THE MOTHERS OF INVENTION - FREAK OUT (1966)
Varsinkin progressiivisen väen suosiossa oleva Frank Zappa perusti ryhmän nimeltä The Mothers of Invention. Alkuperäisessä kokoonpanossa oli vain viisi henkeä, mutta levytyssessioissa on soittanut kymmeniä ihmistä.
Musiikki ei millään lailla ollut helppoa ja tavallista, vaan nimenomaan psykedeelistä ja hämmentävää. Porukan kuuluisin teos, vuonna 1966 ilmestynyt Freak Out! sisältää maalimanrumien kansien lisäksi jännittäviä sovituksia ja melko huonoa äänenlaatua. Tuplavinyyli on jakautunut siten, että ensimmäinen puolisko on jälkeenpäin kuvailtavissa zappamaiseksi, kantaaottavaksi parodiamusiikiksi. Toinen levy oli enemmän kokeellista materiaalia.
Sanoituksista huolimatta jäsenistön hulvaton soittotaito paistaa läpi niin, ettei nukuttua saa. Zappa itse oli musiikillisesti todellinen nero myös sävellyspuolella. Vähän pulskea laulu tosin syö esitysten särmää, mutta kappaleissa on miellyttäviäkin elementtejä ja paremmalla äänenlaadulla tätä varmaan kuuntelisi helpommin. Sen verran on kuitenkin sanottava, että kazoota en soittimena siedä oikeastaan missään.
Levyn tuottajana toimi Tom Wilson, jolla on listoilla ollut sellaisia nimiä kuin Bob Dylan, The Velvet Underground ja Simon & Garfunkel. Hämmentävää siinä on oikeastaan se, että mies oli tummaihoinen. 1960-luvulla se ei vielä ollut niin tavallista. Varsinkaan valkoihoisten artistien joukossa. Äänitysprosessit ovat varmasti olleet ikimuistoisia.
Metallielementtejä on levyltä auditiivisesti vaikea löytää. Enemmän uskon paikan listalla olleen ansaittu nimenomaan kantaaottavana ja soittotaidollisena juttuna. Auktoriteettejä vastustava toiminta ja byrokratian kritisoiminen ovat aina olleet osa metalli- ja varmasti muutakin musiikkia. Albumin hämmentävyyttä ja kunnianhimoa ihaili ainakin The Beatles, jonka Sgt. Pepper’s Lonely Heart Club Band-albumi on kuulemma heidän versionsa Freak Out!:sta. Ehkä niissä on samaa. Nykyhetken tyylilajin jatkajana voisi pitää esimerkiksi Mike Pattonia. Hänenkään tuotoksensa eivät kulje valtavirrassa, eivätkä edes sen suuntaisissa pienissä puroissa.
Mothers of Inventionin historiaan kuuluu pari hyvin muistettavaa tapausta. Ensimmäinen on jo aiemmin mainittu Montreauxin kasinon sytyttämään päässyt keikka vuonna 1971, josta Deep Purple kertoi Smoke on The Water-kappaleessaan. Toinen on enemmän itsensä Frank Zappan uraan vaikuttanut seikka. Samana vuonna Lontoossa eräs yleisöstä tönäisi Zappan lavalta. Bändi luuli Zappan kuolleen, mutta hän onneksi selvisi ”vain” murtumilla, päävammoilla ja kurkkutorven murskaantumisella. Tuo onnettomuus piti miehen yli puoli vuotta pois keikoilta ja lähes yhtä pitkään pyörätuolissa. Kurkkutorven vamma tiputti miehen äänialaa noin kolmanneksen alaspäin.
Albumin pystyy kyllä kuuntelemaan, mutta ei siitä helposti itselleni sävellyksellistä klassikkoa tule. Laitetaan jakoon avausraita, joka kuvaa melko hyvin albumin ensimmäistä puoliskoa.
https://www.youtube.com/watch?v=HQp9EppDB8M
https://open.spotify.com/album/6qfS5de8GAy1G5tk7tyiof
Kuva: YouTube.com
perjantai 16. kesäkuuta 2017
torstai 15. kesäkuuta 2017
Metallimusiikin olemus – 35. Älykkörunouden ja paheellisen käytöksen kombinaatio - Jim Morrison
THE DOORS - L.A.WOMAN (1967)
Usein virheellisesti luullaan, että The Doors olisi nimensä saanut keikkajulisteiden ”ovet”-tekstistä. Tällä viitataan siis aikaan, jolloin keikkapaikan ovet aukeavat ja yleisö pääsee sisään. Näin ei kuitenkaan ole, vaan nimi on tullut runoteoksesta nimelta The Doors of Perception. Näin kävi siis vuonna 1965, kun The Doors sai alkunsa.
The Doors eli Jim Morrison, joka on vielä tänä päivänäkin mystisyyden verhoama hahmo. Muut bändin jäsenet rumpali John Densmore, kitaristi Robby Krieger ja kosketinsoittaja Ray Manzarek olivat bändille se runko, jonka Morrisonin käytös ja luonne vaativat, että bändi ylipäätään pysyi pystyssä. Varsinkin Manzarek ihannoi Morrisonia henkilönä. Krieger ja Densmore eivät olleet aina ihan samalla taajuudella.
Tuohon aikaan The Doors oli tumminta ja paheellisinta musiikkia, mikä julkisuudessa sai huomiota. Se ammensi voimiaan Morrisonin huuruisissa ja eroottisissa, kuolemaa ihannoivissa sanoissa. Anarkistinen ja auktoriteettivastainen Morrison aiheutti hämminkiä siellä, missä bändi liikkui. Lähinnä päihteiden käyttönsä takia.
Vuonna 1971 julkaisut L.A.Woman jäi bändin viimeiseksi studioalbumiksi. Jim Morrison kuoli pari kuukautta julkaisun jälkeen. Albumi poikkeaa muista Doors-albumeista äänitystekniikaltaan. Suurin osa kappaleista äänitettiin livenä ja niissä kuuluu erittäin vahva blues-musiikin vaikutus.
The Doors on aina vedonnut metallipuolen ihmisiin. Se johtunee pääosin Morrisonin hahmosta ja tavasta käsitellä auktoriteetteja. L.A. Woman ei varsinkaan sisällä varsinaista metallia kovinkaan paljon. Enemmän löydän metallia debyyttialbumin ensimmäisestä kappaleesta, Break on Through (To The Other Side) on edelleen kohtuullisen kova esikoislevyn avausraita. Silti esimerkiksi nimiraita L.A. Woman vaanii ja lymyää, kunnes iskee päälle groovaavalla kompillaan. Ja soittajat kyllä ovat taitavia, varmasti metallimaisempikin ilmaisu taipuisi. Morrisonin ääni on miehen ikään nähden karismaattinen ja vahva, joskin aika hyvin viskillä valeltu.
The Doors on myös niitä bändejä, jotka ovat vaikuttaneet lähes kaikkiin heidän jälkeensä tulleisiin jotenkin. Samaa hulluutta löytyy ehkä glam rock bändeistä. Ei pitäisi, mutta sanon kuitenkin, että Guns N' Roses’ssa ja Mötley Crüessa on jotain samaa. Ainakin käytöksen suhteen. Type O Negative tekemisissä voi myös samankaltaisuutta havaita. Sanoitusten teemat, tietynlainen pimeys ja läpipaistava äly ovat vahvasti läsnä.
Itse L.A.Woman on hyvä albumi. Soundit ovat luonnolliset ja miellyttävät. Jos tuollainen blues-vetoinen musiikki uppoaa, niin tämä on helppo albumi kuunneltavaksi. En itse pidä sitä bändin parhaana esimerkkinä metallin esi-isistä, mutta ei se huonokaan ole.
Esimerkkikappaleena legendaarinen päätösraita Riders on The Storm.
https://www.youtube.com/watch?v=k9o78-f2mIM
https://open.spotify.com/album/7IKUTIc9UWuVngyGPtqNHS
Kuva: youtube.com
Usein virheellisesti luullaan, että The Doors olisi nimensä saanut keikkajulisteiden ”ovet”-tekstistä. Tällä viitataan siis aikaan, jolloin keikkapaikan ovet aukeavat ja yleisö pääsee sisään. Näin ei kuitenkaan ole, vaan nimi on tullut runoteoksesta nimelta The Doors of Perception. Näin kävi siis vuonna 1965, kun The Doors sai alkunsa.
The Doors eli Jim Morrison, joka on vielä tänä päivänäkin mystisyyden verhoama hahmo. Muut bändin jäsenet rumpali John Densmore, kitaristi Robby Krieger ja kosketinsoittaja Ray Manzarek olivat bändille se runko, jonka Morrisonin käytös ja luonne vaativat, että bändi ylipäätään pysyi pystyssä. Varsinkin Manzarek ihannoi Morrisonia henkilönä. Krieger ja Densmore eivät olleet aina ihan samalla taajuudella.
Tuohon aikaan The Doors oli tumminta ja paheellisinta musiikkia, mikä julkisuudessa sai huomiota. Se ammensi voimiaan Morrisonin huuruisissa ja eroottisissa, kuolemaa ihannoivissa sanoissa. Anarkistinen ja auktoriteettivastainen Morrison aiheutti hämminkiä siellä, missä bändi liikkui. Lähinnä päihteiden käyttönsä takia.
Vuonna 1971 julkaisut L.A.Woman jäi bändin viimeiseksi studioalbumiksi. Jim Morrison kuoli pari kuukautta julkaisun jälkeen. Albumi poikkeaa muista Doors-albumeista äänitystekniikaltaan. Suurin osa kappaleista äänitettiin livenä ja niissä kuuluu erittäin vahva blues-musiikin vaikutus.
The Doors on aina vedonnut metallipuolen ihmisiin. Se johtunee pääosin Morrisonin hahmosta ja tavasta käsitellä auktoriteetteja. L.A. Woman ei varsinkaan sisällä varsinaista metallia kovinkaan paljon. Enemmän löydän metallia debyyttialbumin ensimmäisestä kappaleesta, Break on Through (To The Other Side) on edelleen kohtuullisen kova esikoislevyn avausraita. Silti esimerkiksi nimiraita L.A. Woman vaanii ja lymyää, kunnes iskee päälle groovaavalla kompillaan. Ja soittajat kyllä ovat taitavia, varmasti metallimaisempikin ilmaisu taipuisi. Morrisonin ääni on miehen ikään nähden karismaattinen ja vahva, joskin aika hyvin viskillä valeltu.
The Doors on myös niitä bändejä, jotka ovat vaikuttaneet lähes kaikkiin heidän jälkeensä tulleisiin jotenkin. Samaa hulluutta löytyy ehkä glam rock bändeistä. Ei pitäisi, mutta sanon kuitenkin, että Guns N' Roses’ssa ja Mötley Crüessa on jotain samaa. Ainakin käytöksen suhteen. Type O Negative tekemisissä voi myös samankaltaisuutta havaita. Sanoitusten teemat, tietynlainen pimeys ja läpipaistava äly ovat vahvasti läsnä.
Itse L.A.Woman on hyvä albumi. Soundit ovat luonnolliset ja miellyttävät. Jos tuollainen blues-vetoinen musiikki uppoaa, niin tämä on helppo albumi kuunneltavaksi. En itse pidä sitä bändin parhaana esimerkkinä metallin esi-isistä, mutta ei se huonokaan ole.
Esimerkkikappaleena legendaarinen päätösraita Riders on The Storm.
https://www.youtube.com/watch?v=k9o78-f2mIM
https://open.spotify.com/album/7IKUTIc9UWuVngyGPtqNHS
Kuva: youtube.com
tiistai 13. kesäkuuta 2017
Metallimusiikin olemus – 34. Andy Warhol, Lou Reed ja glam rockin alkulähteet
THE VELVET UNDERGROUND & NICO (1967)
The Velvet Underground & Nico on sellainen albumi, jonka kannen tuntevat kaikki, mutta harva lopulta on sen musiikkia kuullut. Albumin kansitaiteesta vastasi kuvataiteilija Andy Warhol, joka toimi myös albumin toisena tuottajana.
The Velvet Underground ei bändin varsinaisena aktiiviaikana ollut mitenkään erityisen suosittu. The Velvet Underground & Nico-albumi sai sen verran paheksuntaa, että sen kappaleet eivät juuri radiossa soineet. Tämä albumi tehtiin Nicon, saksalaiset juuret omaavan naislaulajan kanssa. Nico oli Andy Warholin ympärillä pyörivää ”ihmesakkia”, ja kuten monet muutkin tuosta joukosta, omasi hyvin vahvan mielenkiinnon huumeita kohtaan.
Varsinaisen bändin keulahahmo Lou Reed on metalliväelle tuttu lähinnä melko flopiksi osoittautuneesta yhteistyöstä Metallican kanssa. Reedille on kuitenkin ne suurimmat huomiot osoitettava, sillä hän oli se, joka teki kyseisestä albumista jälkikäteen katsottuna uraauurtavan. Reed käsitteli teksteissään ajalle poiketen hyvin vapaasti erinäisiä tabuja, kuten huumeidenkäyttöä ja erilaisia seksuaalisia poikkeavuuksia. Loullakin oli elinaikanaan riittävästi kanssakäymistä huumeiden kanssa. Lopulta miehen maksa ei kestänyt reipasta elämää, vaan hän kuoli maksaongelmiin vuonna 2013.
Tästä päästäänkin albumin täysin oikeutettuun paikkaan metalliin vaikuttaneiden levyjen listalla. Paheksuntaa, huumeita, seksiä ja undergroundia oli siis moneen mittapuuhun verraten paljon. Tämä oman aikansa hipsterialbumi ei musiikilliselta anniltaan ole mitenkään erityisen raskasta. Paljon se on innoittanut ja tarkkanäköinen voi huomata jonkinlaisen yhteyden vaikkapa myöhemmin käsiteltävään glam rockiin. Psykedelian alaotsikossa liikuessamme, voi tästä aistia myös sen suunnan elementtejä. Niitä muuhun soittoon kiinnitteli ainakin sähköviulua soittanut John Cale. Todellista pioneerityötä teki myös rumpali Maureen Tucker, joka oli ensimmäisiä todella tunnettuja naisrumpaleita.
Musiikkia tällä levyllä on oikeasti vaikea kuvata sanoin. Ei se useammallakaan kuuntelulla jää päähän soimaan, mutta se ei missään nimessä ole huonoa. Oletan sen olevan niitä levyjä, jotka kasvavat joka kuuntelulla. Sanoituksissa on jotain perin hämärää, vaikka aiheena huumeet ja oudot mieltymykset eivät suoranaisesti kiehdokaan. Ehkäpä paketti ja sen outous vetoaa kaikissa musadiggareissa ainakin kevyesti loisivaan hipsteriin. Ja oudointa albumissa taitaa olla juuri se, että se ei lopulta edes kuulosta kovin oudolta. Tässä ajassa. Mutta mitä se on ollut vuonna 1967?
Lou Reed on bändinsä kanssa ollut erittäin merkittävä monelle artistille. Esimerkiksi vaikkapa David Bowie, Pearl Jam ja The Smashing Pumpkins ovat Velvet Undergroundin musiikista kertoneet inspiraatiota saaneensa. Ehkä juuri viimeksi mainitussa löytyy näistä ”nykyisistä” eniten samaa.
Esimerkkinä toimikoon avausraita Sunday Morning. Vaikea tästä suoraan on takoa metallia, mutta kyllä tässä joku hivenen häiriintynyt väri on.
https://www.youtube.com/watch?v=Xhbyj8pqUao
https://open.spotify.com/album/6MqUvJry4Z87cCWebJmzcu
Kuva:
The Velvet Underground & Nico on sellainen albumi, jonka kannen tuntevat kaikki, mutta harva lopulta on sen musiikkia kuullut. Albumin kansitaiteesta vastasi kuvataiteilija Andy Warhol, joka toimi myös albumin toisena tuottajana.
The Velvet Underground ei bändin varsinaisena aktiiviaikana ollut mitenkään erityisen suosittu. The Velvet Underground & Nico-albumi sai sen verran paheksuntaa, että sen kappaleet eivät juuri radiossa soineet. Tämä albumi tehtiin Nicon, saksalaiset juuret omaavan naislaulajan kanssa. Nico oli Andy Warholin ympärillä pyörivää ”ihmesakkia”, ja kuten monet muutkin tuosta joukosta, omasi hyvin vahvan mielenkiinnon huumeita kohtaan.
Varsinaisen bändin keulahahmo Lou Reed on metalliväelle tuttu lähinnä melko flopiksi osoittautuneesta yhteistyöstä Metallican kanssa. Reedille on kuitenkin ne suurimmat huomiot osoitettava, sillä hän oli se, joka teki kyseisestä albumista jälkikäteen katsottuna uraauurtavan. Reed käsitteli teksteissään ajalle poiketen hyvin vapaasti erinäisiä tabuja, kuten huumeidenkäyttöä ja erilaisia seksuaalisia poikkeavuuksia. Loullakin oli elinaikanaan riittävästi kanssakäymistä huumeiden kanssa. Lopulta miehen maksa ei kestänyt reipasta elämää, vaan hän kuoli maksaongelmiin vuonna 2013.
Tästä päästäänkin albumin täysin oikeutettuun paikkaan metalliin vaikuttaneiden levyjen listalla. Paheksuntaa, huumeita, seksiä ja undergroundia oli siis moneen mittapuuhun verraten paljon. Tämä oman aikansa hipsterialbumi ei musiikilliselta anniltaan ole mitenkään erityisen raskasta. Paljon se on innoittanut ja tarkkanäköinen voi huomata jonkinlaisen yhteyden vaikkapa myöhemmin käsiteltävään glam rockiin. Psykedelian alaotsikossa liikuessamme, voi tästä aistia myös sen suunnan elementtejä. Niitä muuhun soittoon kiinnitteli ainakin sähköviulua soittanut John Cale. Todellista pioneerityötä teki myös rumpali Maureen Tucker, joka oli ensimmäisiä todella tunnettuja naisrumpaleita.
Musiikkia tällä levyllä on oikeasti vaikea kuvata sanoin. Ei se useammallakaan kuuntelulla jää päähän soimaan, mutta se ei missään nimessä ole huonoa. Oletan sen olevan niitä levyjä, jotka kasvavat joka kuuntelulla. Sanoituksissa on jotain perin hämärää, vaikka aiheena huumeet ja oudot mieltymykset eivät suoranaisesti kiehdokaan. Ehkäpä paketti ja sen outous vetoaa kaikissa musadiggareissa ainakin kevyesti loisivaan hipsteriin. Ja oudointa albumissa taitaa olla juuri se, että se ei lopulta edes kuulosta kovin oudolta. Tässä ajassa. Mutta mitä se on ollut vuonna 1967?
Lou Reed on bändinsä kanssa ollut erittäin merkittävä monelle artistille. Esimerkiksi vaikkapa David Bowie, Pearl Jam ja The Smashing Pumpkins ovat Velvet Undergroundin musiikista kertoneet inspiraatiota saaneensa. Ehkä juuri viimeksi mainitussa löytyy näistä ”nykyisistä” eniten samaa.
Esimerkkinä toimikoon avausraita Sunday Morning. Vaikea tästä suoraan on takoa metallia, mutta kyllä tässä joku hivenen häiriintynyt väri on.
https://www.youtube.com/watch?v=Xhbyj8pqUao
https://open.spotify.com/album/6MqUvJry4Z87cCWebJmzcu
Kuva:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)