“Mark Knopfler - So Far From The Clyde: Tulmasävyinen teos Marcin kuudennelta sooloalbumilta Get Lucky (2009). Kitarastaan mies tunnetaan, tässäkin kappaleessa se soi niin knopflermaisen pelkistettynä, mutta kuulakkaana.
Tubes - Don’t Touch Me There (live): Vahvasti teatraaliseen parodiaan pohjaavan yhtyeen kappale on luonnollisesti kuultava live-versiona.
Rutles - Good Times Roll: The Rutlesin musiikki saattaa kuulostaa tutulta. Bändissä vaikuttivat myös Monty Python ryhmässä mukana olleet Eric Idle ja Neil Innes, joista jälkimmäisen tekemiä yhtyeen kappaleet olivat. Jostain syystä Innes joutui myös oikeudessa todistamaan sävellystensä olevan ihka omiaan. Albumi the Rutles ilmestyi vuonna 1978.
Mick Jagger – Joy: Goddess In The Doorway (2001) oli jo Mickin neljäs sooloalbumi, joka ei mitenkään suuri kaupallinen menestys ollut. Mick on (ainakin minun mielestäni) Rollari ja That´s it. Tällä kappaleella on muuten kuultavissa myös Bonoa vokaalihommissa.
Little Steven - St. Valentine´s Day: Kappale on alunperin julkaistu jo vuonna 2009 The Cocktail Slippers’ -yhtyeen versiona nimellä St. Valentine´s Day Massacre. Laulun tekijä Steven Van Zandt julkaisi sen myös itse.
Blues Section - Only Dreamin´: Jim Pembroken sävellys vuodelta 1967 julkaistiin alunperin singlenä. Blues Sectionissa soittivat tässä sessiossa: Jim Pembroke, Hasse Walli (kitarat), Måns Groundstroem (basso), Ronnie Österberg (rummut), Eero Koivistoinen (saksofoni) sekä Otto Donner (piano). Kansainvälisen tason musiikkia jo tuolloin tältä Wigwamin esiasteelta.
Beatles - Revolution 1: Vallankumouksen rauhallinen blues-tempoinen versio ilmestyi Valkoisella tuplalla 1968.
Riki Sorsa – Autograph: Rikin Changing Tunes albumi ilmestyi vuonna 1981 ja nosti hänet minun arvostuksessani muusikkojen armoitettujen joukkoon. Levy oli Kassu Halosen tuottama ja tämän kappaleen sävelsi Jim Pembroke. Uumajassa oli tapanamme viettää Suomen Itsenäisyyspäivää hieman reippaammin. Vuonna 1981 meille oli esiintymässä Universum -ravintolassa Riki ja hauskaa oli. Meninkin seuraavana päivänä bileitten jatkoilta yliopistolle tumma juhlapuku päällä.”
- Yyte
”Halestorm – Ride the Lighting: Tuli vastaan FB-feedissä. Päätin kuunnella, vaikka onhan näitä Temallica-covereita jo satoja. Lzzyn vokaalit ja skittasoundi yllättivät: vielä on nuorissa toivoa tulevaisuuteen vaikken bändin muuta tuotantoa tunnekaan.
The Night Flight Orchestra – Gemini: Soilworkin Speed laulaa Totoa 80-luvun tuulipukuhengessä...mitäs hittoa tämä nyt on? Lienee niin että jing ja jang pysyvät balanssissa kun vaihtaa nahkaa lennosta. Mahtavaa!
Dool – She Goat: Olin unohtanut (jostain syystä) tämän levyn vuoden 2017 -listoilta. Kun tykittelin tämän eilen uudestaan muistin miksi tämä on todella upea. Tässä yhtyvät The Devils Blood ja The Year Of The Goat parhaalla mahdollisella tavalla.
Mindkult – Howling Witch: Fowst soittaa itse kaikki instrumentit ja laulaakin vielä pahuksen komeesti. Onneksi tämä ei ole Ruotsista vaan Virginiasta USAsta. Mindkult on Electric Wizardin ja Uncle Acid & The Dead Beatsin lehtolapsi, josta innostuin kovaa.
Circle – Vaellus: Circle voi ja osaa tehdä ihan mitä vaan... Olen entistä enemmän kallistumassa siihen mielipiteeseen. Bändin aito hulluus pitää kokea livenä, mutta onneksi kuuloaistihavaintojen perusteellakin tätä voi täydellä sydämellä promovoida.
Huora – Kovia ja kiljua: Bändin nimi aikanaan aiheutti leukojen venymisreaktiota, mutta onneksi musa on niin paljon parempaa. Tämmöinen rehellinen punkkirock on hyvää, kun se on hyvää. Solisti Anni on intohimoinen saunoja, josta tulee aina 1,5 bonuspistettä. Levy on kokonaisuutena erittäin kompakti ja napakka.”
- Spinebrain
”The Beatles - A Day in the Life: Melkeinpä jokaisen joulun aikaan tulee hetki Beatlesia kuunneltua. Sgt. Pepper & co. -levyltä kuului nyt nostaa tämä.
Olavi Uusivirta - Kultaa hiuksissa: Kesän keikkaputkessa versioitiin tämä Uusivirran raita. Oli hauska tilanne, kun tätä ehdotettiin biisilistalle: "Voisi vetää Uusivirtaa sieltä uudelta levyltä" - "no, on siellä se yksi ookoo biisi".
Daft Punk - Fragments of Time: Loppukesäiltojen taika taltioituna ja grooveen verhoiltuna.
Ultra Bra - Älä soita tänne enää koskaan: UB:n "Sinä päivänä kun synnyin" oli ensimmäinen oma CD:ni. Silloin tämä biisi ei vielä kolahtanut, mutta tänä vuonna kyllä. Ja tulipa bändi viimein nähtyä Ilosaaressakin. Vyöryy...
Tuomari Nurmio - Suuri ja rento ote: Nurmion uusi "Dumarillumarei" on yksi vuoden levyistä. Tuomari vain jaksaa paahtaa ja sanottavaa löytyy. Vastustamatonta charmia.
Radiohead - How to Disappear Completely: Radiohead oli toukokuun ulkoilumusiikkia. Tässä osuu mahtavasti osaset kohdilleen ja teos kuulostaa juuri nimensä mukaisen pois häipyvältä.
Belle & Sebastian - Asleep on a Sunbeam: Kevään indie-putkessa tuli kuunneltua Belle & Sebastiania. Kepoinen rallattelu ja hiplailusoitantaa, selkeää melodista kyvykkyyttä.
Fleetwood Mac - Rhiannon: Fleetwod Macin "Rumoursista" meni kaksi vuotta siirtyä edeltävään, bändin nimeä kantavaan levyyn. "Rhiannonissa" on mystinen ulottuvuus, eikä ihme, jos joku on aikanaan saattanut Stevie Nicksiä pitää epäilyttävänäkin naisena...
Ryan Gosling & Emma Stone - City of Stars: "La La Land" oli vuoden elokuvahittejä. Tunnusbiisissä pieni on suurta ja kokonaisuus osiaankin suurempi summa. Mahtavaa, että tällaisella kappaleella (ja B-osalla erityisesti) voi vielä vuonna 2017 voittaa Oscarin.”
- A
”Saimaa – Lentävä suomalainen: Saimaa saattaa lopulta nousta korkealle vuoden levyä valkatessa. Soittohan on sinnepäin. Myös biisin ja koko levyn teema istuu minulle.
A Perfect Circle – The Doomed: A Perfect Circlellä on pärjättävä niin kauan, kunnes Tool sen levynsä julkaisee.
Mopo – Niin aikaisin: Jännää suomalaista jazzia.
Stu Larsen – Going back to Bowenville: En tiedä miehestä mitään. Biisi vain tuntui hyvälle.
Antimatter – God Is Coming: Portisheadin jäljillä. Omasta mielestäni paremmin polulla pysyen.
Juha Vainio – Yleisessä saunassa: Siskonmies tätä joulunpyhinä soitteli. Kuulemma siksi, että soinnut vaihtuvat suunnilleen joka sanalle. Riittävän haastava.”
- T
https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve
perjantai 29. joulukuuta 2017
perjantai 22. joulukuuta 2017
Viikon Aivoradio 51 - Joulu-teema
”M.A.Numminen – Joulupukki puree ja lyö: Hieman erilainen lähestyminen joulun tunnelmaan. Pitää ottaa huumoripläjäyksenä, mielensäpahoittajat voivat skipata biisin suoraan.
King Diamond – No Presents for Christmas: Aina kun pyydetään jotain jouluun liittyviä lauluja, niin tämä biisi on heti siellä ensimmäisten joukossa. Kinkku on kunkku.
Venom – Black Xmas: Kun kuulin ensimmäisen kerran teinikloppina, olin myyty. Venom oli kiellettyä ja pahaa, mutta tämä biisihän on punk-henkistä rockenrollia. Takuuvarma joulubiisi minulle.
Band Aid – Do They Know It’s Christmas (1984): Kun tämä projekti vuonna 1984 toteutui siinä oli oikeasti jotain yhdessä tekemisen henkeä. Tuo mieleen jotain lapsuusmuistoja.
Trio Saletti – On Rankka Olla Tonttumies: Älkää kysykö miksi, mutta olen huomannut heräävääni tämä päässäni useana aamuna. Toivottavasti tällä postauksella pääsee siitä eroon!!
Juice Leskinen Slam – Sika: Onhan tämä nyt klassikko. Nykyaikaiset ruokailutottumukset huomioiden tästä voisi hyvin tulla vegaanien protestilaulu.”
- Spinebrain
”Hanoi Rock – Dead by X-Mas: Wikipedia-lainaus: "Joulu pulkassa: 20 toisenlaista joululaulua on Poko Rekordsin vuonna 1998 julkaisema kokoelmalevy. Kokoelmalevy sisältää jouluaiheisia musiikkikappaleita Poko Rekordsissa levyttäneiltä artisteilta ja yhtyeiltä. Levyn kappaleet erottuvat hieman perinteisestä joulumusiikista." Pikkupojan joulumuistoja tämä siis.
Juice Leskinen Slam – Me käymme joulun viettohon: Mainio, slam-mainen rokkenrol-versio, jossa lainaillaan myös muita ikivihreitä.
Aknestik – Oravan joulu: Oravan joulu: "Joulu pulkassa"-osastoa tämäkin. Oli pakko saada tälle listalle, koska jää ikävästi korviin soimaan aina soituaan.
Juha Tapio – Kun joulu on: Juhiksen joululevyä on tullut käytettyä referenssinä omissa joulukonserttiprojekteissa. Tämä laulu tuntui pitkään metrin korkuisessa hangessa tarpomiselta, kunnes sopiva säestys löytyi tämän version innoittamana.
Nat King Cole - The Christmas Song (Merry Christmas to You): Loppuun aito jouluklassikko sopivalla soul-vivahteella.”
- A
“Queen – A Winter’s Tale: Sain tämän albumin joululahjaksi vuonna 1995. Kappaleessa on jotain hyvin jouluista.
Devin Townsend – Nobody’s Here: Ostin Terrian veljelleni joululahjaksi vuonna 2001. Siitä asti se on ollut hyvin varmasti joululevy. En viitsi täysin rikkoa tunnelmaa, joten laitetaan tällainen rauhallisempi pläjäys.
Ark – Just a Little: Toinen joululahja-albumi vuosituhannen alusta. On kokonaisuudessaan äärimmäisen taitavasti tehtyä progerockia. Just a Little on latinofiiliksellä tehty progebiisi.
Juice Leskinen Slam – Joulu yksin: Kuusessa ollaan on aivan ehdoton joululevy, joka löytyy omasta hyllystäkin. Tässä kappaleessa on monelle joulun realismia.
Leevi and the Leavings – Jos Helsinki on kaunis: Toinen realismipäivitys Göstan tapaan.
Frank Sinatra – Mistletoe And Holly: Frankin äänellä oikeastaan mikä vain joululaulu menisi.
Viipurin Lauluveikot – Oi jouluyö: Tämä se soi joka joulu päässä. ”Kiittäkäätte herraa…” Juuri niin jylhä kuin olla voi.
Type O Negative – Red Water (Christmas Mourning): Spinebrainin kanssa yhteisjakoon menee tämä. Sanat ja kappaleen tunnelma pistävät miettimään.”
- T
“Suvi Teräsniska - Tulkoon Joulu: Lapin tytön esitys ja Pekan sävellys. Joulun must.
Slade - Merry Xmas Everybody: Se ensimmäinen rock-joulukappale, joka kolahti.
Chicago - Christmas Time is Here: Ne torvet. Chicago soi ilman ruudinkäryä.
Jussi Björling – O Helga Natt: Mies ja ääni. Moni oikaisee vaikeimmissa paikoissa, Jussi ei.
Tom Petty & Heartbreakers - Christmas All Over Again: Tähän jouluun täytyy sisältyä Tom Pettyn musiikkia.
B.B King - Merry Christmas Baby: Joulua bluesin sävyin kuin vain B.B. kera Lucillensa osaa.
George Thorogood & the Destroyers - Rock And Roll Christmas: Fonit ja kitara… Nyt pannaan Pajakylän sesongin loppukiireisiin työtempo kohdalleen.
Carola Häggvist - Himlen i min famn: Jouluaamun rauhaa - ei kiire niin mihinkään (paitsi ehkä ladulle). Carola on yksi puhdasäänisimmistä laulajista, jonka tiedän. Tämä kappale saa raavaankin miehen herkistymään.
Bruce Springsteen - Santa Claus is Coming to Town: Tässä on bändi parhaimillaan. Rokkaa, svengaa ja pitää hauskaa.”
- Yyte
Ausculto toivottaa hyvää ja rauhallista joulua!
https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve
King Diamond – No Presents for Christmas: Aina kun pyydetään jotain jouluun liittyviä lauluja, niin tämä biisi on heti siellä ensimmäisten joukossa. Kinkku on kunkku.
Venom – Black Xmas: Kun kuulin ensimmäisen kerran teinikloppina, olin myyty. Venom oli kiellettyä ja pahaa, mutta tämä biisihän on punk-henkistä rockenrollia. Takuuvarma joulubiisi minulle.
Band Aid – Do They Know It’s Christmas (1984): Kun tämä projekti vuonna 1984 toteutui siinä oli oikeasti jotain yhdessä tekemisen henkeä. Tuo mieleen jotain lapsuusmuistoja.
Trio Saletti – On Rankka Olla Tonttumies: Älkää kysykö miksi, mutta olen huomannut heräävääni tämä päässäni useana aamuna. Toivottavasti tällä postauksella pääsee siitä eroon!!
Juice Leskinen Slam – Sika: Onhan tämä nyt klassikko. Nykyaikaiset ruokailutottumukset huomioiden tästä voisi hyvin tulla vegaanien protestilaulu.”
- Spinebrain
”Hanoi Rock – Dead by X-Mas: Wikipedia-lainaus: "Joulu pulkassa: 20 toisenlaista joululaulua on Poko Rekordsin vuonna 1998 julkaisema kokoelmalevy. Kokoelmalevy sisältää jouluaiheisia musiikkikappaleita Poko Rekordsissa levyttäneiltä artisteilta ja yhtyeiltä. Levyn kappaleet erottuvat hieman perinteisestä joulumusiikista." Pikkupojan joulumuistoja tämä siis.
Juice Leskinen Slam – Me käymme joulun viettohon: Mainio, slam-mainen rokkenrol-versio, jossa lainaillaan myös muita ikivihreitä.
Aknestik – Oravan joulu: Oravan joulu: "Joulu pulkassa"-osastoa tämäkin. Oli pakko saada tälle listalle, koska jää ikävästi korviin soimaan aina soituaan.
Juha Tapio – Kun joulu on: Juhiksen joululevyä on tullut käytettyä referenssinä omissa joulukonserttiprojekteissa. Tämä laulu tuntui pitkään metrin korkuisessa hangessa tarpomiselta, kunnes sopiva säestys löytyi tämän version innoittamana.
Nat King Cole - The Christmas Song (Merry Christmas to You): Loppuun aito jouluklassikko sopivalla soul-vivahteella.”
- A
“Queen – A Winter’s Tale: Sain tämän albumin joululahjaksi vuonna 1995. Kappaleessa on jotain hyvin jouluista.
Devin Townsend – Nobody’s Here: Ostin Terrian veljelleni joululahjaksi vuonna 2001. Siitä asti se on ollut hyvin varmasti joululevy. En viitsi täysin rikkoa tunnelmaa, joten laitetaan tällainen rauhallisempi pläjäys.
Ark – Just a Little: Toinen joululahja-albumi vuosituhannen alusta. On kokonaisuudessaan äärimmäisen taitavasti tehtyä progerockia. Just a Little on latinofiiliksellä tehty progebiisi.
Juice Leskinen Slam – Joulu yksin: Kuusessa ollaan on aivan ehdoton joululevy, joka löytyy omasta hyllystäkin. Tässä kappaleessa on monelle joulun realismia.
Leevi and the Leavings – Jos Helsinki on kaunis: Toinen realismipäivitys Göstan tapaan.
Frank Sinatra – Mistletoe And Holly: Frankin äänellä oikeastaan mikä vain joululaulu menisi.
Viipurin Lauluveikot – Oi jouluyö: Tämä se soi joka joulu päässä. ”Kiittäkäätte herraa…” Juuri niin jylhä kuin olla voi.
Type O Negative – Red Water (Christmas Mourning): Spinebrainin kanssa yhteisjakoon menee tämä. Sanat ja kappaleen tunnelma pistävät miettimään.”
- T
“Suvi Teräsniska - Tulkoon Joulu: Lapin tytön esitys ja Pekan sävellys. Joulun must.
Slade - Merry Xmas Everybody: Se ensimmäinen rock-joulukappale, joka kolahti.
Chicago - Christmas Time is Here: Ne torvet. Chicago soi ilman ruudinkäryä.
Jussi Björling – O Helga Natt: Mies ja ääni. Moni oikaisee vaikeimmissa paikoissa, Jussi ei.
Tom Petty & Heartbreakers - Christmas All Over Again: Tähän jouluun täytyy sisältyä Tom Pettyn musiikkia.
B.B King - Merry Christmas Baby: Joulua bluesin sävyin kuin vain B.B. kera Lucillensa osaa.
George Thorogood & the Destroyers - Rock And Roll Christmas: Fonit ja kitara… Nyt pannaan Pajakylän sesongin loppukiireisiin työtempo kohdalleen.
Carola Häggvist - Himlen i min famn: Jouluaamun rauhaa - ei kiire niin mihinkään (paitsi ehkä ladulle). Carola on yksi puhdasäänisimmistä laulajista, jonka tiedän. Tämä kappale saa raavaankin miehen herkistymään.
Bruce Springsteen - Santa Claus is Coming to Town: Tässä on bändi parhaimillaan. Rokkaa, svengaa ja pitää hauskaa.”
- Yyte
Ausculto toivottaa hyvää ja rauhallista joulua!
https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve
perjantai 15. joulukuuta 2017
Viikon Aivoradio 50
"John Williams - Rey's Theme: Käväisin katsomassa uuden Star Warsin. Tämä Williamsin teema on edelleen uusista mieleenjäävin.
Frank Sinatra - Fly Me to the Moon: Klassikko, jossa on myös jotain joulua.
Bruce Springsteen - Long Walk Home: Viikon Bruce. "Everybody has a neighbor/ everybody has a friend / everybody has a reason to begin again. ".
Marzi Nyman - Solutasolla: Jäsen T:n tastingista mieleen noussut biisi.
Billy Joel - Scenes from an Italian Restaurant: "The Stranger" on ollut yksi vuoden yllätyslevyistä joita on tullut kuunneltua useasti. Tämä on sen ydinmateriaalia kohtauskuvauksessaan.
- A
”Zola Jesus – Exhumed: Tämän vuoden albumi, korkealla myös maailmalla. Melkoinen tunnelma ja melkoinen ääni.
Manowar – The Power of Thy Sword: Manowaria ei tarvitse perustella. Se on.
King Gizzard and The Lizard Wizard – Deserted Dunes Welcome Weary Feet: Tämän vuoden albumi, korkealla myös maailmalla. Tämmöistä luomuhkoakin tehdään vielä.
Ne Luumäet – Onnellinen perhe: No perhana.
Slayer – Raining Blood: \m/
Vesta – Ota Varovasti: Vaikka olis miten mainstreamia, niin onhan Vestalla hieno ääni.
Virgin Steele – We Rule The Night: Niin on DeFeisilläkin. Hieno hevisoundi.
Mr.Bungle – Goodbye Sober Day: Nimensä mukainen kappale.
The Hearing – Kabeldon: Tästä ei oikein uskoisi, että tulee Suomesta.
Sotajumala – Sinä et ole yhtään mitään: Ystäväni aamut alkavat tällä kappalleella. Itsetuntoa nostamaan.”
- T
” Olli Ahvenlahti - A Piano Song: Ajattoman kaunis kappale, vaikka genre onkin teoriassa jazz.
Oasis - Go Let It Out: Oasis ei kovin usein ole korvakuulolleni osunut. Maanantaiaamuna kuitenkin tähän kappaleeseen pysähdyin keskittyen.
Michael Nesmith - Different Drum: Apinamies (The Monkees), joka teki oman uran myös erittäin arvostettuna singer-songwriterina.
Blondie - One Way or Another: Ihan sama mihin suuntaan Debbie komentaa, niin ainakin musiikki kelpaa.
Jan Akkerman – Anonymous: Focus-kitaristi omaa taitoa ja tyylitajua. Itselleni se ensimmäinen Janin kappale oli Focuksen Sylvia. Sittemmin olen oppinut ymmärtämään enemmänkin hänen musiikkiaan.
Wilko Johnson & Roger Daltrey - All through the city: Luin, että Wilko tulee huhtikuussa Tampereelle. Hänellä todettiin haimasyöpä joulukuussa 2012 ja annettiin puoli vuotta elinaikaa. Tuolloin hän päätti tehdä jäähyväislevyn Rogerin kanssa. Levyn tekoon meni kahdeksan päivää ja Telecaster soi ja soi vieläkin.
Kauko Röyhkä & co - Turmion Suurherttua: Oli muuten hyvä combo livenäkin.
Huba - Man Brings the Bread: Tuomo Kailan johtama Huba teki tämän tyylikkään soulahtavan kappaleen albumilleen Huba vuonna 2007.
Tear fo Fears - I Belive: Pientä herkistelyä oman listani lopuksi. Ps. Olen kokenut tämäkin bändin livenä – työpaikallani.”
- Y
Ulver – The Power of Love: Ulver on tällä hetkellä aivan jäätävässä iskussa, ensin kohtuu täydellinen poppi täyspitkä ja sitten perään tämä EP. Tämä cover on mielestäni mahtava.
Nevermore – The Heart Collector: Warrel Danen muistolle. Yksi ehdottomasti vakuuttavimpia metalliääniä nykymetallin saralla. Rest in Power!
Garden of Worm – Fleeting Are the Days of Man: Päädyttiin eilen laulaja Samin kanssa valitsemaan tämän biisin. Kuvastaa hänen mielestään parhaiten bändin nykytilaa ja tulevaisuuden linjaa. Liikumme vahvasti 70-luvun tunnelmissa progehtavalla vivahteella.
Biglietto Per L’Inferno – L’Amico Suicida: Kaverin seinältä bongattu. Varsinainen italoprogepläjäys iloiselta 70-luvulta. Tässä oli jotain koukuttavaa.
Van Der Graaf Generator – Man-Erg: Internet sanoo: "David Bowie gone proge", aika osuva kuvaus. VdGG iloittelee tyylikkäästi vuonna 1971.
- Spinebrain
https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve
Frank Sinatra - Fly Me to the Moon: Klassikko, jossa on myös jotain joulua.
Bruce Springsteen - Long Walk Home: Viikon Bruce. "Everybody has a neighbor/ everybody has a friend / everybody has a reason to begin again. ".
Marzi Nyman - Solutasolla: Jäsen T:n tastingista mieleen noussut biisi.
Billy Joel - Scenes from an Italian Restaurant: "The Stranger" on ollut yksi vuoden yllätyslevyistä joita on tullut kuunneltua useasti. Tämä on sen ydinmateriaalia kohtauskuvauksessaan.
- A
”Zola Jesus – Exhumed: Tämän vuoden albumi, korkealla myös maailmalla. Melkoinen tunnelma ja melkoinen ääni.
Manowar – The Power of Thy Sword: Manowaria ei tarvitse perustella. Se on.
King Gizzard and The Lizard Wizard – Deserted Dunes Welcome Weary Feet: Tämän vuoden albumi, korkealla myös maailmalla. Tämmöistä luomuhkoakin tehdään vielä.
Ne Luumäet – Onnellinen perhe: No perhana.
Slayer – Raining Blood: \m/
Vesta – Ota Varovasti: Vaikka olis miten mainstreamia, niin onhan Vestalla hieno ääni.
Virgin Steele – We Rule The Night: Niin on DeFeisilläkin. Hieno hevisoundi.
Mr.Bungle – Goodbye Sober Day: Nimensä mukainen kappale.
The Hearing – Kabeldon: Tästä ei oikein uskoisi, että tulee Suomesta.
Sotajumala – Sinä et ole yhtään mitään: Ystäväni aamut alkavat tällä kappalleella. Itsetuntoa nostamaan.”
- T
” Olli Ahvenlahti - A Piano Song: Ajattoman kaunis kappale, vaikka genre onkin teoriassa jazz.
Oasis - Go Let It Out: Oasis ei kovin usein ole korvakuulolleni osunut. Maanantaiaamuna kuitenkin tähän kappaleeseen pysähdyin keskittyen.
Michael Nesmith - Different Drum: Apinamies (The Monkees), joka teki oman uran myös erittäin arvostettuna singer-songwriterina.
Blondie - One Way or Another: Ihan sama mihin suuntaan Debbie komentaa, niin ainakin musiikki kelpaa.
Jan Akkerman – Anonymous: Focus-kitaristi omaa taitoa ja tyylitajua. Itselleni se ensimmäinen Janin kappale oli Focuksen Sylvia. Sittemmin olen oppinut ymmärtämään enemmänkin hänen musiikkiaan.
Wilko Johnson & Roger Daltrey - All through the city: Luin, että Wilko tulee huhtikuussa Tampereelle. Hänellä todettiin haimasyöpä joulukuussa 2012 ja annettiin puoli vuotta elinaikaa. Tuolloin hän päätti tehdä jäähyväislevyn Rogerin kanssa. Levyn tekoon meni kahdeksan päivää ja Telecaster soi ja soi vieläkin.
Kauko Röyhkä & co - Turmion Suurherttua: Oli muuten hyvä combo livenäkin.
Huba - Man Brings the Bread: Tuomo Kailan johtama Huba teki tämän tyylikkään soulahtavan kappaleen albumilleen Huba vuonna 2007.
Tear fo Fears - I Belive: Pientä herkistelyä oman listani lopuksi. Ps. Olen kokenut tämäkin bändin livenä – työpaikallani.”
- Y
Ulver – The Power of Love: Ulver on tällä hetkellä aivan jäätävässä iskussa, ensin kohtuu täydellinen poppi täyspitkä ja sitten perään tämä EP. Tämä cover on mielestäni mahtava.
Nevermore – The Heart Collector: Warrel Danen muistolle. Yksi ehdottomasti vakuuttavimpia metalliääniä nykymetallin saralla. Rest in Power!
Garden of Worm – Fleeting Are the Days of Man: Päädyttiin eilen laulaja Samin kanssa valitsemaan tämän biisin. Kuvastaa hänen mielestään parhaiten bändin nykytilaa ja tulevaisuuden linjaa. Liikumme vahvasti 70-luvun tunnelmissa progehtavalla vivahteella.
Biglietto Per L’Inferno – L’Amico Suicida: Kaverin seinältä bongattu. Varsinainen italoprogepläjäys iloiselta 70-luvulta. Tässä oli jotain koukuttavaa.
Van Der Graaf Generator – Man-Erg: Internet sanoo: "David Bowie gone proge", aika osuva kuvaus. VdGG iloittelee tyylikkäästi vuonna 1971.
- Spinebrain
https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve
perjantai 8. joulukuuta 2017
Viikon Aivoradio 49 - Suomi-teema
Olemme päättäneet luoda viikoittain päivittyvän Spotify-soittolistan. Viikon Aivoradiossa on jokaiselta Ausculton jäseneltä 5-10 kappaletta, jotka kullakin on jollain tapaa viikon aikana päässä soinut. Nämä eivät todennäköisesti ole samoja biisejä, jotka Facebookin aikajanalla kulkevat.
Toivomme, että tältä perjantaisin päivittyvältä listalta löytyy jokaiselle mukava kattaus musiikkia. Pääsääntöisesti emme liiku missään teemassa, vaan laitamme tänne vain jollain tapaa päihimme jääneitä kappaleita. Jäsenemme myös kirjoittavat pienimuotoisen päivityksen listan koostumukseen.
”Fredi: Synkkä kappale. Ensimmäisiä kappaleita, jonka halusin ehdottomasti kuulla uudelleen.
Pekka Ruuska: Ei ole mitenkään suosikki, mutta osasin soittaa tämän.
Pentti Hietanen: On hetki oli kappale, jonka soitin jossain koulun juhlassa. Siskoni lauloi. Hieno sävellys.
Popeda: Kersantti Karoliinan sanoja opeteltiin ulkoa kasetilta.
Juice Leskinen Grand Slam: Yksi Suomen parhaista sanoituksista.
Stratovarius: Opettelin korvakuulolta soittamaan ankealla Korgin DS-8:lla.
Children of Bodom: Tätäkin osasin soittaa yllättävän pitkälle.
Tapio Rautavaara: Kappale, jonka aikana tajusin, että minähän tosiaan osaan jotain soittaa.
Sara: Kitaralla opettelin tätäkin. Ei ole edes hirvittävän hankala.
Eppu Normaali: Liekö maailman paras suomalainen rock-kappale?”
- T
”Kalevala – Capseller: Suomalaista rock’n’rollia yhtyeeltä, joka oli olemassa jo ennen Hurriganesia. Yhtyeessä ovat soittaneet mm. Remu Aaltonen ja Albert Järvinen. Yhtyeen perusti Juha Salonen 1969. Remu sai potkut 1971 ja perusti Hurriganesin Kalevalan jatkaessa toimintaansa. Capseller on yhtyeen toiselta albumilta Boogie Jungle vuodelta 1975.
Anna Eriksson - Sanokoot mitä vaan: Yyte ja Anna Eriksson? Sanokaa mitä vaan, mutta tämä on Annalta huikea suoritus. Suomi-iskelmästä musiikin suuntaan täydellä latauksella kappaleen sanomaan eläytyen.
Piirpauke – Kuunnousu: Maanantai-iltana oli kaunis täysikuu luoden omaa tunnelmaansa hiihtoladulleni. Kappale on yhtyeen ensimmäiseltä albumilta vuodelta 1957.
Pepe Willberg - Elämän seppeleet: Käsittämättömän hyvä ja monipuolinen laulaja. Pepe & Saimaa -levy on hiottu kokonaisuus, joka vahvistaa Pepen karismaa tulkitsijana.
Ratz´n´Roll - Mama on the Backstage: Yhtyeen rumpalin, nuoruuden ystäväni, Pertti Siivolan, muistolle. Hän kuoli noin vuosi sitten 1.12.2016. ”Pempi” oli minua kaksi päivää vanhempi, sydämellinen ja positiivinen, elämäniloinen kaveri.
Tikanmäki Attack & Roope Latvala – Maamme: Suomi 100 -viikon päätteeksi vielä tämä hieno tulkinta kansallislaulustamme. Se löytyy albumilta Anthems, joka sisältää upeita, kunnioituksella tehtyjä heavyversioita kansallishymneistä.”
- Yyte
”Juice Leskinen: Paremman puoliskon suosikkibiisi artistilta, jonka arvo silmissäni kasvaa koko ajan kohisten.
Pekka Streng: Valinta myös sohvan toiselta puoliskolta. Vaatii kuulemma tietyn mielentilan täysin toimiakseen...
Havukruunu: Lienee kovimpia, ellei kovin kotimainen metallijulkaisu tänä vuonna. Pakanahenkistä mustaa metallia, joka kolahti allekirjoittaneelle hemmetin isosti.
Blue Eyed Sons: Miten tällä bändillä ei voi vielä olla levytyssopimusta? Suomen Rival Sons, tajuttoman kova bändi ja vokalisti!
Periphelion Ship: Suomalaista progeosaamista. Ei vielä timantti, mutta kasvupotentiaalia löytyy.
Rättö & Lehtisalo: Rätön ja Lehtisalon luova hulluus on vienyt minut täysin mennessään. Tuntuu että nämä hemmot voivat tehdä mitä tahansa ja aina osuu ja uppoaa.
Grave Pleasures: Paluu ruotuun. Tämä on sitä post-punkkia, josta meikkis diggaa.”
- Spinebrain
”Tapio Rautavaara - Päivänsäde ja menninkäinen: Suomalaisten rakkauslaulujen numero yksi.
Leevi and the Leavings - Mitä kuuluu, Marja-Leena: Suomalainen mies herkimmillään.
Jaakko Teppo - Hilma ja Onni: Suomalainen mies herkimmillään.
Saimaa - Myrskylyodon Maija: Mahtava sävellys, mahtava bändi.
Topi Sorsakoski & Agents - Yksi ainoa ikkuna: Jos johonkin biisiin nivoutuu suomalainen juhannusyö, niin tähän.”
- A
https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve
Toivomme, että tältä perjantaisin päivittyvältä listalta löytyy jokaiselle mukava kattaus musiikkia. Pääsääntöisesti emme liiku missään teemassa, vaan laitamme tänne vain jollain tapaa päihimme jääneitä kappaleita. Jäsenemme myös kirjoittavat pienimuotoisen päivityksen listan koostumukseen.
”Fredi: Synkkä kappale. Ensimmäisiä kappaleita, jonka halusin ehdottomasti kuulla uudelleen.
Pekka Ruuska: Ei ole mitenkään suosikki, mutta osasin soittaa tämän.
Pentti Hietanen: On hetki oli kappale, jonka soitin jossain koulun juhlassa. Siskoni lauloi. Hieno sävellys.
Popeda: Kersantti Karoliinan sanoja opeteltiin ulkoa kasetilta.
Juice Leskinen Grand Slam: Yksi Suomen parhaista sanoituksista.
Stratovarius: Opettelin korvakuulolta soittamaan ankealla Korgin DS-8:lla.
Children of Bodom: Tätäkin osasin soittaa yllättävän pitkälle.
Tapio Rautavaara: Kappale, jonka aikana tajusin, että minähän tosiaan osaan jotain soittaa.
Sara: Kitaralla opettelin tätäkin. Ei ole edes hirvittävän hankala.
Eppu Normaali: Liekö maailman paras suomalainen rock-kappale?”
- T
”Kalevala – Capseller: Suomalaista rock’n’rollia yhtyeeltä, joka oli olemassa jo ennen Hurriganesia. Yhtyeessä ovat soittaneet mm. Remu Aaltonen ja Albert Järvinen. Yhtyeen perusti Juha Salonen 1969. Remu sai potkut 1971 ja perusti Hurriganesin Kalevalan jatkaessa toimintaansa. Capseller on yhtyeen toiselta albumilta Boogie Jungle vuodelta 1975.
Anna Eriksson - Sanokoot mitä vaan: Yyte ja Anna Eriksson? Sanokaa mitä vaan, mutta tämä on Annalta huikea suoritus. Suomi-iskelmästä musiikin suuntaan täydellä latauksella kappaleen sanomaan eläytyen.
Piirpauke – Kuunnousu: Maanantai-iltana oli kaunis täysikuu luoden omaa tunnelmaansa hiihtoladulleni. Kappale on yhtyeen ensimmäiseltä albumilta vuodelta 1957.
Pepe Willberg - Elämän seppeleet: Käsittämättömän hyvä ja monipuolinen laulaja. Pepe & Saimaa -levy on hiottu kokonaisuus, joka vahvistaa Pepen karismaa tulkitsijana.
Ratz´n´Roll - Mama on the Backstage: Yhtyeen rumpalin, nuoruuden ystäväni, Pertti Siivolan, muistolle. Hän kuoli noin vuosi sitten 1.12.2016. ”Pempi” oli minua kaksi päivää vanhempi, sydämellinen ja positiivinen, elämäniloinen kaveri.
Tikanmäki Attack & Roope Latvala – Maamme: Suomi 100 -viikon päätteeksi vielä tämä hieno tulkinta kansallislaulustamme. Se löytyy albumilta Anthems, joka sisältää upeita, kunnioituksella tehtyjä heavyversioita kansallishymneistä.”
- Yyte
”Juice Leskinen: Paremman puoliskon suosikkibiisi artistilta, jonka arvo silmissäni kasvaa koko ajan kohisten.
Pekka Streng: Valinta myös sohvan toiselta puoliskolta. Vaatii kuulemma tietyn mielentilan täysin toimiakseen...
Havukruunu: Lienee kovimpia, ellei kovin kotimainen metallijulkaisu tänä vuonna. Pakanahenkistä mustaa metallia, joka kolahti allekirjoittaneelle hemmetin isosti.
Blue Eyed Sons: Miten tällä bändillä ei voi vielä olla levytyssopimusta? Suomen Rival Sons, tajuttoman kova bändi ja vokalisti!
Periphelion Ship: Suomalaista progeosaamista. Ei vielä timantti, mutta kasvupotentiaalia löytyy.
Rättö & Lehtisalo: Rätön ja Lehtisalon luova hulluus on vienyt minut täysin mennessään. Tuntuu että nämä hemmot voivat tehdä mitä tahansa ja aina osuu ja uppoaa.
Grave Pleasures: Paluu ruotuun. Tämä on sitä post-punkkia, josta meikkis diggaa.”
- Spinebrain
”Tapio Rautavaara - Päivänsäde ja menninkäinen: Suomalaisten rakkauslaulujen numero yksi.
Leevi and the Leavings - Mitä kuuluu, Marja-Leena: Suomalainen mies herkimmillään.
Jaakko Teppo - Hilma ja Onni: Suomalainen mies herkimmillään.
Saimaa - Myrskylyodon Maija: Mahtava sävellys, mahtava bändi.
Topi Sorsakoski & Agents - Yksi ainoa ikkuna: Jos johonkin biisiin nivoutuu suomalainen juhannusyö, niin tähän.”
- A
https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve
perjantai 1. joulukuuta 2017
Viikon Aivoradio 48
Olemme päättäneet luoda viikoittain päivittyvän Spotify-soittolistan. Viikon Aivoradiossa on jokaiselta Ausculton jäseneltä 5-10 kappaletta, jotka kullakin on jollain tapaa viikon aikana päässä soinut. Nämä eivät todennäköisesti ole samoja biisejä, jotka Facebookin aikajanalla kulkevat.
Toivomme, että tältä perjantaisin päivittyvältä listalta löytyy jokaiselle mukava kattaus musiikkia. Pääsääntöisesti emme liiku missään teemassa, vaan laitamme tänne vain jollain tapaa päihimme jääneitä kappaleita. Jäsenemme myös kirjoittavat pienimuotoisen päivityksen listan koostumukseen.
“Ghorwane – Majugurenta: Mosambikilaisen yhtyeen musiikkityyli on marrabenta. Kappale kehittyy soljuvalla poljennolla eteneväksi ilmavaksi musiikkinautinnoksi. Se julkaistiin 1993 - vuonna, jolloin yhtyeen säveltäjä ja saksofonisti Jose Alage murhattiin.
Carola & Umo - Rakkauden jälkeen: Carola Standerskjöd oli yksi kaikkein taitavimmista solisteistamme - tulkitsija vailla vertaa. Ja kun hänen aikanaan taustalla soittivat aidot muusikot, oli esityksissä myös syvyyttä.
Mikko Alatalo - Maailmaan / Kaunis mies: Mikko elävänä Pispalassa aikaan, kun mies oli vielä Rock. Rummuissa ystäväni Kalajoen Raution kylästä - Heikki ”Hessu” Hakola.
Erja Lyytinen - Steamy Windows: Mitäs Tähdet Tähdet -kisasta, kun Erja äänestettiin Euroopan parhaaksi blueskitaristiksi vuonna 2017 Blues Magazinen äänestyksessä.
T-Rex - Planet Queen: Marc Bolan lähti täältä liian nuorena, vain 30 -vuotiaana auto-onnettomuuden uhrina. Tämä kappale julkaistiin vuoden 1971 albumilla Electric Warriorilla.
Tutu - Lauttasaaren valssi: Tutuun Tutustuin kesällä Tornion festareilla. Käyn usein sisareni luona Lauttasaaressa, kuten viimeksi keskiviikkona. Näin ollen kappaleessa on jotain tuttuakin.
Jolly Jumpers – Palomino: Tyrnävä - perunamarkkinat, pottuviina ja Jolly Jumpers. Aikuisten miesten rouheaa bluesia vuodelta 2006.
Geordie - All Because of You: Yhtyeen keikka Oulussa 1974 oli huikea. House of the Rising Sun soi komeasti Brian Johnsonin väkevästi vokalisoimana. Tässä orkesterin toinen suosittu iskusävelmä 44 vuoden takaa.”
- Yyte
”Ensiferum: hauskaa folkkipoljentaa.
Motörhead: Lemmyn muistolle. Biisi, jonka kuulin tällä viikolla ensimmäistä kertaa.
Orden Ogan: Saksalaista power metallia, jossa on kaikki palaset kohdallaan. Vahva suositus ottaa diskografia haltuun.
Skiltron: Argentiinalaista folk metallia, totta kai... eikäku...
Forefather: Kassu tuli tänään postissa (limited to 100). Anglo-saksilaisen perinnön glorifiointia. Tekee mieli valloittaa linnoituksia.
Beast In Black: 2010-luvun Final Countdown.”
”Dixie Chicks - Long Way Around: Tämän kokonaissointi miellytti jo kasiluokalla. Ei ollut paljoa kavereita, jotka tätä olisi kuunnelleet.
Pink Floyd - Comfortambly Numb: Ok ralli.
Distance, Light & Sky - Western Avenue: Distance, Light & Skyta tuli spämmättyäkin, mutta juuri tätä nimenomaista raitaa ei YouTubesta löytynyt. Spotify pelastaa.
William Bell - Poison in the Well: Soulahtava levy oli miellyttävä yllätys. Mukavan luomu yleissoundi ja vakuuttava laulusuoritus mr. Belliltä. Koko albumin voi kuunnella helposti.
Dire Straits - Tunnel of Love: "Making Movies"-levyn aloitus, jonka kuunneltuani löydän aina itseni kuuntelemasta myös loppulevyn finaaliin saakka.”
“Symphony X: Vanhaa kunnon sinfoniaprogea.
Rainbow: Dio balladin parissa.
Igorrr: On niin kummaa tämä musiikki, että jotenkin tykkään.
California Guitar Trio – Melrose Avenue: Keskivertoa akustisen hiplaamista.
Gojira – Death of Me: Vanhempaa Gojiraa. Ei silti huonoa.
Woodkid: Kohtuulliset jouset.
Eagles: Minunhan ei tähän Eaglesiin pitäs sotkeutua. Mut löyty niiltä hyväkin biisi.
Shirley Bassey: Ne alun torvet.
Pain of Salvation: Progemetallibiisien kärkeä. Edelleen.
Mr. Bungle: Levotonta meininkiä. Hullua.”
- T
https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve
Toivomme, että tältä perjantaisin päivittyvältä listalta löytyy jokaiselle mukava kattaus musiikkia. Pääsääntöisesti emme liiku missään teemassa, vaan laitamme tänne vain jollain tapaa päihimme jääneitä kappaleita. Jäsenemme myös kirjoittavat pienimuotoisen päivityksen listan koostumukseen.
“Ghorwane – Majugurenta: Mosambikilaisen yhtyeen musiikkityyli on marrabenta. Kappale kehittyy soljuvalla poljennolla eteneväksi ilmavaksi musiikkinautinnoksi. Se julkaistiin 1993 - vuonna, jolloin yhtyeen säveltäjä ja saksofonisti Jose Alage murhattiin.
Carola & Umo - Rakkauden jälkeen: Carola Standerskjöd oli yksi kaikkein taitavimmista solisteistamme - tulkitsija vailla vertaa. Ja kun hänen aikanaan taustalla soittivat aidot muusikot, oli esityksissä myös syvyyttä.
Mikko Alatalo - Maailmaan / Kaunis mies: Mikko elävänä Pispalassa aikaan, kun mies oli vielä Rock. Rummuissa ystäväni Kalajoen Raution kylästä - Heikki ”Hessu” Hakola.
Erja Lyytinen - Steamy Windows: Mitäs Tähdet Tähdet -kisasta, kun Erja äänestettiin Euroopan parhaaksi blueskitaristiksi vuonna 2017 Blues Magazinen äänestyksessä.
T-Rex - Planet Queen: Marc Bolan lähti täältä liian nuorena, vain 30 -vuotiaana auto-onnettomuuden uhrina. Tämä kappale julkaistiin vuoden 1971 albumilla Electric Warriorilla.
Tutu - Lauttasaaren valssi: Tutuun Tutustuin kesällä Tornion festareilla. Käyn usein sisareni luona Lauttasaaressa, kuten viimeksi keskiviikkona. Näin ollen kappaleessa on jotain tuttuakin.
Jolly Jumpers – Palomino: Tyrnävä - perunamarkkinat, pottuviina ja Jolly Jumpers. Aikuisten miesten rouheaa bluesia vuodelta 2006.
Geordie - All Because of You: Yhtyeen keikka Oulussa 1974 oli huikea. House of the Rising Sun soi komeasti Brian Johnsonin väkevästi vokalisoimana. Tässä orkesterin toinen suosittu iskusävelmä 44 vuoden takaa.”
- Yyte
”Ensiferum: hauskaa folkkipoljentaa.
Motörhead: Lemmyn muistolle. Biisi, jonka kuulin tällä viikolla ensimmäistä kertaa.
Orden Ogan: Saksalaista power metallia, jossa on kaikki palaset kohdallaan. Vahva suositus ottaa diskografia haltuun.
Skiltron: Argentiinalaista folk metallia, totta kai... eikäku...
Forefather: Kassu tuli tänään postissa (limited to 100). Anglo-saksilaisen perinnön glorifiointia. Tekee mieli valloittaa linnoituksia.
Beast In Black: 2010-luvun Final Countdown.”
- Spinebrain
”Dixie Chicks - Long Way Around: Tämän kokonaissointi miellytti jo kasiluokalla. Ei ollut paljoa kavereita, jotka tätä olisi kuunnelleet.
Pink Floyd - Comfortambly Numb: Ok ralli.
Distance, Light & Sky - Western Avenue: Distance, Light & Skyta tuli spämmättyäkin, mutta juuri tätä nimenomaista raitaa ei YouTubesta löytynyt. Spotify pelastaa.
William Bell - Poison in the Well: Soulahtava levy oli miellyttävä yllätys. Mukavan luomu yleissoundi ja vakuuttava laulusuoritus mr. Belliltä. Koko albumin voi kuunnella helposti.
Dire Straits - Tunnel of Love: "Making Movies"-levyn aloitus, jonka kuunneltuani löydän aina itseni kuuntelemasta myös loppulevyn finaaliin saakka.”
- A
“Symphony X: Vanhaa kunnon sinfoniaprogea.
Rainbow: Dio balladin parissa.
Igorrr: On niin kummaa tämä musiikki, että jotenkin tykkään.
California Guitar Trio – Melrose Avenue: Keskivertoa akustisen hiplaamista.
Gojira – Death of Me: Vanhempaa Gojiraa. Ei silti huonoa.
Woodkid: Kohtuulliset jouset.
Eagles: Minunhan ei tähän Eaglesiin pitäs sotkeutua. Mut löyty niiltä hyväkin biisi.
Shirley Bassey: Ne alun torvet.
Pain of Salvation: Progemetallibiisien kärkeä. Edelleen.
Mr. Bungle: Levotonta meininkiä. Hullua.”
- T
https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve
sunnuntai 26. marraskuuta 2017
MUSA-TASTING VIII: ”1001 ALBUMIA, JOTKA JOKAISEN ON KUULTAVA EDES KERRAN ELÄESSÄÄN” – D:LLä ALKAVIEN ARTISTIEN 10 PARASTA BIISIÄ
"1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään" Robert Dimeryn toimittama musiikkikirja, josta D:llä alkavat artistit T on kahlannut läpi. Sieltä T:n mielestä 10 parasta biisiä kuunneltiin ja analysoitiin.
Lista, jolta biisit on valittu:
Daft Punk – Homework
Damned – Machine Gun Etiquette
Dandy Warhols – Dandy Warhols Come down(1997)
Darkness – Permission t Land
Davis, Miles – Birth of the Cool
Davis, Miles – Bitches Brew
Davis, Miles – In a Silent Way
Davis, Miles – Kind of Blue
De La Soul – 3 Feet High & Rising
Dead Kennedys – Fresh Fruit for Rotting Vegetables
Death in Vegas – Contin Sessions
Deee Lite – World Clique
Deep Purple – In Rock
Deep Purple – Machine Head
Deep Purple – Made in Japan
Deerhunter - Halcyon Digest
Def Leppard – Hysteria
Def Leppard – Pyromania
Depeche Mode – Music for the Masses
Depeche Mode – Violator
Derek & the Dominos – Layla & Other Assorted Love Songs
Destiny’s Child – Survivor
Dev – Q: Are We Not Men? A: We Are Devo
Dexys Midnight Runners – Don’t Stand Me Down
Dexys Midnight Runners – Searching for the Young Soul Rebels
Dexys Midnight Runners – To Rye Ay
Dictators – Go Girl Crazy!
Digital Underground – Sex Packets
Dinosaur Jr – Bug
Dinosaur Jr – You’re Living All Over Me
Dion – Born t Be With You
Dire Straits – Brothers in Arms
Dire Straits – Dire Straits (1st Album)
Dirty Projectors - Bitte Orca
Disposable Heroes of Hiphoprisy – Hypocrisy is the Greatest Luxury
Divine Comedy – A Short Album About Love
Divine Comedy – Casanova
Dizzee Rascal – Boy in da Corner
DJ Shadow – Endtroducing
Domino, Fats – This is Fats
Donovan – Sunshine Superman
Doors – Doors (1st Album)
Doors – LA Woman
Doors – Morrison Hotel
Doves – Last Broadcast
Doves – Lost Souls
Dr Dre – Chronic, the
Dr John – Gris Gris
Dr Octagon – Dr Octagonecologyst
Drake, Nick – Bryter Layter
Drake, Nick – Five Leaves Left
Drake, Nick – Pink Moon
Drive Like Jehu – Yank Crime
Drive-By Truckers – Southern Rock Opera
Duran Duran – Rio
Dury, Ian – New Boots & Panties!!
Dylan, Bob – Blonde on Blonde
Dylan, Bob – Blood on the Tracks
Dylan, Bob – Bootleg Series Vol 4: Live 1966 [rec: 1966 at Free Trade Hall, Manchester]
Dylan, Bob – Bringing it All Back Home
Dylan, Bob – Freewheelin’…
Dylan, Bob – Highway 61 Revisited
Dylan, Bob – Time Out of Mind
Tasting-osallistujat:
T – Ausculton jäsen T, illan isäntä, parinkymmenen kahvin voimalla junaliikenteessä.
A – Ausculton jäsen A, Pearl Jamin maailmassa tämän päivän seikkaillut.
Y – Ausculton jäsen Yyte, nautiskelee illasta hyvän glögin voimalla.
TO – Viimeisen viikon aikana olen nähnyt livenä Haloo Helsingin ja Soilworkin. Pidin jälkimmäisestä. Ja risottoa on lautasella.
E - Kaiken ytimessä Pankakoskella.
SPy - KAo vasemmalla silmällä Kontista. Toinen silmä on kiinni.
10./10. Depeche Mode – Personal Jesus (Violator 1989)
Tämä kuuluu siihen pelottavaan 80-luvun lopun syntikkamusiikkiaaltoon, jossa tunnelma ei välttämättä ollut aina niin iloinen. Nykyään kappale lienee tunnetumpi tai ainakin soitetumpi Marilyn Mansonin tai Johnny Cashin versioina, mutta kyllä se alkuperäisenäkin toimii oikein hyvin. Kappale on monella TOP-listalla viihtynyt pitkäänkin.
Se muuten on inspiraationsa saanut Priscilla Presleyn kirjasta.
https://www.youtube.com/watch?v=u1xrNaTO1bI
https://open.spotify.com/track/2wUlYDGGXlSvm2NkGj0Qio
Y: Soundit tuli korviin kyllä tanakasti, mutta jäin odottamaan tapahtuisikin jotain kliimaksia alkukompin jumputuksen jälkeen - mutta ei, lukuun ottamatta pieniä helistelyitä siellä sun täällä.
TO: Pyörii ja pyörii vain, tulee mieleen 90-luvun putkitelkkari, josta MTV soi vaimeasti. Ei oikein lähde, biisi on odotellut kertosäettä pitkään, 27 vuotta.
E: Tunnelmasta tuli kummasti Sielun veljet mieleen, tuommoista mystistä huttua.
T: Minä näistä vähän pahoista syntikkabiiseistä tykkään aina, vaikkei bändi muuten olekaan ihan suosikki.
A: Tunnelma ja äänimaisema aivan toimiva. Kertsiä tai muuta nostatusta se ehkä olisi kaivannut.
Y: Juuri sitä odotellessa oli pakko kuunnella loppuun asti
SPy: Gahanin soundi täysin uniikki. Tämän ei kuulu lähteäkään mihinkään kliimaksiin, vaan tämä biisi on nimenomaan sen kliimaksin tavottelua. Kuuluis pimeään klubiin, jossa ei sääntöjä.
T: kyllä tässä vahva diskohämyfiilis on. Vähän liian kovassa humalassa.
T: 8,48
A: 7,75
Yyte: 7,3
TO: 7,23
SPy: 9
E: 8
Tasting-rating: 7,96/10
9./10. Bob Dylan – Like A Rolling Stone (1965, Highway 61 Revisited)
Tämä on tainnut olla jo useammassa tastingissäkin… Monessa listauksessa maailman parhaaksi pop-kappaleeksi nimetty biisi. Tällä Dylan rikkoi kappaleiden ”kolmen minuutin”-standardin, sillä kappale kestää yli 6min. Mielenkiintoista siinä on myös se, että laulu ja soitto ovat eri lailla jaollisia. Soitto menee neljään ja laulu kolmeen. Sitä ei ole helppoa tehdä, vaikka yrittäisi. Laulu on klassikko. Siitä tekee klassikon myös sanat ja se, että Dylan itse esittää sen joka kerta hyvin eri tavalla.
https://www.youtube.com/watch?v=IwOfCgkyEj0
https://open.spotify.com/track/3AhXZa8sUQht0UEdBJgpGc
Y: Mike Bloomfield, Al Kooper & Co takaavat kyllä sen, että kappale rullaa ja svengi toimii. Teoksena yksi Robertin parhaimmistoa, mutta tuo nasaali (josta en vaan pidä) pudottaa hieman pojoja.
T: En minä oikein tiedä, mikä tässä niin hyvää on. Kun sitä alkaa erittelemään, niin ei se niin kummoinen ole, mutta kokonaisuutena se kyllä toimii.
SPy: Klassikkojen klassikko, mutta parhaimmillaan livenä. Itse soitettuna toimii, ollaan joskus vedetty yli 10 min.
A: Tämä vain paranee kuuntelu kuuntelulta. "How does it feel" on aika moni lauluntekijä sittemmin pohtinut. Urkufilli mausteeksi syntyi muistaakseni aika spontaanisti ja bändi soi mukavan kuusikymmenlukulaisesti. Tekstiä en jaksa sen enempi eritellä, se on oman esseensä aihe...
TO: Poppia parhaimmillaan, legendaarinen. Loilottelisin mielelläni mukana jossain kesäisessä ulkoilmatapahtumassa. Pitkä biisi tuohon aikaan. Tarinaa kuitenkin sen verran, että menisi vaikka yksi säkeistö lisää.
E: Aluksi tuntui mitäänsanomattomalta rämpyttelyltä, mutta jossain kolmen minuutin tienoilla hommaan pääsi sisään. Vaikka eipä kyllä sittenkään kummempia tunteita herättänyt. Laulutyyli on ärsyttävä.
SPy: Tästä levyversiosta uupuu se groove, mutta se on päässä siihen pääteltävissä
A: Muistan että Dylanin laulutyyli ärsytti suunnilleen 14-vuotiaana. Jostain syystä se ei ota enää päähän yhtään.
Y: Mulla se ottaa vieläkin, liki 50 vuoden jälkeenkin
E: "Halusin muusikoksi, kun kasvan aikuiseksi, sitten tajusin ettei voi olla molempia."
T: 8,66
A: 9,4
Yyte: 8,12
TO: 8,45
SPy: 8,3
E: 6
Tasting-rating: 8,16/10
8./10. The Darkness – Get Your Hands Off My Woman (2003, Permission to Land)
Darkness tuuppasi Queenin jalanjäljille vauhdilla tuolloin 2000-luvun alussa. Justin Hawkinsilla meni sitten välillä niinkin kovaa, että muu bändi pisti miehen vieroitukseen. Debyyttilevy oli kaikesta huolimatta hienoa rokkia, eikä laulajan ääniala sitä todellakaan pahenna. Porukkahan oli lämppäämässä Gunnareitakin männäkesänä Hämeenlinnassa ja hyvin veti, vaikka keikan näinkin noin puolen kilometrin päästä.
Tämä kipale jotenkin iskee roisilla sanoituksella ja sellaisella darknessmaisella röyhkeydellä.
https://www.youtube.com/watch?v=hI9eVW4cTR8
https://open.spotify.com/track/0a8pD243dhPtQkWvpAQpt7
A: Bändinä hyvä nosto! Permission to Land on mainio levy, jolta tämä ei kyllä kärkikahinoihin omalta osalta ihan nouse. Biisinä vähän möykky ja melodia poukkoilee vähän liikaa. Hyvä röyhkeys kuitenkin. Kuunneltiin tätä biisiä joskus lukion kahvilassa.
Y: Minulle tuli taasen alkutahdeista ja Queenin sijasta viime viikon teemabändini, Uriah Heep mieleen. Soitanta sinänsä väkevää ja tanakkaa, mutta kyllähän solisti, jos nyt sallitte vertauksen, Byronin pojalle häviää reilun numeroin ja hieman liikaa teatraalisuuden yrittelyä minun korvilleni.
SPy: Keskinkertanen encore-biisi. Mutta kun on vaan encore-biisi, niin sillä ei maailman musiikkihistoriassa ole sen tanakampaa osaa. Hawkinsin laulutyyli ärsyttää ja ihastuttaa.
T: Ennenkin on täällä tullut ilmi, että minunn maku menee yleensä hyvin ääripäissä. Pirullista progea tai runttaavaa ja suoraa paahtoa
TO: Ei, ei vain meikäläiselle uppoa. Jotenkin tämä "röyhkeä" kiekuminen ei osu meikäläisen makuun yhtään. Kaikki muu jääkin sitten sen varjoon.
A: Kyllä Darknessia voisi Kerubiin mennä katsomaan, mutta itseäni ei harmittaisi, jos eivät tätä soittaisi. Toisaalta toimii keikalla varmaan aika lailla hyvin.
E: Hyvin rokkaa, tosin lytätty radiosoundi latistaa menon. Ja ihan selvästi tästä puuttuu koskettimet, kuulin kyllä mielessäni Hammondin ja Mellotronin.
T: 8,67
A: 8
Yyte: 7,67
TO: 6
SPy: 7,5
E: 7
Tasting-rating: 7,47/10
7./10. Deep Purple – Speed King (1970, In Rock)
Ensimmäinen Ian Gillanin kirjoittama Deep Purple-kappale. Gillan on itsekin myöntänyt, että suurin osa sanoista on pöllitty sen ajan rokkareilta, kuten Chuck Berryltä ja Little Richardilta. Sepä ei mitään haittaa, vaan veto esittää koko bändin kyvykkyyden kuitenkin ulospäin aika yksinkertaisella tavalla.
https://www.youtube.com/watch?v=j5B3VIJxG5k
https://open.spotify.com/track/7L1GZDz4fGQGkpXpGaLV55
SPy: Mjaaaaaa. Jostain syystä en oo koskaan jaksanut Purpleen oikein innostua. Kyseinen biisi kuitenkin varsin mukavaa iloittelua ja ollut varmaan tuohon aikaan aika täräkkä veto sekä levytyksenä että livenä.
Y: Tämähän oli se Purple kokoonpano, jonka ainakin minä tunnustan siksi oikeaksi. Tässäkin kappaleessa kosketinvelho Jon Lord on elementissään. Speed King ei kuitenkaan saa minua täysin hurmoksiin. Purplella on parempiakin kappaleita.
A: Purplea on tullut liian vähän kuunneltua. Tänään olisin tullut toimeen tämän kanssa ilman preludiakin. Riffittely rouhii kaikilta osin makiasti ja Gillankin on "ihan" uskottava.
T: Purplella on parempiakin kappaleita, mutta tässä nostalgia nostaa pisteitä. Tämä on ensimmäinen bändin kappale Smoke on the Waterin jälkeen, jonka olen bändiltä kuullut.
SPy: Soolot on kyllä mainiot. Mutta ne ovat vain sooloja.
E: Onkohan biisi nimetty basaripedaalin mukaan? Alkuhämyilyä olisi kuunnellut pidempäänkin, mutta tuo 8-osapaahto on aika lailla hohhoijaa-osastoa. Ihan rokkaava biisi, mutta ei oikein sytytä.
TO: No nyt oli sitä syntikkaa sitten. Biisistä en saanut oikein kiinni. Riffiä ja menoa, mutta kliimaksi puuttui.
E: Pakko saivarrella: urku ei ole syntikka.
T: 8,75
A: 8,4
Yyte: 8,78
TO: 7,8
SPy: 8
E: 7
Tasting-rating: 8,12/10
6./10. Nick Drake – One of These Things First (1971, Bryter Layter)
Nick Drake kuuluu jokaisen akustista soittavan lukionörtin ottaa haltuun, jossain vaiheessa elämäänsä. Äärimmäisen taitavaa soitantaa, muttei millään lailla pröystäillen. Masentuneen mielen ja miehen musiikkia, joskin aivan tajuttoman kauniina ja dynaamisina sävellyksinä. Bryter Layter-albumia on pidetty yhtenä parhaista Brittialbumeista ikinä. Sadan joukossa se on ollut ainakin parilla listalla. Se on kova suoritus, kun miettii, millaisia albumeita saarilta on tullut.
https://www.youtube.com/watch?v=9aCxv9Curo4
https://open.spotify.com/track/24M81fKyhTWBuYzczQMkOp
A: Oikein miellyttävä oli tämä. Mitenkähän olen välttynyt kuuntelemasta tarkemmin? Mitään ei ole liikaa eikä liian vähän, ainakaan tässä mielentilassa kuunneltuna.
SPy: Miehen tarina on paljon surullisempi kuin kyseinen biisi. Jim Morrisoniin verrattava persoona folkin saralla. Täydellinen laulusoundi. Biisi ei omasta mielestä parasta Nickiä.
E: Mukavan melodista, kyllähän moista kuuntelee ihan huvikseen.
T: Tässä on hemmetin hienot bassolinjat.
TO: Lounge-musiikkia. Positiivinen poljento, vaikka masentunut hahmo on ollut hän. Wikin mukaan teki itsemurhan vahingossa, sattuuhan sitä. Kappaleessa ei häiritse mikään.
Y: Pikkunättiä soittelua ja lauleskelua, hieman tasapaksua melankoliaa, jotta jaksaisin suuremmin hihkua. Tuli mieleen trubaduuri oluttuvalla.
SPy: Nick oli taitava laulamaan konsonantteja. Ei muuten kuollut 27v kuten usein sanotaan, vaan 26v.
T: 9,46
A: 8,75
Yyte: 7,5
TO: 8,48
SPy: 9
E: 8
Tasting-rating: 8,53/10
5./10. The Doors – Alabama Song (Whiskey Bar) (1967, The Doors)
Veljeni halusi jostain ihmeen syystä ala-asteikäisenä Doorsin kokoelmalevyn joululahjaksi. Ja sai sen. Kyllä sitä sitten kuunneltiin ihan porukassa, joten kaikki kärkibiisit ovat jääneet melko selkeinäkin mieleen. Eikä musiikissa mitään vikaa ole muutenkaan.
Alabama Song ei ole Doorsin alkuperäinen kappale, vaan vanha Bertolt Brecht & Kurt Weill-biisi jo vuodelta 1925. Doors soitteleepi sen vähän eri melodialla ja myös sanoja on osittain käännelty eri suuntiin. Hyvin bändin musiikin oloinen kappale nimeä ja sanoitusta myöten.
https://www.youtube.com/watch?v=pQJFWhn1R_w
https://open.spotify.com/track/0JNZGIavoUrdup1NsgJOQs
T: Tämä on mulle sellainen 60-luvun versio tuosta Personal Jesuksesta. Tässä on jotain David Lynchiä. Kieroa.
Spy: Levyn halusin tv-mainoksen perusteella. Siinä Morrison heittäytyi kyljelleen kesken keikan ja se näytti erittäin coolilta ehkä noin 12-vuotiaalle. Tietysti Break on Through oli myös erittäin kova biisi siihen aikaan. Alabama Song on kyllä hieno juomalaulu ja soi Doorsin soittamana varsin mukavasti. Kokoonpano tuki just tällasta biisiä.
Y: Elvis teki tangon ja Doors humpan... Toki orkesteri tekee senkin taidolla ja pieteetillä. Herää kuitenkin kysymys, että miksi?
E: Olipas omituista. Vuorotellen pahaenteinen hämy ja iloinen rallatus? Eipähän siinä.
TO: No mentiin sivupoluille ja reippaasti. Tunnelmasta tuli mieleen joulumarkkinat ja Keski-Euroopan mäkiviikon torijuhlat, tai ehkä Octoberfest. Ei uponnut, todella omituinen kipale.
A; Happoisempaa Doorsia. Häiriintyneisyyden aste on kuitenkin sellainen, että kyllä tätä kuuntelee. Tarttuvuudesta en sitten tiedä.
T: 9,47
A: 7,8
Yyte: 6,7
TO: 6,96
SPy: 8,8
E: 6
Tasting-rating: 7,62/10
4./10. Nick Drake – Way To Blue (1969, Five Leaves Left)
Jo debyyttialbumi oli Draken pojalta kovaa tavaraa. Nick opiskeli Cambridgessa ja työsti albumia vähän salassa muilta. Siitä tuli hyvä, mutta se ei kuitenkaan saavuttanut sellaista suosiota kuin Nick olisi halunnut. Hän halusi olla maailman paras kitaristi, vaikkakin vähän erikoisella folkin saralla.
Eihän Way to Blue ihan nolo viritelmä ole. Debyyttialbumin kappaleeksi melko kova.
https://www.youtube.com/watch?v=S40DdlD9JxI
https://open.spotify.com/track/1tAcmtsjKC0PTJK6LAkJx5
T: Tässä on koko lailla mielettömät soinnut. Virsimäinen kappale.
Y: Olipas tummasävyinen kappale, tasainen melodia, jota jouset hempeästi taustalla myötäilee. Yksi kuuntelukerta ei riitä löytämään kaikkia nyansseja.
SPy: No tuota. Sopis hyvässä mielessä vaikka hautajaisiin.
TO: Tuli mieleen jostain Dave Lindholm kirkossa. Hienot soinnut ja kaihoisa tunnelma.
E: Nätti biisi, elokuvamainen sävellys ja sovitus. Periaatteessa simppeli, mutta ei sitten oikeastaan.
A: Laadukasta, muttei tänään iskenyt itselleni niin terävästi kuin edeltävä Drake. Päivän fiilikseen tämä oli hieman liian tahmea.
T: Ei tuollaista ehkä ihan valoisimmissa tunnelmissa sävelletä.
SPy: Silloin kun biisissä on suru, ilo ja toivo sellaisessa muodossa, ettei sitä voi eritellä, niin silloin on biisintekijä onnistunut.
T: 9,55
A: 8
Yyte: 8,56
TO: 8,83
SPy: 9,7
E: 8
Tasting-rating: 8,77/10
3./10. Dire Straits – Sultans of Swing (1978, Dire Straits)
Taannoin kysyin jäsen A:lta, että onko Sultans of Swing kympin biisi. Kyllä me kumpikin se aika korkealle nostettiin. Ilmestyessään se nousi Briteissä sinkkulistan kasiksi. Sointukierroista ja kaikesta muusta voisi jutella vaikka miten, mutta lopun sooloahan tässä aina odotetaan.
https://www.youtube.com/watch?v=h0ffIJ7ZO4U
https://open.spotify.com/track/3LTMnFa0hhwisyq6ILahyj
Y: Kun kuulin tätä eka kerran Torniossa, piti kuunnella heti perään muutamaan kertaan uudelleen. Tuo Markin kitarointi oli jotain uutta ja niin persoonallista, sekä koko orkesterin työskentelyä helppoa, mutta tarkkaa ja täsmällistä. Alchemyn 11-minuuttinen versio olisi ollut jo tasoa uskomaton.
SPy: Joskus mietin, että onko hävettävää fanittaa tätä biisiä. On jokaiselta kantilta napakymppi. Eniten tykkään tässä biisissä laulun ja kitaran vuoropuhelusta melkein koko biisin alusta loppuun. Ajassa 4,15 on biisin paras kohta, joka kestää noin viis sekuntia ja muuttaa hetkellisesti biisin luonnetta. Spotify kertoo, että Knopfler fanitti Djangoa kitaristina, eikä tuo kyllä ihme ole.
A: Tässä on nyt sellainen aspekti, että ilman tätä kappaletta tuskin kuuntelisin ja soittelisin likimainkaan samalla tavalla kuin nykyään teen. Ja kun nyt Lieksassa olen, niin istun samassa huoneessa kuin jossa tuon laulun aikoinaan ensimmäistä kertaa kuulin ja sitten myöhemmin koetin opetella soittamaan. Maagista. Tämä on täyden kympin biisi. Teksti kertoo siitä miltä biisi kuulostaa. Jos tästä irrottaa Knopflerin laulun itsenäiseksi (sekin löytyy Youtubesta), niin ei sitä jaksa kauaa kuunnella. Yhdessä bändin kanssa kuitenkin tapahtuu taika. Kaikki kitarafillit on tullut opeteltua itsekin nuotista nuottiin joskus. Vähän sama kuin "Like a Rolling Stonen" kanssa. Paranee vain, vaikka tämän on kuullut satoja kertoja vuosien saatossa.
SPy: Ei varmaan olisi mikään hitti ilman tuota perusriffiä
TO: D-molliswingiä. Kitarointia kuuntelee mielellään, Knopfler tekee sen hienosti. Tuumin että onko tämä hiukan liiankin tuttu biisi, että sitä voisi fanittaa.
E: Yleisesti ottaen en ole mikään suuri Knopflerin kitaransoiton ystävä, mutta tämä toimii kyllä. Onhan tuossakin sitä turhaa räpellystä joissain paikoin, mutta ei niin paljon kuin yleensä. Rokkaa kyllä.
T: 9,64
A: 10
Yyte: 9,32
TO: 9,1
SPy: 9,7
E: 9
Tasting-rating: 9,46/10
2./10. The Doors – Break On Through (To The Otherside) (1967, The Doors)
Vaikka kappale on yksi yhtyeen tunnetuimpia, ei se singlenä ilmestyessään ollut ihan niin kova hitti kuin olisi odottanut. USA:n sinkkulistalla se saavutti ”vain” sijan 125. Menevän teoksen teeman uskottiin liikkuvan hyvin vahvasti huumeiden aihepiirissä. Viittauksien takia joitain lauseita jopa muokattiin radioversioista kiltimpään suuntaan. Voisi kuitenkin sanoa, että debyyttialbumeiden avauskappaleiden listalla tämä on aika kärkeä.
https://www.youtube.com/watch?v=-r679Hhs9Zs
https://open.spotify.com/track/6ToM0uwxtPKo9CMpbPGYvM
SPy: Uuuujea!
T: Onhan tämä, piru vie, vaarallinen kappale!
A: On varmasti ollut aikanaan pahan kuuloinen biisi, kun vieläkin on uhkaava sävy. Häiriintynyt kitara on pikkuisen liian pinnassa miksauksessa, mutta soi uljaasti kuten urutkin tietty.
SPy: Täyttä fiilistä koko biisi. Jimin röyhkeä laulu ja muut.
Y: Jep, jo tuli sitä oikeaa Doorsia (eikä Mosquitoa). Jos äsken kehuin Lordia, nyt on pakko nostaa Manzarek. Onhan äijä tiukassa vedossa, kuin myös koko poppoo - toinen toistaan tsempaten. Saumatonta yhteistyötä. Tämä näin svengaava
hirvi juoksee kyllä jahtaajiltaan karkuun ja kovaa.
TO: Joku tuumi äsken, että ihan ok biisi debyyttialbumille. Samat sanat tälle. Psykedeelistä poljentoa.
E: Kummallista kohkaamista meikäläisen makuun. Mieluusti kuuntelisin vaikka puolet hitaampana versiona, mutta tällaisena ei jaksa keskittyä.
T: 9,73
A: 9,1
Yyte: 9,78
TO: 9,34
SPy: 9,9
E: 8
Tasting-rating: 8,98/10
1./10. Nick Drake – Things Behind the Sun (1972, Pink Moon)
Kappale on levyltä, jonka artisti jätti levy-yhtiön vastaanottotiskille lähes valmiina. Se ilmestyi kaksi vuotta ennen tekijänsä kuolemaa, jota osa pitää itsemurhana, osa vahinkona. Se kuitenkin on varmaa, että tämä tekijä oli vahvasti masentunut.
Nick Drake teki viimeisen Pink Moon-albuminsa hyvin pelkistettynä. Siinä kuuluu vain laulu, akustinen kitara ja paikoittain piano. Koko teos on hyvin, sanoisinko pilvinen. Siksi myös sen paras kappale, on ehkä surullisimpia, ja siksi myös kauneimpia tietämiäni kappaleita.
https://www.youtube.com/watch?v=L1AkYgBTc4M
https://open.spotify.com/track/7bIpR4tyHFgGLkue8fPLjL
A: Onpa tunnelma. Drake on jäänyt kyllä tosi, tosi vähälle huomiolle omissa kuunteluissa jostain syystä. Kyllä tällekin yhdeksikön voi antaa. Vähän on paljon eikä enempää tarvita.
T: Eihän tuo oikein tuollaisen iloittelun jälkeen parhaimmillaan ole. Jos Drake nuo biisit tekisi tänä päivänä, voisi menestyä kohtuullisen hyvin.
Y: Herkkä, tumma kappale ja kitarointi toimii sen verran hyvin, että voisinpa kuunnella tämän myös pelkkänä instruversiona. Mutta ihan täysillä ei sydäntäni kokonaisuus lämmittänyt.
SPy: "But say what you'll say, About the farmers and the fun, And the things behind the sun, And the people around your head, Who say everything's been said, And the movement in your brain, Sends you out into the rain." Tuossa kaikki.
E: Melkoisen hieno sävellys, siinäpä tärkein.
TO: Ei oikein mitään lisättävää noihin aiempiin kommentteihin ko. herrasta. Tunnelmaa ja haikea lataus.
Raadin TOP-lista:
1. Dire Straits – Sultans of Swing 9,46
2. Nick Drake – Thing Behind the Sun 9,20
3. Doors – Break on Through (to The Otherside)8,98
4. Nick Drake – Way to Blue 8,77
5. Nick Drake – One of These Things First 8,53
6. Bob Dylan – Like a Rolling Stone 8,16
7. Deep Purple – Speed King 8,12
8. Depeche Mode – Personal Jesus 7,96
9. Doors – Alabama Song (Whisky Bar) 7,62
10. Darkness – Get Your Hands of My Woman 7,47
Lista, jolta biisit on valittu:
Daft Punk – Homework
Damned – Machine Gun Etiquette
Dandy Warhols – Dandy Warhols Come down(1997)
Darkness – Permission t Land
Davis, Miles – Birth of the Cool
Davis, Miles – Bitches Brew
Davis, Miles – In a Silent Way
Davis, Miles – Kind of Blue
De La Soul – 3 Feet High & Rising
Dead Kennedys – Fresh Fruit for Rotting Vegetables
Death in Vegas – Contin Sessions
Deee Lite – World Clique
Deep Purple – In Rock
Deep Purple – Machine Head
Deep Purple – Made in Japan
Deerhunter - Halcyon Digest
Def Leppard – Hysteria
Def Leppard – Pyromania
Depeche Mode – Music for the Masses
Depeche Mode – Violator
Derek & the Dominos – Layla & Other Assorted Love Songs
Destiny’s Child – Survivor
Dev – Q: Are We Not Men? A: We Are Devo
Dexys Midnight Runners – Don’t Stand Me Down
Dexys Midnight Runners – Searching for the Young Soul Rebels
Dexys Midnight Runners – To Rye Ay
Dictators – Go Girl Crazy!
Digital Underground – Sex Packets
Dinosaur Jr – Bug
Dinosaur Jr – You’re Living All Over Me
Dion – Born t Be With You
Dire Straits – Brothers in Arms
Dire Straits – Dire Straits (1st Album)
Dirty Projectors - Bitte Orca
Disposable Heroes of Hiphoprisy – Hypocrisy is the Greatest Luxury
Divine Comedy – A Short Album About Love
Divine Comedy – Casanova
Dizzee Rascal – Boy in da Corner
DJ Shadow – Endtroducing
Domino, Fats – This is Fats
Donovan – Sunshine Superman
Doors – Doors (1st Album)
Doors – LA Woman
Doors – Morrison Hotel
Doves – Last Broadcast
Doves – Lost Souls
Dr Dre – Chronic, the
Dr John – Gris Gris
Dr Octagon – Dr Octagonecologyst
Drake, Nick – Bryter Layter
Drake, Nick – Five Leaves Left
Drake, Nick – Pink Moon
Drive Like Jehu – Yank Crime
Drive-By Truckers – Southern Rock Opera
Duran Duran – Rio
Dury, Ian – New Boots & Panties!!
Dylan, Bob – Blonde on Blonde
Dylan, Bob – Blood on the Tracks
Dylan, Bob – Bootleg Series Vol 4: Live 1966 [rec: 1966 at Free Trade Hall, Manchester]
Dylan, Bob – Bringing it All Back Home
Dylan, Bob – Freewheelin’…
Dylan, Bob – Highway 61 Revisited
Dylan, Bob – Time Out of Mind
Tasting-osallistujat:
T – Ausculton jäsen T, illan isäntä, parinkymmenen kahvin voimalla junaliikenteessä.
A – Ausculton jäsen A, Pearl Jamin maailmassa tämän päivän seikkaillut.
Y – Ausculton jäsen Yyte, nautiskelee illasta hyvän glögin voimalla.
TO – Viimeisen viikon aikana olen nähnyt livenä Haloo Helsingin ja Soilworkin. Pidin jälkimmäisestä. Ja risottoa on lautasella.
E - Kaiken ytimessä Pankakoskella.
SPy - KAo vasemmalla silmällä Kontista. Toinen silmä on kiinni.
10./10. Depeche Mode – Personal Jesus (Violator 1989)
Tämä kuuluu siihen pelottavaan 80-luvun lopun syntikkamusiikkiaaltoon, jossa tunnelma ei välttämättä ollut aina niin iloinen. Nykyään kappale lienee tunnetumpi tai ainakin soitetumpi Marilyn Mansonin tai Johnny Cashin versioina, mutta kyllä se alkuperäisenäkin toimii oikein hyvin. Kappale on monella TOP-listalla viihtynyt pitkäänkin.
Se muuten on inspiraationsa saanut Priscilla Presleyn kirjasta.
https://www.youtube.com/watch?v=u1xrNaTO1bI
https://open.spotify.com/track/2wUlYDGGXlSvm2NkGj0Qio
Y: Soundit tuli korviin kyllä tanakasti, mutta jäin odottamaan tapahtuisikin jotain kliimaksia alkukompin jumputuksen jälkeen - mutta ei, lukuun ottamatta pieniä helistelyitä siellä sun täällä.
TO: Pyörii ja pyörii vain, tulee mieleen 90-luvun putkitelkkari, josta MTV soi vaimeasti. Ei oikein lähde, biisi on odotellut kertosäettä pitkään, 27 vuotta.
E: Tunnelmasta tuli kummasti Sielun veljet mieleen, tuommoista mystistä huttua.
T: Minä näistä vähän pahoista syntikkabiiseistä tykkään aina, vaikkei bändi muuten olekaan ihan suosikki.
A: Tunnelma ja äänimaisema aivan toimiva. Kertsiä tai muuta nostatusta se ehkä olisi kaivannut.
Y: Juuri sitä odotellessa oli pakko kuunnella loppuun asti
SPy: Gahanin soundi täysin uniikki. Tämän ei kuulu lähteäkään mihinkään kliimaksiin, vaan tämä biisi on nimenomaan sen kliimaksin tavottelua. Kuuluis pimeään klubiin, jossa ei sääntöjä.
T: kyllä tässä vahva diskohämyfiilis on. Vähän liian kovassa humalassa.
T: 8,48
A: 7,75
Yyte: 7,3
TO: 7,23
SPy: 9
E: 8
Tasting-rating: 7,96/10
9./10. Bob Dylan – Like A Rolling Stone (1965, Highway 61 Revisited)
Tämä on tainnut olla jo useammassa tastingissäkin… Monessa listauksessa maailman parhaaksi pop-kappaleeksi nimetty biisi. Tällä Dylan rikkoi kappaleiden ”kolmen minuutin”-standardin, sillä kappale kestää yli 6min. Mielenkiintoista siinä on myös se, että laulu ja soitto ovat eri lailla jaollisia. Soitto menee neljään ja laulu kolmeen. Sitä ei ole helppoa tehdä, vaikka yrittäisi. Laulu on klassikko. Siitä tekee klassikon myös sanat ja se, että Dylan itse esittää sen joka kerta hyvin eri tavalla.
https://www.youtube.com/watch?v=IwOfCgkyEj0
https://open.spotify.com/track/3AhXZa8sUQht0UEdBJgpGc
Y: Mike Bloomfield, Al Kooper & Co takaavat kyllä sen, että kappale rullaa ja svengi toimii. Teoksena yksi Robertin parhaimmistoa, mutta tuo nasaali (josta en vaan pidä) pudottaa hieman pojoja.
T: En minä oikein tiedä, mikä tässä niin hyvää on. Kun sitä alkaa erittelemään, niin ei se niin kummoinen ole, mutta kokonaisuutena se kyllä toimii.
SPy: Klassikkojen klassikko, mutta parhaimmillaan livenä. Itse soitettuna toimii, ollaan joskus vedetty yli 10 min.
A: Tämä vain paranee kuuntelu kuuntelulta. "How does it feel" on aika moni lauluntekijä sittemmin pohtinut. Urkufilli mausteeksi syntyi muistaakseni aika spontaanisti ja bändi soi mukavan kuusikymmenlukulaisesti. Tekstiä en jaksa sen enempi eritellä, se on oman esseensä aihe...
TO: Poppia parhaimmillaan, legendaarinen. Loilottelisin mielelläni mukana jossain kesäisessä ulkoilmatapahtumassa. Pitkä biisi tuohon aikaan. Tarinaa kuitenkin sen verran, että menisi vaikka yksi säkeistö lisää.
E: Aluksi tuntui mitäänsanomattomalta rämpyttelyltä, mutta jossain kolmen minuutin tienoilla hommaan pääsi sisään. Vaikka eipä kyllä sittenkään kummempia tunteita herättänyt. Laulutyyli on ärsyttävä.
SPy: Tästä levyversiosta uupuu se groove, mutta se on päässä siihen pääteltävissä
A: Muistan että Dylanin laulutyyli ärsytti suunnilleen 14-vuotiaana. Jostain syystä se ei ota enää päähän yhtään.
Y: Mulla se ottaa vieläkin, liki 50 vuoden jälkeenkin
E: "Halusin muusikoksi, kun kasvan aikuiseksi, sitten tajusin ettei voi olla molempia."
T: 8,66
A: 9,4
Yyte: 8,12
TO: 8,45
SPy: 8,3
E: 6
Tasting-rating: 8,16/10
8./10. The Darkness – Get Your Hands Off My Woman (2003, Permission to Land)
Darkness tuuppasi Queenin jalanjäljille vauhdilla tuolloin 2000-luvun alussa. Justin Hawkinsilla meni sitten välillä niinkin kovaa, että muu bändi pisti miehen vieroitukseen. Debyyttilevy oli kaikesta huolimatta hienoa rokkia, eikä laulajan ääniala sitä todellakaan pahenna. Porukkahan oli lämppäämässä Gunnareitakin männäkesänä Hämeenlinnassa ja hyvin veti, vaikka keikan näinkin noin puolen kilometrin päästä.
Tämä kipale jotenkin iskee roisilla sanoituksella ja sellaisella darknessmaisella röyhkeydellä.
https://www.youtube.com/watch?v=hI9eVW4cTR8
https://open.spotify.com/track/0a8pD243dhPtQkWvpAQpt7
A: Bändinä hyvä nosto! Permission to Land on mainio levy, jolta tämä ei kyllä kärkikahinoihin omalta osalta ihan nouse. Biisinä vähän möykky ja melodia poukkoilee vähän liikaa. Hyvä röyhkeys kuitenkin. Kuunneltiin tätä biisiä joskus lukion kahvilassa.
Y: Minulle tuli taasen alkutahdeista ja Queenin sijasta viime viikon teemabändini, Uriah Heep mieleen. Soitanta sinänsä väkevää ja tanakkaa, mutta kyllähän solisti, jos nyt sallitte vertauksen, Byronin pojalle häviää reilun numeroin ja hieman liikaa teatraalisuuden yrittelyä minun korvilleni.
SPy: Keskinkertanen encore-biisi. Mutta kun on vaan encore-biisi, niin sillä ei maailman musiikkihistoriassa ole sen tanakampaa osaa. Hawkinsin laulutyyli ärsyttää ja ihastuttaa.
T: Ennenkin on täällä tullut ilmi, että minunn maku menee yleensä hyvin ääripäissä. Pirullista progea tai runttaavaa ja suoraa paahtoa
TO: Ei, ei vain meikäläiselle uppoa. Jotenkin tämä "röyhkeä" kiekuminen ei osu meikäläisen makuun yhtään. Kaikki muu jääkin sitten sen varjoon.
A: Kyllä Darknessia voisi Kerubiin mennä katsomaan, mutta itseäni ei harmittaisi, jos eivät tätä soittaisi. Toisaalta toimii keikalla varmaan aika lailla hyvin.
E: Hyvin rokkaa, tosin lytätty radiosoundi latistaa menon. Ja ihan selvästi tästä puuttuu koskettimet, kuulin kyllä mielessäni Hammondin ja Mellotronin.
T: 8,67
A: 8
Yyte: 7,67
TO: 6
SPy: 7,5
E: 7
Tasting-rating: 7,47/10
7./10. Deep Purple – Speed King (1970, In Rock)
Ensimmäinen Ian Gillanin kirjoittama Deep Purple-kappale. Gillan on itsekin myöntänyt, että suurin osa sanoista on pöllitty sen ajan rokkareilta, kuten Chuck Berryltä ja Little Richardilta. Sepä ei mitään haittaa, vaan veto esittää koko bändin kyvykkyyden kuitenkin ulospäin aika yksinkertaisella tavalla.
https://www.youtube.com/watch?v=j5B3VIJxG5k
https://open.spotify.com/track/7L1GZDz4fGQGkpXpGaLV55
SPy: Mjaaaaaa. Jostain syystä en oo koskaan jaksanut Purpleen oikein innostua. Kyseinen biisi kuitenkin varsin mukavaa iloittelua ja ollut varmaan tuohon aikaan aika täräkkä veto sekä levytyksenä että livenä.
Y: Tämähän oli se Purple kokoonpano, jonka ainakin minä tunnustan siksi oikeaksi. Tässäkin kappaleessa kosketinvelho Jon Lord on elementissään. Speed King ei kuitenkaan saa minua täysin hurmoksiin. Purplella on parempiakin kappaleita.
A: Purplea on tullut liian vähän kuunneltua. Tänään olisin tullut toimeen tämän kanssa ilman preludiakin. Riffittely rouhii kaikilta osin makiasti ja Gillankin on "ihan" uskottava.
T: Purplella on parempiakin kappaleita, mutta tässä nostalgia nostaa pisteitä. Tämä on ensimmäinen bändin kappale Smoke on the Waterin jälkeen, jonka olen bändiltä kuullut.
SPy: Soolot on kyllä mainiot. Mutta ne ovat vain sooloja.
E: Onkohan biisi nimetty basaripedaalin mukaan? Alkuhämyilyä olisi kuunnellut pidempäänkin, mutta tuo 8-osapaahto on aika lailla hohhoijaa-osastoa. Ihan rokkaava biisi, mutta ei oikein sytytä.
TO: No nyt oli sitä syntikkaa sitten. Biisistä en saanut oikein kiinni. Riffiä ja menoa, mutta kliimaksi puuttui.
E: Pakko saivarrella: urku ei ole syntikka.
T: 8,75
A: 8,4
Yyte: 8,78
TO: 7,8
SPy: 8
E: 7
Tasting-rating: 8,12/10
6./10. Nick Drake – One of These Things First (1971, Bryter Layter)
Nick Drake kuuluu jokaisen akustista soittavan lukionörtin ottaa haltuun, jossain vaiheessa elämäänsä. Äärimmäisen taitavaa soitantaa, muttei millään lailla pröystäillen. Masentuneen mielen ja miehen musiikkia, joskin aivan tajuttoman kauniina ja dynaamisina sävellyksinä. Bryter Layter-albumia on pidetty yhtenä parhaista Brittialbumeista ikinä. Sadan joukossa se on ollut ainakin parilla listalla. Se on kova suoritus, kun miettii, millaisia albumeita saarilta on tullut.
https://www.youtube.com/watch?v=9aCxv9Curo4
https://open.spotify.com/track/24M81fKyhTWBuYzczQMkOp
A: Oikein miellyttävä oli tämä. Mitenkähän olen välttynyt kuuntelemasta tarkemmin? Mitään ei ole liikaa eikä liian vähän, ainakaan tässä mielentilassa kuunneltuna.
SPy: Miehen tarina on paljon surullisempi kuin kyseinen biisi. Jim Morrisoniin verrattava persoona folkin saralla. Täydellinen laulusoundi. Biisi ei omasta mielestä parasta Nickiä.
E: Mukavan melodista, kyllähän moista kuuntelee ihan huvikseen.
T: Tässä on hemmetin hienot bassolinjat.
TO: Lounge-musiikkia. Positiivinen poljento, vaikka masentunut hahmo on ollut hän. Wikin mukaan teki itsemurhan vahingossa, sattuuhan sitä. Kappaleessa ei häiritse mikään.
Y: Pikkunättiä soittelua ja lauleskelua, hieman tasapaksua melankoliaa, jotta jaksaisin suuremmin hihkua. Tuli mieleen trubaduuri oluttuvalla.
SPy: Nick oli taitava laulamaan konsonantteja. Ei muuten kuollut 27v kuten usein sanotaan, vaan 26v.
T: 9,46
A: 8,75
Yyte: 7,5
TO: 8,48
SPy: 9
E: 8
Tasting-rating: 8,53/10
5./10. The Doors – Alabama Song (Whiskey Bar) (1967, The Doors)
Veljeni halusi jostain ihmeen syystä ala-asteikäisenä Doorsin kokoelmalevyn joululahjaksi. Ja sai sen. Kyllä sitä sitten kuunneltiin ihan porukassa, joten kaikki kärkibiisit ovat jääneet melko selkeinäkin mieleen. Eikä musiikissa mitään vikaa ole muutenkaan.
Alabama Song ei ole Doorsin alkuperäinen kappale, vaan vanha Bertolt Brecht & Kurt Weill-biisi jo vuodelta 1925. Doors soitteleepi sen vähän eri melodialla ja myös sanoja on osittain käännelty eri suuntiin. Hyvin bändin musiikin oloinen kappale nimeä ja sanoitusta myöten.
https://www.youtube.com/watch?v=pQJFWhn1R_w
https://open.spotify.com/track/0JNZGIavoUrdup1NsgJOQs
T: Tämä on mulle sellainen 60-luvun versio tuosta Personal Jesuksesta. Tässä on jotain David Lynchiä. Kieroa.
Spy: Levyn halusin tv-mainoksen perusteella. Siinä Morrison heittäytyi kyljelleen kesken keikan ja se näytti erittäin coolilta ehkä noin 12-vuotiaalle. Tietysti Break on Through oli myös erittäin kova biisi siihen aikaan. Alabama Song on kyllä hieno juomalaulu ja soi Doorsin soittamana varsin mukavasti. Kokoonpano tuki just tällasta biisiä.
Y: Elvis teki tangon ja Doors humpan... Toki orkesteri tekee senkin taidolla ja pieteetillä. Herää kuitenkin kysymys, että miksi?
E: Olipas omituista. Vuorotellen pahaenteinen hämy ja iloinen rallatus? Eipähän siinä.
TO: No mentiin sivupoluille ja reippaasti. Tunnelmasta tuli mieleen joulumarkkinat ja Keski-Euroopan mäkiviikon torijuhlat, tai ehkä Octoberfest. Ei uponnut, todella omituinen kipale.
A; Happoisempaa Doorsia. Häiriintyneisyyden aste on kuitenkin sellainen, että kyllä tätä kuuntelee. Tarttuvuudesta en sitten tiedä.
T: 9,47
A: 7,8
Yyte: 6,7
TO: 6,96
SPy: 8,8
E: 6
Tasting-rating: 7,62/10
4./10. Nick Drake – Way To Blue (1969, Five Leaves Left)
Jo debyyttialbumi oli Draken pojalta kovaa tavaraa. Nick opiskeli Cambridgessa ja työsti albumia vähän salassa muilta. Siitä tuli hyvä, mutta se ei kuitenkaan saavuttanut sellaista suosiota kuin Nick olisi halunnut. Hän halusi olla maailman paras kitaristi, vaikkakin vähän erikoisella folkin saralla.
Eihän Way to Blue ihan nolo viritelmä ole. Debyyttialbumin kappaleeksi melko kova.
https://www.youtube.com/watch?v=S40DdlD9JxI
https://open.spotify.com/track/1tAcmtsjKC0PTJK6LAkJx5
T: Tässä on koko lailla mielettömät soinnut. Virsimäinen kappale.
Y: Olipas tummasävyinen kappale, tasainen melodia, jota jouset hempeästi taustalla myötäilee. Yksi kuuntelukerta ei riitä löytämään kaikkia nyansseja.
SPy: No tuota. Sopis hyvässä mielessä vaikka hautajaisiin.
TO: Tuli mieleen jostain Dave Lindholm kirkossa. Hienot soinnut ja kaihoisa tunnelma.
E: Nätti biisi, elokuvamainen sävellys ja sovitus. Periaatteessa simppeli, mutta ei sitten oikeastaan.
A: Laadukasta, muttei tänään iskenyt itselleni niin terävästi kuin edeltävä Drake. Päivän fiilikseen tämä oli hieman liian tahmea.
T: Ei tuollaista ehkä ihan valoisimmissa tunnelmissa sävelletä.
SPy: Silloin kun biisissä on suru, ilo ja toivo sellaisessa muodossa, ettei sitä voi eritellä, niin silloin on biisintekijä onnistunut.
T: 9,55
A: 8
Yyte: 8,56
TO: 8,83
SPy: 9,7
E: 8
Tasting-rating: 8,77/10
3./10. Dire Straits – Sultans of Swing (1978, Dire Straits)
Taannoin kysyin jäsen A:lta, että onko Sultans of Swing kympin biisi. Kyllä me kumpikin se aika korkealle nostettiin. Ilmestyessään se nousi Briteissä sinkkulistan kasiksi. Sointukierroista ja kaikesta muusta voisi jutella vaikka miten, mutta lopun sooloahan tässä aina odotetaan.
https://www.youtube.com/watch?v=h0ffIJ7ZO4U
https://open.spotify.com/track/3LTMnFa0hhwisyq6ILahyj
Y: Kun kuulin tätä eka kerran Torniossa, piti kuunnella heti perään muutamaan kertaan uudelleen. Tuo Markin kitarointi oli jotain uutta ja niin persoonallista, sekä koko orkesterin työskentelyä helppoa, mutta tarkkaa ja täsmällistä. Alchemyn 11-minuuttinen versio olisi ollut jo tasoa uskomaton.
SPy: Joskus mietin, että onko hävettävää fanittaa tätä biisiä. On jokaiselta kantilta napakymppi. Eniten tykkään tässä biisissä laulun ja kitaran vuoropuhelusta melkein koko biisin alusta loppuun. Ajassa 4,15 on biisin paras kohta, joka kestää noin viis sekuntia ja muuttaa hetkellisesti biisin luonnetta. Spotify kertoo, että Knopfler fanitti Djangoa kitaristina, eikä tuo kyllä ihme ole.
A: Tässä on nyt sellainen aspekti, että ilman tätä kappaletta tuskin kuuntelisin ja soittelisin likimainkaan samalla tavalla kuin nykyään teen. Ja kun nyt Lieksassa olen, niin istun samassa huoneessa kuin jossa tuon laulun aikoinaan ensimmäistä kertaa kuulin ja sitten myöhemmin koetin opetella soittamaan. Maagista. Tämä on täyden kympin biisi. Teksti kertoo siitä miltä biisi kuulostaa. Jos tästä irrottaa Knopflerin laulun itsenäiseksi (sekin löytyy Youtubesta), niin ei sitä jaksa kauaa kuunnella. Yhdessä bändin kanssa kuitenkin tapahtuu taika. Kaikki kitarafillit on tullut opeteltua itsekin nuotista nuottiin joskus. Vähän sama kuin "Like a Rolling Stonen" kanssa. Paranee vain, vaikka tämän on kuullut satoja kertoja vuosien saatossa.
SPy: Ei varmaan olisi mikään hitti ilman tuota perusriffiä
TO: D-molliswingiä. Kitarointia kuuntelee mielellään, Knopfler tekee sen hienosti. Tuumin että onko tämä hiukan liiankin tuttu biisi, että sitä voisi fanittaa.
E: Yleisesti ottaen en ole mikään suuri Knopflerin kitaransoiton ystävä, mutta tämä toimii kyllä. Onhan tuossakin sitä turhaa räpellystä joissain paikoin, mutta ei niin paljon kuin yleensä. Rokkaa kyllä.
T: 9,64
A: 10
Yyte: 9,32
TO: 9,1
SPy: 9,7
E: 9
Tasting-rating: 9,46/10
2./10. The Doors – Break On Through (To The Otherside) (1967, The Doors)
Vaikka kappale on yksi yhtyeen tunnetuimpia, ei se singlenä ilmestyessään ollut ihan niin kova hitti kuin olisi odottanut. USA:n sinkkulistalla se saavutti ”vain” sijan 125. Menevän teoksen teeman uskottiin liikkuvan hyvin vahvasti huumeiden aihepiirissä. Viittauksien takia joitain lauseita jopa muokattiin radioversioista kiltimpään suuntaan. Voisi kuitenkin sanoa, että debyyttialbumeiden avauskappaleiden listalla tämä on aika kärkeä.
https://www.youtube.com/watch?v=-r679Hhs9Zs
https://open.spotify.com/track/6ToM0uwxtPKo9CMpbPGYvM
SPy: Uuuujea!
T: Onhan tämä, piru vie, vaarallinen kappale!
A: On varmasti ollut aikanaan pahan kuuloinen biisi, kun vieläkin on uhkaava sävy. Häiriintynyt kitara on pikkuisen liian pinnassa miksauksessa, mutta soi uljaasti kuten urutkin tietty.
SPy: Täyttä fiilistä koko biisi. Jimin röyhkeä laulu ja muut.
Y: Jep, jo tuli sitä oikeaa Doorsia (eikä Mosquitoa). Jos äsken kehuin Lordia, nyt on pakko nostaa Manzarek. Onhan äijä tiukassa vedossa, kuin myös koko poppoo - toinen toistaan tsempaten. Saumatonta yhteistyötä. Tämä näin svengaava
hirvi juoksee kyllä jahtaajiltaan karkuun ja kovaa.
TO: Joku tuumi äsken, että ihan ok biisi debyyttialbumille. Samat sanat tälle. Psykedeelistä poljentoa.
E: Kummallista kohkaamista meikäläisen makuun. Mieluusti kuuntelisin vaikka puolet hitaampana versiona, mutta tällaisena ei jaksa keskittyä.
T: 9,73
A: 9,1
Yyte: 9,78
TO: 9,34
SPy: 9,9
E: 8
Tasting-rating: 8,98/10
1./10. Nick Drake – Things Behind the Sun (1972, Pink Moon)
Kappale on levyltä, jonka artisti jätti levy-yhtiön vastaanottotiskille lähes valmiina. Se ilmestyi kaksi vuotta ennen tekijänsä kuolemaa, jota osa pitää itsemurhana, osa vahinkona. Se kuitenkin on varmaa, että tämä tekijä oli vahvasti masentunut.
Nick Drake teki viimeisen Pink Moon-albuminsa hyvin pelkistettynä. Siinä kuuluu vain laulu, akustinen kitara ja paikoittain piano. Koko teos on hyvin, sanoisinko pilvinen. Siksi myös sen paras kappale, on ehkä surullisimpia, ja siksi myös kauneimpia tietämiäni kappaleita.
https://www.youtube.com/watch?v=L1AkYgBTc4M
https://open.spotify.com/track/7bIpR4tyHFgGLkue8fPLjL
A: Onpa tunnelma. Drake on jäänyt kyllä tosi, tosi vähälle huomiolle omissa kuunteluissa jostain syystä. Kyllä tällekin yhdeksikön voi antaa. Vähän on paljon eikä enempää tarvita.
T: Eihän tuo oikein tuollaisen iloittelun jälkeen parhaimmillaan ole. Jos Drake nuo biisit tekisi tänä päivänä, voisi menestyä kohtuullisen hyvin.
Y: Herkkä, tumma kappale ja kitarointi toimii sen verran hyvin, että voisinpa kuunnella tämän myös pelkkänä instruversiona. Mutta ihan täysillä ei sydäntäni kokonaisuus lämmittänyt.
SPy: "But say what you'll say, About the farmers and the fun, And the things behind the sun, And the people around your head, Who say everything's been said, And the movement in your brain, Sends you out into the rain." Tuossa kaikki.
E: Melkoisen hieno sävellys, siinäpä tärkein.
TO: Ei oikein mitään lisättävää noihin aiempiin kommentteihin ko. herrasta. Tunnelmaa ja haikea lataus.
Raadin TOP-lista:
1. Dire Straits – Sultans of Swing 9,46
2. Nick Drake – Thing Behind the Sun 9,20
3. Doors – Break on Through (to The Otherside)8,98
4. Nick Drake – Way to Blue 8,77
5. Nick Drake – One of These Things First 8,53
6. Bob Dylan – Like a Rolling Stone 8,16
7. Deep Purple – Speed King 8,12
8. Depeche Mode – Personal Jesus 7,96
9. Doors – Alabama Song (Whisky Bar) 7,62
10. Darkness – Get Your Hands of My Woman 7,47
keskiviikko 1. marraskuuta 2017
Metallimusiikin olemus – 40. Emersonin hulluuden ilmentymä
EMERSON, LAKE & PALMER - EMERSON, LAKE & PALMER (1970)
Keith Emerson soitti alunperin koskettimia melko rohkeasti eri tyylejä yhdistelevässä The Nice-yhtyeessä. 15-vuotiaana ensimmäisen Hammondinsa hankkinut Emerson kuitenkin koki liikaa rajoituksia The Nicessakin ja alkoi hahmottelemaan mielessään vielä kokeellisempaa kokoonpanoa.
Hän perusti basisti Greg Laken (King Crimson) ja rumpali Carl Palmerin (Atomic Rooster) kanssa tylsästi nimetyn Emerson, Lake & Palmerin. Palmerin tilalla olisi voitu nähdä myös Mitch Mitchell (The Jimi Hendrix Experience), mutta huhut myös Jimin itsensä liittymisestä bändiin pilasivat myös Mitchin osallistumisen. Bändi alkoi esiintymään hyvin pian perustamisensa jälkeen ja Isle of Wight Festivalin setin jälkeen se nousi nopeasti suureen suosioon. Tosin aikalaisissa oli myös oppositiota. Esimerkiksi BBC:n juontaja piti bändiä ”talentin ja sähkön tuhlauksena.”
Debyyttialbumin tuottajana toimi basisti Lake. Hän hoiti lisäksi laulupuolen. Kappaleet albumilla ovat hyvin ristiin sävellettyjä ja sovitettuja. Ne sisältävät ihan suoria kopioita varsin kuuluisienkin klassisten säveltäjien teoksista. Albumilta löytyy monenlaista kikkailua, mutta rumasti voisi sanoa sen olevan Emersonin ”hulluuden” ilmentymä. Ei ole ihme, että bändit kuten Dream Theater pitävät ELP:a suuressa arvossa. Kuten kaikkien progejättien kanssa tahtoo käydä, on albumimitallinen jumalatonta kokeilua ja kikkailua pidemmän päälle raskas pala nieltäväksi. Niin tahtoo käydä myös Emerson, Lake & Palmerin kanssa.
Metallin kehityksessä se on varmasti ollut erittäin merkittävässä roolissa. Se vei King Crimsonin tahallisen vaikeaselkoisuuden melodisen improvisaation äärirajoille. Sisältö kuulostaa siltä, kuin osista noin kymmenen prosenttia olisi sovittu bändin jäsenten kesken etukäteen ja loppu tulee sitten lennosta. Albumi on Laken lauluja lukuun ottamatta melkoisen raskas, joten pieni metalliviite myös sieltä suunnasta.
Keith Emerson on monelle kosketinsoittajalle kova esikuva, sillä hän oli äärimmäisen maaninen live-esiintyjä. Mies kun soitti koskettimiaan milloin mitenkin päin. Soittimia ei varsinaisesti silitelty vaan soitto oli väkivaltaista ja kaoottista. Silti erinomaisen taitavaa. Tällä kertaa laitellaan myös tuosta live-osastosta videomateriaalia.
https://www.youtube.com/watch?v=KjkD39dCvBI
Jos esimerkkikappaleen haluaa albumia parhaiten kuvaavaksi, niin Knife-edgessä taitaa olla kaikki, mihin bändi tällä lätyllä pystyy.
https://www.youtube.com/watch?v=XwIehM-x6kA
https://open.spotify.com/album/4Q8vDc5lmB9SW9cgMDeQAJ
Kuva: anglonautes.eu
Keith Emerson soitti alunperin koskettimia melko rohkeasti eri tyylejä yhdistelevässä The Nice-yhtyeessä. 15-vuotiaana ensimmäisen Hammondinsa hankkinut Emerson kuitenkin koki liikaa rajoituksia The Nicessakin ja alkoi hahmottelemaan mielessään vielä kokeellisempaa kokoonpanoa.
Hän perusti basisti Greg Laken (King Crimson) ja rumpali Carl Palmerin (Atomic Rooster) kanssa tylsästi nimetyn Emerson, Lake & Palmerin. Palmerin tilalla olisi voitu nähdä myös Mitch Mitchell (The Jimi Hendrix Experience), mutta huhut myös Jimin itsensä liittymisestä bändiin pilasivat myös Mitchin osallistumisen. Bändi alkoi esiintymään hyvin pian perustamisensa jälkeen ja Isle of Wight Festivalin setin jälkeen se nousi nopeasti suureen suosioon. Tosin aikalaisissa oli myös oppositiota. Esimerkiksi BBC:n juontaja piti bändiä ”talentin ja sähkön tuhlauksena.”
Debyyttialbumin tuottajana toimi basisti Lake. Hän hoiti lisäksi laulupuolen. Kappaleet albumilla ovat hyvin ristiin sävellettyjä ja sovitettuja. Ne sisältävät ihan suoria kopioita varsin kuuluisienkin klassisten säveltäjien teoksista. Albumilta löytyy monenlaista kikkailua, mutta rumasti voisi sanoa sen olevan Emersonin ”hulluuden” ilmentymä. Ei ole ihme, että bändit kuten Dream Theater pitävät ELP:a suuressa arvossa. Kuten kaikkien progejättien kanssa tahtoo käydä, on albumimitallinen jumalatonta kokeilua ja kikkailua pidemmän päälle raskas pala nieltäväksi. Niin tahtoo käydä myös Emerson, Lake & Palmerin kanssa.
Metallin kehityksessä se on varmasti ollut erittäin merkittävässä roolissa. Se vei King Crimsonin tahallisen vaikeaselkoisuuden melodisen improvisaation äärirajoille. Sisältö kuulostaa siltä, kuin osista noin kymmenen prosenttia olisi sovittu bändin jäsenten kesken etukäteen ja loppu tulee sitten lennosta. Albumi on Laken lauluja lukuun ottamatta melkoisen raskas, joten pieni metalliviite myös sieltä suunnasta.
Keith Emerson on monelle kosketinsoittajalle kova esikuva, sillä hän oli äärimmäisen maaninen live-esiintyjä. Mies kun soitti koskettimiaan milloin mitenkin päin. Soittimia ei varsinaisesti silitelty vaan soitto oli väkivaltaista ja kaoottista. Silti erinomaisen taitavaa. Tällä kertaa laitellaan myös tuosta live-osastosta videomateriaalia.
https://www.youtube.com/watch?v=KjkD39dCvBI
Jos esimerkkikappaleen haluaa albumia parhaiten kuvaavaksi, niin Knife-edgessä taitaa olla kaikki, mihin bändi tällä lätyllä pystyy.
https://www.youtube.com/watch?v=XwIehM-x6kA
https://open.spotify.com/album/4Q8vDc5lmB9SW9cgMDeQAJ
Kuva: anglonautes.eu
lauantai 14. lokakuuta 2017
Metallimusiikin olemus – 39. Frippin tarkoin varjeltu kaaos
KING CRIMSON - IN THE COURT OF THE CRIMSON KING (1969)
Syksyllä 1967 Gilesin veljekset etsivät kitaristia perustaakseen bändin. Robert Fripp vastasi ja näin syntyi bändi nimeltä Giles, Giles and Fripp. Yhtye tuotti aikalaisarvioiden mukaan ”tylsähköä poppia”. Bändin tuleva kosketinsoittaja haukkui virityksen ”toivottomaksi”. Näinpä Fripp päätti tehdä jotain muuta. Hän kutsui ystävänsä Greg Laken bändiin ja heti kohta alku vuonna King Crimson harjoitteli ensimmäistä kertaa yhdessä.
