Jäsenet T ja A olivat tarkastamassa Saimaan live-kunnon. Millaisin miettein muutama päivä keikan jälkeen?
JÄSEN T
Vuosi sitten olin tarkastamassa Saimaa-bändin ja Pepe Willbergin taidot Joensuun kaupunginorkesterin kanssa. Saimaa tuli uuden levyn myötä Joensuuhun keikalle. Matka Mielen Ytimeen oli vähän vaativampi albumi, eikä auennut ensikuulemalla. Siitä kävi kuitenkin selväksi, että live-soittoa varten on sävellykset tehty.
Kerubi ei mikään maaliman stage ole isolle bändille. Toisaalta bändin imago on sellainen, ettei keikka loppuun tulisi myytyä. Lavalle asteli yhdeksän enempi vähempi hipin näköistä jätkää. Kolme lyömäsoittajaa, basisti, kolme kitaristia, kiippari ja huilisti/fonisti. Kokoonpano oli basistia vaille eri kuin vuosi sitten näkemälläni keikalla. Ja siitä sakista juuri basisti olikin se, jota en itsekään olisi vaihtanut. Bob Marleyn kelkasta tippuneen näköinen bassottelija, Juho Kanervo ei pettänyt tälläkään kertaa. Vaikka miehen ilmeistä voi tulkita välillä hämmennystä, välillä mielipuolista riemua, ei basso tipu missään vaiheessa pelistä. Saimaan sovitukset ovat sellaisia, että ulkopuolisen on vaikea tietää milloin improvisoidaan ja milloin pysytään suunnitelmassa. Kanervon soitto on niin viihdyttävää katseltavaa, ettei tuolla määränpään puutteella ole oikeastaan edes väliä. Se vain vyöryy eteenpäin.
Koko homman pääarkkitehti herra Mikkola on ollut viime aikoina jopa julkisuudessa tekemistensä vuoksi. Miehestä huokui yleisöön asti ilo. Ilo siitä, että sai olla soittamassa kovan bändin kanssa. Välispiikit olivat sopivan harkitsemattomia. Elämän Seppeleestä väännetty ”Elämän Zeppelin” sai jopa bändikaverit naureskelemaan.
Bändiä ja soittoa tuntuivat pitävän kasassa kaksi henkilöä. Jesper Anastasiadis akustisensa kanssa sekä Tumppi Rönnholm keskimmäisessä rumpusetissä. Heillä oli jokseenkin varma ote siitä, mitä keikalla tapahtuisi. Muut vain nauttivat ja leijuivat maailman parhaiden bänditreenien flowssa. Jesperin laulusuoritukset ovat vertaansa vailla. Liekö jonkinlaista syntyperäistä läsnäoloa, mutta mies oli koko ajan kiinni hetkessä ja katsoi päältä, että homma toimi. Harvoin suurelle osalle tuntematon solisti saa noin hyvin koko yleisön mukaansa.
Soolokitaraan oli raahattu Juhani Grönroos. Hänestäkin on tähän asti vain kuullut juttuja ja legendoja pätevyydestä. Miehen 90-luvun habitus ja Les Paul olivat niin erottamasti samaa elävää olentoa, että välillä oli hankala sanoa kumpi hengitti; mies vai kitara. Kitaristi ei oletettavasti katsonut kertaakaan sormiinsa. Silti ainakaan minun sävelkorvaani ei kantautunut vääriä säveliä.
Yllättävänkin ison osan lauluhommista sai toinen rumpali Eppu Kosonen. Miehellä on miellyttävä ääni. Esittämistapakin on niin vilpittömän aito, ettei siitä voi pahaa sanoa. Miehen, ja toki keikankin, yksi kohokohtia oli vallan viiltävä versio Barry Manilown Could It be Magicista. Esiintyminen toi mieleen Antony Hogartin tavan eläytyä. Sitä edelsi kosketinvelho Mikael Myrskogin riipiväsoundinen versiointi Twin Peaksin Laura Palmer’s Themestä. Myrskog on Rönnholmin tapaan ”auta, älä häiritte”-tyyppiä eli esilläolo on täysin toissijaista, vain soittamisella ja kokonaisuuden parantamisella on merkitystä. Huilun ja saksofonin varressa huojui Jussi Paavola, Ranskassakin vähän jazzia nyplännyt tyyppi. Pätevää oli soitto ja puhaltimilla oli selkeä paikka bändin teoksissa. Eikä moitetta laiteta myöskään perkussioiden soittoon. Siellä Tonki Kulku esitti ajoittain väkeviäkin sambarytmejä.
Jossain vaiheessa tunnelmasta muodostui niin tiivis, että tuli kaipuu Woodstockiin ’69. Onneksi tälläkin kertaa musiikki ja pari olutta riittivät tuohon olotilaan. Oletan, ettei jäsen A tarvinnut kuin kahvia.
Miksi en kirjoita tämän enempää biiseistä? Siksi, että niillä ei ole oikeastaan merkitystä. Tuolla bändillä olisi voinut esittää mitä vain ja se olisi kuulostanut hyvältä. En tiedä oliko kokemus oikeastaan keikka vai oliko se tilaisuus päästä katsomaan huippumuusikoiden bänditreenejä. Itselleni on muutenkin keikkojen "lähteminen" ollut aika sattumanvaraista. Usein juuri tällainen pienehkö bändi saattaa viedä täysin mukanaan, kun isot nimet kykenevät vain olemaan pirun hyviä. Joka tapauksessa varsinkin kaikki soittajat tai soittamista harrastavat, käykää KOKEMASSA Saimaa.
JÄSEN A
T kävikin keskeisimmät mainiosti läpi omassa raportissaan. Kuten etukäteen vähän uumoiltiin oli ilta ennenkaikkea ”musiikkia muusikoille”. Äärimmäisen taitavaa instrumenttien hallintaa ja laulamista monen miehen voimin. Soolojakin kuultiin koko miehistöltä.
Minä voisin hieman sivuta biisejäkin, kun kerran T ei niistä enemmän jutellut. Puolet illan setistä koostui uuden Matka mielen ytimeen-albumin biiseistä ja loput olivat joko uusia covereita tai pari vuotta sitten julkaistun Pepe & Saimaa-levyn tuotoksia. Ennen kaikkea varsinaisen setin aloitus- ja lopetusbiisit olivat paikallaan, muuten jäi hieman sillisalaattimainen vaikutelma. Toki noinkin rönsyilevillä ja progressiivisilla sävelteoksilla lankojen käsissä pitäminen parin tunnin ajan on melkoinen haaste. Plussaa kyllä ehdottomasti siitä, että kaikki encoreissa kuullut biisit olivat omia, Pepe-aikaisia lauluja.
Ja kun T noin isosti kehui, niin minä sitten nipotan vielä hieman, vaikka iltama olikin oikein onnistunut musiikillinen ilotulitus. Johtuikohan perinteisen myöhäisestä keikka-ajankohdasta vai mistä, mutta loppusetistä jatkuva informaatiotulva lavalta yleisöön alkoi jo aiheuttaa pientä päänsärkyä. Mene ja tiedä olisiko miksaus ollut parempi jossain toisessa kohti salia, koska itse todistin koko keikan samoilta jalansijoilta.
Itselleni TOP3-kohokohdiksi muodostuivat:
- Avausnumero, joka nosti keikan jännitteen sopivan korkeaksi.
- Eppu Kososen tulkitsema Could It Be Magic, jota edelsi siis mahtava ja totaalisen puun takaa tullut Laura Palmerin teema Twin Peaksista.
- Viimeinen encore Lyhyenä hetkenä.
Viimeisestä biisistä tulikin mieleeni, että keikan kovimpia ansioita oli saada tajuamaan kuinka kovia biisejä kaikki illan aikana vedetyt Pepe Willberg-projektia varten tehdyt laulut ovat.
Siinäpä sitä. Kyllä Saimaa on näkemisen arvoinen produktio ja selkeästi juurikin Mikkolan sanoin ”höyryjenpäästelyprojekti” muusikoille, jotka tekevät paljon työtään myös tausta-alalla tiukkojen soitannollisten raamien sisällä. Musiikin ja keikkailun iloa - sitä Saimaasta saa.
Illan biisilista
https://www.youtube.com/watch?v=TtU0S8O4dfQ&index=4&list=PLsVziYINquEb1BFGXzG9eb0o_IupmrV1X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti