beck – Love is Blue (L’Amour est Blue): Tuttu biisi Agentsilta. Aika komea ja mahtipontinen loppu.
MONO – After You Comes the Flood: Tällaista post-metalliahan tämä on.
Jack Butler – Apocalypse Clocks: Alkaa kuin pari muuta tutumpaa biisiä, mutta on jotain ihan muuta.
Grand Funk Railroad – Black Licorice: On vuodelle 1973 räväkkää menemistä.
Kimi Kärki – Beyond Distance: Tämä oli pari vuotta sitten aika hyväkin kappale.
Anathema – Barriers: Jatketaan Anathema-linjaa.”
T
”Cordovas - I'm the One Who Needs You Tonight: Ei kuulosta tämän vuoden musiikilta, vaikka sitä onkin.
Júníus Meyvant - High Alert: 2018-musiikkia tämäkin. Mukava groove.
Sam Lewis - Loversity: Samat sanat kuin edelliseen.
Lady Gaga - Always Remember Us This Way: "A Star Is Born" tuli käytyä jo joitain viikkoja sitten katsomassa elokuvateatterissa. Taaskaan ei musiikkielokuvan biisit jääneet paikan päällä mieleen, mutta nyt kun soundtrackia kuuntelee, niin onhan siellä osumiakin. Gaga on aika kova parissa kappaleessa.
Laura Nyro - Eli's Comin': Tämän viikon Ausculto-tastingin jokeri.”
A
“Roxy Music - Do The Strand: Bryan Ferry orkesteineen mukaan lukien mm. Andy Mackay foneineen sekä Brian Eno syntikoineen.
Tomas Ledin - Ljuvliga minnen: viisi vuotta sitten Tomas muisteli lapsuuskesiään isovanhempiensa luona Ruotsin Korkealla Rannikolla, joka nykyään on yksi maailman perintökohteista.
Jussi Hakulinen – Vieraskirja: Kuulostaa ihan laululta. Jussi hallitsee melodisen herkkyyden.
Tuomo - Make Me: Prättälä ja piano.
Virtanen - Elektroninen xtaasi: Ei veltompaa.
Ted Ström - Perrong Nr. 5: Ruotsalaisen lauluntekijän ja kuvataiteilijan hienolta vuoden 1984 Ger Mig Liv -albumilta. Mukana mm. Ulf Ådåker (trumpetti).
The Beatles - Happiness is A Warm Gun: Valkoinen Tupla julkaistiin 22.11.1968.”
Yyte
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=rMeFXiXYS3SdFvDlO1WwFA[/embed]
keskiviikko 21. marraskuuta 2018
Ausculton Musa-Tasting XIII - Groove
Ausculton Musa-Tasting XIII oli vierailijan kynästä ja teemana groove.
OSALLISTUJAT
R: Illan isäntä.
T: Ausculton jäsen T
A: Ausculton jäsen A
Y: Ausculton jäsen Yyte
R: Ensimmäinen isännöinti Ausculton Musatastingissa. Viime tippaan piti sitten jättää valmistelut, mutta valmista tuli. Hankalaa oli mahduttaa kymmeneen biisiin grooven olemusta. Varsinkin, kun lupasin, että osallistujat saavat esittää omia toiveita ja otan niitä sitten vielä mukaan. Hain tuolla toiveiden pyytämisellä hieman sitä, mitä kukin groovella käsittää. Mikä musa on groovaavaa?
Wikipedia kertoo grooven olevan musiikissa tunne eteenpäin vievästä tai keinuvasta rytmistä, joka tuppaa olemaan toistuvaa kuviota, jota kutoo orkesterin rytmiryhmä (useimmiten rumpali ja basisti) (väljä suomennos). Itse kullakin lienee ihan oma groovekorva eli yhden mielestä hyvinkin groovaava biisi voi toisen mielestä olla laahaava jne. Kymmenen biisiä on tulossa illan mittaan ja olisiko pisteytykseen sen verran ohjetta, että itse biisille annetaan arvio, mutta sitten grooven puutteesta rokotetaan ja hyvästä groovesta laitetaan vähän plussaa.
Pyydän anteeksi, että suurin osa biiseistä ei mahdu ihan radiosoittomittaan. Pisimmät jätin kyllä jo suosiolla pois.
1.Tower of Power - What Is Hip? (Tower of Power, 1973)
Funk tullee varsin monelle mieleen, kun puhutaan groovemusasta. T.O.P.:n repertuaarista oli pieni vaikeus tehdä valinta tähän, kun tarjolla on Soul With A Capital 'S' ja Diggin' On James Brown -tyyppisiä zibaleita tarjolla. Vaikka allekirjoittaneelle ehdottomasti suurin osa T.O.P. biiseistä on amerikan lässyä hapatusta, niin on ne muutaman hyvän biisin onnistuneet pykäämään. Basisti Francis "Rocco" Prestian työskentely on kuuntelemisen arvoista.
[embed]https://open.spotify.com/track/62v4o0RTpCCoTL8GjFhycg?si=VHO6JmpwRwKxS83jf0UOOw[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=90S1t1Mu6dI[/embed]
T: Pidän tästä bassonjurnutuksesta kyllä todella paljon. Laulu ei niinkään säväytä. Groove on hyvin usein (ei aina) basistin ja rumpalin yhteispeliä. Hienoa dynamiikkaa on lopun rumpujen soiton voimakkuudeen lisäämisessä. On tuo varmasti kiva lopettaa livenä.
A: Jurnutus on hyvä sana. Tästä orkesterista tulee hyvä mieli ja on ensimmäisiä mieleen tulevia, kun puhutaan ”groovesta”. En ehkä itse olisi tätä biisiä valinnut ensimmäisenä. Rumpuosasto mielestäni bassopuolta parempi tässä rytmisektiossa.
R: Samoilla linjoilla T:n kanssa. Laulusuoritukset ovat olleet aina TOP:n heikkous. Lantioni antaa tälle kyllä kovasti groovepisteitä. Torvisektiostahan tämä poppoo on tietty myös tuttu ja terävästi tuuttaukset lähtivätkin. Mukavaa aksentointia.
Y: 50-vuotias bändi, johon olen tutustunut pääasiassa muiden tuotannon yhteydessä, mutta kyllä tämä albumi löytyy hyllystäni. Komppaan T:tä, basso on kuin kosiva sammakko, kurnutusta ja jurnutusta sen positiivisessa merkityksessä. Otti kappaleen omakseen. Funky meininki.
Raadin arvio:
T: 7,26
Y: 7,82
A: 7,70
R: 8,00
2.Booker T. & The M.G.’s – Green Onions (Green Onions, 1962)
Old School instrumentaaligroovesta olisi voinut esimerkkejä ottaa myös The Metersiltä, mutta tällä erää mennään (toivottavasti ei liian) tutulla Green Onionsilla by Booker T. & the M.G.'s.
[embed]https://open.spotify.com/track/4fQMGlCawbTkH9yPPZ49kP?si=2Ylhtn9cSxK_HGvYCqh3BA[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=_bpS-cOBK6Q[/embed]
Y: Uskokaa tai älkää, mutta tästä tulee mieleen Blues Brothers-leffan lisäksi Lumilinna. Eli se suomalainen 60-luvun VEK-pläjäys, joka voitti Montreux:n hopeisen ruusun. Teema oli samankaltaista instruetenemistä. Mutta tämä vihreät omenat, takuuvarmaa klassikko, mutta ei oikein minua enää sytytä.
T: Tämähän on jo kerran tastingissa ollut. Tästä tulee mieleen ne vanhat Batmanit aina. Mulle tämä on enemmän legendaarinen kuin hemmetin hyvä.
R: Tämä sentään mahtui siihen radiosoittomittaan. Pikkasen olisin vaihtelua kaivannut biisiin. Nyt nytkytteli menemään aika tasapaksusti. 60-lukua ja sen kuulee.
A: En ole vielä osannut kyllästyä tähän. Jotenkin vastustamaton ja keinahtelee sopivasti edeten jossain mystisessä tunnelmassa.
Raadin arvio:
T: 6,94
Y: 6,80
A: 8,10
R: 6,80
3.The Prodigy - Breathe (The Fat of the Land, 1997)
Mielestäni vahvalle Drum'n'Bass -vaikutteelle pohjautuva biisi. Drum'n'Bass ei juuri muuta ole kuin Groovea. 90-lukua, joka minulta on hieman kateissa musan suhteen. Tämä on kyllä MTV:ltä jäänyt mieleen.
[embed]https://open.spotify.com/track/5oPUBUzrAnwvlmMzl1VW7Y?si=gtbmHWjeT9qoFe4Sj767ag[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=rmHDhAohJlQ[/embed]
T: "riktopesso kamplei my neipoutessia!", kuten tuota laulettiin teininä. Prodigy on ikisuosikki. Kuka muu tekee näin pahaa elektromusiikkia ja nimenomaan tuo komppi tuolla sytyttää. Sillehän pystyy pahuutta rakentamaan. Omassa kosketinsoittelussa on aina pieni osa Prodigya ja nimenomaan noita liukuvia soundeja.
R: Tässähän oli paljon samoja elementtejä kuin ekassa biisissä; bassojurnutus ja noin neljän minsan kohdalla pudotetaan melko nollille. TOPpiin verrattuna tässähän oli ASENNETTA vokaaleissa ja muutenkin.
Y: 90-luku ja MTV ovat ne minulle vierainta aluetta. Enkä oikein tästäkään otetta saanut, rytkettä on ja räimettäkin, mutta mulle liian paljon irrallista kamaa ja tuo ns. laulu...
T: Tämä on mulle sitä "stairwaytoheavenia". Eihän tämä tavallaan ole hyvä, mutta siihen aikaan tämä oli paras. Mainitaan, kuten aina, että minullahan oli ruotsin kirjoituksissa tuollainen kampaus kuin Flyntilla tällä videolla. Ruotsinope kysyi, että "oletko tullut hulluksi?".
A: Juuri tällä viikolla kuuntelin uudenkin Prodigyn. Tämä on vähän sellaista musiikkia meikäläiselle, että vaatisi erittäin sopivan mielentilan tai jonkin lisäkkeen (videon, elokuvakohtauksen tjsp...) että iskeytyisi kunnolla. Muuten sellaista taustamusiikkia.
Raadin arvio:
T: 8,21
Y: 6,45
A: 6,90
R: 7,90
4.Bob Marley & The Wailers (Exodus, 1977)
Mitäpä olisi groove-iltamat ilman reggaeta. Bob Marley; kiistaton kingi tällä arealla. Valitettavasti tämäkin herra poistui keskuudestamme turhan varhain. Reggae ja funk on mielestäni sukua toisilleen. Molemmissa pyritään hypnoottiseen rytmiin ja transsitilaan.
[embed]https://open.spotify.com/track/79SljFSvQIPwEb6usNQ3v2?si=tDb_GxcLRw6-BvAA1uIXRQ[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=nv584jRwh0s[/embed]
R: Kun musiikiin rytmistä puhutaan, niin ovatko ”groove” ja ”syke” synonyymeja? Nimittäin mielestäni, jos aiemmissa oli groove, niin tässä oli syke. Meni niskaan ja sai nyökyttelemään mukana jopa yllättävässä määrin. Tässä toteutuu tuo Wikipedian grooven määritelmä: eteenpäin kuljettavaa rytmipatternia toistetaan.
Y: Marleyn esiin nostamiseen tarvittiin Claptonia, mutta sitten mies kyllä pärjäsi ihan omillaan. Ja mitä tähän genreen tulee… Niin kyllähän se on Bob ja Wailers, joka on eniten kuunneltavaa materiaalia. Reggaen kuivahkosta peruskompista huolimatta bändi sai soitollaan siihen elämän sykettä.
T: Reggae on mulle vaikea. Mutta jos sitä pitää kuunnella, niin kyllä se Marleyta on. Jostain syystä kuunneltiin tätä rumpalimme kanssa silloin pahimmassa bändivaiheessa. Mikä lie silloin päässä vikana? Reggaen peruselementti on myös se "junnaus", josta tykkään esim. stonerissa. Onhan tässäKIN rumpali ja basisti sen grooven kannalta ihan kivijalkahommissa.
A: Tämä oli tässä hetkessä yllättävän hyvä.
R: Monesti tulee laitettua joku reggaeradio soimaan, kun ei erityisesti halua paneutua siihen musaan, mutta haluaa letkeän fiiliksen.
Raadin arvio:
T: 7,02
Y: 7,68
A: 7,40
R: 7,30
5.James Brown - Give It Up or Turnit a Loose (Ain’t it funky, 1969)
James Brownia ei voi sivuuttaa, kun puhutaan groovesta. Miehen 70-luvun bändi The J.B.'s piti sisällään myös omillaan nimeä tehneitä nimiä, kuten Bootsy Collins (bs) ja Maceo Parker (sax). Tämän kokoonpanon kanssa on tehty mm. Get Up (I Feel Like Being a) Sex Machine. Tällä kertaa ehkä hieman tuntemattomampi biisi.
[embed]https://open.spotify.com/track/0uyhg7GSPeAZD3xdJ0YLVs?si=Ce7sjX84SLyMkN746EafYA[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=921kqkHOHDo[/embed]
Y: Nämä Jamesin kappaleet ovat taustasoitannaltaan aivan kymppejä ja livenä varmasti hulvaton esiintyjä, mutta levytettynä juuri tuo vokalisointi pudottaa minun suomaani pojopottia.
R: Tuliko kelleen muulle mieleen, että tässä oli elementtejä jostain toisesta biisistä? Toimii kyllä illan teemassa varsin mainiosti, mutta jää hieman mietityttämään, että oliko tuossa biisi vai jami.
T: Kun joku kertoo, että soittaa bassoa ja alkaa soittamaan jotain tällaista, niin voi kyllä muun instrumentin soittajana olla aika huoleti. Oli tässä ehkä hivenen oman biisin plagiointia havaittavissa. James Brownin kanssa pitäs olla aika päissään, että se musiikkina uppoasi. Ilmiönä kyllä. Just silleen kakstequilaaliiannopeasti-kunnossa voisi livenä lähteä.
A: No niin. Jossain musiikkijulkaisussa luki, että Brownin taustabändi soitti niin tiukasti yhteen, että keikalla biisin tempo saattoi kiihtyä 5 BPM eikä sitä soinnissa varsinaisesti huomannut. Tässä oli mainio poljento. Oli kyllä sellainen jamin henki.
Raadin arvio:
T: 7,02
Y: 7,32
A: 7,90
R: 7,99
6.Gov’t Mule – Bad Little Doggie (The Deepest End, 2003)
Tämä kvartetti on kiertänyt tahkoa sen verran, että yhteissoitto toimii. Tämän tastingin ainoa livepätkä. Usein käy niin, että livenä tempot hieman karkaavat ja biisit kyllä edelleen kulkevat ja jengillä on hyvä meininki, mutta se biisin alkuperäinen groove voi siinä matkalla jäädä jalkoihin. Tässä ei onneksi niin käy. Gov't Mulella tätä matskua riittäisi, vaikka useammankin groovetastingin aineiksi.
[embed]https://open.spotify.com/track/7Cs2f6WI9r7ErNNLrSjS9h?si=eWdJtLCQQhqYHt1trmIy_g[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=IXJK00r6a-s[/embed]
T: Astuin pyöräkorjaamoon ensimmäistä kertaa vuonna 2002. Korjaajamentorini, 5 vuotta vanhempi Mikko, kuunteli tätä stereoista. Olin aika myyty heti. Oli jo jonnekin Ruotsiin keikallekin liput joskus, mutta onnekseni jouduin jalan leikkaukseen silloin. Koko tuo DVD on groove-kamaa. Huom. Haynes soittaa ilman plekua.
Y: Soitanta on kyllä kaikenkattavaa joustavaa äänimattoa. Ei puisevaa eikä liian raskasta, mutta silti jotain pientä lisänyanssia olisin kaivannut. Laulupuoli ei tätä ihan kärjessä maaliin kantanut.
R: Aika pienillä jutuilla saadaan kiinnostavuus aikaiseksi. Minulle tuossa oli olennaista säkeistön joka toisen tahdin virvelinisku keulille. Sillä sai sen sykkeen aikaiseksi. Ja livemeininkiä on aina mukava kuunnella. Murakka kitarasoundi.
A: Tämä orkesteri tulee silloin tällöin vastaan. Soundit tässä oli parasta. En enää muista, että miten biisi oikeastaan meni. Vähän sellaista muodotonta. Kitara murea ja rummut jämäkät. Jalat olisi millä juosta, mutta tyytyy konttaamaan.
R: Tuo Warren Haynesin lauluääni voi toki hieman häritä, jos tuon tyyppisestä äänestä ei tykkää.
Raadin arvio:
T: 9,08
Y: 8,23
A: 7,00
R: 8,30
The Crusadersin suurin hitti taitaa olla Street Life, jonka luokittelisin tuonne hyvin lähelle discomusaa. The Vocal albumilta löytyvä Joe Cockerin vokaloima kappale funkkaa mukavasti ja ehkäpä herran laulutyyli auttaa siinä, ettei se tuonne Street Lifen kategoriaan niin helposti putoa.
[embed]https://open.spotify.com/track/4xIvI6HMBQH9EW24fsre4P?si=GQ4sDFi1Qi6g2SshY_fQng[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=4L1co9Jbq98[/embed]
A: Tämä on sitä groovea, mitä tältä tastingilta odotin, ei niinkään edellä mainittua ”jurnutusta” basso-osastolla vaan enemmänkin släppiin päin kallistuvaa. Siellähän oli maukas sähköpianosoolokin.
T: Olipa "kasipuoli" soolot tässä… Cockerin ääni on kyllä hyvä. Siitä ei pääse mihinkään. Grooveen tosiaan kuuluu tuo tehonlasku tuonne "kuolemankierroksen" tuntumaan eli kolmannelle neljännekselle. Näytetäänkö sillä, että ”oottakaahan, miten me tästä palataan tempoon”.
Y: Orkesteri aloitti Jazz Crusadersina 1961, mutta kääntyi funkimpaan suuntaan 70-luvulla ja Jazz tippui kuvioista ja nimestä. Tämä oli alunperin Standing Tall -albumilla 1981 ja veti myös tanssilavan täyteen Ålidhemin krogen Krogenissa. Soittotaitojaan ei herrojen Sample, Felder ja Hooper tarvitse hävetä. Eikä Joen lauluaan.
R: Hyvä, että tässä oli noita instrumentaaliosioita (jotka siis poikkesivat tuosta peruslätkytyksestä). Pelkkä säkeistöosasto hieman puudutti.
Raadin arvio:
T: 7,18
Y: 8,54
A: 8,00
R: 7,80
8.John Scofield – A Go Go (A Go Go, 1998)
Tässä kaksi suosikkiani yhdistivät voimansa. John Scofieldin tunnistettava, hyvin artikuloiva kitarointi yhdistyy Medeski, Martin & Woodin persoonalliseen urkujatsiin. Jos MMW ei ole vielä tuttu, niin suosittelen tutustumaan. Billy Martinin (dr) ja Chris Woodin (bs) työskentely saa ainakin allekirjoittaneen jalan lähes poikkeuksetta naputtamaan rytmiä. Illan teemaan sopivaa materiaalia löytyy MMW:n levyiltä runsaasti. Jos tällainen musa kiinnostaa, niin suosittelen YouTubesta löytyvää livepätkää vuodelta Estival Jazz Lugano 2007 (https://www.youtube.com/watch?v=0KeYU8xG-ek)
[embed]https://open.spotify.com/track/4bcyZfaAWCN5SwJgYToxkN?si=VCCADTmqRI6IzPOb8X3u7A[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=1WPGdjZr8PI[/embed]
R: Tämä istuu aika oivasti tähän vuorokauden aikaan. Pirskatin hyvällä maulla ja tyylillä tehty kappale - instrumenttien maukasta keskustelua.
T: On kyllä miellyttävää musiikkia tällä Scofieldillä. Björninen tulee mieleen. Olen tämän albumin kuunnellut aiemminkin. Tämä on sellainen perunamuusi ja kunnon lihapullat. Ei mitään ihmeellistä, mutta parhaimmillaan muuta ei tarvi. Viskinmaistelumusiikkia.
R: Scofieldin kitara ja Medeskin urkuttimet kyllä aika makoisasti soivat yhteen.
A: Mainio nosto. Tämä levy on joskus tullut kuunneltua ja jotain nostettua ihan soittolistoillekin. Tosiaan maukasta bändisoittoa. Hetkittäin meinaa livetä vähän turhan paljon sivupoluille, mutta löytää tiensä takaisin.
Raadin arvio:
T: 7,34
Y: 8,83
A: 8,30
R: 9,10
9.Pantera – Walk (Vulgar Display of Power, 1992)
Groove metalliksikin on Panteran musaa haukuttu. Eikä siinä nyt aivan metsään olla menty. Jo 80-luvun alussa perustettu bändi sai maistaa kuuluisuutta 90-luvun alussa ja tämä biisi on läpimurtolevyä, Cowboys From Hell seuranneelta Vulgar Display Of Powerilta. Kitaristi Dimebag Darrel on jo pitkään soitellut pilven reunalla ja häntä seurasi tänä kesänä rumpali Vinnie Paul.
[embed]https://open.spotify.com/track/7fcfNW0XxTWlwVlftzfDOR?si=uIbpyae0TtKpgam9uTlyew[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=AkFqg5wAuFk[/embed]
T: Joo-o. Tämä on niin mun nuoruutta, että vaikea suhtautua tähän objektiivisesti. Kyllä Anselmo on oikeasti vihaisimman kuuloisia artisteja mitä tiedän. Ja Dimebag oli kyllä todella kova soittaja, vaikka ominaissoundi onkin erikoinen. Oikeastaan Vinnie on tässä se grooven lähde. Vinnie siis on Dimebagin veli, vaikka taitelijanimet eivät "sukua" olekaan.
Y: Niinpä se nuoruus, mutta... Ei voi mittään, nyt meni taas minun mukavuusalueeni ulkopuolelle ja suhteellisen kauas.
R: Eteenpäinhän tämäkin biisi meni, mutta löysinkö tästä groovea - ehkä hieman, mutta toistaiseksi soineista vähiten. Vaikka myös tämä raskas osasto on minulle rakas, niin joudun antamaan pienen miinuksen siitä, että en sitä groovea oikein löytänyt.
A: Hieman liian möyrivää tähän suuntaan. ”Groove” erilainen kuin muissa tänään kuulluissa, mutta kuitenkin tässäkin havaittavissa.
Raadin arvio:
T: 8,33
Y: 6,13
A: 6,90
R: 7,49
10.Dr. John - Big Chief (Dr.John’s Gumbo, 1972)
Vaikea on mahduttaa kymmeneen biisiin kaikenlaisia grooveja, mutta en halunnut unohtaa New Orleans -meininkiä, joten Dr. John Gumbo kehiin.
[embed]https://open.spotify.com/track/5QepcFT1p5DRzhtL0Bv3ix?si=zhCfKjjRSuSmJOb25swaBQ[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=UCBdO4w6jAs[/embed]
T: Eikös tämä ole se voodoo-häiskä? Uruista kyllä bonusta. Omaperäisesti soitettu. Tämäkin täyttää ainakin sen Tapsan grooven määritelmän. Hyvin vahvasti se siellä tiukassa rummussa ja bassolinjassa on.
Y: Mitäs tilulilulei meininkiä tämä oikein olikaan... Mutta lasten lorujen teemoilla on monta hittiä ulos pykätty. Toimii tavallaan, mutta vain satunnaiskuuntelussa.
R: Jäin odottamaan milloin biisi pääsisi oikein kunnolla irti ja kunnon New Orleans -meininki olisi päässyt vallloilleen. Sopiva paikka olisi ollut siinä toisen säkeistö-kertsi -kierron jälkeen. Nyt jäi siltä osin vaisuksi. Tykkäsin tuosta bassokuviosta, joka minulle toi tähän biisiin sen grooven.
A: Leppoisasti soi. Dr. Johnissa on jotain ihan kiinnostavaa, vaikkei koskaan ole enempää tullut kuunneltua. Vähän olisi kaivannut tosiaan jossain kohtaa pientä nousua tai suvantoa. Miellyttävä.
Raadin arvio:
T: 7,02
Y: 6,78
A: 7,60
R: 7,50
TASTING-RAADIN TOP10
1.John Scofield- A Go Go 8,39
2.Gov't Mule - Bad Little Doggie 8,15
3.Joe Cocker & The Crusaders - This Old World's Too Funky for Me 7,88
4.Tower of Power - What is Hip? 7,70
5.James Brown & the J.B.'s - Give it up or turnit a loose 7,56
6.Prodigy - Breathe 7,37
7.Bob Marley - Exodus 7,35
8.Dr. John - Big Chief 7,23
9.Pantera - Walk 7,21
10 .Booker T. & The M.G.'s - Green Onions 7,16
OSALLISTUJAT
R: Illan isäntä.
T: Ausculton jäsen T
A: Ausculton jäsen A
Y: Ausculton jäsen Yyte
R: Ensimmäinen isännöinti Ausculton Musatastingissa. Viime tippaan piti sitten jättää valmistelut, mutta valmista tuli. Hankalaa oli mahduttaa kymmeneen biisiin grooven olemusta. Varsinkin, kun lupasin, että osallistujat saavat esittää omia toiveita ja otan niitä sitten vielä mukaan. Hain tuolla toiveiden pyytämisellä hieman sitä, mitä kukin groovella käsittää. Mikä musa on groovaavaa?
Wikipedia kertoo grooven olevan musiikissa tunne eteenpäin vievästä tai keinuvasta rytmistä, joka tuppaa olemaan toistuvaa kuviota, jota kutoo orkesterin rytmiryhmä (useimmiten rumpali ja basisti) (väljä suomennos). Itse kullakin lienee ihan oma groovekorva eli yhden mielestä hyvinkin groovaava biisi voi toisen mielestä olla laahaava jne. Kymmenen biisiä on tulossa illan mittaan ja olisiko pisteytykseen sen verran ohjetta, että itse biisille annetaan arvio, mutta sitten grooven puutteesta rokotetaan ja hyvästä groovesta laitetaan vähän plussaa.
Pyydän anteeksi, että suurin osa biiseistä ei mahdu ihan radiosoittomittaan. Pisimmät jätin kyllä jo suosiolla pois.
1.Tower of Power - What Is Hip? (Tower of Power, 1973)
Funk tullee varsin monelle mieleen, kun puhutaan groovemusasta. T.O.P.:n repertuaarista oli pieni vaikeus tehdä valinta tähän, kun tarjolla on Soul With A Capital 'S' ja Diggin' On James Brown -tyyppisiä zibaleita tarjolla. Vaikka allekirjoittaneelle ehdottomasti suurin osa T.O.P. biiseistä on amerikan lässyä hapatusta, niin on ne muutaman hyvän biisin onnistuneet pykäämään. Basisti Francis "Rocco" Prestian työskentely on kuuntelemisen arvoista.
[embed]https://open.spotify.com/track/62v4o0RTpCCoTL8GjFhycg?si=VHO6JmpwRwKxS83jf0UOOw[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=90S1t1Mu6dI[/embed]
T: Pidän tästä bassonjurnutuksesta kyllä todella paljon. Laulu ei niinkään säväytä. Groove on hyvin usein (ei aina) basistin ja rumpalin yhteispeliä. Hienoa dynamiikkaa on lopun rumpujen soiton voimakkuudeen lisäämisessä. On tuo varmasti kiva lopettaa livenä.
A: Jurnutus on hyvä sana. Tästä orkesterista tulee hyvä mieli ja on ensimmäisiä mieleen tulevia, kun puhutaan ”groovesta”. En ehkä itse olisi tätä biisiä valinnut ensimmäisenä. Rumpuosasto mielestäni bassopuolta parempi tässä rytmisektiossa.
R: Samoilla linjoilla T:n kanssa. Laulusuoritukset ovat olleet aina TOP:n heikkous. Lantioni antaa tälle kyllä kovasti groovepisteitä. Torvisektiostahan tämä poppoo on tietty myös tuttu ja terävästi tuuttaukset lähtivätkin. Mukavaa aksentointia.
Y: 50-vuotias bändi, johon olen tutustunut pääasiassa muiden tuotannon yhteydessä, mutta kyllä tämä albumi löytyy hyllystäni. Komppaan T:tä, basso on kuin kosiva sammakko, kurnutusta ja jurnutusta sen positiivisessa merkityksessä. Otti kappaleen omakseen. Funky meininki.
Raadin arvio:
T: 7,26
Y: 7,82
A: 7,70
R: 8,00
2.Booker T. & The M.G.’s – Green Onions (Green Onions, 1962)
Old School instrumentaaligroovesta olisi voinut esimerkkejä ottaa myös The Metersiltä, mutta tällä erää mennään (toivottavasti ei liian) tutulla Green Onionsilla by Booker T. & the M.G.'s.
[embed]https://open.spotify.com/track/4fQMGlCawbTkH9yPPZ49kP?si=2Ylhtn9cSxK_HGvYCqh3BA[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=_bpS-cOBK6Q[/embed]
Y: Uskokaa tai älkää, mutta tästä tulee mieleen Blues Brothers-leffan lisäksi Lumilinna. Eli se suomalainen 60-luvun VEK-pläjäys, joka voitti Montreux:n hopeisen ruusun. Teema oli samankaltaista instruetenemistä. Mutta tämä vihreät omenat, takuuvarmaa klassikko, mutta ei oikein minua enää sytytä.
T: Tämähän on jo kerran tastingissa ollut. Tästä tulee mieleen ne vanhat Batmanit aina. Mulle tämä on enemmän legendaarinen kuin hemmetin hyvä.
R: Tämä sentään mahtui siihen radiosoittomittaan. Pikkasen olisin vaihtelua kaivannut biisiin. Nyt nytkytteli menemään aika tasapaksusti. 60-lukua ja sen kuulee.
A: En ole vielä osannut kyllästyä tähän. Jotenkin vastustamaton ja keinahtelee sopivasti edeten jossain mystisessä tunnelmassa.
Raadin arvio:
T: 6,94
Y: 6,80
A: 8,10
R: 6,80
3.The Prodigy - Breathe (The Fat of the Land, 1997)
Mielestäni vahvalle Drum'n'Bass -vaikutteelle pohjautuva biisi. Drum'n'Bass ei juuri muuta ole kuin Groovea. 90-lukua, joka minulta on hieman kateissa musan suhteen. Tämä on kyllä MTV:ltä jäänyt mieleen.
[embed]https://open.spotify.com/track/5oPUBUzrAnwvlmMzl1VW7Y?si=gtbmHWjeT9qoFe4Sj767ag[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=rmHDhAohJlQ[/embed]
T: "riktopesso kamplei my neipoutessia!", kuten tuota laulettiin teininä. Prodigy on ikisuosikki. Kuka muu tekee näin pahaa elektromusiikkia ja nimenomaan tuo komppi tuolla sytyttää. Sillehän pystyy pahuutta rakentamaan. Omassa kosketinsoittelussa on aina pieni osa Prodigya ja nimenomaan noita liukuvia soundeja.
R: Tässähän oli paljon samoja elementtejä kuin ekassa biisissä; bassojurnutus ja noin neljän minsan kohdalla pudotetaan melko nollille. TOPpiin verrattuna tässähän oli ASENNETTA vokaaleissa ja muutenkin.
Y: 90-luku ja MTV ovat ne minulle vierainta aluetta. Enkä oikein tästäkään otetta saanut, rytkettä on ja räimettäkin, mutta mulle liian paljon irrallista kamaa ja tuo ns. laulu...
T: Tämä on mulle sitä "stairwaytoheavenia". Eihän tämä tavallaan ole hyvä, mutta siihen aikaan tämä oli paras. Mainitaan, kuten aina, että minullahan oli ruotsin kirjoituksissa tuollainen kampaus kuin Flyntilla tällä videolla. Ruotsinope kysyi, että "oletko tullut hulluksi?".
A: Juuri tällä viikolla kuuntelin uudenkin Prodigyn. Tämä on vähän sellaista musiikkia meikäläiselle, että vaatisi erittäin sopivan mielentilan tai jonkin lisäkkeen (videon, elokuvakohtauksen tjsp...) että iskeytyisi kunnolla. Muuten sellaista taustamusiikkia.
Raadin arvio:
T: 8,21
Y: 6,45
A: 6,90
R: 7,90
4.Bob Marley & The Wailers (Exodus, 1977)
Mitäpä olisi groove-iltamat ilman reggaeta. Bob Marley; kiistaton kingi tällä arealla. Valitettavasti tämäkin herra poistui keskuudestamme turhan varhain. Reggae ja funk on mielestäni sukua toisilleen. Molemmissa pyritään hypnoottiseen rytmiin ja transsitilaan.
[embed]https://open.spotify.com/track/79SljFSvQIPwEb6usNQ3v2?si=tDb_GxcLRw6-BvAA1uIXRQ[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=nv584jRwh0s[/embed]
R: Kun musiikiin rytmistä puhutaan, niin ovatko ”groove” ja ”syke” synonyymeja? Nimittäin mielestäni, jos aiemmissa oli groove, niin tässä oli syke. Meni niskaan ja sai nyökyttelemään mukana jopa yllättävässä määrin. Tässä toteutuu tuo Wikipedian grooven määritelmä: eteenpäin kuljettavaa rytmipatternia toistetaan.
Y: Marleyn esiin nostamiseen tarvittiin Claptonia, mutta sitten mies kyllä pärjäsi ihan omillaan. Ja mitä tähän genreen tulee… Niin kyllähän se on Bob ja Wailers, joka on eniten kuunneltavaa materiaalia. Reggaen kuivahkosta peruskompista huolimatta bändi sai soitollaan siihen elämän sykettä.
T: Reggae on mulle vaikea. Mutta jos sitä pitää kuunnella, niin kyllä se Marleyta on. Jostain syystä kuunneltiin tätä rumpalimme kanssa silloin pahimmassa bändivaiheessa. Mikä lie silloin päässä vikana? Reggaen peruselementti on myös se "junnaus", josta tykkään esim. stonerissa. Onhan tässäKIN rumpali ja basisti sen grooven kannalta ihan kivijalkahommissa.
A: Tämä oli tässä hetkessä yllättävän hyvä.
R: Monesti tulee laitettua joku reggaeradio soimaan, kun ei erityisesti halua paneutua siihen musaan, mutta haluaa letkeän fiiliksen.
Raadin arvio:
T: 7,02
Y: 7,68
A: 7,40
R: 7,30
5.James Brown - Give It Up or Turnit a Loose (Ain’t it funky, 1969)
James Brownia ei voi sivuuttaa, kun puhutaan groovesta. Miehen 70-luvun bändi The J.B.'s piti sisällään myös omillaan nimeä tehneitä nimiä, kuten Bootsy Collins (bs) ja Maceo Parker (sax). Tämän kokoonpanon kanssa on tehty mm. Get Up (I Feel Like Being a) Sex Machine. Tällä kertaa ehkä hieman tuntemattomampi biisi.
[embed]https://open.spotify.com/track/0uyhg7GSPeAZD3xdJ0YLVs?si=Ce7sjX84SLyMkN746EafYA[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=921kqkHOHDo[/embed]
Y: Nämä Jamesin kappaleet ovat taustasoitannaltaan aivan kymppejä ja livenä varmasti hulvaton esiintyjä, mutta levytettynä juuri tuo vokalisointi pudottaa minun suomaani pojopottia.
R: Tuliko kelleen muulle mieleen, että tässä oli elementtejä jostain toisesta biisistä? Toimii kyllä illan teemassa varsin mainiosti, mutta jää hieman mietityttämään, että oliko tuossa biisi vai jami.
T: Kun joku kertoo, että soittaa bassoa ja alkaa soittamaan jotain tällaista, niin voi kyllä muun instrumentin soittajana olla aika huoleti. Oli tässä ehkä hivenen oman biisin plagiointia havaittavissa. James Brownin kanssa pitäs olla aika päissään, että se musiikkina uppoasi. Ilmiönä kyllä. Just silleen kakstequilaaliiannopeasti-kunnossa voisi livenä lähteä.
A: No niin. Jossain musiikkijulkaisussa luki, että Brownin taustabändi soitti niin tiukasti yhteen, että keikalla biisin tempo saattoi kiihtyä 5 BPM eikä sitä soinnissa varsinaisesti huomannut. Tässä oli mainio poljento. Oli kyllä sellainen jamin henki.
Raadin arvio:
T: 7,02
Y: 7,32
A: 7,90
R: 7,99
6.Gov’t Mule – Bad Little Doggie (The Deepest End, 2003)
Tämä kvartetti on kiertänyt tahkoa sen verran, että yhteissoitto toimii. Tämän tastingin ainoa livepätkä. Usein käy niin, että livenä tempot hieman karkaavat ja biisit kyllä edelleen kulkevat ja jengillä on hyvä meininki, mutta se biisin alkuperäinen groove voi siinä matkalla jäädä jalkoihin. Tässä ei onneksi niin käy. Gov't Mulella tätä matskua riittäisi, vaikka useammankin groovetastingin aineiksi.
[embed]https://open.spotify.com/track/7Cs2f6WI9r7ErNNLrSjS9h?si=eWdJtLCQQhqYHt1trmIy_g[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=IXJK00r6a-s[/embed]
T: Astuin pyöräkorjaamoon ensimmäistä kertaa vuonna 2002. Korjaajamentorini, 5 vuotta vanhempi Mikko, kuunteli tätä stereoista. Olin aika myyty heti. Oli jo jonnekin Ruotsiin keikallekin liput joskus, mutta onnekseni jouduin jalan leikkaukseen silloin. Koko tuo DVD on groove-kamaa. Huom. Haynes soittaa ilman plekua.
Y: Soitanta on kyllä kaikenkattavaa joustavaa äänimattoa. Ei puisevaa eikä liian raskasta, mutta silti jotain pientä lisänyanssia olisin kaivannut. Laulupuoli ei tätä ihan kärjessä maaliin kantanut.
R: Aika pienillä jutuilla saadaan kiinnostavuus aikaiseksi. Minulle tuossa oli olennaista säkeistön joka toisen tahdin virvelinisku keulille. Sillä sai sen sykkeen aikaiseksi. Ja livemeininkiä on aina mukava kuunnella. Murakka kitarasoundi.
A: Tämä orkesteri tulee silloin tällöin vastaan. Soundit tässä oli parasta. En enää muista, että miten biisi oikeastaan meni. Vähän sellaista muodotonta. Kitara murea ja rummut jämäkät. Jalat olisi millä juosta, mutta tyytyy konttaamaan.
R: Tuo Warren Haynesin lauluääni voi toki hieman häritä, jos tuon tyyppisestä äänestä ei tykkää.
Raadin arvio:
T: 9,08
Y: 8,23
A: 7,00
R: 8,30
- Joe Cocker & The Crusaders - This Old World's Too Funky For Me (I’m so glad I’m standing here today, 1981)
The Crusadersin suurin hitti taitaa olla Street Life, jonka luokittelisin tuonne hyvin lähelle discomusaa. The Vocal albumilta löytyvä Joe Cockerin vokaloima kappale funkkaa mukavasti ja ehkäpä herran laulutyyli auttaa siinä, ettei se tuonne Street Lifen kategoriaan niin helposti putoa.
[embed]https://open.spotify.com/track/4xIvI6HMBQH9EW24fsre4P?si=GQ4sDFi1Qi6g2SshY_fQng[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=4L1co9Jbq98[/embed]
A: Tämä on sitä groovea, mitä tältä tastingilta odotin, ei niinkään edellä mainittua ”jurnutusta” basso-osastolla vaan enemmänkin släppiin päin kallistuvaa. Siellähän oli maukas sähköpianosoolokin.
T: Olipa "kasipuoli" soolot tässä… Cockerin ääni on kyllä hyvä. Siitä ei pääse mihinkään. Grooveen tosiaan kuuluu tuo tehonlasku tuonne "kuolemankierroksen" tuntumaan eli kolmannelle neljännekselle. Näytetäänkö sillä, että ”oottakaahan, miten me tästä palataan tempoon”.
Y: Orkesteri aloitti Jazz Crusadersina 1961, mutta kääntyi funkimpaan suuntaan 70-luvulla ja Jazz tippui kuvioista ja nimestä. Tämä oli alunperin Standing Tall -albumilla 1981 ja veti myös tanssilavan täyteen Ålidhemin krogen Krogenissa. Soittotaitojaan ei herrojen Sample, Felder ja Hooper tarvitse hävetä. Eikä Joen lauluaan.
R: Hyvä, että tässä oli noita instrumentaaliosioita (jotka siis poikkesivat tuosta peruslätkytyksestä). Pelkkä säkeistöosasto hieman puudutti.
Raadin arvio:
T: 7,18
Y: 8,54
A: 8,00
R: 7,80
8.John Scofield – A Go Go (A Go Go, 1998)
Tässä kaksi suosikkiani yhdistivät voimansa. John Scofieldin tunnistettava, hyvin artikuloiva kitarointi yhdistyy Medeski, Martin & Woodin persoonalliseen urkujatsiin. Jos MMW ei ole vielä tuttu, niin suosittelen tutustumaan. Billy Martinin (dr) ja Chris Woodin (bs) työskentely saa ainakin allekirjoittaneen jalan lähes poikkeuksetta naputtamaan rytmiä. Illan teemaan sopivaa materiaalia löytyy MMW:n levyiltä runsaasti. Jos tällainen musa kiinnostaa, niin suosittelen YouTubesta löytyvää livepätkää vuodelta Estival Jazz Lugano 2007 (https://www.youtube.com/watch?v=0KeYU8xG-ek)
[embed]https://open.spotify.com/track/4bcyZfaAWCN5SwJgYToxkN?si=VCCADTmqRI6IzPOb8X3u7A[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=1WPGdjZr8PI[/embed]
R: Tämä istuu aika oivasti tähän vuorokauden aikaan. Pirskatin hyvällä maulla ja tyylillä tehty kappale - instrumenttien maukasta keskustelua.
T: On kyllä miellyttävää musiikkia tällä Scofieldillä. Björninen tulee mieleen. Olen tämän albumin kuunnellut aiemminkin. Tämä on sellainen perunamuusi ja kunnon lihapullat. Ei mitään ihmeellistä, mutta parhaimmillaan muuta ei tarvi. Viskinmaistelumusiikkia.
R: Scofieldin kitara ja Medeskin urkuttimet kyllä aika makoisasti soivat yhteen.
A: Mainio nosto. Tämä levy on joskus tullut kuunneltua ja jotain nostettua ihan soittolistoillekin. Tosiaan maukasta bändisoittoa. Hetkittäin meinaa livetä vähän turhan paljon sivupoluille, mutta löytää tiensä takaisin.
Raadin arvio:
T: 7,34
Y: 8,83
A: 8,30
R: 9,10
9.Pantera – Walk (Vulgar Display of Power, 1992)
Groove metalliksikin on Panteran musaa haukuttu. Eikä siinä nyt aivan metsään olla menty. Jo 80-luvun alussa perustettu bändi sai maistaa kuuluisuutta 90-luvun alussa ja tämä biisi on läpimurtolevyä, Cowboys From Hell seuranneelta Vulgar Display Of Powerilta. Kitaristi Dimebag Darrel on jo pitkään soitellut pilven reunalla ja häntä seurasi tänä kesänä rumpali Vinnie Paul.
[embed]https://open.spotify.com/track/7fcfNW0XxTWlwVlftzfDOR?si=uIbpyae0TtKpgam9uTlyew[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=AkFqg5wAuFk[/embed]
T: Joo-o. Tämä on niin mun nuoruutta, että vaikea suhtautua tähän objektiivisesti. Kyllä Anselmo on oikeasti vihaisimman kuuloisia artisteja mitä tiedän. Ja Dimebag oli kyllä todella kova soittaja, vaikka ominaissoundi onkin erikoinen. Oikeastaan Vinnie on tässä se grooven lähde. Vinnie siis on Dimebagin veli, vaikka taitelijanimet eivät "sukua" olekaan.
Y: Niinpä se nuoruus, mutta... Ei voi mittään, nyt meni taas minun mukavuusalueeni ulkopuolelle ja suhteellisen kauas.
R: Eteenpäinhän tämäkin biisi meni, mutta löysinkö tästä groovea - ehkä hieman, mutta toistaiseksi soineista vähiten. Vaikka myös tämä raskas osasto on minulle rakas, niin joudun antamaan pienen miinuksen siitä, että en sitä groovea oikein löytänyt.
A: Hieman liian möyrivää tähän suuntaan. ”Groove” erilainen kuin muissa tänään kuulluissa, mutta kuitenkin tässäkin havaittavissa.
Raadin arvio:
T: 8,33
Y: 6,13
A: 6,90
R: 7,49
10.Dr. John - Big Chief (Dr.John’s Gumbo, 1972)
Vaikea on mahduttaa kymmeneen biisiin kaikenlaisia grooveja, mutta en halunnut unohtaa New Orleans -meininkiä, joten Dr. John Gumbo kehiin.
[embed]https://open.spotify.com/track/5QepcFT1p5DRzhtL0Bv3ix?si=zhCfKjjRSuSmJOb25swaBQ[/embed]
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=UCBdO4w6jAs[/embed]
T: Eikös tämä ole se voodoo-häiskä? Uruista kyllä bonusta. Omaperäisesti soitettu. Tämäkin täyttää ainakin sen Tapsan grooven määritelmän. Hyvin vahvasti se siellä tiukassa rummussa ja bassolinjassa on.
Y: Mitäs tilulilulei meininkiä tämä oikein olikaan... Mutta lasten lorujen teemoilla on monta hittiä ulos pykätty. Toimii tavallaan, mutta vain satunnaiskuuntelussa.
R: Jäin odottamaan milloin biisi pääsisi oikein kunnolla irti ja kunnon New Orleans -meininki olisi päässyt vallloilleen. Sopiva paikka olisi ollut siinä toisen säkeistö-kertsi -kierron jälkeen. Nyt jäi siltä osin vaisuksi. Tykkäsin tuosta bassokuviosta, joka minulle toi tähän biisiin sen grooven.
A: Leppoisasti soi. Dr. Johnissa on jotain ihan kiinnostavaa, vaikkei koskaan ole enempää tullut kuunneltua. Vähän olisi kaivannut tosiaan jossain kohtaa pientä nousua tai suvantoa. Miellyttävä.
Raadin arvio:
T: 7,02
Y: 6,78
A: 7,60
R: 7,50
TASTING-RAADIN TOP10
1.John Scofield- A Go Go 8,39
2.Gov't Mule - Bad Little Doggie 8,15
3.Joe Cocker & The Crusaders - This Old World's Too Funky for Me 7,88
4.Tower of Power - What is Hip? 7,70
5.James Brown & the J.B.'s - Give it up or turnit a loose 7,56
6.Prodigy - Breathe 7,37
7.Bob Marley - Exodus 7,35
8.Dr. John - Big Chief 7,23
9.Pantera - Walk 7,21
10 .Booker T. & The M.G.'s - Green Onions 7,16
maanantai 19. marraskuuta 2018
Metallimusiikin olemus – 52. Suorituskyvyn rajamailla
Yes - Close to the Edge (1972)
Fragilen jälkeen Yesillä oli keskenään vaikeampaa. Toki menestys oli vankka. Pitkän kiertueen jälkeen bändi meni nauhoittamaan muutamia kappaleita tulevaa albumiaan varten. Tämän jälkeen pidettiin jälleen pieni tauko ja palattiin studioon nauhoittamaan Close to the Edge -albumia. Metodina oli tehdä kaikki kappaleet studiossa, harjoitusnauhoitusten tuotosten pohjalta. Tämän jälkeen Yes nauhoittikin kaikki harjoituksensa ideoiden loppumisen pelossa.
Advision Studiosin nauhoituspaikkaa modifioitiin Eddy Offordin toimesta sellaiseksi, että soundista tulisi ”livemmän” oloinen. Soundeissa ei vikaa ollutkaan, mutta yhtye oli muuten stressaantunut. Kunnianhimoiset sävellykset eivät olleet helppoja. Varsinkin rumpali Bill Bruford olisi kaivannut enemmän tilaa improvisaatiolle. Brufordin mukaan kuri oli niin tiukka, että ”jokaisen instrumentin ja idean kohdalla piti käydä vaalit, jotta sai äänensä kuuluviin.” Bruford äänitti omat osuutensa ja jätti bändin tämän jälkeen. Bruford suuntasi King Crimsoniin, joka oli enemmän hänen mieleensä.
Albumin musiikki on kunnianhimoista, mutta kyllä se objektiivisesti kuunneltuna on aika höyrypäistä. Sen nimi (Brufordin mukaan) kertoo bändin tilasta tuossa vaiheessa. Eli reunalla oltiin ja johonkin suuntaan piti mennä. Yleisölle se kuitenkin maittoi. Sitä tilattiin etukäteen lähes puoli miljoonaa kappaletta pelkästään USA:ssa. Albumilla nähdään ensimmäistä kertaa Roger Deanin suunnittelema Yes-logo.
Suoranaista metallin makua ei suuhun jää. Se toki johtuu osittain Jon Andersonin pehmeästä äänestäkin. Kikkailua ja sekopäistä osien yhdistelyä ei ole helppo jäsentää kappaleiksi. Kun oikein vaihdetaan katsantokulmaa, voidaan ajatella, että Yes oli se bändi, joka teki niitä tolkuttoman pitkiä proge-eepoksia, jonka vastavoimaksi oli syntyvä punk, joka taas on metallin alkuaineita varmasti.
Oliisiko Siberian Khatru jotenkin kuunneltavissa?
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=ydAANC7sl0Y[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/6344rkGqCBDenGoS7eJlBN?si=-tDGMV7YSg6fDtaFEOCfkw[/embed]
Kuva: loudersound.com
Fragilen jälkeen Yesillä oli keskenään vaikeampaa. Toki menestys oli vankka. Pitkän kiertueen jälkeen bändi meni nauhoittamaan muutamia kappaleita tulevaa albumiaan varten. Tämän jälkeen pidettiin jälleen pieni tauko ja palattiin studioon nauhoittamaan Close to the Edge -albumia. Metodina oli tehdä kaikki kappaleet studiossa, harjoitusnauhoitusten tuotosten pohjalta. Tämän jälkeen Yes nauhoittikin kaikki harjoituksensa ideoiden loppumisen pelossa.
Advision Studiosin nauhoituspaikkaa modifioitiin Eddy Offordin toimesta sellaiseksi, että soundista tulisi ”livemmän” oloinen. Soundeissa ei vikaa ollutkaan, mutta yhtye oli muuten stressaantunut. Kunnianhimoiset sävellykset eivät olleet helppoja. Varsinkin rumpali Bill Bruford olisi kaivannut enemmän tilaa improvisaatiolle. Brufordin mukaan kuri oli niin tiukka, että ”jokaisen instrumentin ja idean kohdalla piti käydä vaalit, jotta sai äänensä kuuluviin.” Bruford äänitti omat osuutensa ja jätti bändin tämän jälkeen. Bruford suuntasi King Crimsoniin, joka oli enemmän hänen mieleensä.
Albumin musiikki on kunnianhimoista, mutta kyllä se objektiivisesti kuunneltuna on aika höyrypäistä. Sen nimi (Brufordin mukaan) kertoo bändin tilasta tuossa vaiheessa. Eli reunalla oltiin ja johonkin suuntaan piti mennä. Yleisölle se kuitenkin maittoi. Sitä tilattiin etukäteen lähes puoli miljoonaa kappaletta pelkästään USA:ssa. Albumilla nähdään ensimmäistä kertaa Roger Deanin suunnittelema Yes-logo.
Suoranaista metallin makua ei suuhun jää. Se toki johtuu osittain Jon Andersonin pehmeästä äänestäkin. Kikkailua ja sekopäistä osien yhdistelyä ei ole helppo jäsentää kappaleiksi. Kun oikein vaihdetaan katsantokulmaa, voidaan ajatella, että Yes oli se bändi, joka teki niitä tolkuttoman pitkiä proge-eepoksia, jonka vastavoimaksi oli syntyvä punk, joka taas on metallin alkuaineita varmasti.
Oliisiko Siberian Khatru jotenkin kuunneltavissa?
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=ydAANC7sl0Y[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/6344rkGqCBDenGoS7eJlBN?si=-tDGMV7YSg6fDtaFEOCfkw[/embed]
Kuva: loudersound.com
perjantai 16. marraskuuta 2018
Ausculto - Viikon Aivoradio 46/2018
” Muse - Pressure: Vihdoinkin tuli uusi Muse-levy kuunneltua. Taitaa olla vähän niin, että tällainen 80-lukumeininki alkaa taas lipua pois muodista, mutta laitetaan silti sieltäkin yksi biisi jakoon.
A Perfect Circle - Get the Lead Out: Tämäkin tuli vihdoin ihmeteltyä. Albumimitassa paketti levisi, mutta joitain kelpo raitoja oli aikaan saatu.
Juice Leskinen - Kiveä ja sämpylää: Biisin kanssa samaa nimeä kantavalta levyltä vuodelta 1996. Bändissä vaikutti kaikenlaista sakkia siihen aikaan. Ei ollutkaan tullut aiemmin kuultua kuin live-versioina tämän ajanjakson kappaleita, joten levy pääsi yllättämään positiivisesti.
Confidence Man - Don’t You Know I’m in a Band: Albumi ”Confident Music for Confident People” oli jollain tämän vuoden levylistalla aika korkeallakin. Kummallista huumoria sisältävää vahvasti syntetisoitua pop-musiikkia.
Pennywise - Stand by Me: Vanha kunnon biisi melkoisissa kuorissa.”
A
”Anna Aaron - Labyrinth: Anna on 33-vuotias baselilainen, jonka tuotantoon tutustuin tammikuussa ilmestyvän albuminsa, Pallas Dreams myötä. Olenhan Lapin hullu, vuosittain myös Pallaksella käyden.
Get Well Soon - Nightjogging: Get Well Soon on saksalaisen Konstantin Gropperin projekti. Ps. Yöjuoksuhan on suhteellisen suosittu liikuntalaji.
Yes - Cans and Brahms Steven Wilson Remix: Yhtye täyttää tänä vuonna 50 vuotta ja juhlistaa sitä mm. viiden albuminsa Steven Wilson Remix -paketilla.
Aknestik - Suomirokkia: Positiivinen Suomirokin perusralli, miellyttävä sävelkulku ja tarttuva kertsi.
Santana - Riders On The Storm: Doorsin klassikkoa hieman toisin toteutettuna mukana kappaletta muokkaamassa myös Linkin Park vokalisti Chester Bennington ja Doorsien kosketinsoittaja Ray Manzarek.
Bad Company - Ready For Love: Queenin musiikki ei ehkä ollut Paul Rodgersille kaikkein soveliainta laulettavaa - toisin kuin Bad Companyn materiaali.
Välikausitakki - Ne tekee teistä rehua: 40 vuotta sitten ilmestyi Välikausiyhtyeen ainoa albumi. Tekijöistä olemme kyllä kuulleet myöhemminkin.”
Yyte
”Spidergawd – What You Have Become: Edelleen Spidergawdia jurskutetaan. Toimii niin nasevasti. Pahempaa Foo Fightersia.
Led Zeppelin – Rock and Roll: Eikös tämä lähde aina?
The Provenance – Tearful, Bitter, Broken: Mp3-ajan löytöjä. Tuli sattumoisin suosituksissa vastaan ja kuulosti aaveelta vuosituhannen vaihteesta. Ihan hyvä.
Simple Minds – Don’t You (Forget About Me): Radionovamusiikkia. Ei niin huono kuitenkaan.
Zero 7 – Red Dust: Parempaa hissimusiikkia. 10 vuotta sitten kuuntelin Zero 7 paljon.
Baroness – The Gnashing: Jotenkin tämä stoner iskee taas. Hyvä poljento.
Katri Helena – Katson autiota hiekkarantaa: Tytön uusin nosto soittolistalle, kun ”tästä tulee vaari ja ukki mieleen.”
Sacrilege – Feed the Cold: Aina hyvää mätkettä. Tai oikeammin pahaa mätkettä.
The Beatles – Eleanor Rigby: Tykkään tästä temposta. Hätäinen ja etukenoinen.
Anathema – Dreaming Light: Anathema on yllättävän tärkeä bändi itselleni. Ei sitä oikeastaan edes tajua monesti, kuinka paljon on tullut kuunneltua.”
T
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=41cizqECQuucZusuJAt2zA[/embed]
A Perfect Circle - Get the Lead Out: Tämäkin tuli vihdoin ihmeteltyä. Albumimitassa paketti levisi, mutta joitain kelpo raitoja oli aikaan saatu.
Juice Leskinen - Kiveä ja sämpylää: Biisin kanssa samaa nimeä kantavalta levyltä vuodelta 1996. Bändissä vaikutti kaikenlaista sakkia siihen aikaan. Ei ollutkaan tullut aiemmin kuultua kuin live-versioina tämän ajanjakson kappaleita, joten levy pääsi yllättämään positiivisesti.
Confidence Man - Don’t You Know I’m in a Band: Albumi ”Confident Music for Confident People” oli jollain tämän vuoden levylistalla aika korkeallakin. Kummallista huumoria sisältävää vahvasti syntetisoitua pop-musiikkia.
Pennywise - Stand by Me: Vanha kunnon biisi melkoisissa kuorissa.”
A
”Anna Aaron - Labyrinth: Anna on 33-vuotias baselilainen, jonka tuotantoon tutustuin tammikuussa ilmestyvän albuminsa, Pallas Dreams myötä. Olenhan Lapin hullu, vuosittain myös Pallaksella käyden.
Get Well Soon - Nightjogging: Get Well Soon on saksalaisen Konstantin Gropperin projekti. Ps. Yöjuoksuhan on suhteellisen suosittu liikuntalaji.
Yes - Cans and Brahms Steven Wilson Remix: Yhtye täyttää tänä vuonna 50 vuotta ja juhlistaa sitä mm. viiden albuminsa Steven Wilson Remix -paketilla.
Aknestik - Suomirokkia: Positiivinen Suomirokin perusralli, miellyttävä sävelkulku ja tarttuva kertsi.
Santana - Riders On The Storm: Doorsin klassikkoa hieman toisin toteutettuna mukana kappaletta muokkaamassa myös Linkin Park vokalisti Chester Bennington ja Doorsien kosketinsoittaja Ray Manzarek.
Bad Company - Ready For Love: Queenin musiikki ei ehkä ollut Paul Rodgersille kaikkein soveliainta laulettavaa - toisin kuin Bad Companyn materiaali.
Välikausitakki - Ne tekee teistä rehua: 40 vuotta sitten ilmestyi Välikausiyhtyeen ainoa albumi. Tekijöistä olemme kyllä kuulleet myöhemminkin.”
Yyte
”Spidergawd – What You Have Become: Edelleen Spidergawdia jurskutetaan. Toimii niin nasevasti. Pahempaa Foo Fightersia.
Led Zeppelin – Rock and Roll: Eikös tämä lähde aina?
The Provenance – Tearful, Bitter, Broken: Mp3-ajan löytöjä. Tuli sattumoisin suosituksissa vastaan ja kuulosti aaveelta vuosituhannen vaihteesta. Ihan hyvä.
Simple Minds – Don’t You (Forget About Me): Radionovamusiikkia. Ei niin huono kuitenkaan.
Zero 7 – Red Dust: Parempaa hissimusiikkia. 10 vuotta sitten kuuntelin Zero 7 paljon.
Baroness – The Gnashing: Jotenkin tämä stoner iskee taas. Hyvä poljento.
Katri Helena – Katson autiota hiekkarantaa: Tytön uusin nosto soittolistalle, kun ”tästä tulee vaari ja ukki mieleen.”
Sacrilege – Feed the Cold: Aina hyvää mätkettä. Tai oikeammin pahaa mätkettä.
The Beatles – Eleanor Rigby: Tykkään tästä temposta. Hätäinen ja etukenoinen.
Anathema – Dreaming Light: Anathema on yllättävän tärkeä bändi itselleni. Ei sitä oikeastaan edes tajua monesti, kuinka paljon on tullut kuunneltua.”
T
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=41cizqECQuucZusuJAt2zA[/embed]
tiistai 13. marraskuuta 2018
Toomion TOP200-biisit: 174. Rockin' Da North - Kingsize
Vieläkin pidetään majaa vuodessa 2002. Suomirap teki kaameaa jälkeä TOP40-listalla. Silloin suomirapin jonkinlainen ongelma olivat olleet hiukan tuhnuiset tausta. Sitten tuli Rockin' Da North.
Juuri Kingsize soi radioissa (sen Kesäkumi-renkutuksen lisäksi) ja tämä oli pitkälti tuottaja Jukka Immosen ansiota. Todella mahtipontiset jouset vyöryvät introssa päälle.
Lisäarvoa tuo kova feattaajakatras. YOR123, B.O.W. (eli Bomfunk MC's Raymond), vuonna 2015 ikävästi kuollut Ezkimo sekä omalaatuisella tyylillään koko kappaletta kantava Lord Est.
Tässä pisteet voi antaa oikeastaan tuotannolle, jossa eri elementit on niiden erilaisuudesta huolimatta naulittu tiukasti yhteen.
Tämän kappaleen kuulee harvoin. Enpä silti ikinä vaihda pois.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=hkB1vCKptG4&list=RDhkB1vCKptG4&start_radio=1[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/0dAOkG1wnpiTTgLCrvP1g9?si=lZaggs8dTzG-HfJuHN5wNw[/embed]
Juuri Kingsize soi radioissa (sen Kesäkumi-renkutuksen lisäksi) ja tämä oli pitkälti tuottaja Jukka Immosen ansiota. Todella mahtipontiset jouset vyöryvät introssa päälle.
Lisäarvoa tuo kova feattaajakatras. YOR123, B.O.W. (eli Bomfunk MC's Raymond), vuonna 2015 ikävästi kuollut Ezkimo sekä omalaatuisella tyylillään koko kappaletta kantava Lord Est.
Tässä pisteet voi antaa oikeastaan tuotannolle, jossa eri elementit on niiden erilaisuudesta huolimatta naulittu tiukasti yhteen.
Tämän kappaleen kuulee harvoin. Enpä silti ikinä vaihda pois.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=hkB1vCKptG4&list=RDhkB1vCKptG4&start_radio=1[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/0dAOkG1wnpiTTgLCrvP1g9?si=lZaggs8dTzG-HfJuHN5wNw[/embed]
maanantai 5. marraskuuta 2018
Toomion TOP200-biisit: 175. Soilwork - As We Speak
Maaliskuussa 2002 ilmestyi Soilworkin Natural Born Chaos -albumi, joka jo TOP100-albumilistallakin tuli tutuksi. Sitä rumpalimme kera kuunneltiin niin sanotut "parit kerrat". Aluksi tietysti nuo nopeammat kappaleet tarttuivat, mutta jotenkin As We Speakin sävellys on vuosien saatossa muodostunut alkupuoliskon kärkikappaleeksi. Se on monitahoisempi ja rauhallisempi ja on siksi säilynyt kuuntelulistalla.
Muistan vieläkin katsomatta tuon levyn kitaristit, jopa osan heidän kommenteistaan kansilehdessä. Björn "Speed" Strid on laulumiehiä metallin puolella ja nykyään tahkoaa vakuuttavasti myös Night Flight Orchestrassa. Tämän levyn kitarapari Frenning & Wichers pelittävät komeasti yhteen. Ranta & Flink rumpu-bassopuolelta vastaavat kitaroille täysin hyväksyttävästi. Oman lisämausteen tuo kuitenkin Sven Karlsson, joka tuli tässä vaiheessa Evergreyn koskettimista Soilworkin hommiin. Kuten monesti aiemminkin olen todennut, niin Karlsson ei turhia soita. Hän värittää ja sävyttää sävellyksiä ja tuo niihin ilmaa. Vaikka raskaasta musiikista onkin kyse, niin pieni happi välissä ei yleensä haittaa.
Sanoituspuoli menee vähän ohi. Se on tuollaista tavallista metallihuttua, mutta kyllähän sieltä kohtia päähän jää. Maailmantilaa ja sen synkkyyttä tässä varmaankin analysoidaan. Voi olla, että tässäkin, kuten omissa vähäpätöisemmissä sanoitustouhuissa tulee usein vaihe, jossa sanat eivät välttämättä tarkoita sen suurempia, vaan sopivat muihin teemaltaan ja ennen kaikkea istuvat sävellykseen ja melodiaan. Se Soilworkilla toimii mainiosti.
Kyllä tämä on lumihankien keskellä kuultava. Autolla ajaessa. Mielellään aika kovaa. Autona voisi olla Peugeot, jossa on sellainen ilmanraikastinpotkuri keskikonsolin tuulettimessa.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=TcKoqGKuz6U[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/6uCNPKVAKkG1M4UH77fu18?si=MTQAZdPvTyOe3tr39vk2RA[/embed]
Muistan vieläkin katsomatta tuon levyn kitaristit, jopa osan heidän kommenteistaan kansilehdessä. Björn "Speed" Strid on laulumiehiä metallin puolella ja nykyään tahkoaa vakuuttavasti myös Night Flight Orchestrassa. Tämän levyn kitarapari Frenning & Wichers pelittävät komeasti yhteen. Ranta & Flink rumpu-bassopuolelta vastaavat kitaroille täysin hyväksyttävästi. Oman lisämausteen tuo kuitenkin Sven Karlsson, joka tuli tässä vaiheessa Evergreyn koskettimista Soilworkin hommiin. Kuten monesti aiemminkin olen todennut, niin Karlsson ei turhia soita. Hän värittää ja sävyttää sävellyksiä ja tuo niihin ilmaa. Vaikka raskaasta musiikista onkin kyse, niin pieni happi välissä ei yleensä haittaa.
Sanoituspuoli menee vähän ohi. Se on tuollaista tavallista metallihuttua, mutta kyllähän sieltä kohtia päähän jää. Maailmantilaa ja sen synkkyyttä tässä varmaankin analysoidaan. Voi olla, että tässäkin, kuten omissa vähäpätöisemmissä sanoitustouhuissa tulee usein vaihe, jossa sanat eivät välttämättä tarkoita sen suurempia, vaan sopivat muihin teemaltaan ja ennen kaikkea istuvat sävellykseen ja melodiaan. Se Soilworkilla toimii mainiosti.
Kyllä tämä on lumihankien keskellä kuultava. Autolla ajaessa. Mielellään aika kovaa. Autona voisi olla Peugeot, jossa on sellainen ilmanraikastinpotkuri keskikonsolin tuulettimessa.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=TcKoqGKuz6U[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/6uCNPKVAKkG1M4UH77fu18?si=MTQAZdPvTyOe3tr39vk2RA[/embed]
sunnuntai 4. marraskuuta 2018
Metallimusiikin olemus – 51. Kreikkalainen tähdenlento
APHRODITE'S CHILD - 666 (1972)
Demis Roussos syntyi Egyptissä, mutta joutui alueen häilyvän tilanteen takia muuttamaan perheensä kanssa Kreikkaan. Roussoksen äiti ja isä olivat muusikkoja ja Kreikkaan muutettuaan Demiskin liittyi kirkkokuoroon. Noin 17 vuoden iässä hän tapasi Loukas Siderasin ja Evángelos Papathanassioun, joka tuli tunnetuksi nimellä Vangelis. Vangelis oli aloittanut säveltämisen vaatimattomasti 4-vuotiaana.