Jonkin ajan kuluttua bändi julkaisi ensimmäisen albuminsa, tässäkin esimerkkinä olevan In The Court of the Crimson Kingin. Ohjenuorana oli tehdä valtavirrasta poikkeavaa musiikkia. Bändin sanoittajana ja valomiehenä toiminut Peter Sinfield onkin kertonut bändin vaihtaneen tahtilajin 7/8 tai 5/8, jos sävellykset kuulostivat liian tutuilta tai helpoilta.
Debyyttialbumi olikin läpimurto. Esimerkiksi The Whon Pete Townshend piti sitä ehdottomana mestariteoksena. Tuon albumin nauhoittanut kokoonpano hajosi kuitenkin hyvin pian sen julkaisun jälkeen ja Robert Fripp jatkoi yksin. Miestä onkin usein kuvailtu yhtenä omapäisimmistä muusikoista, sillä hän on ainut yhtyeen jäsen, joka on ollut jokaisessa King Crimsonin projektissa mukana.
Toisaalta juuri Fripp on se, joka eniten metallin saralla on muusikoita inspiroinut. Kuuluisia metallipuolen ihailijoita tulee mieleen ainakin Steven Wilson (Porcupine Tree), Kirk Hammett (Metallica), Geoff Tate (Queensrüche, Adam Jones (Tool), Paul Masdival (Cynic). Hän on musikaalisten taitojensa lisäksi hyvin tarkka omistamastaan musiikista, eikä sitä tahdo kirveelläkään löytyä mistään streamauspalvelusta.
Metalliin ja progressiiviseen musiikkiin kaiken kaikkiaan on bändillä ollut valtava vaikutus. Tarkoituksellisen vaikeaa ja haastavaa kilkutusta, jonka ei kuulukaan olla kakunpala purtavaksi. Nykyisin progressiivisuus on melkeinpä pääsääntöistä lähes kaikessa uudessa metallissa. Esikuva-asema on silti bändin suurin arvo, sillä noista bändin suuruuden ajoista on jo melko nippu vuosia kulunut. On jäsenistössä sitten ollut Frippin lisäksi kuka tahansa, on hän yleensä muusikkopiireissä erittäin arvostettu. Kokoonpano ei aina ole ollut kovin tavallinen sekään. Nykyiselläänkin bändissä on kolme rumpalia. Tällä hetkellä soittavassa kokoonpanossa on nimittäin sellainen sakki kuin Fripp, Mel Collins, Tony Levin, Pat Mastelotto, Gavin Harrison… Kyllähän noilla nimillä jonnekin pääsee.
Millaista musiikkia albumi sitten sisältää? 21th Century Schizoid Man on nimensä kuuloinen, raastava ja raskas, jopa mielipuolinen progeteos. Se on kuitenkin armottoman kova kappale. Loppu levy on rauhaisampaa vellontaa, jonka kruunaa levyn eeppisesti päättävä The Court of the Crimson King.
Kansitaidetta hyvin kuvastavaksi esimerkkikappaleeksi laitamme tietysti tuon 21th Century Schizoid Manin.
https://www.youtube.com/watch?v=iX9Dr3Hyi98
Koko levyä ei netistä löydy.
Kuva: teamrock.com
Syksyllä 1967 Gilesin veljekset etsivät kitaristia perustaakseen bändin. Robert Fripp vastasi ja näin syntyi bändi nimeltä Giles, Giles and Fripp. Yhtye tuotti aikalaisarvioiden mukaan ”tylsähköä poppia”. Bändin tuleva kosketinsoittaja haukkui virityksen ”toivottomaksi”. Näinpä Fripp päätti tehdä jotain muuta. Hän kutsui ystävänsä Greg Laken bändiin ja heti kohta alku vuonna King Crimson harjoitteli ensimmäistä kertaa yhdessä.
Jonkin ajan kuluttua bändi julkaisi ensimmäisen albuminsa, tässäkin esimerkkinä olevan In The Court of the Crimson Kingin. Ohjenuorana oli tehdä valtavirrasta poikkeavaa musiikkia. Bändin sanoittajana ja valomiehenä toiminut Peter Sinfield onkin kertonut bändin vaihtaneen tahtilajin 7/8 tai 5/8, jos sävellykset kuulostivat liian tutuilta tai helpoilta.
Debyyttialbumi olikin läpimurto. Esimerkiksi The Whon Pete Townshend piti sitä ehdottomana mestariteoksena. Tuon albumin nauhoittanut kokoonpano hajosi kuitenkin hyvin pian sen julkaisun jälkeen ja Robert Fripp jatkoi yksin. Miestä onkin usein kuvailtu yhtenä omapäisimmistä muusikoista, sillä hän on ainut yhtyeen jäsen, joka on ollut jokaisessa King Crimsonin projektissa mukana.
Toisaalta juuri Fripp on se, joka eniten metallin saralla on muusikoita inspiroinut. Kuuluisia metallipuolen ihailijoita tulee mieleen ainakin Steven Wilson (Porcupine Tree), Kirk Hammett (Metallica), Geoff Tate (Queensrüche, Adam Jones (Tool), Paul Masdival (Cynic). Hän on musikaalisten taitojensa lisäksi hyvin tarkka omistamastaan musiikista, eikä sitä tahdo kirveelläkään löytyä mistään streamauspalvelusta.
Metalliin ja progressiiviseen musiikkiin kaiken kaikkiaan on bändillä ollut valtava vaikutus. Tarkoituksellisen vaikeaa ja haastavaa kilkutusta, jonka ei kuulukaan olla kakunpala purtavaksi. Nykyisin progressiivisuus on melkeinpä pääsääntöistä lähes kaikessa uudessa metallissa. Esikuva-asema on silti bändin suurin arvo, sillä noista bändin suuruuden ajoista on jo melko nippu vuosia kulunut. On jäsenistössä sitten ollut Frippin lisäksi kuka tahansa, on hän yleensä muusikkopiireissä erittäin arvostettu. Kokoonpano ei aina ole ollut kovin tavallinen sekään. Nykyiselläänkin bändissä on kolme rumpalia. Tällä hetkellä soittavassa kokoonpanossa on nimittäin sellainen sakki kuin Fripp, Mel Collins, Tony Levin, Pat Mastelotto, Gavin Harrison… Kyllähän noilla nimillä jonnekin pääsee.
Millaista musiikkia albumi sitten sisältää? 21th Century Schizoid Man on nimensä kuuloinen, raastava ja raskas, jopa mielipuolinen progeteos. Se on kuitenkin armottoman kova kappale. Loppu levy on rauhaisampaa vellontaa, jonka kruunaa levyn eeppisesti päättävä The Court of the Crimson King.
Kansitaidetta hyvin kuvastavaksi esimerkkikappaleeksi laitamme tietysti tuon 21th Century Schizoid Manin.
https://www.youtube.com/watch?v=iX9Dr3Hyi98
Koko levyä ei netistä löydy.
Kuva: teamrock.com
perjantai 13. lokakuuta 2017
Musa-Tasting VII – Psykedelian aikakausi
Taannoin löysin mielenkiintoisen sivuston metalliaiheeseen liittyen. Siellä oli artikkeli: ”List Of 1000 Albums That Can Help You To Have A Full And Comprehensive Understanding Of Metal Music”. Artikkelissa on albumiesimerkein pohdittu musiikin taipumista metallin suuntaan.
Seitsemännessä Ausculton Musa-Tastingissa kuunneltiin Jäsen T:n mielestä Psykedelian aikakausi-osion parhaat kymmenen biisiä.
Lista, jolta biisit on valittu:
The Mothers of Invention - Freak Out!
13th Floor Elevators -The Psychedelic sounds of 13th Floor Elevators
The Velvet Underground - The Velvet Underground & Nico
Jimi Hendrix - Are you Experienced (original US)
The Beatles - Sgt. Pepper's Lonely Heart Club Band
Cream - Disraeli Gears
Blue Cheer - Vincebus Eruptum
The Crazy World of Arthur Brown - The Crazy World of Arthur Brown
Iron Butterfly - In-A-Gadda-Da-Vida
Big Brother & The Holding Company - Cheap Thrills
Jimi Hendrix Experience - Electric Ladyland
The Beatles - White Album
Coven - Witchcraft Destroys Minds & Reap Soul
Captain Beefheart & His Magic Band - Trout Mask Replica
Frank Zappa - Hot Rats
Sir Lord Baltimore - Kingdom Come
The Doors - L.A. Woman
Captain Beyond - Captain Beyond
Tasting-osallistujat:
T: Ausculton jäsen T, illan isäntä, hartiajuminen kotimies
P: Minä kuuntelen joskus musiikkia, pääsääntöisesti viimeisimpiä hittejä Yle Puheelta. Olen pääsääntöisesti metallipuolen miehiä mutta silti kaikkiruokainen. Isäntä T:n kanssa pitkä historia niin musiikin kuuntelun ja soittamisen suhteen.
Y: Kolme kotikaupunkia (Oulu, Tornio ja Umeå) omakseni tunnistava urheilun kuluttaja (ja tuottaja) sekä harrastaja. Ruotsin radion avustuksella populaarimusiikin suurkuluttajaksi hurahtunut lievä kuuskymppinen.
TO: Musiikkimaku aika monipuolinen. Raskaan puolella pääpaino, mutta esim. Tällä viikolla on tullut kuunneltua Anna Erikssonista Audioslaveen.
10./10. Captain Beyond - Dancing Madly Backwards (on a Sea of Air) (1972, Captain Beyond)
Iron Butterflyn hajottua 1971, perustivat sen kitaristi Larry ”Rhino” Reinhardt ja basisti Lee Dorman bändin, johon ottivat mukaansa blues-legenda Johnny Winterin rumpalin Bobby Caldwellin. Laulajaksi pääsi Deep Purplen alkuperäisjäsen Rod Evans. Captain Beyondiksi nimetty bändi sai helposti levytyssopimuksen.
Laulaja Evans oli erotettu Deep Purplesta liian ”balladilaulajana”. Mies muutti Briteistä Yhdysvaltoihin, jossa pääsi Captain Beyondiin laulamaan. Miehistöt vaihtelivat ja Evansilla meni käämit koko musiikkialaan. 1980-luvulla Evans teki paluun vähintäänkin hämäräperäisen porukan mukana. Aiemmin Steppenwolfina laittomasti esiintynyt miehistö, otti hänet laulajakseen ja perustivat bändin nimeltä Deep Purple Inc. Manageritoimisto kähmi Evansin ainoaksi omistajaksi. Valebändi kiersi Pohjois-Amerikkaa ja myi nimellä keikkansa loppuun. Kun keikan edetessä kävi ilmi, että eihän tyypit edes osaa soittaa, menivät ne yleensä melkoiseksi kaaokseksi. Lopulta aito Deep Purple haastoi valebändin oikeuteen ja Evans tuomittiin ainoana omistajana lähes 700 tuhannen dollarin korvauksiin. Samalla menivät oikeudet aitojen Deep Purple-levyjen rojalteihin. Kaiken tämän jälkeen mies katosi julkisuudesta ja palasi sairaanhoitajaksi, mitä hän alun perin oli. Vuonna 2016 hänet kutsuttiin Rock and Roll Hall of Fameen Deep Purplen jäsenenä. Hän ei saapunut tilaisuuteen.
Dancing Madly Backwards (on a Sea of Air), joka tarjoaa aika kattavan otannan bändin progesta, riffeistä ja laulusta.
https://open.spotify.com/track/4lpbR4YTyUEX4qH8HrgDkR
https://www.youtube.com/watch?v=6AKaUr_nDeM
T: aika junnaavaa riffi, vanhan liiton metalliprogemeininkiä. Taidokasta, jopa yllättävän taidokasta.
Y: Soitannollisesti tanakkaa ja tiukkaa, yhteissoitanta ja svengi toimii, mutta tuosta laulusta pakko hieman pudottaa pojoa. Hieman oli tunkkaista minun makuun.
P: Nyt ei vaan jotenkin lähtenyt tahdit kohdilleen tässä biisissä. Minusta laulu ja muu bändi eivät oikein kohdanneet keskenään. Ehkä pitäisi kuunnella muutaman kerran uudelleen.
TO: Kovin paikallaan polkevaa oli. Odotin raikasta kertsiä ja saan odotella varmaan pitkään. Mutta taattua progea.
T: 7,23
P: 6,52
Y: 8,7
TO: 6,8
Tasting-rating: 7,31/10
9./10. The Beatles - While My Guitar Gently Weeps (1968, White Album)
Harrisonin säveltämä Beatles-kipale, joka ei muuta bändiä sytyttänyt. Kitarasoolon soittaa Eric Clapton, vaikka sanoikin siitä että "ettei kukaan muu kuin Beatles itse soita Beatlesin levyillä". Sointukulkuhan on hyvin legendaarinen. Se onko tässä metallia jää kuulijan vastuulle.
(Kuuntelimme tastingissa väärän version. Siksi aika huonot pisteet.)
https://open.spotify.com/track/4J4gApJKSC0himDViFotdy
https://www.youtube.com/watch?v=NqDuAnm1L4s
T: Olishan Beatlesin pojilta saattanut joku milli jäädä saamatta ilman tota biisiä. Beatles on mulle hankala. Siellä on helmiä, mutta se on niin kaukaista aikakautta, että sille on vaikea tosi korkeita arvosanoja koskaan saada. Tuo kappale on kuitenkin alkanut jotenkin avautua
Y: Kaima osasi kyllä tehdä hienoja melodioita, joita olisi voinut useammin kuulla bändin levyillä kuin mitä oli.
P: Onhan tämä hieno biisi, enemmän tämä on laulu + jouset -biisi, kuin akkaribiisi.
TO: Tämä A-osa on aina korvamato. Clapton tuo kitarallaan tähän vähän metallia, muuten poppia. Mutta tarttuva biisi ja tullut rämpyteltyä itekin joskus. Soolosta plussa.
T: 7,31
P: 6,9
Y: 6,9
TO: 8,32
Tasting-rating: 7,36/10
8./10. Blue Cheer – Summertime Blues (1968, Vincebus Eruptum)
Blue Cheer on sellaista esistoner-rockia. Bändin kuuluisin kappale on versio Eddie Cochranin Summertime Bluesista. Se, kuten koko albumin muukin materiaali, on valtavalla energialla sivelty rumpufillien, houruisten soolojen ja vahvan laulun möykky
https://open.spotify.com/track/1SByyAATILgVs7Kdanvrfe
https://www.youtube.com/watch?v=nU5uDozoSSM
T: On kuin Grohl Nirvanassa aikoinaan. Jotain muutakin Nirvanaa tässä on.
P: Olikohan Nirvanan jätkät Blue Cheer -faneja? Tässä oli jo hiukan sitä psykedeliaa, ainakin videolla ja oikein on alustuksessa viittausta stoneriin. Tätä oli jo mukava kuunnella, en ole aikaisemmin tähän törmännyt.
T: Pakko laittaa hymiö!
P: Hahah, samat ajatukset.
T: Tässä on jotain todella repivää, mutta soundit vähän laskee arvosanaa. Metallia on sellaisessa tarkoituksellisessa järkyttämisessä.
P: Olihan tässä sitä nuoruuden intoa ja kokeilukulttuuria. Tosin laulu oli aika tasapaksua.
Y: Tästä kappaleesta on vaan tehty niin monta (ja parempaa) versiota, että tämä jää mulla niiden (esim. B. Setzerin soitanta) jalkoihin. Energiaa oli ja huolimatta kaaosteoreettisestä soitosta, orkesteri pääsi samaan maaliin.
TO: Ensivaikutelma oli kuin halpaa Hendrixiä autotallista. Nirvanan alkuajat tuli itsellekin mieleen ja kun stonerin mainitsit, niin nykybändeistä Kyuss jostain syystä tuli mieleen.
T: Kyussia tässä tosiaan on ehkä eniten näistä mainituista. Semmosta tahallaan vittumaisen kuuloista, jos rumasti sanotaan.
T: 7,32
P: 7,21
Y: 7,1
TO: 7,7
Tasting-rating: 7,33/10
7./10. Big Brother & The Holding Company – Piece of My Heart (1968, Cheap Thrills)
Big Brother & The Holding Company ei juuri kelloja soita. Cheap Thrills-albumi (1968) nousee kuitenkin vääjäämättä top-listoille hyvin merkityksellisenä rock-levynä, koska Janis Joplinin tietävät kaikki.
”Piece of My Heart” on Jerry Ragovoyn ja Bert Bernsin tekemä kappale, jonka Erma Franklin levytti ensimmäisenä vuonna 1967. Kappale nousi laajempaan suosioon, kun Big Brother & The Holding Company teki siitä cover-version Janis Joplinin laulamana vuonna 1968.
https://open.spotify.com/track/1xKQbqQtQWrtQS47fUJBtl
https://www.youtube.com/watch?v=qA78eLqHLkM
T: Ei kai Janisilla vaan voi epäonnistua? Hullut bassokuviot, vaikkei bändi tainnut oikeasti olla kovin kummoinen soittotaidoiltaan.
P: Hyvä biisi ja oikeastaan vain Janiksen ansioista. Janisin ja Ozzyn ois pitänyt olla pari!
Y: Nyt päästiin minun mukavuusalueelleni. Tämän kaltaisen musiikin myötä pääsin sisään rockin blues-olemukseen. Kaikessa raakuudessaan ja karheudessaan tämä ON kaunis kappale ja loistava tulkinta, jossa ei ole heikkoa lenkkiä.
TO: Kyllähän Joplin tässä huomion varastaa täysin. Tuli illan ekat kylmikset. Bändin nimeä en olisi muistanut. Mut tykkään liidikitaran kuvioista myös tässä kivassa rallissa.
Y: Ehkä ei soittotaidoltaan paras bändi maailmassa, mutta se rosoisuus onkin tässä myös plussaa
T: Ei mielenkiintoisia naisia vaan tahdo kovin paljon olla. Siis laulumielessä.
TO: Janiksen pariksi sopisi myös Entombedin Lars Göran. Muistuttaa pystyyn kuollutta Ozzya.
T: 7,52
P: 8,4
Y: 9,34
TO: 8,7
Tasting-rating: 8,49/10
6./10. Coven - Wicked Woman (1969, Witchcraft Destroys Minds and Reaps Souls)
Jinx Dawson ei ollut hippiliikkeen ulkonäkökriteereistä tietääkseenkään, vaan valitsi mieluummin seksistisen ja nahkaan pukeutuvan olemuksen. Jinxin ulkonäkö ei kuitenkaan yhtään vähentänyt hänen laulutaitojaan. Varsin voimakas ääni tuo mieleen naispuoleisen Ronnie James Dion.
Bändi halusi tehdä tarkoituksella pimeän puolen musiikkia. Kaikki albumin kappaleet on nimetty tavalla, joka tulee tutummaksi vasta Norjan heittäydyttyä mustan metallin mekaksi. Myös pukinmerkki (sign of the horns) oli ensi kertaa musiikin historiassa esillä kuvaamassa musiikin pimeyttä. Kansiin on kuvattu myös alaston Jinx Dawson makaamassa alttarilla muiden bändin jäsenten valvoessa ympärillä. Levyn viimeiselle kappaleelle on taltioitu ihan aito musta messu nimeltään Satanic Mass.
Wicked Woman on albumin kovin veto.
https://open.spotify.com/track/3K6GIiWeP4VC3uclj6GckQ
https://www.youtube.com/watch?v=7wGs_tIRINU
T: Tykkään tämän eukon laulusta kyllä erittäin paljon. Ja löytyyhän tästä tilutustakin. Laulaa muuten tuo noita edelleen. Biisinä vähän tylsähkö sitten kuitenkin.
P: Jinx vois olla uusi Ghostin paavitar. Biisi ei ollut mikään erityisen hyvä, mutta tavallaan tämäkin menee jopa Joplinin tasolle... Jollain tavoin.
Y: Olipa raju pudotus tunnelmassa. Laulussa oli yritystä ja ääntä, mutta nyt tuo soittopuoli oli minun korviini perusjunttausta ilman latinkia. Kunhan käytiin soittamassa nuotit ja soinnut läpi.
TO: Kyllä! Jinxahti hienolla äänellä. Näkyy olevan tiistaina Chicagossa keikalla. Jos tulisi Kerubiin, menisin. Biisi vähän tylsä, mutta laulu kantaa.
T: 7,53
P: 8,24
Y: 7,2
TO: 8,25
Tasting-rating: 7,80/10
5./10. The Doors – Riders On The Storm (1971, L.A. Woman)
Usein virheellisesti luullaan, että The Doors olisi nimensä saanut keikkajulisteiden ”ovet”-tekstistä. Tällä viitataan siis aikaan, jolloin keikkapaikan ovet aukeavat ja yleisö pääsee sisään. Näin ei kuitenkaan ole, vaan nimi on tullut runoteoksesta nimelta The Doors of Perception. Näin kävi siis vuonna 1965, kun The Doors sai alkunsa.
The Doors eli Jim Morrison, joka on vielä tänä päivänäkin mystisyyden verhoama hahmo.
Vähän enemmän kuunteluaikaa.
https://open.spotify.com/track/14XWXWv5FoCbFzLksawpEe
https://www.youtube.com/watch?v=Wbx6gULYNbc
TO: Doorsin kappaleista tämä ei kuulu omiin suosikkeihin. Menee ehkä nurmenleikkuussa tai viinibaarissa, mut ei autossa. Koskettimet on liikaa jazzia.
Y: Yksi yhtyeen hienoimpia kappaleita. Manzarekin kosketinsoitto (johon sisältyy myös bassottelu), Kriegerin kitarointi, Densmoren rummuttelu ja Jimin laulu - utuista, herkkää ja, ah, niin täydellistä melodian ja tunnelman hallintaa.
P: Klubikamaa! Silmät kiinni ja näet itsesi autoilemassa kohti pimeyttä, kunnes havahdut strobojen vilkkeeseen ja juuri kun olet törmäämässä niin luuppi alkaa uudestaan! Bassolinja luo transsin kohti psykedeliaa. Biisi on mielestäni varsin toimiva tässä genressä!
T: Nimenomaan ne koskettimet!!! Mutta ei tuo silti ole mun mielestä Doorsin top5-kamaa. L.A. Woman ei oo ihan mun juttu. Morrison on varmaan ollut aika kova live-hahmo, mutta ei se muuten laulajana niin sykähdytä. Enemmän tuo muu bändi. Miten olis The Doors Janiksella? Niin kuin grilliannos: "Otan tommosen Doorsin Janiksella. Joo, mukaan."
Y: Ei riittäis skaalat.
T: Entäs se Ozzy?
T: 7,95
P: 9,47
Y: 9,83
TO: 6,66
Tasting-rating: 8,48/10
4./10. Jimi Hendrix Experience – Fire (1967, Are You Experienced?)
Nyt sitten päästäänkin Jimi Hendrixiin. Jos jollain, niin Jimillä on ollut metallin suhteen lusikka sopassa jo valmistusvaiheessa. Aika vähän on niitä bändejä tai kitaristeja, jotka eivät jotain kautta Jimiä pitäisi esikuvanaan. Firea on aika moni bändi, suomalaiset mukaan lukien, coveroinut.
https://open.spotify.com/track/72wtjcPwWVpP4PVcNcl30v
https://www.youtube.com/watch?v=6P37u4r4_1M
T: Kyllä minä Jimiäkin varmaan Kerubiin lähtisin kattomaan. Jos ei olis kallis. Ei se Yngwie J. Malmsteenkaan kitaroita palamaan sytyttäisi ilman Jimin esimerkkiä.
P: Nojaa, onhan Jimi nyt ollut aika kokeellinen, mutta ei kuulu minun esikuviini. Hypetetty mielestäni liiaksi, Jimi oli ennen kaikkea showmies.
T: Näitkö monesti livenä?
P: Kahdesti Youtubesta.
Y: Kyllähän Jimmy kitaransa hallitsee ja oli kova minun nuoruudessani. Mutta, omassa kokoelmassani minulla on vain yksi hänen kokoelma albumi. Jokin on tuossa miehen vokalisoinnissa, ettei se ole oikein iskenyt soundillaan.
T: Onhan hän ollut kepin varressa ihan potentiaalinen kaveri. Kappale ei Jimin tuotannosta omasta mielestä kovimpiin nouse. Vähän tylsästi pyörii.
T: Minäkään en Jimiä varsinaisesti soittajana niin paljon arvosta. Ei se varmasti olisi niin kova ilman pirun kovaa bändiä.
T: 8,84
P: 6,1
Y: 8,7
TO: 7,5
Tasting-rating: 7,78/10
3./10. Jimi Hendrix Experience – Hey Joe (1967, Are You Experienced)
Are You Experienced (1967) on monesti arvioitu aivan kärkeen, vaikka mukaan olisi laskettu kaikki mahdolliset musiikkialbumit. Vaikkei sävellys alun perin oma olekaan, niin komea on. Ainakin yksi filli ja yksi tietty bassolinja.
https://open.spotify.com/track/0OQcEcs36ckWOB1nywhmBV
https://www.youtube.com/watch?v=rXwMrBb2x1Q
T: Tähän tuo Jimin laulu istuu mun mielestä täydellisesti. Sanoitus voisi ihan hyvin kertoa Jimin näköisestä jätkästä itsestään.
P: Tämä onkin jo parempaa Jimiä. Tässä toimii bändi ja tarina hyvin.
T: Y on nämä kerinnyt kuulemaan jo ihan uutuuksina. Hauska olisi aistia, että kuinka kovilta nämä silloin on tuntuneet.
Y: Myönnän, että tämä oli aikoinaan jo vinyylinä... Eihän minun mielipiteeni hänen laulusoundistaan mihinkään muutu. Mutta Hey Joe pysyy paremmin kasassa yhtenä kokonaisuutena.
P: Hei Jouni, mitä sä aseella? No mä tapan mun naisen! YEAH! Nykyään jos Heikki Silvennoinen laulais tällaistä niin se joutuisi vankilaan viharikoksesta.
TO: Biisi on räjäyttänyt kultsan puolityhjän salin 22.5.67. Huomattavasti menevämpää, sanoitus kovin väkivaltaista.
T: Minä arvotan biisissä sävellystä, sovitusta, soittotaitoa, sanoitusta, tunnelmaa/meininkiä ja tietysti isoa osaa näyttelee se nostalgia tai legendaarisuus omassa elämässä. Jimi oli kova yhtenä tärkeänä ajanjaksona mun elämässä.
P: Mutta siksi musiikki on hienoa, että se nostattaa muistoja ja mielikuvia.
Y: Minusta tuossa bändi nousee paremmin esille Jimin maltillisen otteen johdosta. Joskus ne soittamattomatkin nuotit ovat tärkeitä
T: Joku Knopfler on siinä kyllä mestari.
P: Tämä biisi oli kyllä kokonaisuutena erittäin toimiva! Röyhkeä, sanoisin!
T: 9,46
P: 8,7
Y: 9,1
TO: 7,9
Tasting-rating: 8,79/10
2./10. Cream - Sunshine Of Your Love (1967, Disraeli Gears)
Sitten päästään kappaleeseen, joka on ennenkin tastingissä soinut. Mutta hyvä voi soida useamminkin. Vaikka Cream oli rock-kentällä varsin vähän aikaa, sai se paljon aikaan. Disraeli Gears ilmestyi vuonna 1967. Sunshine of Your Love sai syntynsä, kun basisti Bruce näki Jimi Hendrixin ensimmäistä kertaa keikalla, meni sen jälkeen kotiin ja tuli seuraavan kerran treeneihin tämän kappaleen riffien kanssa.
https://open.spotify.com/track/2BcvvHttiZRvguFM4hR398
https://www.youtube.com/watch?v=zt51rITH3EA
Y: Tän mä osaan ulkoa, mutta kuuntelen silti.
P: Tämä oli sitä aikaa, kun Clapton oli vielä voimissaan!
T: On tuo kyllä hiivatin kova tekele noin vanhaksi biisiksi. Siinä on kyllä jo tehdessä pakosti tiennyt, että hittihän tästä tulee.
T: Riffi menee samaan sarjaan Paranoidin ja Smoke On The Waterin kanssa. Ehkä se tunnettuus vie vähän pohjaa pois muulta kappaleelta. Mutta on toki ehta klassikko. White Room ois saanu kovat pinnat.
Y: Creamin Greatest Hits oli yksi ensimmäisistäni LP-levyistäni ja tuli soitettua aika puhki. Bändissä ei tosiaan ollut yhtään statistia, vaan kaikki oman soittimensa mestareita. Se kuuluu tälläkin kappaleella, joka ei kuitenkaan ole yhtyeen
parhaimpia, vaikka melkoinen hitti olikin. White Room olisi saanut liki täydet pojot, mutta tämä ei ihan.
T: White Room ei oo levylistalla, mutta olisi se mullakin ollut korkealla. Tämä on mulla siellä TOP100-joukossa kaikissa biiseissä
P: Junnaava riffi tässä lopussa alkaa jo vähän ärsyttämään. Ehkä tässä olisi voinut enemmän korostaa basson kulkua ja jättää kitaraa vähemmälle.
Y: Kun tätä on kuullut jo 50 vuotta, niin alkaa olla jo tuttu joka mutka...
T: 9,73
P: 7,6
Y: 8,6
TO: 8,3
Tasting-rating: 8,56/10
1./10. Jimi Hendrix Experience – All Along The Watchtower (1968, Electric Ladyland)
Lainaan tässä Atson tekstiä: ”Bob Dylan julkaisi alkuperäisen All Along the Watchtowerin vuonna 1967 tyylilleen uskollisena "sanat ensin, musiikki sitten"-tyylillä, akustisen kitaran ja yksinkertaisen bändikompin ryydittämänä versiona. Jo seuraavana vuonna Hendrix otti teoksen käsiinsä ja muokkasi siitä oman versionsa. Dylanin komea sanoitus + Hendrixin ja yhtyeensä soitanto: taika on valmis toteutumaan...”
https://open.spotify.com/track/2aoo2jlRnM3A0NyLQqMN2f
https://www.youtube.com/watch?v=TLV4_xaYynY
T: Ei tämä kaukana ole maailman parhaasta kitarasoolosta. Minun mittapuulla. Minä kun en Dylanin musiikista oikein saa irti, mutta sanoittajana on mies aika päällikkö. Nämä coveroinnit toimii aika paljon paremmin.
P: Onhan tämä ihan hyvä veisu. Tässäkin kokonaisuus toimii erittäin hyvin ja oivaltavia juttuja. En oikein osaa päättää onko Voodoo Child parempi?
TO: No on kova! Hiukan sähäkämpää kuin Dylanin alkuperäinen.
Y: Ei Mr. Zimmermankaan kultakurkkuja ollut, mutta nobelisti kuitenkin kynäilytaidoiltaan… Tässäkin pojat pelittää hyvin yhteen ja Jimi pysyy ruodussaan yhtyeen jäsenenä. Hieno soolo.
T: 9,82
P: 8,9
Y: 9,4
TO: 9,5
Tasting-rating: 9,41/10
Raadin TOP-lista:
1. Jimi Hendrix Experience - All along the watchtower 9,41
2. Jimi Hendrix Experience - Hey Joe 8,79
3. Cream - Sunshine of yor love 8,56
4. Big Brother & The Holding Company - Piece of My Heart 8,49
5. The Doors - Riders on the Storm 8,48
6. Coven - Wicked Woman 7,80
7. Jimi Hendrix Experience – Fire 7,78
8. The Beatles - While my guitar gently sweeps 7,36
9. Blue Cheer - Summertime Blues 7,33
10. Captain Beyond - Dancing Madly Backwards (on a Sea of Air) 7,31
Kuva: samplephonics.com
Seitsemännessä Ausculton Musa-Tastingissa kuunneltiin Jäsen T:n mielestä Psykedelian aikakausi-osion parhaat kymmenen biisiä.
Lista, jolta biisit on valittu:
The Mothers of Invention - Freak Out!
13th Floor Elevators -The Psychedelic sounds of 13th Floor Elevators
The Velvet Underground - The Velvet Underground & Nico
Jimi Hendrix - Are you Experienced (original US)
The Beatles - Sgt. Pepper's Lonely Heart Club Band
Cream - Disraeli Gears
Blue Cheer - Vincebus Eruptum
The Crazy World of Arthur Brown - The Crazy World of Arthur Brown
Iron Butterfly - In-A-Gadda-Da-Vida
Big Brother & The Holding Company - Cheap Thrills
Jimi Hendrix Experience - Electric Ladyland
The Beatles - White Album
Coven - Witchcraft Destroys Minds & Reap Soul
Captain Beefheart & His Magic Band - Trout Mask Replica
Frank Zappa - Hot Rats
Sir Lord Baltimore - Kingdom Come
The Doors - L.A. Woman
Captain Beyond - Captain Beyond
Tasting-osallistujat:
T: Ausculton jäsen T, illan isäntä, hartiajuminen kotimies
P: Minä kuuntelen joskus musiikkia, pääsääntöisesti viimeisimpiä hittejä Yle Puheelta. Olen pääsääntöisesti metallipuolen miehiä mutta silti kaikkiruokainen. Isäntä T:n kanssa pitkä historia niin musiikin kuuntelun ja soittamisen suhteen.
Y: Kolme kotikaupunkia (Oulu, Tornio ja Umeå) omakseni tunnistava urheilun kuluttaja (ja tuottaja) sekä harrastaja. Ruotsin radion avustuksella populaarimusiikin suurkuluttajaksi hurahtunut lievä kuuskymppinen.
TO: Musiikkimaku aika monipuolinen. Raskaan puolella pääpaino, mutta esim. Tällä viikolla on tullut kuunneltua Anna Erikssonista Audioslaveen.
10./10. Captain Beyond - Dancing Madly Backwards (on a Sea of Air) (1972, Captain Beyond)
Iron Butterflyn hajottua 1971, perustivat sen kitaristi Larry ”Rhino” Reinhardt ja basisti Lee Dorman bändin, johon ottivat mukaansa blues-legenda Johnny Winterin rumpalin Bobby Caldwellin. Laulajaksi pääsi Deep Purplen alkuperäisjäsen Rod Evans. Captain Beyondiksi nimetty bändi sai helposti levytyssopimuksen.
Laulaja Evans oli erotettu Deep Purplesta liian ”balladilaulajana”. Mies muutti Briteistä Yhdysvaltoihin, jossa pääsi Captain Beyondiin laulamaan. Miehistöt vaihtelivat ja Evansilla meni käämit koko musiikkialaan. 1980-luvulla Evans teki paluun vähintäänkin hämäräperäisen porukan mukana. Aiemmin Steppenwolfina laittomasti esiintynyt miehistö, otti hänet laulajakseen ja perustivat bändin nimeltä Deep Purple Inc. Manageritoimisto kähmi Evansin ainoaksi omistajaksi. Valebändi kiersi Pohjois-Amerikkaa ja myi nimellä keikkansa loppuun. Kun keikan edetessä kävi ilmi, että eihän tyypit edes osaa soittaa, menivät ne yleensä melkoiseksi kaaokseksi. Lopulta aito Deep Purple haastoi valebändin oikeuteen ja Evans tuomittiin ainoana omistajana lähes 700 tuhannen dollarin korvauksiin. Samalla menivät oikeudet aitojen Deep Purple-levyjen rojalteihin. Kaiken tämän jälkeen mies katosi julkisuudesta ja palasi sairaanhoitajaksi, mitä hän alun perin oli. Vuonna 2016 hänet kutsuttiin Rock and Roll Hall of Fameen Deep Purplen jäsenenä. Hän ei saapunut tilaisuuteen.
Dancing Madly Backwards (on a Sea of Air), joka tarjoaa aika kattavan otannan bändin progesta, riffeistä ja laulusta.
https://open.spotify.com/track/4lpbR4YTyUEX4qH8HrgDkR
https://www.youtube.com/watch?v=6AKaUr_nDeM
T: aika junnaavaa riffi, vanhan liiton metalliprogemeininkiä. Taidokasta, jopa yllättävän taidokasta.
Y: Soitannollisesti tanakkaa ja tiukkaa, yhteissoitanta ja svengi toimii, mutta tuosta laulusta pakko hieman pudottaa pojoa. Hieman oli tunkkaista minun makuun.
P: Nyt ei vaan jotenkin lähtenyt tahdit kohdilleen tässä biisissä. Minusta laulu ja muu bändi eivät oikein kohdanneet keskenään. Ehkä pitäisi kuunnella muutaman kerran uudelleen.
TO: Kovin paikallaan polkevaa oli. Odotin raikasta kertsiä ja saan odotella varmaan pitkään. Mutta taattua progea.
T: 7,23
P: 6,52
Y: 8,7
TO: 6,8
Tasting-rating: 7,31/10
9./10. The Beatles - While My Guitar Gently Weeps (1968, White Album)
Harrisonin säveltämä Beatles-kipale, joka ei muuta bändiä sytyttänyt. Kitarasoolon soittaa Eric Clapton, vaikka sanoikin siitä että "ettei kukaan muu kuin Beatles itse soita Beatlesin levyillä". Sointukulkuhan on hyvin legendaarinen. Se onko tässä metallia jää kuulijan vastuulle.
(Kuuntelimme tastingissa väärän version. Siksi aika huonot pisteet.)
https://open.spotify.com/track/4J4gApJKSC0himDViFotdy
https://www.youtube.com/watch?v=NqDuAnm1L4s
T: Olishan Beatlesin pojilta saattanut joku milli jäädä saamatta ilman tota biisiä. Beatles on mulle hankala. Siellä on helmiä, mutta se on niin kaukaista aikakautta, että sille on vaikea tosi korkeita arvosanoja koskaan saada. Tuo kappale on kuitenkin alkanut jotenkin avautua
Y: Kaima osasi kyllä tehdä hienoja melodioita, joita olisi voinut useammin kuulla bändin levyillä kuin mitä oli.
P: Onhan tämä hieno biisi, enemmän tämä on laulu + jouset -biisi, kuin akkaribiisi.
TO: Tämä A-osa on aina korvamato. Clapton tuo kitarallaan tähän vähän metallia, muuten poppia. Mutta tarttuva biisi ja tullut rämpyteltyä itekin joskus. Soolosta plussa.
T: 7,31
P: 6,9
Y: 6,9
TO: 8,32
Tasting-rating: 7,36/10
8./10. Blue Cheer – Summertime Blues (1968, Vincebus Eruptum)
Blue Cheer on sellaista esistoner-rockia. Bändin kuuluisin kappale on versio Eddie Cochranin Summertime Bluesista. Se, kuten koko albumin muukin materiaali, on valtavalla energialla sivelty rumpufillien, houruisten soolojen ja vahvan laulun möykky
https://open.spotify.com/track/1SByyAATILgVs7Kdanvrfe
https://www.youtube.com/watch?v=nU5uDozoSSM
T: On kuin Grohl Nirvanassa aikoinaan. Jotain muutakin Nirvanaa tässä on.
P: Olikohan Nirvanan jätkät Blue Cheer -faneja? Tässä oli jo hiukan sitä psykedeliaa, ainakin videolla ja oikein on alustuksessa viittausta stoneriin. Tätä oli jo mukava kuunnella, en ole aikaisemmin tähän törmännyt.
T: Pakko laittaa hymiö!
P: Hahah, samat ajatukset.
T: Tässä on jotain todella repivää, mutta soundit vähän laskee arvosanaa. Metallia on sellaisessa tarkoituksellisessa järkyttämisessä.
P: Olihan tässä sitä nuoruuden intoa ja kokeilukulttuuria. Tosin laulu oli aika tasapaksua.
Y: Tästä kappaleesta on vaan tehty niin monta (ja parempaa) versiota, että tämä jää mulla niiden (esim. B. Setzerin soitanta) jalkoihin. Energiaa oli ja huolimatta kaaosteoreettisestä soitosta, orkesteri pääsi samaan maaliin.
TO: Ensivaikutelma oli kuin halpaa Hendrixiä autotallista. Nirvanan alkuajat tuli itsellekin mieleen ja kun stonerin mainitsit, niin nykybändeistä Kyuss jostain syystä tuli mieleen.
T: Kyussia tässä tosiaan on ehkä eniten näistä mainituista. Semmosta tahallaan vittumaisen kuuloista, jos rumasti sanotaan.
T: 7,32
P: 7,21
Y: 7,1
TO: 7,7
Tasting-rating: 7,33/10
7./10. Big Brother & The Holding Company – Piece of My Heart (1968, Cheap Thrills)
Big Brother & The Holding Company ei juuri kelloja soita. Cheap Thrills-albumi (1968) nousee kuitenkin vääjäämättä top-listoille hyvin merkityksellisenä rock-levynä, koska Janis Joplinin tietävät kaikki.
”Piece of My Heart” on Jerry Ragovoyn ja Bert Bernsin tekemä kappale, jonka Erma Franklin levytti ensimmäisenä vuonna 1967. Kappale nousi laajempaan suosioon, kun Big Brother & The Holding Company teki siitä cover-version Janis Joplinin laulamana vuonna 1968.
https://open.spotify.com/track/1xKQbqQtQWrtQS47fUJBtl
https://www.youtube.com/watch?v=qA78eLqHLkM
T: Ei kai Janisilla vaan voi epäonnistua? Hullut bassokuviot, vaikkei bändi tainnut oikeasti olla kovin kummoinen soittotaidoiltaan.
P: Hyvä biisi ja oikeastaan vain Janiksen ansioista. Janisin ja Ozzyn ois pitänyt olla pari!
Y: Nyt päästiin minun mukavuusalueelleni. Tämän kaltaisen musiikin myötä pääsin sisään rockin blues-olemukseen. Kaikessa raakuudessaan ja karheudessaan tämä ON kaunis kappale ja loistava tulkinta, jossa ei ole heikkoa lenkkiä.
TO: Kyllähän Joplin tässä huomion varastaa täysin. Tuli illan ekat kylmikset. Bändin nimeä en olisi muistanut. Mut tykkään liidikitaran kuvioista myös tässä kivassa rallissa.
Y: Ehkä ei soittotaidoltaan paras bändi maailmassa, mutta se rosoisuus onkin tässä myös plussaa
T: Ei mielenkiintoisia naisia vaan tahdo kovin paljon olla. Siis laulumielessä.
TO: Janiksen pariksi sopisi myös Entombedin Lars Göran. Muistuttaa pystyyn kuollutta Ozzya.
T: 7,52
P: 8,4
Y: 9,34
TO: 8,7
Tasting-rating: 8,49/10
6./10. Coven - Wicked Woman (1969, Witchcraft Destroys Minds and Reaps Souls)
Jinx Dawson ei ollut hippiliikkeen ulkonäkökriteereistä tietääkseenkään, vaan valitsi mieluummin seksistisen ja nahkaan pukeutuvan olemuksen. Jinxin ulkonäkö ei kuitenkaan yhtään vähentänyt hänen laulutaitojaan. Varsin voimakas ääni tuo mieleen naispuoleisen Ronnie James Dion.
Bändi halusi tehdä tarkoituksella pimeän puolen musiikkia. Kaikki albumin kappaleet on nimetty tavalla, joka tulee tutummaksi vasta Norjan heittäydyttyä mustan metallin mekaksi. Myös pukinmerkki (sign of the horns) oli ensi kertaa musiikin historiassa esillä kuvaamassa musiikin pimeyttä. Kansiin on kuvattu myös alaston Jinx Dawson makaamassa alttarilla muiden bändin jäsenten valvoessa ympärillä. Levyn viimeiselle kappaleelle on taltioitu ihan aito musta messu nimeltään Satanic Mass.
Wicked Woman on albumin kovin veto.
https://open.spotify.com/track/3K6GIiWeP4VC3uclj6GckQ
https://www.youtube.com/watch?v=7wGs_tIRINU
T: Tykkään tämän eukon laulusta kyllä erittäin paljon. Ja löytyyhän tästä tilutustakin. Laulaa muuten tuo noita edelleen. Biisinä vähän tylsähkö sitten kuitenkin.
P: Jinx vois olla uusi Ghostin paavitar. Biisi ei ollut mikään erityisen hyvä, mutta tavallaan tämäkin menee jopa Joplinin tasolle... Jollain tavoin.
Y: Olipa raju pudotus tunnelmassa. Laulussa oli yritystä ja ääntä, mutta nyt tuo soittopuoli oli minun korviini perusjunttausta ilman latinkia. Kunhan käytiin soittamassa nuotit ja soinnut läpi.
TO: Kyllä! Jinxahti hienolla äänellä. Näkyy olevan tiistaina Chicagossa keikalla. Jos tulisi Kerubiin, menisin. Biisi vähän tylsä, mutta laulu kantaa.
T: 7,53
P: 8,24
Y: 7,2
TO: 8,25
Tasting-rating: 7,80/10
5./10. The Doors – Riders On The Storm (1971, L.A. Woman)
Usein virheellisesti luullaan, että The Doors olisi nimensä saanut keikkajulisteiden ”ovet”-tekstistä. Tällä viitataan siis aikaan, jolloin keikkapaikan ovet aukeavat ja yleisö pääsee sisään. Näin ei kuitenkaan ole, vaan nimi on tullut runoteoksesta nimelta The Doors of Perception. Näin kävi siis vuonna 1965, kun The Doors sai alkunsa.
The Doors eli Jim Morrison, joka on vielä tänä päivänäkin mystisyyden verhoama hahmo.
Vähän enemmän kuunteluaikaa.
https://open.spotify.com/track/14XWXWv5FoCbFzLksawpEe
https://www.youtube.com/watch?v=Wbx6gULYNbc
TO: Doorsin kappaleista tämä ei kuulu omiin suosikkeihin. Menee ehkä nurmenleikkuussa tai viinibaarissa, mut ei autossa. Koskettimet on liikaa jazzia.
Y: Yksi yhtyeen hienoimpia kappaleita. Manzarekin kosketinsoitto (johon sisältyy myös bassottelu), Kriegerin kitarointi, Densmoren rummuttelu ja Jimin laulu - utuista, herkkää ja, ah, niin täydellistä melodian ja tunnelman hallintaa.
P: Klubikamaa! Silmät kiinni ja näet itsesi autoilemassa kohti pimeyttä, kunnes havahdut strobojen vilkkeeseen ja juuri kun olet törmäämässä niin luuppi alkaa uudestaan! Bassolinja luo transsin kohti psykedeliaa. Biisi on mielestäni varsin toimiva tässä genressä!
T: Nimenomaan ne koskettimet!!! Mutta ei tuo silti ole mun mielestä Doorsin top5-kamaa. L.A. Woman ei oo ihan mun juttu. Morrison on varmaan ollut aika kova live-hahmo, mutta ei se muuten laulajana niin sykähdytä. Enemmän tuo muu bändi. Miten olis The Doors Janiksella? Niin kuin grilliannos: "Otan tommosen Doorsin Janiksella. Joo, mukaan."
Y: Ei riittäis skaalat.
T: Entäs se Ozzy?
T: 7,95
P: 9,47
Y: 9,83
TO: 6,66
Tasting-rating: 8,48/10
4./10. Jimi Hendrix Experience – Fire (1967, Are You Experienced?)
Nyt sitten päästäänkin Jimi Hendrixiin. Jos jollain, niin Jimillä on ollut metallin suhteen lusikka sopassa jo valmistusvaiheessa. Aika vähän on niitä bändejä tai kitaristeja, jotka eivät jotain kautta Jimiä pitäisi esikuvanaan. Firea on aika moni bändi, suomalaiset mukaan lukien, coveroinut.
https://open.spotify.com/track/72wtjcPwWVpP4PVcNcl30v
https://www.youtube.com/watch?v=6P37u4r4_1M
T: Kyllä minä Jimiäkin varmaan Kerubiin lähtisin kattomaan. Jos ei olis kallis. Ei se Yngwie J. Malmsteenkaan kitaroita palamaan sytyttäisi ilman Jimin esimerkkiä.
P: Nojaa, onhan Jimi nyt ollut aika kokeellinen, mutta ei kuulu minun esikuviini. Hypetetty mielestäni liiaksi, Jimi oli ennen kaikkea showmies.
T: Näitkö monesti livenä?
P: Kahdesti Youtubesta.
Y: Kyllähän Jimmy kitaransa hallitsee ja oli kova minun nuoruudessani. Mutta, omassa kokoelmassani minulla on vain yksi hänen kokoelma albumi. Jokin on tuossa miehen vokalisoinnissa, ettei se ole oikein iskenyt soundillaan.
T: Onhan hän ollut kepin varressa ihan potentiaalinen kaveri. Kappale ei Jimin tuotannosta omasta mielestä kovimpiin nouse. Vähän tylsästi pyörii.
T: Minäkään en Jimiä varsinaisesti soittajana niin paljon arvosta. Ei se varmasti olisi niin kova ilman pirun kovaa bändiä.
T: 8,84
P: 6,1
Y: 8,7
TO: 7,5
Tasting-rating: 7,78/10
3./10. Jimi Hendrix Experience – Hey Joe (1967, Are You Experienced)
Are You Experienced (1967) on monesti arvioitu aivan kärkeen, vaikka mukaan olisi laskettu kaikki mahdolliset musiikkialbumit. Vaikkei sävellys alun perin oma olekaan, niin komea on. Ainakin yksi filli ja yksi tietty bassolinja.
https://open.spotify.com/track/0OQcEcs36ckWOB1nywhmBV
https://www.youtube.com/watch?v=rXwMrBb2x1Q
T: Tähän tuo Jimin laulu istuu mun mielestä täydellisesti. Sanoitus voisi ihan hyvin kertoa Jimin näköisestä jätkästä itsestään.
P: Tämä onkin jo parempaa Jimiä. Tässä toimii bändi ja tarina hyvin.
T: Y on nämä kerinnyt kuulemaan jo ihan uutuuksina. Hauska olisi aistia, että kuinka kovilta nämä silloin on tuntuneet.
Y: Myönnän, että tämä oli aikoinaan jo vinyylinä... Eihän minun mielipiteeni hänen laulusoundistaan mihinkään muutu. Mutta Hey Joe pysyy paremmin kasassa yhtenä kokonaisuutena.
P: Hei Jouni, mitä sä aseella? No mä tapan mun naisen! YEAH! Nykyään jos Heikki Silvennoinen laulais tällaistä niin se joutuisi vankilaan viharikoksesta.
TO: Biisi on räjäyttänyt kultsan puolityhjän salin 22.5.67. Huomattavasti menevämpää, sanoitus kovin väkivaltaista.
T: Minä arvotan biisissä sävellystä, sovitusta, soittotaitoa, sanoitusta, tunnelmaa/meininkiä ja tietysti isoa osaa näyttelee se nostalgia tai legendaarisuus omassa elämässä. Jimi oli kova yhtenä tärkeänä ajanjaksona mun elämässä.
P: Mutta siksi musiikki on hienoa, että se nostattaa muistoja ja mielikuvia.
Y: Minusta tuossa bändi nousee paremmin esille Jimin maltillisen otteen johdosta. Joskus ne soittamattomatkin nuotit ovat tärkeitä
T: Joku Knopfler on siinä kyllä mestari.
P: Tämä biisi oli kyllä kokonaisuutena erittäin toimiva! Röyhkeä, sanoisin!
T: 9,46
P: 8,7
Y: 9,1
TO: 7,9
Tasting-rating: 8,79/10
2./10. Cream - Sunshine Of Your Love (1967, Disraeli Gears)
Sitten päästään kappaleeseen, joka on ennenkin tastingissä soinut. Mutta hyvä voi soida useamminkin. Vaikka Cream oli rock-kentällä varsin vähän aikaa, sai se paljon aikaan. Disraeli Gears ilmestyi vuonna 1967. Sunshine of Your Love sai syntynsä, kun basisti Bruce näki Jimi Hendrixin ensimmäistä kertaa keikalla, meni sen jälkeen kotiin ja tuli seuraavan kerran treeneihin tämän kappaleen riffien kanssa.
https://open.spotify.com/track/2BcvvHttiZRvguFM4hR398
https://www.youtube.com/watch?v=zt51rITH3EA
Y: Tän mä osaan ulkoa, mutta kuuntelen silti.
P: Tämä oli sitä aikaa, kun Clapton oli vielä voimissaan!
T: On tuo kyllä hiivatin kova tekele noin vanhaksi biisiksi. Siinä on kyllä jo tehdessä pakosti tiennyt, että hittihän tästä tulee.
T: Riffi menee samaan sarjaan Paranoidin ja Smoke On The Waterin kanssa. Ehkä se tunnettuus vie vähän pohjaa pois muulta kappaleelta. Mutta on toki ehta klassikko. White Room ois saanu kovat pinnat.
Y: Creamin Greatest Hits oli yksi ensimmäisistäni LP-levyistäni ja tuli soitettua aika puhki. Bändissä ei tosiaan ollut yhtään statistia, vaan kaikki oman soittimensa mestareita. Se kuuluu tälläkin kappaleella, joka ei kuitenkaan ole yhtyeen
parhaimpia, vaikka melkoinen hitti olikin. White Room olisi saanut liki täydet pojot, mutta tämä ei ihan.
T: White Room ei oo levylistalla, mutta olisi se mullakin ollut korkealla. Tämä on mulla siellä TOP100-joukossa kaikissa biiseissä
P: Junnaava riffi tässä lopussa alkaa jo vähän ärsyttämään. Ehkä tässä olisi voinut enemmän korostaa basson kulkua ja jättää kitaraa vähemmälle.
Y: Kun tätä on kuullut jo 50 vuotta, niin alkaa olla jo tuttu joka mutka...
T: 9,73
P: 7,6
Y: 8,6
TO: 8,3
Tasting-rating: 8,56/10
1./10. Jimi Hendrix Experience – All Along The Watchtower (1968, Electric Ladyland)
Lainaan tässä Atson tekstiä: ”Bob Dylan julkaisi alkuperäisen All Along the Watchtowerin vuonna 1967 tyylilleen uskollisena "sanat ensin, musiikki sitten"-tyylillä, akustisen kitaran ja yksinkertaisen bändikompin ryydittämänä versiona. Jo seuraavana vuonna Hendrix otti teoksen käsiinsä ja muokkasi siitä oman versionsa. Dylanin komea sanoitus + Hendrixin ja yhtyeensä soitanto: taika on valmis toteutumaan...”
https://open.spotify.com/track/2aoo2jlRnM3A0NyLQqMN2f
https://www.youtube.com/watch?v=TLV4_xaYynY
T: Ei tämä kaukana ole maailman parhaasta kitarasoolosta. Minun mittapuulla. Minä kun en Dylanin musiikista oikein saa irti, mutta sanoittajana on mies aika päällikkö. Nämä coveroinnit toimii aika paljon paremmin.
P: Onhan tämä ihan hyvä veisu. Tässäkin kokonaisuus toimii erittäin hyvin ja oivaltavia juttuja. En oikein osaa päättää onko Voodoo Child parempi?
TO: No on kova! Hiukan sähäkämpää kuin Dylanin alkuperäinen.
Y: Ei Mr. Zimmermankaan kultakurkkuja ollut, mutta nobelisti kuitenkin kynäilytaidoiltaan… Tässäkin pojat pelittää hyvin yhteen ja Jimi pysyy ruodussaan yhtyeen jäsenenä. Hieno soolo.
