Näytetään tekstit, joissa on tunniste Progressive rock. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Progressive rock. Näytä kaikki tekstit

maanantai 28. marraskuuta 2022

Toomion TOP200-biisit: 5. Porcupine Tree - Trains (2002)

 


Jos miettii progressiivisen rockin peruselementtejä, niin tässä kappaleessa ne ovat ehkä parhaiten kohdillaan.

Soundit, miksaus ja kaikki ovat tasan tarkkaan siellä missä pitää. Jopa se kympin kappaleelle välttämätön, vähän ärsyttävä kohta. Toki tuo 20 vuotta tekee tuotannon osalta tehtävänsä, mutta tätä se oli vuonna 2002. 

Rytmiryhmän hoitaessa taustatyön kiitettävästi tekee sen myös Wilsonin hempeä laulu. Sen hiukan häiritsevän läpytyksen jälkeen tullaan takaisin kertosäkeeseen hienolla liu’ulla.

Kappaleen lyriikat kertovat kauniisti junista, jotka monelle kuvaavat matkaa, aikaa, paikkaa, yksinoloa, muutosta. 

Wilsonin sanoitukset ovat välillä osittain naiiveja, mutta Trainsin toinen säkeistö on maaginen.

”A 60 ton angel falls to the earth
A pile of old metal, a radiant blur
Scars in the country, the summer and her”

Trainsin soidessa käsistä lipeävänä loppukesän iltana, on Suomen luonto kauneimmillaan.


keskiviikko 23. marraskuuta 2022

Toomion TOP200-biisit: 8. Oceansize - Ornament/The Last Wrongs (2006)

 


Monelle outo, mutta monelle tutustumisen arvoinen bändi, joka lakkasi olemasta erään Varsovan keikan jälkeen. Kun tallenteita katsoo tuolta keikalta, voi syynkin ymmärtää. 

Bändi avautui itselleni vuoden 2008 Ilosaarirockissa. Tällä bändillä on ollut tähän mennessä hienoimmat näkemäni lavakoreografiat. 

Tuo keikka loppui tähän kappaleeseen, joka on rakennettu oikein tyylikkäästi. Niin soitto kuin laulukin palvelevat kokonaisuutta säilyttäen silti progressiivisen otteen. 

Pidän progemusiikista silloin, kun siinä on ajatusta eikä vain päämäärätöntä sekoilua. Tässä on tuota ensimmäistä hyvin paljon. Tässä on lopun kauneudesta huolimatta myös sellainen surullinen maailmanlopun fiilis.

Niihin hetkiin, kun haluan herättää soittamisen ilon. 


tiistai 22. marraskuuta 2022

Toomion TOP200-biisit: 9. Pink Floyd - Shine on You Crazy Diamond, pt. 1-5 (1975)

 


The Dark Side of the Moonin jälkeen Kitaristi Dave Gilmour olisi halunnut kehittää jo olemassaolevia kappaleita ja rumpali Nick Mason oli henkisesti jumissa kariutuvan avioliittonsa takia. Roger Waters piti kuitenkin (onneksi) ohjaksia käsissä ja luonnosteli uuden albumin konseptin, jossa kritisoitiin vallitsevaa musiikkibisnestä sekä muisteltiin mielenkirkkautensa menettänyttä Syd Barrettia.  

Albumin nauhoitusten ollessa käynnissä, käveli studioon ylipainoinen mies muovipussi kädessään. Kukaan ei tuntenut miestä aluksi. Sitten bändi tajusi, että kyseessä on Syd Barrett. Tapahtuma oli tunteellinen bändin jäsenille, mutta kaikki olivat sitä mieltä, ettei Barrett ollut normaali. Hänen on kerrottu kuitenkin kommentoineen bändin sillä hetkellä harjoittelemaa Shine On You Crazy Diamondia vanhanaikaiseksi.  

Shine on You Crazy Diamond mahtava kappale, vaikka mittaa onkin nykymaailmaan hirvittävästi. Se on täynnä niitä elementtejä, joita Pink Floyd parhaimmillaan tarjoilee. Tajuntaan tarraavia blues-voittoisia kitaramelodioita, psykedeliaan taipuvia efektejä ja kantaaottavia sanoituksia. Siinä myös kuuluu yhtyeen huoli entisestä bändikaveristaan. 

Tällä kappaleella voi rauhoittua. 


keskiviikko 9. marraskuuta 2022

Toomion TOP200-biisit: 17. Toto - Africa (1982)

 


Tällä on erityinen paikka joensuulaisen yleisurheiluväen sydämissä. Tämä nimittäin avaa kaikki Joensuun Katajan yleisurheilukisat. 

Kappaleena se on tärkeä, mutta se ei kuitenkaan yllä niin koskettaviin sfääreihin, että nousisi ylemmäs. Ainakaan usein. 

Biisin sävelsi laulaja-kosketinsoittaja David Paich uudella CS-80-syntikallaan. Sanat kertovat ihmisen rakkaudesta jotain paikkaa, tässä Afrikkaa, kohtaan. Rumpali Jeff Porcaro oli kuitenkin sitä mieltä, että kappale on korni, jos siinä ei jotenkin painoteta nimenomaan valkoisen miehen roolia ja sitä, kuinka voi tuntea kaipuuta johonkin esim. televisiossa näkemäänsä. 

Vaikka Steve Lukather ja basisti Mike Porcaron eivät tästä pitäneetkään, niin minä pidän. Erittäin ehjä kappale. 


maanantai 4. huhtikuuta 2022

Toomion Top200-biisit: 66. Devin Townsend Project – Terminal (2012)

 


Kun kävi ilmi, että Devin Townsend tekee neljän albumin projektin, niin tottahan sitä odotettiin kuin aurakuski lumentuloa. Kun kuultiin, että Ki-levy tulee olemaan rauhallinen ja rummuissa on joku vanha jarru, oli fiilis kun olisi riistakäristyksenä tarjottu sianlihaa.

Kuriositeettina levy tuli ostaa ja kuunnella. Ja kappas, ei se ollut ollenkaan kuraa. Hyvin vähäeleinen vain. Epä-Deviniä. Rauhallista, tasaista, matalasointuista.

Duris Maxwellin rummut vievät kirjaimellisesti junaa ja Devin, edelleen aika aliarvostettuna kitaristina, viihdyttää matkustajia. Devin on siitä (ja monesta muustakin) hullu, että uskaltaa pelata tavanomaisilla ja jopa korneilla riffeillä.

Terminalissa on jotain Bryan Adamsia. Jotain kuulasta ja jotain kasaria. Ei ehkä niin selkeää melodiaa, mutta sellaista ilta-autoilutunnelmaa, jossa ei voi tiirata puhelinta, vaan on pakko katsoa pihalle tai pitää silmiä kiinni.


torstai 27. tammikuuta 2022

Toomion TOP200-biisit: 84. Pink Floyd - Comfortably Numb (1979)


Kun kitaristi David Gilmour, rumpali Nick Mason ja kosketinsoittaja Richard Wright pakersivat soolo- ja sivuprojektiensa parissa, yritti basisti Roger Waters kirjoittaa uuttaa konseptia albumille. Lopulta hän saikin kehiteltyä kaksi ideaa, joista valittiin Pinkin tarina. Pink oli muusikko, jota elämä potki päähän. Jokainen vastoinkäyminen oli vain tiili hänen seinässään, jota hän mielessään rakensi. Näin syntyi The Wall -albumi. Albumi on järkyttävän pitkä. Jopa ylipitkä. Siellä on klassikkokappaleita, joista yksi on Comfortably Numb. 

Kappaleen olen minäkin kuullut lapsena jo, mutta ei sitä sillä tavalla ole sisäistänyt.  Parikymmentä vuotta sitten se tuli jollain ”kaikkien aikojen kitarasoolot” -listalla vastaan ja sen jälkeen sitä ruokittiin vielä työkaverini taholta aivon sopukoihin.

Se kitarasoolohan siinä maistuu. David Gilmour ei soita säveltäkään väärään kohtaan. Vaan kitara menee sinne, minne pitää. Ei kappale ehkä muuten olekaan niin erikoinen, mutta tuon soolon kanssa se on vallan mahdottoman hyvä.


keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

Toomion TOP200-biisit: 126. System of a Down - Toxicity (2001)

 


Opiskelusolukämppäni sängylle lävähti kurssikaverini napit korvilla riehumaan sanoin ”kuunnelkaa nyt s*****a, mikä meininki!?!”. Sitten kuunneltiin. Ja kuunneltiin useampi kerta.

SOAD:n toinen levy oli Rick Rubinin tuottama ja siitä johtuen tai johtumatta levy nousi ensimmäisellä sijalla kylmästi listaykköseksi Kanadassa ja USA:ssa.

Monia eri tahtilajeja sisältävä kappale jäi kyllä progemaailmaan viehtyneeseen heti mielenkiintoisena mieleen pomppimaan. Itselleni erityisesti kolahtaa kappaleen energia ja ilmavuus. Serj Tankianin persoonallinen ääni jyrää hienosti raskaammissa kohdissa, mutta maalailee rauhallisissa paikoissa. Kaikki soittimet on sopivasti omilla paikoillaan, mutta silti on koko ajan aistittavissa vaaran tuntu ja mielessä on pieni epäilys, että pysyykö tämä lopulta kasassa?

Pysyy se kuitenkin ja on edelleen 20 vuoden jälkeen kappale, jota en tietoisesti soittolistoilta hae, mutta en ikinä vaihda poiskaan, jos se vastaan tulee.


keskiviikko 3. helmikuuta 2021

Toomion TOP200-biisit: 128. Marzi Nyman – Solutasolla (2006)

 


Pidän Marzia yhtenä Suomen parhaista kitaristeista. Tuskin tätä kukaan kieltääkään. Hahmona mies on mainio. Laulajana ei niin kova, mutta riittävä. 

Tässä kappaleessa on jotenkin kaikki kohdallaan. Tämä tuntuu siltä, että sävellystä on hiottu yksin jossain saunamökillä monta vuotta. Marzissa on semmosta maanista omistautumista. Kitarakin on osa vartaloa, ei vain soitin kätösissä.

Ja rumpalina puoliyllättäen Anssi Nykänen. Kuten Atso jossain sanoikin: ”ensimmäisistä rumpuiskuista asti ”perunat kellariin”-meininki.”

Tällaista musiikkia sitä mielellään itsekin tekisi. Kun vain osaisi. 


maanantai 26. lokakuuta 2020

Metallimusiikin olemus – 82. Kiltimmässä Immortal-maskissa

 


IQ - THE WAKE (1985)

Kosketinsoittaja Martin Orford ja kitaristi Mike Holmes olivat soitelleet jo The Lens -bändissä perustaessaan IQ:N vuonna 1981. Silloin mukana olivat basisti Tim Esau, rumpali Paul Cook ja laulaja Peter Nicholls. Tuolla kokoonpanolla mentiin aina pienen läpimurron tehneeseen The Wake  -albumiin, joka on yksi neo-progressiviisisen rockin kulmakiviä.  

Neo-progressiivinen rock on tuon aikakauden, pääasiassa brittibändeissä esiintynyt suunta. Siinä syvälliset sanat ja teatraalinen live-esiintyminen yhdistyi hyvin paljon koskettimien voimalla eteneviin monitahoisiin kappaleisiin.  

IQ ei ole koskaan mihinkään suuriin saavutuksiin revennyt, mutta vannoutumaton fanikunta sillä on edelleen. Bändi nimittäin toimii edelleen, vaikka miehistö on välillä vaihtunutkin. Nykymiehistöstä puuttuu kuitenkin vain perustaja Orford.  