Roussos ja Vangelis soittelivat yhdessä muutamassa bändissä, kunnes löivät päänsä yhteen Siderasin ja Silver Koulourisin kanssa. Bändi muuttii Pariisiin ja levytti pari albumia ennen 666-albumia, jota tässä käsitellään.
666 kertoo Johanneksen ilmestyksestä. Albumin julkaisun kanssa oli melkoisia ongelmia, sillä levy-yhtiö pelkäsi kristillisten joukkojen rienaussyytöksiä. Levy odotti julkaisemattomana niin kauan, että ilmestyessään bändin jäsenet olivat ehtineet jo soolourilleen ja Aphrodite’s Child bändinä oli muisto vain.
Musiikki itsessään on ihan aitoa progea. Levyllä musiikkityylit vaihtelevat välimerellisistä kansanmusiikkiteemoista jonkinlaiseen esimetalliin asti. Ei ole oikeastaan ihmekään, että suomalainen Saimaa-yhtye on soittanut suomenkielistä versiota The Four Horsemenistä. Roussoksen ääni on tavattoman korkea ja Vangelis on säveltämiseen melkomoinen talentti.
Metallia tästä tekee osittain metalliset kohdat, mutta ehkä myös kristinuskolle naureskelevat teemat ja lopulta tietysti tuo Roussoksen korkea lauluääni. Uskontoja peilataan jotenkin kummasti 1960-luvun maailmaan, joten tuo sanoituspuoli on vähän vaikea hahmottaa 1980-luvun lapselle.
Sooloja on niin pinkfloydmaisesta maalailusta kunnon tilutteluun. Rumpufilleissä on myös yritystä, jopa tuplabasaria kuulee. Levyä voisi kuvailla viihdyttäväksi kuunneltavaksi.
Bändin esikuvakseen on nimennyt ainakin Yes, joka jossain vaiheessa taivutteli Vangelista kosketinsoittajakseen, mutta hän kieltäytyi. Lopulta Vangelis on kuitenkin tehnyt useammankin levyn bändin laulajan Jon Andersonin kanssa. Vangelis on syntetisaattorimusiikin uranuurtaja, joten haluamattaankin ovat äänisynteesin käyttäjät hänestä vaikuttuneet ainakin välillisesti. Ja Blade Runnerin soundtrack, sitä ei voi ohittaa.
Demis Roussos taisteli suuren osan elämästään ylipainon kanssa. Elimistö ei tästä johtuvaa painonvaihtelua kestänyt ja Roussos kuoli erilaisten ruuansulatuselimien syöpiin vuonna 2015. Vangelis sen sijaan porskuttaa edelleen. Viimeinen levy tuli vuonna 2016.
Esimerkiksi laitan The Four Horsemenin, koska se lopulta lienee sävellyksistä tarttuvin. Videolta myös välittyy Roussoksen silminnähden vakuuttava karisma.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=3KCbqhJt16k&start_radio=1&list=RD3KCbqhJt16k[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/4MB7X1urqItzKWFI73dyhb?si=z2CPAJyuQn-S2s-dP4t3aA[/embed]
Demis Roussos syntyi Egyptissä, mutta joutui alueen häilyvän tilanteen takia muuttamaan perheensä kanssa Kreikkaan. Roussoksen äiti ja isä olivat muusikkoja ja Kreikkaan muutettuaan Demiskin liittyi kirkkokuoroon. Noin 17 vuoden iässä hän tapasi Loukas Siderasin ja Evángelos Papathanassioun, joka tuli tunnetuksi nimellä Vangelis. Vangelis oli aloittanut säveltämisen vaatimattomasti 4-vuotiaana.
Roussos ja Vangelis soittelivat yhdessä muutamassa bändissä, kunnes löivät päänsä yhteen Siderasin ja Silver Koulourisin kanssa. Bändi muuttii Pariisiin ja levytti pari albumia ennen 666-albumia, jota tässä käsitellään.
666 kertoo Johanneksen ilmestyksestä. Albumin julkaisun kanssa oli melkoisia ongelmia, sillä levy-yhtiö pelkäsi kristillisten joukkojen rienaussyytöksiä. Levy odotti julkaisemattomana niin kauan, että ilmestyessään bändin jäsenet olivat ehtineet jo soolourilleen ja Aphrodite’s Child bändinä oli muisto vain.
Musiikki itsessään on ihan aitoa progea. Levyllä musiikkityylit vaihtelevat välimerellisistä kansanmusiikkiteemoista jonkinlaiseen esimetalliin asti. Ei ole oikeastaan ihmekään, että suomalainen Saimaa-yhtye on soittanut suomenkielistä versiota The Four Horsemenistä. Roussoksen ääni on tavattoman korkea ja Vangelis on säveltämiseen melkomoinen talentti.
Metallia tästä tekee osittain metalliset kohdat, mutta ehkä myös kristinuskolle naureskelevat teemat ja lopulta tietysti tuo Roussoksen korkea lauluääni. Uskontoja peilataan jotenkin kummasti 1960-luvun maailmaan, joten tuo sanoituspuoli on vähän vaikea hahmottaa 1980-luvun lapselle.
Sooloja on niin pinkfloydmaisesta maalailusta kunnon tilutteluun. Rumpufilleissä on myös yritystä, jopa tuplabasaria kuulee. Levyä voisi kuvailla viihdyttäväksi kuunneltavaksi.
Bändin esikuvakseen on nimennyt ainakin Yes, joka jossain vaiheessa taivutteli Vangelista kosketinsoittajakseen, mutta hän kieltäytyi. Lopulta Vangelis on kuitenkin tehnyt useammankin levyn bändin laulajan Jon Andersonin kanssa. Vangelis on syntetisaattorimusiikin uranuurtaja, joten haluamattaankin ovat äänisynteesin käyttäjät hänestä vaikuttuneet ainakin välillisesti. Ja Blade Runnerin soundtrack, sitä ei voi ohittaa.
Demis Roussos taisteli suuren osan elämästään ylipainon kanssa. Elimistö ei tästä johtuvaa painonvaihtelua kestänyt ja Roussos kuoli erilaisten ruuansulatuselimien syöpiin vuonna 2015. Vangelis sen sijaan porskuttaa edelleen. Viimeinen levy tuli vuonna 2016.
Esimerkiksi laitan The Four Horsemenin, koska se lopulta lienee sävellyksistä tarttuvin. Videolta myös välittyy Roussoksen silminnähden vakuuttava karisma.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=3KCbqhJt16k&start_radio=1&list=RD3KCbqhJt16k[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/4MB7X1urqItzKWFI73dyhb?si=z2CPAJyuQn-S2s-dP4t3aA[/embed]
perjantai 2. marraskuuta 2018
Auculto - Viikon Aivoradio 44/2018
”Steve Vai – In My Dreams With You: Aika legendaarinen Devin-Vai-parivaljakko.
Yngwie Malmsteen – Heaven Tonight: Ynkkähän on kova, kovempi kuin moni haluaa myöntää.
A-Tyyppi – Voihitsivoiharmi: On niin luokattoman hulppeat sanat, että aivan siksi tälle listalle.
Fairport Convention – Genesis Hall: Vakuuttava folk-ääni naisella.
Gov’t Mule – Thorazine Shuffle: Tällainen se pitää tarttuva bassolinja olla.
Thulsa Doom – Kick Me: Stoneria, jonka kertosäe jää yksinkertaisuudessaan päähän.
Steve Reich – Music for 18 Musician: Pulses: Minimaalista ja outoa musiikkia.
The Prodigy – Champions of London: Uusi levy ilmestyi tänään. Aika aggressiivinen ote.
Uriah Heep – Why: Tässä on sitä groovea jo aika hyvin.
Night Verses – Trading Shadows: Djent-tilutusta, joka kuulostaa jotenkin suomalaiselta kansanmusiikilta.”
T
”Nirvana - Swap Meet: En tiennytkään, että pidän Nirvanasta. Kappale alkoi soida kaiuttimissani ja vasta jälkeenpäin katsoin mikä se oikein olikaan. Kappalehan on orkesterin debyyttialbumilta Bleach (1989).
Hullujussi - Friduna Skikuna: Sanoilla on merkitystä, ainakin tässä ”Preiz zimi zeel mama lookystre...”
Steely Dan - Glamour Profession: ilmavaa, selkeää musikkia yhtyeen seitsemänneltä albumilta Gaucho (1980), jonka tekemiseen osallistui kaikkiaa 42 muusikkoa.
Seal - Touch (acoustic version): Kaunis, hieman utuinen sävellys ja tulkinta, joka sopii tämän viikonlopun seesteisen hartaaseen tunnelmaan.
Slim Butler - Junk In The Trunk: International Blues Challenge kasaa vuosittain n. 250 bändiä Tenneseen osavaltioon ollen maailman suurin blues tapahtuma. Ensi tammikuussa siellä kuullaan Rovaniemeläislähtöisistä muusikoista koostuva Slim Butler & The Slim Cuts.
Tabula Rasa - Lähtö: Tabulan Rasan esikoisalbumi, Tabula Rasa (1975), on loistava. Se on yksi parhaista suomalaisista levyistä, joka on vinyylipainosta ulos saatettu. Sen melodisuus ja musikaalisuus hivelee korvia. Tämän avauskapaleen lisäksi kannattaa kyllä kuunnella koko albumi - ja useampaan kertaan, keskittyen.
Tabula Rasa - Prinssi: Albumin päätöskappale, kuuntelethan muutkin levyn kappaleet.”
Yyte
”Bon Jovi - The Radio Saved My Life Tonight: Pitkään arkistoissa säilytelty biisi ajalta, jolloin tämä bändi osui aika useasti maaliinsa.
Grateful Dead - Friend of the Devil: American Beauty-levystä tulee soittofiilis.
Eppu Normaali - Kaikki häipyy, on vain nyt: Mahtava ja syksyissä mahtavampi.
PMMP - Olkaa yksin ja juoskaa karkuun: Vaihtelun vuoksi. Jäsen T:n levylista ja samalla Ausculto-sivustohan käynnistyi tästä albumista.
William Bell - Poison in the Well: Yksinkertaisuudessaan tenhoava biisi.”
A
”Blaze Bayley - December Wind: Kevyempää tuotantoa, mutta Blaze-sedän ääni on maaginen pelkän akustisen kitaran säestyksellä.
Wandering Midget - Where we march the voltures follow: Toivottavasti bändin hyväksynnällä eetterissä. Tässä kunnianosoitus Reverend Bizarrelle ja Spiritus Mortisille isosti.
Judas Priest - Beyond The Realms Of Death: Olen viime aikoina käynyt läpi vanhaa tuotantoa... tämän kun olisi nähnyt 70-luvulla, niin en tiedä missä olisin nyt.
Death Of Kings - Shadow Of A Reaper: Tuli täysin puskista: kunnon thrash attack USAsta.
Dödsrit - A Drowning Voice: Yhden miehen projekti Tanskasta. Tummaa bläkkistä pimeneviin iltoihin.
Obliteration - Detestation Rite :Semmoista kunnon old school dödöä että piti kaivaa pankkitunnukset ostovalmiuteen.”
Spinebrain
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=PuGYJrEdQbWmQZu-UP-ONA[/embed]
Yngwie Malmsteen – Heaven Tonight: Ynkkähän on kova, kovempi kuin moni haluaa myöntää.
A-Tyyppi – Voihitsivoiharmi: On niin luokattoman hulppeat sanat, että aivan siksi tälle listalle.
Fairport Convention – Genesis Hall: Vakuuttava folk-ääni naisella.
Gov’t Mule – Thorazine Shuffle: Tällainen se pitää tarttuva bassolinja olla.
Thulsa Doom – Kick Me: Stoneria, jonka kertosäe jää yksinkertaisuudessaan päähän.
Steve Reich – Music for 18 Musician: Pulses: Minimaalista ja outoa musiikkia.
The Prodigy – Champions of London: Uusi levy ilmestyi tänään. Aika aggressiivinen ote.
Uriah Heep – Why: Tässä on sitä groovea jo aika hyvin.
Night Verses – Trading Shadows: Djent-tilutusta, joka kuulostaa jotenkin suomalaiselta kansanmusiikilta.”
T
”Nirvana - Swap Meet: En tiennytkään, että pidän Nirvanasta. Kappale alkoi soida kaiuttimissani ja vasta jälkeenpäin katsoin mikä se oikein olikaan. Kappalehan on orkesterin debyyttialbumilta Bleach (1989).
Hullujussi - Friduna Skikuna: Sanoilla on merkitystä, ainakin tässä ”Preiz zimi zeel mama lookystre...”
Steely Dan - Glamour Profession: ilmavaa, selkeää musikkia yhtyeen seitsemänneltä albumilta Gaucho (1980), jonka tekemiseen osallistui kaikkiaa 42 muusikkoa.
Seal - Touch (acoustic version): Kaunis, hieman utuinen sävellys ja tulkinta, joka sopii tämän viikonlopun seesteisen hartaaseen tunnelmaan.
Slim Butler - Junk In The Trunk: International Blues Challenge kasaa vuosittain n. 250 bändiä Tenneseen osavaltioon ollen maailman suurin blues tapahtuma. Ensi tammikuussa siellä kuullaan Rovaniemeläislähtöisistä muusikoista koostuva Slim Butler & The Slim Cuts.
Tabula Rasa - Lähtö: Tabulan Rasan esikoisalbumi, Tabula Rasa (1975), on loistava. Se on yksi parhaista suomalaisista levyistä, joka on vinyylipainosta ulos saatettu. Sen melodisuus ja musikaalisuus hivelee korvia. Tämän avauskapaleen lisäksi kannattaa kyllä kuunnella koko albumi - ja useampaan kertaan, keskittyen.
Tabula Rasa - Prinssi: Albumin päätöskappale, kuuntelethan muutkin levyn kappaleet.”
Yyte
”Bon Jovi - The Radio Saved My Life Tonight: Pitkään arkistoissa säilytelty biisi ajalta, jolloin tämä bändi osui aika useasti maaliinsa.
Grateful Dead - Friend of the Devil: American Beauty-levystä tulee soittofiilis.
Eppu Normaali - Kaikki häipyy, on vain nyt: Mahtava ja syksyissä mahtavampi.
PMMP - Olkaa yksin ja juoskaa karkuun: Vaihtelun vuoksi. Jäsen T:n levylista ja samalla Ausculto-sivustohan käynnistyi tästä albumista.
William Bell - Poison in the Well: Yksinkertaisuudessaan tenhoava biisi.”
A
”Blaze Bayley - December Wind: Kevyempää tuotantoa, mutta Blaze-sedän ääni on maaginen pelkän akustisen kitaran säestyksellä.
Wandering Midget - Where we march the voltures follow: Toivottavasti bändin hyväksynnällä eetterissä. Tässä kunnianosoitus Reverend Bizarrelle ja Spiritus Mortisille isosti.
Judas Priest - Beyond The Realms Of Death: Olen viime aikoina käynyt läpi vanhaa tuotantoa... tämän kun olisi nähnyt 70-luvulla, niin en tiedä missä olisin nyt.
Death Of Kings - Shadow Of A Reaper: Tuli täysin puskista: kunnon thrash attack USAsta.
Dödsrit - A Drowning Voice: Yhden miehen projekti Tanskasta. Tummaa bläkkistä pimeneviin iltoihin.
Obliteration - Detestation Rite :Semmoista kunnon old school dödöä että piti kaivaa pankkitunnukset ostovalmiuteen.”
Spinebrain
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=PuGYJrEdQbWmQZu-UP-ONA[/embed]
torstai 1. marraskuuta 2018
Metallimusiikin olemus – 50. Soittotaidon ja sävellystyön täydellinen kombinaatio
URIAH HEEP - DEMONS AND WIZARDS (1971)
Uriah Heepillä oli uusi basisti - Mark Clarke. Hän kuitenkin ehti olla bändissä vain pari kuukautta jättäen bändin ”työuupumuksen tähden.” Sen verran mies kuitenkin vaikutti, että osallistui Demons and Wizards -albumin avausraita Wizardsiin soittamalla siinä ja olemmalla myös sävellystyössä mukana. Se onkin melko tavalla eri kastia kuin loput albumista, vaikka on edelleen yksi bändin kestohiteistä.
Ei mennyt pitkäänkään, kun bändiin oli liitetty The Keef Hartley Bandissa soittanut uusiseelantilainen Gary Thain, jota voidaan pitää bändin legendaarisimman kokoonpanon osasena. Thainin tiukka soitto yhdessä rumpali Lee Kerslaken rumputyön kanssa asetti loppubändille hyvän pohjan tehdä tarttuvia kappaleita.
Käytännössä sävellystyö oli pääasiassa urkuri Don Hensleyn käsissä. Eikä se ollut virhe. Levyn hitti Easy Livin’ on edelleen, 45 vuotta ilmestymisensä jälkeen, usein kuultavissa milloin missäkin mainoksessa. Ja ihan syystä. Onnistunut urkujyystö, jossa koko bändin parhaat puolet saadaan esille kuitenkin ulkoisesti suhteellisen simppelissä kappaleessa.
Ennen tätä soinut Traveller in Time kuulostaa 1990-luvun Dream Theaterilta parhaimmillaan. Tosin noin 20 vuotta aiemmin. Rainbow Demon taas on väkisinkin antanut potkua Diolle tai Rainbowlle. Tai oikeimmin ehkä juuri Rainbow-vaiheen Diolle.
Demons and Wizards nosti Uriah Heepin aivan uudelle tasolle. Se nousi Briteissä sijalle 20. ja oli USA:ssakin 23. Suomessa albumi meni kuin kuumille kiville. Demons & Wizards oli listaykkösenä jopa 14 viikkoa. Easy Livin’ on muuten ainut Heepin kappale, joka on noussut USA:ssa singlelistalle. Jos albumi olisi ilmestynyt vuotta aiemmin tai vastaavasti myöhemmin, olisi sillä voinut olla jopa paremmat mahdollisuudet menestyä.
Levyn merkitys metallille ja raskaalle musiikille on ohittamaton. Raskas urkuriffittely maustettuna yhdellä rock-historian kovimmista laulajista nostaa omissa kirjoissa Uriah Heepin korkeammalla kuin se maaimanlaajuisesti on. On sääli, että niin David Byron kuin Gary Thain näkivät silloin rock-elämän varjopuolet lopulta niihin menehtyen. Liian nuorena. Paljon olisi ollut vielä annettavaa.
Demons and Wizards on mainio albumi. Sen kuuntelee mielellään. Myös sen mystiikassa liittyvät sanoitukset voi vetää metalliin. Pidän toki Easy Livin’istä paljon, mutta albumin annista kertoo mielestäni enemmän sen viimeinen kappale The Spell, jossa on davidgilmourmaista kitarasoolottelua ja ylipäätään laadukasta musisointia. Mainitsen vielä Why-kappaleen, joka on bonusbiisinä cd-versiossa. On melkoista työstöä.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=psnHkE642e4[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/3jEKIN45ZsAN6tP9GRwLap?si=-l2ZPKLvSzS3Ntg5dLW1vQ[/embed]
Kuva: Youtube.com
Uriah Heepillä oli uusi basisti - Mark Clarke. Hän kuitenkin ehti olla bändissä vain pari kuukautta jättäen bändin ”työuupumuksen tähden.” Sen verran mies kuitenkin vaikutti, että osallistui Demons and Wizards -albumin avausraita Wizardsiin soittamalla siinä ja olemmalla myös sävellystyössä mukana. Se onkin melko tavalla eri kastia kuin loput albumista, vaikka on edelleen yksi bändin kestohiteistä.
Ei mennyt pitkäänkään, kun bändiin oli liitetty The Keef Hartley Bandissa soittanut uusiseelantilainen Gary Thain, jota voidaan pitää bändin legendaarisimman kokoonpanon osasena. Thainin tiukka soitto yhdessä rumpali Lee Kerslaken rumputyön kanssa asetti loppubändille hyvän pohjan tehdä tarttuvia kappaleita.
Käytännössä sävellystyö oli pääasiassa urkuri Don Hensleyn käsissä. Eikä se ollut virhe. Levyn hitti Easy Livin’ on edelleen, 45 vuotta ilmestymisensä jälkeen, usein kuultavissa milloin missäkin mainoksessa. Ja ihan syystä. Onnistunut urkujyystö, jossa koko bändin parhaat puolet saadaan esille kuitenkin ulkoisesti suhteellisen simppelissä kappaleessa.
Ennen tätä soinut Traveller in Time kuulostaa 1990-luvun Dream Theaterilta parhaimmillaan. Tosin noin 20 vuotta aiemmin. Rainbow Demon taas on väkisinkin antanut potkua Diolle tai Rainbowlle. Tai oikeimmin ehkä juuri Rainbow-vaiheen Diolle.
Demons and Wizards nosti Uriah Heepin aivan uudelle tasolle. Se nousi Briteissä sijalle 20. ja oli USA:ssakin 23. Suomessa albumi meni kuin kuumille kiville. Demons & Wizards oli listaykkösenä jopa 14 viikkoa. Easy Livin’ on muuten ainut Heepin kappale, joka on noussut USA:ssa singlelistalle. Jos albumi olisi ilmestynyt vuotta aiemmin tai vastaavasti myöhemmin, olisi sillä voinut olla jopa paremmat mahdollisuudet menestyä.
Levyn merkitys metallille ja raskaalle musiikille on ohittamaton. Raskas urkuriffittely maustettuna yhdellä rock-historian kovimmista laulajista nostaa omissa kirjoissa Uriah Heepin korkeammalla kuin se maaimanlaajuisesti on. On sääli, että niin David Byron kuin Gary Thain näkivät silloin rock-elämän varjopuolet lopulta niihin menehtyen. Liian nuorena. Paljon olisi ollut vielä annettavaa.
Demons and Wizards on mainio albumi. Sen kuuntelee mielellään. Myös sen mystiikassa liittyvät sanoitukset voi vetää metalliin. Pidän toki Easy Livin’istä paljon, mutta albumin annista kertoo mielestäni enemmän sen viimeinen kappale The Spell, jossa on davidgilmourmaista kitarasoolottelua ja ylipäätään laadukasta musisointia. Mainitsen vielä Why-kappaleen, joka on bonusbiisinä cd-versiossa. On melkoista työstöä.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=psnHkE642e4[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/3jEKIN45ZsAN6tP9GRwLap?si=-l2ZPKLvSzS3Ntg5dLW1vQ[/embed]
Kuva: Youtube.com
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)