"1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään" Robert Dimeryn toimittama musiikkikirja, josta D:llä alkavat artistit T on kahlannut läpi. Sieltä T:n mielestä 10 parasta biisiä kuunneltiin ja analysoitiin.
Lista, jolta biisit on valittu:
Daft Punk – Homework
Damned – Machine Gun Etiquette
Dandy Warhols – Dandy Warhols Come down(1997)
Darkness – Permission t Land
Davis, Miles – Birth of the Cool
Davis, Miles – Bitches Brew
Davis, Miles – In a Silent Way
Davis, Miles – Kind of Blue
De La Soul – 3 Feet High & Rising
Dead Kennedys – Fresh Fruit for Rotting Vegetables
Death in Vegas – Contin Sessions
Deee Lite – World Clique
Deep Purple – In Rock
Deep Purple – Machine Head
Deep Purple – Made in Japan
Deerhunter - Halcyon Digest
Def Leppard – Hysteria
Def Leppard – Pyromania
Depeche Mode – Music for the Masses
Depeche Mode – Violator
Derek & the Dominos – Layla & Other Assorted Love Songs
Destiny’s Child – Survivor
Dev – Q: Are We Not Men? A: We Are Devo
Dexys Midnight Runners – Don’t Stand Me Down
Dexys Midnight Runners – Searching for the Young Soul Rebels
Dexys Midnight Runners – To Rye Ay
Dictators – Go Girl Crazy!
Digital Underground – Sex Packets
Dinosaur Jr – Bug
Dinosaur Jr – You’re Living All Over Me
Dion – Born t Be With You
Dire Straits – Brothers in Arms
Dire Straits – Dire Straits (1st Album)
Dirty Projectors - Bitte Orca
Disposable Heroes of Hiphoprisy – Hypocrisy is the Greatest Luxury
Divine Comedy – A Short Album About Love
Divine Comedy – Casanova
Dizzee Rascal – Boy in da Corner
DJ Shadow – Endtroducing
Domino, Fats – This is Fats
Donovan – Sunshine Superman
Doors – Doors (1st Album)
Doors – LA Woman
Doors – Morrison Hotel
Doves – Last Broadcast
Doves – Lost Souls
Dr Dre – Chronic, the
Dr John – Gris Gris
Dr Octagon – Dr Octagonecologyst
Drake, Nick – Bryter Layter
Drake, Nick – Five Leaves Left
Drake, Nick – Pink Moon
Drive Like Jehu – Yank Crime
Drive-By Truckers – Southern Rock Opera
Duran Duran – Rio
Dury, Ian – New Boots & Panties!!
Dylan, Bob – Blonde on Blonde
Dylan, Bob – Blood on the Tracks
Dylan, Bob – Bootleg Series Vol 4: Live 1966 [rec: 1966 at Free Trade Hall, Manchester]
Dylan, Bob – Bringing it All Back Home
Dylan, Bob – Freewheelin’…
Dylan, Bob – Highway 61 Revisited
Dylan, Bob – Time Out of Mind
Tasting-osallistujat:
T – Ausculton jäsen T, illan isäntä, parinkymmenen kahvin voimalla junaliikenteessä.
A – Ausculton jäsen A, Pearl Jamin maailmassa tämän päivän seikkaillut.
Y – Ausculton jäsen Yyte, nautiskelee illasta hyvän glögin voimalla.
TO – Viimeisen viikon aikana olen nähnyt livenä Haloo Helsingin ja Soilworkin. Pidin jälkimmäisestä. Ja risottoa on lautasella.
E - Kaiken ytimessä Pankakoskella.
SPy - KAo vasemmalla silmällä Kontista. Toinen silmä on kiinni.
10./10. Depeche Mode – Personal Jesus (Violator 1989)
Tämä kuuluu siihen pelottavaan 80-luvun lopun syntikkamusiikkiaaltoon, jossa tunnelma ei välttämättä ollut aina niin iloinen. Nykyään kappale lienee tunnetumpi tai ainakin soitetumpi Marilyn Mansonin tai Johnny Cashin versioina, mutta kyllä se alkuperäisenäkin toimii oikein hyvin. Kappale on monella TOP-listalla viihtynyt pitkäänkin.
Se muuten on inspiraationsa saanut Priscilla Presleyn kirjasta.
https://www.youtube.com/watch?v=u1xrNaTO1bI
https://open.spotify.com/track/2wUlYDGGXlSvm2NkGj0Qio
Y: Soundit tuli korviin kyllä tanakasti, mutta jäin odottamaan tapahtuisikin jotain kliimaksia alkukompin jumputuksen jälkeen - mutta ei, lukuun ottamatta pieniä helistelyitä siellä sun täällä.
TO: Pyörii ja pyörii vain, tulee mieleen 90-luvun putkitelkkari, josta MTV soi vaimeasti. Ei oikein lähde, biisi on odotellut kertosäettä pitkään, 27 vuotta.
E: Tunnelmasta tuli kummasti Sielun veljet mieleen, tuommoista mystistä huttua.
T: Minä näistä vähän pahoista syntikkabiiseistä tykkään aina, vaikkei bändi muuten olekaan ihan suosikki.
A: Tunnelma ja äänimaisema aivan toimiva. Kertsiä tai muuta nostatusta se ehkä olisi kaivannut.
Y: Juuri sitä odotellessa oli pakko kuunnella loppuun asti
SPy: Gahanin soundi täysin uniikki. Tämän ei kuulu lähteäkään mihinkään kliimaksiin, vaan tämä biisi on nimenomaan sen kliimaksin tavottelua. Kuuluis pimeään klubiin, jossa ei sääntöjä.
T: kyllä tässä vahva diskohämyfiilis on. Vähän liian kovassa humalassa.
T: 8,48
A: 7,75
Yyte: 7,3
TO: 7,23
SPy: 9
E: 8
Tasting-rating: 7,96/10
9./10. Bob Dylan – Like A Rolling Stone (1965, Highway 61 Revisited)
Tämä on tainnut olla jo useammassa tastingissäkin… Monessa listauksessa maailman parhaaksi pop-kappaleeksi nimetty biisi. Tällä Dylan rikkoi kappaleiden ”kolmen minuutin”-standardin, sillä kappale kestää yli 6min. Mielenkiintoista siinä on myös se, että laulu ja soitto ovat eri lailla jaollisia. Soitto menee neljään ja laulu kolmeen. Sitä ei ole helppoa tehdä, vaikka yrittäisi. Laulu on klassikko. Siitä tekee klassikon myös sanat ja se, että Dylan itse esittää sen joka kerta hyvin eri tavalla.
https://www.youtube.com/watch?v=IwOfCgkyEj0
https://open.spotify.com/track/3AhXZa8sUQht0UEdBJgpGc
Y: Mike Bloomfield, Al Kooper & Co takaavat kyllä sen, että kappale rullaa ja svengi toimii. Teoksena yksi Robertin parhaimmistoa, mutta tuo nasaali (josta en vaan pidä) pudottaa hieman pojoja.
T: En minä oikein tiedä, mikä tässä niin hyvää on. Kun sitä alkaa erittelemään, niin ei se niin kummoinen ole, mutta kokonaisuutena se kyllä toimii.
SPy: Klassikkojen klassikko, mutta parhaimmillaan livenä. Itse soitettuna toimii, ollaan joskus vedetty yli 10 min.
A: Tämä vain paranee kuuntelu kuuntelulta. "How does it feel" on aika moni lauluntekijä sittemmin pohtinut. Urkufilli mausteeksi syntyi muistaakseni aika spontaanisti ja bändi soi mukavan kuusikymmenlukulaisesti. Tekstiä en jaksa sen enempi eritellä, se on oman esseensä aihe...
TO: Poppia parhaimmillaan, legendaarinen. Loilottelisin mielelläni mukana jossain kesäisessä ulkoilmatapahtumassa. Pitkä biisi tuohon aikaan. Tarinaa kuitenkin sen verran, että menisi vaikka yksi säkeistö lisää.
E: Aluksi tuntui mitäänsanomattomalta rämpyttelyltä, mutta jossain kolmen minuutin tienoilla hommaan pääsi sisään. Vaikka eipä kyllä sittenkään kummempia tunteita herättänyt. Laulutyyli on ärsyttävä.
SPy: Tästä levyversiosta uupuu se groove, mutta se on päässä siihen pääteltävissä
A: Muistan että Dylanin laulutyyli ärsytti suunnilleen 14-vuotiaana. Jostain syystä se ei ota enää päähän yhtään.
Y: Mulla se ottaa vieläkin, liki 50 vuoden jälkeenkin
E: "Halusin muusikoksi, kun kasvan aikuiseksi, sitten tajusin ettei voi olla molempia."
T: 8,66
A: 9,4
Yyte: 8,12
TO: 8,45
SPy: 8,3
E: 6
Tasting-rating: 8,16/10
8./10. The Darkness – Get Your Hands Off My Woman (2003, Permission to Land)
Darkness tuuppasi Queenin jalanjäljille vauhdilla tuolloin 2000-luvun alussa. Justin Hawkinsilla meni sitten välillä niinkin kovaa, että muu bändi pisti miehen vieroitukseen. Debyyttilevy oli kaikesta huolimatta hienoa rokkia, eikä laulajan ääniala sitä todellakaan pahenna. Porukkahan oli lämppäämässä Gunnareitakin männäkesänä Hämeenlinnassa ja hyvin veti, vaikka keikan näinkin noin puolen kilometrin päästä.
Tämä kipale jotenkin iskee roisilla sanoituksella ja sellaisella darknessmaisella röyhkeydellä.
https://www.youtube.com/watch?v=hI9eVW4cTR8
https://open.spotify.com/track/0a8pD243dhPtQkWvpAQpt7
A: Bändinä hyvä nosto! Permission to Land on mainio levy, jolta tämä ei kyllä kärkikahinoihin omalta osalta ihan nouse. Biisinä vähän möykky ja melodia poukkoilee vähän liikaa. Hyvä röyhkeys kuitenkin. Kuunneltiin tätä biisiä joskus lukion kahvilassa.
Y: Minulle tuli taasen alkutahdeista ja Queenin sijasta viime viikon teemabändini, Uriah Heep mieleen. Soitanta sinänsä väkevää ja tanakkaa, mutta kyllähän solisti, jos nyt sallitte vertauksen, Byronin pojalle häviää reilun numeroin ja hieman liikaa teatraalisuuden yrittelyä minun korvilleni.
SPy: Keskinkertanen encore-biisi. Mutta kun on vaan encore-biisi, niin sillä ei maailman musiikkihistoriassa ole sen tanakampaa osaa. Hawkinsin laulutyyli ärsyttää ja ihastuttaa.
T: Ennenkin on täällä tullut ilmi, että minunn maku menee yleensä hyvin ääripäissä. Pirullista progea tai runttaavaa ja suoraa paahtoa
TO: Ei, ei vain meikäläiselle uppoa. Jotenkin tämä "röyhkeä" kiekuminen ei osu meikäläisen makuun yhtään. Kaikki muu jääkin sitten sen varjoon.
A: Kyllä Darknessia voisi Kerubiin mennä katsomaan, mutta itseäni ei harmittaisi, jos eivät tätä soittaisi. Toisaalta toimii keikalla varmaan aika lailla hyvin.
E: Hyvin rokkaa, tosin lytätty radiosoundi latistaa menon. Ja ihan selvästi tästä puuttuu koskettimet, kuulin kyllä mielessäni Hammondin ja Mellotronin.
T: 8,67
A: 8
Yyte: 7,67
TO: 6
SPy: 7,5
E: 7
Tasting-rating: 7,47/10
7./10. Deep Purple – Speed King (1970, In Rock)
Ensimmäinen Ian Gillanin kirjoittama Deep Purple-kappale. Gillan on itsekin myöntänyt, että suurin osa sanoista on pöllitty sen ajan rokkareilta, kuten Chuck Berryltä ja Little Richardilta. Sepä ei mitään haittaa, vaan veto esittää koko bändin kyvykkyyden kuitenkin ulospäin aika yksinkertaisella tavalla.
https://www.youtube.com/watch?v=j5B3VIJxG5k
https://open.spotify.com/track/7L1GZDz4fGQGkpXpGaLV55
SPy: Mjaaaaaa. Jostain syystä en oo koskaan jaksanut Purpleen oikein innostua. Kyseinen biisi kuitenkin varsin mukavaa iloittelua ja ollut varmaan tuohon aikaan aika täräkkä veto sekä levytyksenä että livenä.
Y: Tämähän oli se Purple kokoonpano, jonka ainakin minä tunnustan siksi oikeaksi. Tässäkin kappaleessa kosketinvelho Jon Lord on elementissään. Speed King ei kuitenkaan saa minua täysin hurmoksiin. Purplella on parempiakin kappaleita.
A: Purplea on tullut liian vähän kuunneltua. Tänään olisin tullut toimeen tämän kanssa ilman preludiakin. Riffittely rouhii kaikilta osin makiasti ja Gillankin on "ihan" uskottava.
T: Purplella on parempiakin kappaleita, mutta tässä nostalgia nostaa pisteitä. Tämä on ensimmäinen bändin kappale Smoke on the Waterin jälkeen, jonka olen bändiltä kuullut.
SPy: Soolot on kyllä mainiot. Mutta ne ovat vain sooloja.
E: Onkohan biisi nimetty basaripedaalin mukaan? Alkuhämyilyä olisi kuunnellut pidempäänkin, mutta tuo 8-osapaahto on aika lailla hohhoijaa-osastoa. Ihan rokkaava biisi, mutta ei oikein sytytä.
TO: No nyt oli sitä syntikkaa sitten. Biisistä en saanut oikein kiinni. Riffiä ja menoa, mutta kliimaksi puuttui.
E: Pakko saivarrella: urku ei ole syntikka.
T: 8,75
A: 8,4
Yyte: 8,78
TO: 7,8
SPy: 8
E: 7
Tasting-rating: 8,12/10
6./10. Nick Drake – One of These Things First (1971, Bryter Layter)
Nick Drake kuuluu jokaisen akustista soittavan lukionörtin ottaa haltuun, jossain vaiheessa elämäänsä. Äärimmäisen taitavaa soitantaa, muttei millään lailla pröystäillen. Masentuneen mielen ja miehen musiikkia, joskin aivan tajuttoman kauniina ja dynaamisina sävellyksinä. Bryter Layter-albumia on pidetty yhtenä parhaista Brittialbumeista ikinä. Sadan joukossa se on ollut ainakin parilla listalla. Se on kova suoritus, kun miettii, millaisia albumeita saarilta on tullut.
https://www.youtube.com/watch?v=9aCxv9Curo4
https://open.spotify.com/track/24M81fKyhTWBuYzczQMkOp
A: Oikein miellyttävä oli tämä. Mitenkähän olen välttynyt kuuntelemasta tarkemmin? Mitään ei ole liikaa eikä liian vähän, ainakaan tässä mielentilassa kuunneltuna.
SPy: Miehen tarina on paljon surullisempi kuin kyseinen biisi. Jim Morrisoniin verrattava persoona folkin saralla. Täydellinen laulusoundi. Biisi ei omasta mielestä parasta Nickiä.
E: Mukavan melodista, kyllähän moista kuuntelee ihan huvikseen.
T: Tässä on hemmetin hienot bassolinjat.
TO: Lounge-musiikkia. Positiivinen poljento, vaikka masentunut hahmo on ollut hän. Wikin mukaan teki itsemurhan vahingossa, sattuuhan sitä. Kappaleessa ei häiritse mikään.
Y: Pikkunättiä soittelua ja lauleskelua, hieman tasapaksua melankoliaa, jotta jaksaisin suuremmin hihkua. Tuli mieleen trubaduuri oluttuvalla.
SPy: Nick oli taitava laulamaan konsonantteja. Ei muuten kuollut 27v kuten usein sanotaan, vaan 26v.
T: 9,46
A: 8,75
Yyte: 7,5
TO: 8,48
SPy: 9
E: 8
Tasting-rating: 8,53/10
5./10. The Doors – Alabama Song (Whiskey Bar) (1967, The Doors)
Veljeni halusi jostain ihmeen syystä ala-asteikäisenä Doorsin kokoelmalevyn joululahjaksi. Ja sai sen. Kyllä sitä sitten kuunneltiin ihan porukassa, joten kaikki kärkibiisit ovat jääneet melko selkeinäkin mieleen. Eikä musiikissa mitään vikaa ole muutenkaan.
Alabama Song ei ole Doorsin alkuperäinen kappale, vaan vanha Bertolt Brecht & Kurt Weill-biisi jo vuodelta 1925. Doors soitteleepi sen vähän eri melodialla ja myös sanoja on osittain käännelty eri suuntiin. Hyvin bändin musiikin oloinen kappale nimeä ja sanoitusta myöten.
https://www.youtube.com/watch?v=pQJFWhn1R_w
https://open.spotify.com/track/0JNZGIavoUrdup1NsgJOQs
T: Tämä on mulle sellainen 60-luvun versio tuosta Personal Jesuksesta. Tässä on jotain David Lynchiä. Kieroa.
Spy: Levyn halusin tv-mainoksen perusteella. Siinä Morrison heittäytyi kyljelleen kesken keikan ja se näytti erittäin coolilta ehkä noin 12-vuotiaalle. Tietysti Break on Through oli myös erittäin kova biisi siihen aikaan. Alabama Song on kyllä hieno juomalaulu ja soi Doorsin soittamana varsin mukavasti. Kokoonpano tuki just tällasta biisiä.
Y: Elvis teki tangon ja Doors humpan... Toki orkesteri tekee senkin taidolla ja pieteetillä. Herää kuitenkin kysymys, että miksi?
E: Olipas omituista. Vuorotellen pahaenteinen hämy ja iloinen rallatus? Eipähän siinä.
TO: No mentiin sivupoluille ja reippaasti. Tunnelmasta tuli mieleen joulumarkkinat ja Keski-Euroopan mäkiviikon torijuhlat, tai ehkä Octoberfest. Ei uponnut, todella omituinen kipale.
A; Happoisempaa Doorsia. Häiriintyneisyyden aste on kuitenkin sellainen, että kyllä tätä kuuntelee. Tarttuvuudesta en sitten tiedä.
T: 9,47
A: 7,8
Yyte: 6,7
TO: 6,96
SPy: 8,8
E: 6
Tasting-rating: 7,62/10
4./10. Nick Drake – Way To Blue (1969, Five Leaves Left)
Jo debyyttialbumi oli Draken pojalta kovaa tavaraa. Nick opiskeli Cambridgessa ja työsti albumia vähän salassa muilta. Siitä tuli hyvä, mutta se ei kuitenkaan saavuttanut sellaista suosiota kuin Nick olisi halunnut. Hän halusi olla maailman paras kitaristi, vaikkakin vähän erikoisella folkin saralla.
Eihän Way to Blue ihan nolo viritelmä ole. Debyyttialbumin kappaleeksi melko kova.
https://www.youtube.com/watch?v=S40DdlD9JxI
https://open.spotify.com/track/1tAcmtsjKC0PTJK6LAkJx5
T: Tässä on koko lailla mielettömät soinnut. Virsimäinen kappale.
Y: Olipas tummasävyinen kappale, tasainen melodia, jota jouset hempeästi taustalla myötäilee. Yksi kuuntelukerta ei riitä löytämään kaikkia nyansseja.
SPy: No tuota. Sopis hyvässä mielessä vaikka hautajaisiin.
TO: Tuli mieleen jostain Dave Lindholm kirkossa. Hienot soinnut ja kaihoisa tunnelma.
E: Nätti biisi, elokuvamainen sävellys ja sovitus. Periaatteessa simppeli, mutta ei sitten oikeastaan.
A: Laadukasta, muttei tänään iskenyt itselleni niin terävästi kuin edeltävä Drake. Päivän fiilikseen tämä oli hieman liian tahmea.
T: Ei tuollaista ehkä ihan valoisimmissa tunnelmissa sävelletä.
SPy: Silloin kun biisissä on suru, ilo ja toivo sellaisessa muodossa, ettei sitä voi eritellä, niin silloin on biisintekijä onnistunut.
T: 9,55
A: 8
Yyte: 8,56
TO: 8,83
SPy: 9,7
E: 8
Tasting-rating: 8,77/10
3./10. Dire Straits – Sultans of Swing (1978, Dire Straits)
Taannoin kysyin jäsen A:lta, että onko Sultans of Swing kympin biisi. Kyllä me kumpikin se aika korkealle nostettiin. Ilmestyessään se nousi Briteissä sinkkulistan kasiksi. Sointukierroista ja kaikesta muusta voisi jutella vaikka miten, mutta lopun sooloahan tässä aina odotetaan.
https://www.youtube.com/watch?v=h0ffIJ7ZO4U
https://open.spotify.com/track/3LTMnFa0hhwisyq6ILahyj
Y: Kun kuulin tätä eka kerran Torniossa, piti kuunnella heti perään muutamaan kertaan uudelleen. Tuo Markin kitarointi oli jotain uutta ja niin persoonallista, sekä koko orkesterin työskentelyä helppoa, mutta tarkkaa ja täsmällistä. Alchemyn 11-minuuttinen versio olisi ollut jo tasoa uskomaton.
SPy: Joskus mietin, että onko hävettävää fanittaa tätä biisiä. On jokaiselta kantilta napakymppi. Eniten tykkään tässä biisissä laulun ja kitaran vuoropuhelusta melkein koko biisin alusta loppuun. Ajassa 4,15 on biisin paras kohta, joka kestää noin viis sekuntia ja muuttaa hetkellisesti biisin luonnetta. Spotify kertoo, että Knopfler fanitti Djangoa kitaristina, eikä tuo kyllä ihme ole.
A: Tässä on nyt sellainen aspekti, että ilman tätä kappaletta tuskin kuuntelisin ja soittelisin likimainkaan samalla tavalla kuin nykyään teen. Ja kun nyt Lieksassa olen, niin istun samassa huoneessa kuin jossa tuon laulun aikoinaan ensimmäistä kertaa kuulin ja sitten myöhemmin koetin opetella soittamaan. Maagista. Tämä on täyden kympin biisi. Teksti kertoo siitä miltä biisi kuulostaa. Jos tästä irrottaa Knopflerin laulun itsenäiseksi (sekin löytyy Youtubesta), niin ei sitä jaksa kauaa kuunnella. Yhdessä bändin kanssa kuitenkin tapahtuu taika. Kaikki kitarafillit on tullut opeteltua itsekin nuotista nuottiin joskus. Vähän sama kuin "Like a Rolling Stonen" kanssa. Paranee vain, vaikka tämän on kuullut satoja kertoja vuosien saatossa.
SPy: Ei varmaan olisi mikään hitti ilman tuota perusriffiä
TO: D-molliswingiä. Kitarointia kuuntelee mielellään, Knopfler tekee sen hienosti. Tuumin että onko tämä hiukan liiankin tuttu biisi, että sitä voisi fanittaa.
E: Yleisesti ottaen en ole mikään suuri Knopflerin kitaransoiton ystävä, mutta tämä toimii kyllä. Onhan tuossakin sitä turhaa räpellystä joissain paikoin, mutta ei niin paljon kuin yleensä. Rokkaa kyllä.
T: 9,64
A: 10
Yyte: 9,32
TO: 9,1
SPy: 9,7
E: 9
Tasting-rating: 9,46/10
2./10. The Doors – Break On Through (To The Otherside) (1967, The Doors)
Vaikka kappale on yksi yhtyeen tunnetuimpia, ei se singlenä ilmestyessään ollut ihan niin kova hitti kuin olisi odottanut. USA:n sinkkulistalla se saavutti ”vain” sijan 125. Menevän teoksen teeman uskottiin liikkuvan hyvin vahvasti huumeiden aihepiirissä. Viittauksien takia joitain lauseita jopa muokattiin radioversioista kiltimpään suuntaan. Voisi kuitenkin sanoa, että debyyttialbumeiden avauskappaleiden listalla tämä on aika kärkeä.
https://www.youtube.com/watch?v=-r679Hhs9Zs
https://open.spotify.com/track/6ToM0uwxtPKo9CMpbPGYvM
SPy: Uuuujea!
T: Onhan tämä, piru vie, vaarallinen kappale!
A: On varmasti ollut aikanaan pahan kuuloinen biisi, kun vieläkin on uhkaava sävy. Häiriintynyt kitara on pikkuisen liian pinnassa miksauksessa, mutta soi uljaasti kuten urutkin tietty.
SPy: Täyttä fiilistä koko biisi. Jimin röyhkeä laulu ja muut.
Y: Jep, jo tuli sitä oikeaa Doorsia (eikä Mosquitoa). Jos äsken kehuin Lordia, nyt on pakko nostaa Manzarek. Onhan äijä tiukassa vedossa, kuin myös koko poppoo - toinen toistaan tsempaten. Saumatonta yhteistyötä. Tämä näin svengaava
hirvi juoksee kyllä jahtaajiltaan karkuun ja kovaa.
TO: Joku tuumi äsken, että ihan ok biisi debyyttialbumille. Samat sanat tälle. Psykedeelistä poljentoa.
E: Kummallista kohkaamista meikäläisen makuun. Mieluusti kuuntelisin vaikka puolet hitaampana versiona, mutta tällaisena ei jaksa keskittyä.
T: 9,73
A: 9,1
Yyte: 9,78
TO: 9,34
SPy: 9,9
E: 8
Tasting-rating: 8,98/10
1./10. Nick Drake – Things Behind the Sun (1972, Pink Moon)
Kappale on levyltä, jonka artisti jätti levy-yhtiön vastaanottotiskille lähes valmiina. Se ilmestyi kaksi vuotta ennen tekijänsä kuolemaa, jota osa pitää itsemurhana, osa vahinkona. Se kuitenkin on varmaa, että tämä tekijä oli vahvasti masentunut.
Nick Drake teki viimeisen Pink Moon-albuminsa hyvin pelkistettynä. Siinä kuuluu vain laulu, akustinen kitara ja paikoittain piano. Koko teos on hyvin, sanoisinko pilvinen. Siksi myös sen paras kappale, on ehkä surullisimpia, ja siksi myös kauneimpia tietämiäni kappaleita.
https://www.youtube.com/watch?v=L1AkYgBTc4M
https://open.spotify.com/track/7bIpR4tyHFgGLkue8fPLjL
A: Onpa tunnelma. Drake on jäänyt kyllä tosi, tosi vähälle huomiolle omissa kuunteluissa jostain syystä. Kyllä tällekin yhdeksikön voi antaa. Vähän on paljon eikä enempää tarvita.
T: Eihän tuo oikein tuollaisen iloittelun jälkeen parhaimmillaan ole. Jos Drake nuo biisit tekisi tänä päivänä, voisi menestyä kohtuullisen hyvin.
Y: Herkkä, tumma kappale ja kitarointi toimii sen verran hyvin, että voisinpa kuunnella tämän myös pelkkänä instruversiona. Mutta ihan täysillä ei sydäntäni kokonaisuus lämmittänyt.
SPy: "But say what you'll say, About the farmers and the fun, And the things behind the sun, And the people around your head, Who say everything's been said, And the movement in your brain, Sends you out into the rain." Tuossa kaikki.
E: Melkoisen hieno sävellys, siinäpä tärkein.
TO: Ei oikein mitään lisättävää noihin aiempiin kommentteihin ko. herrasta. Tunnelmaa ja haikea lataus.
Raadin TOP-lista:
1. Dire Straits – Sultans of Swing 9,46
2. Nick Drake – Thing Behind the Sun 9,20
3. Doors – Break on Through (to The Otherside)8,98
4. Nick Drake – Way to Blue 8,77
5. Nick Drake – One of These Things First 8,53
6. Bob Dylan – Like a Rolling Stone 8,16
7. Deep Purple – Speed King 8,12
8. Depeche Mode – Personal Jesus 7,96
9. Doors – Alabama Song (Whisky Bar) 7,62
10. Darkness – Get Your Hands of My Woman 7,47
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti