KEIKKA-ARVIO: Saimaa @ KERUBI, JOENSUU, 19.2.2016

Jäsenet T ja A olivat tarkastamassa Saimaan live-kunnon. Millaisin miettein muutama päivä keikan jälkeen?


JÄSEN T

Vuosi sitten olin tarkastamassa Saimaa-bändin ja Pepe Willbergin taidot Joensuun kaupunginorkesterin kanssa. Saimaa tuli uuden levyn myötä Joensuuhun keikalle. Matka Mielen Ytimeen oli vähän vaativampi albumi, eikä auennut ensikuulemalla. Siitä kävi kuitenkin selväksi, että live-soittoa varten on sävellykset tehty.

Kerubi ei mikään maaliman stage ole isolle bändille. Toisaalta bändin imago on sellainen, ettei keikka loppuun tulisi myytyä. Lavalle asteli yhdeksän enempi vähempi hipin näköistä jätkää. Kolme lyömäsoittajaa, basisti, kolme kitaristia, kiippari ja huilisti/fonisti. Kokoonpano oli basistia vaille eri kuin vuosi sitten näkemälläni keikalla. Ja siitä sakista juuri basisti olikin se, jota en itsekään olisi vaihtanut. Bob Marleyn kelkasta tippuneen näköinen bassottelija, Juho Kanervo ei pettänyt tälläkään kertaa. Vaikka miehen ilmeistä voi tulkita välillä hämmennystä, välillä mielipuolista riemua, ei basso tipu missään vaiheessa pelistä. Saimaan sovitukset ovat sellaisia, että ulkopuolisen on vaikea tietää milloin improvisoidaan ja milloin pysytään suunnitelmassa. Kanervon soitto on niin viihdyttävää katseltavaa, ettei tuolla määränpään puutteella ole oikeastaan edes väliä. Se vain vyöryy eteenpäin.

Koko homman pääarkkitehti herra Mikkola on ollut viime aikoina jopa julkisuudessa tekemistensä vuoksi. Miehestä huokui yleisöön asti ilo. Ilo siitä, että sai olla soittamassa kovan bändin kanssa. Välispiikit olivat sopivan harkitsemattomia. Elämän Seppeleestä väännetty ”Elämän Zeppelin” sai jopa bändikaverit naureskelemaan.

Bändiä ja soittoa tuntuivat pitävän kasassa kaksi henkilöä. Jesper Anastasiadis akustisensa kanssa sekä Tumppi Rönnholm keskimmäisessä rumpusetissä. Heillä oli jokseenkin varma ote siitä, mitä keikalla tapahtuisi. Muut vain nauttivat ja leijuivat maailman parhaiden bänditreenien flowssa. Jesperin laulusuoritukset ovat vertaansa vailla. Liekö jonkinlaista syntyperäistä läsnäoloa, mutta mies oli koko ajan kiinni hetkessä ja katsoi päältä, että homma toimi. Harvoin suurelle osalle tuntematon solisti saa noin hyvin koko yleisön mukaansa.

Soolokitaraan oli raahattu Juhani Grönroos. Hänestäkin on tähän asti vain kuullut juttuja ja legendoja pätevyydestä. Miehen 90-luvun habitus ja Les Paul olivat niin erottamasti samaa elävää olentoa, että välillä oli hankala sanoa kumpi hengitti; mies vai kitara. Kitaristi ei oletettavasti katsonut kertaakaan sormiinsa. Silti ainakaan minun sävelkorvaani ei kantautunut vääriä säveliä.

Yllättävänkin ison osan lauluhommista sai toinen rumpali Eppu Kosonen. Miehellä on miellyttävä ääni. Esittämistapakin on niin vilpittömän aito, ettei siitä voi pahaa sanoa. Miehen, ja toki keikankin, yksi kohokohtia oli vallan viiltävä versio Barry Manilown Could It be Magicista. Esiintyminen toi mieleen Antony Hogartin tavan eläytyä. Sitä edelsi kosketinvelho Mikael Myrskogin riipiväsoundinen versiointi Twin Peaksin Laura Palmer’s Themestä. Myrskog on Rönnholmin tapaan ”auta, älä häiritte”-tyyppiä eli esilläolo on täysin toissijaista, vain soittamisella ja kokonaisuuden parantamisella on merkitystä. Huilun ja saksofonin varressa huojui Jussi Paavola, Ranskassakin vähän jazzia nyplännyt tyyppi. Pätevää oli soitto ja puhaltimilla oli selkeä paikka bändin teoksissa. Eikä moitetta laiteta myöskään perkussioiden soittoon. Siellä Tonki Kulku esitti ajoittain väkeviäkin sambarytmejä.

Jossain vaiheessa tunnelmasta muodostui niin tiivis, että tuli kaipuu Woodstockiin ’69. Onneksi tälläkin kertaa musiikki ja pari olutta riittivät tuohon olotilaan. Oletan, ettei jäsen A tarvinnut kuin kahvia.

Miksi en kirjoita tämän enempää biiseistä? Siksi, että niillä ei ole oikeastaan merkitystä. Tuolla bändillä olisi voinut esittää mitä vain ja se olisi kuulostanut hyvältä. En tiedä oliko kokemus oikeastaan keikka vai oliko se tilaisuus päästä katsomaan huippumuusikoiden bänditreenejä. Itselleni on muutenkin keikkojen "lähteminen" ollut aika sattumanvaraista. Usein juuri tällainen pienehkö bändi saattaa viedä täysin mukanaan, kun isot nimet kykenevät vain olemaan pirun hyviä. Joka tapauksessa varsinkin kaikki soittajat tai soittamista harrastavat, käykää KOKEMASSA Saimaa.

JÄSEN A

T kävikin keskeisimmät mainiosti läpi omassa raportissaan. Kuten etukäteen vähän uumoiltiin oli ilta ennenkaikkea ”musiikkia muusikoille”. Äärimmäisen taitavaa instrumenttien hallintaa ja laulamista monen miehen voimin. Soolojakin kuultiin koko miehistöltä.

Minä voisin hieman sivuta biisejäkin, kun kerran T ei niistä enemmän jutellut. Puolet illan setistä koostui uuden Matka mielen ytimeen-albumin biiseistä ja loput olivat joko uusia covereita tai pari vuotta sitten julkaistun Pepe & Saimaa-levyn tuotoksia. Ennen kaikkea varsinaisen setin aloitus- ja lopetusbiisit olivat paikallaan, muuten jäi hieman sillisalaattimainen vaikutelma. Toki noinkin rönsyilevillä ja progressiivisilla sävelteoksilla lankojen käsissä pitäminen parin tunnin ajan on melkoinen haaste. Plussaa kyllä ehdottomasti siitä, että kaikki encoreissa kuullut biisit olivat omia, Pepe-aikaisia lauluja.

Ja kun T noin isosti kehui, niin minä sitten nipotan vielä hieman, vaikka iltama olikin oikein onnistunut musiikillinen ilotulitus. Johtuikohan perinteisen myöhäisestä keikka-ajankohdasta vai mistä, mutta loppusetistä jatkuva informaatiotulva lavalta yleisöön alkoi jo aiheuttaa pientä päänsärkyä. Mene ja tiedä olisiko miksaus ollut parempi jossain toisessa kohti salia, koska itse todistin koko keikan samoilta jalansijoilta.

Itselleni TOP3-kohokohdiksi muodostuivat:
- Avausnumero, joka nosti keikan jännitteen sopivan korkeaksi.
- Eppu Kososen tulkitsema Could It Be Magic, jota edelsi siis mahtava ja totaalisen puun takaa tullut Laura Palmerin teema Twin Peaksista.
- Viimeinen encore Lyhyenä hetkenä.

Viimeisestä biisistä tulikin mieleeni, että keikan kovimpia ansioita oli saada tajuamaan kuinka kovia biisejä kaikki illan aikana vedetyt Pepe Willberg-projektia varten tehdyt laulut ovat.

Siinäpä sitä. Kyllä Saimaa on näkemisen arvoinen produktio ja selkeästi juurikin Mikkolan sanoin ”höyryjenpäästelyprojekti” muusikoille, jotka tekevät paljon työtään myös tausta-alalla tiukkojen soitannollisten raamien sisällä. Musiikin ja keikkailun iloa - sitä Saimaasta saa.


Illan biisilista

https://www.youtube.com/watch?v=TtU0S8O4dfQ&index=4&list=PLsVziYINquEb1BFGXzG9eb0o_IupmrV1X

TOOMION TOP100: 31. Blind Guardian - Nightfall in Middle Earth

Tuottaja: Flemming Rasmussen, Blind Guardian
Nauhoitettu: 1997-1998
Julkaistu: 28.4.1998
Levy-yhtiö: Virgin, Century Media


#7 in Germany, #12 in Japan.

SINGLET
- Mirror Mirror

Sain armeijakaveriltani lainaan tämän ja edellisen Imaginations from the Otherside-levyn saatesanoilla ”hyvää metallia Saksasta.” Alkuun vaati totuttelua, mutta bändistä on kuuntelun myötä tullut yksi genrensä kestosuosikkeja.

Armeija-aikoina en kovin suuri Tolkienin fani ollut, enkä ole sitä vieläkään. Tästä saagasta kuitenkin ammentaa Blind Guardian, joka teki ja edellisellä levyllä melkoisen loikan saksalaisen metallin kärkisijoille. Tämä albumi kertoo tarkalleen ottaen Silmarillionista, jota Tolkien itse piti uransa pääteoksena.

Hansi Kursch satsasi tosissaan lauluun ja jätti basson muiden hommiksi. Muu soittajakaarti niputtaakin koko lailla napakan köyden kuulijan ympärille ja sitten mennään kuin intervallivetoja levyn päätyyn asti. Rakenne on tehty ovelasti seuraamaan näennäisesti Silmarillionin juonta. Välillä vedetään hetki happea ja taas paahdetaan. Jos levyn jaksaa kuunnella välittämättä intermissioista, niin kappaleet tarjoavat kyllä vaivalle vastinetta. Itse aikoinaan nauhoitin vain biisit kasetille. Se oli maaginen kasetti se.

"Melodiaa on, mutta ei kuitenkaan liikaa raskaammankaan komppauksen ystäville. "

Tyyli on hyvin omintakeinen. Melodiaa on, mutta ei kuitenkaan liikaa raskaammankaan komppauksen ystäville. Veljeni vertasikin bändiä jossain määrin System of A Downiin. Onhan siinä tarkemmin kuunneltuna varmasti paljon samaa. Laulusoundissakin on jotain yhtäläisyyttä. Blind Guardianin sävellystavassa on jotain hyvin tavallisesta poikkeavaa. Kitarat seuraavat laulumelodiaa tai toisin päin. Usein sellainen kuulostaa kamalalta, mutta tällä bändillä se onnistuu.

En ole koskaan kuunnellut kovin paljon tällaista Saksa-metallia, mutta Blind Guardian viehättää joka kuuntelulla ja joka osa-alueella. Tässä levyssä aputuottajana on häärinyt Flemming Rasmussen. Mies, jolla on plakkarissa sellainen nippu kuin Ride the Lightning, Master of Puppets ja …and Justice for All.

Kyllä tämäkin on sitä kovan treenin musiikkia. Myös taustalle juuri tuon Tolkienin tuotoksia lukiessa. Tiettyä magiaa tässä on vieläkin. Aina toimii.

PARHAAT HETKET
Into the Storm - Kunnon aloituspaahto.
Blood Tears – Rakenteessa on neroutta. Siinä on euroviisuja. Siinä on kaikkea.
Time Stands Still (at the Iron Hill) – Harkittua dynamiikkaa sisältävä metallibiisi.

EI LÄHDE
Itse kappaleissa ei ole yhtäkään heikkoa.

https://www.youtube.com/watch?v=hMcBOvOuhoY

TOOMION TOP100: 32. Dream Theater - Six Degrees of InnerTurbulence

Tuottaja: Mike Portnoy, John Petrucci
Nauhoitettu: 2001
Julkaistu: 12.1.2002
Levy-yhtiö: Elektra

Suomen listan 2. Jenkeissä 46.

Odotukset olivat korkealla Metropolis pt. 2. jälkeen. Jordan Rudess oli tullut kiippareihin edellisellä levyllä ja hänen antiaan tulevalle levylle odotettiin suurella mielenkiinnolla. Kun tuli tietoon, että albumista tulee kahden levyn kombinaatio, oli se silloiselle DT-fanille kova juttu. Koko albumi oli aikanaan todella erikoista tavaraa bändin faneille. Osalle ei varmasti maistunut yhtään, mutta itse olen aina pitänyt.

Levyn kansissa on melkoista grunge-tematiikka, joka ei kerro mitään itse levystä. Se ei kuitenkaan näytä halvalta kuten DT:n levyjen kannet aika usein näyttävät.

Ensimmäisellä levyllä on viisi sanoisiko modernin kuuloista proge-kappaletta. Nimenomaan proge-kappaleina nämä voi käsittää. Ne ovat nimittäin erikoisia. Eni tarkoita, että huonoja. Päinvastoin. Ne ovat outoudessaan lähes kärkeä DT:n tuotannossa. Ihan sävellyksinäkin. Eivät ole oikeastaan lainkaan iloisia, vaan perin synkkiä ja apokalyptisiä. Tai olisiko dystopinen oikeampi sana? Kappaleet toimivat myös livenä. Soittivat nimittäin Provinssirockissa albumin julkistuksen jälkeen.

Toinen levy on progelle tavanomainen teemateos, jossa kaikki kappaleet linkittyvät toisiinsa. Sieltä löytyy klassista elokuvasävellystä, tilutteluprogea, balladia ja kaikkea pompöösiä höttöä. Mutta sekään ei onnistu olemaan huono. Ihan hyvä sekin on.

"Dream Theater onnistui tässä tekemään mielestäni uransa viimeisen hyvän albumin. Tämän jälkeen alkoikin bändin riveissä esiintyä pieniä erimielisyyksiä ja musiikki alkoi toistaa itseään. "

Mike Portnoyn tuplat on siinä naurettavan rajamailla, mutta kyllähän ne DT:n musiikkiin kuuluvat. Rumpusoundit ovat muutenkin sellaiset pulskeat. Glass Prisonin kertosäkeen taustat ovat melko haasteelliset kuulijalle. Mutta kappaleen loppurevittely on progehenkiselle mukavaa kuunneltavaa. Blind Faithissa on arpia Kevin Mooren aikaisista sävellyksistä ja soundeista. Se ei ole pahasta. Kappaleen väliosassa on DT:n maailmaan jopa rosoisen oloista rokkivääntöä. Ja lopussa Rudess pääsee näyttämään, miksi häntä pidetään niin jumalattoman kovana kosketinsoittajana.

Dream Theater onnistui tässä tekemään mielestäni uransa viimeisen hyvän albumin. Tämän jälkeen alkoikin bändin riveissä esiintyä pieniä erimielisyyksiä ja musiikki alkoi toistaa itseään. Kokonaisuuskin toimii. On ollut ihan järkevää laittaa nämä kaksi osaa eri levyille. Sillä ensimmäiset viisi kappaletta eivät toimisi ollenkaan tuon jälkimmäisen teoksen kanssa. Toisaalta tässä olisi ollut kaksi ihan onnistunutta levyä erikseenkin julkaistavaksi. Levyn nimi on tavallisen hämyisä ja abstrakti progemetallibändille.

Levyä tulee kuunnella kuulaana talviaamuna pitkällä automatkalla. Mielellään välillä Varkaus-Mikkeli, jossa ei kuitenkaan tapahdu mitään.

PARHAAT HETKET
Misunderstood – Sellaista radioheadmaista kylmää synkkyyttä hienoilla jousilla sävytettynä.
The Great Debate – Yksi parhaita oikeasti pitkiä kappaleita tämän genren joukossa.

EI LÄHDE
Goodnight Kiss – Nössöilyballadi. Ei.

https://open.spotify.com/album/4INFVEhhhnLiqNR4MVPaX8

TOOMION TOP100: 33. Paradise Lost - Host.

Tuottaja: Steve Lyon
Nauhoitettu: 1998-1999
Julkaistu: 28.4.1999
Levy-yhtiö: EMI

Suomessa listasijalla 7. Saksassa jopa 4. Muualla maailmassa pienoinen pettymys.

SINGLET
- So Much is Lost
- Permanent Solution

Aikoinaan lainasin kokeeksi Paradise Lostin alkupään mörrituotantoa. Sitähän ei kuuntele pirua lukuun ottamatta kukaan. Sen jäljiltä Host. oli aika yllätys.

Levy kasvoi kuuntelussa niin tasapainoiseksi teokseksi, että se on säilynyt kuuntelussa yli 15 vuotta. Levyhän on siitä jännä, ettei siltä ulkomuistista osaa nimetä yhtäkään selkeästi parasta biisiä tai hittiä. Levyn soundeilla on ajettu jo parisataa tuhatta, mutta vielä niillä eteenpäin pääsee. Luottopeli, joka menee katsastuksesta läpi, vaikka se ei ulkomuodolla enää houkuttelekaan tien päälle. Soundipuoli ei kuitenkaan sävellysten erinomaisuutta vähennä yhtään.

Kappaleissa on tasaisuudestaan huolimatta huomiotakin herättäviä kohtia. Esimerkiksi Nothing Sacredin kohtalokkaat jouset tai It’s Too Laten naisstemmat. Harbourissa taas on sateesta märän kaupungin tunnelmaa. Kaikesta kuulee, että musiikin kanssa on takana jo pitkä taival. Kappaleet pysyvät pystyssä omin jaloin.

"Paradise Lostin laulaja Nick Holmes on erittäin tasokas albumilaulaja, vaikkei ehkä skaalaltaan kovin laaja. Eikä ilmeisesti livenäkään omimmillaan. Omalla pienellä alueellaan hän kuitenkin vääntää hyvin."

Paradise Lostin laulaja Nick Holmes on erittäin tasokas albumilaulaja, vaikkei ehkä skaalaltaan kovin laaja. Eikä ilmeisesti livenäkään omimmillaan. Omalla pienellä alueellaan hän kuitenkin vääntää hyvin. Tyylissä pelaillaan vahvasti Depeche Moden kentällä. Se onnistuu harvinaisen hyvin, vaikkei faneja miellyttänytkään. Sanoissa ollaan kuitenkin synkassa synkkyyden kanssa, kuten goottityyliin kuuluu.

Tämä on nimenomaan tasainen albumi. Helposti kuunneltava. Kuunnella sopii neljän linja-autossa väsyneenä koulu- tahi työpäivän jälkeen.

PARHAAT HETKET
It’s Too Late – Koskettavin kappale. Sävellyksellisesti ainakin.

EI LÄHDE
Ei ole yhtään huonompaa kappaletta.

https://www.youtube.com/watch?v=cRrZleS-Ds0&list=PLaKGqsgrt0cLPdXxqHlQHbMYL7w4Z4jev