Metalliset elementit ovat levyltä hiukan kateissa. Jonkinlaisia pieniä kikkailuhetkiä levyltä kyllä löytyy ja rivakampaa menoa ehkä eniten The Magic Roundaboutilta. Veisin bändin metallin suuntaan eniten kansi- ja meikkaustaiteen osalta. Laulaja Nicholls on melko pätevä kuvataiteilija, ja albumin kansi onkin jollain lailla ikoninen. Tuon ajan live-keikoilla Nicholls lauloikin tuollainen kevyempi Immortal-maski naamalla. 

Saman genren bändit ovat varmasti toisiaan kuunnelleet, mutta bändiä kuunnelleista tutuimmista artisteista mainitaan vain Radioheadin Thom Yorke. 

Esimerkkinä tuo The Magic Roundabout. 




Kuva: iq-hq.uk

tiistai 15. syyskuuta 2020

Metallimusiikin olemus – 79. Klovnina trendejä vastaan



MARILLION - SCRIPT FOR A JESTER'S TEAR (1983)

Marillioninin alkutahdit tanssittiin jo vuonna 1978, kun rumpali Mick Pointer tapasi silloisen basistin täysin eri bändissä. Samaan aikaan J.R.R. Tolkienilta julkaistiin Silmarillion, joka oli vaikuttimena sille, että Pointer kavereineen perusti oman bändin tuon kirjan nimellä. 

Vuonna 1981 tämä nimi vaihdettiin, sillä jäsenet pelkäsivät oikeustoimia. Se lyhennettiin pelkäksi Marillioniksi. Tuohon mennessä soittajat olivat vaihtuneet tiuhaan tahtiin. Bändiin oli kuitenkin liittynyt laulaja Fish, kitaristi Steve Rothery, basisti Pete Trewavas ja kiippari Mark Kelly.  

Fish oli erikoinen kaveri. Oikealta nimeltään Derek William Dick. Lempinimen hän oli saanut tavastaan kylpeä hyvin kauan. Fish oli nuoruutensa ihaillut sen ajan progebändejä kuten Genesistä ja Pink Floydia. Sanoituspuolella hän arvosti Joni Mitchelliä. Hänestä kuitenkin tuli alkupään Marillionin keulakuva, ehkä juuri jonkinlaisen omalaatuisuutensa takia.

Muutaman demon jälkeen bändi nauhoitti Script for a Jester’s Tearin pääasiassa kappaleista, joita he olivat aikaisemmilla keikoillaan soittaneet. Albumihan oli menestys. Se kiipesi Brittilistalle ja säilytti paikkansa siellä roikkuen jopa 34 viikkoa.  

Tyylilajina levy on uuden aallon proge-rockia. Melodista, paljon koskettimia sisältävää musiikkia, joka on hyvin erilaista kuin mikään tähän asti julkaisu musiikki. Mick Pointer soittaa nykiviä rumpukomppeja, vaikka albumi jäi hänen ainoaksi. Fish ei nimittäin ollut vakuuttunut hänen "taimistaan". 

Metallivaikutteita ei suoraan ole helppo havaita. Kansitaide on sitä jollain tapaa. Mark Wilkinsonin kansista tuli jonkinlainen “juttu”, sillä niistä löytyy viitteitä albumin kappaleisiin. Tätä samaa tapaa on myöhemmin käyttänyt esimerkiksi Dream Theater. Kannen klovnihahmo on usein kertojana Fishin ei-niin-taidokkaassa laulussa. Sanoitusteemat sisältävät oikeastaan paljon metallimaisuutta synkkyydellään. Lisäksi suomalaisen metallivertauksen voi löytää vaikka Forgotten Sonsin kitarasoolosta, jossa on hyvin paljon samaa kuin CMX:n Talvikuninkaalla. Aikaisemmin vastaan tulleissa esi-isissä Camelissa lienee jotain samaa.

Marillion halusi olla epämuodikas tai oli sitä tahtomattaan. Se oli kiltti, omista lähtökohdistaan musiikkia tekevä bändi, joka ei tehnyt tarkoituksellisen pitkiä progebiisejä. Tämäkin levy kestää ainoastaan 40 minuuttia.
  
Koko albumin anti on löydettävissä, sillä vähäisellä metallivivahteella juuri tuolta Forgotten Sonsilta.  



Kuva: the-web.uk

torstai 20. elokuuta 2020

Metallimusiikin olemus – 73. Ilmapallo karkuteillä



PINK FLOYD - ANIMALS (1977) 


Wish You Were Here oli tehty, mutta pari kappaletta jäi yli. Nämä olivat pohjana Dogs- ja Sheep-kappaleille. Enää tarvittiin sikoja. Sävellysvastuu oli käytännössä Roger Watersilla. Muiden rooli oli pienempi, mutta kuuluva. Tosin kosketinsoittaja Richard Wrightin sooloja ei juuri kuulla.  

Myös tarina oli Watersin näpeissä. Se ammensi hiukan George Orwellin Eläinten vallankumouksesta, mutta oli ylipäätään kapitalismia, ei neuvostomahtia vastaan. Siat ovat pomoja. Tyranneja, jotka alistavat muita. Koirat taas keskitason pyrkyreitä, jotka tekevät kaikkensa oman etunsa vuoksi. Lampaat kuvaavat normaalia, kasvotonta kansaa, joka on hiukan kapeakatseinen. Tarina on hyvä, vaikkakin hiukan pastissinomainen.  

Musiikki on hämyilyä. Koskettimista otetaan paljon irti, vaikkei sooloja olekaan. Kukin kappale pääsee lähelle tarinansa tunnelmaa, ainakin tarinan tuntevan mielestä.  

Pink Floyd jatkaa tällä albumilla vaikuttavan kansitaiteen linjaa. Kansi kuvattiin Battersean voimalaitoksella. Tai yritettiin. Kannessa leijuva sika oli oikeasti pituudeltaan 12-metrinen. Ensimmäisenä päivänä se karkasi, leijui Heathrown lentokentälle, pysäytti lentoja ja aiheutti paniikkia. Yksi päivä paikkailtiin ja kolmantena kuvattiin, mutta yhtä onnistunutta kuvaa ei saatu, joten lopputulos on yhdistelmä useampaa.  

Albumi oli menestys. Kolmen kärjessä ympäri maailmaa, vaikkei siitä julkaistukaan sinkkuja. Pieni promokiertue tosin järjestettiin.  

Konseptialbumina tämä kelluu  hyvin progemetallin alkukeitoksissa. Pitkä ja kantaaottava satu, jota musiikilla väritetään. Tässä sadussa ei kuitenkaan suurempia musiikillisia tyhjäkäyntejä kuulu. Jollain tapaa metallin sivujakin käänteleviksi cover-versioiden esittäjiksi voisi lukea ainakin Les Claypoolin ja Gov't Mulen. Metallia voi kuulla parhaiten Dogsissa. Se menee sludge-temmossa ja toimisi kompoinsa takia myös doom-versiona.  



maanantai 10. elokuuta 2020

Metallimusiikin olemus – 72. Miehistökikkailujen mestari




KANSAS - LEFTOVERTURE (1976)

Kansas tunnetaan jumalattomasta liudasta erilaisia kokoonpanoja. Vuonna 1969 kitaristi-kosketinsoittaja Kerry Livgren kasasi Lynn Meredithin ja Dan Wrightin kanssa Saratoga-bandin, joka vaihtoi nimensä Kansasiin seuraavana vuonna. Samalla se fuusioitui White Clover -bändin kanssa, josta mukaan tuli basisti Dave Hope ja rumpali Phil Ehart. Nämä porukat erkanivat ja yhdistyivät jälleen White Cloveriksi. Levydiilin myötä he kuitenkin ottivat Kansas-nimen takaisin.

Näinkin selkeiden vaiheiden jälkeen he tekivät kolme albumia, jotka myivät jotenkin. Kaksi viimeistä olivat Jenkkien TOP100:ssa. Laulaja Steve Walsh kärsi jonkinlaisesta valkoisen paperin syndroomasta. Näin Livgrenin oli pakko tulla auttamaan. Bändi souteli itsensä keskelle Lousianaa soiden keskelle äänittämään Leftoverturea. Äänitykset sujuivat mukavasti, vaikka Livgrenin mielestä studiolla oli ”pommikoneen kokoisia hyttysiä ja pihalla vaanivat alligaattoreiden laumat”.

Albumin avaava Carry on Wayward Son on mitä vähiten metallia, mutta hienohan se on. Se nousi Jenkkien listasijalle 11. ja nosti koko Leftoverture-albumin listavitoseksi. Kanadassa albumi oli jopa listakakkonen.

Kansas on itse kertonut ottaneensa vaikutteita Yesiltä ja Genesikseltä. Toisinpäin bändin vaikuttajakseen ovat maininneet metalliväestä sitä itsekin coveroineet Dream Theater, Anthrax ja Yngwie Malmsteen.

Heviin tältä albumilta on pitkä matka, vaikka sävellystyö ja soitto on kautta linjan vahvaa. Sounditkin ovat tuohon aikakauteen priimaa ja musiikki mahtipontista. Välillä tosin progekikkailu menee vähän ärsyttäväksikin, kuten Magnum Opuksessa.

Mutta metallia on hyvin vähän. Rumpufilleistä sitä voisi ehkä himpun verran löytää. Ehkä myös kompeissa on jotain samalla lailla kömpelöä, kuin Mike Portnoylla ajoittain. Vaikkei niin metallista, niin tuo hittibiisihän tähän kuitenkin laitetaan.  



Kuva: louder.com

perjantai 31. heinäkuuta 2020

Metallimusiikin olemus – 71. Portaiden narinaa


RUSH - 2112 (1976)

Alex Lifeson eli oikeammin Alexandar Zivojinovich oli Serbiasta tulleiden immigranttien lapsi. Nuorena hän soitteli viulua, mutta ihastui kuitenkin muun muassa Jimi Hendrixin, Pete Townshendin ja Jeff Beckin soittoon. Geddy Lee taas oli nuorena ihaillut Jack Brucea, John Entwistlea ja tietysti Paul McCartneya. Hän halusi musiikillaan näyttää nuorena leskeksi jääneelle äidilleen seuraavansa musikaalisen isänsä jälkiä.  

Geddy Lee koki kummia vuonna 1968, kun luokkatoveri Alex Lifeson tuli pyytämään hänet juuri perustetun bändin laulajaksi. Alkuperäinen laulajalle Jeff Jonesille oli kaksi viikkoa sitä projektia ollut tarpeeksi. Bändi aloitti tiiviin harjoittelun ja hinkkasi soittoaan progempaan suuntaan.  

Ensimmäinen rumpali John Rutsey vaikutti yhtyeessä vuoteen 1974, jolloin hänen oli lähdettävä terveysongelmien vuoksi. Järjestettiin koesoitto ja tilalle valittiin Neil Peart, josta tuli heti kättelyssä myös bändin pääasiallinen sanoitusmestari. Peart oli lähtöisin hyvästä perheestä ja oli pianon soiton kautta siirtynyt rumpuhommiin esikuvinaan vähemmän yllättäen Keith Moon, Ginger Baker ja John Bonham. 

Rush julkaisi kolme melko kehnosti menestynyttä albumia. Levy-yhtiö toivoi radioon paremmin sopivia levyjä. Rush teki päinvastoin. 2112-levyn aloittaa yli 20 minuuttia kestävä nimikappale. Vaikka oletus oli muuta, tuli 2112 ensimmäinen bändin menestyslevyistä. 

2112 on sävelletty hotellihuoneissa, keikkabusseissa ja takahuoneissa. Siitä vastasivat Lee ja Lifeson sen pohjalta, mitä Peart oli tunnelmissa ja sanoissa yrittänyt saada esiin. Albumin vastaanotto oli musiikillisesti hyvää. Se nousi kotimaassaan Kanadassa listavitoseksi ja myös USA:ssa 60:n tuntumaan.  

Albumin teemasta palaute oli kuitenkin ristiriitaista. Nimikkoraita oli dystooppinen tulevaisuuskuvaus taiteen kieltämisestä. Kappale myös otti mallia Ayn Randin ajatuksista. Rand oli hyvin vahvan totalitärismin ja kommunismin vastustaja ja yksilönvapauden kannattaja. Kuulijoiden ja arvosteluiden tulkinnat saivat Rushin ja 2112-albumin näyttämään jopa äärioikeistolaiselta joissain arvioissa. 

Rush on itselleni ollut aina hankala bändi. Geddy Leen ääni on kuin synnynkodin narisevat portaat, jotka ärsyttävät aina jonkin verran, mutta toisaalta kuuluvat tunnelmaan. Tämän levyn sävellykset eivät minusta ole niin mieleenjääviä, mutta soittotaitoahan ei voi kieltää. Rush iskeekin metallin kasvukäyrään vaarnansa lähinnä soittotaidon, jopa –virtuositeetin kautta. Hankala on 1980-luvun rumpaleita löytää, jotka eivät Neal Peartia ihannoisi.  Metallibändeistä Rushia esikuvinaan pitävät ainakin Alice in Chains, Anthrax, Dream Theater, Meshuggah, Metallica, Queensrÿche, Rage Against the Machine ja Tool.

2112 on hieno albumi, mutta ei mieleenpainuva. Rushilla on parempiakin. Esimerkkinä toimikoon tuo avauskappale. 


Kuva: loudersound.com

keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Toomion TOP200-biisit: 146. Saimaa - Per Vers, runoilija (2015)



Kirjan prologin lailla alkava ajankohdan kuvailu ja siihen päälle lyö Alatalon Mikko hampaat niskaan. Paitsi tässä tapauksessa todennäköisesti Jesper Anastadiadis. 

Per Vers, runoilija osaa hämätä nimellään. Luulisi, että se on juicemaista pervoilua kieli poskessa, mutta otsikosta huolimatta se on täytetty vähän vakavammilla kielikuvilla.

Matti Mikkola on tähän valinnut tuottaessaan niin uskomattomat soundit, että kappaletta kuuntelisi puoli tuntia. Onhan Saimaa-bändikin toki mielettömän taitava. Varsinkin tässä basisti Juha Kanervon linjat huilujen tukemana saavat melkein liikuttumaan.

Alkuperäinen kipale on ilmestynyt samannimisellä Juice & Coitus int. -albumilla vuonna 1974. Tämä Saimaan versio on 2015-vuoden tavaraa.

Tämän voi kuunnella missä vaan ja jälleen kerran todeta, että omanlaisiaan neroja olivat, ovat ja tulevat olemaan sekä Juice Leskinen että Matti Mikkola. 



torstai 30. huhtikuuta 2020

Metallimusiikin olemus – 70. Kahden hitin voimalla klassikoksi




QUEEN - A NIGHT AT THE OPERA (1975) 


Sheer Heart Attack on varsinkin jälkikäteen katsottuna hiukan kädenlämpöinen julkaisu, vaikka se siihen aikaan oli rahasampo ja menestynyt julkaisu varsinkin sen hittisingle Killer Queenin takia. Harmi kyllä rahat leijailivat levy-yhtiö Tridentin taskuun, sillä Queen oli tehnyt levystä yhtiön kanssa todella huonon sopimuksen. Rahaa siis ei oikein ollut.

Rahaa oli huhujen mukaan jopa niin vähän, että rumpali Roger Tayloria käskettiin soittamaan varovasti, koska uusiin kapuloihin ei olisi ollut varaa. Tästä syystä bändi palkkasi lakimiehen, jonka avulla oli tavoite päästä eroon tuskaa aiheuttavasta Tridentistä. Lopulta tämä onnistui, joskin kovin ehdoin. Esimerkiksi seuraavista kuudesta albumista oli määrä maksaa Tridentille yhden prosentin rojaltit. 

Kahleista oli vapauduttu, mutta jostain piti saada uusi manageri. Vaihtoehtoja oli kolme: Rollareiden, Elton Johnin ja Led Zeppelinin managerit. Näistä Elton Johnin manageri John Reid oli lopullinen valinta. Hän ohjeisti bändiä “menemään studioon ja tekemään paras albumi ikinä!” 

Bändi ei ihan totellut. Se meni kyllä studioon, muttei yhteen, vaan yhteensä seitsemään eri studioon. Nauhoituksiin käytettiin monenlaista tekniikkaa. Varsinkin lauluihin ja niiden harmonioihin satsattiin. Myös kitaralle tehtiin oikeastaan ihan orkestraatioksi verrattavia toimenpiteitä. Sen verran Brian May viilaili kitarasovituksia. 

Sanoitukset olivat katkeransävyisiä, koska menneen levyn taustat painoivat mieltä. Avauskappale Death on Two Legshan on suoraa kettuilua aiemmalle managerille, levy-yhtiölle ja musiikkibisnekselle yleensä. Muutenkin riffittely menee helposti metalliksi laskettavaan suuntaan. Muuten albumi toki antaa kuvan bändin valtavasta kyvystä tehdä jos jonkinmoista musiikkia. Olisiko kuitenkin niin, että albumin kappalejärjestys ei tee sen materiaalille ihan täysin oikeutta? Minusta on. 

Toki albumi nousee Bohemian Rhapsodyn takia mille listalle tahansa. Siinä on metallia, rockia ja kitarasooloa ja kunnianhimoa ja ihan mitä vaan. Kappale on instituutio ja valitettavan paljon myös coveroitu, joskin Queenin coverointi on aina vähän niin ja näin.  

Jenkeissä albumi kuitenkin meni neloseksi ja Briteissä tietysti kärkeen. Monessa muussakin paikassa albumi menestyi todella komeasti. Ajan kuluessa se on myynyt platinaa, kultaa tai muuta jalometallia lähes kaikkialla. A Night at the Opera on hyvä näyttö siitä, että sen ajan progesta saa kyllä valtavirrankin kuuntelemaa tavaraa, kun osaa ja on rahaa. Tämä albumihan tuli maksamaan enemmän kuin mikään muu albumi siihen asti. 

Esimerkiksi metallimateriaalista tuo Death on Two Legs. Bohemian Rhapsodyn osaa jokainen ulkoa.  





Kuva: amazonuk.com

maanantai 6. huhtikuuta 2020

Metallimusiikin olemus – 68. Undulaatit funkin ja bluesin parissa


BUDGIE - BANDOLIER (1975)

Bandolier-albumilla Budgie otti oudon harppauksen jonkinlaisiin folk- ja latinorytmeihin. Bändin rumpaliksi oli liittynyt Steve Williams ja muutenkin mentiin hiukan erilaisilla sävyillä kuin aiempien levyjen parissa oli totuttu.  

Alkumetallista oli tultu monimutkaisempaan ilmaisuun. Burke Shelley jatkoi edelleen kovia suorituksia mikin ja basson varressa ja näin teki myös kitaristi Tony Bourge. Albumin tempo on joka tapauksessa aika paljon rauhallisempi edeltäjiin verrattuna.  

Vaikkei albumin kappalemateriaali minusta olekaan kovin ihmeellistä, on albumi tehnyt aika rohkeita käännöksiä bluesin ja jopa funkin pariin. Onpa kappaleissa myös kitarariffejä, joskaan ei niin metallisia. Jokin tässä rohkeudessa on joka tapauksessa tenhonnut metalliväkeen, sillä albumin kappaleista I Can’t See My Feelingsiä on coveroinut esimerkiksi Iron Maiden. 

Bandolier nousi ehkä hiukan popimpana Brittien listalla jopa sijalle 36. Tällä albumilla on varmasti paikkansa sellaisena tyylillisenä raja-aitojen murtajana, mutta ei se metalli-ihmisille ehkä niin loistavana aukea.  



Kuva: oldrocknews.com