MARILLION - SCRIPT FOR A JESTER'S TEAR (1983)
Marillioninin alkutahdit tanssittiin jo vuonna 1978, kun rumpali Mick Pointer tapasi silloisen basistin täysin eri bändissä. Samaan aikaan J.R.R. Tolkienilta julkaistiin Silmarillion, joka oli vaikuttimena sille, että Pointer kavereineen perusti oman bändin tuon kirjan nimellä.
Vuonna 1981 tämä nimi vaihdettiin, sillä jäsenet pelkäsivät oikeustoimia. Se lyhennettiin pelkäksi Marillioniksi. Tuohon mennessä soittajat olivat vaihtuneet tiuhaan tahtiin. Bändiin oli kuitenkin liittynyt laulaja Fish, kitaristi Steve Rothery, basisti Pete Trewavas ja kiippari Mark Kelly.
Fish oli erikoinen kaveri. Oikealta nimeltään Derek William Dick. Lempinimen hän oli saanut tavastaan kylpeä hyvin kauan. Fish oli nuoruutensa ihaillut sen ajan progebändejä kuten Genesistä ja Pink Floydia. Sanoituspuolella hän arvosti Joni Mitchelliä. Hänestä kuitenkin tuli alkupään Marillionin keulakuva, ehkä juuri jonkinlaisen omalaatuisuutensa takia.
Muutaman demon jälkeen bändi nauhoitti Script for a Jester’s Tearin pääasiassa kappaleista, joita he olivat aikaisemmilla keikoillaan soittaneet. Albumihan oli menestys. Se kiipesi Brittilistalle ja säilytti paikkansa siellä roikkuen jopa 34 viikkoa.
Tyylilajina levy on uuden aallon proge-rockia. Melodista, paljon koskettimia sisältävää musiikkia, joka on hyvin erilaista kuin mikään tähän asti julkaisu musiikki. Mick Pointer soittaa nykiviä rumpukomppeja, vaikka albumi jäi hänen ainoaksi. Fish ei nimittäin ollut vakuuttunut hänen "taimistaan".
Metallivaikutteita ei suoraan ole helppo havaita. Kansitaide on sitä jollain tapaa. Mark Wilkinsonin kansista tuli jonkinlainen “juttu”, sillä niistä löytyy viitteitä albumin kappaleisiin. Tätä samaa tapaa on myöhemmin käyttänyt esimerkiksi Dream Theater. Kannen klovnihahmo on usein kertojana Fishin ei-niin-taidokkaassa laulussa. Sanoitusteemat sisältävät oikeastaan paljon metallimaisuutta synkkyydellään. Lisäksi suomalaisen metallivertauksen voi löytää vaikka Forgotten Sonsin kitarasoolosta, jossa on hyvin paljon samaa kuin CMX:n Talvikuninkaalla. Aikaisemmin vastaan tulleissa esi-isissä Camelissa lienee jotain samaa.
Marillion halusi olla epämuodikas tai oli sitä tahtomattaan. Se oli kiltti, omista lähtökohdistaan musiikkia tekevä bändi, joka ei tehnyt tarkoituksellisen pitkiä progebiisejä. Tämäkin levy kestää ainoastaan 40 minuuttia.
Koko albumin anti on löydettävissä, sillä vähäisellä metallivivahteella juuri tuolta Forgotten Sonsilta.
Kuva: the-web.uk
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti