”J. Karjalainen - Stindebinde: Pitkästä, pitkästä aikaa tuli tämä kuultua taannoin. Jii laittaa kolmeen säkeistöön kohtalaisen henkilökaaren.
Yölintu - Rosoista ja repaleista: Yölinnusta ei periaatteessa ehkä pitäisi tykätä, mutta tämän biisin kaltaiselle kitaransoitannolle on hankala sanoa ei. Viime perjantaina julkaistu levy.
Kacey Musgraves - High Horse: Tämän viikon 2018-nosto. Itse asiassa viimeisimmän Acclaimed Music-listan koko vuoden kärkilevy. "Country pop" sanaparina voi olla pelottava, mutta helposti meni albumillinen. Tämä ei kylläkään biisinä ehkä edusta levyn musiikillista linjaa täydellisesti.
Cream - White Room: Klassikko.
Corcovado Frequency - Beat It: Oli tässä eräänä iltana soimassa Spotifysta "JAZZ LOUNGE Covers"-soittolista. Beat Itistä tuli sellainen versio vastaan, että jäi mieleen kummittelemaan...”
A
“Jimi Hendrix – The Wind Cries Mary: Leppoisan löysä Jimi-biisi. Kesäisen sadekuuropäivän tunnelma.
Prince – Nothing Compares 2 U: Prince on ihan ok.
JB Dunckel – Hold On: Air-hepun uutta musiikkia. Ranskalaisittain helpolla melodialla, mutta ammattitaitoisesti.
A Perfect Circle – So Long, And Thanks For All The Fish: Vihdoin tämä tuli, ja kohta kai se tulee se Toolkin. Hittikamaa, Linnunradan liftari -nimellä.
The Dear Hunter – King of Swords: The Dear Hunterin Casey Crescenzo pystyy tekemään millaista musiikkia tahansa, ja tekeekin. Levyt ovat monitahoisia, ehkä liiankin. Taitava hän kuitenkin on.
Mexrrissey – Me Choca Cuando mis Amigos Triunfan: Morrisseyn biisejä meksiko-versioina. Mikä jottei.
Rush – Anthem: Legendaarista progea.
Oceansize – Ornament/The Last Wrongs: Tällä bändillä on ollut tähän mennessä hienoimmat lavakoreografiat. Myös soitto ja laulu luonnistuvat.
Bang Tango – Someone Like You: 80-luvun jokseenkin unohdettu hard rock -bändi. Aivan toimiva.
Sixpence None The Richer – Kiss Me: Taitaa ainakin Suomessa olla tunnettu vain tästä kappaleesta. Gospel-rockia 90-luvun lopulta.”
T
”Deafheaven – Honeycomb: Jos joku toimii, niin sitä ei kannata muuttaa. Aika näyttää puuduttaako tämä pitkässä juoksussa.
Winterhawk - Free To Live: Viikonloppuna tulee koettuna livenä. Tämä biisi kolahti heti ekalla kuulemalla.
Dust - Pull Away/So Many times: Puolitutun suosittelema 70-luvun pläjäys, jossa Ramones rummuissa. Pesee ja linkoaa täysillä!
Radien - Kaiken Kato: Kaverin vinkkaama, kotimaista tuskaa tunteella. On tässä kasvun elementit.
Norrhem - Voima ja Kunnia: Kotimainen pakanametalli elää ja voi hyvin.
Sleep - Marijuanaut’s Theme: Sleepin paluulevyä odotettiin, salaa pelättiin ja lopulta pankki räjähti taivaisiin. Genren yksi luojista näyttää miten stoner doom tehdään kunnolla.”
Spinebrain
”Paul McCartney - Once Upon A Long Ago: Maailman ehkä tunnetuin vasenkätinen basisti.
Solju - Heargevuoddji: Ulla Pirttijärvi-Länsmaniin olettekin jo tutustuneet. Hänellä ja tyttärellään Hildá Länsmanilla on yhteinen projekti Solju, jola oli mukana UMK:ssa 2015 Hold Your Colours. Nyt on julkaistu Soljun debyyttialbumi Ođđa áigodat.
FFS - Dictator’s Son: Muistattehan Sparks -yhtyeen ja Maelin veljekset Ron ja Russel? 2014 he päätyyivät levyttämään yhdessä skottibändi Franz Ferdinandin kanssa yhteisnimellä FFS (Franz Ferdinand Sparks).
Kuru - Flow: omasta kokoelmastani tämä oululaisyhtyeen kappale löytyy albumilta Jälki nimellä Virta. Spotifysta löytyy albumi Lontoon murteella nimellä Trace. Silmät kiinni ja kuuntelemaan musiikillista kuvausta maamme luonnosta.
Jord - Kaikki on hiljaa: Jord on kotoisin Väylän varresta, Tornionjokilaaksosta ja sen Ruotsin puolelta. Kaikki on hiljaa - akustisesti.
Aili Ikonen - Armaalle: Tutustuin tämän artistin tuotantoon tällä viikolla Kalottijazz ja Blues festivalin tulevaan ohjelmistoon perehtyessäni.”
Yyte
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=BcuYPyTbTLSREOUMdyjOiA[/embed]
perjantai 27. huhtikuuta 2018
tiistai 24. huhtikuuta 2018
186. The Moody Blues - Nights in White Satin
Talvisen kaunis melodia. Olen aina luullut, ja luulen edelleenkin, sanojen kertovan talviöistä. Voipa se kertoa satiinilakanoistakin.
Bluesista kohti progressiivista rockia linjan piirtänyt The Moody Blues on tehnyt musiikkia jo kohta 60 vuotta. Bändin suurimpia hetkiä oli albumi Days of Future Passed, jonka ensimmäinen sinkku Nights in White Satin on. Käytännössä kappale on The Night -kappaleen ensimmäinen osa, mutta yleisesti tunnetaan edellämainittuna. Maailmalle se meni kaupaksi ihan mukavasti, kappaletta on USA:ssa myyty yli miljoona kopiota.
On kliseistä sanoa, että kappaleessa on hyviä suvantovaiheita. Mutta joskus kliseetkin ovat mitä suurimmissa määrin totta. Sävellystyö on pysäyttävän kaunis. Tämä on sellainen sävelmä, että se on aina hiukan nopeampi kuin sen muistaa olevan.
Laulaja Justin Haywardin ääni on uskottava ihan joka suhteessa. Sitä tukee melodian lisäksi myös erittäin komeat bassolinjat ja polveilevat mellotron- ja jousitaustat.
Nights in White Satinista jää jokaisella kuuntelukerralla parempi jälki. Illan viimeisenä kappaleena säässä kuin säässä.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=9muzyOd4Lh8[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/5MZALXd9NfoYmLTZhsoElo?si=QMw2odHOR5CGci8ztSMxwg[/embed]
Bluesista kohti progressiivista rockia linjan piirtänyt The Moody Blues on tehnyt musiikkia jo kohta 60 vuotta. Bändin suurimpia hetkiä oli albumi Days of Future Passed, jonka ensimmäinen sinkku Nights in White Satin on. Käytännössä kappale on The Night -kappaleen ensimmäinen osa, mutta yleisesti tunnetaan edellämainittuna. Maailmalle se meni kaupaksi ihan mukavasti, kappaletta on USA:ssa myyty yli miljoona kopiota.
On kliseistä sanoa, että kappaleessa on hyviä suvantovaiheita. Mutta joskus kliseetkin ovat mitä suurimmissa määrin totta. Sävellystyö on pysäyttävän kaunis. Tämä on sellainen sävelmä, että se on aina hiukan nopeampi kuin sen muistaa olevan.
Laulaja Justin Haywardin ääni on uskottava ihan joka suhteessa. Sitä tukee melodian lisäksi myös erittäin komeat bassolinjat ja polveilevat mellotron- ja jousitaustat.
Nights in White Satinista jää jokaisella kuuntelukerralla parempi jälki. Illan viimeisenä kappaleena säässä kuin säässä.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=9muzyOd4Lh8[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/5MZALXd9NfoYmLTZhsoElo?si=QMw2odHOR5CGci8ztSMxwg[/embed]
perjantai 20. huhtikuuta 2018
Viikon biisi (16/2018): Ryan Bingham - The Weary Kind (2009)
[embed]https://open.spotify.com/track/44dgYEQ6yMd01W9i9y6tpe?si=lA31qnpeTX21C2jGUOcx6g[/embed]
Crazy Heart on vuonna 2009 ensi-iltansa saanut fiktiivinen elokuva Jeff Bridgesin esittämästä country-muusikko ”Bad” Blakesta, joka koettaa antaa kuihtuneelle uralleen uuden mahdollisuuden. Scott Cooperin kirjoittaman ja ohjaaman elokuvan soundtrackista vastasi T-Bone Burnettin sekä Ryan Binghamin johtama joukko muusikoita, jotka sävelsivät ja sanoittivat levyllisen countryyn päin kallellaan olevaa materiaalia elokuvassa käytettäväksi. Pääasiassa Binghamin luoma The Weary Kind on elokuvan tunnuskappale, joka filmissä kuullaan sekä Bridgesin että Colin Farrellin tulkitsemana, mutta jonka hän itse esittää soundtrackilla. Se voitti parhaan alkuperäislaulun Oscar-pystin vuonna 2010.
Pääasiassa akustisen kitaran näppäilyllä säestetty ja D-duurissa taivaltava ”The Weary Kind” kertoo kolmessa säkeistössään vaikuttavia sanoja. Se käyttää kevyenä kehyskertomuksenaan elokuvaa sekä ”Bad” Blakea ja hänelle tarjoutuvaa uutta mahdollisuutta peilaten siihen menneisyyden virheiden haamuja. Monia sellaisia on tehty ja usein kompuroitu, kaaduttukin. Päivät ja yöt tuntuvat samalta ja kuten muusikot monesti, viskiin on ollut helppo upottautua pakoon. Kertoja tiedostaa, ettei koti ole enää koti, muttei osaa lähteäkään. Mutta kun mahdollisuus askeleeseen toiseen suuntaan avautuu, uskaltaako sen silti ottaa? ”Pick up your crazy heart and give it one more try”, toteaa kappale.
Siinä missä kertosäe leijailee korkeammalla, ovat säkeistöt henkilökohtaisempia. Ensimmäisen säkeistön biljardin peluu rekkakuskien suosimalla pysäkillä tai toisen säkeistön viimeisen rivin huomio siitä, että huomaakin valtatien kutsuvan, ovat erityisesti ikääntyneen country-tähden elämään aseteltuina koskettavia. Viimeinen säkeistö riipaisee kuitenkin erityisesti: sen aluksi muistellaan menneitä rakastettuja, jotka ovat kuitenkin päässeet pakoon. Kertoja syyttää itseään toteamalla ”you’re lovers warm kiss / it’s too damn far away from your fingertips / you are the man that ruined her world”. Säkeistön loppupuolisko ja samalla viimeinen laulettu osio laulussa kertaa aiemminkin todettua näkemystä: ”your heart’s on the loose / you rolled them seven’s with nothing to lose / this ain’t no place for the weary kind”. Kaiken kappaleessa koetun jälkeen se kuitenkin kuulostaa toiveikkaammalta kuin alussa.
Perinteisiin nojavaa kuviota pohjallaan käyttävä sävelmaailma perustuu akustiseen kitaraan sekä muutamiin lisäinstrumentteihin, joista erityisen vahvan roolin saa ala-osaston sello ja myöhemmin mukaan liittyvä kontrabasso. Bingham, joka siis itse tulkitsee kappaleen, kuulostaa huomattavasti äänityksen aikaista ikäänsä (27 vuotta) kokeneemmalta ja vakuuttavammalta.
”The Weary Kindissa” ei ole mitään liikaa. Hieno tehokeino on jättää kappale leijumaan niin, että viimeinen varsinainen osio on säkeistö eikä kertosäe, kuten usein kuullaan. Tämän kappaleen kohdalla kannattaa katsoa myös itse elokuva, sillä ”Crazy Heart” on viihdyttävä ja koskettava tarina, jonka kruunaa Jeff Bridgesin uskottava ja iän louhiman särmän mukanaan tuoma karisma.
Crazy Heart on vuonna 2009 ensi-iltansa saanut fiktiivinen elokuva Jeff Bridgesin esittämästä country-muusikko ”Bad” Blakesta, joka koettaa antaa kuihtuneelle uralleen uuden mahdollisuuden. Scott Cooperin kirjoittaman ja ohjaaman elokuvan soundtrackista vastasi T-Bone Burnettin sekä Ryan Binghamin johtama joukko muusikoita, jotka sävelsivät ja sanoittivat levyllisen countryyn päin kallellaan olevaa materiaalia elokuvassa käytettäväksi. Pääasiassa Binghamin luoma The Weary Kind on elokuvan tunnuskappale, joka filmissä kuullaan sekä Bridgesin että Colin Farrellin tulkitsemana, mutta jonka hän itse esittää soundtrackilla. Se voitti parhaan alkuperäislaulun Oscar-pystin vuonna 2010.
Pääasiassa akustisen kitaran näppäilyllä säestetty ja D-duurissa taivaltava ”The Weary Kind” kertoo kolmessa säkeistössään vaikuttavia sanoja. Se käyttää kevyenä kehyskertomuksenaan elokuvaa sekä ”Bad” Blakea ja hänelle tarjoutuvaa uutta mahdollisuutta peilaten siihen menneisyyden virheiden haamuja. Monia sellaisia on tehty ja usein kompuroitu, kaaduttukin. Päivät ja yöt tuntuvat samalta ja kuten muusikot monesti, viskiin on ollut helppo upottautua pakoon. Kertoja tiedostaa, ettei koti ole enää koti, muttei osaa lähteäkään. Mutta kun mahdollisuus askeleeseen toiseen suuntaan avautuu, uskaltaako sen silti ottaa? ”Pick up your crazy heart and give it one more try”, toteaa kappale.
Siinä missä kertosäe leijailee korkeammalla, ovat säkeistöt henkilökohtaisempia. Ensimmäisen säkeistön biljardin peluu rekkakuskien suosimalla pysäkillä tai toisen säkeistön viimeisen rivin huomio siitä, että huomaakin valtatien kutsuvan, ovat erityisesti ikääntyneen country-tähden elämään aseteltuina koskettavia. Viimeinen säkeistö riipaisee kuitenkin erityisesti: sen aluksi muistellaan menneitä rakastettuja, jotka ovat kuitenkin päässeet pakoon. Kertoja syyttää itseään toteamalla ”you’re lovers warm kiss / it’s too damn far away from your fingertips / you are the man that ruined her world”. Säkeistön loppupuolisko ja samalla viimeinen laulettu osio laulussa kertaa aiemminkin todettua näkemystä: ”your heart’s on the loose / you rolled them seven’s with nothing to lose / this ain’t no place for the weary kind”. Kaiken kappaleessa koetun jälkeen se kuitenkin kuulostaa toiveikkaammalta kuin alussa.
Perinteisiin nojavaa kuviota pohjallaan käyttävä sävelmaailma perustuu akustiseen kitaraan sekä muutamiin lisäinstrumentteihin, joista erityisen vahvan roolin saa ala-osaston sello ja myöhemmin mukaan liittyvä kontrabasso. Bingham, joka siis itse tulkitsee kappaleen, kuulostaa huomattavasti äänityksen aikaista ikäänsä (27 vuotta) kokeneemmalta ja vakuuttavammalta.
”The Weary Kindissa” ei ole mitään liikaa. Hieno tehokeino on jättää kappale leijumaan niin, että viimeinen varsinainen osio on säkeistö eikä kertosäe, kuten usein kuullaan. Tämän kappaleen kohdalla kannattaa katsoa myös itse elokuva, sillä ”Crazy Heart” on viihdyttävä ja koskettava tarina, jonka kruunaa Jeff Bridgesin uskottava ja iän louhiman särmän mukanaan tuoma karisma.
THE WEARY KIND
Your heart’s on the loose
You rolled them seven’s with nothing to lose
This ain’t no place for the weary kind
You called all your shots
Shootin’ 8 ball at the corner truck stop
Somehow this don’t feel like home anymore
And this ain’t no place for the weary kind
This ain’t no place to lose your mind
This ain’t no place to fall behind
Pick up your crazy heart and give it one more try
Your body aches
Playin’ your guitar, sweating out the hate
The days and the nights all feel the same
Whiskey has been
A thorn in your side, it doesn’t forget
The highway that calls for your heart inside
And this ain’t no place for the weary kind
This ain’t no place to lose your mind
This ain’t no place to fall behind
Pick up your crazy heart and give it one more try
Your lover’s warm kiss
Is too damn far away from your fingertips
You are the man that ruined her world
Your heart’s on the loose
You rolled them seven’s with nothing to loose
This ain’t no place for the weary kind
Viikon Aivoradio 16
”Wardruna – Raido: Pakko olla Spinebrainin juttuja. Jostain on folk-metallia soittolistalleni eksynyt.
Dumdum Boys – Lunch I Det Grønne: Norjalaista kasarirockia.
Pojat – Lemmikkihautuumaa: Tämä on varmaan ollut ennenkin, mutta on niin korni, että pakko listata.
Carousel – Jeweler’s Daughter: Vakuuttavalla rumpufillillä lähtee tämä stoner-mätke.
Electric Light Orchestra – Tightrope: Oikeastaan orkestraatioiden takia tämä tänne lisätään.
Nothing – The Dead Are Dumb: Twin Peaks -musiikkia.
Sash! – Ecuador: Tarvinneeko tätä perustella. Monesti on ihmetelty tätä musiikin vaihetta.
Steve Vai – Bad Horsie: Steve soittaa useamman kuin Vain yhden soinnun. Säveltäjänä mies ei ole vakuuttanut koskaan, mutta tässä jotenkin vetoava riffi.
Kolmas Nainen – Hevonpaskankuningas: Vähän suomalaista rokkia sekaan.
David Lynch – The Line It Curves: Twin Peaks -miehen musiikkia. Jos ei ihan tavallista ole kuvamateriaali, niin ei myöskään musiikki.”
T
”Lizzy Borden - My Midnight Things: Lizzy is alive and kicking! Uusi lätty eetteriin 11 vuoden tauon jälkeen ja levydili Metal Bladen kanssa kolmesta uudesta levystä. Tämän perusteella tatsi ei ole kateissa.
Evil Invaders - Raising Hell: Nämä nuoret Belgian ylpeydet räjäyttivät katon ja hallin eilen Elmun baarissa. Tässä jos missä on juuri sitä uhoa ja karismaa, mitä monissa uusissa bändeissä uupuu. Vuoden kovin keikka tähän mennessä.
Sigh – Equale: Tämä Japanin kummallisuus on käynyt Suomessakin, mutta en valitettavasti päässyt tuolloin paikalle. Erittäin omintakeista avantgarde metallia, jossa on mausteita sieltä sun täältä. Kun pyörre nappaa mukaansa niin mennään ja kovaa.
Thy Catafalque – Sarember: Olen tästä Unkarin superlahjakkuudesta liekehtinyt aikaisemminkin, joten vaikka toistan itseäni, niin suosittelen tutustumaan tuotantoon mikäli hiemankaan oudompi ja vieraalla kielellä laulettu avantgarde musa kiinnostaa.
Edguy - Vain Glory Opera: Tobias Sammet on tuottelias ja monipuolinen jäbä. Edguyn nykytuotanto on vähän hit/miss-tyyppinen ratkaisu, mutta tämä vanha veisu toimii aina niin kodissa kuin puutarhassa!
YOB - The Screen: Doom-mammutti julkaisee uuden levyn ja tämän sinkun perusteella vanhat fanit tulevat diggailemaan ja kyllä tällä uusiakin faneja saadaan. Tasavahva ja kompakti paketti.”
Spinebrain
“Benny Andersson - Efter Regnet: Hep Stars, Abba ja Benny Andersson. Tällä kertaa pelkistettynä Benny ja piano - kesäsadetta odotellessa.
Tutu - Viikonpäivälaulu: Kohtasin Tutun viimevuoden Kalottijazzien avajaiskonsertissa. Raikashenkistä soitantaa ja laulantaa.
Joni Mitchell - Hejira: Jonin lisäksi aistikorvat hereille basson suuntaan, sillä taustalta se nousee vahvasti käsittelijänään Jaco Pastorius.
Hugh Laurie - The Weed Smoker´s Dream: Tempo, laulu, soitto - niistä voi aistia savun maun ja hajun.
Kassu Halonen - I´m Rock: Oulujärven Säräisniemeltä syntyisin oleva Kassu Halonen on yksi populaarimusiikkimme suurista vaikuttajista mm. runsaalla 1500 sävellyksellään. Sooloalbumeitakin on puolisen tusinaa tämän kappaleen löytyessä vuoden 1986 levyltä I Have Played Rock´n´Roll.
Lisa Miskovsky - Why Start A Fire: Jo suomalaisten sukujuurtensa vuoksi. Uumajalaisen Lisan äiti on suomalainen (muistaakseni Pohjanmaalta) ja isänsä tsekki. Tällä kappaleella hän pyrki edustamaan Ruotsia 2012 Euroviisuissa.”
Yyte
”No Doubt - Just a Girl: "Tragic Kingdom"-levy on aika paljon muutakin kuin pelkkä "Don't Speak".
King Tuff - Circuits in the Sand: Tämän viikon listan pakollinen vuoden 2018 raita. King Tuffin "The Other" on ihan kuunneltava albumi!
Paleface - Helsinki-Shangri-La: Tämän muistaa jo julkaisuvuodeltaan. Sävellys traditionaalista ja Tapsa Rautavaaralta lainattu, teksti viiltää aikansa kuvaa.
The Hold Steady - Eureka: Jäsen T tätä suositteli. Springsteen, Pearl Jam ja Foo Fighters lyövät kättä tänä päivänä melkeinpä uhanalaisen rock-musiikki-tyylin merkeissä.
Elton John - Rocket Man (I Think It's Goint to Be a Long Long Time): Tätä on "joutunut" soittelemaan eräässä projektissa kosketinsoittajana. Elton osaa käsitellä pianoaan helppotajuisesti.
The Darkness - Friday Night: Tämä piti laittaa jo viime viikolla, mutta unohtui...”
A
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=G8PodQPdQyKifZM4DqAc2w[/embed]
Dumdum Boys – Lunch I Det Grønne: Norjalaista kasarirockia.
Pojat – Lemmikkihautuumaa: Tämä on varmaan ollut ennenkin, mutta on niin korni, että pakko listata.
Carousel – Jeweler’s Daughter: Vakuuttavalla rumpufillillä lähtee tämä stoner-mätke.
Electric Light Orchestra – Tightrope: Oikeastaan orkestraatioiden takia tämä tänne lisätään.
Nothing – The Dead Are Dumb: Twin Peaks -musiikkia.
Sash! – Ecuador: Tarvinneeko tätä perustella. Monesti on ihmetelty tätä musiikin vaihetta.
Steve Vai – Bad Horsie: Steve soittaa useamman kuin Vain yhden soinnun. Säveltäjänä mies ei ole vakuuttanut koskaan, mutta tässä jotenkin vetoava riffi.
Kolmas Nainen – Hevonpaskankuningas: Vähän suomalaista rokkia sekaan.
David Lynch – The Line It Curves: Twin Peaks -miehen musiikkia. Jos ei ihan tavallista ole kuvamateriaali, niin ei myöskään musiikki.”
T
”Lizzy Borden - My Midnight Things: Lizzy is alive and kicking! Uusi lätty eetteriin 11 vuoden tauon jälkeen ja levydili Metal Bladen kanssa kolmesta uudesta levystä. Tämän perusteella tatsi ei ole kateissa.
Evil Invaders - Raising Hell: Nämä nuoret Belgian ylpeydet räjäyttivät katon ja hallin eilen Elmun baarissa. Tässä jos missä on juuri sitä uhoa ja karismaa, mitä monissa uusissa bändeissä uupuu. Vuoden kovin keikka tähän mennessä.
Sigh – Equale: Tämä Japanin kummallisuus on käynyt Suomessakin, mutta en valitettavasti päässyt tuolloin paikalle. Erittäin omintakeista avantgarde metallia, jossa on mausteita sieltä sun täältä. Kun pyörre nappaa mukaansa niin mennään ja kovaa.
Thy Catafalque – Sarember: Olen tästä Unkarin superlahjakkuudesta liekehtinyt aikaisemminkin, joten vaikka toistan itseäni, niin suosittelen tutustumaan tuotantoon mikäli hiemankaan oudompi ja vieraalla kielellä laulettu avantgarde musa kiinnostaa.
Edguy - Vain Glory Opera: Tobias Sammet on tuottelias ja monipuolinen jäbä. Edguyn nykytuotanto on vähän hit/miss-tyyppinen ratkaisu, mutta tämä vanha veisu toimii aina niin kodissa kuin puutarhassa!
YOB - The Screen: Doom-mammutti julkaisee uuden levyn ja tämän sinkun perusteella vanhat fanit tulevat diggailemaan ja kyllä tällä uusiakin faneja saadaan. Tasavahva ja kompakti paketti.”
Spinebrain
“Benny Andersson - Efter Regnet: Hep Stars, Abba ja Benny Andersson. Tällä kertaa pelkistettynä Benny ja piano - kesäsadetta odotellessa.
Tutu - Viikonpäivälaulu: Kohtasin Tutun viimevuoden Kalottijazzien avajaiskonsertissa. Raikashenkistä soitantaa ja laulantaa.
Joni Mitchell - Hejira: Jonin lisäksi aistikorvat hereille basson suuntaan, sillä taustalta se nousee vahvasti käsittelijänään Jaco Pastorius.
Hugh Laurie - The Weed Smoker´s Dream: Tempo, laulu, soitto - niistä voi aistia savun maun ja hajun.
Kassu Halonen - I´m Rock: Oulujärven Säräisniemeltä syntyisin oleva Kassu Halonen on yksi populaarimusiikkimme suurista vaikuttajista mm. runsaalla 1500 sävellyksellään. Sooloalbumeitakin on puolisen tusinaa tämän kappaleen löytyessä vuoden 1986 levyltä I Have Played Rock´n´Roll.
Lisa Miskovsky - Why Start A Fire: Jo suomalaisten sukujuurtensa vuoksi. Uumajalaisen Lisan äiti on suomalainen (muistaakseni Pohjanmaalta) ja isänsä tsekki. Tällä kappaleella hän pyrki edustamaan Ruotsia 2012 Euroviisuissa.”
Yyte
”No Doubt - Just a Girl: "Tragic Kingdom"-levy on aika paljon muutakin kuin pelkkä "Don't Speak".
King Tuff - Circuits in the Sand: Tämän viikon listan pakollinen vuoden 2018 raita. King Tuffin "The Other" on ihan kuunneltava albumi!
Paleface - Helsinki-Shangri-La: Tämän muistaa jo julkaisuvuodeltaan. Sävellys traditionaalista ja Tapsa Rautavaaralta lainattu, teksti viiltää aikansa kuvaa.
The Hold Steady - Eureka: Jäsen T tätä suositteli. Springsteen, Pearl Jam ja Foo Fighters lyövät kättä tänä päivänä melkeinpä uhanalaisen rock-musiikki-tyylin merkeissä.
Elton John - Rocket Man (I Think It's Goint to Be a Long Long Time): Tätä on "joutunut" soittelemaan eräässä projektissa kosketinsoittajana. Elton osaa käsitellä pianoaan helppotajuisesti.
The Darkness - Friday Night: Tämä piti laittaa jo viime viikolla, mutta unohtui...”
A
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=G8PodQPdQyKifZM4DqAc2w[/embed]
maanantai 16. huhtikuuta 2018
Toomion TOP200-biisit: 187. Stanley Myers - Cavatina
Vuonna 1978 ilmestyi Kauriinmetsästäjä-elokuva, joka paljon sen jälkeen oli aika vaikuttava ilmestys. Synkkyys ja pikkujätkille sopivan jännittävä Venäläisen ruletin pelaamiskohtaus jäivät mieleen. Myöhemmin, kun elokuvaa on katsonut, jää siitä erinomaisten näyttelijäsuoritusten lisäksi mieleen Cavatina.
Cavatina on kappale, jonka Stanley Myers sävelsi hiukan aiemmin ihan eri elokuvaan. Sävelmä kuitenkin sai kuuluisuutensa juuri tämän Kauriinmetsästäjän ansiosta. Alun alkujaan kappale on sävelletty pianolle, mutta Myers halusi siitä vähän pidemmän ja sävelsi sen akustiselle kitaralle.
Elokuvassa soinut, ja eniten herkkyyttä sisältävä versio on John Williamsin soittama. Kyseessä ei siis ole se Star Wars -säveltäjä vaan brittiläis-australialainen kitaristi.
Tämä ei oikeastaan tarvitse mitään spesiaalipaikkaa soidakseen, vaan on aina yhtä ihastuttava.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=M_8d0DJpbBI[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/28W5lTZMClVz9fLt6iiaJN?si=ejqtmUVwQvyxJDXPr94pkA[/embed]
Cavatina on kappale, jonka Stanley Myers sävelsi hiukan aiemmin ihan eri elokuvaan. Sävelmä kuitenkin sai kuuluisuutensa juuri tämän Kauriinmetsästäjän ansiosta. Alun alkujaan kappale on sävelletty pianolle, mutta Myers halusi siitä vähän pidemmän ja sävelsi sen akustiselle kitaralle.
Elokuvassa soinut, ja eniten herkkyyttä sisältävä versio on John Williamsin soittama. Kyseessä ei siis ole se Star Wars -säveltäjä vaan brittiläis-australialainen kitaristi.
Tämä ei oikeastaan tarvitse mitään spesiaalipaikkaa soidakseen, vaan on aina yhtä ihastuttava.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=M_8d0DJpbBI[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/28W5lTZMClVz9fLt6iiaJN?si=ejqtmUVwQvyxJDXPr94pkA[/embed]
perjantai 13. huhtikuuta 2018
Viikon Aivoradio 15
”Suomen Tulli - Talolla: Alan jo odottamaan uutta Suomen Tulli -levyä. Tämä kappale on Kukkola-levyltä, joka nimenomaan äänitettiin talolla Kukkolassa.
Isokynä Lindholm - Linnut laulaa niin kuin ennenkin: Kevät tulee ja olen löytänyt uudelleen Bigpenin. Daven monipuolisuus on jopa hämmästyttävää... Isokynä, Rock´n´Roll Band, Pen Lee & Co, SF Blues…
Marianne Faithfull - Working Class Hero: Vuonna 1979 se julkaistiin - Mariannen albumi Broken English, joka oli vahva paluu elämän varjoisalta puolelta (huumeet, asunnottomuus) takaisin musiikin pariin.
Poco - Heart Of The Night: Vuoden 1978 hittejä, joka säveltäjänsä Paul Cottonin mukaan sijoittuu New Orleansin yöelämään. Mukana myös saksofoneineen Phil Kenzie, joka muistetaan myös soitostaan Al Stewartin Year Of The Cat -kappaleella.
Edith Piaf - Je hais Les Dimaches: Ääni ja tulkinta.
Big Mama Thornton -Sheriff O.E. & Me: Mama-myöhäistuotantoa vuoden 1975 albumilta Jail, joka koottiin kahden vankilakonsertin nauhoituksista.
Jussi Hakulinen - Vaaleanpunainen Majatalo: Jussi lähti Yöstä 1985 julkaisten sooloalbumin, jonka nimikappale tämä on. Taustoja soittava kokoonpano muodosti jatkossa Jussin kanssa yhtyeen Kinsky.
Jethro Tull - Thick as A Brick (Part 2) (1997 Remastered version): Vaikka koko albumi sisältää vain yhden sävellyksen, on se kuitenkin progressiivisen rockin klassikoita monipuolisuudellaan, teemoillaan, tempovaihteluiltaan ja soitinarsenaaliltaan. Tämä on kappaleen lyhyempi puolikas.”
Yyte
”Eppu Normaali - Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset: Tekaisin eilen keikkareissuilta koostevideon tästä biisistä. "Eppu Normaali jakoi julkaisusi". Somea someimmillaan.
John Carpenter - Halloween Theme: Ei ihan perjantai ja kolmastoista, mutta melkein.
Joe Grushecky and the Houserockers - The Voice: Vanha herra iski viime viikolla ilmoille uuden albumin luottobändinsä kanssa. Vähän Tom Petty-vivahdetta on tässä raidassa.
Ty Segall - When Mommy Kills You: Jos biisillä on tällainen nimi, se on pakko laittaa listalle. "Freedom's Goblin"-levy on yksi vuoden mielenkiintoisia julkaisuja toistaiseksi.
Sonja Lumme - Eläköön elämä: Ensi viikolla pitäisi soitella pikkukeikallinen euroviisuja. On kohtalaisia sovituksia, tässä Bruno Korpelan kynästä. Loppusijoituskinhan oli aivan kunniakas yhdeksäs.”
A
“While Heaven Wept - The Furthest Shore: Tässä on semmoinen proge-kirkkoheavy-heavy metal anthem, ettei paremmasta väliä. WHW aktivoituu vielä kerran ja tekee lyhyen Euroopan rundin. Allekirjoittanut tekee kaikkensa päästääkseen tuota todistamaan!
Panopticon - The Wandering Ghost: Austin tehnyt kunnianhimoisen tuplalevyn: osa 1 takuuvarmaa atmobläkkistä, mutta tämä osa 2 on semmoista bluegrass / country henkistä fiilistelymusaa. Jostain syystä tämä biisi räjäytti tajunnan heti kerrasta!
Almyrkvi - Forlorn Astral Ruins: Islanti tekee nykymetallin niin hienosti ja tunteella että melkein mikä tahansa niistä toimii. Kuuntelin vasta eilen tämän Almyrkvin uutukaisen ja osui ja upposi heti isosti!
Paara - Hurmeen hauta: Omalaatuinen ja vaikeasti avautuva levy, mutta ennen kaikkea pisteet oman tien kulkemisesta.
Count Raven - Destruction Of The Void: Voisi luulla, että Ozzyko se siellä lurittelee, mutta eipä ei: tämä on yksi Ruotsin salattu doomihelmi ja mikin takana Fodde Fondelius. Nähty kanssa livenä 2011 ja kyllä lähtee!”
Spimebrain
“The Ocean – Bathyalpelagic Ii: The Wish in Dreams: Kikkailuheviä jostain Aivomiehen muisteloista…
Harri Marstio – Surullinen sunnuntai: Raspikurkun versio viikon TOP200-biisistä.
Bjørn Riis– Forever Comes to an End: Norjalaisen progeartistin viime vuoden tuotosta. Ääni ei oikeastaan sovi miehen ulkomuotoon mitenkään, mutta kauniisti laulaa. Porcupine Treen ja Anatheman ystäville.
Maj Karma – 101 tapaa olla vapaa: Joku on vialla, kun Maj Karma pölähtää meidän listoille vähän väliä. Taas on taidokas kappale. Näissä on tuotanto parantunut niin paljon, että mielellään kuuntelee.
Hold Steady – Eureka: Olemme Ausculton jätkien kesken puhuneet perinteisemmän rockin vähyydestä uudessa musiikissa. Tässäpä sitä nyt olisi. Brucen, Foo Fightersin ja osittain jopa Dire Straitsin jäljissä kuljetaan. Aurinkobiisi.
Vesta – Vestallica: Pyhimyksen Kynnet, kynnet -kappaleesta tuttu Vesta teki uuden levyn. En ole sitä vielä kuunnellut, mutta omaperäinen ote on.
Mantaray – Policy: Uutta musiikkia, jonka tyttäreni Spotifysta bongasi. Voisi jälkikasvu huonomminkin valita.
Dingo – Nahkatakkinen tyttö: Samalta henkilöltä tulee tämä valinta. Legendaarista. Sanat tarttuvat 30 vuotta myöhemminkin 6-vuotiaiden mieliin.
SANNI – Prinsessoja & Astronautteja: Edelleen lähde sama. Ei se kamala tämäkään kappale ole.
The Grand Silent System – The Graveyard Song: Tämä on sitten paremminkin oman maun mukainen valinta. Oikeastaan intron takia valittu.”
T
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=rgTC7atCQ0qizWIOYmPo3w[/embed]
Isokynä Lindholm - Linnut laulaa niin kuin ennenkin: Kevät tulee ja olen löytänyt uudelleen Bigpenin. Daven monipuolisuus on jopa hämmästyttävää... Isokynä, Rock´n´Roll Band, Pen Lee & Co, SF Blues…
Marianne Faithfull - Working Class Hero: Vuonna 1979 se julkaistiin - Mariannen albumi Broken English, joka oli vahva paluu elämän varjoisalta puolelta (huumeet, asunnottomuus) takaisin musiikin pariin.
Poco - Heart Of The Night: Vuoden 1978 hittejä, joka säveltäjänsä Paul Cottonin mukaan sijoittuu New Orleansin yöelämään. Mukana myös saksofoneineen Phil Kenzie, joka muistetaan myös soitostaan Al Stewartin Year Of The Cat -kappaleella.
Edith Piaf - Je hais Les Dimaches: Ääni ja tulkinta.
Big Mama Thornton -Sheriff O.E. & Me: Mama-myöhäistuotantoa vuoden 1975 albumilta Jail, joka koottiin kahden vankilakonsertin nauhoituksista.
Jussi Hakulinen - Vaaleanpunainen Majatalo: Jussi lähti Yöstä 1985 julkaisten sooloalbumin, jonka nimikappale tämä on. Taustoja soittava kokoonpano muodosti jatkossa Jussin kanssa yhtyeen Kinsky.
Jethro Tull - Thick as A Brick (Part 2) (1997 Remastered version): Vaikka koko albumi sisältää vain yhden sävellyksen, on se kuitenkin progressiivisen rockin klassikoita monipuolisuudellaan, teemoillaan, tempovaihteluiltaan ja soitinarsenaaliltaan. Tämä on kappaleen lyhyempi puolikas.”
Yyte
”Eppu Normaali - Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset: Tekaisin eilen keikkareissuilta koostevideon tästä biisistä. "Eppu Normaali jakoi julkaisusi". Somea someimmillaan.
John Carpenter - Halloween Theme: Ei ihan perjantai ja kolmastoista, mutta melkein.
Joe Grushecky and the Houserockers - The Voice: Vanha herra iski viime viikolla ilmoille uuden albumin luottobändinsä kanssa. Vähän Tom Petty-vivahdetta on tässä raidassa.
Ty Segall - When Mommy Kills You: Jos biisillä on tällainen nimi, se on pakko laittaa listalle. "Freedom's Goblin"-levy on yksi vuoden mielenkiintoisia julkaisuja toistaiseksi.
Sonja Lumme - Eläköön elämä: Ensi viikolla pitäisi soitella pikkukeikallinen euroviisuja. On kohtalaisia sovituksia, tässä Bruno Korpelan kynästä. Loppusijoituskinhan oli aivan kunniakas yhdeksäs.”
A
“While Heaven Wept - The Furthest Shore: Tässä on semmoinen proge-kirkkoheavy-heavy metal anthem, ettei paremmasta väliä. WHW aktivoituu vielä kerran ja tekee lyhyen Euroopan rundin. Allekirjoittanut tekee kaikkensa päästääkseen tuota todistamaan!
Panopticon - The Wandering Ghost: Austin tehnyt kunnianhimoisen tuplalevyn: osa 1 takuuvarmaa atmobläkkistä, mutta tämä osa 2 on semmoista bluegrass / country henkistä fiilistelymusaa. Jostain syystä tämä biisi räjäytti tajunnan heti kerrasta!
Almyrkvi - Forlorn Astral Ruins: Islanti tekee nykymetallin niin hienosti ja tunteella että melkein mikä tahansa niistä toimii. Kuuntelin vasta eilen tämän Almyrkvin uutukaisen ja osui ja upposi heti isosti!
Paara - Hurmeen hauta: Omalaatuinen ja vaikeasti avautuva levy, mutta ennen kaikkea pisteet oman tien kulkemisesta.
Count Raven - Destruction Of The Void: Voisi luulla, että Ozzyko se siellä lurittelee, mutta eipä ei: tämä on yksi Ruotsin salattu doomihelmi ja mikin takana Fodde Fondelius. Nähty kanssa livenä 2011 ja kyllä lähtee!”
Spimebrain
“The Ocean – Bathyalpelagic Ii: The Wish in Dreams: Kikkailuheviä jostain Aivomiehen muisteloista…
Harri Marstio – Surullinen sunnuntai: Raspikurkun versio viikon TOP200-biisistä.
Bjørn Riis– Forever Comes to an End: Norjalaisen progeartistin viime vuoden tuotosta. Ääni ei oikeastaan sovi miehen ulkomuotoon mitenkään, mutta kauniisti laulaa. Porcupine Treen ja Anatheman ystäville.
Maj Karma – 101 tapaa olla vapaa: Joku on vialla, kun Maj Karma pölähtää meidän listoille vähän väliä. Taas on taidokas kappale. Näissä on tuotanto parantunut niin paljon, että mielellään kuuntelee.
Hold Steady – Eureka: Olemme Ausculton jätkien kesken puhuneet perinteisemmän rockin vähyydestä uudessa musiikissa. Tässäpä sitä nyt olisi. Brucen, Foo Fightersin ja osittain jopa Dire Straitsin jäljissä kuljetaan. Aurinkobiisi.
Vesta – Vestallica: Pyhimyksen Kynnet, kynnet -kappaleesta tuttu Vesta teki uuden levyn. En ole sitä vielä kuunnellut, mutta omaperäinen ote on.
Mantaray – Policy: Uutta musiikkia, jonka tyttäreni Spotifysta bongasi. Voisi jälkikasvu huonomminkin valita.
Dingo – Nahkatakkinen tyttö: Samalta henkilöltä tulee tämä valinta. Legendaarista. Sanat tarttuvat 30 vuotta myöhemminkin 6-vuotiaiden mieliin.
SANNI – Prinsessoja & Astronautteja: Edelleen lähde sama. Ei se kamala tämäkään kappale ole.
The Grand Silent System – The Graveyard Song: Tämä on sitten paremminkin oman maun mukainen valinta. Oikeastaan intron takia valittu.”
T
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=rgTC7atCQ0qizWIOYmPo3w[/embed]
torstai 12. huhtikuuta 2018
Metallimusiikin olemus – 45. Urkurockin ilotulitusta
URIAH HEEP - LOOK AT YOURSELF (1971)
Mick Box eleli Essexissä jalkapalloa ja nyrkkeilyä harrastaen. Urheilun lisäksi hän oli kitaristi The Stalkers -yhtyeessä. Tämän yhtyeen alkuperäinen laulaja sai väistyä rumpalin serkun tieltä. Rumpalin serkku oli mies nimeltä David Garrick, joka paremmin David Byronina tunnetaan. Tämän myötä muut jäsenet lähtivät liitämään ja Boxin ja Byronin oli perustettava uusi bändi. Siitä tuli Spice, joka oli jazzin sekaista rockia. Vuonna 1970 bändiin liittyi multi-insturmentalisti, mutta pääosin kosketinsoittaja Ken Hensley. Näin Uriah Heep oli valmis. Nimi tosin vaihtui managerin ehdotuksesta ja on alkuperältään David Copperfield -romaanin hahmosta kaapattu.
Uriah Heepin kolmas albumi Look at Yourself oli menestys eritoten Suomessa ja Saksassa. Suomessa albumi nousi listaykköseksi. Kotimaassaan se oli yhtyeen ensimmäinen listalle päässyt lätty. Sitä pidetään yleisesti albumina, jolla bändi löysi ”oikean” tyylinsä.
Tuon tyylin takana voidaan pitkälti pitää Ken Hensleya, sillä hän oli säveltämässä lähes kaikkia kappaleita. Vaikka yksi Uriah Heepin tunnistettavimpia elementtejä on David Byronin laulu ja falsetit, laulaa nimikappaleella juuri Hensley. Eikä huonosti laulakaan. Muutenkin kappaleessa on raskasta rymistelyä ja Hensleyn raaka urkusoundi leikkaa ilmaa.
Albumin toinen hitti, July Morning, on bändin omia suosikkeja ja siinä Moogia käy raapimassa Manfred Mann. Kerroksia kappaleissa on enemmän kuin lyhyellä kuuntelulla olettaisi. Progressiivisuus on melodista eikä sitä ole tehty tarkoituksellisen haastavaksi vaan kaikki kikkailut palvelevat kokonaisuutta.
Metalliin vaikutteita bändi on tuonut roppakaupalla. Tämä levykin ainakin ripakopallisen verran. Ian Clarkin rumpusoolot ja tuplarummut eivät olleet ennenkuulumattomia, mutta taidokkaasti esillä. Laulaja David Byron on ainakin King Diamondin suurin esikuva. Metallibändeistä ainakin Gamma Ray on versioinut Look at Yourselfin.
Yhteenvetona Look at Yourself on raaka, mutta ammattimaisesti tuotettu albumi. Jos pitää vahvasti uruilla marinoidusta proge-rockista, niin sitä albumi tarjoaa. Uriah Heep on minusta edelleen hiukan aliarvostettu aikansa bändeistä. Tämäkin levy sisältää perinteisen hard rockin lisäksi viitteitä southern rockista ja jopa grungesta. Hensleyn, Byronin ja Boxin luoma soundi ja sävellykset on usein jopa miellyttävämpiä kuin Deep Purplen vastaavat.
Ottakaa tämä peilikannella varustettu albumi ilolla vastaan. Hienoa junttausta. Esimerkkikappaleena en laita kumpaakaan suurimmista hiteistä, vaan eniten metallisimman Shadows of Griefin, jonka riffi soikin sitten loppupäivän päässä.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=26yHkr1XTgo[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/5mcaIwUibQ5JculIFyqDE5?si=8qtHAgr6R_KhdwGsDAMUXw[/embed]
Kuva: britrockbythebay.com
Mick Box eleli Essexissä jalkapalloa ja nyrkkeilyä harrastaen. Urheilun lisäksi hän oli kitaristi The Stalkers -yhtyeessä. Tämän yhtyeen alkuperäinen laulaja sai väistyä rumpalin serkun tieltä. Rumpalin serkku oli mies nimeltä David Garrick, joka paremmin David Byronina tunnetaan. Tämän myötä muut jäsenet lähtivät liitämään ja Boxin ja Byronin oli perustettava uusi bändi. Siitä tuli Spice, joka oli jazzin sekaista rockia. Vuonna 1970 bändiin liittyi multi-insturmentalisti, mutta pääosin kosketinsoittaja Ken Hensley. Näin Uriah Heep oli valmis. Nimi tosin vaihtui managerin ehdotuksesta ja on alkuperältään David Copperfield -romaanin hahmosta kaapattu.
Uriah Heepin kolmas albumi Look at Yourself oli menestys eritoten Suomessa ja Saksassa. Suomessa albumi nousi listaykköseksi. Kotimaassaan se oli yhtyeen ensimmäinen listalle päässyt lätty. Sitä pidetään yleisesti albumina, jolla bändi löysi ”oikean” tyylinsä.
Tuon tyylin takana voidaan pitkälti pitää Ken Hensleya, sillä hän oli säveltämässä lähes kaikkia kappaleita. Vaikka yksi Uriah Heepin tunnistettavimpia elementtejä on David Byronin laulu ja falsetit, laulaa nimikappaleella juuri Hensley. Eikä huonosti laulakaan. Muutenkin kappaleessa on raskasta rymistelyä ja Hensleyn raaka urkusoundi leikkaa ilmaa.
Albumin toinen hitti, July Morning, on bändin omia suosikkeja ja siinä Moogia käy raapimassa Manfred Mann. Kerroksia kappaleissa on enemmän kuin lyhyellä kuuntelulla olettaisi. Progressiivisuus on melodista eikä sitä ole tehty tarkoituksellisen haastavaksi vaan kaikki kikkailut palvelevat kokonaisuutta.
Metalliin vaikutteita bändi on tuonut roppakaupalla. Tämä levykin ainakin ripakopallisen verran. Ian Clarkin rumpusoolot ja tuplarummut eivät olleet ennenkuulumattomia, mutta taidokkaasti esillä. Laulaja David Byron on ainakin King Diamondin suurin esikuva. Metallibändeistä ainakin Gamma Ray on versioinut Look at Yourselfin.
Yhteenvetona Look at Yourself on raaka, mutta ammattimaisesti tuotettu albumi. Jos pitää vahvasti uruilla marinoidusta proge-rockista, niin sitä albumi tarjoaa. Uriah Heep on minusta edelleen hiukan aliarvostettu aikansa bändeistä. Tämäkin levy sisältää perinteisen hard rockin lisäksi viitteitä southern rockista ja jopa grungesta. Hensleyn, Byronin ja Boxin luoma soundi ja sävellykset on usein jopa miellyttävämpiä kuin Deep Purplen vastaavat.
Ottakaa tämä peilikannella varustettu albumi ilolla vastaan. Hienoa junttausta. Esimerkkikappaleena en laita kumpaakaan suurimmista hiteistä, vaan eniten metallisimman Shadows of Griefin, jonka riffi soikin sitten loppupäivän päässä.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=26yHkr1XTgo[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/5mcaIwUibQ5JculIFyqDE5?si=8qtHAgr6R_KhdwGsDAMUXw[/embed]
Kuva: britrockbythebay.com
keskiviikko 11. huhtikuuta 2018
Viikon biisi (15/2018): Ryan Gosling & Emma Stone - City of Stars (2016)
[embed]https://open.spotify.com/track/6s9LhJVqxnTjmUJHOeawnU?si=765p2_phTJSPTLxaIxtgdg[/embed]
Vuoden 2016 lopulla ensi-iltansa saanut La La Land kohosi 2000-luvun moderniksi elokuvaklassikoksi nopeasti ilmestymisensä jälkeen. Damien Chazellen käsikirjoittama ja ohjaama musiikkielokuva kertoo Ryan Goslingin esittämästä jazz-pianistista sekä Emma Stonen näyttelemästä näyttelijänalusta, jotka haaveillessaan tahoillaan tähteydestä rakastuvat toisiinsa. Keskeisessä roolissa heidän tarinassaan on originaali soundtrack, jonka on luonut Justin Hurwitz. Eräänlaiseksi tunnuskappaleeksi muodostui City of Stars, jonka Gosling ja Stone esittävät duettona pelkän pianon säestyksellä. Se voitti myös parhaan alkuperäislaulun Oscar-palkinnon vuoden 2017 gaalassa.
Kuten elokuvassa, myös soundtrack-levyllä ”City of Starsista” kuullaan useampi kehitysversio. On viehättävää kuinka ensimmäisestä, Goslingin yksin haahuilemasta ”demosta” (josta puuttuu koko b-osa) kehittyy kaksin Stonen kanssa laulettuna koko tarinan ydin. Mielestäni erityisen hienoa on myös se, että vuonna 2017 pystyy voittamaan Oscar-palkinnon tällaisella vanhojen aikojen kaltaisella pelkistetyllä ja romanttisella kappaleella. Toki elokuvan mukana olo antaa tälle laululle ylimääräisen ulottuvuuden, jos kuulija on La La Landin sattunut näkemään.
”City of Starsin” ainoa instrumentti Stonen ja Goslingin lauluäänten lisäksi on piano. Se ei soita ihmeitä, mutta lisää tyylitajuisesti ääniä itse asiassa aika perinteisenkin sointukuvion ylle. Sävellaji on D-molli, eli alennettuja ääniä soi tarjoten sopivan haikeankauneuden sävyn. Ennen B-osaan (ja Bb-sointuun) asettumista kuultava A7 tarjoaa kulman kuin saksilla leikaten. Kun D-mollissa mennään tuohon Bb-sointuun sopivan melodian kautta (kohdassa 1:20), saa se (ainakin itsessäni) aikaan tunteen siitä kuin avaisi verhon kauniin maiseman tieltä. Tässä laulussa käy juuri niin. Siitä eteenpäin kuultavat sävelmät ja harmoniat ovat yksinkertaisuudessaan lumoavia, erityisesti se, kun kappale nousee Bb- ja C-sointujen kautta D-mollille lepäämään kahdeksi tahdiksi (kohdassa 1:29-1:37).
Benj Pasekin ja Justin Paulin teksti on tyyliltään ja lyhyiltä ajatuksiltaan moderni ja silti vanhaa Hollywood-musikaaliperinnettä kunnioittava. Hän, jonka mukana kaikki muuttuu, voi kävellä vastaan hetkenä minä hyvänsä ”there in the bars / and through the smokescreen of the crowded restaurants”. Samalla kun edellä mainitusti musiikin maisema avautuu sykähdyksen, vilkaisun, katseen ja kosketuksen myötä, laajenee myös tarina. Äänten yhdistyessä yhdeksi löytyy kaikki se, mitä on etsittykin. Tuo hetki saa molemmat jopa toteamaan maailman pyörähtäneen niin vinhasti, että ainoa minkä tiedostaa tarvitsevansa on ”that crazy feeling, a rat-tat-tat on my heart”. Se riittää, ainakin hetken.
Yksi taianomainen hetki, joka erottaa La La Landin myös elokuvana monista kaltaisistaan, on taltioitu myös soundtrackille. Koska kappale on lauluraidoiltaan äänitetty ”livenä” elokuvaa tehtäessä, on siihen taltioitu myös pieni eläväisyyttä tuova ”virhe”. Kertosäkeen lopulla (kohdassa 1:44) Gosling laulaa sanan ”that” Stonen käyttäessä sanaa ”this”. Molemmat hymähtävät tuoden kappaleeseen spontaaniuden häivähdyksen.
”City of Stars” on samalla pieni ja suuri moderni rakkauslaulu ja oikein kaunis sellainen. Koko ”La La Land”-soundtrack on täynnä hienoja sävelmiä. Justin Hurwitz voitti itse asiassa alkuperäislaulun lisäksi Oscarin myös alkuperäissoundtrackista...
Vuoden 2016 lopulla ensi-iltansa saanut La La Land kohosi 2000-luvun moderniksi elokuvaklassikoksi nopeasti ilmestymisensä jälkeen. Damien Chazellen käsikirjoittama ja ohjaama musiikkielokuva kertoo Ryan Goslingin esittämästä jazz-pianistista sekä Emma Stonen näyttelemästä näyttelijänalusta, jotka haaveillessaan tahoillaan tähteydestä rakastuvat toisiinsa. Keskeisessä roolissa heidän tarinassaan on originaali soundtrack, jonka on luonut Justin Hurwitz. Eräänlaiseksi tunnuskappaleeksi muodostui City of Stars, jonka Gosling ja Stone esittävät duettona pelkän pianon säestyksellä. Se voitti myös parhaan alkuperäislaulun Oscar-palkinnon vuoden 2017 gaalassa.
Kuten elokuvassa, myös soundtrack-levyllä ”City of Starsista” kuullaan useampi kehitysversio. On viehättävää kuinka ensimmäisestä, Goslingin yksin haahuilemasta ”demosta” (josta puuttuu koko b-osa) kehittyy kaksin Stonen kanssa laulettuna koko tarinan ydin. Mielestäni erityisen hienoa on myös se, että vuonna 2017 pystyy voittamaan Oscar-palkinnon tällaisella vanhojen aikojen kaltaisella pelkistetyllä ja romanttisella kappaleella. Toki elokuvan mukana olo antaa tälle laululle ylimääräisen ulottuvuuden, jos kuulija on La La Landin sattunut näkemään.
”City of Starsin” ainoa instrumentti Stonen ja Goslingin lauluäänten lisäksi on piano. Se ei soita ihmeitä, mutta lisää tyylitajuisesti ääniä itse asiassa aika perinteisenkin sointukuvion ylle. Sävellaji on D-molli, eli alennettuja ääniä soi tarjoten sopivan haikeankauneuden sävyn. Ennen B-osaan (ja Bb-sointuun) asettumista kuultava A7 tarjoaa kulman kuin saksilla leikaten. Kun D-mollissa mennään tuohon Bb-sointuun sopivan melodian kautta (kohdassa 1:20), saa se (ainakin itsessäni) aikaan tunteen siitä kuin avaisi verhon kauniin maiseman tieltä. Tässä laulussa käy juuri niin. Siitä eteenpäin kuultavat sävelmät ja harmoniat ovat yksinkertaisuudessaan lumoavia, erityisesti se, kun kappale nousee Bb- ja C-sointujen kautta D-mollille lepäämään kahdeksi tahdiksi (kohdassa 1:29-1:37).
Benj Pasekin ja Justin Paulin teksti on tyyliltään ja lyhyiltä ajatuksiltaan moderni ja silti vanhaa Hollywood-musikaaliperinnettä kunnioittava. Hän, jonka mukana kaikki muuttuu, voi kävellä vastaan hetkenä minä hyvänsä ”there in the bars / and through the smokescreen of the crowded restaurants”. Samalla kun edellä mainitusti musiikin maisema avautuu sykähdyksen, vilkaisun, katseen ja kosketuksen myötä, laajenee myös tarina. Äänten yhdistyessä yhdeksi löytyy kaikki se, mitä on etsittykin. Tuo hetki saa molemmat jopa toteamaan maailman pyörähtäneen niin vinhasti, että ainoa minkä tiedostaa tarvitsevansa on ”that crazy feeling, a rat-tat-tat on my heart”. Se riittää, ainakin hetken.
Yksi taianomainen hetki, joka erottaa La La Landin myös elokuvana monista kaltaisistaan, on taltioitu myös soundtrackille. Koska kappale on lauluraidoiltaan äänitetty ”livenä” elokuvaa tehtäessä, on siihen taltioitu myös pieni eläväisyyttä tuova ”virhe”. Kertosäkeen lopulla (kohdassa 1:44) Gosling laulaa sanan ”that” Stonen käyttäessä sanaa ”this”. Molemmat hymähtävät tuoden kappaleeseen spontaaniuden häivähdyksen.
”City of Stars” on samalla pieni ja suuri moderni rakkauslaulu ja oikein kaunis sellainen. Koko ”La La Land”-soundtrack on täynnä hienoja sävelmiä. Justin Hurwitz voitti itse asiassa alkuperäislaulun lisäksi Oscarin myös alkuperäissoundtrackista...
CITY OF STARS
City of stars
Are you shining just for me?
City of stars
There's so much that I can't see
Who knows?
I felt it from the first embrace I shared with you
[Mia:]
That now our dreams
They've finally come true
City of stars
Just one thing everybody wants
There in the bars
And through the smokescreen of the crowded restaurants
It's love
Yes, all we're looking for is love from someone else
[Sebastian:]
A rush
[Mia:]
A glance
[Sebastian:]
A touch
[Mia:]
A dance
[Both:]
A look in somebody's eyes
To light up the skies
To open the world and send it reeling
A voice that says, I'll be here
And you'll be alright
I don't care if I know
Just where I will go
'Cause all that I need is this crazy feeling
A rat-tat-tat of my heart
[Sebastian:]
Think I want it to stay
City of stars
Are you shining just for me?
City of stars
[Mia:]
You never shined so brightly
tiistai 10. huhtikuuta 2018
Toomion TOP200-biisit: 188. Rezső Seress - Szomorú vasárnap
Sad Sunday, Gloomy Sunday tai Hungarian Suicide Song... Mikä vain noista käy. Rezső Seress oli unkarilainen säveltäjä, joka alkuperäisellä versiolla vuonna 1933 kuvasi sodan kauhuja. Seress itse oli keskitysleirin kokenut juutalainen ja entinen sirukustaiteilija. Hän eli köyhän ja masentuneen elämän. Kuuluisimman sanoituksen teki László Jávor, jonka tarinassa kertoja haluaa tappaa itsensä, koska hänen rakastettunsa kuoli. Iloista.
Vain yhtä kättä käyttävänä pianistina Seress sävelsi useampiakin teoksia, mutta tämä kyseinen Gloomy Sunday sai eniten kuuluisuutta. Puhuttiin, että moni oli sen kuullessaan halunnut ja jopa toteuttanutkin itsemurhan. Nämä puheet olivat kuitenkin vahvasti liioiteltuja, vaikka esim. BBC eväsikin kappaleen soiton kanavillaan yli kuudeksikymmeneksi vuodeksi. Tuon aikakauden tunnelma oli muutenkin sen verran synkkä, että uskottiin itsemurhatilaston johtuvan sodista.
Lopulta se ainut varma ja onnistunut itsemurha oli säveltäjän itsensä tekemä. Vuonna 1968 hän hyppäsi kotinsa ikkunasta, mutta ei kuollut heti. Sairaalassa hän kuitenkin kuristi itsensä hengiltä.
Onhan tämä surullinen, mutta kovin kaunis kappale. Itse pidän eniten tästä ensimmäisestä instrumentaaliversiosta. Sateiseen huhtikuun päivään se istuu jetsulleen.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=8Kkxbw3s2pM[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/7LKlg2mPqo8AYO6Mm97iab?si=nhX06MjUTXSlSW-Hb9g1AQ[/embed]
Vain yhtä kättä käyttävänä pianistina Seress sävelsi useampiakin teoksia, mutta tämä kyseinen Gloomy Sunday sai eniten kuuluisuutta. Puhuttiin, että moni oli sen kuullessaan halunnut ja jopa toteuttanutkin itsemurhan. Nämä puheet olivat kuitenkin vahvasti liioiteltuja, vaikka esim. BBC eväsikin kappaleen soiton kanavillaan yli kuudeksikymmeneksi vuodeksi. Tuon aikakauden tunnelma oli muutenkin sen verran synkkä, että uskottiin itsemurhatilaston johtuvan sodista.
Lopulta se ainut varma ja onnistunut itsemurha oli säveltäjän itsensä tekemä. Vuonna 1968 hän hyppäsi kotinsa ikkunasta, mutta ei kuollut heti. Sairaalassa hän kuitenkin kuristi itsensä hengiltä.
Onhan tämä surullinen, mutta kovin kaunis kappale. Itse pidän eniten tästä ensimmäisestä instrumentaaliversiosta. Sateiseen huhtikuun päivään se istuu jetsulleen.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=8Kkxbw3s2pM[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/7LKlg2mPqo8AYO6Mm97iab?si=nhX06MjUTXSlSW-Hb9g1AQ[/embed]
perjantai 6. huhtikuuta 2018
Viikon Aivoradio 14
“Carly Simon - You’re So Vain: Kummasti päähän jäävä ikivihreä.
Jeff Beck - Cause We’ve Ended as Lovers: Kohtalaista kitarasoitannollista maalailua Beckin pojalta. On jo melodioineen siellä, minne muut ovat vasta matkalla.
CMX - Linnunrata: Useimmin kuunteluun ja mukana soiteltavaksi omalla kohdallani eksyvä CMX-biisi. Erityismaininta laulumelodialle kertosäkeessä.
Hot Snakes - Jericho Sirens: Viikon Acclaimed Music-löytö. Ko. pulju kerää levyarvioita ympäri maailmaa ja asettaa sen jälkeen levyt paremmuusjärjestykseen. Tämä oli viimeisimmän tämän vuoden listan ykkösalbumi.
Mount Eerie - Now Only: Taannoista A Crow Looked at Me-levyä jatketaan samankaltaisessa musiikkimallissa. Melodisesti yksinkertaistettua, mutta sanoituksiltaan vahvaa materiaalia.”
A
”Eminem - Rap God: Listojen ja knoppilogian Graalin malja: eniten sanoja biisissä ja kohdasta 4:26 alkaen herra vetää 97 sanaa 15 sekunnissa. Jostain syystä olen halunnut kuunnella Eminemiä juuri tällä viikolla.
Kate Tempest - Ketamine For Breakfast: Hieman toisenlainen lähestyminen hip hopiin, mutta tämä nuori nainen on jotain, mistä tulee suuri tähti... Jos itse niin haluaa.
Iron Angel - Rush Of Power: Jostain heviryhmä kaivettu saatesanoilla, kyllä 80-luvulla osattiin tehdä riffejä. Kuuntelin koko levyn ja diggailin kovasti.
Circle - Kill City: Porin hulluutta olisi tarjolla jälleen lauantaina elävän musiikin muodossa... Hyvin mahdollisesti minut löydetään jälleen keikkalattiaa kuluttamasta.
Dr. Feelgood - Milk and Alcohol: Kävin tsekkaamassa Wilko Johnsonin livemeiningin keskiviikkona. Vielä setä oli vedossa, vaikka lopussa lopetti hetkeksi tokaisten "I've been sick and this is just a little too much for me". Konekiväärikitara lauloi ja karmaa oli tarjolla. Tämä biisi jäi kuitenkin kuulematta.
Amorphis - The Bee: Kovasti kitarassa on The Wayn saundia. Tuotanto on hiottua ja tutulla kaavalla mennään, mutta hieman yllätyksiäkin on mukana. Odotan uutta levyä kuitenkin mielenkiinnolla.”
Spinebrain
”Paul Oxley’s Unit – Spanish Bars: Kukaan ei koskaan muista, että tämä bändi tulee Suomesta. Niin se kuitenkin tulee.
Pulp – Disco 2000: Sisko muistutti tämän hitin mieleeni pääsiäisen tienoilla. Nostalgiaa.
Bob Dylan – Gates of Eden: Sitä parempaa Bobia. En ole ennemmin kuullut, mutta päähän jäi.
22-pistepirkko – Birdy: Jos jossain on ysärin maku niin tässä. Ei ole ihme, että 22-pistepirkko oli niin suosittu.
Strapping Young Lad – Force Fed: Devin Townsendin mättöbändin parhaita biisejä. Taitaa olla bändin parhaalta levyltäkin.
Stam1na – Valhe: Jäsen A:n kanssa tuumittiin juuri, että vähälle on jäänyt Stam1nan kuuntelu. Ja aivan suotta.
Rodrigo y Gabriela – Orion: Latinokitaraduon versio suht tunnetusta kipaleesta. Hienosti soi.
The Scenes – Hunters: Suomalainen bändi jokusen vuoden takaa. Tässä kappaleessa on niin hämmentävä peruskomppi, että laitetaan se siksi ilmoille.
Inner Circle – Bad Boys: COPS oli kova juttu pikkupoikana. Sen tunnusbiisi on edelleen.
Demons & Wizards – My Last Sunrise: Blind Guardianin ja Iced Earthin sekasikiö. Jyrkkää laulau ja tehokasta kitaravallia.”
T
”Luisa Maita - Anunciou: Sao Paulossa syntynyt musiikkituottajan ja säveltäjän tytär tekee laadukasta sambapohjaista populaaria.
Traveling Wilburys - Maxine: ”Veljesten” simppeleiden rallien lauluarkistosta.
Johanna Iivanainen, Pepe Willberg, Olli Ahvenlahti - Pieni laulu ihmisestä: sanat Tommy Tabermann.
Boston - Foreplay/Long Time: En ole vieläkään varma pidänkö yhtyeestä, ostin levyn, annoin pois, ostin uuden… Ehkä se on laulu korkealta ja kireesti.
Police - De Do Do Do, De Da Da Da: Parodiaa tai ei, mutta Sting kirjoitti laulun osoittaakseen, että ihmiset pitävät simppeleistä lauluista.
Yes - Then: Progressiivisen rockin alkuaikojen taidetta vuodelta 1970.”
Yyte
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=a6e9CHGLQV-sSh3qnjRirQ[/embed]
Jeff Beck - Cause We’ve Ended as Lovers: Kohtalaista kitarasoitannollista maalailua Beckin pojalta. On jo melodioineen siellä, minne muut ovat vasta matkalla.
CMX - Linnunrata: Useimmin kuunteluun ja mukana soiteltavaksi omalla kohdallani eksyvä CMX-biisi. Erityismaininta laulumelodialle kertosäkeessä.
Hot Snakes - Jericho Sirens: Viikon Acclaimed Music-löytö. Ko. pulju kerää levyarvioita ympäri maailmaa ja asettaa sen jälkeen levyt paremmuusjärjestykseen. Tämä oli viimeisimmän tämän vuoden listan ykkösalbumi.
Mount Eerie - Now Only: Taannoista A Crow Looked at Me-levyä jatketaan samankaltaisessa musiikkimallissa. Melodisesti yksinkertaistettua, mutta sanoituksiltaan vahvaa materiaalia.”
A
”Eminem - Rap God: Listojen ja knoppilogian Graalin malja: eniten sanoja biisissä ja kohdasta 4:26 alkaen herra vetää 97 sanaa 15 sekunnissa. Jostain syystä olen halunnut kuunnella Eminemiä juuri tällä viikolla.
Kate Tempest - Ketamine For Breakfast: Hieman toisenlainen lähestyminen hip hopiin, mutta tämä nuori nainen on jotain, mistä tulee suuri tähti... Jos itse niin haluaa.
Iron Angel - Rush Of Power: Jostain heviryhmä kaivettu saatesanoilla, kyllä 80-luvulla osattiin tehdä riffejä. Kuuntelin koko levyn ja diggailin kovasti.
Circle - Kill City: Porin hulluutta olisi tarjolla jälleen lauantaina elävän musiikin muodossa... Hyvin mahdollisesti minut löydetään jälleen keikkalattiaa kuluttamasta.
Dr. Feelgood - Milk and Alcohol: Kävin tsekkaamassa Wilko Johnsonin livemeiningin keskiviikkona. Vielä setä oli vedossa, vaikka lopussa lopetti hetkeksi tokaisten "I've been sick and this is just a little too much for me". Konekiväärikitara lauloi ja karmaa oli tarjolla. Tämä biisi jäi kuitenkin kuulematta.
Amorphis - The Bee: Kovasti kitarassa on The Wayn saundia. Tuotanto on hiottua ja tutulla kaavalla mennään, mutta hieman yllätyksiäkin on mukana. Odotan uutta levyä kuitenkin mielenkiinnolla.”
Spinebrain
”Paul Oxley’s Unit – Spanish Bars: Kukaan ei koskaan muista, että tämä bändi tulee Suomesta. Niin se kuitenkin tulee.
Pulp – Disco 2000: Sisko muistutti tämän hitin mieleeni pääsiäisen tienoilla. Nostalgiaa.
Bob Dylan – Gates of Eden: Sitä parempaa Bobia. En ole ennemmin kuullut, mutta päähän jäi.
22-pistepirkko – Birdy: Jos jossain on ysärin maku niin tässä. Ei ole ihme, että 22-pistepirkko oli niin suosittu.
Strapping Young Lad – Force Fed: Devin Townsendin mättöbändin parhaita biisejä. Taitaa olla bändin parhaalta levyltäkin.
Stam1na – Valhe: Jäsen A:n kanssa tuumittiin juuri, että vähälle on jäänyt Stam1nan kuuntelu. Ja aivan suotta.
Rodrigo y Gabriela – Orion: Latinokitaraduon versio suht tunnetusta kipaleesta. Hienosti soi.
The Scenes – Hunters: Suomalainen bändi jokusen vuoden takaa. Tässä kappaleessa on niin hämmentävä peruskomppi, että laitetaan se siksi ilmoille.
Inner Circle – Bad Boys: COPS oli kova juttu pikkupoikana. Sen tunnusbiisi on edelleen.
Demons & Wizards – My Last Sunrise: Blind Guardianin ja Iced Earthin sekasikiö. Jyrkkää laulau ja tehokasta kitaravallia.”
T
”Luisa Maita - Anunciou: Sao Paulossa syntynyt musiikkituottajan ja säveltäjän tytär tekee laadukasta sambapohjaista populaaria.
Traveling Wilburys - Maxine: ”Veljesten” simppeleiden rallien lauluarkistosta.
Johanna Iivanainen, Pepe Willberg, Olli Ahvenlahti - Pieni laulu ihmisestä: sanat Tommy Tabermann.
Boston - Foreplay/Long Time: En ole vieläkään varma pidänkö yhtyeestä, ostin levyn, annoin pois, ostin uuden… Ehkä se on laulu korkealta ja kireesti.
Police - De Do Do Do, De Da Da Da: Parodiaa tai ei, mutta Sting kirjoitti laulun osoittaakseen, että ihmiset pitävät simppeleistä lauluista.
Yes - Then: Progressiivisen rockin alkuaikojen taidetta vuodelta 1970.”
Yyte
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=a6e9CHGLQV-sSh3qnjRirQ[/embed]
keskiviikko 4. huhtikuuta 2018
Viikon biisi (14/2018): Ben E. King - Stand by Me (1961)
[embed]https://open.spotify.com/track/3SdTKo2uVsxFblQjpScoHy?si=_KHbZ1G5Qxqq0n_T56Ti5A[/embed]
Joidenkin laulujen kohdalla ”yksi plus yksi onkin kolme”. Stand by Me on noita poikkeuksellisia biisejä, jotka luovat oman maailmansa muutaman minuuttinsa aikana. Ben E. Kingin esittämä ja osaltaan, yhdessä Jerry Leiberin ja Mike Stollerin kanssa, kirjoittama klassikko on soinut aina julkaisuvuodestaan 1961 tähän päivään saakka.
A-duurissa ja nykyään liki kliseeksi luokiteltavassa sointukierrossa (A-F#m-D-E) etenevä laulu nojaa paitsi edellä mainittuihin sointuihin sekä niitä pohjustavaan Stollerin kehittämään bassokuvioon, myös Kingin tulkintaan sekä Stanley Appelbaumin kirjoittamaan jousisovitukseen. Sointimaisema heijastelee kuin kappaleen avausrivit: ”When the night has come / and the land is dark”...
60-luvulla koko pop-musiikki oli käytännössä kartoittamaton maa. Siksikin ”Stand by Me” kuulostaa viattomalta ja yksinkertaisesti romanttiselta. ”I won’t be afraid just as long as you stand by me” voisi kuulostaa teennäiseltäkin, mutta King vakuuttaa. Vaikka pimeys valtaisi, taivas tippuisi tai maa vajoaisi jalkojen alta, niin yksin ei tarvitse olla.
Laulu julkaistiin singlenä vuoden 1961 keväällä ja albumilla reilua vuotta myöhemmin, kun LP Don’t Play That Song! ilmaantui kauppojen hyllyille. Se nousi R&B-listan ykköseksi sekä lisäksi Yhdysvaltain singlelistan TOP10-listalle kahteenkin kertaan. Se nimittäin julkaistiin uudelleen vuonna 1986, kun Stephen Kingin laulun nimeä kantava elokuva saapui teattereihin. Vuonna 2012 arvioitiin ”Stand by Men” tuottaneen tekijänoikeustuloja 17 miljoonan punnan arvoisesti, kaikkien aikojen lauluista kuudenneksi eniten.
Joidenkin laulujen kohdalla ”yksi plus yksi onkin kolme”. Stand by Me on noita poikkeuksellisia biisejä, jotka luovat oman maailmansa muutaman minuuttinsa aikana. Ben E. Kingin esittämä ja osaltaan, yhdessä Jerry Leiberin ja Mike Stollerin kanssa, kirjoittama klassikko on soinut aina julkaisuvuodestaan 1961 tähän päivään saakka.
A-duurissa ja nykyään liki kliseeksi luokiteltavassa sointukierrossa (A-F#m-D-E) etenevä laulu nojaa paitsi edellä mainittuihin sointuihin sekä niitä pohjustavaan Stollerin kehittämään bassokuvioon, myös Kingin tulkintaan sekä Stanley Appelbaumin kirjoittamaan jousisovitukseen. Sointimaisema heijastelee kuin kappaleen avausrivit: ”When the night has come / and the land is dark”...
60-luvulla koko pop-musiikki oli käytännössä kartoittamaton maa. Siksikin ”Stand by Me” kuulostaa viattomalta ja yksinkertaisesti romanttiselta. ”I won’t be afraid just as long as you stand by me” voisi kuulostaa teennäiseltäkin, mutta King vakuuttaa. Vaikka pimeys valtaisi, taivas tippuisi tai maa vajoaisi jalkojen alta, niin yksin ei tarvitse olla.
Laulu julkaistiin singlenä vuoden 1961 keväällä ja albumilla reilua vuotta myöhemmin, kun LP Don’t Play That Song! ilmaantui kauppojen hyllyille. Se nousi R&B-listan ykköseksi sekä lisäksi Yhdysvaltain singlelistan TOP10-listalle kahteenkin kertaan. Se nimittäin julkaistiin uudelleen vuonna 1986, kun Stephen Kingin laulun nimeä kantava elokuva saapui teattereihin. Vuonna 2012 arvioitiin ”Stand by Men” tuottaneen tekijänoikeustuloja 17 miljoonan punnan arvoisesti, kaikkien aikojen lauluista kuudenneksi eniten.
STAND BY ME
When the night has come
And the land is dark
And the moon is the only light we’ll see
No I won’t be afraid, no I won’t be afraid
Just as long as you stand, stand by me
And darlin’, darlin’
Stand by me
Oh now now stand by me
Stand by me
If the sky that we look upon
Should tumble and fall
And the mountains should crumble to the sea
I won’t cry, I won’t cry, no I won’t shed a tear
Just as long as you stand, stand by me
And darlin’, darlin’
Stand by me
Oh now now stand by me
Stand by me
Whenever you’re in trouble won’t you stand by me,
Oh now now stand by me
Oh, stand by me
tiistai 3. huhtikuuta 2018
Toomion TOP200-biisit: 189. Ennio Morricone - Man with the Harmonica
Huuliharppukostaja eli Once Upon a Time in the West on Sergio Leonen legendaarinen italowestern vuodelta 1968. Se on kokonaisuudessaan mahtava paketti. Mutta kuten aina, Leonen elokuvat kruunaa Ennio Morriconen musiikki.
Leone halusi tähänkin elokuvaan musiikin ennen varsinaisia kuvauksia. Hän soitti Morriconen säveltämää musiikkia aina kunkin kohtauksen taustalla myös kuvaustilanteessa.
Morriconen musiikki on sen suuntaista, johon itsekin "säveltäessäni" monesti koitan taivuttaa. Kerroksellista, kehittyvää, mutta kuitenkin melko yksinkertaista ja vähillä soundeilla pelaavaa.
Man with the Harmonicassa kuvastuu tunnelma, jonka Charles Bronsonin sankarihahmo todella valkokankaalle saa luotua. Kappale on monesti käytetty niin muissa elokuvissa, mutta varsinkin monien taistelulajitähtien sisääntulomusiikkina. Ja siihen se kovasti sopiikin. Myös Bruce Springsteen sitä käytti Outlaw Peten taustalla samplena.
Kuunnelkaa kappale! Ei. Katsokaa elokuva ja kuunnelkaa kappale!
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=VZ9P3J0QuVU[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/0UJvEuDGaloyorJWyLwii1?si=QCmBcip7R9eQaT-VMMWCzg[/embed]
Leone halusi tähänkin elokuvaan musiikin ennen varsinaisia kuvauksia. Hän soitti Morriconen säveltämää musiikkia aina kunkin kohtauksen taustalla myös kuvaustilanteessa.
Morriconen musiikki on sen suuntaista, johon itsekin "säveltäessäni" monesti koitan taivuttaa. Kerroksellista, kehittyvää, mutta kuitenkin melko yksinkertaista ja vähillä soundeilla pelaavaa.
Man with the Harmonicassa kuvastuu tunnelma, jonka Charles Bronsonin sankarihahmo todella valkokankaalle saa luotua. Kappale on monesti käytetty niin muissa elokuvissa, mutta varsinkin monien taistelulajitähtien sisääntulomusiikkina. Ja siihen se kovasti sopiikin. Myös Bruce Springsteen sitä käytti Outlaw Peten taustalla samplena.
Kuunnelkaa kappale! Ei. Katsokaa elokuva ja kuunnelkaa kappale!
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=VZ9P3J0QuVU[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/0UJvEuDGaloyorJWyLwii1?si=QCmBcip7R9eQaT-VMMWCzg[/embed]
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)