T: 9,82
P: 8,9
Y: 9,4
TO: 9,5
Tasting-rating: 9,41/10
Raadin TOP-lista:
1. Jimi Hendrix Experience - All along the watchtower 9,41
2. Jimi Hendrix Experience - Hey Joe 8,79
3. Cream - Sunshine of yor love 8,56
4. Big Brother & The Holding Company - Piece of My Heart 8,49
5. The Doors - Riders on the Storm 8,48
6. Coven - Wicked Woman 7,80
7. Jimi Hendrix Experience – Fire 7,78
8. The Beatles - While my guitar gently sweeps 7,36
9. Blue Cheer - Summertime Blues 7,33
10. Captain Beyond - Dancing Madly Backwards (on a Sea of Air) 7,31
Kuva: samplephonics.com
tiistai 26. syyskuuta 2017
Keikka-arvio: Don Huonot @ Lutakko, Jyväskylä, 23.9.2017
Don Huonot lakkasi olemasta aktiivinen vuonna 2003. Yhtye on kuitenkin herännyt talviuniltaan pariin kertaan vuosien saatossa: nyt kun suomenkielisen rock-musiikin kivijalkaan lukeutuva "Hyvää yötä ja huomenta"-albumikokonaisuus täytti 20 vuotta, lähti yhtyeen klassinen kvartetti Ahola, von Hertzen, Puurula ja Chydenius minikiertueelle vahvistettuna perinteiseen Donkkari-tyyliin kitarataiteilija Jarmo Saarella. Välittömästi lippujen tultua myyntiin kesän alussa tuli moinen hommattua ja syyskuun loppuun merkattua vierailu Jyväskylään ja legendaariselle Lutakko-klubille.
Viisiosaisen kiertueen kolmannessa jaksossa kappalejärjestys oli aikaisempien iltojen perusteella jo hieman hioutunut alkuperäisestä "levy kokonaisuudessaan alusta loppuun"-ideologiasta. Keikan avaus oli kuitenkin alkuperäinen, kun Ruoski minua! ja etenkin Riidankylväjä räväyttivät tunnelman kattoon. Jälkimmäiseen olin ladannut odotuksia, eikä tarvinnut pettyä, sillä vuonna 2017 tällainen häikäilemätön rock-musiikki on ajettu pois valoista. Don Huonot kuitenkin pitää vanhan koulukunnan lippua korkealla.
Kolmantena kuultiin ensimmäinen poikkeama levyn kappalejärjestyksessä, kun räime pidettiin yllä Väärän kuninkaan päivällä ja sitä seuranneella Viiden tähden sekopäällä, joka oli aikanaan jopa single. Piikkilankaa ja Keltaisessa talossa puolestaan rauhoittivat atmosfäärin hienosti, kumpikaan ei ole albumilta lukeutunut omiin suosikkeihini mutta varsinkin jälkimmäinen yllätti erityisesti von Hertzenin kitaransoiton takia.
Olemme kuin veljet sitä sen sijaan on ollut aina. Hendrix-henkinen Stratocaster-louhiminen yhdistettynä lojaaliudesta, kasvusta ja valinnoista kertovaan tekstiin tepsii levyllä ja keikalla. Se oli yksi kohokohdista, kuten odotin, mutta seuraava vuorostaan pääsi läimäisemään kasvoille kuten hyvä rockin räime joskus tekee. Vedä käteen höystyi yleisön kovalla mukana huutamisella heti intron nostatuksesta saakka.
Päivä nousee taas näki Jarmo Saaren laskeutuvan rumpukorokkeen vierestä piiskaamaan kappaleessa keskeisessä roolissa olevaa akustista kitaraa muiden soittajien seuraksi. Seuraavissa numeroissa akustisia kuultiin useammankin soittajan sormissa, kun vuorossa oli kolmen biisin mittainen akustisempi minisetti vuoden 1995 Kaksoisolento-levyltä.
Ensimmäisenä niistä kuultiin uljaasti maalautuva Sininen yö, joka oli itselläkin odotuslistalla ja olikin hieno... Sitä seurasivat Kärpänen I ja II eli ikään kuin tarina ja sen jatko-osa. Faniherkkua, joista jälkimmäisessä siihen saakka cajonia akustisessa setissä soittanut Jussi Chydenius siirtyi takaisin rumpusetin taakse ja bassotaiteilija Puurula puolestaan otti kouraansa alttoviulun. Ausculto-henkisesti voisi todeta, että "epämusik. pask.".
Kaksoisolento-levystä ja vuodesta 1995 hypättiin vielä kaksi vuotta taaksepäin Kameleontti-albumille keinahtelevan Hyrrän ja suoraviivaisemman Kauniin painajaisen avulla ennen varsinaista hittiosastoa ja ns. "main setin" päätöstä. Tuulee oli ensimmäinen maistiainen Tähti-levyltä, ja raita sai mukavan kuorrutuksen lavalla soineista kolmesta sähkökitarasta. Seireeni olikin sitten hurja ohjelmanumero, yksi vuoden kovimmista live-raapaisuista joita olen nähnyt. Onneksi tuli taltioitua videolle. Siinä oli vaaraa ja transsia parhaaseen Don Huonot-tyyliin, josta oli toistaiseksi saanut vain lukea historian lehdiltä.
Bändin (toistaiseksi) viimeiseltä, vuonna 2002 julkaistulta ja yhtyeen omaa nimeä kantavalta levyltä kuultiin kaksi biisiä, joista ensimmäisenä oli vuorossa Pyhimys. Tuohon albumiin tulee, ehkä liiankin, harvoin palattua synkän pohjavireen ja soinnin takia, mutta senkin parhaat raidat ovat ehtaa tavaraa. Pääsetin toiseksi viimeisenä orkesteri kaivoi esiin vanhan kunnon Päivä Kasbah-kukkulalla-teoksen Verta, pornoa ja propagandaa-julkaisulta. Jostain syystä olen aina tykännyt siitä biisistä ja sen yksinkertaisesta riffistä. "Kasbah" olikin illan helmiä, eikä sitä rundin kaikilla keikoilla oltu aiemmin soitettukaan.
Sitten koettiin taas klassista Donkkarit-folklorea. Ahola totesi mikrofoniinsa seuraavan biisin olevan Tule sellaisena kuin olet, mutta von Hertzen puisti päätään ja totesi "ei". Kyseistä laulua ei kylläkään illan kirjoitetulla settilistallakaan ollut. Kalle kuitenkin katseli tilannetta hetken ja totesi "hyvää illan jatkoa" poistuen lavalta. Muu bändi kuitenkin jäi ja Puurulan ohjeistaessa yleisö kutsui solistin takaisin lavalle kannustushuudoin. "Pahoitin mieleni, kun olisin halunnut vetää Tule sellaisena kuin olet, yhden omista suosikeistani tuotannostamme, mutta se ei käynyt kaikille bändin jäsenille", totesi Ahola mulkoillen von Hertzeniä. Setin päätti sitten Sydänpuu , pelottavan versiona jonka yllä leijui jopa grungen henki.
Encore avattiin akustisella Kissaihmiset-versioinnilla, jonka startti kuvasti hyvin illan soittomeininkiä. Muu bändi jo aloitti, ennen kuin Puurula oli saanut bassoa kaulaansa. Von Hertzen löi biisin poikki ja naureskeli, että "kundit hei, eihän me nyt ilman Jukkaa voida aloittaa". Tämän kaltaisia pieniä käänteitä kuultiin illan aikana useampia, ja virnuilut lavalla niiden jälkeen saivat yleisössäkin aikaan vastareaktioita. Milloin rumpunostatus tuntui menneen hieman ohi, milloin Ahola lähti laulamaan väärässä kohti, jne... Se on elävää rock-musiikkia.
Suojelusenkeli tulitettiin läpi Aholan paiskoessa Gibsonistaan kolmen kitaran äänivallin täyteen. Itseoikeutetusti viimeisenä lauluna kuultiin kaksikymmenvuotisjuhlaa viettävän albumin nimiraita Hyvää yötä ja huomenta, jossa nivoutui kaunis yleisön yhteislaulu mukavasti levyversiota raskaampaan sointiin. Tietenkin Hyvää yötä ja huomenta-levyä juhlistava keikka päättyy itse siihen biisiin.
Keikan tarjoamalla adrenaliinirykäisy sai ajamaan suoraan keikalta takaisin Joensuuhun. On mielestäni hieman vääryys, etteivät Don Huonot keikkaile tämän enempää. Bändi nimittäin hakkaa tarvittaessa millä vain klubi- tai festarilavalla muut esiintyjät köysiin. Siinä on näinä päivinä entistä uhanalaisempaa vanhan kansan rock 'n' rollin tuntua.
Muutama video keikalta löytyy täältä: 2017-09-23 - Don Huonot @ Lutakko
BIISILISTA, DON HUONOT @ LUTAKKO, JYVÄSKYLÄ, 23.9.2017
(albumilta Hyvää yötä ja huomenta (1997), jos ei muuta mainita)
1. Ruoski minua!
2. Riidankylväjä
3. Väärän kuninkaan päivä
4. Viiden tähden sekopää
5. Piikkilankaa
6. Keltaisessa talossa
7. Olemme kuin veljet
8. Vedä käteen
9. Päivä nousee taas
10. Sininen yö (Kaksoisolento (1995))
11. Kärpänen I (Kaksoisolento (1995))
12. Kärpänen II (Kaksoisolento (1995))
13. Hyrrä (Kameleontti (1993))
14. Kaunis painajainen (Kameleontti (1993))
15. Tuulee (Tähti (1999))
16. Seireeni (Kaksoisolento (1995))
17. Pyhimys (Don Huonot (2002))
18. Päivä Kasbah-kukkulalla (Verta, pornoa & propagandaa (1994))
19. Sydänpuu (Don Huonot (2002))
---------------
20. Kissaihmiset (Verta, pornoa & propagandaa (1994))
21. Suojelusenkeli (Tähti (1999))
22. Hyvää yötä ja huomenta
Viisiosaisen kiertueen kolmannessa jaksossa kappalejärjestys oli aikaisempien iltojen perusteella jo hieman hioutunut alkuperäisestä "levy kokonaisuudessaan alusta loppuun"-ideologiasta. Keikan avaus oli kuitenkin alkuperäinen, kun Ruoski minua! ja etenkin Riidankylväjä räväyttivät tunnelman kattoon. Jälkimmäiseen olin ladannut odotuksia, eikä tarvinnut pettyä, sillä vuonna 2017 tällainen häikäilemätön rock-musiikki on ajettu pois valoista. Don Huonot kuitenkin pitää vanhan koulukunnan lippua korkealla.
Kolmantena kuultiin ensimmäinen poikkeama levyn kappalejärjestyksessä, kun räime pidettiin yllä Väärän kuninkaan päivällä ja sitä seuranneella Viiden tähden sekopäällä, joka oli aikanaan jopa single. Piikkilankaa ja Keltaisessa talossa puolestaan rauhoittivat atmosfäärin hienosti, kumpikaan ei ole albumilta lukeutunut omiin suosikkeihini mutta varsinkin jälkimmäinen yllätti erityisesti von Hertzenin kitaransoiton takia.
Olemme kuin veljet sitä sen sijaan on ollut aina. Hendrix-henkinen Stratocaster-louhiminen yhdistettynä lojaaliudesta, kasvusta ja valinnoista kertovaan tekstiin tepsii levyllä ja keikalla. Se oli yksi kohokohdista, kuten odotin, mutta seuraava vuorostaan pääsi läimäisemään kasvoille kuten hyvä rockin räime joskus tekee. Vedä käteen höystyi yleisön kovalla mukana huutamisella heti intron nostatuksesta saakka.
Päivä nousee taas näki Jarmo Saaren laskeutuvan rumpukorokkeen vierestä piiskaamaan kappaleessa keskeisessä roolissa olevaa akustista kitaraa muiden soittajien seuraksi. Seuraavissa numeroissa akustisia kuultiin useammankin soittajan sormissa, kun vuorossa oli kolmen biisin mittainen akustisempi minisetti vuoden 1995 Kaksoisolento-levyltä.
Ensimmäisenä niistä kuultiin uljaasti maalautuva Sininen yö, joka oli itselläkin odotuslistalla ja olikin hieno... Sitä seurasivat Kärpänen I ja II eli ikään kuin tarina ja sen jatko-osa. Faniherkkua, joista jälkimmäisessä siihen saakka cajonia akustisessa setissä soittanut Jussi Chydenius siirtyi takaisin rumpusetin taakse ja bassotaiteilija Puurula puolestaan otti kouraansa alttoviulun. Ausculto-henkisesti voisi todeta, että "epämusik. pask.".
Kaksoisolento-levystä ja vuodesta 1995 hypättiin vielä kaksi vuotta taaksepäin Kameleontti-albumille keinahtelevan Hyrrän ja suoraviivaisemman Kauniin painajaisen avulla ennen varsinaista hittiosastoa ja ns. "main setin" päätöstä. Tuulee oli ensimmäinen maistiainen Tähti-levyltä, ja raita sai mukavan kuorrutuksen lavalla soineista kolmesta sähkökitarasta. Seireeni olikin sitten hurja ohjelmanumero, yksi vuoden kovimmista live-raapaisuista joita olen nähnyt. Onneksi tuli taltioitua videolle. Siinä oli vaaraa ja transsia parhaaseen Don Huonot-tyyliin, josta oli toistaiseksi saanut vain lukea historian lehdiltä.
Bändin (toistaiseksi) viimeiseltä, vuonna 2002 julkaistulta ja yhtyeen omaa nimeä kantavalta levyltä kuultiin kaksi biisiä, joista ensimmäisenä oli vuorossa Pyhimys. Tuohon albumiin tulee, ehkä liiankin, harvoin palattua synkän pohjavireen ja soinnin takia, mutta senkin parhaat raidat ovat ehtaa tavaraa. Pääsetin toiseksi viimeisenä orkesteri kaivoi esiin vanhan kunnon Päivä Kasbah-kukkulalla-teoksen Verta, pornoa ja propagandaa-julkaisulta. Jostain syystä olen aina tykännyt siitä biisistä ja sen yksinkertaisesta riffistä. "Kasbah" olikin illan helmiä, eikä sitä rundin kaikilla keikoilla oltu aiemmin soitettukaan.
Sitten koettiin taas klassista Donkkarit-folklorea. Ahola totesi mikrofoniinsa seuraavan biisin olevan Tule sellaisena kuin olet, mutta von Hertzen puisti päätään ja totesi "ei". Kyseistä laulua ei kylläkään illan kirjoitetulla settilistallakaan ollut. Kalle kuitenkin katseli tilannetta hetken ja totesi "hyvää illan jatkoa" poistuen lavalta. Muu bändi kuitenkin jäi ja Puurulan ohjeistaessa yleisö kutsui solistin takaisin lavalle kannustushuudoin. "Pahoitin mieleni, kun olisin halunnut vetää Tule sellaisena kuin olet, yhden omista suosikeistani tuotannostamme, mutta se ei käynyt kaikille bändin jäsenille", totesi Ahola mulkoillen von Hertzeniä. Setin päätti sitten Sydänpuu , pelottavan versiona jonka yllä leijui jopa grungen henki.
Encore avattiin akustisella Kissaihmiset-versioinnilla, jonka startti kuvasti hyvin illan soittomeininkiä. Muu bändi jo aloitti, ennen kuin Puurula oli saanut bassoa kaulaansa. Von Hertzen löi biisin poikki ja naureskeli, että "kundit hei, eihän me nyt ilman Jukkaa voida aloittaa". Tämän kaltaisia pieniä käänteitä kuultiin illan aikana useampia, ja virnuilut lavalla niiden jälkeen saivat yleisössäkin aikaan vastareaktioita. Milloin rumpunostatus tuntui menneen hieman ohi, milloin Ahola lähti laulamaan väärässä kohti, jne... Se on elävää rock-musiikkia.
Suojelusenkeli tulitettiin läpi Aholan paiskoessa Gibsonistaan kolmen kitaran äänivallin täyteen. Itseoikeutetusti viimeisenä lauluna kuultiin kaksikymmenvuotisjuhlaa viettävän albumin nimiraita Hyvää yötä ja huomenta, jossa nivoutui kaunis yleisön yhteislaulu mukavasti levyversiota raskaampaan sointiin. Tietenkin Hyvää yötä ja huomenta-levyä juhlistava keikka päättyy itse siihen biisiin.
Keikan tarjoamalla adrenaliinirykäisy sai ajamaan suoraan keikalta takaisin Joensuuhun. On mielestäni hieman vääryys, etteivät Don Huonot keikkaile tämän enempää. Bändi nimittäin hakkaa tarvittaessa millä vain klubi- tai festarilavalla muut esiintyjät köysiin. Siinä on näinä päivinä entistä uhanalaisempaa vanhan kansan rock 'n' rollin tuntua.
Muutama video keikalta löytyy täältä: 2017-09-23 - Don Huonot @ Lutakko
BIISILISTA, DON HUONOT @ LUTAKKO, JYVÄSKYLÄ, 23.9.2017
(albumilta Hyvää yötä ja huomenta (1997), jos ei muuta mainita)
1. Ruoski minua!
2. Riidankylväjä
3. Väärän kuninkaan päivä
4. Viiden tähden sekopää
5. Piikkilankaa
6. Keltaisessa talossa
7. Olemme kuin veljet
8. Vedä käteen
9. Päivä nousee taas
10. Sininen yö (Kaksoisolento (1995))
11. Kärpänen I (Kaksoisolento (1995))
12. Kärpänen II (Kaksoisolento (1995))
13. Hyrrä (Kameleontti (1993))
14. Kaunis painajainen (Kameleontti (1993))
15. Tuulee (Tähti (1999))
16. Seireeni (Kaksoisolento (1995))
17. Pyhimys (Don Huonot (2002))
18. Päivä Kasbah-kukkulalla (Verta, pornoa & propagandaa (1994))
19. Sydänpuu (Don Huonot (2002))
---------------
20. Kissaihmiset (Verta, pornoa & propagandaa (1994))
21. Suojelusenkeli (Tähti (1999))
22. Hyvää yötä ja huomenta
lauantai 26. elokuuta 2017
Eppu Normaali -kesä 2017 jäsen A:n silmin
Matkalla kesän viimeiselle Eppu-keikalle. Kirjataanpa ajankuluksi aiempien vuoden keikkojen päällimmäisimpiä muistikuvia.
3.2.2017 KUOPIO, MUSIIKKIKESKUS
- En saa mielestä sinua: yli 20 keikkaa piti kiertää, että tämä kohdalle osui.
- Kuuvartalo yöllä: onneksi pidettiin setissä tälläkin akustisella kiertueella. Maaginen tunnelma, hieno screeniheijastusmaisema.
- Pimeyden tango: kun Safka oli vahvuudessa mukana, niin saatiin "Tangokin" asiaankuuluvasti haitarilla höystettynä.
4.2.2017 KUHMO, KUHMO-TALO
- Kaikki häipyy, on vain nyt: helmiäinen, joka soi kauniimmin kuin Kuopiossa vaikka välissä oli vain vajaa vuorokausi.
- Olin vain tuuli: ensikeikan jännityksen jälkeen tämänkin nyanssit erottuivat nyt.
- Kuulen parran kasvun: harvinaisempaa vuosikertaa 1982, mainio loppusoitto.
- Kun olet poissa: kuultiin sudeilla soitettiin rummuin versiona, jonka aikana tunnelma salissa oli herkimmillään.
11.2.2017 JOENSUU, CARELIA-SALI
- Pois meluun ja tuiskeeseen: koko rundin mieleenjääneimpiä hetkiä, "minkä mä maailmalle mahdan kun kerran lähden pois/ ei kuplia ruiskeeseen vaan suoraan meluun ja tuiskeeseen"
- Viihteen kuningas: veljesten vuorolaulu ja Safkan piano säkenöivät entistä komeammin
- encore: "Muumuupapa", "Teen sinusta muusia" ja häiriintynein "telaketju-efektein" sävytetty "Njet njet" ottivat löysät pois.
16.6.2017 JOENSUU, OSUUSKAUPPAROCK
- Tahroja paperilla: huhupuheet kesän setin avausbiisistä pitivät kutinsa. Käyhän se näinkin, kun lyö vähän tempoa.
- Näinhän täällä käy: saisi soida useamminkin keikoilla: rouheita kitaroita, yleisö tuntee biisin.
- On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa: encoreen kaivettu Rupisia riimejä-levyn kadotettu raita. Kovasti rok!
1.7.2017 HIMOS, ISKELMÄ FESTIVAL
- Pimeyden tango: auringon paisteisessa heinäkuun illassa toimi mainiosti.
- Linnunradan laidalla: aina hyvä, nyt kitaroiden rinnakkain soljuilu kuului myös miksauksessa.
14.7.2017 MIKKELI, ST. MICHEL SUMMER FEST
- Joka päivä ja joka ikinen yö: heinäkuun yön parhaita biisejä.
- Urheiluhullu: juuri oikealla paikalla hitti-/muistettavuus-akselilla.
- Kitara, taivas ja tähdet: tämänkin toimivuuden meinaa usein unohtaa, mutta lävähtää kasvoille joka kerta.
Kerran vielä tälle kesälle, Oulun elokuisessa illassa tänään.
3.2.2017 KUOPIO, MUSIIKKIKESKUS
- En saa mielestä sinua: yli 20 keikkaa piti kiertää, että tämä kohdalle osui.
- Kuuvartalo yöllä: onneksi pidettiin setissä tälläkin akustisella kiertueella. Maaginen tunnelma, hieno screeniheijastusmaisema.
- Pimeyden tango: kun Safka oli vahvuudessa mukana, niin saatiin "Tangokin" asiaankuuluvasti haitarilla höystettynä.
4.2.2017 KUHMO, KUHMO-TALO
- Kaikki häipyy, on vain nyt: helmiäinen, joka soi kauniimmin kuin Kuopiossa vaikka välissä oli vain vajaa vuorokausi.
- Olin vain tuuli: ensikeikan jännityksen jälkeen tämänkin nyanssit erottuivat nyt.
- Kuulen parran kasvun: harvinaisempaa vuosikertaa 1982, mainio loppusoitto.
- Kun olet poissa: kuultiin sudeilla soitettiin rummuin versiona, jonka aikana tunnelma salissa oli herkimmillään.
11.2.2017 JOENSUU, CARELIA-SALI
- Pois meluun ja tuiskeeseen: koko rundin mieleenjääneimpiä hetkiä, "minkä mä maailmalle mahdan kun kerran lähden pois/ ei kuplia ruiskeeseen vaan suoraan meluun ja tuiskeeseen"
- Viihteen kuningas: veljesten vuorolaulu ja Safkan piano säkenöivät entistä komeammin
- encore: "Muumuupapa", "Teen sinusta muusia" ja häiriintynein "telaketju-efektein" sävytetty "Njet njet" ottivat löysät pois.
16.6.2017 JOENSUU, OSUUSKAUPPAROCK
- Tahroja paperilla: huhupuheet kesän setin avausbiisistä pitivät kutinsa. Käyhän se näinkin, kun lyö vähän tempoa.
- Näinhän täällä käy: saisi soida useamminkin keikoilla: rouheita kitaroita, yleisö tuntee biisin.
- On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa: encoreen kaivettu Rupisia riimejä-levyn kadotettu raita. Kovasti rok!
1.7.2017 HIMOS, ISKELMÄ FESTIVAL
- Pimeyden tango: auringon paisteisessa heinäkuun illassa toimi mainiosti.
- Linnunradan laidalla: aina hyvä, nyt kitaroiden rinnakkain soljuilu kuului myös miksauksessa.
14.7.2017 MIKKELI, ST. MICHEL SUMMER FEST
- Joka päivä ja joka ikinen yö: heinäkuun yön parhaita biisejä.
- Urheiluhullu: juuri oikealla paikalla hitti-/muistettavuus-akselilla.
- Kitara, taivas ja tähdet: tämänkin toimivuuden meinaa usein unohtaa, mutta lävähtää kasvoille joka kerta.
Kerran vielä tälle kesälle, Oulun elokuisessa illassa tänään.
torstai 6. heinäkuuta 2017
Metallimusiikin olemus – 38. Kenties maailmankaikkeuden huonoin tärkeä albumi?
CAPTAIN BEEFHEART AND HIS MAGIC BAND - TROUT MASK REPLICA (1969)
Frank Zappan hullumpi versio, Don Van Vliet eli Captain Beefheart on psykedeliapuolen hämmentävimpiä hahmoja. Myös kuvataiteilijana uraa tehnyt mies aloitti kuvanveiston kertoman mukaan jo 3-vuotiaana. Musiikkiin hän pääsi kiinni vasta myöhemmin. Silloin hän kuunteli paljon bluesia ja jazzia Robert Johnsonista John Coltraneen. Koulussa hän löysi Frank Zappan ja musiikillinen innostus sai lisätukea toiselta psykedelian ja kokeellisuuden ystävältä. Van Vliet kuoli pitkäaikaiseen MS-tautiin vuonna 2010.
Trout Mask Replican syntytarina on jopa kulttimainen. Bändi koostui Van Vlietia lähes 10 vuotta nuoremmista soittajista, joita herra itse kohteli vähintään häikäilettömästi. Usein levyä pidetäänkin eräänlaisena Van Vlietin ihmiskokeen tuloksena. Van Vliet halusi bändin ”elävän” albumin musiikiksi. Niinpä koko bändi harjoitteli yötä päivää erakoituneena syrjässä sijaitsevassa talossa.
Ilmeisesti herralla Pihvisydämellä oli tavoite selkeänä mielessään, sillä albumin 28 kappaletta, kestoltaan 78 minuuttia, sävellettiin yhdessä ainoassa 8,5 tunnin sessiossa. Sävellys tapahtui pianolla, soittimella, jota Van Vliet ei osannut soittaa. Tämän jälkeen yhtye harjoitteli kahdeksan kuukautta nälässä, univajeessa ja joskus jopa väkivallan kohteena, asuen kahdessa huoneessa ja harjoitellen kolmannessa. Tämän jälkeen koko setti äänitettiin 4,5 tunnissa livenä, jonka jälkeen Van Vliet itse nauhoitti soiton päälle lauluja muutaman päivän ajan. Kunnioitettavaa projektin hallintaa tai sitten miehellä vain oli julmetusti kaloja päässä.
Eihän albumi aikanaan saanut kummoistakaan palautetta, mutta vuosien jälkeen se on saanut kokeellisuudessaan ikonisen aseman. Simpsoneiden luoja Matt Groening on kertonut albumin olleen huonointa, mitä hän oli ikinä kuullut. Hän ei voinut uskoa, että tuottaja Frank Zappa voisi tehdä jotain tällaista hänelle. Sitten väkisin yrittämällä albumi oli kolahtanut monen kuuntelun jälkeen. Myös ennen kaikkea visuaalisesta maailmastaan tunnettu David Lynch pitää albumia ”kaikkien aikojen suosikkialbuminaan". Varsinaisista muusikoista ainakin Red Hot Chili Peppersissä vaikuttanut John Frusciante on albumiin hyvin mieltynyt. Ja kyllähän näitä kaikkia ihailijoita jonkinlainen psykedelia yhdistää.
Metallin suhteen albumia pitänee katsoa nimenomaan äärimmäisen kokeellisuuden suunnasta. Tekotapa on raaka. Siitä tulee mieleen Slipknotin käyttämä agressio, jossa jopa luita on murtunut. Musiikillisesti mennään niin äärimmäisen outoon meininkiin, että pahimmasta kikkailumusiikistakin saa hakemalla hakea yhtä kaistapäisiä elementtejä. Jollain tapaa Mike Pattonia voisin tietyissä projekteissa verrata Don Van Vlietiin.
Vaikka minä paljon siedän ja paljon olen kuunnellut, on Trout Mask Replica (1969) ollut kautta aikojen kolmen huonoimman kuuntelemani albumin joukossa. Eikä se sieltä nouse vieläkään. En vain ymmärrä. En toisaalta ymmärrä Kaija Saariahonkaan tuotantoa, ja silti häntä pidetään maailmalla todella suurena artistina. Ihan ensimmäisestä kappaleesta lähtien Trout Mask Replica on kammottava. Tekotapa on kunnioitettava, mutta musiikki lähinnä kaaosta.
Esimerkkinä ykkösbiisi. Siitä voi sitten kukin päätellä, onko musiikki niin erinomaista, että albumi kannattaa kokonaan kuunnella.
https://www.youtube.com/watch?list=PL85AED660A8EB8501&v=PxRt0rTCo7Q
https://www.youtube.com/watch?v=xiorncOFpcg
Kuva: The Hollywood Reporter
Frank Zappan hullumpi versio, Don Van Vliet eli Captain Beefheart on psykedeliapuolen hämmentävimpiä hahmoja. Myös kuvataiteilijana uraa tehnyt mies aloitti kuvanveiston kertoman mukaan jo 3-vuotiaana. Musiikkiin hän pääsi kiinni vasta myöhemmin. Silloin hän kuunteli paljon bluesia ja jazzia Robert Johnsonista John Coltraneen. Koulussa hän löysi Frank Zappan ja musiikillinen innostus sai lisätukea toiselta psykedelian ja kokeellisuuden ystävältä. Van Vliet kuoli pitkäaikaiseen MS-tautiin vuonna 2010.
Trout Mask Replican syntytarina on jopa kulttimainen. Bändi koostui Van Vlietia lähes 10 vuotta nuoremmista soittajista, joita herra itse kohteli vähintään häikäilettömästi. Usein levyä pidetäänkin eräänlaisena Van Vlietin ihmiskokeen tuloksena. Van Vliet halusi bändin ”elävän” albumin musiikiksi. Niinpä koko bändi harjoitteli yötä päivää erakoituneena syrjässä sijaitsevassa talossa.
Ilmeisesti herralla Pihvisydämellä oli tavoite selkeänä mielessään, sillä albumin 28 kappaletta, kestoltaan 78 minuuttia, sävellettiin yhdessä ainoassa 8,5 tunnin sessiossa. Sävellys tapahtui pianolla, soittimella, jota Van Vliet ei osannut soittaa. Tämän jälkeen yhtye harjoitteli kahdeksan kuukautta nälässä, univajeessa ja joskus jopa väkivallan kohteena, asuen kahdessa huoneessa ja harjoitellen kolmannessa. Tämän jälkeen koko setti äänitettiin 4,5 tunnissa livenä, jonka jälkeen Van Vliet itse nauhoitti soiton päälle lauluja muutaman päivän ajan. Kunnioitettavaa projektin hallintaa tai sitten miehellä vain oli julmetusti kaloja päässä.
Eihän albumi aikanaan saanut kummoistakaan palautetta, mutta vuosien jälkeen se on saanut kokeellisuudessaan ikonisen aseman. Simpsoneiden luoja Matt Groening on kertonut albumin olleen huonointa, mitä hän oli ikinä kuullut. Hän ei voinut uskoa, että tuottaja Frank Zappa voisi tehdä jotain tällaista hänelle. Sitten väkisin yrittämällä albumi oli kolahtanut monen kuuntelun jälkeen. Myös ennen kaikkea visuaalisesta maailmastaan tunnettu David Lynch pitää albumia ”kaikkien aikojen suosikkialbuminaan". Varsinaisista muusikoista ainakin Red Hot Chili Peppersissä vaikuttanut John Frusciante on albumiin hyvin mieltynyt. Ja kyllähän näitä kaikkia ihailijoita jonkinlainen psykedelia yhdistää.
Metallin suhteen albumia pitänee katsoa nimenomaan äärimmäisen kokeellisuuden suunnasta. Tekotapa on raaka. Siitä tulee mieleen Slipknotin käyttämä agressio, jossa jopa luita on murtunut. Musiikillisesti mennään niin äärimmäisen outoon meininkiin, että pahimmasta kikkailumusiikistakin saa hakemalla hakea yhtä kaistapäisiä elementtejä. Jollain tapaa Mike Pattonia voisin tietyissä projekteissa verrata Don Van Vlietiin.
Vaikka minä paljon siedän ja paljon olen kuunnellut, on Trout Mask Replica (1969) ollut kautta aikojen kolmen huonoimman kuuntelemani albumin joukossa. Eikä se sieltä nouse vieläkään. En vain ymmärrä. En toisaalta ymmärrä Kaija Saariahonkaan tuotantoa, ja silti häntä pidetään maailmalla todella suurena artistina. Ihan ensimmäisestä kappaleesta lähtien Trout Mask Replica on kammottava. Tekotapa on kunnioitettava, mutta musiikki lähinnä kaaosta.
Esimerkkinä ykkösbiisi. Siitä voi sitten kukin päätellä, onko musiikki niin erinomaista, että albumi kannattaa kokonaan kuunnella.
https://www.youtube.com/watch?list=PL85AED660A8EB8501&v=PxRt0rTCo7Q
https://www.youtube.com/watch?v=xiorncOFpcg
Kuva: The Hollywood Reporter
tiistai 4. heinäkuuta 2017
Metallimusiikin olemus – 37. Psyke-jazzia 16-raiturilla
FRANK ZAPPA - HOT RATS (1971)
Vähän ennen vuosikymmenen kääntymistä, julkaisi Frank Zappa yhden myydyimmistä albumeistaan. Hot Rats on oikeastaan ensimmäinen herran sooloalbumeista. Levy on lähes kokonaan istrumentaalimusiikkia. Ainoan vokaaliosuuden vetää Captain Beefheart, joka myös Don Van Vlietinä tunnetaan.
Frank Zappa itse on yksi eniten yleisön mielipiteitä jakavista proge-muusikoista. Moni puristi tuntee koko tuotannon jokaista tahtimerkintää myöten, mutta osalle musiikki on pelkkää yliarvostettua kaaosta. Harvassa on kuitenkin ne, jotka eivät Zappaa muusikkona arvoistaisi.
Zappan ulkonäkö ja pukeutuminen viittaa helposti hippiliikkeeseen, vaikka miehen kerrotaan jopa inhonneen hippejä. Zappa ei myöskään ollut musiikkinsa tavalla viehtynyt psykedeelisiin aineisiin vaan oli tupakkaa lukuunottamatta täysin raitis.
Hot Ratsilla esiintyy melkoinen lajitelma huippumuusikoita. Tunnetuimpina heistä ehkä basisti Max Bennett ja ranskalainen sähköviulisti Jean-Luc Ponty. Albumin avaava Peaches En Regalia on lähellä suomalaista Tikanmäkeä, mutta hiukan progressiivisemmin toteutettuna. Toisena tulevalla Willie the Pimpillä kuullaan Zappan pitkä ja taidokas wah wah-soolo, jonka taustalla rytmiryhmä kuulostaa pelottavan taitavalta.
Mitä Hot Rats on antanut metallille tai miten metallia voi tämän avulla määrittää? Suurimpana poikkeuksena aiemmin mainittuihin albumeihin pitäisin äänitystekniikkaa. Levy on koko musiikkihistoriassa aivan ensimmäisiä 16-raitatekniikalla äänitettyjä tuotoksia. Tämän kaltaisessa musiikissa ja eri toten myöhemmässä metallissa, moniraitatekniikka on ollut erittäin tarpeellinen. Varsinkin musiikin mennessä raaempaan suuntaan on äänityksiä ollut pakko tehdä palanen kerrallaaan soundien selkeyden takia. Vaikka musiikkina ollaan kaukana, niin ilman moniraitatekniikkaa olisi moni Nightwish-albumi eeppisyydeltään koulun kevätjuhlien tasoa. Ehkä sitä myös Zappan kitarataidot ja eräänlaisen ”kitarasankaruuden” voisi lihavoidulla kirjoittaa. Onhan nämä teknisesti julmetun taitavia vetoja.
Musiikkina Hot Rats (1971) ei niin vaikea ole kuin moni Zappan tuotoksista minulle on muuten ollut. Ylitsepääsemättömän kunnianhimoiseen materiaaliin tulee kuitenkin jokaisen musadiggarin ainakin hiukan tutustua. Reitillä metalliin Zappa on tärkeä hahmo, jos ei ihan virstanpylväs niin enemmän kuin kuriositeetti kuitenkin. Musiikki on outoa, eikä sen sisään ole helppo päästä, mutta kyllä sen taidokkuus jollain tasolla kiehtoo.
Esimerkkikappaleena ehkä helpoiten lähestyttävä ja miehen sävellyskynän terävyydestä parhaiten kielivä Son of Mr. Green Genes.
https://www.youtube.com/watch?v=LmN5FMqtBBc
https://open.spotify.com/album/0WYYrC9My9rYWigac003hw
Kuva: Flipboard.com
Vähän ennen vuosikymmenen kääntymistä, julkaisi Frank Zappa yhden myydyimmistä albumeistaan. Hot Rats on oikeastaan ensimmäinen herran sooloalbumeista. Levy on lähes kokonaan istrumentaalimusiikkia. Ainoan vokaaliosuuden vetää Captain Beefheart, joka myös Don Van Vlietinä tunnetaan.
Frank Zappa itse on yksi eniten yleisön mielipiteitä jakavista proge-muusikoista. Moni puristi tuntee koko tuotannon jokaista tahtimerkintää myöten, mutta osalle musiikki on pelkkää yliarvostettua kaaosta. Harvassa on kuitenkin ne, jotka eivät Zappaa muusikkona arvoistaisi.
Zappan ulkonäkö ja pukeutuminen viittaa helposti hippiliikkeeseen, vaikka miehen kerrotaan jopa inhonneen hippejä. Zappa ei myöskään ollut musiikkinsa tavalla viehtynyt psykedeelisiin aineisiin vaan oli tupakkaa lukuunottamatta täysin raitis.
Hot Ratsilla esiintyy melkoinen lajitelma huippumuusikoita. Tunnetuimpina heistä ehkä basisti Max Bennett ja ranskalainen sähköviulisti Jean-Luc Ponty. Albumin avaava Peaches En Regalia on lähellä suomalaista Tikanmäkeä, mutta hiukan progressiivisemmin toteutettuna. Toisena tulevalla Willie the Pimpillä kuullaan Zappan pitkä ja taidokas wah wah-soolo, jonka taustalla rytmiryhmä kuulostaa pelottavan taitavalta.
Mitä Hot Rats on antanut metallille tai miten metallia voi tämän avulla määrittää? Suurimpana poikkeuksena aiemmin mainittuihin albumeihin pitäisin äänitystekniikkaa. Levy on koko musiikkihistoriassa aivan ensimmäisiä 16-raitatekniikalla äänitettyjä tuotoksia. Tämän kaltaisessa musiikissa ja eri toten myöhemmässä metallissa, moniraitatekniikka on ollut erittäin tarpeellinen. Varsinkin musiikin mennessä raaempaan suuntaan on äänityksiä ollut pakko tehdä palanen kerrallaaan soundien selkeyden takia. Vaikka musiikkina ollaan kaukana, niin ilman moniraitatekniikkaa olisi moni Nightwish-albumi eeppisyydeltään koulun kevätjuhlien tasoa. Ehkä sitä myös Zappan kitarataidot ja eräänlaisen ”kitarasankaruuden” voisi lihavoidulla kirjoittaa. Onhan nämä teknisesti julmetun taitavia vetoja.
Musiikkina Hot Rats (1971) ei niin vaikea ole kuin moni Zappan tuotoksista minulle on muuten ollut. Ylitsepääsemättömän kunnianhimoiseen materiaaliin tulee kuitenkin jokaisen musadiggarin ainakin hiukan tutustua. Reitillä metalliin Zappa on tärkeä hahmo, jos ei ihan virstanpylväs niin enemmän kuin kuriositeetti kuitenkin. Musiikki on outoa, eikä sen sisään ole helppo päästä, mutta kyllä sen taidokkuus jollain tasolla kiehtoo.
Esimerkkikappaleena ehkä helpoiten lähestyttävä ja miehen sävellyskynän terävyydestä parhaiten kielivä Son of Mr. Green Genes.
https://www.youtube.com/watch?v=LmN5FMqtBBc
https://open.spotify.com/album/0WYYrC9My9rYWigac003hw
Kuva: Flipboard.com
perjantai 16. kesäkuuta 2017
Metallimusiikin olemus – 36. Kasino paloi ja niskat murtui
THE MOTHERS OF INVENTION - FREAK OUT (1966)
Varsinkin progressiivisen väen suosiossa oleva Frank Zappa perusti ryhmän nimeltä The Mothers of Invention. Alkuperäisessä kokoonpanossa oli vain viisi henkeä, mutta levytyssessioissa on soittanut kymmeniä ihmistä.
Musiikki ei millään lailla ollut helppoa ja tavallista, vaan nimenomaan psykedeelistä ja hämmentävää. Porukan kuuluisin teos, vuonna 1966 ilmestynyt Freak Out! sisältää maalimanrumien kansien lisäksi jännittäviä sovituksia ja melko huonoa äänenlaatua. Tuplavinyyli on jakautunut siten, että ensimmäinen puolisko on jälkeenpäin kuvailtavissa zappamaiseksi, kantaaottavaksi parodiamusiikiksi. Toinen levy oli enemmän kokeellista materiaalia.
Sanoituksista huolimatta jäsenistön hulvaton soittotaito paistaa läpi niin, ettei nukuttua saa. Zappa itse oli musiikillisesti todellinen nero myös sävellyspuolella. Vähän pulskea laulu tosin syö esitysten särmää, mutta kappaleissa on miellyttäviäkin elementtejä ja paremmalla äänenlaadulla tätä varmaan kuuntelisi helpommin. Sen verran on kuitenkin sanottava, että kazoota en soittimena siedä oikeastaan missään.
Levyn tuottajana toimi Tom Wilson, jolla on listoilla ollut sellaisia nimiä kuin Bob Dylan, The Velvet Underground ja Simon & Garfunkel. Hämmentävää siinä on oikeastaan se, että mies oli tummaihoinen. 1960-luvulla se ei vielä ollut niin tavallista. Varsinkaan valkoihoisten artistien joukossa. Äänitysprosessit ovat varmasti olleet ikimuistoisia.
Metallielementtejä on levyltä auditiivisesti vaikea löytää. Enemmän uskon paikan listalla olleen ansaittu nimenomaan kantaaottavana ja soittotaidollisena juttuna. Auktoriteettejä vastustava toiminta ja byrokratian kritisoiminen ovat aina olleet osa metalli- ja varmasti muutakin musiikkia. Albumin hämmentävyyttä ja kunnianhimoa ihaili ainakin The Beatles, jonka Sgt. Pepper’s Lonely Heart Club Band-albumi on kuulemma heidän versionsa Freak Out!:sta. Ehkä niissä on samaa. Nykyhetken tyylilajin jatkajana voisi pitää esimerkiksi Mike Pattonia. Hänenkään tuotoksensa eivät kulje valtavirrassa, eivätkä edes sen suuntaisissa pienissä puroissa.
Mothers of Inventionin historiaan kuuluu pari hyvin muistettavaa tapausta. Ensimmäinen on jo aiemmin mainittu Montreauxin kasinon sytyttämään päässyt keikka vuonna 1971, josta Deep Purple kertoi Smoke on The Water-kappaleessaan. Toinen on enemmän itsensä Frank Zappan uraan vaikuttanut seikka. Samana vuonna Lontoossa eräs yleisöstä tönäisi Zappan lavalta. Bändi luuli Zappan kuolleen, mutta hän onneksi selvisi ”vain” murtumilla, päävammoilla ja kurkkutorven murskaantumisella. Tuo onnettomuus piti miehen yli puoli vuotta pois keikoilta ja lähes yhtä pitkään pyörätuolissa. Kurkkutorven vamma tiputti miehen äänialaa noin kolmanneksen alaspäin.
Albumin pystyy kyllä kuuntelemaan, mutta ei siitä helposti itselleni sävellyksellistä klassikkoa tule. Laitetaan jakoon avausraita, joka kuvaa melko hyvin albumin ensimmäistä puoliskoa.
https://www.youtube.com/watch?v=HQp9EppDB8M
https://open.spotify.com/album/6qfS5de8GAy1G5tk7tyiof
Kuva: YouTube.com
Varsinkin progressiivisen väen suosiossa oleva Frank Zappa perusti ryhmän nimeltä The Mothers of Invention. Alkuperäisessä kokoonpanossa oli vain viisi henkeä, mutta levytyssessioissa on soittanut kymmeniä ihmistä.
Musiikki ei millään lailla ollut helppoa ja tavallista, vaan nimenomaan psykedeelistä ja hämmentävää. Porukan kuuluisin teos, vuonna 1966 ilmestynyt Freak Out! sisältää maalimanrumien kansien lisäksi jännittäviä sovituksia ja melko huonoa äänenlaatua. Tuplavinyyli on jakautunut siten, että ensimmäinen puolisko on jälkeenpäin kuvailtavissa zappamaiseksi, kantaaottavaksi parodiamusiikiksi. Toinen levy oli enemmän kokeellista materiaalia.
Sanoituksista huolimatta jäsenistön hulvaton soittotaito paistaa läpi niin, ettei nukuttua saa. Zappa itse oli musiikillisesti todellinen nero myös sävellyspuolella. Vähän pulskea laulu tosin syö esitysten särmää, mutta kappaleissa on miellyttäviäkin elementtejä ja paremmalla äänenlaadulla tätä varmaan kuuntelisi helpommin. Sen verran on kuitenkin sanottava, että kazoota en soittimena siedä oikeastaan missään.
Levyn tuottajana toimi Tom Wilson, jolla on listoilla ollut sellaisia nimiä kuin Bob Dylan, The Velvet Underground ja Simon & Garfunkel. Hämmentävää siinä on oikeastaan se, että mies oli tummaihoinen. 1960-luvulla se ei vielä ollut niin tavallista. Varsinkaan valkoihoisten artistien joukossa. Äänitysprosessit ovat varmasti olleet ikimuistoisia.
Metallielementtejä on levyltä auditiivisesti vaikea löytää. Enemmän uskon paikan listalla olleen ansaittu nimenomaan kantaaottavana ja soittotaidollisena juttuna. Auktoriteettejä vastustava toiminta ja byrokratian kritisoiminen ovat aina olleet osa metalli- ja varmasti muutakin musiikkia. Albumin hämmentävyyttä ja kunnianhimoa ihaili ainakin The Beatles, jonka Sgt. Pepper’s Lonely Heart Club Band-albumi on kuulemma heidän versionsa Freak Out!:sta. Ehkä niissä on samaa. Nykyhetken tyylilajin jatkajana voisi pitää esimerkiksi Mike Pattonia. Hänenkään tuotoksensa eivät kulje valtavirrassa, eivätkä edes sen suuntaisissa pienissä puroissa.
Mothers of Inventionin historiaan kuuluu pari hyvin muistettavaa tapausta. Ensimmäinen on jo aiemmin mainittu Montreauxin kasinon sytyttämään päässyt keikka vuonna 1971, josta Deep Purple kertoi Smoke on The Water-kappaleessaan. Toinen on enemmän itsensä Frank Zappan uraan vaikuttanut seikka. Samana vuonna Lontoossa eräs yleisöstä tönäisi Zappan lavalta. Bändi luuli Zappan kuolleen, mutta hän onneksi selvisi ”vain” murtumilla, päävammoilla ja kurkkutorven murskaantumisella. Tuo onnettomuus piti miehen yli puoli vuotta pois keikoilta ja lähes yhtä pitkään pyörätuolissa. Kurkkutorven vamma tiputti miehen äänialaa noin kolmanneksen alaspäin.
Albumin pystyy kyllä kuuntelemaan, mutta ei siitä helposti itselleni sävellyksellistä klassikkoa tule. Laitetaan jakoon avausraita, joka kuvaa melko hyvin albumin ensimmäistä puoliskoa.
https://www.youtube.com/watch?v=HQp9EppDB8M
https://open.spotify.com/album/6qfS5de8GAy1G5tk7tyiof
Kuva: YouTube.com
torstai 15. kesäkuuta 2017
Metallimusiikin olemus – 35. Älykkörunouden ja paheellisen käytöksen kombinaatio - Jim Morrison
THE DOORS - L.A.WOMAN (1967)
Usein virheellisesti luullaan, että The Doors olisi nimensä saanut keikkajulisteiden ”ovet”-tekstistä. Tällä viitataan siis aikaan, jolloin keikkapaikan ovet aukeavat ja yleisö pääsee sisään. Näin ei kuitenkaan ole, vaan nimi on tullut runoteoksesta nimelta The Doors of Perception. Näin kävi siis vuonna 1965, kun The Doors sai alkunsa.
The Doors eli Jim Morrison, joka on vielä tänä päivänäkin mystisyyden verhoama hahmo. Muut bändin jäsenet rumpali John Densmore, kitaristi Robby Krieger ja kosketinsoittaja Ray Manzarek olivat bändille se runko, jonka Morrisonin käytös ja luonne vaativat, että bändi ylipäätään pysyi pystyssä. Varsinkin Manzarek ihannoi Morrisonia henkilönä. Krieger ja Densmore eivät olleet aina ihan samalla taajuudella.
Tuohon aikaan The Doors oli tumminta ja paheellisinta musiikkia, mikä julkisuudessa sai huomiota. Se ammensi voimiaan Morrisonin huuruisissa ja eroottisissa, kuolemaa ihannoivissa sanoissa. Anarkistinen ja auktoriteettivastainen Morrison aiheutti hämminkiä siellä, missä bändi liikkui. Lähinnä päihteiden käyttönsä takia.
Vuonna 1971 julkaisut L.A.Woman jäi bändin viimeiseksi studioalbumiksi. Jim Morrison kuoli pari kuukautta julkaisun jälkeen. Albumi poikkeaa muista Doors-albumeista äänitystekniikaltaan. Suurin osa kappaleista äänitettiin livenä ja niissä kuuluu erittäin vahva blues-musiikin vaikutus.
The Doors on aina vedonnut metallipuolen ihmisiin. Se johtunee pääosin Morrisonin hahmosta ja tavasta käsitellä auktoriteetteja. L.A. Woman ei varsinkaan sisällä varsinaista metallia kovinkaan paljon. Enemmän löydän metallia debyyttialbumin ensimmäisestä kappaleesta, Break on Through (To The Other Side) on edelleen kohtuullisen kova esikoislevyn avausraita. Silti esimerkiksi nimiraita L.A. Woman vaanii ja lymyää, kunnes iskee päälle groovaavalla kompillaan. Ja soittajat kyllä ovat taitavia, varmasti metallimaisempikin ilmaisu taipuisi. Morrisonin ääni on miehen ikään nähden karismaattinen ja vahva, joskin aika hyvin viskillä valeltu.
The Doors on myös niitä bändejä, jotka ovat vaikuttaneet lähes kaikkiin heidän jälkeensä tulleisiin jotenkin. Samaa hulluutta löytyy ehkä glam rock bändeistä. Ei pitäisi, mutta sanon kuitenkin, että Guns N' Roses’ssa ja Mötley Crüessa on jotain samaa. Ainakin käytöksen suhteen. Type O Negative tekemisissä voi myös samankaltaisuutta havaita. Sanoitusten teemat, tietynlainen pimeys ja läpipaistava äly ovat vahvasti läsnä.
Itse L.A.Woman on hyvä albumi. Soundit ovat luonnolliset ja miellyttävät. Jos tuollainen blues-vetoinen musiikki uppoaa, niin tämä on helppo albumi kuunneltavaksi. En itse pidä sitä bändin parhaana esimerkkinä metallin esi-isistä, mutta ei se huonokaan ole.
Esimerkkikappaleena legendaarinen päätösraita Riders on The Storm.
https://www.youtube.com/watch?v=k9o78-f2mIM
https://open.spotify.com/album/7IKUTIc9UWuVngyGPtqNHS
Kuva: youtube.com
Usein virheellisesti luullaan, että The Doors olisi nimensä saanut keikkajulisteiden ”ovet”-tekstistä. Tällä viitataan siis aikaan, jolloin keikkapaikan ovet aukeavat ja yleisö pääsee sisään. Näin ei kuitenkaan ole, vaan nimi on tullut runoteoksesta nimelta The Doors of Perception. Näin kävi siis vuonna 1965, kun The Doors sai alkunsa.
The Doors eli Jim Morrison, joka on vielä tänä päivänäkin mystisyyden verhoama hahmo. Muut bändin jäsenet rumpali John Densmore, kitaristi Robby Krieger ja kosketinsoittaja Ray Manzarek olivat bändille se runko, jonka Morrisonin käytös ja luonne vaativat, että bändi ylipäätään pysyi pystyssä. Varsinkin Manzarek ihannoi Morrisonia henkilönä. Krieger ja Densmore eivät olleet aina ihan samalla taajuudella.
Tuohon aikaan The Doors oli tumminta ja paheellisinta musiikkia, mikä julkisuudessa sai huomiota. Se ammensi voimiaan Morrisonin huuruisissa ja eroottisissa, kuolemaa ihannoivissa sanoissa. Anarkistinen ja auktoriteettivastainen Morrison aiheutti hämminkiä siellä, missä bändi liikkui. Lähinnä päihteiden käyttönsä takia.
Vuonna 1971 julkaisut L.A.Woman jäi bändin viimeiseksi studioalbumiksi. Jim Morrison kuoli pari kuukautta julkaisun jälkeen. Albumi poikkeaa muista Doors-albumeista äänitystekniikaltaan. Suurin osa kappaleista äänitettiin livenä ja niissä kuuluu erittäin vahva blues-musiikin vaikutus.
The Doors on aina vedonnut metallipuolen ihmisiin. Se johtunee pääosin Morrisonin hahmosta ja tavasta käsitellä auktoriteetteja. L.A. Woman ei varsinkaan sisällä varsinaista metallia kovinkaan paljon. Enemmän löydän metallia debyyttialbumin ensimmäisestä kappaleesta, Break on Through (To The Other Side) on edelleen kohtuullisen kova esikoislevyn avausraita. Silti esimerkiksi nimiraita L.A. Woman vaanii ja lymyää, kunnes iskee päälle groovaavalla kompillaan. Ja soittajat kyllä ovat taitavia, varmasti metallimaisempikin ilmaisu taipuisi. Morrisonin ääni on miehen ikään nähden karismaattinen ja vahva, joskin aika hyvin viskillä valeltu.
The Doors on myös niitä bändejä, jotka ovat vaikuttaneet lähes kaikkiin heidän jälkeensä tulleisiin jotenkin. Samaa hulluutta löytyy ehkä glam rock bändeistä. Ei pitäisi, mutta sanon kuitenkin, että Guns N' Roses’ssa ja Mötley Crüessa on jotain samaa. Ainakin käytöksen suhteen. Type O Negative tekemisissä voi myös samankaltaisuutta havaita. Sanoitusten teemat, tietynlainen pimeys ja läpipaistava äly ovat vahvasti läsnä.
Itse L.A.Woman on hyvä albumi. Soundit ovat luonnolliset ja miellyttävät. Jos tuollainen blues-vetoinen musiikki uppoaa, niin tämä on helppo albumi kuunneltavaksi. En itse pidä sitä bändin parhaana esimerkkinä metallin esi-isistä, mutta ei se huonokaan ole.
Esimerkkikappaleena legendaarinen päätösraita Riders on The Storm.
https://www.youtube.com/watch?v=k9o78-f2mIM
https://open.spotify.com/album/7IKUTIc9UWuVngyGPtqNHS
Kuva: youtube.com
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)